Bård Bård'inpoika oli tuon pienokais-raukan nimi, joka jo ennen syntymistään oli paholaiselle luvattu. Gunhilda itse oli pannut pojalle tälläisen nimen. Hänellä oli, näet sen, ollut omituiset ajatuksensa asiasta.
Bård Bård'inpoika kasvoi eräällä kaupungin kulmanteella ilman isää ja ilman äitiä. Häntä hoiti ja kasvatteli muuan mummu, jota sanottiin Juditha-äidiksi ja poika, kun kuuli muidenkin hänen hoitajaansa nimittävän äidiksi, alkoi hän todellakin sanoa häntä äidikseen. "Muttaoikeaäitisi, poika-parka, en minä ole", sanoi hän usein pojalle, josta tämä rupesi vähitellen ihmettelemään: mikä eroitus mahtanee olla oikean tai nimitetyn äidin välillä. "Sinun oikea äitisi on toisellaista säätyä, hän," puheli Juditha-äiti, "sillä kaikkina aikoina on ollut eroitetusta 'parempien' ja 'huonompien' ihmisten välillä, näetkös. Äitisi ei ole tällainen vanha ruma ämmä kuin minä ja moni muu; hän on kaunis, hän, ja melkein yhtä nuori kuin Ingrid mutta vielä paljoa ihanampi — niin herttaisen kaunis, että hän näkönsä vuoksi olisi hyvin paikallaan vaikka prinsessaksi. Mutta nyt on hän somuuksineen ihanuuksineen missä olleekaan, tässä avarassa maailmassa, näetkös; kukaties hän kohtaa kuleskellessaan jonkun prinssin ja silloin sinäkin tulet prinssiksi, sinä pieni poika-putikka ymmärrätkö tätä? Mitä?" — Ei; tuo pieni poika-poloinen ei käsittänyt tätä. Mutta hän mietti kuitenkin yhä enemmän tuota asiaa sen mukaan kuin hän kasvoi ja miehistyikin.
Juditha-äiti oli jo yli 50 vuoden ikäinen, paksu ja pyöreä heinäkuupano, leveillä ja lihavilla kasvoilla; hänellä oli pienet, harmaat ja kireät silmät, jotka tavallisesti näyttivät rattoisilta, mutta toisinaan voivat kyllä olla terävät ja pahan-näköisetkin ja väliin taas niin kahtalaiset, että kukaan ei varmasti tietänyt, josko mummu oli pahalla vai hyvällä tuulella. Hän oli viisas ja sukkelakin sekä kaikin tavoin eteensä katsovainen, mutta kaikissa tapauksissa kuitenkin hyvä-sydämminen, oikein laadullinen ihminen, eikä hän koskaan tehnyt kenellekään ihmiselle tietensä eli ehdollaan edes penninkään edestä vääryyttä. Oli hän tosin ollut naimisissakin, mutta lapsiton hän kuitenkin oli; hän eleli miten milloinkin sattui, tehden "tohtori-temppujaan", paransi kipuja ja vammoja sekä auttoi onnettomia rakkauksia, povasi eli ennusti korteista ja kahvista sekä askaroitsi eläinlääkärinä ja kätilöimenä. Ingrid, sisarensa tytär, auttoi häntä taloustoimissa ja hänen hoidettavaksensa Bård'kin enimmäkseen joutui.
Ingrid oli hento hempukainen 16-17 vuotias tyttö-hattara, iloinen ja kiltti eikä ensinkään ruma. Bård-poikanen viihtyi hänen luonaan kylläkin hyvin, mutta oli kuitenkin paljoa kiltimpi aina silloin kuin itse vanha-mummukin oli paikalla. Kun ei Juditha-äitiä vaan ollut sisällä, oli pojan mielestä kuin yksi seinä tuvasta olisi ollut pois. Ja kun vanha äiti oli ulkona, tuli heidän luokseen usein muuan poika, joka siellä lörpötteli Ingrid'in kanssa niin paljon, että tämä ei joutanut hoitelemaan lasta ollenkaan niin, kuin olisi pitänyt. Hän antoi siis Bård'in hoidella vaan itse itseään, laittoi hänelle vähäisen kaikellaisia leikki-kaluja eikä huolinut sitten enää mistään muusta maailmassa, kuin tuosta vieraasta pojasta. Silloin ei Bård ollutkaan enää hyvän-kurinen. Hän rupesi väliin parkumaan, mutta sittenkös Ingrid suuttui ja hosui häntä. Ja kun ei tuokaan auttanut, peloitti vieras poika Bård-rukkaa paksulla kepillä ja näytti samassa hirveän tuimalta. Bård tottui kumminkin vähitellen tuohonkin yreyteen. Hän loikuili useinkin pitkät ajat lattialla leikitellen yhtä ja toista, mutta välimiten katseli hän kummastuksella ja juroudella noita kahta, joilla näytti olevan keskenään niin paljon puhelemista. Nämä hetket olivat ensimmäisiä, jotka painuivat syvälle Bård'in nuoreen mieleen.
Mutta näkipä hän monenlaisia temppuja vanhan äidinkin tekevän. Kun mummu oli kotona ja hänellä oli jouto-hetkiä, otti hän useinkin pullon kaapistaan, asettui hiljakseen aivan pöydän ääreen, kaasi lasillisen ja joi — "se lievittää rintaa", sanoi mummu — ja aina silloin tulikin hän varsin hyvälle tuulelle. Hän, näet sen, puheli ja nauroi, kertoi satuja ja piti oikein taivaan elantoa Bård'in kera, jonka mielestä tämä oli erittäin viehättävää. Mutta mitäs ollakkaan, antoipa hän pojallekin tipan pullosta. "Juoppa, poika-nulikka, niin tulet väkeväksi!" kehoitti hän. Bård ryyppäsikin, mutta äimisteli pahoin. Juditha nauroi. Ja kun Bård älysi, että tämä oli miehuudenkoe, niin ryyppäsi hän yhä useimmin ja useimmin, vaikka se vähän karvastelikin kurkkua. Vihdoin tuli hän niin pulloa ahvaavaksi, että hän pyysi viinaa silloin kuin muut lapset pyytävät sokeria. Juditha-äiti nauroi ja arveli tuon pojan olevan hirveän viisaan. Ja useinpa poika saikin mitä vaan pyysi. Mutta kerran nuuski hän paikkoja ja löysi pullon jostakin kaapin komerosta. Ja nyt kulautti hän viinaa niin runsaasti, että tuli kipeäksi. Tämän perästä sai "pullo" kauan aikaa olla olojaan koskematta; niin, — mutta tämäpä oli myöskin yksi niistä asioista, jotka tarttuivat pojan muistiin.
* * * * *
Neljän vuoden ikäisestä makaili ja teuhusteli hän kadun varrella ulkona huoneesta. Ensimmäinen, jonka kanssa hän täällä pihalla tutustui, oli koira. Mutta tämä koira olikin naapuritalon, joka talo sijaitsi noin kiven-heittämän päässä pojan kodista ja sillä tavoin tutustui hän sanotun talon lastenkin kanssa ja näiden kautta sitten heidän ystäviensä kanssa, joten siis viimein karttui kokonainen lauma tuota pikku-väkeä. Näiden joukossa sai Bård kasvatuksensa loppupuolen. Kaikki olivat he köyhäin lapsia. Muutamat näistä, ollen vanhimpia, noin 7-8 vuotiaita, olivat johtajina. Siten kokoutuivat he kokonaisiin parveihin, niin sopivasti kuin vain osasivat. Sitä purjehdittiin vesilammikoissa, ajettiin tiellä, pidettiin vieraspitoja puunpalasilla, hiekalla ja savivoilla y.m. sellaisilla, tehtiin kivilehmien ja muiden kalujen kauppaa sekä oli niin paljo, oikein paljo kaikellaista hupaisuutta. Aina sen mukaa kuin Bård kasvoi, tuli hän etevimmäksi kaikissa rattoisuuksissa. Hän osotteli Juditha-äitiä, kun tämä "pouvasi" kahvista ja jälittelipä hän mummua ryyppäämisessäkin; pianpa rupesivat he jok'ainoa juomaan, olivat päissään ja pitivät vilkasta elämää. Vihdoin sai Bård päähänsä matkia tuota poikaa, jonka hän oli monasti nähnyt Ingrid'in luona Juditha-äidin ulkona ollessa. Ja kohtapa jakautui koko joukko pareihin ja oltiin niin olevinaan kosioisilla. Tuo oli vasta hauskaa. Väliin kun ihmisiä kulki ohitse täytyi heidän pysähtyä katsomaan tuota vehettä, ja kun he ihmettelivät ja nauroivat, niin sitä hupaisempaa oli lasten mielestä. Vanhan Judithan täytyi myöskin nauraa nähdessään tuota leikkimistä ja sitten kujeilikin hän illoin aamuin Bård'in kera tälläisillä leikeillä. Mutta Ingrid nähdessään tätä punehtui kuin rusko.
Vuodet vierivät ja Bård kasvoi samassa. Hän olikin ikäänsä verraten ko'okas, väkevä ja kaunis, mutta niin huusti ja rohkea, että hän luuli voivansa tehdä mitä vaan tahtoi. Niinpä siis syntyi usein tappeluitakin; mutta hän piti aina puoliaan mitä kauimmin ja sai sitä paitsi tavallisesti apuakin, jollei muiltakaan niin ainakin tyttö-hattaroilta. Ja niin tuo lopuksi kävi, että useimmat arvelivat: kyllä on parasta pysyä tuollaisen "prinssin" ystävänä. Hän tuli ikäänkuin johtajaksi suurelle katu-juoksia-joukolle, ja niin kulettiin ympäri kaupunkia tehden kaikellaisia koirankureja ja poikaveitikka-juonia. Tappelut tulivat yhä tavallisimmiksi. Nuo katupojat kävivät tosiaankin sotaa keskenään. He jakautuvat suuriin "sotajoukkoihin", pohjoispuolis-kaupungin pojat eri joukkoonsa ja taas eteläisen puolen pojat omaan joukkoonsa, niin sitten pidettiin säännöllisiä otteluja. Bård oli "prinssi", "satu-prinssi", joksi häntä sanottiin, oli "pohjoisen sotajoukon" johtajana ja hän olikin raivoisimpia poikalaumassa. Monasti tuli hän iltasin kotiinsa niin verisenä ja revittynä, että häntä oli ilettävä nähdäkkin. Tällainen oli se kasvatus, jonka Bård Bårdin poika yhä edelleen sai.
