The Project Gutenberg eBook ofPaholaiselle luvattuThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Paholaiselle luvattuAuthor: Arne GarborgRelease date: February 12, 2011 [eBook #35257]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAHOLAISELLE LUVATTU ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Paholaiselle luvattuAuthor: Arne GarborgRelease date: February 12, 2011 [eBook #35257]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Paholaiselle luvattu
Author: Arne Garborg
Author: Arne Garborg
Release date: February 12, 2011 [eBook #35257]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAHOLAISELLE LUVATTU ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Arne Garborg
(Suomennos.)
Nikolainkaupunki,Waasan painoyhtiön kirjapainossa, 1886.
Vouti Niilo Pedersen oli soma ja väkevä mies. Hän ei tehnyt koskaan hyvää enempää, kuin hänen täytyi; mutta ei hän kumminkaan tehnyt pahaakaan enempää, mitä sai käymään päinsä, sanoi kansa. Hän ei ollut siis suuresti suosittu, mutta kansa kunnioitti kuitenkin voutiaan.
Kun hän siis ylevänä ja vankkana, leveine hartioineen ja pitkine harmaine hiuksineen, jotka riippuivat paksun, mustan nahkapäähineen alta, kävi pitkään ja harvakseen astuskellen ulkona, niin väistyi kansa syrjään ja tervehti häntä, kuten itse kuningasta. Ja kun hän tuli pahalle tuulelle, niin katsoa tuijotti hän muihin ihmisiin suurilla, terävillä silmillään niin, että ne oikein vaalenivat siitä. Suunsa oli aina kiinni kuin kiven sauma, eikä kukaan ollut nähnyt voudin naurahtavan. Hän oli harva-puheinen, vaan kova ääninen, ja mitä hän sanoi se oli sanottu.
Niilo Pedersen oli leskimies. Ja ne, jotka tunsivat ja muistivat hänen vaimonsa, sanoivat tämän olleen tavattoman sorean, vaan mustapintaisen ja ilkeä-katseisen. Aniharvoin saatiin häntä nähdä ja tuskin milloinkaan kirkossa. Voudin palvelusväki arveli rouvallaan olevan semmoisia asioita, joista ei kenenkään muun saisi tietää, ja hänen kuoltuaan kertoi huhu, että paholainen oli muka nähty hänen sairastushuoneessaan samana yönä, jona hän kuoli, ja siitä päättivät kohta kaikki ihmiset, että tuo musta, jäykkä rouva Margareta oli myynyt itsensä paholaiselle.
Voudilla oli vaimonsa kanssa tytär, jonka nimi oli Gunhilda, ja joka kaikin puolin oli äitinsä näköinen, vaan että hän oli vaaleapintaisempi ja kauniimpi. Mutta tämä tuli tietysti hänen nuoruudestaan, arveli kansa.
Ollessaan kymmenen vuotias, sattui Gunhilda kerran näkemään huoneen harjalla pöllöhoukan. Tyttö juoksi tupaan kertomaan tätä äitillensä. Äiti ei vastannut sanaakaan, vaan vaaleni heti kuin ruumis. Seuraavana aamuna sairastui hän kuolintautiinsa, ja ennenkun viikko oli lopussa, päätti hän päivänsä.
Sitten sai Gunhilda kasvaa vapaana. Isänsä ei hänestä paljoa huolinut ja sitäpaitsi oli ukko harvoin kotonakaan. Tyttö kiiti ja heiskalehti metsissä ja mäillä, kuin lintu, jonka vuoksi häntä ruvettiin sanomaankin villiksi eli metsistyneeksi lapseksi. Ainoat, joiden kanssa hän oleskeli ja viihtyi, oli palvelusväki, jotka kertoivat hänelle satuja ja opettivat iloisia lauluja. Muuten kasvoi hän saamatta paljon tietoa niissä aineissa, joita muut ihmiset harrastivat, ja niinpä sanottiinkin, että hän tuskin osasi "Isä meidän", kun hän rippikouluun meni. Hän oli kaunis, terve ja uljas; mutta silmissänsä oli tytöllä jotakin omituista, joka muistutti äidistään.
Rippikouluun meni hän viidentoista ijässä. Hänellä ei ollut paljon yhteyttä muun nuorison kanssa, sillä useat vaan pelkäsivät häntä; mutta yhtä iloinen oli hän kuitenkin. Hän ei välittänyt muista kuin yhdestä ainoasta tytöstä, ja se oli Signe Lid; häntä näet sen, Gunhilda kaihoksui. Signe Lid oli ystävällinen ja vaaleaverinen, leppeä katseinen ja lempeä koko olennossaan; pojat pitivätkin hänestä paljon. Bård Neset myöskin oli yksi niistä, jotka loivat suosion silmäyksiä Signeen. Mutta tämäpä juuri ei ollutkaan Gunhildalle mieluista. Kun Bård istui ja silmäili Signeä, sai Gunhilda ikäänkuin piston rintaansa. Gunhilda koki yhä enemmin ja enemmin vetää Bård'in silmäilyjä puoleensa. Bård tajusikin vihdoin tämän ja piti sen oivallisena tuumana. Onhan kaikille hyvä asia olla kauneiden neitojen miellykkeenä; mutta vielä jalommalta tuntuu olla semmoisen tytön lemmittynä, kuin Gunhilda Niilontytär oli.
Kuluipa aikaa ja Bård sai vakuutuksen, että Gunhilda oli kauniimpi kuin Signe. Hän oli, näet sen, uljaampi ja hienompi sekä vielä päälliseksi iloisempi, reippaampi ja soreamman näköisempi kuin tuo valkoisen kalpea, hiljainen Lid'in tyttö. Tälläiset olivat nuo lumoavat vilkkaat silmät; Bård kuumeni ja punehtui, kun Gunhilda katsoi häneen. Sitä paitsi oli hän Signeä rikkaampi ja korkeasukuisempi. Bård'ille tuli paljon miettimistä tämän asian vuoksi ja usein toivoi hän saavansa vakaasti puhutella Gunhildaa. Mutta se ei tullut äntiin. — On myöskin muistettava, että vouti ei ole koskaan ollut hyvässä kansan suosiossa.
* * * * *
Kun he olivat päässeet ripille, saatiin heitä yhä harvemmin nähdä; Gunhilda oleskeli enimmäkseen kotona. Muuan vanhanpuoleinen rouvasnainen tuli tähän aikaan voutilaan, missä hänen piti ruveta emännöimään sekä opettamaan samalla Gunhildaa hienompiin tapoihin; hän kuuluu olleen, niin ainakin sanottiin, voudin sukulaisia. Mutta eipä Gunhilda hänestä paljoa välittänytkään. Enimmälleen oleili hän vaan piikakamarissa ja keittiössä, taikka heiskalehti toisinaan ulkona, kuten ennenkin oli tehnyt, hiihteli ja liukuili suksilla, lauleli totuttuita laulujaan sekä ajatteli Bård'ia. Aina sunnuntaina ja pyhinä, jolloin messua pidettiin, meni hän halulla kirkkoon ja oli perin onnellinen saatuaan nähdä lempensä esineen. Mutta Bård ei sattunut olemaankaan kaikisti kirkossa ja silloin tuli tyttö moneksi päiväksi pahalle tuulelle. — Kukaan ei arvannut eikä oivaltanut asian oikeaa laitaa; mutta vanhat palveliattaret sanoivat hänen tulevan yhä vaan paremmin ja paremmin äitinsä kaltaiseksi.
Tähän aikaan rupesi Bård uudelleen ajattelemaan Signeä. Hän olisi paremmin paikallaan omakseni, mietti hän, ja hänen kanssaan yhtymisestä seuraisi enemmän etua ja mukavuutta. Gunhilda on liian raivoisa ja vielä muukalais-sukuinen; eikä tuokaan, mitä hänen äidistään on huhuttu, ole mitään viehättävää muistella, ja eikä niistä seurauksista tyttökään vapaa liene, ajatteli Bård. Hän mieltyikin Signe'en, ja tällä tavoin kului vuosi umpeen. Silloin puhuivat kyläläisetkin kaikenmoista Bård Neset'istä ja Signe Lid'istä. Ja ihmisten lörpötykset levisivät aina voudin taloon asti.
