Madelon kuvasi sitten liikuttavalla tavalla rakastetun Olivierinsa hyvyyttä, hurskautta ja uskollisuutta. Kuinka hän oli kunnioittanut mestariansa kuin omaa isäänsä, kuinka viimemainittu oli täydellisesti vastannut Olivierin rakkauteen, kuinka mestari oli valinnut hänet vävykseen hänen köyhyydestään huolimatta, sillä hän oli yhtä taitava ammatissaan kuin uskollinen ja jalomielinen käytöksessään.
Kaiken tämän kertoi Madelon mitä vilpittömimmällä tavalla ja lopetti kertomuksensa vakuutuksella, että vaikka hän olisi omin silmin nähnyt Olivierin iskevän tikarin hänen isänsä rintaan, niin pitäisi hän sitä pikemmin saatanan silmänkääntötemppuna kuin uskoisi, että hänen Olivierinsa voisi tehdä niin kauhean julman rikoksen.
Madelonin suuri suru liikutti syvästi neiti Scuderin mieltä ja hän oli taipuvainen pitämään Olivier-parkaa aivan viattomana. Tiedusteltuaan asiaa eri henkilöiltä sai neiti varman vakaumuksen, että Madelonin kertomus mestarin ja hänen kisällinsä kotoisista suhteista oli kaikin puolin oikea. Talon muut asukkaat, Cardillacin naapurit ylistivät yksimielisesti Olivierin mallikelpoista siveellisyyttä, hurskautta, uskollisuutta ja uutteruutta, kukaan ei tiennyt kertoa hänestä mitään pahaa, mutta kun tuli puhe tuosta kamalasta teosta, kohauttivat kaikki olkapäitään arvellen, että siinä oli jotakin käsittämätöntä.
Asetettuna "chambre ardente"-tuomioistuimen eteen kielsi Olivier, kuten neiti Scuderille kerrottiin, mitä jyrkimmin ja rohkeasti syyllisyytensä tekoon, josta häntä syytettiin, ja väitti, että hänen mestarinsa päälle oli hyökätty kadulla hänen läsnä ollessaan ja murhattu hänet, että hän oli kantanut haavoittuneen mestarinsa vielä hengissä kotiin, jossa tämä kuitenkin oli pian kuollut. Madelonin kertomus oli siis tässä suhteessa täysin yhtäpitävä.
Neiti Scuderi johti yhä uudestaan mieleensä tuon pelottavan tapahtuman pienimmätkin yksityisseikat. Hän tutki tarkoin, oliko mestarin ja kisällin välillä koskaan ollut mitään riitaa, oliko Olivier vapaa äkkipikaisuudesta, joka usein valtaa hyväluontoiset ihmiset kuin sokea raivo ja saattaa heidät tekoihin, jotka ovat kokonaan heidän tahtonsa vastaisia. Mutta kuta innostuneemmin Madelon puhui siitä tyynestä kotionnesta, jota nämä kolme ihmistä vilpittömän rakkauden yhdistäminä olivat nauttineet, sitä enemmän katosi pieninkin epäluulon varjo murhasta syytettyä Olivieria vastaan.
Harkiten tarkoin kaikki ja edellyttäen, että Olivier kaikesta siitä huolimatta, mikä selvästi puhui hänen viattomuutensa puolesta, olisi kuitenkin Cardillacin murhaaja, ei neiti Scuderi voinut keksiä mitään järjellistä syytä tekoon, joka kaikissa tapauksissa oli turmeleva Olivierin onnen.
Hän on köyhä, mutta taitava, ajatteli neiti Scuderi. Hänen on onnistunut voittaa kuuluisimman mestarin suosio, hän rakastaa mestarinsa tytärtä, mestari antaa suostumuksensa heidän rakkaudelleen, hänelle avautuu tie onneen ja varallisuuteen koko elinajakseen.
Mutta jos nyt, Jumala tiesi, millä tavoin kiihtyneenä, Olivier olisi vihanvimmassa hyökännyt hyväntekijänsä, isänsä päälle ja murhannut hänet, niin mitä pirullista teeskentelytaitoa vaadittaisiinkaan, jotta rikollinen voisi käyttäytyä tällaisen teon jälkeen niin kuin Olivier on käyttäytynyt.
Ollen nyt varmasti vakuutettu Olivierin syyttömyydestä päätti neitiScuderi pelastaa tämän viattoman nuorukaisen, maksoi se mitä maksoi.
Hänestä näytti kuitenkin viisaimmalta, ennen kuin hän anoisi itse kuninkaalta armoa, kääntyä ensin oikeuden puheenjohtajan Regnien puoleen, kiinnittää hänen huomiotansa kaikkiin niihin seikkoihin, jotka epäilemättä puhuivat Olivierin viattomuuden puolesta, ja siten ehkä saada aikaan oikeuden puheenjohtajassa syytetylle edullinen sisäinen vakaumus, joka samalla vaikuttaisi edullisesti oikeuden muihin jäseniin.
Regnie otti neiti Scuderin vastaan sillä korkealla kunnioituksella, jota tämä arvokas, kuninkaankin suuresti kunnioittama nainen täydellä syyllä voi vaatia. Hän kuunteli tyynesti kaikkea, mitä neidillä oli sanomista tuosta kamalasta teosta, Olivierin olosuhteista ja hänen luonteestaan. Hieno melkein ivallinen hymy oli ainoa, millä hän todisti, etteivät neiti Scuderin vakuutukset ja runsaiden kyynelten säestämät kehoitukset, ettei hän, kuten yleensä tuomarit, olisi syytetyn vihamies, vaan ottaisi myöskin huomioon kaiken sen, mikä puhui syytetyn puolesta, kaikuneet aivan kuuroille korville.
Kun neiti Scuderi nyt vihdoin aivan väsyneenä ja kuivaten kyyneleitä silmistään lakkasi puhumasta, lausui Regnie:
— On täydellisesti teidän hyvän sydämenne mukaista, arvoisa neiti, että te nuoren rakastuneen tytön kyynelistä heltyneenä uskotte kaikki, mitä hän teille esittää, niin, vieläpä sekin, ettette voi käsittää tämän kauhean rikoksen mahdollisia syitä. Mutta toisin on asianlaita tuomariin nähden, joka on tottunut paljastamaan julkean tekopyhyyden. Ei ole virkani mukaista, selittää jonkun rikosjutun kulkua jokaiselle, joka sitä minulta kysyy. Arvoisa neiti, minä täytän velvollisuuteni, maailman tuomiosta välitän vähät! Vaviskoot rikolliset Chambre ardenten edessä, joka ei tunne muuta rangaistusta kuin veren ja tulen. Mutta jotta te, arvoisa neiti, ette pitäisi minua kovaluontoisena ja julmana hirviönä, sallikaa minun muutamin sanoin selittää teille tämän nuoren pahantekijän rikollisuuden laatua. Teidän terävänäköisyytenne tulee varmaankin sen jälkeen halveksimaan sitä hyväntahtoisuutta, joka on teille kunniaksi, mutta joka ei ollenkaan sovi minulle. Kuulkaa siis!
Aamulla löydetään René Cardillac murhattuna tikarinpistolla. Hänen luonansa ei ole ketään muita kuin hänen kisällinsä ja tyttärensä. Olivierin kamarista löydetään m.m. tuoreella verellä tahrattu tikari, joka sopii tarkalleen murhatun haavaan.
"Cardillac", selittää Olivier, "murhattiin yöllä minun silmieni edessä."
"Aiottiinko hänet ryöstää?"
"Sitä en tiedä!"
"Sinä kävelit hänen kanssansa, etkä voinut pidättää murhaajaa, ottaa häntä kiinni, huutaa apua?"
"Mestari kulki viidentoista tai kahdenkymmenen askeleen päässä minun edelläni, minä seurasin häntä."
"Mutta minkä tähden niin kaukana?"
"Mestari tahtoi niin."
"Mitä oli mestari Cardillacilla muuten niin myöhään kadulla tekemistä?"
"Sitä en voi sanoa."
"Mutta muulloin hän ei koskaan ole lähtenyt kotoaan klo 9 jälkeen illalla?"
Tässä Olivier takertuu, hän hämmentyy, voihkii, heltyy kyyneliin ja vakuuttaa kaiken pyhän nimessä, että Cardillac todellakin lähti ulos mainittuna yönä ja sai surmansa.
Mutta huomatkaa, neiti! On aivan varmasti todistettu, ettei Cardillac tuona yönä poistunut asunnostaan. Olivierin väite, että he olisivat todellakin lähteneet yhdessä ulos, on siis julkea valhe. Talon ulko-ovi on varustettu raskaalla lukolla, joka avattaessa ja suljettaessa pitää aika melua. Ja sitä paitsi narisevat ja ulvovat portin saranat aivan kauheasti, niin että, kuten nyt kokeiltaessa on todennettu, siten syntynyt melu kuuluu aina talon yläkerrokseen saakka. Alakerrassa, siis aivan ulko-oven vieressä, asuu vanha mestari Claude Patru emännöitsijänsä kanssa, joka viimemainittu on tosin lähes 80-vuotias, mutta vielä sangen reipas ja ketterä ihminen. Nämä molemmat henkilöt kuulivat, kuinka Cardillac kyseenalaisena iltana täsmälleen kello 9 tuli portaita alas, sulki ja lukitsi oven suurella kolinalla, nousi jälleen ylös asuntoonsa, luki ääneen iltarukouksensa ja, mikäli ovien käynnistä voi päättää, meni makuukamariinsa. Mestari Claudea vaivaa unettomuus, kuten tavallisesti vanhoja ihmisiä. Mainittuna yönä ei hän voinut nukkua hiventäkään. Emännöitsijä sytytti sen vuoksi noin kello 10 aikaan kynttilän ja istuutui mestari Clauden luokse pöydän ääreen lukemaan. Ajatuksiinsa vaipuneena vanhus milloin istuutui nojatuoliin, milloin taas nousi ja käveli hiljaa ja hitaasti edestakaisin huoneessa koettaen siten tyynnyttää hermojaan.
Puoliyöhön saakka vallitsi talossa täydellinen hiljaisuus. Silloin kuulivat he toisesta kerroksesta raskaita askelia, kovan kolauksen, ikäänkuin joku raskas esine olisi pudonnut lattialle, ja heti senjälkeen kumeata voihkinaa. Molemmat valtasi omituinen levottomuus ja sydämenahdistus. Juuri tapahtuneen kamalan rikoksen kauhut kulkivat heidän ohitsensa. Aamun valjetessa tuli pimeyden työ sitten päivänvaloon.
— Mutta, — ehätti neiti Scuderi keskeyttämään hera Regnien kertomusta, — mutta kaikkien pyhimysten nimessä, voitteko te, ottamalla huomioon kaikki ne olosuhteet, joista juuri olen seikkaperäisesti kertonut, voitteko keksiä jonkun syyn tähän kamalaan tekoon?
— Sehän on selvää, vastasi Regnie, — Cardillac ei ollut köyhä, hänellä oli mainioita jalokiviä.