Äiti Juditha, joka vuosi vuodelta tuli aina paksummaksi ja tuimemmaksi, piti perinpohjin pojasta, mutta kuitenkin hän haukkua mankutti yhtä myötään poikaa raivoisuudestaan ja kun oikein pahimmalleen pani, niin käski hän hänen mennä matkoihinsa, mieluimmin merelle; sillä sinne ne olivat omiaan tuollaiset villit poika-veitikat. Bård ei tuosta paljoa huolinut; hänen mielestään oli hauska olla kotona ja hän ajatteli vaan: antaa mummun haukkua. Ja toisinaan huomautti poika äiti-vanhaansa siitä, että tämän ei saisi pitää häntä niin aivan mitättömänä ja että Juditha-äidin on paras olla vaiti niin kauan kun poikakin on puhumatta. Tämän hän oli oppinut kaupungilla. Ja joka kerta kun hän tätä jankutteli, vaikenikin Juditha-äiti. Mutta yhä hävyttömämmäksi tuli Bård hänelle, kuten kaikille muillekin. — Yksi ainoa asia veti kuitenkin pojan toisiin mietteisiin ja se oli ajatus hänen "oikeasta äidistään". Hänestä oli Juditha kertonut niin paljon, että pojalle tuli kummallisia mielikuvituksia siitä. Hän ajatteli häntä "prinsessana", kuningattarena; tuon äidin luona olisi varmaankin ihana olla. Noin 14 vuotiaana tunsi Bård nämä ajatukset yhä valtaavammiksi kuin ennen ja hän rupesi kyselemään äiti-armastaan sekä ihmetteli: minkä tähden ei hän yhtä hyvin kuin muut pojat saa olla äitinsä tykönä. Mutta Juditha-äiti ei vastannut näihin kyselemisiin niin mitään. Vaan kerran oli poika saattanut hänen niin raivoisaksi ja suuttuneeksi, että hän ei voinut enää pysyä maltillaan, ja silloinkos rupesi sanoja satelemaan. "Sinä tässä olet niin rehevää ja luulet olevasi, muka, kaikkia muita ihmisiä etevämpi", sanoi mummu, "hyh! senkin äpärä-kakara"! — Tästä päivästä lähtien tunsi Bård itsensä vähä-arvoisemmaksi kuin ennen. Hän arveli mielestään tulevansa huonoon huutoon ja pelkäsi, että ihmiset saattavat nähdä ja huomata hänen olevan häjynkurisen. Tuopa vaikutti senkin, että hän nyt telmi vähemmän ulkona kuin ennen, joten entiset toverinsa rupesivat kaihoksumaan häntä sitä enemmin, mitä harvemmin hän heihin yhtyi.
Mutta mitä hylitymmäksi hän itsensä tunsi, sitä enemmän koki hän osoittaa olevansa mies. Kun hän nyt oli ulkona kaupungilla ei hän enää huolinut pikkupoikain kanssa taistella; vaan hän yritti täysikasvuisten kanssa. Ja sattuipa niinkin, että tuo 14 vuotias poika huimasi 17-18 vuoden vanhoja jätiköitä mäkeen. Hän olikin niin suuri kuin 16:nellatoista oleva poika, ja päälliseksi oli hän kuulun väkevä. Ja kun hän kerran taisi tapella kuin mies, niin osasi hän muutenkin miehevästi rehennellä. Tulipa hän vielä joskus juovuksissa kotiinkin. — Ja mitäs tästä ollakaan. Kohdakkoin sai Juditha kuulla, että poika on jo kihloissa. Bård oli nyt, näet sen, kihlannut yhden niistä tytöistä, joiden kera hän pikkupoikasena olikin jo kosinta-leikkisillä ollut. Pojasta oli niin miesmäistä se, että hänelläkin oli morsian. Nyt ei Juditha-äiti enää nauranutkaan. Kovasti teki hänen mielensä aikalailla löylyttää tuota pitkää tyttö-letkua, jos hän vaan olisi voinut. Mutta, — jollei hän voi käyttää asetta, niin tottapa ainakin suuta. Bård sai nyt kuulla niin tulvilta ilkeää ja pahaa, että hänen mielestään alkoi tuntua kotona olo tukalalta. Vaan vieläkin ikävämmästi sattui kerran, kun Bård muuanna iltana, kuten mies ainakin, aikoi mennä henttuansa tervehtimään. Hän tulla veturehti, näet sen, taloon, uhkeana, lakki kallellaan ja puolipullonen lakkarissaan, näyttääkseen oikein, että tässä onkin poikaa! Mutta tytön isä, kunnollinen rakennusveistäjä, saikin silloin pojan käsiinsä ja nyt sai tämä sellaiset tuliaiset, että Bård ei ollut moista melua vielä elämässään koskaan ennen kokenut. Nyt sai hän tietää, miten hän käytti itsensä ja mikä heittiö hän oli oikeain ihmisten joukossa. Mitä pahimpia haukkumanimiä sai hän kuulla, ja mikä vielä kaikkein loukkaavimmalta soi hänen korviinsa oli se, että häntä nyt sanottiin "repale-prinssiksi", "katuryökäleeksi" ja "epatoksi", joka elää muiden vaivan-näöllä eikä kelpaa mihinkään muuhun, kuin syyhymättä saunaan menemään, ja joka tekee itsensä koko kaupungin ivaksi ja nauruksi. Sinä iltana Bård lannistuikin. Selkä pehmitettynä ja häpeissään hiipi hän kotiinsa ja unhoitti sekä tytön että miehevyytensä. Nyt aikoi hän lähteä pois koko kotiseudultaan. Moisissa oloissa ei hän enää viihdy. Merelle lähtee hän, ja kun hän on siellä valmiiksi oppinut, niin menee hän äitinsä puheille saadakseen häneltä rahoja, ostaa sitten purjealuksen ja palajaa iloisena miehenä kotiinsa, ja silloinpa saa kyllä tuo kirvesmies-raiska katua sitä, että hän on tehnyt itsensä "prinssin" vihamieheksi. Seuraavana päivänä pysyi hän sisällä. Ja kuukauden päästä pakeni hän matkoihinsa eräällä laivalla, joka oli Englantiin menevä. Jos kukaan niin ainakin Juditha-äiti oli tuosta asiasta erittäin iloinen.
Mutta jos kenellekään niin ainakin "hänen hentulleen" oli tuo sulhonsa merelle lähtö raskaaksi mielipahaksi. Tyttö istui eräässä kamarissa kotona itkien ja hieroen kaadillaan silmiänsä niin, että kasvonsa oikein pöhistyivät. Hän piti Bård'ista niin paljon, kuin 16-vuotias katu-tyttö voi lempiä; mutta nyt oli hän mennyt — ja kuinka paljon voivatkaan asiat muuttua ennenkuin hän takaisin tulee! Suoraan sanoen ei tytöllä ollut ensinkään varmaa luottamusta odottaessaan sulhoansa palajamaan. No, sen hän nyt kyllä tiesi, että Per Lauritsen ja Jens Nielssen tulevat häntä kosimaan, ja hän tunsikin kyllä luonnossaan, ett'ei hän tässäkään voisi enää mitään vastaköyttä vetää. Mutta; ei Per Lauritsen eikä Jens Nielssen ole hetikään niin kaunis eikä niin kelvollinen kuin Bård Bårdsen. Tuota asiaa tyttö-raiska itki itkemistään, ikään kuin se sillä olisi parantunut.
* * * * *
Äiti Juditha ei ollut kertonut Bårdille sitä, missä hänen äitinsä oleskelee. Sillä sitä ei Juditha tietänytkään. Oikeastaan ei hän tietänyt Gunhildasta muuta kuin sen, että tämä myöhään eräänä iltana oli tullut ja pyytänyt huoneen suojaa. Laivuri Erik oli osoittanut hänelle tietä sinne, sanoi hän — ja antanut Judithalle rahaa pojan kasvattamista varten. Gunhilda tahtoi vaan lähteä "maailmalle", oli hän itse sanonut, ja kun Juditha oli kysynyt häneltä: eikö mielestään ole renttumaista lähteä moiselle mieron matkalle, nuori ja yksinäinen kun on, niin oli hän silloin kummallisella tavalla nauranut ja aivan huoleti sanonut, että hän kyllä neuvonsa pitää. Sillä vanha Erik on rehellinen kauppamies, lisäsi hän vielä. Sen koommin ei Juditha ollut kuullut Gunhildasta niin mitään.
Mutta kotiin vouti Nils Pedersen'in törmille tuli senkin seitsemiä huhuja Gunhildasta, jotka puheet pian saattoivat vanhuksen pään harmaisiin. Sanottiin, että Gunhilda on mennyt Tanskaan, ja elänyt siellä kovin huonosti. Hän kuuluu antautuneen ilvehtelijäin (komeljanttien) joukkoon, sanottiin, ja harjoittaa näiden ihmisten kera teaatterissa ilveilytemppuja, ja vielä kuuluukin hän suorittavan temppunsa hyvin, niin, — hän on etevimpiä. Hän on siis hyvin suosittu, varsinkin nuoret herrat häntä imartelevat, semmoiset, jotka eivät juuri rahojaan surkeile saadakseen vaan pitää iloisia päiviä, ja jotka eivät vähääkään halua pyhimyksen eli jumalisen mainetta. Minkä verran nyt näissä huhuissa lienee ollut perää, vaan mitään hupaista ei tuo ainakaan ollut isälle kuulla; mutta vouti, joka tunsi heimokuntansa, voi kyllä ajatella, että tyttö kai osaa keksiä yhtä ja toista. Kun sitten vouti muutamia vuosia tämän jälkeen kuoli, ho'ettiin ja luultiin kauttaaltaan koko seudulla, että huolestuttavat mietteet tyttärestään olivat murtaneet tuon voimakkaan miehen.
* * * * *
Eräänä päivänä täydelleen kolme vuotta siitä, kuin Bård oli lähtenyt merelle, tuli Judithan luokse muuan vieras vaalea ja muhkea rouvas-nainen, jota mummu ei tuntenut — vaikka tämä olikin Gunhilda. Hän oli muuttunut arvaamattoman paljon. Hän oli nyt pulleampi ja lihavampi ruumiiltaan kuin ennen, mutta samassa myöskin kasvoiltaan surkastuneempi; kasvonsa olivat kalpeammat ja otsaansa ja suunsa ympärille oli ilmautunut hienoja ryppyjä, joten hän siis näytti melkein vanhalta. Mutta silmänsä olivat tuijottavaiset ja kovan näköiset, ja kun hän ne äkkiä loihe ylös, näyttivät ne kivulloiselta ja koko hänen olennossaan ilmestyi tukalaa levottomuutta. Harvoin istui hän kauan hiljaa, vaan kavahti yht'äkkiä seisoalleen, käveli, asteli heikkohermoisilla ja kiireillä liikunnoilla, työnnähti sitten äkkiä eteenpäin, pysähtyi taas sekä istahti ja katseli epävakaisilla, ja aroilla silmäyksillä ympärilleen. Tämän johdosta ajatteli Juditha-mummu itsekseen: onpa hän varmaankin tästä maailmasta kyllänsä saanut.
Poikansa tahtoi Gunhilda löytää. Kuultuaan, että tämä oli matkustanut pois, tuli hän aivan kuin huumehduksiin; mutta Juditha osasi kuitenkin lohduttaa häntä sanomalla hänelle terveisiä pojalta ja ilmoittaen samalla, että häntä odotetaan pian kotiin. Tuopa ihastuttikin. Gunhilda kyseli kaikkia asioita pojastaan ja erittäinkin sitä, josko hän on vaurastunut hyvin. Mummu vastasi, että hän on ollut samallainen kuin useimmat muutkin ihmiset sillä ijällä, aina vähän vilkkaampikin; sillä siinä on hehkuvaisuutta siinä pojassa, vakuutti hän. Gunhilda huokasi raskaasti, ja kun hän kuuli, että poika oli kauniimpi ja uljaampi kuin moni muu, huokasi hän vielä raskaammasti. Hän antoi Judithalle rahaa ja pyysi hänen lähettämään sanan hänelle kohta kun hän vaan saa pojasta jotakin kuulla; itse oleskeli Gunhilda siellä ja täällä missä milloinkin sattui. Sitten lähti hän, mutta tuli takaisin ja kyseli vielä monioita asioita; lähti viimeinkin oikein toden perästä, mutta palasi vieläkin takaisin illalla. Ja nyt oli hän entistään rauhattomampi ja näytti vielä enemmän sairasmoiselta. Mummu Juditha arveli itsekseen: hän on saanut joenemmänkuin kyllänsä maailmasta.
