Volmarin herttua.
Tuliaivo tuotti nähtäväksi Volmarin herttuan sotaretkien asemapiirrokset. Kolme kirjastoapulaista oli vallan nääntyä taakan alle. Avatut kartastot peittivät laajat pöydät silmänkantamattomiin.
— Tässä on, hyvät herrat, Styrian, Palatinan, Karamanian, Kaukasian ja Weikselin sotakartat. Armeijan asemat ja liikkeet ovat tarkoin merkityt näille kartoille somilla, pienillä lipuilla varustettuina suunnikkaina ja taistelujen järjestys on niissä mallikelpoinen. Tämä järjestys määrätään tavallisesti taistelujen jälkeen, ja suurten sotapäällikköjen nerous on juuri siinä, että he omaksi kunniakseen osaavat korottaa järjestelmän piiriin sattuman oikut. Mutta Volmarin herttua on aina kaikki edeltäpäin ottanut lukuun.
Silmäilkää esimerkiksi tätä mainehikkaan Baskirin taistelun asemapiirrosta, joka on tehty käyttämällä mittakaavaa 1:10000. Siinä Volmar voitti turkkilaiset harvinaisen nerokkaan asetelmataitonsa avulla. Taistelua oli käyty jo kello viidestä aamulla kello neljään iltapäivällä. Volmarin joukot, jotka olivat nihkiväsyneitä ja vailla ampumavaroja, alkoivat peräytyä epäjärjestyksessä, rohkea marsalkka seisoi viimein yksinään Alutan yli vievän sillan päässä, pistooli kummassakin kädessä, ampuen pakolaisia. Hän teki jo peräytymistä hänkin, mutta sai tietää, että viholliset täydessä epäjärjestyksessä syöksyivät Tonavaan. Heti hän kääntyi päin, alkoi vimmatusti ajaa heitä takaa ja sai heistä lopullisen voiton. Tämä voitto tuotti hänelle viisisataa tuhatta frangia tuloja sekä avasi hänelle ritarihuoneen ovet.
Hyvät herrat, luuletteko voivanne löytää onnellisempaa ihmistä kuin Elbruzzon ja Baskirin voittaja on? Hän on muuttumattomalla menestyksellä tehnyt neljätoista sotaretkeä, voittanut kuudessakymmenessä järjestetyssä taistelussa ja pelastanut kolme kertaa täydellisestä häviöstä kiitollisen isänmaansa. Nyt hän kunnian ja maineen kruunaamana, rikkaudessa ja rauhassa, jatkaa vielä korkeaa vanhuuttaan ohi elämän tavallisten päätepisteitten.
— Hän on totta tosiaan onnellinen, sanoi Nelilehti. Tai mitä te arvelette, Pyhä-Sylvanus?
— Pyytäkäämme päästä hänen puheilleen, vastasi yksityisasiain sihteeri.
Palatsin sisälle tultuaan astuivat he ensin avaran eteisen poikki, jossa kohosi marsalkan ratsas-kuvapatsas.
Sen jalustaan oli kaiverrettu seuraavat ylpeät sanat: "Isänmaan kiitollisuuden ja maailman ihailun huomaan uskon molemmat tyttäreni Elbruzzon ja Baskirin." Kunniaportaat johtivat kahtena valtavana marmoripykälä-kaarena haarniskoin ja lipuin koristettujen seinämien välitse laajalle sillakkeelle, ja tämä vei eräälle ovelle, jonka puoliskoita kaunistivat voitonmerkkeinä saadut aseet ja liekehtivät granaattit ja yläpuolella riippui kolme kultakruunua, jotka kuningas, parlamentti ja kansakunta olivat lahjoittaneet Volmarin herttualle, isänmaansa pelastajalle.
Pyhä-Sylvanus ja Nelilehti pysähtyivät syvän kunnioituksen jäykistäminä tämän suljetun oven eteen; ajatellessaan että ainoastaan tämä ovi enää erotti heidät tästä suuresta sankarista, joutuivat he sellaisen mielenliikutuksen valtaan, että jäivät kuin naulitut kynnykselle, uskaltamatta mennä häiritsemään niin suuren kunnian tyyssijaa.