— Mutta, — jatkoi neiti Scuderi, — tytärhän peri tietysti kaikki?
— Te unhotatte, että Olivierista oli tuleva Cardillacin vävy. Hänen täytyi ehkä jakaa saalis tahi tehdä murha kokonaan toisten hyväksi, lausui Regnie.
— Jakaa, murhata toisten hyväksi? — kysyi neiti Scuderi hämmästyneenä.
— Olkaa varma siitä, jatkoi oikeuden puheenjohtaja, — olkaa varma siitä, neiti Scuderi, että Olivier olisi jo aikoja sitten vuodattanut verensä Grève-torilla, jollei hänen rikoksensa olisi tuon hämärän salaisuuden yhteydessä, joka tähän saakka on pitänyt koko Parisia kauhun vallassa. Olivier kuuluu ilmeisesti siihen julmaan rosvojoukkoon, joka uhmaillen tuomioistuinten valppautta, ponnistuksia ja tutkimuksia on osannut varmasti ja rangaistusta välttäen suorittaa konnantekojaan. Hänen kauttaan saadaan, — on saatava kaikki selville. Cardillacin haava oli aivan samallainen kuin kaikkien muittenkin kaduilla ja taloissa murhattujen ja ryöstettyjen. Mutta ratkaisevin todistus on se, että koko sinä aikana, minkä Olivier Brusson on istunut telkien takana, ei ole tapahtunut ainoatakaan murhaa eikä ryöväystä. Kadut ovat nyt yhtä turvallisia yöllä kuin päivälläkin. Tämä todistaa selvästi, että Olivier on luultavasti ollut tuon murhaajaliiton johtajana. Hän ei vielä tahdo tunnustaa, mutta meillä on kyllä keinoja saada hänet puhumaan vastoin tahtoansakin.
— Entä Madelon, — huudahti neiti Scuderi, — Madelon, tuo uskollinen, viaton kyyhkynen?
— Turhia, — lausui Regni myrkyllisesti hymyillen, — kuka takaa, ettei hän ole osallisena jutussa.
— Mitä sanotte? — voihkasi neiti Scuderi. — Se on aivan mahdotonta.Isänsäkö? Tuo tyttöraukka!
— Oi, kyllä, — jatkoi Regnie. — Muistakaa vain Brinvillieriä! Suonette minulle anteeksi, jos piakkoin katson tarpeelliseksi riistää teiltä turvattinne ja sulkea hänet vankilaan.
Neiti Scuderia värisytti tämä kauhea epäluuloisuus. Hänestä tuntui, ettei mikään uskollisuus, mikään hyve voinut löytää armoa tämän peloittavan miehen edessä, että hän vainusi murhaa ja veritöitä sisimmissä, salaisimmissakin ajatuksissa.
Neiti Scuderi nousi. "Olkaa inhimillinen", se oli ainoa, mitä hän raskaasti hengittäen sai sanotuksi. Kun hän juuri aikoi laskeutua portaita alas, jonne herra Regnie kursailevan kohteliaasti oli saattanut häntä, heräsi hänessä omituinen ajatus.
— Sallittaisiinko minun ehkä nähdä onnetonta Olivier Brussonia? — kysyi hän äkkiä kääntyen oikeuden puheenjohtajalta.
Herra Regnie katsahti häneen epäröivästi, mutta sitten vetäytyivät hänen kasvonsa niille ominaiseen vastenmieliseen hymyyn.
— Te varmaankin, sanoi hän, te varmaankin tahdotte nyt, arvoisa neiti, tutkia Olivierin syyllisyyttä tai syyttömyyttä luottaen enemmän omaan tunteeseenne, sielunne sisäiseen ääneen kuin siihen, mitä me olemme nähneet. Jollette kammoksu rikollisten kolkkoa olinpaikkaa, jollei teitä inhota nähdä turmellusta sen kaikilla eri asteilla, niin ovat vankilan ovet teille avoinna parin tunnin kuluttua. Ja teille esitetään Olivier Brusson, jonka kohtalo niin suuressa määrin herättää teidän myötätuntoanne.
Neiti Scuderi ei todellakaan voinut tulla vakuutetuksi tämän nuoren miehen syyllisyydestä. Kaikki puhui Olivieria vastaan ja mikään tuomari maailmassa ei olisi voinut näin ratkaisevien tosiasiain vallitessa menetellä toisin kuin Regnie. Mutta se perheonnen sopusointuisuus, jota Madelon niin elävästi oli kuvannut neiti Scuderille, himmensi kaikki pahat epäluulot, ja näin ollen uskoi hän mieluummin selittämättömän salaisuuden kuin sitä, jota koko hänen sisäinen olemuksensa jyrkästi vastusti.
Hän päätti vielä kerran kuulla Olivierin suusta tarkan kertomuksen tuon onnettoman yön tapahtumista ja, mikäli mahdollista, päästä sen salaisuuden perille, joka ehkä tuomareilta jäisi selittämättä, koska heidän mielestään oli ehkä hyödytöntä huolehtia siitä sen enempää.
Kun neiti Scuderi oli saapunut vankilaan, vietiin hänet suureen, valoisaan odotushuoneeseen. Pian kuuli hän kahleiden kalinaa. Olivier Brusson tuotiin huoneeseen, jossa neiti odotti. Mutta samalla kun Olivier näyttäytyi kynnyksellä, vaipui neiti Scuderi pyörtyneenä maahan. Kun hän jälleen tointui, oli Olivier kadonnut. Hän tahtoi heti päästä vaunuihinsa, pois näistä rikollisuuden saastuttamista huoneista.
Heti ensimäisellä silmäyksellä oli hän tuntenut Olivier Brussonin samaksi nuorukaiseksi, joka Pontneuf-sillalla oli heittänyt kirjelapun hänen vaunuihinsa ja joka oli tuonut hänelle jalokivirasian. Kaikki epäilykset olivat nyt haihtuneet, Regnien kauhea epäluulo oli saanut vahvistuksensa. Olivier Brusson kuului pelättyyn murhaajaliittoon, hän varmaankin oli murhannut myöskin mestari Cardillacin.
Entä Madelon?
Tuntien katkeraa pettymystä ja ankaraa mielenahdistusta alkoi neiti Scuderi epäillä kaikkea. Hänen sieluunsa hiipi kauhea epäluulo Madelonia kohtaan. Ehkä hänkin kuului salaliittoon ja oli syyllinen tähän hirmuiseen verityöhön. Kun ihmisen sielussa syntyy joku kuva, hakee ja löytää hän värejä maalatakseen sen yhä räikeämmäksi. Niin myöskin neiti Scuderi, harkitessaan uudestaan tapahtuman yksityisseikkoja ja pienimpiäkin piirteitä Madelonin käyttäytymisessä, löysi nyt paljon sellaista, joka tuki tätä epäluuloa. Monet seikat, jotka tähän saakka olivat hänen mielestään todistaneet viattomuutta ja puhtautta, näyttivät nyt synnillisen pahuuden ja harkitun teeskentelyn varmoilta merkeiltä. Sydäntäsärkevät valitukset, katkerat kyyneleet, nehän voivat aiheutua kuolemanpelosta, kauhusta saada nähdä rakastettunsa mestattuna, vieläpä itse kaatua pyövelin käden kautta. Varmasti päättäen heti karkoittaa luotansa tuon käärmeen, jota hän oli povellaan vaalinut, astui neiti Scuderi vaunuista. Kun hän astui huoneeseensa, heittäytyi Madelon hänen jalkainsa juureen. Nostaen ihanat silmänsä hyväntekijänsä puoleen, pusertaen käsiään aaltoilevaa poveansa vastaan, rukoili hän apua ja lohdutusta. Vaivoin hilliten itsensä ja koettaen antaa äänellensä mahdollisimman vakavan ja levollisen sävyn lausui neiti Scuderi:
— Mene! Mene! Sure vain murhaajaa, joka odottaa häpeällisen tekonsa ansaittua rangaistusta. Pyhä Neitsyt varjelkoon, ettei sinua itseäsi syytetä raskaasta rikoksesta.
— Ah, kaikki on nyt hukassa!
Kimakasti parkaisten kaatui Madelon pyörtyneenä lattialle. Neiti Scuderi käski Martinièren huolehtia tytöstä ja poistui itse toiseen huoneeseen.
Sisäisesti raadeltuna ja kyllästyneenä kaikkeen maalliseen toivoi neiti Scuderi pääsevänsä pois tästä pahuuden maailmasta. Hän kirosi kohtaloa, joka katkeraa ivaa tehden oli suonut hänelle niin pitkän iän vahvistaakseen uskoansa hyvään ja oikeaan, mutta nyt vanhuuden päivillä hävitti tämän kauniin kuvan, joka oli luonut valoa hänen elämäänsä.
Hän kuuli, kuinka Martinière vei pois Madelonin, joka huokaili ja valitti hiljaa: — Ah hänetkin — hänetkin ovat nuo julmurit villinneet. Voi, minua kurjaa! Oi, onnetonta Olivieria!
Nämä valitukset tunkeutuivat neiti Scuderin sydämeen ja uudestaan alkoi hänen sielussaan herätä aavistus tuntemattomasta salaisuudesta, usko Olivierin viattomuuteen. Ristiriitaisten tunteiden ahdistamana, aivan mielettömänä huudahti Scuderi:
— Mikä helvetillinen voima on sekoittanut minut tähän ilettävään juttuun, joka maksaa ehkä henkeni!
Samassa astui Baptiste sisään kalpeana ja pelästyneenä ilmoittaen, että santarmiluutnantti Desgrais odotti oven ulkopuolella. Voisinin ilettävän jutun jälkeen pidettiin Desgraisin ilmestymistä johonkin taloon varmana enteenä kiusallisista syytöksistä. Siitä johtui Baptisten pelko ja sen vuoksi kysyi neiti häneltä lempeästi hymyillen:
.- Mikä sinua vaivaa, Baptiste? Olikohan Scuderin nimi Voisinin luetteloissa?
— Kristuksen tähden! — vastasi Baptiste kokonaan vavisten, — kuinka voitte edes lausua jotain sellaista. Mutta Desgrais — tuo kauhea Desgrais tekeytyy niin salaperäiseksi, tahtoo ollenkaan odottamatta päästä puheillenne!
— No, kunnon Baptiste, — lausui Scuderi, tuokaa vain kohta sisälle tuo mies, joka teistä näyttää niin pelottavalta, mutta joka ei laisinkaan huolestuta minua!