Kun Gunhilda sai tämän kuulla, tuli hän niin mielipahoilleen, että hän oikein itki. Hänessä syttyi ankara viha Signeä vastaan, semmoinen viha, että veri oikein kuohui hänessä. Onko tuo heikko Lid-tynkkä hänen voittava? Ottaako hän nyt sen pojan, jonka Gunhilda on itselleen valinnut? Ei sinä ilmoisna ikänä! Gunhilda tahtoo saada tuon pojan, ja kukaan ei häntä siitä estä. Mitä sitten moinen moukan-tympykkä, tuommoinen kuollon-kalpea, tyhmä olento hah, hah, kyllä hän saa nähdä, miten pitkälle hän pääsee Gunhilda Niilon tyttären kanssa! Ja nyt Gunhilda päätti kun päättikin saada Bård'in vaikka kiven sisästä. Bård on hänen; Gunhilda piti hänestä, ja sen jonka hän lemmittynään piti, tahtoi hän saada. Sen hän myöskin tiesi, että Bård'kin pitää hänestä. Bård oli ujo eikä hän luullut voivansa saada sellaista tyttöä kuin Gunhilda; sen vuoksi oli hän koettanut kosia Signeä, mutta nyt voipi hän mietteensä muuttaa, ja Gunhilda tiesi siis hänen olevan tulossa. Silloin saa Lid-tynkkä vaan pureskella kynsiään hänen peräänsä! Sittenpä saa hän hävetä oikein luuta silmillä siitä, että hänellä on ollut niin suuria ajatuksia. Hah, hah, kyllä se nyt kuitenkin toisin käy! Ja Gunhilda nauroi ilosta. Nyt ei hän voinut olla sisällä, vaan meni ulos heikkalehtamaan ja mietiskeli mietiskelemistään, kunnes hän vihdoinkin pääsi ihan selville siitä, että asia oli niin. Ilta läheni ja hän oli väsyksissä. Erään koivun juurella oli kivi, ja hän istui sille. Aurinko oli laskeumaisillaan; laajat varjot levisivät lehdoille ja joille. Hiljaisuus vallitsi metsässä; vaan kaukaa vuorten välistä kuului jotakin toitotusta. Linnut asettuivat yöpuilleen pesiinsä. Hyttyset survoilivat laskevan auringon punertavien säteiden kimalteessa. Gunhilda istui kauvan ja uneksi; vihdoin nousi hän seisoalleen, katseli loistavilla silmillään laaksoa, hymyili kahdelle rastaalle, jotka tulivat lentäen, hälvi puunlehvällä sääskiä kasvoiltaan, ja lähti laulaen kotiinsa.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina meni Gunhilda kirkkoon. Päivä oli ihana; hän tiesi nyt jotenkin varmaan Bård'in tulevan. Varhain nousi Gunhilda ylös; hänen sydämmensä tykytti, kun hän meni. Kirkossa asettui hän istumaan sellaiseen paikkaan, että Bård ainakin näkisi hänet; sillä hän tiesi nyt ainakin uudessa vaatteuksessaan olevansa kuulun kaunis. Mutta sittekin tunsi hän itsensä raskasmieliseksi ja kummalliseksi. Hänessä syntyi nimittäin semmoinen tunne, että ne ajatukset, jotka hänen siinä istuessaan valtasivat, olivat tuskin luvallisiakaan, ja mikäli kirkko täyttyi väestä, sikäli tunsi hän itsensä ujommaksi ja alakuloisemmaksi. Kaikki kirkkoon tuliat kumartuivat rukoukseen; tämä saattoi Gunhildankin yhä enemmin ja enemmin kumartamaan päätänsä, ja se kainous, jota hän tunsi, punehdutti häntä. Kun Bård vihdoinkin astui kirkon-ovesta sisään ja silmäili ympärilleen, tuli hän niin hämillensä, että kasvonsa vaalenivat; sillä niin kaunista, kuin Gunhilda nyt oli, ei Bård ollut milloinkaan ennen nähnyt. Oli ikäänkuin hän olisi samalla kertaa nähnyt sekä Gunhildan että Signe'n: Gunhildan komeana ja lämpimän ihanana sekä Signe'n hellä tunteisena, hiljaisena, tyynenä ja lempeänä. Hän painoi silmänsä alas välttääkseen lumousta. Mutta sitten laskettuaan istumaan ei hän enää voinut hallita silmiänsä. Hän istui yhdessä kohden ja tähysteli Gunhildaa. Toisinaan kun heidän silmäilyksensä sattuivat yhteen, punehtuivat he kumpikin. — Signe tuli vähää myöhemmin ja kun Bård nyt näki hänen, näytti tämä tuossa talonpoikaisessa puvussaan ja hiljaisuuteen taipuvassa ujossa luonteessaan hänen mielestään perin vähäpätöiseltä olennolta; mutta Gunhilda oli komea ja uhkea, kuin "ritari-impi" laulussa, ja sen lisäksi vielä niin lemmekäs ja hehkuva. Hienosti ja puhtaasti oli hänen pukunsa valmistettu, ja sujuvasti ja luonnikkaasti verhosi se hänen pyöreätä hartiotaan ja pulleaa poveaan; vaan Signe oli lauhkea ja vaalea, ilman palavuutta ja ryhtiä, hidas ja verkallinen koko olennossaan, ja kun hän istui tuossa nojaten virsikirjaansa vasten, näytti hän Bård'in mielestä melkein muukalaiselta. Ei maar, tuo ei sovi sille, joka voipi saada sellaisenkin tytön, kuin Gunhildan!
Ne silmäilyt, joita Gunhilda Bård'iin loi, olivat niin ihmeellisiä, niin lumoavia ja niin kainoutta ja hehkuvia ajatuksia täynnä, että joka kerta kun ne osuivat Bård'iin, tunsi tämä kuuman virin ruumiissaan. Ja Bård pian vaipui niin syviin mietteisiin ja mietelmiin, että hän melkein unohti missä hän olikaan. Kun Signe yhden ainoankin kerran uskalsi häneen katsoa vilaista, niin hän oikein säpsähti; sillä Bård istuessaan siellä tuijotteli Gunhildaan niin kiintyneenä, kuin hän olisi hortunut siihen. Tämä tuotti Signelle sellaisen ajatuksen, että Gunhilda oli kukaties oppinut enemmin äidiltään kuin itse kokenut.
Gunhilda lähti kirkosta ennen Jumalan-palveluksen päättymistä ja silmäili samassa Bård'ia ikäänkuin olisi tahtonut sanoa odottavansa häntä, ja että hän tulisi heti perässä. Siitä tuokiosta ruveten ei Bård'illa enää ollutkaan lepoa. Gunhildan mentyä tuntui hänestä, ikään kuin koko kirkko olisi pimennyt. Koskaan ennen ei hänestä ollut tuntunut kirkko pienine ikkunoineen, ahtaine penkkineen ja sen alttaria ja kuori-ovea kaartavine, siniseksi maalattuine tai kullattuine puu-enkelinkuvineen niin tukalalta kuin nyt. Hän seurasi ajatuksissaan Gunhildaa, tämän kulkiessa metsän läpitse vaaleiden kukkasten keskitse auringon säteiden säihkyessä. Bård'issa oli jotakin joka pakoitti hänen seuraamaan tyttöä; hän oli näkevinään ikäänkuin Gunhilda olisi kääntynyt ja katsellut jälkeensä, tuleeko hän. Jumalan palvelus tuntui hänestä siis kovin pitkältä ja pappi hitaisimmalta nahjukselta, sillä niinkauan oli se hänestä viipyvänä pienimmissäkin toimissansa! Viimein ei Bård voinut enää mieltään malttaa; hän nousi äänetönnä ja lähti, vaikka pahalla omalla tunnolla, ja tuumasi, että ihmisten pitäisi saada nähdä kenen perään hän meni. Signeä ei hän suvainnut näkevänsä, eipä edes ajattelevansakaan häntä.
Kirkon edustalla oli vähäinen joukko ihmisiä, jotka puhelivat keskenään; Bård hiipi heidän välitsensä ja lähti kotia päin. Millään ehdolla ei hän suvainnut matkatoveria mukanaan tulemaan. Kun hän vaan pääsisi metsään — kenties? ehkä hän voi saavuttaa tytön, eihän se liene kaukana tieltä.
Poika joutui ihan hurmeeseen. Oli juuri kuin ilma olisi hehkunut ja tuoksunut; jok'ainoa hengähdys tuoksui onnea ja ihmeellisiä tunteita. Metsäkin, missä hän kulki, näytti mielestään elävän ja liikkuvan; kaikki yhdistyivät ja heijastuivat auringon lämpimiin säteihin: kauniit värit, suloinen tuoksu ja lempeät varjot. Kuohuvan ilon valtaamana sanoi hän itsekseen: hän suosii minua! ja tämän lausui hän kerta toisensa perään, yhäti samallaisella onnella niin, että hän ikään kuin hengitti lempeä. Ja nyt oivalsi Bård, että hänkin rakastaa Gunhildaa ja oli ainakin lempinyt häntä. Mutta Signeä! — toisella tavalla oli sen asian laita; eihän se ollutkaan rakkautta, se on ollut aivan toista, ainoastaan laimeaa, sammuvaa, innotonta unelmaa ilman tällaista tulta ja lämpöä; se oli vaan tavallista tuttavuutta. Muttatämä, tämä on rakkautta! Sellaista, jollaisessa rakkaudessa ihminen voipi mennä vaikka kuolemaankin: mutta rakkaudestaan Signeen, sen hän kyllä tunsi, ei hän olisi voinut kuolla.
Hän ei ajatellut; hänellä oli vaan mielikuvia ja tunteita, hän uneksi niin, että hän oikein hehkui. Tulta leimusi hänen mielestään ilmakin, joka auringon lempeää lämpöä uhkuvana virtaili hänen ympärillään tuhansien kukkasten suloisessa tuoksussa. Hän oli onnellisin poika, mitä maa kantaa. Kahdenkymmenen vuotias, kaunis, rikas ja onnellinen tyttöjen pateissa — hänellä oli syytä ollakin iloinen, hän saattoi mielellään uneksiakin. Voudintytär oli tosin korkeammalla arvo-asteella, mutta eihän Bård Neset'kään ollut huonoimpia, ja että tyttö häntä rakasti, sen hän tiesi jo entisestään, ja sen oli hän taas tänäänkin nähnyt. Niin armaita silmiä ei voi kukaan uneksiakaan; herttaisimmatkin naissilmät, joita hän entuudestaan tunsi, olivat näihin verraten, vaan sulottomat ja kylmät. Kaikki oli kalpean kolkkoa Gunhildan rinnalla; kaikki halpaa varjoa vaan hänen mykevään, luontevaan poveensa, hänen tummiin, kiiltäviin hiuskutriinsa verraten; hän oli täydellisin, mitä asu voipi kuvaella; hänen ympärillään aaltoili lemmen-auringon lämmittävä rakkauden lumomeri. — Metsä tuli yhä tiheämmäksi, mitä edemmäksi Bård ennätti. Korkea hongikko ja taaja lehdikko täytti maan; auringon-säteet kimalsivat puiden lehviin, ikäänkuin kultasateena. Ruskeita oravia hyppi sinne tänne ja kirjava kissa koputteli hongan-oksaa. Kaikki oli niin hiljaista ja onnellista, että Bård ei ollut vielä milloinkaan nähnyt tämän päivän vertaista.
* * * * *
Näin iloisena kävellessään, täytyi Bård'in kuitenkin seisahtua, sillä jälestänsä mäeltä kuuli hän laulun. Tämä oli naisen ääni, raikas, vaan suloinen ja hellä, ikään kuin varova, toisinaan hieman vapisevakin; saattoi kyllä arvata, että se oli joku tyttö, joka yli laakson lauleli sulholleen, vaan oli peloissaan siitä, että joku muukin sen kuulisi. Bård pysyi yhdessä kohden ja kuunteli laulua, joka tenhokkaasti veti häntä puoleensa, sillä tuo oli kaunista laulun säveltä, joka kuului niin viehättävältä metsän hiljaisuudessa ja sopi niin hyvin pojan omille lämpimille unelmille. Laulu kuului vähitellen lähenevän häntä, ja kohtapa eroitti hän sanatkin ja tajusi sen tarkoituksen:
Ei o'o hyvä karskin pojanSuotta kosiskella;Koht' ei tiedä kenen tytönSaakaan kullaksensa!
Tyttö vuottaa vuodet, päivätUneksien huolissaan,Nuoruutensa kevät kuluuPojat hänt' ei muistakaan!
Tässä seurasi hetkisen äänettömyys ja sitten kuului laulu taas, mutta nyt vaan pikkuisen matkan päästä mäeltä.
En koskana usko karskia poikaa,Sen mieli on kylmin ja kankein.Mä sieväni, sorjani valitsen vaanSe kaikist' on pulskin ja parhain.