Gunhilda kävi hienossa vaatteuksessa ja näyttipä hänellä olevan kosolta rahojakin. Hän oli ollut, kuten itse sanoi, naimisissa erään rikkaan aatelismiehen kanssa; mutta nyt oli miehensä kuollut ja hän oli siis taas yksinäinen. Oliko hän viihtynyt tuossa avio-elämässään hyvin? — Ei; kaukana siitä. "Hyvin?" hän hymyili hiljaa ja nurkuvasti tätä miettiessään, ikäänkuin tuo ajatus olisi tuntunut hänestä aivan vieraalta. Mutta tottapa on hän ainakin ollut rikas. Ja eikä hän kai ole kärsinyt mitään puutetta, vaan saanut kaikkea mitä ikään on halunnut? — Niin varmaankin… Tuo nurkuva hymyily ilmautui uudelleen hänen kasvoissaan. "Miehesi on ollut aatelinen." — "Kuka?" — "Vanha Erik, tietääkseni." Juditha tuli yhä enemmän ja enemmän siihen luuloon, että tuo hieno rouva ei olekaan oikein viisas.
Päivä kului toisensa perään; Gunhilda tuli tiedustelemaan poikaansa aina yhtä säännöllisesti kuin aurinko nousee taivaalle. Ja hän kyseli semmoisella levottomuudella ja semmoisella yhä lisääntyvällä tuskalla, jommoista hätää voi ajatella olevan äidillä, joka taistelee kuoleman-kielissä ja odottaa lastansa sanoaksensa sille jäähyväiset. Tämän vuoksi tuli hän pian tunnetuksi kaupungissa; häntä sanottiin "prinssin äidiksi" eikä sitä oikein tietty, josko hänelle nauraisi vai surkuttelisiko häntä. Mutta kaikki kummeksuivat sitä, että tuolla "katu-prinssi"-roikaleella on tuommoinen äiti, ja että tämä ei ole huolinut pojastaan ennenkuin nyt vasta niin, että on hänen tähtensä aivan taidolta pois, ja pian keksi kaupunki koko sadun — ja monta satua, jotka sitten yhteen kutoutumalla kasvoivat kasvamistaan yhä suuremmaksi kokonaiseksi — tästä hienosta ja kummallisesta rouvasta. Mutta Gunhilda ei itse tuosta tietänyt mitään; hän meni vaan joka päivä totutulla tavallaan Juditha-äidin luokse, tiedusteli poikaansa ja niin sai kasvatus-äiti taas kertoa pojastaan; sitten lähti Gunhilda taas kotiin ajatellen poikaansa — ja hirveää syntiään. Öillä hän taas näki unta tuosta vanhasta kirkosta ja tuosta verellä kirjoitetusta virsikirjan lehdestä. —
Seitsemäntoista pitkää vuotta oli hän kokenut niin paljon, kuin voi, tukahuttaa näitä karvaita muistoja ja unhoittaa poikaansa; pahatekonsa sekä itsensäkin. Kymmenenä edellisenä vuotena olikin hän tässä onnistunut: sillä hän kohtasi näinä vuosina niin paljon kaikellaista uutta ja hänellä oli luja tahto, koska hänen täytyi pakostakin tahtoa … näin kului kymmenen vuotta ja kuluipa vielä kaksi; hän ei itsekkään oivaltanut, miten hän voi olla aivan ilman ajatusta; mutta kolmantenatoista vuotena rupesi tuo "uusi elämä" vanhentumaan hänelle ja neljäntenätoista oli hän jo ikävystynyt aikoihinsa; viidentenätoista ajast'aikana taisteli hän vanhoja muistojaan vastaan samoin kuin patriarkka muinoin enkelin kanssa — silläturha vaivaoli mielestään näitä muistella —; mutta kuudennentoista vuoden kuluella pääsi muisto valtaan, ja tästä ajasta ruveten muuttui hänen syvä pelkonsa kivulloisuudeksi. Hän antautui yhä enemmän ja enemmän kammoittavien ajatustensa valtaan, ja se ajatus, minkä hän ennen oli jollakin tavalla unhoittanut — että lapsi oliBård'ineikä hänen lapsensa — ilmautui hänessä nyt yhä voimakkaammaksi ja voimakkaammaksi, että hänellä itsellään on poika. Ja tuon pojan pitäisi nyt oleman suuren ja kauniin, poikaa tulisi nyt rakastaa, häntä tulisi nyt neuvoa ja auttaa, hänen kanssaan olisi elettävä siveellistä elämää. Tätä ajatellessaan voi hän kyllä kaipauksesta itkeä. Rakkaus oli hänelle enimmän tarpeen — äidillinen-rakkaus; kaikkeen muuhun hän väsyi, sillä hän huomasi nuo olevan petollisuutta ja tyhjää, hottoa valetta; mutta rakkaudesta, hyvästä ja viattomasta rakkaudesta lapseen — siitä voisi hän antaa henkensä alttiiksi. Kummoinen on poikansa? miten hän elelee? mimmoisen kasvatuksen on hän saanut? Ja mitä ajatellee poika äidistään, joka kaikkina näinä vuosina…
Näin tällä tavalla hän uneksi, ja sitten taas juohtui hänen mieleensä tuo veristynyt hirveä muisto… Poika on paholaiselle luvattu. Äidillä ei ole enää mitään oikeutta häneen; hän oli luovuttanut oikeutensa lapseeneräälle toiselle. Poika on nyt pirun oma… Hän siis ei julkee tulla poikansa näkyviinkään.
Tämä seuloi hänen mieltänsä kauan aikaa. Mutta muuanna päivänä tuli hänen mieleensä tällainen, ikäänkuin huimaava ajatus: sinä voit kavaltaa paholaista tuossa kaupassa. Voit kyllä antaa itsesi sijaan, osaathan sinä keksiä joitakin kujeita ja mutkia… Peijata perkelettä ei voi olla edes syntikään. Kyllä kai paholainen tässä asiassa on ollut rehellinen sinua kohtaan; mutta ajatteleppas muutoin tuota viekoittelevaa henkeä —! Sinun sopii kyllä koettaa petkuttaa paholaista! —
Tämä houkutus tarttui lujasti hänen aivoihinsa, niin lujasti kuin sairas-mieli, ja kuin salainen hullumaisuus. Hah, hah, paholainen on tyhmä; monihan on paholaisen petkuttanut. Joutuuko hän helvettiin sen vuoksi — helvettiin joutuu hän kumminkin, ja mahtaisihan itse Kuoleman asunnossakin olla hyvä kerskata siitä, että on pelastanut lapsensa häjyläisen kynsistä. Niin, varmaan. Sillä tavalla on tehtävä. Näin aikoo hän. Kotiin nyt vaan, kotiin, etsi poikaa, pelasta poika, tiedustele pappia, sillä papin apu on välttämätön pelastaaksesi poikasi! Kun hän nyt vaan ennättäisi hyvissä ajoissa! Kun ei asia vaan viipyisi liian myöhään!
Gunhilda meni eräälle laivalle matkustaakseen "kotiin". Ja jos tuo hänen kalvava ikävänsä ja vapistuttava levottomuutensa olisi voinut purjetta kiidättää, niin pian olisi hän päässyt perille. Mutta heikko ja väliin vastainenkin tuuli teki heidän kululleen haittaa. Gunhildan mieleen juolahti jo vihdoin semmoinenkin ajatus, että se on paholainen sekin, joka kokee häntä estää perille pääsemästä; sillä se tajuaa Gunhildan mietiskelemiset; paholainen tietää hänen aikeensa…
Nyt viimeinkin oli hän perillä, mutta poikaa, jota hän niin sydämmellisesti ikävöi, sitä ei tullutkaan. Ajatuksia, toiset toistansa tukalampia mietelmiä ilmestyi hänelle. Varsinkin rupesi häntä peloittamaan se ajatus, että paholainen on saanut oikeuden ottaa omansa ennen aikaansa, koska hänkin on ajatellut mokomaa petosta.
* * * * *
Kaupunkiin oli tähän aikaan tullut muuan nuori pappi, johon kansa suuresti luotti. Pappi, jonka nimi oli hra Olaus oli kalpea, laihahko mies, hienolla punaisella parralla ja soukalla korkealla otsalla. Sanottiin hänen olevan monessa kohden vanhoja pappeja ankaramman sekä hirmuisen viisaan. Hän oli ollut pappina maaseudulla, ja siellä oli hän osoittanut olevansa yhtä tuttu mustassa-kirjassa kuin raamatussakin. Pappilassa oli kummitellut — tuosta oli oikein pitkä kertomus: — kopistellen oviin ja ikkunalaseihin kello kahdentoista ajoissa yöllä, romahdellen ja elämöiden portailla ja käytävissä —; mutta pappi oli saanut kerrassaan tuon jytinän vaikenemaan. Hän kukisti koko perkeleellisen joukon alas maahan eikä hän siinä viipynyt puoltakaan tuntia. Hän oli siis suuressa maineessa vielä kaupungissakin, ja kansa osoitti hänelle kunnioitusta semmoista, joka oli oikein pelon voittoista.
Tuon miehen tykö, ajatteli Gunhilda, olisi hänen mentävä. Ja hän menikin. Hra pastori Olaus otti hänen suurella vakavuudella vastaan; näytti siltä, kuin hän olisi tuntenut Gunhildan. "Sinulla on varmaankin synnin vaivaa?" lausui hän sitten.
Gunhilda ei ollut tottunut moiseen puhutteluun, joten se siis säikähdytti häntä; vihdoin vastasi hän, että syntinsä hän mieluummin säästää rippituolille; mutta oli eräs toinen asia, jota hän haluaisi kysyä papilta, jos hän saisi luvan siihen. Kyllä; luvan hän sai. Niin, asia oli se, josko pappi luulee, että … että käypi laatuun … niin … papin oli suotava anteeksi, jos hän kysyikin suoraan ujostelematta ja kummallisesti … mutta — josko käy laatuun kavaltaa … paholaista? Josko se on oikein ja josko sitä ollenkaan saisi tehdyksi —? "Minä en kysy tätä itse tähteni"; lisäsi hän levottomasti liikahdellen; "mutta jos voisin saada säännöllisen vastauksen, niin olisi se hyväksi sekä minulle itselleni että muille."
Pappi katsoa tuijotti kauan ja vakaasti häneen; Gunhilda loihe silmänsä alas eikä voinut istua rauhassa.
"Onkohan se oikein?" tutkasi Gunhilda vieläkin vihdoin. "Epäilettekö Te sitä, josko on vähääkään oikein peijata paholaista?"
"Kaikki meidän työmme", jatkoi pappi, "ja kaikki hyvät työt maailmassa tarkoittavatkin juuri paholaisen kavaltamista. Tämä on se, mitäsanommehyviksi töiksi. Pirulla on oikeus meihin kaikkiin; sillä kaikki me olemme synnin tähden hänen matkassaan, oikein hänen omaisuutensa sielunemme ja ruumiinemme. Mitään meissä ei ole meidän omaamme; hän omistaa meissä kaiken syntymisestämme saakka. Perisynnin kautta hän omistaa meidän ennen kuin mitään tiedämmekään, niin, jopa äitimme kohdussa. Ja sitten saa hän meidän yhä lujemmasti ansoihinsa omien syntisten ajatustemme, puheidemme ja tekojemme vuoksi. Mutta koko elämämme, niin totta kuin oikein elämme, tarkottaa aivan sitä, että me tämän omaisuuden suhteen häntä peijaamme. Kaikki hyvä, mihin ryhdymme tähtää siihen suuntaan, että me Jumalan avulla pääsisimme pois perkeleen kynsistä, irtaudumme hänen syleilystään. Sillä hän itse on hirveä ryöväri ja valehtelia alusta. Ja kuitenkin sinä kysyt, josko se on oikein?"