— Oikeuden puheenjohtaja Regnie, — lausui Desgrais astuttuaan huoneeseen, — on lähettänyt minut teidän luoksenne, arvoisa neiti, esittämään erään pyynnön, jonka täyttämistä hän ei suinkaan voisi toivoa, jollei hän tuntisi teidän hyvyyttänne, teidän rohkeuttanne, jollei viimeinen keino julman verityön selville saamiseksi olisi juuri teidän kädessänne, jollette te itse jo olisi ottanut osaa tuohon ilettävään juttuun, joka pitää Chambre ardentea ja meitä kaikkia suuressa jännityksessä. Sen jälkeen kun Olivier Brusson näki teidät, on hän ollut puolihulluna raivosta. Oltuaan jo hyvin taipuvainen tunnustamaan, vannoo hän nyt uudestaan Kristuksen ja kaikkien pyhimysten nimessä olevansa aivan viaton Cardillacin murhaan, niin kernaasti kuin hän tahtookin kärsiä kuolemanrangaistuksen, jonka hän on muka ansainnut. Huomatkaa, neiti, tuo viimeinen lisäys viittaa ilmeisesti muihin rikoksiin, jotka painavat hänen omaatuntoaan. Turhia ovat kuitenkin olleet kaikki ponnistuksemme saada hänet lausumaan sanaakaan, ei edes uhkauksemme kiduttaa häntä ole auttanut. Hän rukoilee ja vannottaa meitä, että antaisimme hänen keskustella teidän kanssanne, ainoastaan teille tahtoo hän tunnustaa kaikki. Alennutteko, arvoisa neiti, kuulemaan Brussonin tunnustusta?
— Kuinka! — huudahti neiti Scuderi vihanvimmassa. — Tuleeko minun toimia kuolemanrikoksia käsittelevän tuomioistuimen apurina, pitäisikö minun väärin käyttää tuon onnettoman miehen luottamusta saattaakseni hänet mestauslavalle. Ei, herra Desgrais! Vaikkapa Brusson olisikin kurja murhaaja, en kuitenkaan voisi kavaltaa häntä niin halpamaisesti. En halua tietää mitään hänen salaisuuksistaan, jotka kumminkin pyhänä tunnustuksena sulkisin sydämeeni.
— Ehkäpä kuitenkin, — lausui Desgrais viekkaasti hymyillen, ehkäpä kuitenkin, arvoisa neiti, muutatte mielenne, kun olette kuulleet, mitä Brussonilla on sanomista. Tehän itse pyysitte oikeuden puheenjohtajaa olemaan inhimillinen? Hän noudattaa pyyntöänne suostuessaan Brussonin mielettömään toivomukseen ja tahtoo täten koetella vielä viimeistä keinoa, ennen kuin hän ryhtyy kidutukseen, jota Brusson muuten jo kauan sitten olisi ansainnut.
Neiti Scuderi hätkähti vaistomaisesti.
— Katsokaas, arvoisa neiti, — jatkoi Desgrais, teidän ei suinkaan tarvitse vaivautua toistamiseen noihin synkkiin vankilahuoneisiin, jotka herättävät teissä kauhua ja inhoa. Yön hiljaisuudessa, huomiota herättämättä tuodaan Olivier Brusson kuin vapaa mies teidän luoksenne kotia. Kenenkään kuulematta, mutta hyvin vartioituna voi hän sitten vapaasti tunnustaa teille kaikki. Ettei teidän tarvitse pelätä mitään tuon onnettoman puolelta, siitä vastaan teille omalla hengelläni. Hän puhuu teistä vilpittömällä kunnioituksella. Hän vannoo, että ainoastaan kova kohtalo, joka on estänyt häntä tapaamasta teitä aikaisemmin, on syössyt hänet kuolemaan. Ja onhan teillä sitten täysi vapaus ilmaista siitä, mitä Brusson teille kertoo, niin paljon kuin itse haluatte. Eihän teitä voi pakoittaa puhumaan enempää.
Neiti Scuderi vaipui syviin mietteisiin. Hänestä tuntui kuin olisi hänen täytynyt totella korkeampaa voimaa, joka vaati häneltä jonkun kauhean salaisuuden paljastamista, ikäänkuin hän ei enää voisi vapautua siitä ihmeellisestä tapahtumain vyyhdestä, johon hän tahtomattansa oli sekaantunut. Nopeasti päättäen lausui hän arvokkaasti:
— Jumala antakoon minulle lujuutta ja kestävyyttä! Tuokaa Brusson tänne, tahdon puhutella häntä.
Samoin kuin silloin, kun Brusson oli tuonut jalokivirasian, kolkutettiin nytkin yöllä neiti Scuderin talon ovelle. Baptiste, jolle oli ilmoitettu odotetusta käynnistä, avasi oven. Neiti Scuderi tunsi kylmää väristystä kuullessaan hiljaisista askeleista ja puheenmuminasta, että Brussonia saattaneet vartiat hajautuivat talon kaikille käytäville.
Huoneen ovi avautui hiljaa. Desgrais astui sisään, häntä seurasiOlivier Brusson kahleista vapaana, siististi puettuna.
— Arvoista neiti, tässä on Brusson, — lausui Desgrais kohteliaasti kumartaen ja poistui kohta huoneesta.
Brusson vaipui polvilleen neiti Scuderin eteen, rukoilevasti kohotti hän ristiin pannut kätensä, samalla kun vuolaat kyyneleet valuivat hänen silmistään.
Neiti Scuderi katsoi häneen kalpeana, voimatta lausua sanaakaan. Vaikka nuorukaisen kasvot olivat kauhun ja tuskan vääristämät, loisti niistä kuitenkin rehellisen sielun puhdas ilme. Kuta kauemmin neiti Scuderi katseli Brussonia, sitä elävämpänä heräsi hänessä muisto jostakin rakkaasta henkilöstä, jota hän ei nyt kuitenkaan voinut selvästi muistaa. Kauhun tunne katosi kokonaan, hän unhotti, että hänen edessään oli Cardillacin murhaaja, ja hänelle ominaisella hyväntahtoisen lempeällä äänellä lausui hän:
— No, Brusson, mitä teillä on minulle sanomista?
Ollen yhä vielä polvistuneena pääsi Olivierilta syvän, vilpittömän murheen huokaus, kun hän lausui:
— Oi, arvoisa, korkeasti kunnioitettava neiti, onko pieninkin muisto minusta jo haihtunut?
Katsellen häntä vieläkin tarkkaavammin vastasi neiti Scuderi, että hänen piirteensä muistuttivat kyllä jotakin rakastettua henkilöä ja että Olivier sai kiittää tätä yhdennäköisyyttä, jos hän voi voittaa syvän inhonsa murhaajaa kohtaan ja kuunnella häntä tyyneesti.
Kovin loukkaantuneena näistä sanoista nousi Brusson nopeasti ja luoden synkistyneen katseensa lattiaan astui askeleen taaksepäin. Sitten lausui hän kolkolla äänellä:
— Oletteko siis kokonaan unhottanut Anna Guiot'in? Hänen poikansa Olivier, — poika, jota te olette keinutelleet polvellanne, seisoo edessänne!
— Kaikkien pyhimysten tähden! — huudahti neiti Scuderi peittäen kasvonsa käsillään ja vajoten hervottomana sohvatyynyjä vastaan.
Hänen kauhistumisensa oli kyllä ymmärrettävä. Anna Guiot, köyhän porvarin tytär, oli pienestä pitäen asunut neiti Scuderin luona, joka hellän äidin tavoin kasvatti häntä kaikella hartaudella ja huolella, kuten omaa lastansa. Kun tyttö oli tullut täysikasvuiseksi, kosi häntä eräs kaunis, siveellinen nuorukainen Claude Brusson. Kun tämä oli taitava kelloseppä, joka varmaankin tuli hyvin toimeen Parisissa, ja kun Annakin rakasti häntä sydämellisesti, niin antoi neiti Scuderi empimättä suostumuksensa kasvattityttärensä avioliittoon Brussonin kanssa. Nuoret perustivat kodin, elivät hiljaisessa onnessa ja heidän rakkausliittonsa kävi vielä lujemmaksi, kun heille syntyi kaunis poika, joka oli kuin armaan äitinsä kuva.
Neiti Scuderi jumaloi pikku Olivieria, anasti hänet usein äidiltä tuntikausiksi, vieläpä kokonaisiksi päiviksikin hyväilläkseen ja hemmotellakseen häntä. Poika tottui näin häneen täydellisesti ja oli yhtä mielellään hänen kuin äitinsä luona. Kolme vuotta kului onnellisesti, kunnes Brussonin virkaveljet ammattikateudesta saivat aikaan sen, että hänen työnsä alkoi vähentyä päivä päivältä, niin että hän lopulta tuskin voi elättää itseänsä. Lisäksi tuli ikävä ihanaan kotikaupunkiin Genèveen ja eräänä kauniina päivänä lähtikin pieni perhe matkalle välittämättä neiti Scuderin estelyistä, ja vaikka hän lupasi kaikkea mahdollista avustusta. Vielä pari kertaa kirjoitti Anna kasvattiäidilleen, mutta sitten hän vaikeni ja neiti Scuderi otaksui, että onnellinen elämä Brussonin kotiseudulla saattoi heidät unhottamaan entisyyden.
Siitä oli nyt kulunut tasan 23 vuotta, kun Brusson vaimoineen ja lapsineen jätti Parisin muuttaakseen Genèveen.
— Oi, kauheata, — huudahti neiti Scuderi vähän toinnuttuaan, — oi, kauheata! Sinäkö Olivier? Annani poika! Ja nyt!
— Tuskinpa koskaan, — lausui Olivier tyynesti ja hillitysti, — tuskinpa koskaan olisitte voineet aavistaa, että poikanen, jota te hemmottelitte kuin armahin äiti, jonka suuhun te, häntä sylissänne keinutellen, pistitte makeisen toisensa jälkeen, jolle te annoitte monenmoisia hyväilynimiä, että tämä poika kerran nuorukaiseksi kasvaneena seisoisi edessänne syytettynä mitä kauheimmasta verityöstä. En ole moitteeton, Chambre ardente voi kyllä syyttää minua rikoksesta, mutta niin totta kuin toivon kuolevani autuaana, vaikkapa sitten mestaajan käden kautta, olen vapaa kaikista veritöistä, onneton Cardillac ei kaatunut minun käteni kautta.
Nämä sanat lausuessaan alkoi Olivier vapista ja horjua. Vaieten osoitti neiti Scuderi Olivierin vieressä olevaa pientä tuolia. Hän laskeutui hitaasti istumaan.
— Minulla oli kyllin aikaa, — jatkoi Olivier, — valmistautua tähän keskusteluun, jota pidän armeliaan taivaan viimeisenä lahjana minulle, ja koota koko mielenmalttini kertoakseni teille kauhean, sanomattoman onnettoman kohtaloni tarinan. Olkaa armollinen ja kuulkaa minua tyynesti, vaikkakin sen salaisuuden paljastaminen, josta teillä ei voi olla vähintäkään aavistusta, voi hämmästyttää teitä, vieläpä saattaa teidät kauhistumaan.