Tässä vaikeni laulu. Bård tunsi mielensä kummalliseksi; hän mietti ensin hetkisen ja lauloi sitten:
Ken laulaa lehdos' vihannass'Siimeksessä aikojaan?Jos hemppu o'ot, niin odotas,Mua et saakkaan milloinkaan!
Hetkisen kuluttua kuului vastaan:
Sä poikanen karski kuin olletkaanNiin varo myös aseetonta!Ei helppo o'o kohdata hempukkaa,Se hurmannut niin on monta!
Tämä vaikutti Bård'iin; — Hän tunsi äänen. Nyt kahisi pensaikko, nauru kuului, ja parin pähkinä-pensaan välistä pilkistihe näkyviin rattoisasti hymyilevät, hehkuvat ja lempeät kasvot; pyöreä pää ja paksut, tumman-ruskeat hiukset pistäytyivät esiin. Tämä oli Gunhilda.
Bård katsella töllötteli, ikäänkuin ei olisi voinut uskoa omia silmiään. Tyttö äkkäsi sen ja nauroi taas. "Ole varoillasi!" sanoi Gunhilda. "Sinä et keksi lumon livaustakaan, ennenkuin olet lumo-salissani Skreds-nuten'issa ilkeiden pitkä-kärsäisten noitain keskellä, ja pyrkiessäsi ulos, ovatkin portit suletut… Nyt poika!" Ja Gunhilda oli niin lumoavainen, että Bård tahtoi syleillä häntä, mutta silloin nauroi hän ja juoksi pois ja Bård perässä. Nyt kiidettiin kuin hengen edestä. Bård'in sydän tykki kuin tuli; veri kihisi hänen korvissaan, ja hänen silmänsä leimusivat tulta iskien niin, että hän näki sivultaan levottomia välkytyksiä. "Gunhilda!" Tyttö juoksi — vaan nyt alkoi Bård jo saavuttaa häntä. "Suvaitse minun puhella kanssasi, Gunhilda!" pyysi hän, ja nyt oli hän niin lähellä tyttöä, että siinä ei pakeneminen enää auttanut. Gunhilda lievahdettuaan syrjään seisahtui, ja oli nyt vallan vaalea, mutta punehtui kohta. "Nyt tulet sinä vuorelle, jos et —!" lausui tyttö teeskennellyllä naurulla. "Vuorelle tai minne tahdotkin; mutta anna minun seurata sinua" pyysi poika. "Sinä olet kaunein mitä minä olen nähnyt". Suunnaton ilo loisti tytön kasvoista ja nyt oli hän voittanut! Mutta heti loi Gunhilda silmänsä alaspäin ja rupesi vakavaksi. "Nyt sinä valehtelet", sanoi hän. "Vaikka paikalla kuolisin", intti Bård vastaan. "Vaiti", virkkoi Gunhilda, "sen mitä nyt sanot minulle, olet sinä jo ammoin kerroin vakuuttanut Signe'llekin." "Ei, sitä en ole tehnyt! sillä tämmöistä rakkautta ei minulla ole ikänä ollut häneen! Nähdessäni sinut tulen minä oikein huumeuksiin; en milloinkaan muistele häntä, jos sinä myönnät minulle lupauksesi." Gunhilda katseli syrjittäin ylös ja naurahteli, jonka tähden Bård arveli hänen tulleen hulluksi. Sitten sanoi tyttö: "Minä en usko sinua, ennenkuin näen". "Kaikkia mitä sinä sanot, tahdon minä tehdä." "Ei kaikkea!" "Kyllä, niin totta kuin tässä olen…" Silloin katsoi hän vakaasti Bård'iin, sanoen: "Pyydän siis sinun tänä päivänä sanomaan itsesi irti Signe'stä". "Enhän minä ole ikänä Signeen minkäänlaisella sanalla itseäni sitonutkaan". "Se ei ole totta!" "Kyllä, tosiaankin. Ajatellut olen kyllä toisinaan häntä ja puhunutkin hänen kanssaan; mutta minkäänlaista lupausta en koskaan ole hänelle antanut". "Voitko sinä sen valallasi vahvistaa?" "Aivan varmaan, niin kalliisti kuin tahdotkin." "Mutta nyt tulee sinun luvata minulle, että tästä lähin et milloinkaan puhu hänen kanssaan." "Minä en katso sinne päinkään, missä hän on ja kulkee." "Onko tuo nyt varmaa?" "On, niin totta kuin Jumala minua auttakoon!" — Nyt leimahti koko tuo verraton 17-vuotiaan tytön rakkaus ilmi liekkeihin; ja ylpeä hän oli, sillä nyt oli hän voittanut. Kauemmin ei hän siis malttanut itseään hillitä: hän kievahti Bård'in kaulaan niin lemmen lämpimänä ja innostuneena, että tämä melkein pelästyi, lausuen tyttö samassa: "Nyt olemme aina yhdessä." — Pian sitten oli tyttö poissa, ja Bård jäi seisomaan yksinään lumottuna juuri kuin olisi unesta herännyt.
Kummallista! Tämä jota Bård ei olisi milloinkaan uskonut … hän, Gunhilda, joka oli niin erilainen kaikista muista, … ja jota hän puolittain oli pelännytkin. Onko tämä nyt totta? Vai onko hän nähnyt unta? Onko hän ollut aivan huumeuksissa.
Mutta loitolla mäellä huhoiltiin pitkään, miellyttävästi ja suloisesti; sen kuuli kyllä, että huhoilia oli iloinen. Bård hivahti seisoalleen ja taas kuului huhoileminen. Totta tämä onkin. Ei hän ollutkaan uneksinut. Hän lähti monissa mietteissä kotiansa. Tämän tästäkin täytyi hänen kysyä itseltään: mikä lieneekään syynä siihen, että en ole iloisempi. Kukaties se, että tuo asia on sattunut niin äkkipäätä.
Mutta tästä lähtien oli Bård ihmisten mielestä kummallinen. Varsinkin herätti huomiota se, ett'ei hän enää mennyt Lid'in luokse. Kutkaan muut paitsi Signe eivät arvanneet, mikä tähän oli syynä; mutta tällä tytöllä oli asiasta omat ajatuksensa ja hän oli siis vaiti.
Gunhilda oli nyt mahtava ja varsin onnellinen. Sulhonsa lemmen oli hän voittanut ja vielä päälliseksi yhdellä ainoalla yrityksellä, joka sysäsi Lid'in tytön aivan takapajulle. Nyt sai tuo vaalean-kalpea moukan-tynkkä nähdä, kumpi heistä oli voimallisempi. Oi, miten Signen sydäntä mahtoikaan karvastella. Ja miten mahtoikaan hän kadehtia Gunhildaa. Kyllä, kyllä, vaan mitäpä sinä siihen nyt voit? Olisipa tosiaankin paikallaan, jos joku pitäjään tytöistä voisi ruveta häätämään Gunhilda Niilon tytärtä.
Ja nyt oli poika ihan varmaan hänen omansa. Miten voitetun näköisenä ja suijistuneena Bård olikaan nähdessään Gunhildan; miten nöyrästi hän pyysikään, ja miten kuuliaisena hän antautuikaan hänelle! Tyttö nauroi ilosta ajatellessaan sitä, miten kaikki muut ihmettelivät hänen muuttumistaan aivan toisellaiseksi. Hän juoksenteli ulkona useammin kuin tavallista, laulellen ja viserrellen lintujen kera kilpaa. Kun hän pääsi semmoiselle mäen-rinteelle, mihin Neset näkyi, huhoili hän niin, että seudun kunnaat kaikuivat. Ja silloin taas, kun hän oleili sisällä, kävi koko huoneessa semmoinen jyty, semmoinen ilo, että vanha vouti ei tahtonut saada rauhaa missään. Vouti pahkiloitsi tuota, ja kylläpä siihen jo tuskautuikin; joutuipa hän väliin tavoittelemaankin häntä; mutta usein jäi ukko seisoa töllöttämään ja huutamaan perään, kun tyttö kiitihe ympäri metsistyneenä ja keveänä kuin lintu, ja vihdoin tulikin vouti huomaamaan sen, mitä ei hän vielä ennen ollut älynnytkään: että tyttärensä oli sorea neito. Tuohan on jotakin ajateltavaa! Hän oli aina ollut nureissaan siitä, ett'ei Gunhilda ollut poika; mutta kun hän ajatteli ympäri, niin olihan jo kaunis tyttökin hyvä olemassa. "Gunhilda, tyttöseni," kysyi hän eräänä päivänä, "tiedätkö kuinka vanha sinä olet?" "Seitsemän toista vuotias", vastasi tyttö-hempukka rattoisasti hymyillen — "seitsemäntoista vuotias!" "Hm!" mumisi vanhus, "oletko sinä noin iloinen seitsemännestä toista ikävuodestasi? Sinä et kyllin tiedä, että seitsemäntoista vuoden ikä on vaarallinen aika?" Tyttö silmäili isäänsä kujeellisesti naurahdellen. "Mahtaneekohan tuo niin olla?" kysyi tyttö. "Niinpä niinkin, mutta," virkkoi vouti, "katso sinä vaan eteesi!" Hänen mieleensä juohtui oman nuoruutensa muistot silmätessään tytärtään; tuommoinenhan hattara Margareta-vainajakin oli nuoruutensa aikana. Mutta eivätpä nuo entisetkään ajat ansaitse juuri miettimistä; vouti meni konttoriin niin kiireesti kuin pääsi. Nyt on vaan hankittava tyttärelle kelpo mies, ajatteli Niilo Pedersen.
Mutta Gunhilda ei miettinyt sitä. Tyttö tapasi usein Bård'in milloin kirkkotiellä, milloinpa missäkin, ja nämä kohtaukset olivat ainoita, joita Gunhilda piti arvossa. Tämä oli paljasta rakkautta, ilman ajatusta, vapaaluontoista ja vallatonta ikäänkuin taivaan linnuilla. He puhelivat paljon keskenään, mutta enimmiten oma-kohtaisuuksistaan, sitä vastoin vaan harvoin tulevaisuudestaan, sillä tulevaisuutta ei ollut niin helppo miettiä, kuin he voivat toivoa, mutta sen he heittivätkin pois mielestään. Gunhilda erittäinkin johti puhetta. Bård joutui vaan kuuntelemaan, unhottaen itsensäkin, uneksien; useinkaan ei hän tietänyt mitä Gunhilda sanoi, hän vaan silmäili ja silmäili tyttöä, hänen liikkuvaa, hymyilevää suutansa valkoisine hampaineen, ja silmiään, jotka loistivat välähtelevällä hohteella, tuota tuuhevaa tukkaa ja noita hienoja käsiä. Nämä yhdessä-olot eivät olleet koskaan pitkiä, mutta sitä enemmän onnellisia; Bård arveli, ett'ei hän niittä voisi elääkkään.