Pyhä-Sylvanus muisteli Elbruzzon taistelun muistoksi lyötyä mitalia, jonka nurealla puolella näkyi marsalkka kruunaamassa siivekästä voitonjumalatarta sekä tällainen mahtava reunakirjoitus:Victoria Caesarem et Napoleonem coronavit; major autem Volmarus coronat Victoriam. [Voitonjumalatar kruunasi Caesarin ja Napoleonin; mutta vielä suurempana Volmar seppelöitsi voitonjumalattaren.Suom.] Ja hän mutisi:
— Tämä mies on kuin sata tavallista ihmistä.
Nelilehti painoi molemmat kätensä sydämelleen, joka pamppaili haletakseen. He eivät olleet vielä oikein saavuttaneet tasapainoaan, kun kuulivat kimeitä huutoja, jotka tuntuivat tulevan huoneuston perältä ja vähitellen siirtyvän lähemmäksi. He erottivat vihaisia naisääniä ja iskujen läiskäyksiä sekä heikkoa voihkinaa.
Äkkiä tappelijat päästivät irti toisensa, ja samassa muuan aivan pikkuinen ukko, jonka roteva palvelijatar oli potkaissut menemään, kellahti nurinniskoin ovelle niinkuin jäsennukke, vieri alas portaita pää edellä ja putosi vihdoin pahoin kolhittuna, runneltuneena ja nyrjähtynein raajoin eteisen lattialle, juhlallisten vartioiden eteen. Se oli Volmarin ruhtinas. He nostivat hänet pystyyn. Mutta hajalla hapsin ja vaatteet epäjärjestyksessä ulvoi palvelijatar vielä ylhäältä:
— Antakaa mokoman olla! Tuollaiseen ei tarvitse koskea muuta kuin luudalla!
Ja heiluttaen pulloa:
— Hän tahtoi ottaa minulta viinani! Millä oikeudella? Senkin vanha romuläjä! Minun puolestani saat olla missä olet, vanha haaska!
Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus pakenivat kiireimmän kautta palatsista. Kun he jälleen olivat asetorilla, rohkeni Pyhä-Sylvanus huomauttaa, että viimeisessä pelissä näkyi hyvä onni ilmeisesti luopuneen tuosta sankarista.
— Nelilehti, lisäsi hän, näen nyt, että olen ilmeisesti erehtynyt. Tahdoin toimia määrätyn ja täsmällisen menetelmän mukaan; olin väärässä. Tiede vie meidät harhaan. Palatkaamme tavallisen terveen järjen ohjattaviksi. Ainoastaan mahdollisimman karkeaan kokemusperäisyyteen nojautumalla voi ihminen suunnata itseään hyvin. Etsikäämme onnea, tahtomatta määritellä sitä.
Nelilehti purki monin sadatuksin ja haukkumasanoin sisuaan kirjastonhoitajaa kohtaan, jonka hän luuli tahallisesti vetäneen heitä nenästä. Mutta eniten häntä kiusaannutti se, että hänen kaunis uskonsa oli mennyttä kalua, että koko se jumaloiva kunnioitus, jota hän oli suitsuttanut sielussaan kansallissankaria kohtaan, oli auttamattomasti romahtanut alas alttariltaan, tullut herjatuksi ja häväistyksi. Hän kärsi siitä. Hänen tuskansa oli jalomielistä laatua ja ilmeistä on, että jalomieliset tuskat sisältävät jo itsessään jonkunlaisen lievennyksen ja niin sanoaksemme oman palkintonsa: niitä voi kestää paremmin, keveämmin, helppohintaisemmalla rohkeudella kuin itsekkäitä ja omanvoitonhaluisia. Olisikin epäoikeudellista toivoa sitä asiaa toisenlaiseksi. Myöskin Nelilehti tunsi itsensä piankin sielultaan niin vapaaksi ja hengeltään niin kirkkaaksi, että hän huomasi silkkihatulleen putoilevan sateen turmelevan sen kiiltoa, ja hän huokasi:
— Taas yksi hattu pilalla! Hän oli ennen ollut sotauralla ja palvellut silloin kuningastaan rakuunaluutnanttina. Sentähden hänen päähänsä pälkähti eräs uusi ajatus: hän pistäytyi esikunnan kirjakauppaan asetorilla Suuren Tallikadun kulmassa ja osti sieltä valtakunnan kartan ja pääkaupungin asemapiirustuksen.