— Oi, jospa onneton isäni ei koskaan olisi jättänyt Parisia! — Niin kauan kuin muistini ulottuu Genèvessä oloaikaamme, näen aina itseni toivottomien vanhempieni kyynelten kostuttamana. Itsekin hellyin usein kyyneliin heidän valituksiaan kuullessani, vaikka en niitä ymmärtänytkään. Vasta myöhemmin selvästi tajusin sen ahdistavan puutteen ja syvän kurjuuden alastoman todellisuuden, jossa vanhempani elivät. Isäni oli pettynyt kaikissa toiveissaan. Syvän surun murtamana ja ahdistamana kuoli hän samalla hetkellä, kun hän oli onnistunut hankkimaan minulle oppilaanpaikan erään kultasepän luona. Äitini puhui paljon teistä, hän tahtoi valittaa teille onnettomuuttaan, mutta kurjuuden synnyttämä pelkuruus valtasi sitten hänet. Tämä sekä ehkä myöskin väärä häveliäisyys, mikä usein kalvaa runneltuja sydämiä, pidätti hänet panemasta toimeen tätä päätöstä. Muutamia kuukausia isäni kuoleman jälkeen seurasi äitikin häntä hautaan.
— Anna-parka, Anna-parka! — huudahti neiti Scuderi tuskan valtaamana.
— Kiitetty ja ylistetty olkoon ikuinen taivas, että hän on poissa, ettei hänen tarvitse nähdä rakkaan poikansa kuolevan häväistynä mestauslavalla! — huudahti Olivier kovalla äänellä luoden kauhistuneen katseen korkeutta kohti. Oven ulkopuolella kuului liikettä ja levottomia askeleita.
— Ahaa, — sanoi Olivier katkerasti hymyillen, — Desgrais pitää apulaisensa valveilla, ikäänkuin minä voisin paeta täältä. Mutta eteenpäin!
— Mestarini kohteli minua ankarasti, vaikka pian olin paras hänen työmiehistään, vieläpä lopulta voitin mestarinikin. Kerran saapui työpajaamme eräs muukalainen ostaakseen muutamia takeita. Kun hän näki minun valmistamani kauniin kaulakoristeen, taputti hän minua ystävällisesti olkapäälle ja silmäillen koristetta lausui:
— Hyvä, hyvä, nuori ystäväni, tämähän on vallan oivallista työtä. Enpä todellakaan tiedä, kuka muu olisi teitä etevämpi kuin René Cardillac, joka varmaankin on maailman paras kultaseppä. Hänen luoksensa teidän pitäisi mennä. Ilolla hän ottaisi teidät työpajaansa, sillä te voisitte auttaa häntä hänen taiteellisessa työssänsä ja ainoastaan häneltä olisi teillä vielä jotakin oppimista.
Vieraan sanat painuivat syvälle sydämeeni. Minä en saanut enää mitään rauhaa Genèvessä, sisäinen pakko ajoi minua pois sieltä. Vihdoin onnistuin pääsemään vapaaksi silloisen mestarini palveluksesta. Saavuin Parisiin.
René Cardillac otti minut kylmästi ja töykeästi vastaan. Minä olin hellittämätön, hänen täytyi antaa minulle työtä, niin vastenmielistä kuin se hänestä olikin. Sain valmistaakseni pienen sormuksen. Kun jätin työn valmiina hänelle, tuijotti hän minuun säkenöivillä silmillään, ikäänkuin katsoakseen sieluni sisimpään. Hän lausui:
"Olet kunnollinen työmies, voit muuttaa luokseni ja auttaa minua työpajassa. Maksan sinulle hyvin, tulet olemaan minuun tyytyväinen."
Ja Cardillac piti sanansa. Olin ollut jo useampia viikkoja hänen palveluksessaan näkemättä Madelonia, joka muistaakseni oleskeli silloin maalla jonkun naispuolisen sukulaisen luona. Vihdoin saapui hän. Oi taivas, mitä tapahtuikaan minulle nähdessäni tuon enkelin! Onko kukaan rakastanut niin kiihkeästi kuin minä? Ja nyt! Oi Madelon!
Mielenliikutuksesta ei Olivier voinut jatkaa. Hän painoi molemmat kätensä kasvoilleen ja nyyhkytti katkerasti. Voittaen vihdoin tuskansa jatkoi hän:
— Madelon loi minuun ystävällisiä silmäyksiä. Hän kävi yhä useammin työpajassa. Ihastuksekseni huomasin hänen rakastavan minua. Vaikka isä vartioi meitä ankarasti, onnistuimme usein salavihkaa puristamaan toistemme käsiä äänettömästi solmitun liittomme merkiksi. Cardillac ei näyttänyt huomaavan mitään. Minä aioin kosia Madelonia vasta sitten, kun ensin olin saavuttanut hänen isänsä suosion ja ansainnut mestarinarvon. Kun eräänä aamuna aioin ryhtyä työhöni, astui Cardillac luokseni silmät leimuavina vihasta ja ylenkatseesta.
"En tarvitse enää työtäsi, alkoi hän, — saat poistua talostani vielä tällä hetkellä, äläkä koskaan enää näyttäydy edessäni. On tarpeetonta sanoa, miksi en voi sinua enää sietää luonani. Makea hedelmä, jota sinä köyhä raukka kurottaudut ottamaan, on liian korkealla!"
Tahdoin puhua, mutta hän tuuppasi minua nyrkillään ja heitti minut ovesta ulos. Kaatuessani loukkasin pahasti pääni ja käsivarteni. Kiihtyneenä ja tuskan murtamana lähdin talosta ja löysin vihdoin St. Martinin esikaupungin äärimmäisestä perukasta erään tuttavan, joka otti minut luoksensa asumaan kolkkoon kellarikamariin. Minulla ei ollut rauhaa, ei lepoa. Öisin hiiviskelin Cardillacin talon ympärillä kuvitellen mielessäni, että Madelon kuulisi huokaukseni ja valitukseni, että saisin ehkä puhutella häntä ikkunan kautta kenenkään kuulematta. Aivoissani liikkui kaikellaisia sekavia suunnitelmia, joiden toteuttamiseen toivoin voivani valmistaa häntä.
Cardillacin taloon liittyi Nicaise-kadun puolella korkea muuri, jossa oli vale-ikkunoita ja puoleksi särkyneitä kivestä hakattuja korkokuvia. Eräänä yönä seisoin erään tällaisen kivikuvan vieressä ja katselin talon pihanpuoleisiin ikkunoihin; muuri, joka ympäröi koko pihaa, esti minua pääsemästä lähemmäksi. Äkkiä huomasin valoa Cardillacin työhuoneen ikkunassa. Oli puoliyön aika. Ennen ei Cardillac koskaan ollut valveilla tähän aikaan vuorokaudesta. Hänellä oli tapana mennä levolle täsmälleen kello 9 illalla. Sydämeni pamppailee pelokkaasta aavistuksesta. Ajattelen mahdollisuutta pujahtaa pihalle. Pian katoaa kuitenkin valo. Minä painaudun kivikuvaa vasten, vale-ikkunan komeroon. Pelästyneenä ponnahdan kuitenkin takaisin tuntiessani kuvan liikahtavan, ikäänkuin se olisi saanut hengen. Yön hämärässä huomaan nyt kiven hitaasti liikkuvan ja sen takaa astuu esiin tumma olento, joka lähtee äänettömin askelin kulkemaan katua alaspäin. Riennän takaisin kivikuvan luokse: se on kovasti muurissa kiinni kuten ennenkin. Vaistomaisesti, ikäänkuin sisäisen voiman pakosta hiivin poistuvan olennon jälestä. Muurissa olevan Mariankuvan kohdalla katsahtaa olento ympärilleen. Kuvan edessä palavan lampun kirkas valo sattuu suoraan hänen kasvoihinsa. Se on Cardillac! Kuvaamaton pelko, epämiellyttävä kauhuntunne valtaa minut. Ikäänkuin taikavoiman ajamana täytyy minun rientää eteenpäin tuon aavemaisen yökulkijan perään. Vihdoin katoaa Cardillac sivulle varjoon. Hiljaisesta, minulle hyvin tutusta yskäisystä huomaan, että hän on mennyt erään talon käytävään. Mitä tämä merkitsee, mitä hän aikoo? Kysyn itsekseni hämmästyneenä ja painaudun seinää vasten. Hetken kuluttua saapuu talosta laulaen ja rallattaen eräs mies loistava höyhentöyhtö hatussa, kilisevin kannuksin. Kuin tiikeri saaliinsa kimppuun syöksyy Cardillac lymypaikastaan miehen päälle, joka silmänräpäyksessä kaatuu koristen maahan. Kauhusta huudahtaen riennän paikalle, Cardillac on kumartuneena maassa makaavan miehen yli. "Mestari Cardillac, mitä te teette?" huudan kovasti. "Kirottu!" murahtaa Cardillac, syöksyy salamannopeudella ohitseni ja katoaa yöhön. Aivan mielettömänä, tuskin pysyen jaloillani lähestyn kaatunutta. Polvistun hänen viereensä tarkastaakseni, olisiko hän ehkä vielä pelastettavissa, mutta ruumiissa ei ole enää elonmerkkiäkään.
Kuolemankauhun valtaamana tuskin huomasin, että poliisit olivat ympäröineet minut.
"Taas nuo pirut ovat pistäneet jonkun kuoliaaksi. Ahaa, nuori mies, mitä täällä teet? Oletko rosvoliiton jäsen? Ylös mies!" huusivat poliisit yhteen ääneen ja tarttuivat minuun. Voin tuskin änkyttää, etten suinkaan kykenisi tekemään moisia kauhuntöitä ja että he antaisivat minun mennä rauhassa tieheni. Eräs heistä tarkastaa sitten lyhdyn valossa kasvojani ja huudahtaa:
"Sehän on Olivier Brusson, kultasepänkisälli, joka työskentelee rehellisen mestarimme René Cardillacin luona! Tuollainen nulikka murhaa muka ihmisiä kadulla, senpä olet näköinenkin, ja onhan murhamiesten tapaista, että he ruikuttavat ruumiin ääressä ja antavat vangita itsensä. Kuinka kaikki tapahtui, poika? Kerro nopeasti!"
"Aivan minun edessäni, — sanoin minä, hyökkäsi eräs mies tuon päälle, pisti hänet kuoliaaksi ja pakeni salaman nopeudella, kun minä huudahtin. Tahdoin vain katsoa, olisiko kaatunut ollut vielä pelastettavissa."
"Ei, poikaseni, lausuu eräs miehistä, jotka nostavat ruumista maasta, — mennyttä kalua, tikarinpisto on, kuten tavallisesti, osunut sydämeen."
"Piru vieköön, lausuu toinen, — tulimmeko taaskin liian myöhään, kuten toissa päivänäkin."
Näin huudahtellen poistuvat he ruumiin kanssa.
Mielentilaani on mahdoton kuvata. Tunnustelin päätäni, olinko nähnyt pahaa unta. Minusta tuntui, kuin olisin juuri herännyt, ja kummastelin tätä järjetöntä harhakuvaa. Cardillac, Madelonini isä — kurja murhaaja!