Syksy läheni lähenemistään. Bård ja Gunhilda tapasivat yhä harvemmin toisensa. Mutta viimein kuitenkin saivat ihmiset tietoa tuosta lempi-touhusta. Ja silloinpas levisi kaikellaisia puheita ympäri pitäjään. Kukaan ei tajunnut Bård'in mielialaa. Kun kyllä olisi saanut sellaisenkin tytön kuin Signe'n, joka ei tosin ole erin omaisen rikas, mutta kumminkin kaunis ja sievä, ja päälliseksi niin kätevä ja työteliäs kaikissa töissään, kuin tyttö ikänä voipi olla, ja hän sen sijaan ottaa tuon puolihupsun voudin-tyttären, jolla nyt kyllä on rahoja, vaan joka ei ymmärrä vähintäkään, mitä talossa tarvitaan; varmaankin on siis poika mieltä vailla. Tälläiset juorupuheet tulivat vihdoin aina Neset'in väenkin korville. Nyt ruvettiin kääntämään asiaa niin, että Nesiläiset olivat vanhaa äveriästä talonpoikais-sukua, vanhin ja etevin sukukunta koko pitäässä; ja Nesiläiset olivat aina olleet ensimmäisenä ja ikäänkuin johtajina kaikissa niissä kahakoissa, joita voi syntyä pappien ja ankarain voutien kesken. Olipa Bård'in iso-isäkin kerran nuoruudessaan ollut mukana tälläisessä kapinassa ja ajanut voudin pitäjäästä tiehensä, jonka karkoituksen hän teki semmoisella rajuudella, että vouti hädin tuskin pääsi hengissä matkoihinsa. Näiden seikkain vuoksi pidettiin Nesiläisiä oikeina "kansanvoiman" edustajina virkamiehiä vastaan, ja olivatkin he aina ponnistelleet vanhan talon-poikaistavan pysyttämiseksi ja siten osoittaneet olevansa etevimpiä vertaistensa joukossa. Kun he saivat kuulla tätä Bård'ista ja Gunhildasta, tekivät he siitä vaan pilaa. Mutta näitä puheita ei kuitenkaan sopinut vanhalle iso-isälle kertoa, sillä moista kuullessaan olisi hän varmaan syleskellyt niin, että se olisi oikein peloittanut. Tätä kaikkea vastaan oli Bård aseeton, ja se vielä pahinta, että hänen mielestään olivat vanhat varmaankin oikeassa. Gunhilda huomasikin pian, että Bård ei enää ollutkaan yhtä iloinen kuin ennen. Mutta hän arveli kuitenkin ihmisten lörpötysten vaan olevan tuohon syynä. Gunhilda koki tavalla, jos milläkin saattaa häntä iloisemmaksi; mutta entiselleen ei Bård sittenkään tullut, ja siitäkös tyttö oli pahoillaan. "Mitä sinä huolit noin paljon tuommoisista?" sanoi hän: "minäkään, vaikka olen naisihminen, en välitä niin vähääkään sellaisista!" Eipä Bård'ikaan, oman sanansa mukaan, ollut noista piittaavinaan; vaan siinä ei hän ainakaan totta puhunut.
Sitten sai Bård kuulla, että Signe oli hänen tähtensä tullut oikein kipeäksi. Tämä sattui häneen jotenkin ottavasti, eikä hän voinut vieläkään olla suosimatta semmoista tyttöä, joka rakasti niin lämpimästi ja uskollisesti ja kuitenkin niin tyynesti ja puhtaasti häntä.
* * * * *
Kaikki voutilan väki tunsi Bård'in ja Gunhildan välisen suhteen yhtä tarkalleen kuin itse talonkin olot. Yhden seikan oli vouti erittäinkin huomannut, nimittäin sen, että Gunhilda viime aikoina oli suuresti tasaantunut. Voudilla oli kuitenkin omat ajatuksensa tästä; hän arveli, näet sen, tuon tulevan siitä, että tyttö oli niin yksinäinen.
Eräänä päivänä kevät-talvella matkusti vouti kaupunkiin. Ja kun hän palasi kaupungista oli hänen mukanaan muuan hienokäytöksinen nuorukainen, jota hän nimitti herra Jörgen'iksi, ja jonka hän sanoi olevan aatelismiehen. "Sepä auttanee", sanoi vouti itsekseen.
Ja kylläpä tuo jonkullaista mieltymystä herättikin; sillä Gunhildan mielestä oli mies hyvinkin hupainen sen vuoksi, että hän oli niin erilainen muiden poikien suhteen, joita hän oli tottunut näkemään; ja sitten vielä puhui hän kauniisti. Tuo nuori herra oli puoleksi saksalainen ja toisinaan puhui hän sellaisia asioita, jotka kuuluivat usein hullumaisilta. Gunhilda nauroikin hänelle ja tulipa hänelle ajatuksia semmoisiakin, että tuo mies on tyhmä. Muuten oli nuorukainen sangen sorea poika, pikimustalla tukalla ja suurilla tummanruskeilla viikseillä; kasvoissaan näkyi hieman muukalaisuutta sekä samalla hiukan hienouttakin, ja hänellä oli iso, köyry-nenä, juuri kuin kotkan tai haukan nokka. Hän tahtoi aina seurustella Gunhildan kanssa ja vihdoin juohtui tytön mieleen se ajatus, että hänkin, muka, tullut kosimaan. "Mitä tuo mies tahtoo ja mitä vehkeitä hänellä on?" kysyi hän isältään. Vanhus katsoi tirkistelevin silmin tyttäreensä. "Eikös hän ole kunnon poika?" kysyi hän. "Kukaties hän mielii minua, vai mitä hän kulkee ja nuuskii?" virkkoi Gunhilda ja näytti välinpitämättömältä. "Niin", vastasi vouti lyhyesti, vaikka huomasikin, ettei tämä tyttöä ollenkaan miellyttänyt, "tarkoitus on se, että hän kuitenkin sinun saa. Hän ei ole rikas, mutta hän on aatelinen … no niin, minulla on omat mietteeni asiasta. Muista vaan, että kohtelet häntä kelpo-käytöksellä!" Vouti lähti paikalta, ja Gunhilda jäi äänetönnä ällistelemään.
Saadessaan sittemmin päivällä nähdä Gunhildan, joutui herra Jörgen aivan kummastuksiinsa ja kysyi miten nyt mahtaa asiat olla! Hän melkein lempi tyttöä ja sitä paitsi kun tyttö on ainakin hänen henttunsa, kuten hän itse arveli, niin olihan hänellä kyllä oikein jotakin kysyäkin.
Silloin sanoi Gunhilda hänelle kaikki suoraan. Hän, aatelismies kun oli, ei voinut ketään väkisin kosia, kun kerran sai kuulla totuuden. Ja Gunhilda selitti nyt hänelle pitävänsä eräästä toisesta ja olevansa jo tämän kanssa kihloissakin; olipahan hän nyt miten kunniakas aatelinen hyvänsä, niin täytyihän hänen viimeinkin saatuaan tytöltä tämän kuulla, heittää turhat toiveensa ja peruuttaa tytön isän kanssa keskustelemansa välipuheet ja matkustaa tiehensä. Herra Jörgen vaaleni ja pyyteli pyytämistään, mutta Gunhilda oli häntä voimallisempi niin, että miehen täytyi kuin täytyikin luopua hänestä. Silloinpa oli Gunhilda mielestään voittanut ja oli siis nyt entistään iloisempi.
Mutta hetken kuluttua tuli tytön isäkin huoneeseen. Ja silloinkos Gunhilda pelästyi; sillä hän näki nyt vanhuksen olevan vihoissaan. Ukko ei tosin puhunut monta sanaa, mutta hänen harvatkin sanansa olivat nyt entistään vakaampia ja sattuvampia. Olisihan nyt tytön pitänyt osata järkeään käyttää ja ottaa sen miehen, jonka isä ja Jumala hänelle antoivat; sillä muuten hänen olisi tullut tietää, että isä-ukolla on sekä voimia että tahtoakin saada tyttönsä taipumaan. Ukko ei suvainnut itseään pidettävän kaateella omassa talossaan. Eipä Gunhilda ollut koskaan kuullut moisia sanoja, jotka olivat niin voimallisia kuin nämä; ne oikein viilsivät häntä ja ne veivät häneltä sekä rohkeuden että ryhdin. Tyttö taipuu pyytämään: "Älkää olko noin kova! Minä rakastan toista…" Vouti tömisteli ja telmi lattialla. "Aiotko sinä luulotella minua mielikuvituksillasi? Kuka on täällä ollut semmoinen, jonka kanssa sinä olet tuttavuuteen joutanut? Mielinet kai mennä naimisiin jonkun moukan kanssa — kukaties?"
Samassa tuokiossa oivalsi Gunhilda sen, mitä ei ollut vielä koskaan ennen ajatellutkaan, että Neset'in Bård onkin vaan talollissäätyinen. Mutta oikein ajatellen, hän ei olekaan sentään hetikään samallainen, kuin muut moukat — hän on, näet sen, kuin herras-mies muiden säätyläistensä rinnalla; mutta talonpoikainen on hän kuitenkin kaikissa tapauksissa. Ja kun vouti oli nyt selitellyt asian selville, hävetytti tyttöä niin, että hän ujostuksesta oikein kuumeni. Talonpoikainen! Moukkaa oli hän siis rakastanut ja vielä niin suhdattomasti lempinyt… Hän peitti kasvonsa ja tunsi itsensä auttamattomaksi. Vouti ei sanonut nyt tästä sen enempää, vaan muistutti vielä lyhyesti siitä, että tyttärensä nyt miettisi asiaa huomiseksi. Ja niin poistui vouti huoneesta. Gunhilda jäi yksinäisenä seisomaan, niin kummallisesti yksinäisenä, jommoista hän ei ollut milloinkaan tuntenut. Hän peräili ja peräili etenevää isäänsä ja mietiskeli, että hänen mukanaan nyt poistui kaikki, mistä hän oli iloinnut ja mihin hän oli toivonut.
* * * * *
Mutta vähitellen muuttuikin hänen surunsa ja arkamaisuutensa oikein kuohuvaksi vihaksi. Kuka on se, joka tähän on syypää? Herra Jörgen! Aatelismies! Sen elävä, jolla on enemmän nenää kuin mieltä ja suurempi parta kuin ryhti; tuo raukkamainen olento, joka ei edes omin kykyinsä pystynyt kosimaankaan, ja joka tuskin osasi puhuakaan… Hän puri hammasta. Tuo se nyt oli, muka, aatelillinen! Lupaa miehevästi ottaa tytön turviinsa, vaan aikookin pettää hänen, — hän ei ole edes niinkään miehekäs, että pitäisi sanansa … siinä ei hän ole ainakaan torpan poikaa parempi! Mitä hänellä oli tekemistä? Minkätähden tuli hän tänne häkähierimeksi juuri nyt, kun tyttö toisen kanssa tahtoo pysyä lemmen-siteissä? Jos hän luulikin tällä tavoin Gunhildan suosion voittavansa, niin siinäpä hän kumminkin harhaan joutui.