"Mutta jos joku onantanutitsensä hänelle —luovuttanutitsensä…"
"Se on aivan sama. Kaikissa vehkeissään on hän ryöväri ja rosvo, ja sen joka menee niin pitkälle, että hän antaa itsensä paholaisen valtaan, niin onhan paholainen sellaisen ihmisen jo sitä ennen vietellyt. Mutta miten se käypi laatuun? Niin, se on toinen asia."
"Mutta voihan tapahtua —?"
"No, kyllähän se käy."
"Jos toinen ihminen antaisi itsensä sen sijassa, joka on luvattu?"
"Silloin täytyy sen ihmisen olla niin hyvän ja puhtaan, että perkeleellä ei ole mitään oikeutta häneen."
Gunhilda vaaleni. Tuota ei hän ollut ajatellut. Hän oli nyt niin hajamielinen, ett'ei hän virkannut sen enempää, vaan nousi ja lähti pois. Pappi jäi katsoa tuijottelemaan hänen peräänsä ja pudistaen päätänsä ajatteli hän itsekseen: siinä ihmisessä asuu monta henkeä.
Kun Gunhilda samana päivänä vaaleampana ja pelokkaampana kuin milloinkaan ennen tuli Juditha-mummun luokse, tapasi hän täällä erään vieraan, merimiehen, joka näytti siltä kun olisi hän ollut kotoperää näiltä paikoilta. Gunhilda säpsähti nähtyään hänen, mutta tointui oitis jälleen; sillä, arveli hän, tuo ei voi sittenkään olla Bård. Siksi olisi hän liian ruma ja vanhakin, koska näyttää olevan jo vähintäänkin 40 vuoden ikäinen. Ei: Bård ei se olekaan. Hän on Hans Mikkelsen, Ingrid'in mies; mutta on hän retkeillyt Bård'in kera samalla laivalla ja tuopi siis terveistä häneltä. Terveisiä häneltä —! Nyt Gunhilda riemastui. Kohta meni hän Hans Mikkelsen'in ääreen; mutta tämä pakeni pois ja Gunhilda perässä kysellen ja pyytäen niin, että, paitsi hänen puhettaan myöskin hänen silmänsäkin ja vapisevat kätensä ilmaisivat todellista pyytäväistä tiedustelemista — missä on hän? koska hän tulee? oliko hänen laitansa hyvin? mitä varten ei hän tullut jo mukanasi? oliko hän kipeä? onko hänelle mitään erinomaista tapahtunut? onko hänelle jotakin tapaturmaa sattunut? onko hän itse itsensä menettänyt? onko hän hädässä?… Hans Mikkelsen arveli, että tuo rouva ei ole oikealla järjellään.
"Suvaitsetteko sana-vuoroa minullekin", sanoi mies, "niin kerron tuossa." Gunhilda arvellen miehellä olevan siihen oikeuden, koki olla vaiti. "Mutta yhden asian täytyy sinun heti sanoa: missä hän on? ja tuleeko hän pian? ja mitä varten ei hän tullut jo mukanasi?" Nyt joutui Hans Mikkelsen nauramaan. "On paras, että maltat hetkeksi ja suvaitset minun kertoa asian laidan", huomautti hän. "Kyllä, mutta kiireesti, kiireesti", pyysi Gunhilda, joka nyt oli kuin hehkuvilla hiilillä.
"No niin, Bård ei olekaan niin aivan kaukana ja hän tervehtää äitiään. Hän jäi naapurikaupunkiin, ja käypä niinkin, että tuo ärmätti — hoh, hoh! Niin, hän on hienoa poikaa, oikea hulivili! mokomin kalastelia mitä laiva milloinkaan kannellaan kantaa! — niinpä, sanalla sanoen; mutta onpa hän saanut naisväenkin suosion, melkein nuoren tyttö-hempukan … no niin, tyttö oli muutenkin kaikkia ihmisiä miellyttävä; sillä hän oli kaunis ja sorea, lumoava, tenhoavan ihana, aivan yli kohtuuden, sanoivat ihmiset; ja jotakin siinä olikin; mutta niin vietävän mahtava, niin suhdattoman isonen, ei myöntävää vastausta, ei hyvää sanaa häneltä saanut kuulla eikä hymyilyä simasuullensa ilmautunut! ei, kyllä se oli saakelin juromainen naisihmiseksi. Mutta muuten joka tavalla mainio. Moni nuori poika oli häntä kosinut; sillä hän, muka, piti olleen oikein lempeä hehkuva neitonen … kun hän ei vaan olisi ollut noin mahtava. Hm! Noh, tuo hulluittelia Bård joutui hänen rakkautensa leimuksi. Ja poikakin arveli, että kyllä tuo on komea tyttö. Bård kyllä tuskautui noihin tavallisiin — hm! Hän arveli, että tämä on jotakin uutta, mutta Jumala armahtakoon tuota raukkaa; sillä tuon tytön kanssa hän yhtyy. Hän, poika, joka ei tiedä mitä tuo merkitsee saada 'ei' — oi, Jumala hellästi sääliköön! niin monta on tämä poika peijannut — hän, joka ilmoisen ikänsä on ollut paljaassa haeskelemisessa … hoh, hoh! hän ei antanut vaimoväelle enempää arvoa kuin vanhoille rahoille tai kintaille; eipä hän ollut ällistynyt Espanjan kuningattarenkaan edessä! … sillä hän on pirun hilpeä poika; hänen vertaistaan ei tavatakkaan aina … pitkä ja karski, vehmas-kasvuinen ja leveä-hartiainen, kasvonsa ovat kuin tytön kasvot ja tukka kuin kuningas Absalon'illa! Ja sitte vielä niin rattoisa! — hm! rattoisa ja villi, iloinen kauniilla ilmalla ja vielläkin iloisempi pahalla säällä, terve kuin lintu, vapaa ja rohkea kuin merirosvo … jopahan, minä taitaisin jupakoida paljokin siitä pojasta, minä! — mutta varmaa on ja kaikki sanovat, ettähänestätulee jotakin, hän pitäisi oleman kuningas; vaan siksi ei hän kuitenkaan ole syntynyt; mutta amiraali hänestä kyllä tulee, taikka joku muu semmoinen. On muutamia, jotka sanovat, että hän on vaan turhanaikainen loppi; mutta aina hän kumminkin on miehestä käynyt, ja neidonkin lemmen voittanut … mutta, no niin! Tuon kassapään! Niin kaunista tyttöä en ole milloinkaan nähnyt; hän oli ihan kuin luotu semmoiselle pojalle kuin Bård … kun ei hän vaan olisi noin mahtava. Hah! Jos he kysyisivät, mitä he ilman meitä olisivat, niin olisivatpa he tarpeeksi äkeitä, nuo kummat lumottaret. Hän ei katsonutkaan meihin. Kolmen askeleen päästä! niin se oli aina … eikä hän pelännyt ketään niin kuin Bård'ia. Tämä koki jos jollakin tavalla; ei! ei edes hyvää sanaa; tuo tyttö oli aivan kuin kivestä. Semmoisten pitäisi antaa mennä menojaan mahtavuudessaan, niin saisivat he nähdä miten hauskaa se on. Noh! mutta mitä enemmän tyttö vastusteli, sitä halukkaammaksi tuli Bård, ja vihdoin kulkea nuuski hän ikäänkuin hupelo eikä osannut ajatellakaan mitään muuta, kuin tuota tyttöä! niin varmaan, täydellä totisuudella, tietysti. — Niinpä, tuo oli oikein ilettävää. Bård kuleskeli haeskellen ja oli niin raivoisa ja vihainen, kuin olisi hammastaudin kanssa taistellut. Kerran meni hän tytön luokse ja sanoi hänelle tämän, vannoen ja kiroten, että hänen sydämmensä mietiskely on se, jotta hän aikoo mennä naimisiin hänen kanssaan ja ottaa hänen kotiin luoksensa sekä elellä hänen kanssaan kunniallisesti ja siveästi kuten hyvä aviomies ainakin, ja hän kirosi ja vannoi edelleen siksi, kunnes tyttö uskoi häntä. Ja oitis muuttuikin tyttö. Kuuna päivänä ei ole vertaistaan nähty! Paljasta tulta ja hehkuvaisuutta kiireestä kantapäähän asti. Rakkautta ja lempeä aina pikkusormeen saakka. Hän oli nyt niin ahvattu Bård'in perään, ett'ei voinut ainoatakaan päivää pysyä erillään hänestä! Niin, noin se on laita niiden, jotka ovat oikein tärkeitä … pahemmin kuin kaikki muut … tyynessä lahdessa kalat kutee. — Mutta muuten oli hän hyvä tyttö, rehellinen kulta, uskollinen kuin suur-ankkuri; Bård aivan raivostui, hän. Juosta nelisteli kuin hullu. Hän oli niin iloinen, että joutui sen takia koko laiva-miehistön ivaksi; pitäähän olla suhta kaikessa. Hän pieksi yhtenä ainoana iltana kolme miestä siitä, että nämä olivat sanoneet tytöstä vähän sellaista, mikä ei ollut hänen mieleensä. Löylytti heitä siksi kunnes he loikuivat ja vääntelehtivät itseään kuin angeriaat hulikassa. Hah! niinpä tuo oli oikein ilettävää. Minä en tuntenut poikaa. Ja niin päätti hän naida kiireimmän kautta. Ka noin, yks kaks, vaan. Siinä ei auttanut mitkään rukoukset. Hän oli tuommoinen yreä nainen … muuten vaan köyhän leskivaimon tytär; hänen isänsä oli kerran maailmassa ollut laivuri, sanotaan, ja kova peto… Mutta Anna ei tahtonut erota Bård'ista, ei edes päiväksikään. Sitten saimme sopivan tuulen ja purjehdimme; hän seurasi silloin muassamme … sai luvan laivurilta, ymmärrättehän … ja minulle sanoi hän seuraavansa Jens Villumsen'ia kotia ja silloin on hän tuleva naineeksi mieheksi sekä näyttävä peijakkaan kaikille naisihmisille, niin täällä kuin muuallakin maailmassa. Voitte nyt siis odottaa häntä kotiin kuukauden tai parin perästä; tietysti rippuu se siitä minkälaiset säät ja tuuletkin ovat; nyt vähän aikaa on ollut kelpo purjetuuli; mutta näyttää siltä kuin se kohta taas kääntyisi."
Hans Mikkelsen käveli edes takaisin lattialla kertoen, loruten ja nauraen; Juditha-mummu istui keloillen; Gunhilda tunsi jok'ainoasta sanasta, mitä mies puhui, piston mielessään. Semmoinen poika, niin kaunis, onnellinen ja josta oli niin hyvät toiveet — ja tuo poika nyt turmeltuu, turmeltuu, — juuri nyt, kuin hänen pitäisi ruveta kukoistamaan. Kukaties ei hän ehdi kotiinkaan ennenkuin paholainen tulee näyttämään hänelle tuota verellä kirjoitettua kirjettä…
Hän istui tuijottaen ja tirkistellen niin vaaleana ja kamalan näköisenä, että Hans Mikkelsen rupesi pelkäämään ja lähti pois. Moisista surkeista naisista en minä ensinkään pidä, virkkoi hän itsekseen, mutta arveli samalla, että kyllä hän on kertonut jo enemmänkin, kuin tuo sairasmielinen rouva halusi kuullakaan.