Olin vaipunut voimattomana erään talon kiviportaille. Aamu alkoi yhä enemmän sarastaa. Runsaasti sulilla koristettu upseerinhattu oli edessäni katukäytävällä. Cardillacin verityö, joka oli tapahtunut samalla paikalla, missä istuin, johtui nyt elävästi mieleeni. Kauhistuneena riensin pois paikalta.
Hyvin sekavassa mielentilassa, melkeinpä tunnottomana istuin kamarissani, kun ovi yhtäkkiä avautui ja sisään astui René Cardillac. "Kristuksen tähden! Mitä tahdotte?" huudahtin hänet nähdessäni. Hän astui luokseni tyynesti ja ystävällisesti hymyillen, mikä vielä enemmän lisäsi inhontunnettani. Hän otti vanhan raihnaisen tuolin ja istuutui viereeni. Minä en kyennyt nousemaan olkivuoteeltani.
"No Olivier", alkoi hän, "kuinka voit, poika parka? Menettelin todellakin ajattelemattomasti ajaessani sinut talostani. Kaipaan sinua nyt kaikkialla. Minulla on parhaillaan tekeillä työ, jota en voi valmistaa sinun avuttasi. Mitähän, jos uudestaan työskentelisit pajassani? — Sinä vaikenet? Ymmärrän kyllä, olen sinua loukannut. En tahtonut salata sinulta, että kuhertelusi Madelonin kanssa suututti minua. Vasta jälkeenpäin olen asiaa oikein harkinnut ja tullut siihen vakaumukseen, että niin taitava, ahkera ja uskollinen kuin olet, en voi toivoa saavani parempaa vävypoikaa kuin sinä olet. Tule siis kanssani ja koeta osoittaa, ansaitsetko Madelonin vaimoksesi!"
Cardillacin sanat viilsivät sydäntäni. Minua pöyristytti hänen pahuutensa, en voinut lausua sanaakaan.
"Mitä epäröit", jatkoi hän terävällä äänellä lävistäen minut säkenöivillä silmillään, "mitä epäröit? Et ehkä vielä tänään voi tulla luokseni, sinulla on ehkä muita asioita toimitettavana! Ehkäpä tahdot käydä Desgraisin luona tahi ruveta suorastaan Argensonin tai Regnien palvelukseen. Varo, poika, etteivät ne kynnet, joita tahdot houkutella esiin toisten turmioksi, tartu sinuun itseesi ja revi sinua kappaleiksi."
Kiihtynyt mielentilani purkautui nyt yhtäkkiä sanoiksi: "Pelätkööt ne", huusin minä, "pelätkööt ne, joiden omallatunnolla on hirmutöitä, juuri mainitsemianne nimiä, minulla ei ole niiden kanssa mitään tekemistä".
"Oikeastaan", jatkoi Cardillac, "on sinulle kunniaksi, Olivier, työskennellä minun, aikansa kuuluisimman mestarin luona, jota kaikkialla kunnioitetaan taiteensa, rehellisyytensä ja oikeudenmukaisuutensa vuoksi, niin että jokainen ilkeämielinen solvaus tulee ankarasti kohtaamaan itse solvaajaa. — Mitä Madeloniin tulee, niin täytyy minun tunnustaa, että saat kiittää myöntyväisyydestäni yksinomaan häntä. Hän rakastaa sinua kiihkeydellä, jota en ollenkaan olisi voinut luulla tuosta hennosta lapsesta. Heti kun olit poistunut talostani, lankesi hän jalkojeni eteen, syleili polviani ja tunnusti kyyneliä vuodattaen, ettei hän voi elää ilman sinua. Luulin hänen vain hulluttelevan, kuten tavallisesti nuoret rakastuneet hupakot, jotka ovat valmiit kuolemaan kohta, kun ensimäinen maitoparta suo heille ystävällisen silmäyksen. Mutta Madelon todella sairastui ja alkoi kuihtua, ja kun koetin saada häntä järkiinsä ystävällisellä puheella, huusi hän yhtä mittaa vain sinun nimeäsi. Mitä voin siis tehdä, enhän tahtonut saattaa häntä epätoivoon. Eilen illalla lupasin hänelle suostua kaikkeen ja noutaa sinut takaisin. Yön aikana hän on ruvennut kukoistamaan kuin ruusu, ja odottaa nyt sinua aivan mielettömänä lemmenkaipuusta."
Taivas suokoon minulle anteeksi, mutta aivan tietämättäni, kuinka se tapahtui, huomasin yhtäkkiä olevani Cardillacin kotona.
"Olivier, Olivier! Rakkaani, puolisoni!" huudahti Madelon hillittömänä rientäen luokseni, syleili minua ja puristi minua rintaansa vasten, niin että suurimman onnen tunteen valtaamana vannoin pyhän Neitsyn ja kaikkien pyhimysten kautta, etten koskaan enää häntä jättäisi.
Tätä ratkaisevaa hetkeä muistellessaan joutui Olivier mielenliikutuksen valtaan ja hänen täytyi keskeyttää kertomuksensa. Kuullessaan, että mies, jota hän oli pitänyt hyveen ja oikeuden mukaisuuden perikuvana, oli tehnyt moisia hirmutöitä, tunsi neiti Scuderi kauhunväristyksiä ja huudahti:
— Kauheata! René Cardillac kuului siis tuohon murhaajaliittoon, joka jo kauan sitten on tehnyt hyvän kaupunkimme ryövärienluolaksi.
— Mitä sanotte, neiti? — lausui Olivier, Liittoon? Mitään sellaista liittoa ei koskaan ole ollut olemassakaan. Cardillac yksin on harjoittanut kirottua toimintaansa kaikkialla kaupungissa saavuttaen varmasti uhrinsa. Juuri sen vuoksi, että hän toimi yksin, voi hän suorittaa konnantyönsä sellaisella varmuudella, että poliisin oli aivan mahdoton päästä murhaajan jälille.
Mutta sallikaa minun jatkaa, niin saatte tietää mitä turmeltuneimman, mutta samalla onnettomimman ihmisen elämänsalaisuuden. — On helppo ymmärtää, kuinka kiusalliseen asemaan nyt jouduin mestarini luona. Mutta ratkaiseva askel oli otettu, en voinut enää peräytyä. Välistä tuntui minusta, kuin olisin ollut Cardillacin rikostoveri. Ainoastaan Madelonin rakkaus saattoi minut unhottamaan sisäisen tuskani, vain hänen läheisyydessänsä voin tukahuttaa äärettömän suruni. Työskennellessäni vanhuksen kanssa työpajassa en voinut katsoa häntä silmiin. Tuskin voin lausua sanaakaan vavisten kauhusta tämän hirmuisen miehen läheisyydessä, joka täytti uskollisen, armaan isän ja hyvän kansalaisen kaikki velvollisuudet, samaan aikaan kuin yö kätki vaippaansa hänen hirmutyönsä. Tuo hurskas, puhdas lapsi, Madelon, oli kiintynyt häneen jumaloivalla rakkaudella. Sydäntäni kouristi ajatellessani, että jos kosto kerran kohtaa tätä konnaa, murtuu tuo viaton enkeli mitä kauheimman epätoivon ja pettymyksen uhrina. Jo tämä sulki minun suuni, niin etten olisi ilmiantanut mestariani, vaikka minun olisi sen tähden täytynyt kärsiä rikoksentekijän kuolema. Mutta vaikka olin poliisien puheista ymmärtänyt yhtä ja toista, pysyivät Cardillacin hirmutyöt, niiden syyt ja suoritustapa minulle kuitenkin salaisuutena. Pian sain kuitenkin selityksen.
Cardillac, joka työskennellessään oli tavallisesti mitä iloisimmassa mielentilassa, laski leikkiä ja naureskeli, oli eräänä päivänä hyvin vakava ja mietiskelevä. Äkkiä heitti hän tekeillä olevan taideteoksen syrjään, niin että jalokivet ja helmet sinkuivat sinne tänne, nousi nopeasti istuimeltaan ja lausui:
"Olivier! Meidän suhteemme ei kauemmin voi olla tällainen, tämä käy minulle sietämättömäksi. Mitä Desgraisin ja hänen apuriensa suurinkaan viekkaus ei ole voinut paljastaa, on sattuma ilmaissut sinulle. Sinä olet nähnyt minut yöllisessä työssä, johon paha tähteni minua vastustamattomalla voimalla pakoittaa. Ja sinun onneton tähtesi saattoi sinut seuraamaan minua, verhosi sinut läpinäkymättömään vaippaan, teki askeleesi niin keveiksi, että kuljit hiljaa ja äänettömästi kuin pienin elukka, etten minä, joka yön pimeydessä näen selvästi kuin tiikeri, joka pitkän matkan päästä kuulen pienimmänkin risahduksen, hyttysenkin hyminän, huomannut sinua. Sinun onneton kohtalosi on tuonut sinut minun luokseni. Nykyisessä asemassasi et enää voi ajatellakaan ilmi antaa minua. Sen vuoksi saat tietää kaikki."
"En koskaan enää tahdo seurata sinua, kurja roisto! — tahdoin huutaa hänelle, mutta sisäinen kauhu, joka oli vallannut minut Cardillacin puhetta kuullessani, kahlehti kurkkuni. Sanojen asemasta voin päästää ainoastaan käsittämättömän huudahduksen. Cardillac istuutui uudestaan työtuoliinsa. Hän kuivasi hikeä otsaltaan. Menneisyyden muistot näyttivät kovasti liikuttavan hänen mieltänsä, vaivoin voi hän hillitä tunteitansa. Vihdoin alkoi hän:
"Viisaat miehet puhuvat paljon omituisista vaikutteista, joille naiset raskaudentilassa ovat alttiina, ja tällaisten äkillisten, tahdosta riippumattomien ulkonaisten vaikutteiden ihmeellisestä vaikutuksesta lapseen. Äidistäni kerrottiin minulle kummallinen tarina. Kun hän ensimäistä kuukautta kantoi minua kohdussaan, oli hän toisten naisten seurassa katsomassa loistavaa hovijuhlaa, jota vietettiin Trianonissa. Hänen katseensa kiintyi erääseen ritariin, jolla oli espanjalainen puku yllä ja loistava jalokiviketju kaulassa. Voimatta kääntää katsettaan tästä koristeesta valtasi äitini himo saada nuo säkenöivät kivet, jotka hänen mielestään olivat jotakin yliluonnollisen kaunista. Sama ritari oli useita vuosia aikaisemmin, äitini vielä ollessa naimaton, vainonnut hänen neitseellistä hyvettään, mutta äitini oli inholla torjunut hänet luotansa. Äitini tunsi hänet jälleen, mutta nyt tuntui hänestä, kuin olisi tuo halpamainen mies säteilevien jalokivien loisteessa ollut joku korkeampi olento, kaiken kauneuden olemus. Ritari huomasi äitini himoitsevan, tulisen katseen. Hän toivoi nyt olevansa onnellisempi kuin edellisellä kerralla. Varovaisesti hän lähestyi äitiäni, vieläpä onnistui houkuttelemaan hänet tuttaviensa luota yksinäiseen paikkaan. Siellä sulki hän äitini himokkaasti syleilyynsä. Äitini tarttui tuohon kauniiseen ketjuun, mutta samassa silmänräpäyksessä kaatui ritari temmaten äitini mukanaan. Hän oli kuollut, nähtävästi äkillisen sydämenhalvauksen kohtaamana. Turhaan koetti äitini vapautua kuolinkamppailun jäykistämän ruumiin käsivarsista. Hänen hätähuutonsa kuulivat vihdoin muutamat ohikulkijat, jotka riensivät paikalle ja pelastivat hänet tuon kamalan rakastajan syleilystä. Kauhun tärisyttämä äitini sairastui kovasti. Luultiin hänen menettävän minut, mutta hän parantui kumminkin ja synnytys oli onnellisempi kuin odotettiinkaan. Mutta tuon hirmuisen hetken kauhut olivat kohdanneet minua. Minun paha tähteni oli noussut ja lähettänyt kipinän, joka sytytti minussa mitä oudoimman ja turmiollisimman intohimon.