Ja vanhus sitten. Hän ei ollut koskaan ennen piitannut tytöstä, kun nyt tahtoessaan naittaa häntä. "Minulla on omat ajatukseni tästä asiasta", tuumaili hän. Mitä Gunhildalla sitten oli hänen ajatustensa kanssa tekemistä? Hän tahtoi pitää suosittunsa; hän tahtoi pitää sen hyvänänsä maailmassa; vanhuksen mietteet eivät häneen koskeneet. Hän oli hänen isänsä, se on kyllä tosi; mutta kuitenkaan ei Gunhilda voinut mielipidettään muuttaa, Kun ei Bård tule! — "Moukkako"? hän ei ole mikään "moukka". Gunhilda tahtoi päästä hänen luokseen, juuri hänen luokseen tahtoi hän mennä tänä iltana. Bård'in tulisi ottaa hänen heti. Sittenhän saisivat muut olla hämillään ja kynsiään pureskellen katsoa muljostella Gunhildan perään; silloinpa hän onkin rehevää puolestaan eikä hänellä ole enää mitään tekemistä heidän kanssaan.
Muuan vanha nainen tuli hänen huoneeseensa tuoden illallis-aterian ja kynttilän. "Missä hra Jörgen on?" kysäsi Gunhilda katsoen häneen. Mummu siunaili; sillä hänen mielestään oli ikäänkuin hän olisi katsellut itse rouva Margareetaa, — niin vaalean ja omituisen näköinen oli Gunhilda. Tyttö kiivastui yhä enemmän; hän tepisteli lattialla niin, että mummu oikein vapisi: "Missä herra Jörgen on?" "Lähtenyt, mennyt hyvä neiti", änkytti mummu ja hiipihe samalla ovea kohti. "Mennyt!" huusi Gunhilda ja kalpeni kummallisesti; "mutta sittenhän minä olenkin vapaa!" Mummu oli jo ehtinyt ulos ja puhui nyt ovesta: "herra Jörgen aikoo varmaankin tulla vielä tänne", sanoi hän.
"Ohoh, onkohan vielä niinkin," ajatteli Gunhilda. "Mutta sittenpä yritetään!" Viha oli jo taas tehnyt hänen uskaliaaksi. Gunhilda ei ollut tottunut kumartelemaan ketään eikä kovuudellakaan taipumaan. Hän oli kuin nuori varsa, joka ensi kerran on valjaissa; hän telmilehti julmasti irti päästäkseen. Mutta lähtöön hankkiessaan ja aikoessaan paeta talosta Neset'iin, muistikin hän, että sinnepä ei uskallakaan mennä, jos ei varmaan tiedä josko Bård sattuisi olemaan kotonansa häntä vastaan ottamassa. Hän kammosi noita vanhuksia, sillä hän pelkäsi heidän tahtovan hänelle pahaa; jos hän menisi sinne karkulaisena, niin lähettäisivät he hänen samaa päätä takaisin. Näitä miettiessään äkkäsi Gunhilda, että ikkunalasi olikin suurella puuluukulla sulettu. Hän kirkui tulistuneena ja juoksi ovea kohti tahtoen päästä ulos, mutta ovikin oli teljetty. Silloin oli hän vähältä tuskiinsa uupua. Sulettuna! Hän, joka ilmoisen ikänsä on ollut vapaa kuin lintu. Sulettuna ja eroitettuna kaikesta siitä, mitä hän tahtoi ja mikä oli hänelle hupaista ja hauskaa, vangittuna kuin varas ja vielä sitten tällä haavaa. Hänestä tuntui oikein tukehduttavalta ja hän vaipui tuolille; sydämmensä oli levottomuuden vaivuttamana, hänen mielestään tuntui olo niin tukalalta, ikäänkuin olisi hän elävänä arkkuun laskettu.
Samassa tuokiossa tunsi hän kummallista mielenliikutusta…
Hän kallisti päätänsä, vaaleni kuin lumi ja heti sen jälkeen hän taas kovin punehtui. Aivan uudet ajatukset valtasivat nyt hänen. Vieno hymyily, puoleksi hämillinen ja puoleksi onnellinen loistihe noilta nuorilta huulilta; rinta sykki raskaasti, ja hän hikoili vesimärkänä. Herra Jumala, kun se kuitenkin on niin… Hän tosin oli sitä toisinaan miettinyt, vaan ajanut heti sellaiset ajatukset tuuleen; sillä moista ei hän tahtonut uskoa… Kuumentava ujous saattoi hänen kumartumaan alas, joka hämillisyys ei kuitenkaan tehnyt häntä onnettomaksi. Niin ajatellen Bård'ia tuli hän yhä ujommaksi ja samalla vieläkin onnellisemmaksi. Jos Bård sen tietäisi! — hymyili hän ihastuneena. Miten iloiseksi hän tulisikaan ja miten hän suosisikaan Gunhildaa. Niin, Kaikkiväkevän kasvoin edessä,nyton Gunhilda Bård'in oma. Tyttö vapisi istuessaan siellä: tuhannet epäselvät ajatukset seuloivat hänen päässään; tuo nuori hempukka tunsi itsensä sekä masennetuksi että koroitetuksi, sekä nöyryytetyksi että julkeaksi siitä, että hän tiesi olevansa äiti.
Mutta silloin juohtui hänen mieleensä isänsä ja herra Jörgen. Mietteensä kääntyivät toiselle suunnalle. Tuo puhdas, luonnollinen äidintunne, puoleksi neitsyellistä häveliäisyyttä ja puoleksi äidillistä onnellisuutta, muuttui kuihduttavan häveliäisyyden tunteeksi. Nyt oivalsi hän, mitä oli tehnyt. Nyt huomasi hän sen. Hän oli elänyt mitättömien tyttö-retkujen tavalla eikä kunniallisena neitona. Hän oli unhottanut, että se, mikä talonpoikain kesken kyllä käypi laatuun, onkin mitä suurin huonomaineisuus paremmille ihmisille; hän oli aivan häpeissään; kunniallisten ihmisten joukkoon ei hän enää julkene mennä ja vieläpä moukkaväkikin rupeaa häntä pilanaan pitämään… Tuo oli suurempi häpeä, mitä ihminen voipi sietääkään. Tämän tukalan tunteen valtaamana vääntelehti hän kuin sairas ja kyyristeli ikäänkuin olisi tahtonut piiloutua. Tämän perästä ei hän enää julennut katsoa muihin ihmisiin. Hänen täytyy nyt paeta koko seudulta. Hänen täytyy lymyytyä kivien ta'a ja luoliin kuten varkaan; ja itse lapsikin, josta hän oli raskaana, tulee olemaan kunniaton. Mihin hän suunnittaa tiensä? Isänsä olisi ajava hänen pois; jos hän menisi Neset'iin, niin sielläkin nuo vanhukset usuttaisivat koiran hänen kimppuunsa, ja Signe! — Gunhilda hypähti kiukkuisena seisoalleen; —nytoli Signe voittanut.
Ei maar, Signe ei ole voittava. Olkoot muut asiat miten ovatkaan, mutta Signe ei voita. Gunhilda rupesi tuumimaan jos millekin taholle, mikä paras olisi. Kun hän kaikki oli päänsä ympäri miettinyt, niin ei kuitenkaan ollut ketään, joka mitään tiesi; mutta kaiken kaihonkin takana kuvautui kumminkin Bård hänelle. Bård oli nuori eikä vapaa; mutta nyt tuli hänen kuitenkin auttaa. Eikä hän olekaan pettäjä. Kun Gunhilda menee Bård'in luokse yksinäisenä ja turvatonna ja tämä saa kaikki tietää, niin tottakai Bård ottaa hänen vastaan; kunpa hän sitten lähtisi koko talosta ja tiluksilta lemmittynsä kanssa. Tämä ajatus saattoi hänen uudestaan liikkeelle. Hänen täytyy koettaa sanoa kaikki isälleen. Silloin ei hra Jörgen'istä enää jupakoitaisikaan. Sitten oli Gunhilda menevinään Neset'iin. Bård otti hänen vastaan; mutta jos vanhukset eivät tätä suvaitse, niin lähtee hän morsiammensa mukana jollekin toiselle paikkakunnalle, missä kukaan ei tunne heitä, ja siellä saavat he sitten omin päinsä elellä siksi, kunnes kaikki vanha on unhotettu. Sillä tavoin voi hän kumminkin voittaa. Oli nyt vaan rupeaminen rohkeaksi, puhuakseen isälleen. Ja sen voi Gunhilda kyllä tehdä; hänen täytyykin uskaltaa puhua … kun hän vaan ajattelee Signeä. Gunhilda istui näiden ajatusten ajelehtimana siksi, kunnes hän ei enää jaksanut enempää miettiä. Kun tuo vanha palveliatar aamulla ylösnoustuaan tuli hänen luokseen, nukkui tyttö istuallaan tuolilla.
* * * * *
Gunhilda kapsahti seisoalleen ja katseli ällistyneenä ympärilleen eikä tiennyt, josko hän oli ollut valveillaan, vai untako nähnyt. Heti kohta selvilleen tultuaan punehtui hän ja piileili itsekseen; kukaan ei saanut siis häntä nyt nähdä, parasta oli vaan saada heti kaikki selville ja ratkaistuksi. "Pyytäkää isän tulemaan sisälle," satoi hän. Tyttö käveli ja mietti itsekseen, että jos hän menee nyt jo, niin ei hän olekaan äitinsä kaltainen; eikä isänsäkään kaltainen, lisäsi hän sitten.
Gunhilda rupesi vapisemaan. Hän istui pöydän ääressä pää käsiin nojautuneena pitääkseen itseään kohdallaan; sillä niin säälittävän peloissaan oli hän. Hän koki röyhistellä itseään, mutta tuska ahdisti rintaansa niin, että hänen oli raskas hengittääkin ja hän tunsi mielestään kielensäkin kankistuvan sillä tavalla, että kasvotkin olivat ikäänkuin elottomat ja ryhdittömät. Puhuttavansa laatu näytti hänestä yhä vaikeammalta ja vaikeammalta aina sen mukaan, kun hän aikoi mennä ja mennä sitä isälleen kertomaan. Ja nyt kuului astuskeleminen, jytkävä ja verkallinen jalan kapse. Tulia oli vouti. Gunhilda pelästyi yhä enemmin ja enemmin mitä likemmäksi vouti läheni; ja rykäisi pari kertaa kovasti; tuntui ikäänkuin kurkku olisi kutistunut. Sitten aukeni ovi ja vouti oli paikalla.