Sitten meni Gunhilda vielä kerran papin pakinoille. Poika on pelastettava. Papin tulee siihen neuvon keksiä. Hän puheli kauan tuon paimenen kanssa, kertoeli hänelle satuja ja tarinoita useista semmoisista, jotka olivat petkuttaneet paholaista, ja tiesipä pappikin moista tapahtuneen. Mutta vaikea on kuitenkin tietää, josko sellaista voipi nyt enää tapahtua. Siinä tarvitaan kovin paljon. Ja tähän maailman aikaan on vähän tai ei ollenkaan sellaisia pappia, joilla olisi moinen voima paholaisen ylitse. Ainoa mitä Gunhilda sai papin lupaamaan oli, että hän sanoi puhuvansa asiasta paholaiselle luvatun miehen kanssa,joskolöytyy mitään neuvoa. Paljon riippuu siitä, josko mies on elänyt niin, kuin hänen tulisi elää, taikka taas jos hän kenties on käyttäynyt sillä tavalla, että hän oikeastaan ansaitseekin joutua paholaisen kynsiin.
* * * * *
Tästä hetkestä lähtien oli Gunhildalla uusi takka kannettavana. Hän ei ollut nyt ainoastaan luovuttanut poikaansa, mutta hän oli myöskin saattanut kaikki asiat sille kannalle, että häntä ei enää voida pelastaakkaan. Kaksin kerroin oli hän siis sysännyt poikansa paholaiselle. Hän oli, näet sen, heittänyt hänen kadulle huonojen toverien joukkoon, missä ei poika voinut oppia muuta kuin pahaa, joten hän on tullut niin saastaiseksi, että hän tuskin enää omienkaan synteinsä vuoksi voipi armoa saada.
Gunhilda mietti kaikkea sitä, mitä merimies oli hänelle kertonut. Ja kun Bård kerran tuommoisen raakaluontoisen merenkulkiaimenkin mielestä oli ollut muita reimampi, niin onhan arvattava, että seikka ei olekaan vähäpätöinen! Tuo 17-18 vuotias poika täytyy olla kadotettu.
Se vasta pahinta, että hän on ollut moinen tyttöjen-veijari. Samoin kuin isänsäkin. Viekoitellut tyttöjä, monia tyttöjä. Gunhilda ajatteli omaa kohtaloansa. Hän tiesi hyvin, mitä tuo on, ja mitä se maksaa, joutua moisten loikkujen pauloihin. Ja nuori Bård'kin on jo turmellut monta. Hänen tähtensä on moni menettänyt elämänsä kauneimmat toiveet; hänen tähtensä on moni tyttö joutunut pahimpaan hätään. Kuinka monta raskasta valitushuutoa painaakaan jo polttavana hänen nuorta mieltänsä; kuinka syvään hänen olivatkaan kironneet nuo monen monet toiveissaan pettyneet armastajat, joita hän pahoissa himoissaan oli saastuttanut. Gunhilda käveli edes takaisin suuressa huoneessaan, rauhatonna ja pelokkaana, väännellen hikoilevia käsiään; väliin seisahtui hän isoksi aikaa ja katsoa tuijotti ulkoilmaan taikka taas ajatuksissaan silmäili omaa itseään; sillä omissa mietteissään hän nyt oli eikä maailmassa. Kerrassaan selvisi hänelle vielä nyt sekin, että hän itse lopuksi onkin tähän kaikkeen syypää eikä poika. Mitäs tuon poloisen pojan siihen auttoi, että hän oli heitetty renttumaiseen katuseuraan ja oppinut siellä kaikkea ilkivaltaisuutta. Ne tytöt ja naiset, jotka kiroavat poikaa, tehnevät siinä väärin; äitiähän, joka poikansa noin huolettomasti jätti, heidän pitäisikin kirota. Hän yksin on syntinen. Mutta eipä vielä yksistään hänkään, mutta tuo petturi kotonaan. Bård Neset, hän on Gunhildan pillanut,hänon synnintekiä,hänenpäällensä pitäisi kaikki nämä valitushuudot kokoutuman; hänen pitäisi saaman kärsiä kaikesta, mitä on tapahtunut; siis itsensä, Gunhildan ja pojan edestä, kaikkien noiden nuorten turmeltujen ihmis-elojen tähden sekä niiden lasten-lasten edestä, jotka kuleskelevat ympäri maailmaa pahaa ja ilkeyttä oppien ja harjoittaen; syyllinen ja vikapää koko ilmoisen ikänsä aina tuomiopäivään saakka, on tähän kaikkeen Bård Neset!
Mutta poika, poika, hän on syytön ja on siis pelastettava. Kun hän vaan tulisi. Aika oli koht'ikään kulunut; Gunhilda voi laskea kuukaudet päiviksi. Hän meni papin luokse ja antoi hänelle rahaa siitä, että tämä rukoilisi hänen poikansa edestä illoin aamuin. Ja sitten ensi sunnuntaina kirkossa rukoilisi oikein kauniisti myötäistä ilmaa. Pappi rukoilikin. Tuuli kääntyi jo lauvantai-iltana ennen kuin kirkkorukouksia vielä oli pidettykään. Silloin sai siis Gunhilda lujan uskon tähän pappiin.Häntäytyy olla oikea mies taistelemaan paholaisen kanssa.
* * * * *
Gunhildalla oli kova luonto; mutta nyt hän tunsi käyvänsä yhä heikommaksi ja heikommaksi joka ainoa päivä. Viimein vihdoin tuli Juditha-mummu eräänä päivänä hänen puheilleen. Mummun kasvoissa loisti nyt juhlallisuutta, mutta myöskin lempeyttä, jonka tähden Gunhilda heti oivalsi, että kyllä vaan mummulla nyt on hyviä sanomia ilmoitettavana. Kävi ikäänkuin kuuma vihlaus hänen läpitsensä: "hän on tullut?" — kuiskasi hän. Vanha kasvatus-äiti näytti olevan peloissaan mitään vastaamaan. — Voihan sitä kaikkea tapahtua.
Gunhilda nousi oitis ja aikoi lähteä ulos. Levottomuus valtasi hänen niin, että se näytti saattavan häntä enemmän pelokkaaksi kuin iloiseksi. Mutta Juditha arveli, ett'ei mitään kiirettä ole. "Kuinka niin? onko jotakin tiellä?" Eikä juuri olekaan; mutta voipi tapahtua, että kaivattu tulee yhtä pian tänne kuin Gunhilda ehtisi lähteä hänen luokseen. "Onko hän jo täällä? — kiireesti!" Oli semmoinen kuume nyt Gunhildassa, että vanha mummukin vavahteli. "Oi, noin kaunis pari!"
Gunhildan sydän sykki niin, että hänen täytyi asettautua alalleen. Useoita kertoja henkäisi hän syvästi eikä voinut mitään puhua; Juditha rupesi pelkäämään ja tahtoi auttaa häntä. "Antaa heidän tulla!" kuiskasi Gunhilda. "Te ette varmaankaan pysy maltillanne siinä", arveli Juditha. "Antaa heidän tulla!" toisti hän heittäytyen kärsimättömäksi. Äiti Juditha vetäytyi ulos ja pian kuuli Gunhilda useiden tulioiden kävelyn. Ovi aukeni. Hän riensi ikäänkuin oudon voiman ajamana heitä vastaan, eikä ollenkaan nähnyt heitä, mutta ikäänkuin sumun läpitse haamoitti kuitenkin hänen silmiinsä suuri, sorea poika, jonka musta ja tuuhea tukka selvästi loistavana kuvautui Gunhildan silmiin. Ja hänen takanaan valkoverinen nainen, suurilla säteilevillä silmillä. Gunhilda kiitihe edes ja voimakkaat kädet tarttuivat häneen; kaikki kolme seisoivat nyt yhdistyneenä piirissä käsivarret toinen toistensa ympärillä, ja Gunhilda vapisi ja itki eikä voinut mitään puhua. Mutta Bård sitten sanoi: "Minä tiesinkin sen, että kohtaisin ja löytäisin sinun nyt." Anna kummeksui sitä, että heitä ei toivotettukaan tervetulleiksi; kukaties ei Gunhildalle olekaan mieluista tavata poikaansa aviomiehenä?
Sitten he istuutuivat; Gunhilda noiden kahden nuorison keskelle. Ja hän silmäili heitä, mutta ei koskaan kuitenkaan uskaltanut katsoa heidän silmiinsä. Sydämmensä hehkui rakkaudesta tähän poikaansa, jonka hän huomasi ihmeellisen kauniiksi. Vehmaat, muhkeat kasvot, joiden nuorukaisellisesti leppeissä juonteissa esiytyi vähän lempeyttä ja vilppautta; silmät olivat iloiset ja kirkkaat, hymyily hurmaava. Ja Anna sitten! Niin kaunisveristä ja hienoa ei Gunhilda ollut ikänä nähnyt. Hänelle joka oli kammottavien muistojen ja tukalain ajatusten raskauttamana, näytti tuo miniänsä niin sulostuttavalta kuin taivaan enkeli. Jopa vihdoin otti Gunhilda hänen syliinsä ja likisti häntä rintaansa vasten; olipa ikäänkuin olisi hän etsinyt pelastusta häneltä. Bård istui katsellen tuota hymysuin, ylevänä kuin kuningas; nyt oli hän mielestään kyllin varma siitä, että hänen armaansa on paras tyttö mitä maa kantaa. Ja sangen iloisena nousi hän seisoalleen ja veti syvän, onnea uhkuvan henkäyksen. "Nytkös meidän kelpaa elellä, äiti!" sanoi hän.
Ja sitten kertoili Bård puolella todella ja puolella pilalla, että Anna juuri onkin hänen tehnyt ihmiseksi ja mieheksi. — "Ennen en minä ollutkaan mikään mies, kun ainoastaan heittiö. Muuan noita-temppuilia oli antanut minulle karhunsappea; käyttäydyin siis niin villisti kuin susi metsässä ja hävitin kaikki, mitä nä'in, jopa oman itsenikin. Nyt! nyt olen siitä lakannut. Tuo pieni 'prinsessa' tuossa on minun pelastanut, ja nyt olen vielä päälliseksi löytänyt äitini; nyt on minulla kaikki mitä tarvitaan onnelliseen elämään, ja nyt luulen, että me kukin saamme mukavuutta." Anna nojausi onnellisena Bård'iin; tämä hymyili ilomielin silmäillen äitiään.
Kahta vertaa vaikeammaksi tuli nyt elämä Gunhildalle. Tuossa on poika, kaikkein onnellisin maailmassa, nuori, reipas, iloinen, elämänsä kukkulalla oleva ja niin ihanilla toiveilla tulevaisuudestaan, kuin ikänä voi uneksia; ilkeyden ja pahan on hän taistellen kukistanut, hyvän ja onnellisuuden on hän siis saavuttanut; mutta nyt kun hänen pitäisi alkaa onnellista elämän suuntaa kulkemaan, juuri samalla helkettä tuleekin hänen äitinsä hänen surkeudekseen ikäänkuin synkkänä sallimuksena kuolon kauhulla ja hautakelloilla; muutamain päiväin kuluttua täytyy sinun pois elämästä, muutamain päiväin perästä temmataan sinä äskettäin valmistamastasi morsius-sängystä ja työnnetään helvetin syvyyteen.
Nuo kaksi nuorikkoa, poika ja miniä, olivat ikäänkuin unehuksissa. Gunhilda vaaleni, loihe raivoisia katsahduksia ympärillensä ulkoilmaan ja vaipui tainnuksiin. Mitä Jumalan tähden on nyt matkassa?
"Hän tuli varmaankin liian iloiseksi", sanoi Bård. "Eihän anoppi mahtane kuolla?" kysyi Anna. "Ei", arveli Bård. He olivat asettaneet hänen makuupenkille maata ja valelleet kylmällä vedellä hänen otsaansa, ja oitis hän sen perästä tointuikin. Anna oli vähältä ruveta ilosta itkemään, nähdessään hänen uudelleen silmänsä avaavan. "Armahin anoppini, mikä sinua niin kovin painaa?" tutkaisi hän, ja kumartui sitten rakastavaisena hänen ylitsensä. Gunhilda katsoi häneen kankeilla, levottomilla silmillä äänetönnä. Vihdoin puhkesi hän huokauksen tavoin sanoihin: "Kurja lapseni, kurja lapseni!" Mitään muuta vastausta ei ollut saatavissa.