"Jo lapsena olivat loistavat timantit ja kultaesineet minulle kaikki kaikessa. Sitä pidettiin tavallisena lapsenmielitekona. Mutta myöhemmin huomattiin, että tämä taipumus oli aivan tavatonta laatua, sillä jo pienenä poikana minä varastelin kultaa ja jalokiviä, missä vain niitä käsiini sain. Kuten tottunut tuntija eroitin minä vaistomaisesti jäljitellyt kultaesineet oikeista. Vain viimemainitut houkuttelivat minua. Isän ankarinkin kuritus oli turha tätä synnynnäistä himoa vastaan. Saadakseni käsitellä kultaa ja jalokiviä opettelin kultasepänammatin. Minä työskentelin kuumeentapaisella innolla ja minusta tuli pian etevin mestari alallani. Ja nyt alkoi ajanjakso, jolloin siihen saakka hillitty synnynnäinen vietti purkautui väkivaltaisena esiin ja kasvoi kaikki tuhoavaksi voimaksi. Kun olin valmistanut ja luovuttanut tilaajalle jonkun taidetakeen, valtasi minut levottomuus, toivottomuus, joka riisti minulta unen, terveyden ja elämänhalun. Henkilö, jolle olin valmistanut jonkun teoksen, kummitteli yötä päivää silmieni edessä koristettuna minun valmistamallani esineellä, ja salaperäinen ääni kuiskasi korvaani: Sehän on sinun, sehän on sinun, ota vaan, mitäpä kuollut tekee jalokivillä! — Silloin rupesin vihdoin varkaaksi. Minulla oli vapaa pääsy ylhäisten taloihin, käytin nopeasti jokaista tilaisuutta hyväkseni, mikään lukko ei voinut vastustaa minun taitavuuttani ja pian oli valmistamani koriste jälleen hallussani.
"Mutta tämäkään ei enää tyynnyttänyt levottomuuttani. Tuo kamala ääni kuului yhä korvissani, se pilkkasi minua huutaen: oi, voi, sinun koristettasi kantaa kuollut! — Huomaamattani aloin suunnattomasti vihata niitä, joille valmistin koristeita. Vieläpä sydämeni syvyydessä aloin tuntea murhanhimoa, joka saattoi minut vapisemaan.
"Siihen aikaan ostin tämän talon. Olin sopinut omistajan kanssa kauppahinnasta, istuimme juuri tässä huoneessa tyytyväisinä kaupan syntymisestä ja joimme pullon viiniä. Oli jo yö käsissä, minä aioin nousta lähteäkseni, silloin lausui myyjä:
"'Kuulkaapas, mestari René, ennen kuin menette, täytyy minun tutustuttaa teidät tämän talon salaisuuteen.'
"Näin sanottuaan avasi hän tuon seinään liitetyn kaapin, työnsi takaseinän syrjään, astui pieneen huoneeseen, kumartui ja nosti ylös lattialuukun. Jyrkkiä kapeita portaita astuimme alas, saavuimme kapealle portille, jonka hän avasi, ja astuimme ulko-ilmaan, talon pihamaalle. Vanha herra meni nyt pihamuurin luo, painoi erästä vain vähän muurista ulkonevaa rautaa ja heti avautui kappale muuria muodostaen aukon, josta ihminen mukavasti voi pujahtaa kadun puolelle. Sinun, Olivier, pitää kerran saada nähdä tämä sukkela laitos, jonka luultavasti tässä talossa muinoin sijainneen luostarin viekkaat munkit ovat teettäneet voidakseen salaa hiipiä ulos ja sisälle. Se on puukappale, joka ainoastaan päältä on rapattu ja valkaistu ja jonka kadunpuoleiseen sivuun on kiinnitetty kuvapatsas, sekin vain puuta, mutta aivan kiven näköinen. Tämä puukappale ja siihen kiinnitetty kuvapatsas kiertyvät muurin sisään kätketyillä saranoilla.
"Mielessäni syntyi hämäriä ajatuksia, kun näin tämän laitoksen, minusta tuntui, kuin tämä kaikki olisi ollut valmistusta tekoihin, jotka vielä olivat minulle salaisuus. Olin juuri tehnyt eräälle hoviherralle kallisarvoisen koristeen, jonka hän aikoi lahjoittaa eräälle oopperatanssijattarelle. Kiusaaja ei jättänyt minua, haamu seurasi minua yhä, saatana kuiskutteli korvaani.
"Muutin taloon. Tuskanhikeä valuen kimmurtelen yöllä unettomana vuoteellani. Näen hengessä tuon miehen hiipivän tanssijattaren luokse minun tekemäni koriste mukanaan. Raivostuneena hypähdän ylös, heitän vaipan hartioilleni, astun salaisia portaita alas ja läpi muurin Nicaisekadulle. Hän saapuu, minä hyökkään hänen kimppuunsa, hän huudahtaa, mutta tarttuen häneen takaapäin isken tikarin hänen sydämeensä — koriste on minun!
"Tämän tehtyäni tunnen sielussani sellaista rauhaa ja tyytyväisyyttä, jota en koskaan ennen ollut tuntenut. Haamu oli kadonnut, saatanan ääni vaikeni. Nyt tiesin, mitä paha tähteni tahtoi. Minun täytyi totella sitä tai menehtyä!
"Nyt sinä käsität koko minun toimintani ja elämäni, Olivier! Älä luule, että minulta sen vuoksi, että teen, mitä en voi olla tekemättä, puuttuu kokonaan ihmisluonteelle ominainen säälin- ja armeliaisuuden tunne. Tiedäthän, kuinka vaikea minun on luovuttaa käsistäni valmis koriste, kuinka en ollenkaan valmista mitään useille henkilöille, joita en mistään hinnasta tahdo tappaa."
Näin puhuttuaan vei Cardillac minut tuohon salaiseen holvikammioon ja näytti minulle koko jalokivivarastonsa. Kuninkaallakaan ei ole rikkaampaa aarretta. Jokaiseen koristeeseen oli kiinnitetty pieni lappu, johon oli merkitty, kenelle koriste oli valmistettu, milloin se oli saatu varkauden, ryöväyksen tai murhan kautta.
"Hääpäivänäsi, — lausui Cardillac kolkosti ja juhlallisesti, — hääpäivänäsi saat sinä, Olivier, käsi ristiinnaulitun kuvalla vannoa minulle pyhän valan luvaten, että niin pian kuin minä olen kuollut, hävität kaikki nämä rikkaudet tuhaksi keinoilla, jotka sinulle myöhemmin ilmoitan. En tahdo, että kukaan ihmisolento, kaikista vähimmän Madelon ja sinä saisitte haltuunne tämän verellä ostetun aarteen."
Tähän rikosten luolaan vangittuna, rakkauden ja inhon, riemun ja kauhun eri tahoille raastamana olin kadotetun ihmisen kaltainen, jolle suloinen enkeli lempeästi hymyillen viittoo kädellään, mutta jota saatana hehkuvilla pihdeillään pitää vallassaan, ja tuon lempeän enkelin hymy, jossa koko taivaan autuus kuvastuu, muuttuu hänelle julmimmaksi kidutukseksi.
Minä ajattelin pakoa, itsemurhaa, — mutta Madelon! Moittikaa minua, moittikaa minua vaan, arvoisa neiti, että olin liian heikko voittamaan intohimoa, joka sitoi minut rikollisuuteen. Mutta senhän saan sovittaa tuskallisella kuolemalla?
Eräänä päivänä saapui Cardillac kotia tavattoman iloisena. Hän hyväili Madelonia, loi minuun ystävällisiä silmäyksiä, joi pöydän ääressä pullon hyvää viiniä, mikä muuten tapahtui ainoastaan suurissa juhlatilaisuuksissa, lauleli ja riemuitsi. Madelon oli jättänyt meidät kahden kesken, tahdoin lähteä työpajaan.
"Istu vain, poikani, — huudahti Cardillac, tänään ei enää työskennellä, juokaamme malja Parisin arvokkaimman, parhaimman naisen onneksi!"
Kun olin kilistänyt lasia hänen kanssaan ja hän yhdellä siemauksella oli tyhjentänyt täyden viinilasin, lausui hän: "Sanoppa, Olivier, miellyttävätkö sinua nämä säkeet:
"Un amant, qui craint les voleurs, n'est point digne d'amour."
Hän kertoi nyt, mitä markiisitar Maintenonin huoneissa oli tapahtunut teidän ja kuninkaan välillä ja lisäsi, että hän on aina kunnioittanut teitä enemmän kuin ketään muuta ihmistä ja että te, teidän suuren hyveenne tähden, joka saattaa hänen pahan tähtensä voimattomaksi, ette koskaan voisi herättää hänessä pahoja aaveita ja murha-aikeita, vaikka kantaisitte kauneinta hänen valmistamaansa koristetta.
"Kuules, Olivier, mitä olen päättänyt! — jatkoi hän. Useita vuosia sitten piti minun valmistaa Englannin prinsessalle Henriettelle kaulakoriste ja rannerenkaat sekä hankkia itse sitä varten tarvittavat jalokivet. Työ onnistui minulle paremmin kuin koskaan ennen, mutta sydäntäni kirveli ajatellessani, että minun täytyisi luopua tästä koristeesta, johon olin kiintynyt koko sielullani. Sinähän tiedät, että prinsessa sai sitten surmansa salamurhaajan kädestä. Minulla on tämä koriste hallussani ja nyt tahdon lähettää sen neiti Scuderille kunnioitukseni ja kiitollisuuteni osoitukseksi tuon vainotun rosvoliiton nimessä. Samalla kun neiti Scuderi saa selvän voitonmerkin, teen ansaittua pilaa Desgrais'ista ja hänen apureistaan. — Sinun tulee viedä koriste neidille!"