Ukko oli levollinen kuten tavallista eikä näyttänyt vähintätäkään kummeksivan sitä, että tytär oli tullut toisiin mietteisiin. "No niin,", sanoi hän, "sinä olet siis muuttanut mielesi? Niinpä minä tiesin kyllä, että sinä et ole niin aivan kehno. Mutta aina ne tekevät tuommoisia mutkia, nuo nuoret… Noh, hyvä. Niin pian kun vaan sanot: 'kylläkin', niin olet sinä vapaa. En ole koskaan ollut kova sinulle. Tahdotko?" Gunhilda painoi kasvonsa käsiään vastaan eikä hiiskunut sanaakaan; mutta vouti kyllä näki miten hän vapisi. "Noh", esitteli vouti, "etkö vastaa mitään?" Gunhilda pelkäsi niin, ett'ei saanut sanaa suustaan. Oi toki, kun tämmöiseen pulaan on ihminen joutunut. Oi jospa maa katalan nielisi! — "Gunhilda!" ärjyi vanhus niin julmasti, että tytär oikein säpsähteli; sitten kumartui tämä alas ja pyrskähti itkuun.
"Vai niin", yrähteli vouti. "Tätäkö varten sinä pyydätytit minun tulemaan? Et kai luule, että minä olen jo ennenkin nähnyt naisväen itkevän? — No niin; jollei sinulla ole mitään muuta sanottavaa minulle, niin olkoon nyt se sinään huomiseen asti. Tahtoni sinä kyllä tiedät." Ja niin kääntyi vouti tavoittaen oven ripaa. Mutta samassa alkoi haikea kirkuminen: "Isä!" mikä ääni kuului itkun voittamalta porinalta. Vouti kääntyi katkeramielisenä takaisin ja hän ei enää tuntenut tuota ääntä, niin kummallinen se oli. "Oletko sinä taidolta pois?" kysyi hän, "eikö sinulla enää ole kieltäkään suussasi. Sinä olet noudattanut liiaksi omaa päätäsi elämäsi varrella, sinä; se on paha se; kun olisin masentanut sinun jo ennemmin, niin olisi se silloin käynyt helpommasti. Näin se nyt käypi. Tahdotko totella vai etkö?"
Näin kova saattoi vouti olla, vaikka kyllä näki, miten tytär kärsi! Gunhilda tunsi vihansa jo taas kiihoittuvan ja sepä antoikin hänelle voimia. Väkinäisellä ponnistuksella hillitsi hän itkuansa ja pelkoansa luottautuen siihen uhkarohkeaan ajatukseen että kävi miten kävi, eihän kumminkaan enempää mene kuin henki. "Minulla ei ole … ei ketään muita kuin hän, joka…" hän henkäisi, "hän joka on sen isä, jota kannan sydämmeni alla." Gunhilda laskihe pöydälle kyynärpäilleen nojaamaan likistäen kasvonsa kättensä väliin; ja nyt oli kaikki sanottu.
Vanha vouti oli ilettävän vaalea. Hän tarttui ovipieleen pysyäksensä pystyssä ja siinä seisoen katsoa tuijotteli hän tytärtään niin peloittavasti, kuin olisi hän ollut kummitus-haamu. "Mitä sinä oikein sanot", kysyi hän vihdoin ja tätä sanoessaan värisi hänen äänensä kamalasti. "Oletko sinä raskaana?" — "Olen," kuiskasi Gunhilda. Nyt kohotti vouti päätään ja heitti ovipielestä irti. "Kuka on tuon sikiösi isä?" kysäsi vouti nyt. Gunhilda henkäisi ja koki niellä pyrkivää valitustaan; nyt oli pula pahin. "Onko se vaan talonpoikainen?" tutkaili vouti taas jääkylmällä äänellä. "On"…
Gunhilda pelkäsi vielä pahempaakin. Mutta vanhus vaikeni. Vihdoin lähti vouti huoneesta ja Gunhilda kuuli hänen raskaat, epävarmat ja kummallisen verkkaiset askeleensa. Hän kuunteli kuuntelemistaan, pidätti nyyhkytyksensä ja kuuhoili … minne isänsä aikoi mennä. Mitä ajatteli hän? Menikö hän ulos hakemaan asetta? … kuolettava, ajua ahdistava tuska poltti Gunhildaa. Hän juoksi pihalle ja tahtoi lymytä piiloon, mutta ei tuntenut turvaa missään; hän kiitihe edes-takaisin värisevänä, vimmastuneena ja peloissaan niin, että tuskin eteensäkään näki. Tuolta tulee vanhus. Tyttö vaipui surkeasti kirkuen polvilleen ja kuroitti vapisevat kätensä siten sekä suojellakseen itseään että osoittautuakseen nöyränä, rukoilevaisena syntisenä. Vanhus ei voinut olla osaksi säälimättä häntä, kun hän säikähtyneenä ja auttamattomana vaikeroitsi tuossa; mutta tämä ei kuulunut asiaan. Vouti seisahtui ja alkoi puhua tyttärelleen niin tyynimielisesti ja niin jäykästi, että tämä heti selvisi oikealle tajulleen ja häpesi liiallista arkamaisuuttaan. "Olisitpa kyllä kuoleman ansainnut," sanoi vouti, "mutta en minä ainakaan sinua surmaa. Minulla ei ole enää mitään kanssas tekemistä. Tässä on äidin-perintösi, ota se ja mene menojasi äläkä koskaan enää tule silmieni eteen. Moista naisväkeä ei vouti, Niilo Pedersen, suvaitse talossaan, ja näillä rahoilla saat itse elantosi hankkia. Hyvästi!"
Tämän sanottuaan kääntyi vouti ja lähti pois. Gunhilda kuuli enää jytkävän astunnan loitolla eräästä käytävästä, muuan ovi kävi, ja sitten oli kaikki hiljaa.
Näin kului hetkinen ennenkuin Gunhilda uskalsi edes liikahtaakaan; vihdoin koetti hän josko hänellä olisi enää voimiakaan liikkua, ja niin hapuroihe hän seisoalleen. Tästä horjuihe Gunhilda takaisin kamariinsa, rupesi käärimään vaatteitaan mokioon, haeskeli arkkusestaan kultakoristeensa ja hopeahelunsa, jotka nekin olivat perintöä äidiltään, pisti varovasti virsikirjan poveensa, suori ja palmikoitsi hiuksensa ja puki itsensä. Hän oli aivan kuin huumeessa; koko tuo touhunsa kävi niin verkallisesti ja niin juhlallisestikin, että hänen olisi luullut valmistautuvan viimeiselle matkalleen. Ja niin kalpeakin oli hän, kuin todellakin olisi ollut hautaan saatettava. Jos kuka tahansa sitten vähän ajan päästä olisi nähnyt, kun muuan nainen mokio kädessä hiljaa ja huolestuneen näköisenä hiipi talon pihasta ulos, niin ei hän millään ehdolla olisi voinut aavistaakaan, että tuo on sama tyttö-hempukka, joka täällä vielä pari päivää sitten heiskalehti ja juoksenteli keveänä ja rajuna kuin naaras-hirvi metsässä. Vanha palveliatar katsoa tähysteli kyökin ovesta ja huusi meniää takaisin, vaan vastausta ei kuulunut.
Gunhilda poistui yhä loitommalle, vaikka matka kuluikin aivan hiljalleen ja vitkallisesti. Päästyään edemmäksi metsän syrjään, istahti hän muutamalle kivelle, silmäillen vielä sinne päin, mistä äsken oli niin omituisella tavalla lähtenyt, ja ajatellen: tuolla on se talo, joka on ollut hänen kotinsa. Siellä on asunut ja asuu vieläkin hänen isänsä, siellä ovat muistot hänen äiti-vainajastaan ja siellä oli hän isoisena elellyt kahdeksantoista lapsuutensa ja nuoruutensa herttaista vuotta. Tuolla kohouu se metsä, mistä hän oli noutanut kukkasia ja marjoja ja jossa oli laulellut rattoisia laulujaan, silmäillyt ihanaa seutua sekä lempinyt ja ajatellut niin suloisia mielikuvaelmiaan. Nyt laskihe päivä mailleen, hämärä ja pimeys verhosi ja peitti maisemat. Hänen täytyi lähteä täältä. Heti nousikin hän vilusta väristen ja lähti matkalle, joka vei nyt Neset'iin.
Ilta oli jo kun hän sinne pääsi, pimeä ja märkä ilta; tämä oli kevätpuolella ja kuu ei ollut vielä noussut. Pilvien välitse päilähteli pitkissä juovissa sininen taivas muutamine vaaleine tähtineen, jotka kiiluivat niin salaperäisesti tuolta äärettömältä avaruudesta. Gunhilda oli viluinen ja väsyksissä. Kohtalonsa painoi häntä raskaana taakkana; hänellä ei ollut voimia omatakeisuudeksensakaan eikä hän osannut selvittää edes omia ajatuksiaan: Kauan seisoi hän pihalla sykkivällä sydämmellä odottaen, että joku tulisi ulos; sillä tupaan ei hän uskaltanut mennä. Ainoastaan yksi asia oli hänen tärkein toivonsa, nimittäin se, että hän nyt vaan tapaisi Bård'in. Ajatellessaan tätä, tuntui hänestä ikäänkuin valkeus olisi koittanut, ja toivon lämmin lohdutus tuikki hänen sydämmensä syvimmästä pohjukasta. Jospa vaan saisi tuntea hänen vakavan kättelemisensä ja nähdä hänen levolliset ja lempeät silmänsä hohtavan kuin auringon loisteen … niin kyllä… Jospa nyt Bård vaan hyvisi häntä. Sitä ei hän vast'edeskään katuisi. Gunhilda rakastaisi häntä lakkaamatta ja kaikki entiset hullutuksensakin olisi hän sovittava. Silloin saisi Gunhilda tuhlatun kunniansa takaisin, jonka rikoksen sitten kaikki, voudista ruveten, antaisivat hänelle anteeksi.