Bård rupesi ihmettelemään. "Miten on laitasi äiti", kysyi hän. "Sinä et saa tulla sairaaksi nyt, kun olemme kohdanneet toisemme ja meillä siis pitäisi täst'edes olla mukavuutta!" Gunhilda suojeli itseään kädellänsä. "Ei nyt, ei nyt", pyysi hän, "ei mitään siitä! Sitten! oi, Herra Jumala, sitten!"
Bård ja Anna katselivat toinen toiseensa. Tämä, näet sen, näytti heistä pahalta aavistukselta; he eivät ymmärtäneet tätä, mutta kuitenkin saattoi se heitä surullisiksi. Gunhildan täytyi makuulle. Siellä sängyssä makasi hän hetken aikaa kädet silmilleen laskettuna; sitten sanoi hän tahtovansa levätä, ja Bård lähti ulos. Anna jäi istumaan makaavan ääreen; Gunhilda vaipui vähitellen unenhortoon.
Yöllä istuivat he valvoen hänen luonaan. Gunhilda oli kuumeessa ja levoton. Puoliyön jälkeen tuli hän huonommaksi ja rupesi hourimaan. Kumpikaan nuorikoista ei saanut käsitystä siitä, mitä hän puhui; mutta sen, että hän jotakin tarkoitti, he kyllä oivalsivat. Olipa todellakin kummallista näille kahdelle nuorelle ihmiselle tulla hää-ilosta ja lemmellisyyden hommista sairas-vuoteen ääreen; mutta vielä haikeammalta tuntui heistä olo kuunnellessaan näitä itkullisia sanoja, joita heidän korviinsa soi, ikäänkuin varoituksena kaiken maallisen onnellisuuden vähäpätöisenä pitämiseen. Tuo oli siis ikävintä ja surullisinta, mitä nuoret iloiset ihmiset milloinkaan saavat kuulla! Oikein aavistaen kuiskasi Anna Bård'ille: "sinusta hän puhuukin." Ja tämä nuori vaimo valkeni kuin liina. Bård kuunteli. —
"— — Minä sanon sinulle, Bård … sinun täytyy uskoa minua! älä kysy! älä kysy! Voitko ajatellakaan semmoista omalta äidiltäsi? Ei, ei … semmoista ei tapahdu … semmoista — ei." Voivotus ja levottomuus. "Mitä Jesuksen nimessä se mahtaa olla," virkkoi Bård. Anna tirkisti levotonna mieheensä. Hetkisen perästä kuului ikäänkuin ärjynnällä sanat:
"Mene papin tykö, sanon minä! — tuon nuoren papin luokse, hän on voimallinen. Kymmenen päivän perästä on loppu … silloin — silloin —." Sairas rupesi kovasti vapisemaan ja koki nousta: "mene papin tykö, kuuletkos!" ja hän valittaa vaikeroi taas kauan ja levottomasti.
Anna katsoi Bård'iin; tämä oli yhtä vaalea kuin hänkin. "Bård! tajuatko sinä —?" kuiskasi Anna. Bård puisti päätänsä. Anna istui hänen polvelleen ja likistihe aivan häneen. "Minä olen kovin peloissani," kuiskasi Anna hiljaa. "Lörpötystä", vastasi Bård hymyillen.
Sitten palasi sairas taas yhä enemmän samaan asiaan. He istuivat kuunnellen ja voivat kyllä eroittaa toinen toisensa sydämen sykkimisen. Anna likistyi vielä tiviimmästi mieheensä samoin kuin pelkäilevä lapsi äitiinsä. Bård ajatteli itsekseen: tuo nainen voipi tietää enemmän kuin kukaan luuleekaan. Hän näyttää siltä kuin hänellä olisi näkyjä. "Mene papin tykö … kymmenen päivän perästä on loppu" —? Kuolleeko hän? Tietääkö hän silloin kuolevansa? Tuoko pelko saattoi hänen sairaaksi sen sijaan, kun hänen olisi pitänyt olla iloinen saadessaan nähdä poikansa? — Ei, ei, ei. Tässä ei ole mitään aatteloa. Se on taikaluuloa, sairas-houretta, kipeän ihmisen luulottelua, kukaan ei tuommoisista piittaa. Ja hänkö sitten, nuori ja hilpeä mies; — lörpötystä.
Sairas tuli tyynemmäksi. Aamupuoleen nukahtui hän. Nuoret saivat siis tästä hyviä toiveita.
* * * * *
Mutta tyynesti ei hän nukkunut, ja tunnin kuluttua heräsi hän jo kiivaalla kirkunalla, kavahti puoleksi pystyälleen ja oli aivan huumehduksissa. Anna hiipihe aivan hänen ääreensä, lohdutteli häntä sekä pyysi itkien ja hellästi, että hän olisi levollisena; he kumpikin pysyivät hänen luonaan. Bård joutui kamalalle mielelle.
Noin tuskaisia ja kummallisia silmiä kuin nuo äitinsä silmät, jotka nyt häneen tähtäsivät, ei hän ollut milloinkaan nähnyt. Ne osoittivat paljasta tuijottelevaa mielettömyyttä. Viimein näyttivät ne avautuvan. Ne vetäytyivät kireämmälle ja rupesivat tähtäämään. "Oletko sinä siellä", ähkyi hän. "Kyllä, äiti, mutta älkää pelätkö minua", virkkoi Bård niin lempeästi ja tyynesti kuin taisi. Gunhilda pyyhki silmiään, pudisti päätänsä, laskeutui rahille istumaan ja rupesi kiivaasti itkemään. Anna istui hänen vieressään, hyväillen silittäen hänen päätään ja poskiaan sekä itkien hänen kanssaan. "Nukkuos, nukkuos; kyllä me valvomme", pyyteli hän. "Te tarvitsette nukkua." Gunhilda itki vielä yltyisämmin; hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi sulanut tuosta rakkaudesta ja suloisesta puhuttelusta. Hän itki itsensä väsyksiin ja nukkui uudelleen, ja nyt lepäsikin hän levollisesti. Tällä kertaa oli hän pelastettu.
Tuonnemmin aamupäivällä nousi hän istuskelemaan. Bård'ia ei hän suvainnut olemaan sisällä, vaan ainoastaan Annan; mutta hänkään ei saanut mitään puhua. Hän oli kysellyt Bård'ista niin paljon, että Gunhilda ei enää ollenkaan halunnut kuulla enempää. Mutta kuitenkin oli hänestä mieluista se, että miniänsä oli hänen luonaan. Gunhilda taputteli ja hyväili häntä kuin rakasta lastaan ja näyttikin häntä itseään tuo hyviväisyytensä rauhoittavan.
— Valittaisiko hän vaivojaan Annalle? Ei, kaukana siitä; kuolisihan tuo lapsi-raukka tästä, tai ainakin pakeneisi ja kammoisi häntä kuin noita-akkaa…
Mutta päivittelisikö tuota hätää Bård'ille? ei; sitäkään ei hän voi tehdä. Työläs on sitä nyt sanoa hänelle, tuolle uljaalle, onnelliselle nuorukaiselle, joka on nyt aivan iloinen siitä, että hän on äitinsä löytänyt! — Mutta sanoa se kumminkin täytyy. Hän mietiskeli surren tätä niin, että hän melkein unhoitti kaiken muun. Papille? Sanoisiko tuon papille ja antaisi sitten papin kertoa Bård'ille? — Ei; sekään ei paljon auttaisi. Tuommoista olisi ilmaistava niin äärettömän lempeästi ja sävyisästi; pappi ei tuota osaa sillä tavoin sanoa, ei; mutta hän peloittaisi pojan ihan taidottomaksi.
Valehtelisiko —? Pitäisikö Gunhildan valehteleman? Sanoisiko tuota osaksi sinne päin, vaan ei hetikään kaikkea? — Niin! sen hän tekeekin. Hän aikoo sanoa vaan unta nähneensä; uneksuneensa sitä, että hän itse on kuoleva, sekä vakuuttaa päälliseksi uniensa olleen aina perustavia. Niin! tuon hän tekeekin! Mutta kun Bård sitten menee papin puheille? Pappi tietääkin asiasta enemmän, pappi. Itse pojan äiti on kertonut hänelle siitä liiankin paljon. — Mutta jos Bård ei olekaan saanut totuutta tietää, niin kukaties ei pappi voikaan tehdä pulan poistamiseksi mitään.
Ei; se ei sovi; kyllä hänen täytyy sanoa kaikki. Mitään muuta neuvoa ei löydy. Mutta ei kuitenkaan tänään. Vasta huomenna, ylihuomenna; tai vasta jonakuna muuna päivänä. Onhan vielä kymmenen päivää jälellä; eihän siis ole vielä aivan kiire, parempi on pojallekin se, ett'ei se sitä vielä saa tiedokseen. Minkä tähden hänen tarvitsisi olla tuossa tuskassa kauemman aikaa kuin on välttämätöntä. Vihdoin viimeinkin heittäytyi Gunhilda huolettomaksi.
Hän käski Annan mennä maata. "Minä olen nyt parempi; tänä yönä saa tyttö valvoa." Anna joka olikin unettomuudesta ja väsymyksestä jo melkein menehtymäisillään, noudatti heti Gunhildan käskyä.
Tulipa päivä tämänkin yön perästä; Gunhilda oli kuitenkin edelleen liian heikko. Bård tuli väliin sisälle hänen luokseen; ja nähdessään poikansa ei äidille juolahtanut ajatusta, josta olisi voinut sanoihin päästä. Gunhilda ei kestänyt; hän vaan pelkäsi poikaansa. Tämä kuin jo muutamalla julmalla silmäykselläkin voisi hänen maahan vaivuttaa.
Bård puolestaan oli taas salaisessa, mutta raskaassa tuskassa. Joka kerta kun hän vaan näki ruumissaaton vaikutti se syvästi häneen, ja kun kirkonkellot kaikuivat, tuntui se mielestään ikäänkuin hänelle itselleen olisi soitettu. Jos hän nyt kuolisi; — ja sulettaisiin mustaan ruumisarkkuun, niin mustiin vaatteisiin puetut ihmiset hautauskellojen soidessa ja suru-virtten haikeissa sävelissä kantaisivat häntä, ja hän sitten laskettaisiin kolkkoon multaan kalmistuneiden ruumiiden joukkoon, hautaan, pois elävien ilmasta ja auringon sulosta, peitettäisiin kolmen jalan paksuisella multa-kerroksella sulettune arkkuneen maan mustaan poveen! — hän tunsi sydämmensä pelosta ja kammosta värisevän.
Mutta nähdessään äitinsä ei hän tahtonut häneltä mitään kysyä. Äitinsä näytti hänestä, näet sen, niin heikolta, että Bård ei saattanut hänelle tuskaansa ilmaista. Mutta tuo äitinsä kummallisuus rupesi häntä peloittamaan. Mitä outoja tietoja tuo kalpea nainen säilyttäneekään synkeän mielensä salaisuudessa? Onko hän tietäjä-akka? Onko hänellä näkyjä? Tuo aaveellisuusko on se, joka esiintyy ja hehkuu syvällä noissa suurissa ja tuijottavissa silmissä?