— Ei sovi lähteä retkeilylle ilman karttoja! sanoi hän. Mutta piru vieköön, luetaanpas näitä! Tässä on meidän kaupunkimme ympäristöineen. Mistä päin aloitamme? Pohjoisesta vaiko etelästä, idästäkö vai lännestä? On huomattu, että kaikki kaupungit kasvavat länteen päin. Ehkäpä siinä on osviitta, jota ei tule laiminlyödä. Onhan mahdollista, että läntisten kaupunginosain asukkailla, jotka ovat suojassa ilkeältä itätuulelta, on parempi terveys ja tasaisempi mielenlaatu ja että he siis ovat onnellisempia. Tai kenties on parempi aloittaa noista kauniista kukkuloista, jotka kohoavat tuolla virran partaalla kymmenen penikulmaa kaupungin eteläpuolella. Siellä asuvat tähän vuodenaikaan maan rikkaimmat ja mahtavimmat perheet. Ja sanottakoon mitä tahansa, niin on onnellista etsittävä juuri onnellisten parista.
— Nelilehti, vastasi yksityisasiain sihteeri, minä en ole yhteiskunnan vihollinen, minä en ole yhteisen onnen vastustaja. Puhun siis teille rikkaista kunnon ihmisenä ja kunnon kansalaisena. Rikkaat ovat kunnioituksen ja rakkauden arvoisia; he ylläpitävät valtiota samalla kun he kartuttavat omia rikkauksiaan ja ovat tahtomattaankin hyväntekeväisiä elättäessään suuria määriä ihmisiä, jotka työskentelevät heidän omaisuutensa lisäämiseksi. Oh, kuinka yksityisomaisuus sentään on kaunis, arvokas ja erinomainen asia! Kuinka viisaan lainsäätäjän tuleekaan sitä turvata ja vaalia, ja erioikeuksin suojata sen olemassaoloa! Ja kuinka toiselta puolen on kohtuutonta, väärää ja vilpillistä, kaikkien pyhimpien oikeuksien ja kunnioitettavimpien etujen vastaista sekä turmiollista valtion varallisuudelle, vahingoittaa pääomaa! On suorastaan meidän yhteiskunnallinen velvollisuutemme uskoa rikkaiden hyvyyteen ja suloista on myös uskoa heidän onneensa. Lähtekäämme siis matkaan, Nelilehti!
Rikkauden suhde onneen.
Päättäen ensin kääntyä kaikista parhaimman ja rikkaimman, Jaakko Felgina-Koburgin puoleen, joka omisti kokonaisia vuoria kultaa, kokonaisia kaivoksia timantteja, kokonaisia petroolimeriä, he kiersivät kauan hänen puutarhansa muurien vierustaa, jotka sulkivat sisäänsä äärettömiä niittyjä, metsiä, taloja ja kyliä; ja jokaiselta portilta, josta he pyrkivät sisälle tähän valtakuntaan, lähetettiin heidät jollekin toiselle. Väsyneinä vihdoin tähän edestakaisin kulkemiseen ja kieppumiseen he, nähdessään erään työmiehen, joka vaakunalla varustetun ristikon edessä muserteli rikki tien kiviä, kysyivät tältä, eikö tässä mahdollisesti ollut se käytävä, joka vei herra Jaakko Felgina-Koburgin luo, he kun tahtoivat häntä tavata.
Mies oikaisi vaivaloisesti laihaa selkärankaansa, kääntäen heihin kuopalliset, suurilla sankalaseilla naamioidut kasvonsa.
— Herra Jaakko Felgina-Koburg olen minä, sanoi hän.
Ja nähdessään heidän hämmästyvän, hän jatkoi:
— Sären kiviä; se on ainoa huvitukseni.