Mutta vanhuksia hän pelkäsi. Nämä röykkeät, juromaiset rahvas-ihmiset olivat kaikkia muita pahempia ja kovempia kuin kutkaan muut ihmiset koko paikkakunnalla; olipa talon iso-isä kerran ollut voudin karkoitus-retkelläkin… Hänessä kytee viha ja kaiho tämmöisiä sääty-henkilöitä vastaan ja hän ei ollut semmoinen kuin heidän tyttönsä ovat. Ja nyt ei hän enää ollut edes rikaskaan. Ennen olivat rahat hänen toivoansa elähyttäneet, sillä hän tiesi talonpoikain mielistyvän rahoista; mutta nyt oli hän kerrassaan Signeä köyhempi: nyt kysytään vaan Bård'in lujamielisyyttä. Mutta jollei mitkään muut neuvot auta, niin lähteehän Bård hänen mukaansa. Seuranneehan hän Gunhildaa vaikka jo tänä iltana yli tunturien ja harjujen, halki metsien ja erämaiden, ja jos lemmittynsä väsyisi, niin kantaa hän häntä, jos hän joutuisi unen helmoihin, niin Bård kumminkin valvoo … oi, hän tunsi pojan, hän takasi sulhonsa; mitään siis ei ollut vielä kadotettu.
Mutta pitkäksi kävi aika ja vilukin tuli tuossa pihalla seisoessa ja hän oli päälliseksi vielä niin väsyksissä. Kunpa toki tohtisi mennä tupaan! Ei; hänen täytyi pyrkiä; henkensä edestä täytyi koettaa eikä pelätä. Uskaltaa pitää saavuttaakseen voiton. Hän meni oven taakse; kätensä vapisivat ja sydämmensä sykki. Mutta nyt kuului kävely. Hän säpsähti ja sivahti syrjään; kukahan se oli? Jumala suokoon loppumattomassa armossaan, että se olisi Bård. Mutta ei; se oli vaan eräs talon renki.
Hänen täytyi uskaltaa; niinpä astuikin hän esiin; meni melkein vastapäätä häntä ja sanoi: "hyvää iltaa." — "Hyvää iltaa", vastata venytteli renki ja tirkisti lumeen, "onko näin myöhällä vielä vieraitakin liikkeellä?" — "Onpa kyllä … onko Bård kotona?" — "Eiköhän se ole." — Bård? Pojan mieleen näytti muistuvan jotakin! hän läheni Gunhildaa ja tirkisti yhä tarkemmin ja tarkemmin häneen. "Kuinka jaksatte … ettehän vaan ole Gunhilda Niilon tytär?" — Gunhilda huomasi hänen siunailevan ja aikoi vetäytyä syrjään. "Olen kyllä", vastasi hän, "mutta … oi, pyydä Bård'ia tulemaan ulos. Minun täytyy puhua hänen kanssaan, kahteen käteen puhutella häntä. Tee, mitä pyysin, niin olet kiltti!" Poika vetäytyi yhä edemmäksi ja edemmäksi hänestä. "No niin, sehän kohtuullista", virkkoi renki, "mutta … täällä on vieraita tänä iltana." "Vai niin." — "Lid'in pojat ovat nyt Bård'in luona." Gunhilda tunsi pahan piston mielessään. "Lid'in pojatko?" — "Niin kyllä, Olli ja Asla, Signen veljet, tietääkseni." — Gunhilda oli mielestään vähältä maahan masentua. "Pyydä Bård'in tulemaan ulos!" sanoi hän niin rukoilevalla äänellä, että renki-poikaa kummastutti ja hän siis arveli: paras on täyttää hänen pyyntönsä. Poika meni puoleksi viivyttelevällä kiireellä tupaan. Ovi sulkeutui hänen peräänsä ja niin jäi Gunhilda oven taakse.
* * * * *
Bård oli taas viime aikoina ajatellut yhä enemmän ja enemmän Signe'ä. Häntäpä oikeastaan Bård olikin kauimmin rakastanut ja häneenpä oli hänellä enimmän luottamustakin. Ja vanhukset olivat siis oikeassa: Signe sopii hänelle, vaan tuo toinen ei! Mutta enimmän oli tässä suhteessa kumminkin häiriötä tehnyt pitäjäässä levinnyt huhu, että Gunhilda Niilon tytär on muka oppinut äidiltään "kuumat" konstit. Mistä huhu oli alkuun tullut, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin Bård; hän, näet sen, tiesi tämän lähteneen Lid'istä Signen alkuun panemana. Sillä Signe oli kertonut veljilleen, mitä kummaa hän luuli nähneensä sunnuntaina kirkossa ja veljekset taas olivat kertoneet sen Bård'ille. Ja kun Bård sai kuulla tämän, putosi kerrassaan peite hänen silmiltään. Nyt tajusi hän kaikki: Gunhilda osaa noitua. Taikatemppujen lumo-voimallahan Gunhilda olikin hänen voittanut ja lemmen-pauloihinsa kietonut; paholaisen tenho-avullahan hän oli vetänyt niin lujasti pojan puoleensa. Ja tämä tuli aivan helposti ymmärrettäväksi. Hän muisti nuo silmät, joilla tyttö kerran viime vuotena hänen miellytti. Niissä oli hehkuvampi voima kuin tavallisella ihmisellä, kamala tenho-veto ja helvetin tuli; noilla silmillään hän poltti pojasta entisen lemmen Signe'en ja herätti hänessä uuden, jumalattonan rakkauden itse puoleensa. Bård oli tullut tenhotuksi. Hän oli ollut hitoilla huumeuksissa. Nyt luopui hän säikähtyneenä kaikesta tästä; rakkaus Gunhildaan muuttui peloksi ja hän tunsi itsensä sydämmestään iloiseksi siitä, että hän oli ajoissa herännyt, ja että hänellä kuitenkin vielä oli Signe. Hän rupesi yhteyteen Lid'in poikien kanssa, jotka viime aikoina yhä enemmän olivat mailakoineet häntä. Ja muuanna iltana oli Bård jo uskaltanut mennä heidän mukanaan Lid'iin. Siellä häntä hyvittiinkin oivallisesti. He olivat ottaneet hänen vastaan vanhana tuttavana ja Signe oli ollut aivan hyvä ja ystävällinen, ei vähintäkään tylyyttä kasvoissa, lempeä ja kiltti, ja sitä paitsi niin ihana ja sorea, varsin hyvällä käytöksellä .. hän ei siis voinut käsittää, miten hän oli ruvennut pitämään Gunhildaa parempana kuin Signeä. Sitten oli Bård saanut olutta, voimakasta hyvää olutta ja niin se solui lopuksi, että hän ja Signe kihlasivat toisensa sillä välipuheella, että häät pidetään keväällä. Tämä oli tapahtunut eilen illalla; siis samana iltana kuin Gunhilda oli sulettuna kamariinsa. Nyt istuivat Lid'in pojat Bård'in ja vanhusten kera Neset'in isossa tuvassa, juoden ja iloiten sekä jutustellen tulevista häistä.
Mutta pihalla seisoi Gunhilda Niilon tytär viluisena. Aika venyi niin hirveän pitkäksi. Mutta ketään ei tullut ulos. Hän odotti ja odotti, hän kuuli kyllä kävelyjä, vaan eihän se auttanut; hän kuunteli kuuntelemistaan, hän toivoi ja pyysi; tuntui ikäänkuin verensä olisi surusta ja ikävästä vuotanut. Mutta ei; ketään ei tullut. Sitä ei hän uskaltanut ajatellakaan, että Bård olisi hänen pettänyt, sillä kun tämä ajatus vaan johtui hänen mieleensä, rupesi hänen päänsä raskaasti humisemaan … ei! pois semmoinen ajatus; pois. Bård ei ole sellainen. Hän on hyvä, uskollinen, rehellinen ja Herra kaikkisäätävä on laupias ja armahtavainen; semmoista ei siis voi maan päällä tapahtua. Sch! joku tulee … Bård! se täytyy olla Bård — ja — noin raskain, kolkkivin askelin! Hirveä ajatus synkistytti Gunhildan mieltä. — Sitten aukeni ovi ja raaka, karkea ääni huusi.
"Onko täällä ketään?"
Herra Taivaan Jumala, tuo on nyt se vanhus; se pelätti iso-isä, joka nuorempana oli kerran voudinkin karkoittanut.
Nyt ymmärsi Gunhilda kaikki. Ukko, joka kerran oli karkoittanut voudin, ajaa nyt tietysti voudin tyttärenkin matkoihinsa. Bård ei suvaitse näkevänsäkään vanhaa kultaansa; hän on kavala ja peloissaan kuten petturi ainakin ja nyt hän varmaankin aikoo päästä erilleen; hän aikoo päästä Gunhildasta. Ja Gunhilda henkäisi huokaavasti, sillä kaikki tuntui hänestä nyt niin tyhjältä. Purot rupesivat solisemaan ja kohisemaan harjulla. "Minä tahtoisin puhutella Bård'ia", sanoi hän.
"Bård on lähettänyt minut sijassaan. Hän arvelee varmaankin, että minuun eivät pysty mitkään taikatemput eikä tenhovoimat, — jos mitä aikonetkin!"
Gunhilda ei käsittänyt hänen sanojaan. Taika-temppuja? Tenhovoimia! Vihdoin sai hän sanotuksi: "Sanokaa, että minä saisin puhutella häntä — viimeisen kerran."
"Vai niin? Tahtoisit, muka, sanoa: 'hyvästi'. Sitä ei tarvitse. Sopiihan minun sanoa terveisiä Bård'ilta ja mainita, että hänellä on niin kiirettä häitä puuhatessaan, ett'ei hänellä ole enää aikaa juoksennella hullutuksia voudin tyttären ja noita-temppujen perässä."
Nyt ei Gunhilda enää jaksanut enempää. Hän käänsi äkkiä selkänsä ja läksi tiehensä. Nyt ymmärsi hän asian oikean laidan; nyt oivalsi hän sen. Täällä ei ole enää mitään tekemistä, — ainoastaan paeta, paeta…
Hän ei ollenkaan tietänyt, miten hän menikään. Tiensä oli umpimähkäinen, epätasainen ja kaita; usein luiskahteli hän kyllä, mutta ei kuitenkaan kompastunut; menonsa oli enemmän kiitämistä, kuin kävelemistä. Tiheä metsä kohoui kaikkialla; tulvivia puroja virtasi pauhaten ja kohisten harjanteilta ja ne tahtoivat paikoin katkaista häneltä tien; mutta Gunhilda ei välittänyt tiestä eikä polusta; sillä nyt sai kaikki olla miten tahansa. Hän ei tietänyt, minne mennä. Mutta kauas, kauas hän vaan halusi. Hiki valui noilta vaaleilta poskilta ja utuinen kevät-tuuli vilpastutti hänen kuumaa otsaansa. Viimein nousi kuu ja taivas selkeni. Yö oli valkoinen mutta hämärän kalpea ja kylmä; kaikista rotkoista, minne vaan katsoi, kohousi kummittelevia haamuja viittoen ja heiluen, ja purojen solina kohisi kaikkialla ympäri — humisi, kohisi … vaan hän ei pelännyt. — Tuolla loitolla hämärtää kirkko. Vanha punertava kirkko, vinokas ja ruma kuin karjanlato. Mutta tuo kirkko saattoi heti Gunhildan muistamaan kaikkea sitä onnea ja iloa, joka hänellä ennen oli ollut ja joka nyt oli kadonnut. Hän muisti tuon ensimmäisen sunnuntain mennyt vuonna; hänen mieleensä tuli niin monta sen jälkeen ollutta onnellista hetkeä. Silloin koski kaikki tämä häneen niin surullisesti, niin voimakkaasti, että hän heittäytyi maahan ja itki. Tämä oli kovaa ja katkeraa itkua; mutta, se ei kestänyt kauan.