Päivät kuluivat äärettömän hitaasti ja kuitenkin samalla hirveän joutuisasti. Bård'in mielestä tuntui olonsa kuin elämä maahanpaniaistalossa. Kaikki oli hiljaa, äänetöntä, sulotonta, jokaisen kasvot kalpeat ja kaikkien silmät surusta vaahtoavaiset. Tämä kaikki saattoi Annallekin haikeutta. Hän kysyi Gunhildalta, mutta ei saanut vastausta; tiedustelipa hän Bård'iltakin, mutta tämäkään ei tuosta huolinut, vaan rupesi muihin puheisiin. Tuo saattoi siis Annan raskaalle mielelle, oikein pulaan. Onko se jotakin inhoittavaa? jotakin salaperäistä? jotakin häntä koskevaa? Mitä varten tuo sairas niin usein on hyväillyt häntä päätä silitellen ja virkkaen: "lapsi raukka!" Onko hän tullut tänne miehensä kotiseudulle kärsimään?
Sairas tuli yhä kummallisemmaksi. Niinpä kavahti hän väliin äkkiä seisoalleen ja kirkui: "Pyydä Bård'in tulemaan sisälle!" ja kohta sen jälkeen hän voivotteli: "ei, ei, minä en voi! minä en voi!" Taikka taas pyysi hän Annan lähettämään pyynnön papille, että hän tulisi, mutta seuraavassa tuokiossa jäi se kuitenkin sikseen. Toisinaan rupesi hän tiedustelemaan kummallisia asioita, jutustelemaan raivoja ja kamaloita tarinoita kertoen niitä ihmeellisellä totisuudella ja levottomuudella; sitten pyysi hän Annan kertomaan muita samanmoisia aavejuttuja ja kyseli häneltä kaikkia näiden kohtauksia aivan kuin ne olisivat Gunhildaa itseään koskeneet! Väliin taas unhoitti hän oman itsensä ja puheli hirveitä asioita paholaisesta ja miten sitä petkutetaan… Anna rupesi pelkäämään tätä vaalean-kalpeaa vaimoa tullen yhä enemmän ja enemmän siihen luuloon, että tuo anoppinsa ei ole täysimielinen. Tästä ei hän kuitenkaan raskinnut sanoa; mutta yhä piinatummaksi ja neuvottomammaksi tunsi hän itsensä.
Oli enää kolme päivää jälellä noista kymmenestä. Silloin ei Bård enää viihtynytkään ulkona. Hän meni huoneeseen äitinsä puheille ja kyseli häneltä vakavasti: josko todellakin on jotakin erinomaista pelättävissä. Hän kertoi äidilleen mitä tämä oli sairaana ollessaan sanonut sekä mitä hän itse tästä mietiskelee. Gunhilda piilotti kasvonsa eikä vastannut mitään. Bård kyllä näki miten hänen koko ruumiinsa värisi. Todellisesti peloissaan ollen pyysi hän: "Vastaa minulle äiti! Olenko minä kuoleva? Minä olen levottomuudesta sairas, minä en saa laisinkaan rauhaa en yöllä enkä päivällä; sano minulle siten, että pääsisin väärästä pelostani! sano, että en olekaan kuoleva! että se on vaan sairasta luulottelua. Sano se, äiti! Pyydän sinua! — sillä minä en voisi nyt kuolla." Gunhilda ei vastannut sanaakaan, mutta istui vaan väännehtien itseään. Viimein juoksi hän makuukamariinsa ja sulki ovensa. Bård kuuli hänen siellä ähkyvän ja puhkuvan ikäänkuin hän olisi ollut ähkytaudissa.
Sielunsa hädässä meni Bård tohtorin pateille. Tohtori vakuutti hänen olevan terveen kuin kalan "ja etkä sinä kuole — jollei se nyt ole oikein niin määrätty." "Mutta minä en aiokkaan kuolla!" vakuutti Bård. "Vaiti, poika!" huomautti tohtori, "Jos se on Jumalan tahto, niin täytyyhän sinun kaikkiin taipua". — Jumalan tahto! Miten voisi Jumala semmoista tahtoa? Pahinkaan maailmassa ei raskitsisi tahtoa eli sallia sitä…
Hän meni papin luo; ei sen nuoren, mutta erään vanhan papin luo, jonka hän tunsi. "Voiko Jumalan tahto olla sellainen?" kysyi hän. "Me emme voi mitään tietää", sanoi pappi. "Jumalan ajatukset eivät ole meidän ajatuksiamme, ja Hänen tiensä eivät ole meidän teitämme! mutta niin paljon korkeampi kuin taivas on maasta, niin paljon korkeammat ovat Hänen ajatuksensa meidän ajatuksiimme ja Hänen tiensä meidän teihimme verraten." Bård poistui huumehduksissa ovea kohden. Mitä huolii hän Jumalan ajatuksista ja Jumalan teistä. Hän aikoo elää, elää; häntahtooelää; hän ei tahdo kuolla! syntihän se olisi katkaista hänen elämän lankansa nyt, synti häntä itseään, synti hänen äitiään ja synti tuota nuorta naista vastaan, jonka kera hän oli lempiliiton sitonut; hän ei ai'o kuolla!
Mutta joka kuluva tunti tuli hän yhä rauhattomammaksi. Anna huomasi hänen olevan suuressa hädässä, jonka tähden hiipikin hänen tykönsä itkien ja pyytäen hänen kertomaan: mitä tuo nyt on. "Minulle on tämä kovin haikeaa", sanoi Anna, "sillä olen niin levoton kun en edes saa mitään tietääkkään". Silloin sanoi Bård hänelle asian laidan. Anna koki lohduttaa häntä niin hyvin kuin taisi. "Äitisi on kipeä", puheli hän, "eikä se siis paljoa merkitse, mitä sairaat ihmiset oirailevat". Mutta oikeastaan oli hän todellakin yhtä peloissaan kuin miehensäkin. He likistyivät toisiaan ja pitivät kiinni toinen toisestansa. "Et saa kuolla", pyysi Anna; "minä en aiokkaan kuolla"! virkkoi Bård valittavaisesti; "rukoile edestäni kaikkivaltiasta Herraa! sinuahan, joka olet noin hyvä, suloinen ja kaunis, hän ainakin kuulee!"
* * * * *
Pelätty päivä oli tullut. Tänään täytti Bård kahdeksannentoista ikä-vuotensa.
Gunhilda vaikeroitsi sairasvuoteellaan. Bård istui viereisessä huoneessa vaaleana ja neuvotonna; Anna käveli levotonna toisesta toiseen huoneeseen ja koki, vaikka turhaan, olla apuna kummallekin. Hän pyysi Bård'in pysymään sisällä; sillä se tuntuisi ikäänkuin turvatummalta, arveli hän, varsinkin tämmöisenä pahan ilman päivänä kuin tänään. Bård arveli: sama se, ja pysyi huoneessaan. Mutta heti sen perästä huomasi hän, että kyllä se on yhtä turvatonta täälläkin. Salaman räjähtävä isku voipi osua tännekin sammuttaen hänen elämänsä kuin kynttilän; myrsky voipi yltyä ja kukistaa koko huoneen … ja mikä vielä kaikista pahin: on tapahtunut että terveet, voimakkaatkin ihmiset vaipuvat istuimeltaan kuolleena maahan eikä kukaan tiedä mistä turmasta he kuolivat. Hän kätki kasvonsa käsiinsä. Tuon tuostakin kysyi hän Annalta: saisiko hän tulla äitinsä luo toiseen huoneeseen. Anna pudisti päätänsä. "Hän houraa yhä pahemmin ja pahemmin". "Mitä hän sitte puhuu?" kysyi Bård.
"Sitä en minä tajua", virkkoi Anna, "puheensa ovat niin kamalia. Se on mielihäiriötä. Oi, Bård, kaikki hokemisensa ovat luullakseni vaan outoja uneksimisia ja luulotelmia." Samassa kuului sairaan-huoneesta kirkuna. He säpsähtäen kuuntelemaan. "Bård! Bård!" kuului äidin valittavainen ääni; — kohta riensikin hän sisään. Anna jäi seisoa töröttämään kuin lumottu, kumartuen etunojaan kuunnellen sekä silmin että korvin vieläpä avosuinkin niin tarkoin, ett'ei uskaltanut edes hengittääkään; mutta mitään ei selvästi kuulunut. Kaiken selvän saamisen häiritsi kuiskutus, itku, oihkaminen ja rukoileminen … voivotus… Herra Jumala, mitä mahtaa tuo olla. Ja se kesti päälliseksi niin kauan. Siitä ei näyttänyt ollenkaan loppua tulevan. Väliin se taukosi, ja Anna kuuli miten Bård lisäytyvällä levottomuudella, yhä kärsimättömämpänä ja maltittomampana kehoitti ja vaati jotakin. Tuo oli todella jotakin semmoista, jota ei saata kertoakaan. Vihdoin viimein hiljeni se pitkälliseksi kuiskutukseksi, mutta sitten taas kuului peloittava kirkuminen: "Ei! Ei! Sano se! Sano se!" virkkoi Bård, "vaikka se sitten olisi miten hirveää hyvänsä, minun täytyy sen tietää!" "Ei, minä en voi! Mene pois tyköäni!" huusi äiti. "Minä en lähde ennen, kuin saan sen tietää", vastasi Bård niin jylheällä äänellä, että Anna sitä kuullessaan vapisi. Sitten taas tuli hiljaisuus hetkeksi. Mutta taas rupesi Bård ärjymään, jommoista karjumista kestikin kauan; Anna ei voinut enää kauemmin odottaa; tuolla sisällä oli tällä hetkellä hänen, Annan, tuomionsa julistettu; hän konttosi tärisevin polvin kammottavalla mielellä sisään heidän luoksensa. Ja täällä jurotteli Bård, kädet tukkaansa vanuneena, tuijotellen vaaleana ja näytti ikäänkuin hänellä ei enää olisikaan ollut valtaa oman itsensä ylitse; äiti se taas vaikeroitsi kovin ja lakanan välissä täristen niin, kuin olisi hän ollut suonenvedon kiskomana. Anna taisteli saadakseen ääntä suustaan, mutta ei voinut sitä; hän likeni Bård'ia ja nykäisi häntä käsivarresta kuiskaten: "Mitä on tuo?" Silloin heräsi Bård kavahtaen ja remahti kammottavaan nauruun vastaten:
"Minä olen paholaiselle luvattu".
Anna vaipui polvilleen hänen eteensä; hän luuli Bård'in tulleen hulluksi. "Armahani, älä sano tuommoista; sitä et kumminkaan todella ajattele; tiedäthän, ett'ei se ole totta. Mitä pahaa olet sinä tehnyt, että semmoista olisi tapahtuva?" — Ikäänkuin alituisella itkumielellä ollen vastasi Bård semmoisella äänellä, jota ei Anna enää tuntenutkaan: "Äitini luovutti minun ennen kuin vielä olin syntynytkään."
Anna oli aivan huumeuksissa. Silmissään pimeni maailma ja oudot välähdykset leimahtelivat. Hän juoksi vuoteen viereen, pudisti Gunhildaa käsivarresta ja kirkaisi: "Se on valetta! Semmoista ei tapahdu! Se on valetta!" Mutta Gunhilda kohotti silmänsä, jotka olivat niin täynnä vaivaa ja tuskaa ikäänkuin hän olisi jo ollut tuomittu, ja sanoi sitten Annalle: "Jos voit nyt pelastaa hänen, sinä Jumalan enkeli, niin tee se; sillä minä olen tehnyt niin, kuin hän nyt itsekin sinulle sanoo; ja yöllä on aika päätingissä."