Sitten kumartuen uudestaan hän iski vasarallaan kiveen, joka pirstautui särähtäen.
He lähtivät pois.
— Hän on liian rikas, sanoi Pyhä-Sylvanus. Hänen omaisuutensa musertaa hänet painollaan. Hän on onneton ihminen.
Nelilehti oli nyt aikeissa lähteä ihan suoraapäätä Jaakko Felgina-Koburgin kilpailijan, rautakuningas Josef Tykinsuun luo, jonka aivan uusi linna läheisellä kukkulalla uhkaavasti kohotti hammasharjaisia tornejaan ja ampumareijillä varustettuja muurejaan, joita vahdit joka puolelta vartioivat. Pyhä-Sylvanus esti häntä siitä.
— Olettehan nähnyt hänen valokuvansa: hän on surkean näköinen; sanomalehdet kertovat, että hän on herännäinen, elää köyhän lailla, saarnaa evankeliumia pikku pojille ja veisaa virsiä kirkossa. Menkäämme mieluummin ruhtinas Kiiltokilven luo. Hän on todellinen ylimys, joka osaa nauttia rikkaudestaan, Hän karttaa kaikkea liike-elämän hyörinää eikä käy hovissa. Hän on innostunut puutarhaviljelykseen, ja hänellä on valtakunnan kaunein taulukokoelma.
He ilmoittautuivat. Prinssi Kiiltokilpi otti heidät vastaan antiikkisten teosten kabinetissa, jossa nähtiin muun muassa paras kreikkalainen jäljennös mitä tunnetaan Knidolaisesta Afroditesta, tuosta kuuluisasta patsaasta, joka todellakin on Praksiteleen taltan arvoinen ja täynnään suloa. Jumalatar näytti vielä meren aaltojen jäliltä kostealta. Muuan ruusupuinen rahalipas, joka aikoinaan oli ollut rouva de Pompadourin omaisuutta, sisälsi kaikki Kreikan ja Sisilian kauneimmat kulta- ja hopearahat. Ruhtinas, joka oli hieno taiteentuntija, piti itse huolta rahojen luetteloimisesta.
Hänen suurennuslasinsa virui kaiverruskivikokoelman kansilasilla; sen alla näkyi jaspiksia, onykseja, sardonykseja, kalkedoneja, joihin kynnen suuruiselle alalle oli kaiverrettu leveään tyyliin suoritettuja kuvioita ja mahtavalla runsaudella sommiteltuja ryhmiä. Hän otti hyväilevällä liikkeellä pöydältään pienen pronssifaunin, antaakseen vieraittensa lähempää ihailla sen ääriviivojen poljentoa ja sen vihreää vaskihometta, ja hänen kielellinen ilmaisumuotonsa oli yhtä arvokasta kuin se mestariteos, jota hän selitti.
— Odotan juuri parhaillaan, lisäsi hän erästä muinaisten hopeaesineiden lähetystä, lautasia ja maljakoita, joiden sanotaan olevan vielä kauniimpia kuin Hildesheimin ja Bosco-realen aarteet. Palan halusta saada nähdä niitä. Herra Caylus [Kuuluisa parisilainen muinaistieteilijä (1692-1765).Suom.] ei tiennyt mitään suurempaa nautintoa kuin saada tavata kirstuja. Samoin on minun laitani.
Pyhä-Sylvanus hymyili:
— Kerrotaan kuitenkin, rakas prinssi, ettei mikään nautinnon laji ole teille tuntematon.
— Te imartelette minua, hyvä herra; mutta uskon kyllä, että mielihyvän taide on ensimäinen kaikista ja että muut saavat merkitystä ainoastaan sikäli kuin auttelevat sitä.