Niin pian kuin Cardillac oli maininnut teidän nimenne, neiti, tuntui minusta, kuin musta harso olisi temmattu pois, ja onnellisen, varhaisen lapsuuteni kaunis, valoisa kuva väikkyi mielessäni kirkkaana ja loistavana. Sieluuni valui ihmeellinen lohdutuksentunne, toivonsäde, joka pakoitti synkät varjot katoamaan. Cardillac näytti huomanneen sanojensa vaikutuksen, mutta selitti sen omalla tavallaan.
"Ehdotukseni näyttää miellyttävän sinua, sanoi hän. Voin tunnustaa, että sisällinen ääni, aivan toisellainen kuin se, joka julman petoeläimen tavoin vaatii minulta veriuhreja, kehoittaa minua menettelemään näin. Usein valtaa minut omituinen mielentila, sisäinen kauhuntunne, pelko jotakin kauheata kohtaan, jonka väristykset virtaavat kaukaisesta ikuisuudesta ajallisuuteen ja valtaavat minut. Silloin tuntuu minusta, kuin voitaisiin kuolematonta sieluani, jolla ei ole mitään osaa hirmutöissäni, syyttää siitä, mitä paha tähteni on minussa alkanut. Tällaisessa mielentilassa päätin kerran valmistaa kauniin timanttikruunun St. Eustachen kirkon pyhälle Marialle. Mutta tuo käsittämätön kauhuntunne valtasi minut aina voimakkaampana, milloin vain tahdoin alkaa tämän työn ja sen vuoksi jätin sen kokonaan. Nyt tuntuu minusta, kuin kantaisin itse hyveelle ja hurskaudelle nöyrän uhrini ja palavan esirukoukseni, lähettämällä neiti Scuderille kauneimman koristeen, mitä koskaan olen tehnyt."
Tuntien tarkoin teidän elämäntapanne, neiti, neuvoi Cardillac sitten, millä tavoin ja milloin minun piti viedä perille koriste, jonka hän sulki sievään rasiaan. Koko olemukseni valtasi sanomaton ihastus, sillä rikollisen Cardillacin kautta osoitti taivas minulle pelastuksentien siitä helvetistä, jossa minä, onneton syntinen, näännyin. Näin ajattelin. Ja vastoin Cardillacin tahtoa halusin päästä teidän luoksenne keskellä yötä. Anna Brussonin poikana, teidän kasvattinanne aioin heittäytyä eteenne ja paljastaa kaikki. Se kauhea onnettomuus, joka uhkasi viatonta Madelon-parkaa, jos hänen isänsä kauhea salaisuus tuli ilmi, olisi varmaankin liikuttanut teidän jaloa mieltänne ja pakoittanut teidät vaikenemaan, mutta teidän terävä älynne olisi kyllä keksinyt keinoja Cardillacin kirotun toiminnan ehkäisemiseksi ilmiantamatta hänen salaisuuttaan. Älkää kysykö, minkälaisia näiden keinojen olisi pitänyt olla, minä en tiedä sitä. Mutta sielussani olin lujasti vakuutettu siitä, että te pelastaisitte Madelonin ja minut. Te tiedätte, neiti, että aikomukseni tuona yönä epäonnistui. Toivoin kuitenkin toiste onnistuvani paremmin.
Mutta yht'äkkiä katosi Cardillacin iloinen mielenlaatu. Hän hiiviskeli synkkänä, tuijotti eteensä, murisi käsittämättömiä sanoja, huitoi käsiään ikäänkuin torjuen vihollista luotansa, pahat ajatukset näyttivät kiusaavan hänen mieltänsä. Näin oli hän viettänyt koko aamupäivän. Vihdoin istuutui hän työpöytänsä ääreen, nousi tyytymättömänä ylös, katseli ikkunasta kadulle, lausui vakavasti ja synkällä äänellä: "Tahtoisin kuitenkin, että Englannin prinsessa Henriette olisi saanut pitää koristeen!" — Nämä sanat täyttivät minut kauhulla. Tiesin, että ilettävä murhanenkeli oli taas vallannut hänen harhailevan sielunsa, että saatanan ääni kaikui taas hänen korvissaan. Minä huomasin salamurhaajan uhkaavan teidän henkeänne. Jos Cardillac vain olisi saanut koristeensa takaisin, olisitte ollut pelastettu. Joka hetki lisääntyi vaara. Silloin kohtasin teidät Pontneuf-sillalla, tunkeuduin vaunujenne luokse, heitin teille kirjelapun, jossa rukoilin teitä mahdollisimman pian toimittamaan saamanne koristeen Cardillacille takaisin. Teitä ei kuulunut. Minun pelkoni muuttui epätoivoksi, kun Cardillac seuraavana päivänä ei puhunut mistään muusta kuin yöllä unessa näkemästään kallisarvoisesta koristeesta. Minä luulin unen tarkoittaneen teidän koristettanne, ja minä olin vakuutettu siitä, että hän hautoi jotakin murhasuunnitelmaa, jonka hän varmasti oli päättänyt panna toimeen jo seuraavana yönä. Tahdoin pelastaa teidät, vaikkapa se olisi maksanut Cardillacin hengen. Kun Cardillac iltarukouksen jälkeen tapansa mukaan oli sulkeutunut huoneeseensa, astuin minä ikkunasta pihalle, hiivin muurinaukosta kadulle ja asetuin läheisyyteen muurin varjoon odottamaan. Vähän ajan kuluttua tuli Cardillac ulos ja lähti äänettömin askelin kulkemaan pitkin katua. Minä hiivin hänen perässään. Saavuimme St. Honorée-kadulle, sydämeni alkoi vapista. Äkkiä Cardillac katosi näkyvistäni. Päätin asettua teidän talonne ovelle.
Kohta saapui laulaen ja rallattaen kuten silläkin kerralla, kun sattumalta jouduin Cardillacin murhatyön näkijäksi, eräs upseeri katua pitkin ja meni ohitseni huomaamatta minua. Mutta samalla hetkellä hyökkäsi musta olento esiin ja kävi hänen kimppuunsa. Se oli Cardillac. Tahtoen estää ainakin tämän murhan hyppäsin kovasti huudahtaen parilla kolmella askeleella paikalle — mutta ei upseeri, vaan Cardillac vaipui nyt kuolettavan iskun kohtaamana koristen maahan. Upseeri heitti pois tikarinsa, tempasi miekan tupesta ja asettui taisteluasentoon minua vastaan luullen minua nähtävästi murhaajan apuriksi. Mutta huomattuaan, että minä vähääkään hänestä välittämättä aloin tutkia ruumista, riensi hän nopeasti pois paikalta. Cardillac eli vielä. Pistettyäni upseerin pudottaman tikarin vyöhöni, nostin Cardillacin harteilleni ja laahasin hänet vaivaloisesti kotia, kantaen hänet salaisen käytävän kautta työpajaan, hopun te tunnette.
Kuten näette, arvoisa neiti, olen syyllinen ainoastaan siinä suhteessa, etten ilmi antanut Madelonin isää oikeusviranomaisille ja siten tehnyt loppua hänen hirmutöistänsä. Olen viaton veritöihin. Mitkään kidutukset eivät voi pakoittaa minua paljastamaan Cardillacin ilkitöiden salaisuutta. Minä en voi sallia, että vastoin korkeimman tahtoa, joka salasi isän verityöt hänen viattomalta tyttäreltänsä, koko menneisyyden kurjuus, Cardillacin rikollinen elämä vielä nyt kohtaisi musertavasti hänen tytärtänsä, että maailman kosto nyt vielä kaivaisi hänen ruumiinsa maasta, että pyöveli vielä nyt häpeällä leimaisi vainajan luut. Ei! Sydämeni lemmitty tulee itkemään minua kuin viattomana kaatunutta sankaria, aika lieventää hänen tuskansa, mutta hän sortuisi surusta ja tuskasta saadessaan tietää rakkaan isänsä kauheat teot. —
Olivier vaikeni. Mutta vuolas kyynelvirta tulvi nyt hänen silmistään ja hän lankesi neiti Scuderin jalkain juureen rukoillen hartaasti:
— Te olette vakuutettu viattomuudestani, eikö totta? Olettehan!Armahtakaa minua, sanokaa, kuinka Madelon voi?
Neiti Scuderi kutsui Martinièren sisälle ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua lepäsi Madelon Olivierin kaulassa.
— Nyt on kaikki taas hyvin, kun sinä olet täällä, — tiesinhän, että tämä jalomielinen nainen pelastaisi sinut! — huudahti Madelon kerta toisensa perästä ja Olivier unhotti kohtalonsa ja kaiken mikä häntä uhkasi, hän tunsi olevansa vapaa. Mitä liikuttavimmalla tavalla kertoivat molemmat, kuinka he olivat toistensa puolesta kärsineet, syleilivät yhä uudestaan toisiansa ja itkivät jälleennäkemisen ilosta.
Jollei neiti Scuderi jo ennestään olisi ollut vakuutettu Olivierin viattomuudesta, niin olisi hän nyt varmasti uskonut sen nähdessään, kuinka molemmat nuoret vilpittömimmän rakkauden onnessa unhottivat koko maailman ja sen kurjuuden sekä omat kärsimyksensä.
— Ei, huudahti hän, vain puhdas sydän voi unhoittaa kaikki!
Aamun kirkkaat säteet murtautuivat sisään ikkunasta. Desgrais koputti hiljaa ovelle muistuttaen, että oli aika viedä pois Olivier Brusson, sillä myöhemmin se ei voinut tapahtua huomiota herättämättä. Rakastavien täytyi siis erota.
Ne hämärät aavistukset, jotka olivat vaivanneet neiti Scuderin mieltä siitä lähtien, kun Olivier oli ensimäisen kerran käynyt hänen talossaan, olivat nyt muuttuneet peloittavaksi todellisuudeksi. Hänen rakkaan Annansa poika oli syyttömästi sekautunut tähän juttuun ja näytti melkein mahdottomalta pelastaa häntä häpeällisestä kuolemasta. Hän kunnioitti nuorukaisen sankarillisuutta, kun tämä tahtoi mieluummin kuolla syytettynä, kuin paljastaa salaisuuden, joka olisi tuottanut hänen Madelonillensa kuoleman. Hän ei voinut keksiä mitään mahdollista keinoa tämän onnettoman pelastamiseksi julman tuomioistuimen käsistä. Ja kuitenkin päätti hän tehdä kuinka suuria uhrauksia hyvänsä estääkseen tapahtumaisillaan olevan huutavan vääryyden.
Hän vaivasi päätänsä kaikellaisilla ehdotuksilla ja suunnitelmilla, jotka hänen täytyi kuitenkin mahdottomina kohta hylätä. Pieninkin toivonkipinä näytti katoavan ja hän oli joutumaisillaan epätoivoon. Mutta Madelonin vilpitön, lapsellinen luottamus ja toiveikas riemu, jolla hän puhui rakastetustaan, jota hän nyt pian saisi muka syleillä puolisonaan, vapautettuna kaikista syytöksistä, rohkaisi neiti Scuderia yhtä paljon, kuin se liikutti hänen sydäntään.