* * * * *
"Mene papin puheille, tuon nuoren papin puheille," oli äiti sanonut. Ja mitään muuta neuvoa ei tässä nyt ollutkaan. Bård ei tuntenut enää omaa itseäänkään; sillä hän oli muuttunut toisellaiseksi kuin ennen oli. Onpa tosiaankin tämä oikein tukalista tukalin kohtalo olla luovutettuna, ei omistaa omaa itseään, olla oikeudettomana ja voimaton tahdossaan kuin eloton kappale niin, että kun omistaja tulee, niin täytyy vaan seurata samoin kuin vehriäisellä laitumella iloisena röhkivän ja syöskentelevän sian täytyy seurata teurastajaansa! Mutta tuo teurastaja, se onkin paholainen, se henki, joka kaikesta tuomitusta sielustaan vihaa sekä Jumalaa että ihmisiä, ja jonka elämä on paljasta pahan-tekoa ja ilonsa ja lohduksensa nähdä ihmisiä piinattavan. Vähäisen hetken perästä on maa halkeava ja pitkät, terävät kynnet pistäytyvät esille…
Bård riensi läpi myrskyn kuin pelkäävä lintu. Ja hän ryntäsi papin konttoriin tuijottavin silmin ja suu ammollaan, kokien ilmaa läähöttäen saada ääneensä: "pelasta minut, pappi!" Pappi nousi paikalla: tuo mies on varmaankin hullu. Mutta sitten juolahti hänen mieleensä, että se onkin Bård, tuon vaalean rouvan poika. Ja pappi nyökäytti keveästi päätänsä ikäänkuin omille mietteilleen ajatellen: vihdoin tuli hän.
Hän sai Bård'in siksi tyyneytymään, että tämä voi puhua. Ja niin rupesikin hän kertomaan. "Mutta sitä mitä minä nyt puhun", sanoi Bård, "ei saa kenenkään tietää!" "Sitä mitä sinä sala-ripillisesti ilmaiset minulle", virkkoi pappi, "ei saa kutkaan muut tietää kuin yksin Jumala." "Vaikkako ilmaistavan laatu olisikin kaikista pahinta?" — "Niin se on, vaikka se olisi pahimmasta pahempaa."
Ja Bård kertoi. Mutta koht'ikään kavahti hän seisoalleen. "Tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin; sano vaan minulle, pappi, voitko lumota paholaisen?"
"Sinä et tiedä mitä sanotkaan," huomautti pappi. "Niinpä, paha kyllä", vastasi Bård. "Tänä päivänä, tänä iltana tulee paholainen minua perimään; sillä se omii minun, se on kauppa-sopimuksella saanut minun omakseen." … "Oletkosinä, joka olet noin nuori —?" "En minä, mutta toinen,toinenon luovuttanut minun!" — "Toinen? Kuka toinen on voinut luvata sinun paholaiselle?" kysyi pappi kummastuen. Bård ei ollut kuulevinaankaan.
"Nyt ai'on vaan kysyä sinulta", jatkoi Bård, "pitääkö sellainen kauppa paikkansa? Onko muilla oikeus tehdä minun kanssani sillä tavoin?" "Oikeudesta emme tässä rupea puhumaan", virkkoi pappi. "Mutta josko kauppa seisoo, se riippuu taas siitä, kuka toinen ihminen sinun on luvannut." "Se oli … mutta onko varmaa, ett'ei vaan kukaan saa sitä tietää?" — "Epäiletkö sitä?" — "Oh, ei, se on tosi… Niin aivan, se oli … se oli oma äitini."
Pappi oikein säikähti. Onko moinen mahdollista? Voiko nainen mennä niin pitkälle? Saattaako äiti luvata oman lapsensa paholaiselle? eikö ole kirjoitettuna, että se on mahdotonta, jotta äiti voisi unhoittaa lapsensa? Toden totta on ihmissydän hirmuinen, kamala kapine, täynnä ilkeitä metkuja ja salaisia pahoja juonia, jumalattomia ajatuksia ja perkeleellisiä haluja uhkuva sopukka; mutta sittenkään ei hän olisi tuommoista arvannut ajatella. "Kerro", sanoi hän Bård'ille. "Jos tuo on totta, niin on se tosiaankin surullinen tapahtuma. Kerro kaikki ja joudu hyvissä ajoissa; jos paholainen tulee, niin ei hän ainakaan tule ennen kuin puoliyön aikana."
Bård rauhoittui vähän ja rupesi kertomaan. Hän puhui kaikki mitä hän oli äidiltänsä kuullut, ja sitten kertoi hän itsestään. Ja siinä kertoellessaan juolahteli hänen mieleensä monia itse kokemiansa asioita, mitä milloinkin, ja hän oivalsi nyt, että nämä olivatkin olleet viittauksia ja enteellisiä varoituksia siitä, mikä häntä kohtaa; ne olivat olleet enimmiten unia ja muita semmoisia aaveita. Ennen ei hän vielä ollut ottanut noita huomioonsa; mutta nyt puheli hän näitä asioita oikein kovassa tuskassa, ja tällä uudella tavalla otaksuen selvisivätkin nuo enteet perustaviksi ja aivan kummallisiksi. Ja pappi uskoi yhä totisemmin sitä mitä Bård kertoi ja yhä synkemmiksi siis kävivät hänen ennestäänkin kovan-näköiset silmänsä. Mokomaa ilkeysjuttua ei hän ollut koskaan kuullut!
"Nyt tiedät kaikki pappi", virkkoi Bård, "sano Jumalan tähden nyt minulle, josko moinen kauppa voipi pitää paikkansa." Pappi oli hetken aikaa ääneti, mutta sitten lausui hän: "Kyllä."
Bård oli kyllä itsekin niin ajatellut; mutta kuitenkin oli kovaa kuulla sitä vahvistavan sellaisen miehen, joka ainakin sen tiesi. "Ei, ei," pyysi hän, "se eioletotta! semmoista eivoimeidän Herramme sallia."
"Ethän toki tahtone mestaroida Jumalan säädöksiä?" kysyi pappi. "Aiotkosinäsanoa Jumalalle: se ja se on oikein, ja sen olet Sinä luvannut, mutta sitä tai sitä et Sinä saa tehdä? Tahtooko savi opettaa savenvalajaa? aikooko luotu määritellä lakia Luojalle?" Bård tunsi häpeävänsä; "ei, ei, ei niin," sanoi hän, "mutta minä en ymmärrä —"
"Ymmärrä! ymmärrä!" matki häntä pappi pyhässä harmissaan. "Vai niin, sinä tahdotkin ymmärtää Jumalan ajatuksia? aikonet ruveta neuvojaksi Jumalan säädöksille? Sinä, maan matoinen, sinä poloinen, joka et ole edes senkään arvoinen, että Herra tallaisi sinun jalkainsa alle, sinä huono astia, täynnä syntiä ja viheliäisyyttä, sinä, joka jok'ikinen hetki elämässäsi olet ilkeillä synneilläsi ansainnut tuhannen kertaa helvetin, sinä tahdot ylvästellä Pyhästä Taivaasta, sinä tahdot ymmärtää hänen tahtonsa? Totisesti, jos perkele tällä hetkellä astuisi esiin ja ottaisi sinun elävänä, olisit sen kyllä ansainnut."
Bård pelkäsi. Tälläistä ei hän ollut ajatellutkaan. Noin mahdikasta puhetta ei hän ollut ikänä ennen kuullut. "En sitä tarkoittanutkaan", virkkoi hän sävyisästi, "mutta yritin vaan päästä selville siitä, josko äidillä voi olla oikeutta…"
"Kunnioita isääsi ja äitiäsi!" muistutti pappi, "sinulle ei ole luvallista tuomita heidän tekemisiänsä, vaikka ne näyttäisivät kuinkakin kummallisilta. Oikeastaan et sinä tosin ole pahempi kuin muutkaan. Perisynnin kautta olemme me kaikki paholaiselle luovutettuja! Sinä kieltäydyt hyväksymästä sen, mitä äitisi on tehnyt. Yhtä hyvin voisit olla hyväksymättä että äitisi on sinun siittänyt ja synnyttänyt; sillä sen teki hän myöskin kysymättä sinulta. Huomaa, poika, ja ajattele perään! Kaiken sen mitä perintönä vanhemmiltasi saat, on sinun ottaminen vastaan, juuri kuin ne tulisivat Jumalalta, pitää ne Jumalan lahjana taikka Jumalan rangaistuksena; synnin, sairauden, kuoleman ja kaikki täytyy sinun vastaan ottaa, ja jos napiset, niin napiset sinä silloin Jumalaa vastaan, joka sinun on luonut! Jokainen lapsi, joka syntyy maailmaan, on syntynyt synnissä, ja Jumalan epäsuosiossa, perkeleen lapsena ja omaisuutena, eikä kenenkään käy valittaminen sitä, että hän tuomitaan, mutta Jumalan viisautta tulee ylistää itse helvetissäkin; sillä helvetti on meidän oikea perintömme; sinne me luontoperäisyytemme mukaan kaikki kuulumme. Mutta se joka tulee pelastetuksi, hän pelastuu Jumalan ansaitsemattomasta armosta ja sen ihmeen kautta, joka on kaikkea ymmärrystä ylevämpi, jonka tähden ei itse ijäisyyskään ole oleva liian pitkä aika siihen, että oikein kiitettäisiin Jumalaa tälläisestä ansaitsemattomasta hyväntekeväisyydestänsä; mutta se joka joutuu helvettiin, sanokoon: tosiaankin nautin minä nyt oikeaa osaani ja sitä kuin olen ansainnut; mutta Jumalan oikeudella ja pyhyydellä ei ole ollenkaan määrää."
Bård masentui yhä enemmän ja enemmän. Tätä ei hän ollut milloinkaan tietänyt.
"Ja sinun", jatkoi pappi, "sinun täytyy enemmän kuin muiden kerjätä armoa ja nöyrtyä Jumalan vanhurskaudelle, sinä joka kaikkena elin-aisanasi olet elänyt synnissä ja pahuudessa ja kaikin tavoin vastustellut Jumalan tahtoa! Ole varma siitä: koska Jumala antoi äidillesi vallan tehdä moisen kauhu-teon sinulle, niin näki Hän jo edeltäkäsin, että sinusta oli tuleva semmoinen jumalaton mies, joka on ansaitseva enemmän pahaa, kuin moni muu, ja niin siis teki hän ainoastaan oikein sinulle, kun hän salli sinun annettaman paholaisen valtaan."
"Mutta … mutta … Anna? mitäs pahaa hän on sellaista tehnyt, että hänenkin täytyy joutua tälläiseen onnettomuuteen?"
"Sitä, olisiko hän tehnyt mitään erityistä pahaa, emme voi tietää; mutta sen me tiedämme, että jos Jumala on kerran lähettänyt hänelle tämän, niin on Hän katsonut hänen sen tarvitsevan sielunsa pelastukseksi."
Nyt ei Bård tietänyt enää mitään neuvoa. "Pitääköminun siis mennä helvettiin tänä yönä?" kysyi hän toivotonna.
Pappi katseli äänetönnä häneen, ja kun hän näki tuon nuoren miehen olevan nöyrtyneen, lausui hän:
"Jos sinä tuota päätä joudutkin helvettiin, niin ei sinulla ole siihen mitään sanomista. Mutta koska Jumalan tahto on, että niin moni kuin suinkin mahdollista irtautuu paholaisen kynsistä ja kavaltaa häntä sielunsa suhteen, niin varmaan siis on sinullakin oikeus koettaa pelastamistasi, vaikkapa kohta paholaisella olisikin suurempi oikeus sinuun kuin useimpiin muihin ihmisiin. Mutta jos toivot pelastua, niin on sinun ensi työksi sydämmesi vakaisuudella kumartuminen ja nöyrtyminen Jumalan edessä ja antautuminen tykkänään Hänen huostaansa…"