Hän johdatti vieraansa taulukokoelmaan, jossa mitä erilaisimmat värit, Veronesen hopeiset, Tizianin ambran-keltaiset, Rubensin punertavat, Rembrandtin ruskeahkot, Velasquezin harmaat ja ruusuiset tunnut sulivat kauniisti yhteen, muodostaen laulavine värisointuineen mitä loistavimman ja ihanimman sopusointuisuuden. Erään muotokuvan eteen oli nojatuolille unohtunut viulu; se muotokuva esitti ruskeaveristä naista, jolla oli sileästi jakaukselle kammattu tukka ja oliivinkeltainen iho; hänen suuret, pyöreät silmänsä näyttivät anastavan melkein kaiken tilan poskilta; joku tuntematon, jonka piirteet Ingres oli sivellyt varmalla ja hellällä taiteilijakädellään.
— Minun täytyy tunnustaa teille hulluuteni, sanoi ruhtinas Kiiltokilpi. Väliin, kun olen yksin, soitan näiden taulujen edessä ja kuvittelen voivani sävelin tulkita värien ja viivojen sopusointua. Tämän muotokuvan edessä koetan saada ilmi piirustuksen lujan ja kiinteän hyväilyn, mutta epätoivoissani saan aina laskea viuluni kädestäni.
Eräs ikkuna avautui puistoon päin. Ruhtinas ja hänen vieraansa nojautuivat kalteriin, katsellakseen ulos.
— Mikä ihana näköala! huudahtivat Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus.
Kuvapatsailla, oranssipuilla ja kukilla koristetut pengermät johtivat verkallisin, kevyenmatalin portain pensaspyökeillä aidatulle nurmikentälle ja altaille, joista vesi suihkusi ilmaan valkeina sädekimppuina vedenhaltiain näkinkenkä-koteloista tai luonnotarten uurnista. Oikealla ja vasemmalla näkyi laaja ruohomeri, joka lempein mainingein aaltoili aina kaukaisen virran vieremille asti; tämän hopeinen vana välkkyi poppelipuiden lomitse ruusuisissa usvissa väikkyväin kukkulain alla. Ruhtinaskin hymyili, mutta äkkiä hänen katseensa huolestuneena pysähtyi erääseen tämän laajan ja kauniin näyttämön pisteeseen.
— Tuo savutorvi!… mutisi hän muuttuneella äänellä osoittaen sormellaan tehtaan piippua, joka savusi vähän enemmän kuin puolen penikulman päässä puistosta.
— Tuo piippuko? Mutta sitähän tuskin huomaa, sanoi Nelilehti.
— Minä en näe mitään muuta kuin sen, — vastasi ruhtinas. Se turmelee minulta koko tämän näköalan, se tärvelee minulta koko luonnon, se myrkyttää minulta elämän. Ja tuohon pahaan ei ole mitään parannuskeinoa. Se kuuluu eräälle yhtiölle, joka ei tahdo luopua tehtaastaan mistään hinnasta. Olen kaikin tavoin koettanut peittää sitä, mutta en ole siinä onnistunut. Olen aivan sairas sen vuoksi.
Ja paeten pois ikkunan luota hän vaipui synkkänä nojatuoliinsa.
— Tuo meidän olisi pitänyt arvata jo edeltäpäin, sanoi Nelilehti noustessaan vaunuihin. Hän on ylen herkkähermoinen ihminen: luonnollisesti on hän onneton.
Ennenkuin he jatkoivat etsiskelyään, istahtivat he hetkiseksi erään pienen ravintolan puistikkoon vuoren kukkulalle, josta näkyi kaunis laakso ja kirkas, polveileva virta pitkulaisille saarineen. Huolimatta näistä kahdesta epäonnistuneesta yrityksestä toivoivat he vielä löytävänsä onnellisen miljoonamiehen. Heillä oli vielä jälellä näitä noin tusinan verran lähistöllä, m.m. hra Bloch, hra Pullonkaula, parooni Nikolai, valtakunnan suurin teollisuudenharjoittaja, ja markiisi Suurkannus, kenties rikkain heistä kaikista ja lisäksi kuuluisaa sukua, jolla oli yhtä suuret kantamukset kultaa kuin kunniaa.
Heidän vieressään istui muuan pitkä, laiha mies juoden maitoa; hän istui kumarassa kaksin kerroin velttona kuin höyhenpatja; hänen suuret haljakat silmänsä valuivat puoliväliin poskia; hänen nenänsä riippui suun kohdalla. Hän näytti vajonneen tuskan valtaan ja katseli murheellisesti Nelilehden jalkoja.