Tehdäkseen jotakin kirjoitti neiti Scuderi vihdoinkin Regnielle pitkän kirjeen, jossa hän selitti oikeuden puheenjohtajalle, että Olivier Brusson oli mitä uskottavimmalla tavalla todistanut hänelle täydellisen syyttömyytensä Cardillacin murhaan, ja että ainoastaan sankarillinen päätös viedä mukanaan hautaan eräs salaisuus, jonka paljastaminen syöksisi turmioon mitä viattomimman olennon, pidätti häntä tekemästä oikeudelle tunnustusta, joka ei ainoastaan vapauttaisi häntä kauheasta epäluulosta, jonka nojalla häntä syytetään Cardillacin murhasta, vaan myöskin syytöksistä, että hän muka kuuluisi kurjaan murhaajaliittoon. Koko hehkuvan innostuksensa ja henkevyytensä voimalla oli neiti Scuderi koettanut pehmittää Regnien kovaa sydäntä.
Mutta muutaman tunnin kuluttua vastasi Regnie, että hän iloitsisi vilpittömästi siitä, jos Olivier Brusson olisi korkea-arvoisen ja kunnioitettavan suojelijattarensa luona todellakin puhdistautunut kaikista syytöksistä. Mitä tuli Olivierin sankarilliseen päätökseen viedä mukaansa hautaan salaisuus, joka on suhteessa kyseenalaiseen rikokseen, niin valitti hän, ettei Chambre ardente voinut kunnioittaa tällaista sankarillisuutta, vaan että sen täytyi koettaa mitä ankarimmilla keinoilla murtaa se. Kolmen päivän kuluttua toivoi hän pääsevänsä tuon harvinaisen salaisuuden perille, mikä todennäköisesti oli saattava todellisia ihmeitä päivänvaloon.
Neiti Scuderi tiesi liiankin hyvin, mitä hirmuinen Regnie tarkoitti niillä keinoilla, joilla hän aikoi murtaa Brussonin sankarillisuuden. Onnetonta nuorukaista odottivat nyt varmasti kidutuksen kauhut. Neiti Scuderin mieleen johtui vihdoin, että jonkun lakimiehen neuvo voisi olla eduksi, jotta kidutustoimenpiteet saataisiin edes lykätyksi. Pierre Arnaud d'Andilly oli siihen aikaan Parisin kuuluisin asianajaja. Hän oli yhtä tunnettu laajoista tiedoistaan ja teräväjärkisyydestään kuin oikeamielisyydestään ja hyveistään. Hänen luoksensa meni nyt neiti Scuderi ja kertoi hänelle kaikki, mikä vain oli mahdollista Brussonin salaisuutta paljastamatta. Hän luuli Andillyn ilolla ottavan puolustaakseen onnetonta Olivieria, mutta hän pettyi katkerasti toiveissaan.
Andilly oli kuunnellut tyynesti hänen kertomustaan, mutta vastasi sitten hymyillen käyttäen Boileaun sanoja: Le vrai peut quelque fois n'être pas vraisemblable. [Välistä totuus ei ole todennäköinen.] Hän todisti neiti Scuderille, että kaikki ilmeisimmät epäluulot ja todisteet olivat Brussonia vastaan, ettei Regnien menettelyä suinkaan voitu pitää julmana eikä virkaintoisena, vaan että se oli päinvastoin täysin laillista, sillä laiminlyömättä tuomarin velvollisuuksia ei hän voinut toisin menetellä. Herra Andilly ei uskonut voivansa taitavimmallakaan puolustuksella pelastaa Brussonia kidutuksesta. Ainoastaan Brusson itse voi sen tehdä joko tunnustamalla vilpittömästi kaikki tai ainakin selittämällä tarkoin Cardillacin murhan yhteydessä olevat seikat, jotka sitten ehkä voisivat antaa aihetta uusiin toimenpiteisiin.
— Siinä tapauksessa polvistun kuninkaan eteen ja rukoilen armoa, — lausui neiti Scuderi toivottomana kyynelten tukahuttamalla äänellä.
— Herran nimessä, älkää tehkö sitä, neiti! huudahti Andilly. Säästäkää tätä viimeistä keinoa, sillä jos se kerran pettää, ette koskaan voi sitä enää käyttää. Kuningas ei koskaan armahda rikollisia, jotka ovat vaarallisia yleiselle turvallisuudelle, sillä kansan katkera suuttumus kohtaisi häntä. Ehkäpä Brusson voi vielä torjua häntä vastaan tähdätyn epäluulon joko paljastamalla salaisuutensa tai muulla keinolla. Silloin vasta on oikea aika anoa armoa kuninkaalta, joka ei tule kysymään, mitä oikeudessa on todistettu ja mitä ei, vaan ratkaisee asian oman sisäisen vakaumuksensa mukaan.
Neiti Scuderin täytyi vastoin tahtoaankin noudattaa kokeneen Andillyn neuvoa. Kovin huolissaan ja yhä vain miettien, mihin toimenpiteisiin hän nyt ryhtyisi onnettoman Brussonin pelastamiseksi, istui neiti Scuderi myöhään illalla kamarissaan, kun Martinière astui sisään ja ilmoitti kuninkaallisen kaartin överstin, kreivi Miossensin, joka välttämättömästi kalusi puhutella neitiä.
— Suokaa anteeksi, — lausui Miossens kumartaen sotilaan tavoin, — suokaa anteeksi, neiti, että vaivaan teitä näin myöhään ja sopimattomaan aikaan. Me sotilaat emme muuten tee näin, ja sen vuoksi pyydän teiltä tuhannesti anteeksi. Olivier Brusson tuo minut teidän luoksenne.
Suurella jännityksellä odottaen, mitä hän nyt taas saisi tietää, huudahti neiti Scuderi:
— Olivier Brusson? Tuo onnettomin ihminen? Mitä teillä on hänen kanssaan tekemistä?
— Olin varma, — jatkoi Miossens hymyillen, — että teidän turvattinne nimi olisi riittävä suositus taivuttamaan teidät kuulemaan, mitä minulla on sanottavaa. Koko maailma on vakuutettu Brussonin syyllisyydestä. Tiedän, että te olette toista mielipidettä, joka kuitenkin nojautuu ainoastaan syytetyn vakuutuksiin, kuten minulle on sanottu. Minun laitani on toinen. Kukaan ei voi olla enemmän vakuutettu kuin minä Brussonin syyttömyydestä Cardillacin kuolemaan.
— Puhukaa, oi, puhukaa! — huudahti neiti Scuderi silmät ilosta loistaen.
— Minä, — lausui Miossens painavasti, — niinä juuri pistin vanhan kultasepän kuoliaaksi St. Honorée-kadulla teidän talonne läheisyydessä.
— Kaikkien pyhimysten nimessä, tekö — tekö! — huudahti neitiScuderi.
— Ja minä vakuutan teille, neiti, että olen ylpeä teostani, — jatkoi Miossens. Olkaa varma siitä, että Cardillac oli mitä paatunein, ulkokullatuin konna, että juuri hän öisin murhasi ja ryösti ihmisiä, onnistuen niin kauan välttämään kaikki ansat. En tiedä, kuinka minussa heräsikään sisäinen epäluulo tuota vanhaa roistoa kohtaan, kun hän siveellisen levottomuuden vallassa antoi minulle tilaamani koristeen, kun hän tarkoin tiedusteli, kenelle olen koristeen tilannut, ja kun hän sangen viekkaalla tavalla oli kysellyt kamaripalvelijaltani, milloin minulla oli tapana käydä erään naisen luona. Jo kauan oli herättänyt huomiotani, että tuon inhottavimman ryöstöhimon onnettomilla uhreilla oli kaikilla samallainen kuolettava haava. Olin vakuutettu, että murhaaja oli harjaantunut antamaan tuon silmänräpäyksessä tappavan iskun ja että hän luotti siihen. Jos se petti, niin syntyi taistelu mies miestä vastaan. Tämän johdosta käytin erästä varokeinoa, joka on niin yksinkertainen, etten voi ymmärtää, kuinka muut jo aikoja sitten eivät ole keksineet sitä ja pelastaneet siten henkeänsä tuolta kavalalta murhamieheltä. Minä panin keveän rintahaarniskan liivieni alle. Cardillac hyökkäsi päälleni takaa päin. Hän tarttui minuun jättiläisvoimin, mutta varmasti tähdätty isku kilpistyi takaisin raudasta. Samassa käännyin ympäri ja iskin tikarini, joka oli valmiina kädessäni, hänen rintaansa.
— Ja te vaikenette, — kysyi neiti Scuderi, ettekö ole ilmoittanut tuomareille tapahtumasta?
— Sallikaa minun huomauttaa, neiti, — vastasi Miossens, — että tällainen ilmoitus, jollei suorastaan syöksisi minua turmioon, ainakin sekoittaisi minut tuohon ilettävään juttuun. Olisiko Regnie, joka kaikkialla vainuaa rikoksia, ollenkaan uskonut minua, jos olisin syyttänyt murhayrityksestä rehellistä Cardillacia, hurskauden ja hyveen perikuvaa? Entä jos oikeuden miekka olisi kääntänyt kärkensä minua itseäni vastaan?
— Se olisi ollut mahdotonta, — huudahti neiti Scuderi, — teidän syntyperänne, teidän säätynne —
— Mitä vielä, — jatkoi Miossens, — muistakaa vain Luxemburgin herttuata, jonka pieni päähänpisto tilata Sagelta ennustuspeili saattoi Bastilleen epäiltynä myrkkymurhasta. Ei pyhän Dionysiuksen kautta, en tuntiakaan vapaudestani, en hiuskarvaanikaan pane alttiiksi raivoavalle Regnielle, joka kernaasti asettaisi miekkansa meidän kaikkien kaulalle.
— Mutta näin te saatatte viattoman Brussonin mestauslavalle? — keskeytti neiti Scuderi.
— Viattoman? — vastasi Miossens. — Sanotteko viattomaksi tuon kirotun Cardillacin toveria, joka auttoi häntä veritöissä ja joka jo sata kertaa olisi ansainnut kuoleman? Eihän toki, hän vuodattaa verensä syystä. Olen paljastanut teille, kunnioitettava neiti, asian todellisen laidan sillä edellytyksellä, että te, jättämättä minua Chambre ardenten käsiin, osaisitte kuitenkin jollakin tavoin käyttää minun salaisuuttani turvattinne hyväksi.
Sydämmessään iloiten siitä, että hänen vakaumuksensa Brussonin viattomuudesta oli saanut näin ratkaisevalla tavalla vahvistuksensa, kertoi neiti Scuderi nyt kreiville, joka jo tunsi Cardillacin rikollisuuden, kaikki mitä Olivier oli hänelle kertonut, ja kehoitti kreiviä lähtemään asianajaja Andillyn luokse. Vaiteliaisuuslupauksen nojalla oli Andillylle paljastettava koko salaisuus ja hänen tuli sitten neuvoa, mitä oli tehtävä.