Hän oli nyt kyllä lannistettu, vaan ei murtunut. Hänen nuori, vapaasti kehittynyt luontonsa rupesi tuon viemistyksen perästä nousemaan. Ajatukset — harmilliset ja kolkot ajatukset — juohtuivat hänen mieleensä; ne häikensivät itkun ja tekivät mielen vilppaaksi ja pään kylmäksi. Minkä tähden oleilee hän nyt täällä, yksinäisenä ja auttamattomana, kaikista eroitettuna — hän, joka ei ollut niin nuori ja iloinen?
Täällä kuleskeli hän vuosi sitten ylevänä ja onnellisena luullen kaikki voittaneensa. Hän oli silloin ikäänkuin uusi ihminen; hän rakasti kaikkia asioita eikä hänessä ollut mitään pahuutta. Valittuansa kohtaan oli hän rehellinen kulta; kaikesta sydämmestään oli hän rakastanut sulhoaan eikä hän ollut pitänyt mitään edes hänen vertaisenaan sitä vähemmin kalliimpana häntä. Koko elämällään oli hän tahtonut maksaa sulholleen sen, että tämä häntä rakasti ja ilostutti. Eikö se ollut oikein? Oliko se niin paha synti, että tuolla vanhalla juonikkaalla ukolla kotona oli sen vuoksi oikeus ajaa tytön metsään? Jos se olisi ollut herra Jörgen, niin ei ukko olisi virkannut sanaakaan … mutta Bård oli yhtä hyvä kuin herra Jörgen.
Ei, sepä hän ei ole. Vouti oli oikeassa, moukka on aina moukka, josko hän sitte muutenkaan oli niin hyvä. Koska Gunhilda oli heittäynyt kyllin alhaiseksi rakastamaan moista petturia, niin saa hän myöskin itse karvastella sitä. Nyt huomasi hän kaikki. Bård ei ollutkaan koskaan häntä rakastanut. Tuommoiset ihmiset eivät voi rakastaa. Hän oli pitänyt Gunhildaa huvinaan, tehnyt pilaa hänestä, mutta oikeastaan olikin hän ajatellut Signeä. Oi, mitä hävyttömyyttä ja vehkeilyä, oi, mitä tunnotonta ilveilyä! Miten häpeällisesti ja ilettävästi hän olikaan pettänyt, miten synnillisesti ja kunniattomasti hän olikaan tahrannut neidon nuoruutta ja kunniallista lemmellisyyttä! Hirveä kaiho kuohui hänessä. Hän lasketteli Bård'ille haukkumanimiä, niin rumia, ett'ei hän itsekään tietänyt mistä hän niitä tempoi, hän kirosi häntä, toivotti hänelle kaikkea pahaa, mitä vaan ymmärsi ja pyysi, että tulkoon Signe vielä kerran yhtä onnettomaksi, kuin hän itse nyt tunsi olevansa. Hän tulistui niin, että hän oikein säti. Se mitä häneltä oli poistunut, on liian paljon ja se kohtalo, jota kohden hän nyt kulkee, on kovin surkea. Verensä kiehui ikävästä; hän hehkui koston-halusta, raa'sta ja tulisesta harmista; tuo peto oli ryöstänyt häneltä kaikki mitä hän omi ja sitten karkoittanut hänen metsään; heidän mielestään on samantekevä, putosi hän koskeen tai syvänteeseen. Oi, jospa ihminen olisi mies ja voisi kostaa! jospa löytäisi vuoren rotkon, saisi rajuja miehiä kokoon, ja niin sitten yön pimeydessä pääsisi hävittämään seutua ja murhalla ja poltolla! Ja hänen tarvitsikin kostaa. Se, mitä he ovat tehneet hänelle, ei saa jäädä niin, kuin se olisi tehty metsän kukalle. Suvaitsiko hän nuoren elämänsä noin sorrettavan ja menetettävän, pitäisikö hänen taipua ottamaan kaikki vaan hyvänä… Hän aikoo nauttia rivakkaa nuoruuttaan. Ja jos hän ei saa sitä päinsä käymään jo ajattelemallansa suunnalla — niin tekee hän sen vielä jollakin pahemmalla tavalla! Nyt on hän napaa eikä hänen tarvitse enää kenestäkään huolia eikä ketään pelätä; he saavat vielä nähdä, että tyttöä ei niin hevin masennetakaan, ja ett'ei hän anna elämäänsä alttiiksi heidän tähtensä; ja niin totta kuin Jumala taivaassa on, saavat he vielä katua sitä, mitä ovat tehneet. Viimeisellä elon-hetkellään karvastelevat he vielä hänen tähtensä ja tuomiopäivänä saavat he hänestä vastata. Gunhilda kavahti seisoalleen kuutamossa ikäänkuin nuori naaras-jalopeura, voimakkaana, muhkeana ja tavattoman kauniina, pudistaen päätänsä ja koko vartaloansakin vimmastuneena siitä, ett'ei hän ole ollut varovaisempi. Ja hän painoi kätensä rintaansa vastaan vannoen, että tästä hetkestä lähtien elää hän raivoisasti, niin rajusti, että he vaalenevat sitä kuullessaan, niin uhka-hurjasti, että he saavat katua itsensä mielipuoliksi, samoin kuin hän itse tänä yönä oli vähältä menettää mielensä. Mitään ei hän ota varoakseen enempää, kuin eivät hekään ole vähääkään välittäneet menettelyssään hänen suhteensa; kunniattomasti ja syntisesti, aikoo hän kulkea elämässään eteenpäin, koskapa kerran hekin ovat kunnian ja kaiken hyvän häneltä ryöstäneet; ja vihdoin viimein — vielä kerran palaa hän takaisin kotiinsa, äveriäänä ja mahtavana kuin kuningatar ja on naimisissa soreimman kanssa mitä maailmassa on.
Hän yritti rukoilemaan apua taivaan ja maan Herralta, vaan ei voinut; hänen mieleensä juolahti samassa, että paholaisenhan puoleen tämmöisessä pulassa oli käännyttävä. Niin varmaankin! — paholainen! Ja Gunhilda nauroi kuin vuori-peikko niin, että nuo sumuiset tunturit kaikuivat surullisesti. Paholaisessa on voimaa ja halua auttamaan häntä! Eikös hänen äitinsä ole ollut noita-akka? ja eikö Gunhildaa itseäänkin ole pidetty loitsiana? Hah, hah! Paholaisessa on miestä auttamaan! Hän kotonaan, hän, tuo Bård-raukka — Bård olkoon syypää; vastatkoon hän syyllisyydestään tuomiopäivänä, sen hän on ansainnut! — Onko hän pois taidolta? Sama se; mutta on hän kuitenkin moisia pettäjiään viisaampi. Tätä eivät he kai ole koskaan arvanneet ajatellakaan; he ehkä luulevat hänen menneen virtaan tahi lähteneen mieron-tielle taikka ruvenneen palvelemaan ruokansa edestä kunniallisia ihmisiä … niin, senpä he näkevät! he tulevat huomaamaan, että hän ei olekaan turhan-vuoksi rouva Margareetan tytär…
Uudelleen tunsi hän tuon kummallisen, levottoman liikunnon sydämmensä alla. Ja hän käänsi koko raivoisan vihansa tuota viatonta kohtaan, jonka hän itse on synnyttävä.Hänenlapsensa! syy kaikkeen siihen, mitä hän sai kärsiä! Silloin muisti hän satuja miehestä, joka sai paholaiselta avun ja siitä kiitollisena lupasi sille lapsensa, joka ei vielä ollut syntynytkään. Rajut, kammoittavat ajatukset valtasivat Gunhildan. Niin se pitää olemankin!Bård'inlapsi on luovutettava helvetin valtaan. Olkoon se hänelle kostoksi! Lapselle se taas on saman tekevä! avioton äpärä se kaikissa tapauksissa kuitenkin on, eikä se kumminkaan pääse taivaan-valtakuntaan… Hän tempasi neulan povivaatteestaan ja pisti sillä syvälle pikkusormiinsa, otti esille virsikirjan ja repäisi irti sen alkukannelta tyhjän lehden, missä oli kirjoitettuna hänen nimensä sekä vuosiluku, jona hän oli syntynyt tähän syntiseen maailmaan … hän vapisi, naurahteli ja laskihe istumaan sekä otti hienon korren ja kirjoittaa töhri venkuraisilla, epäselvillä kirjaimilla:
"Minä annan sinulle, Lucifer, esikoiseni, silloin kun hän on 18-vuotias, jos sinä autat minua pyrintöjeni perille.
Gunhilda Niilontytär."
Pitemmältä ei hän mietiskellyt, hän vaan nauroi outoa nauruaan, käveli sitten kirkon luokse, myttysi paperin kierteelle ja pisti sen sitten kirkon oven alle. Nyt on tehty mit' on tehty; nyt oli hän saanut kostaa. Miten Bård vaivautuukaan saatuaan tämän tietää. Miten se häntä karvastelleekaan! Gunhildalle on tuo saman tekevä, mutta — oma sikiönsä —! Kammottavat ajatukset häilyivät ja seuloivat hänen mielessään, sairas kun hän oli; hän kuuli teeskenneltyjä nauruja ja kummallisia huutoja ylt'ympärinsä mä'iltä ja metsistä; kalmiston kuolleita nousi haudoistaan pitkissä lakanoissaan liehuen ja huojuen sekä mumisten kalmistuneilla leukaluillaan. Hän potkasi huimeaan ja taukoamattomaan juoksuun, pötki kuin hengen edestä kiveltä kivelle, puulta puulle ja valkoinen kummajais-parvi haamuili hänen perässään viuhutellen ja viittoen…