Parikymmentä minuuttia niihin tuijotettuaan hän nousi synkästi ja päättäväisesti, lähestyi ylimäistä tallimestaria ja pyytäen anteeksi tunkeilevaisuuttaan sanoi:
— Hyvä herra, sallikaa minun tehdä teille kysymys, joka on minulle erinomaisen tärkeä. Paljonko maksatte puolisaappaistanne?
— Vaikka kysymyksenne onkin vähän omituinen, vastasi Nelilehti, ei mikään estä minua siihen vastaamasta. Olen maksanut tästä parista kuusikymmentäviisi frangia.
Kauan aikaa tarkasteli tuntematon sitten vuorotellen omaa ja puhetoverinsa jalkaa, vertaillen molempia jalkinepareja mitä yksityiskohtaisimman tarkasti.
Sitten hän vallan kalpeana ja liikutuksesta värisevällä äänellä huudahti:
— Te sanotte maksavanne tällaisista puolisaappaista kuusikymmentäviisi frangia! Oletteko aivan varma asiastanne?
— Tietysti.
— Herraseni, ajatelkaa tarkasti, mitä sanotte!
— Ohoh! murisi Nelilehti, joka alkoi käydä kärsimättömäksi, olettepa te lystikäs suutari, hyvä herra.
— En minä ole suutari, vastasi muukalainen nöyränlempeällä vaatimattomuudella, — minä olen markiisi Suurkannus.
Nelilehti nosti hattua.
— Herraseni, jatkoi markiisi, minä juuri aavistin sitä; mielipahakseni huomaan, että minulta on taas varastettu! Te maksatte puolisaappaistanne kuusikymmentäviisi frangia ja minä maksan omistani, jotka ovat aivan samanlaiset kuin teidän, yhdeksänkymmentä. Hinnan suuruuteen en kiinnitä huomiota, se ei merkitse minulle mitään, mutta en voi sietää, että minulta varastetaan. Minä en ympärilleni näe, en hengitä muuta kuin epärehellisyyttä, kavallusta, petosta, varkautta ja valhetta, ja minä kammoksun rikkauksiani: ne turmelevat kaikki ihmiset, jotka minua vain lähestyvät, palvelijat, työnjohtajat, hankitsijat, naapurit, ystävät, vaimon, lapset; tuo kaikki tekee omaisuuden minulle inhoittavaksi ja halveksittavaksi. Asemani on kamala. En ole koskaan varma, ettei ihminen, joka seisoo edessäni, ole vilpillinen. Ja kuulua vielä itse tällaiseen ihmisrotuun, se aivan tappaa minut vastenmielisyydellä ja häpeällä.
Ja herttua kumartui jälleen maitokuppinsa puoleen huokaillen:
— Kuusikymmentäviisi frangia! Kuusikymmentäviisi frangia!…
Samassa kuului tieltä tuskan huutoja ja voivotuksia, ja molemmat kuninkaan lähettiläät näkivät kahden koreasti nauhoitetun lakeijan saattaman vanhuksen, joka valitteli ankarasti.
Tämä näky liikutti heitä. Mutta kahvilanisäntä virkahti kovin välinpitämättömästi:
— Se ei ole mitään, se on vain tuo hullu parooni Nikolai, joka on niin rikas!… Hän on tullut mielipuoleksi, hän luulee olevansa vararikon partaalla ja valittelee sitä yötä ja päivää.
— Parooni Nikolai! huudahti Pyhä-Sylvanus, siinä vielä eräs, jolta te olisitte tahtonut pyytää paitaa, Nelilehti!
Tämän viimeisen kohtauksen jälkeen he eivät enää viitsineet kauvemmin etsiä terveellistä paitaa valtakunnan rikkaiden parista. Mutta koska he olivat tyytymättömiä päiväänsä ja pelkäsivät saavansa huonon vastaanoton kuninkaan puolelta, alkoivat he molemmin puolin syyttää toisiaan vastoinkäymisistään.
— Kaikkea teidän mieleenne johtuukin, Nelilehti, lähteä noiden ihmisten luo hakemaan mitään muuta kuin eriskummallisia irvikuvia! Heidän tapansa, ajatuksensa, tunteensa, kaikki on epätervettä; heissä ei ole mitään säännönmukaista eikä luonnollista. He ovat epäsikiöitä.
— Mitä! Ettekö juuri itse sanonut, Pyhä-Sylvanus, että rikkaus on hyve, että on oikein uskoa rikkaiden hyvyyteen ja suloista uskoa heidän onneensa? Mutta huomatkaa: on ero rikkauden ja rikkauden välillä. Jos aatelisto on köyhää ja aatelittomat rikkaita, menee kaikki nurin ja koko valtio sekaisin.
— Nelilehti, ikäväkseni täytyy minun teille ilmoittaa, että teillä ei ole minkäänlaista käsitystä nykyaikaisten valtioiden rakenteesta. Te ette ymmärrä sitä aikaa, jossa elätte. Mutta samapa tuo. Jospa nyt tunnustelisimme tuota kultaista keskulaisuutta! Mitä siitä arvelette? Luulen, että tekisimme viisaasti, jos huomenna kävisimme kaupungin naisten, sekä porvarittarien että ylhäissäätyisempien, vastaanotoissa. Me voimme niissä nähdä erilaatuisia ihmisiä, ja jos luotatte minuun, niin käymme ensin vaatimattomammassa asemassa olevia porvarisnaisia tervehtimässä.
Pääkaupungin salongit.
He tekivät niinkuin puhe oli ollut. He ilmoittautuivat ensiksi rouva Liemen luo, joka oli ruokavara-tehtailijan puoliso; hänen miehellään oli tehdas kaupungin pohjoisosassa. He tapasivat sekä herra että rouva Liemen onnettomina siitä, että heitä ei ollut kutsuttu rouva Kultapuntarin luo, joka oli valimomestarin ja eduskunnan jäsenen puoliso. He menivät rouva Kultapuntarin luo, joka oli vallan epätoivoissaan samoin kuin hänen miehensäkin, syystä että heitä ei ollut kutsuttu rouva Kyyhkyslakan luo, joka oli valtakunnan päärin ja entisen oikeusministerin puoliso. He menivät rouva Kyyhkyslakan luo ja tapasivat sekä päärin että päärittären silmittömästi raivoissaan siitä, että he eivät saaneet kuulua kuningattaren seurapiiriin.
Ne vierailijat, joita he tapasivat näissä eri perheissä, eivät olleet vähemmän onnettomia, epätoivoisia ja raivostuneita. Sairaudet, sydämentuskat ja rahahuolet jäytivät heidän rauhaansa. Ne, jotka omistivat jotakin, pelkäsivät kadottavansa sen mitä heillä oli ja olivat vielä onnettomampia kuin ne, joilla ei ollut mitään. Huomaamattomassa asemassa olevat henkilöt pyrkivät näkösälle ja kuuluisat tahtoivat loistaa vielä enemmän. Työ rasitti useimpia; ja ne, joilla ei ollut mitään tekemistä, vaivaantuivat ikävästä, joka oli vielä julmempaa kuin työ. Monet kärsivät myötätunnosta jotakuta toista kohtaan, kokien samoja tuskia kuin heidän vaimonsa tai rakkaat lapsensa. Vieläpä varsin monet riutuivat sellaisen taudin kourissa, jota heillä ei ollenkaan ollut, mutta jonka he luulivat saaneensa tai pelkäsivät saavansa.
Koleera oli juuri vast’ikään kulkutaudin luontoisena raivonnut kaupungissa, ja eräästäkin liikemiehestä kerrottiin, että hän, peläten saavansa tartunnan ja keksimättä mitään tarpeeksi varmaa turvapaikkaa, teki itsemurhan.
— Ja kaikkein pahinta, — valitteli Nelilehti, — on se, että nämä ihmisraukat, tyytymättä niihin todellisiin vastoinkäymisiin, joita sataa heidän päälleen tiheästi kuin rakeita, vielä lisäksi vaivaavat itseään kuviteltujen tuskien painajaisella.
— Ei ole mitään kuviteltuja tuskia, vastasi Pyhä-Sylvanus. Kaikki tuskat ovat todellisia heti kun ihminen kerran tuntee ne, ja tuskan unelma on todellista tuskaa.
— Olkoon miten hyvänsä, vastasi Nelilehti. Mutta kun minä joudun hellittämään kiviä rakostani, niin soisinpa kernaasti, että se olisi vain unta.
Ja uudelleen sai Pyhä-Sylvanus tilaisuuden todeta, että ihmiset usein murehtivat aivan vastakkaisista ja ristiriitaisista syistä.
Hän keskusteli nimittäin rouva Kyyhkyslakan salongissa peräkkäin kahden hyvin älykkään, valistuneen ja henkisesti varttuneen henkilön kanssa, jotka kiertäin kaartain vaistomaisesti pukivat ajatuksensa sellaiseen muotoon, että siinä heidän tietämättään paljastui se sisäinen paha, joka heitä kalvoi. Valtiollinen tila oli aiheuttanut molempain murheen, mutta aivan vastakkaisista syistä. Hra Hanhenkoura pelkäsi joka hetki jonkunlaista muutosta. Keskellä vallitsevia vakiintuneita olosuhteita, keskellä hyvinvointia ja rauhaa, jota maa par'aikaa nautti, hän odotti pelolla ja vavistuksella levottomuuksia ja perinpohjaista vallankumousta. Värisevin käsin avasi hän joka päivä sanomalehdet; hän oli varma siitä, että jonakuna aamuna saisi lukea kapinoiden ja mellakkain jo alkaneen. Tämän tunnelman painostuksen alaisina ollen muuttuivat kaikki mitättömimmät ja jokapäiväisimmät tapaukset ja sattumat hänen mielikuvituksessaan suurten vallankumousten ensimäisiksi enteiksi, maailmannielevän vedenpaisumuksen alkusoitoksi. Luullen aina olevansa tuon yleismaailmallisen romahduksen kynnyksellä hän eli ainaisen kauhun vallassa.
Aivan päinvastainen ja vielä ihmeellisempi ja harvinaisempi vaiva hivutti hra Kuhalampea. Tyyneys ikävystytti häntä, yleinen järjestys tuskastutti häntä, rauha oli hänestä inhoittava, inhimillisten ja jumalallisten lakien ylevä yksitoikkoisuus ylen tylsyttävä. Hän kaipasi salaa muutoksia ja toivoi hartaasti myllerryksiä, vaikka hän muiden kuullen oli niitä pelkäävinänsä. Tämä hyvä, lempeä, ystävällinen ja inhimillinen mies ei voinut kuvitella itselleen mitään muuta iloa kuin saada kerran nähdä maansa, maapallon ja koko maailmankaikkeuden tuhoutuvan ja hän koetti tähystellä tähdistä mahdollisesti läheneviä yhteentörmäyksiä ja mullistuksia. Hänen mielessään asui ainainen pettymys, alakuloisuus, surullisuus ja synkkyys, sillä valtiollisten asiakirjain tyyli ja katujen rauhalliset näyt muistuttivat hänelle aina olevien olojen muuttumattomuudesta, ja hän kärsi tästä sitäkin enemmän, kun hän ihmistuntemuksensa ja kokemusperäisen ymmärtäväisyytensä pohjalta tiesi, kuinka säilyttämisen, perintätapojen, jäljittelyn ja kuuliaisuuden henki on kansoissa voimakas, ja kuinka tasaisesti ja hitaasti yhteiskunnallinen elämä kehkeytyy.
Pyhä-Sylvanus pani merkille rouva Kyyhkyslakan vastaanotossa toisenkin, vielä laajempikantoisen ja tärkeämmän vastakohtaisuuden.
Eräässä pienen salongin kulmauksessa keskusteli hra Korkea-Kaulus, siviilioikeuden presidentti, rauhallisesti ja matalalla äänellä hra Vuori-Äyrään, eläintieteellisen puutarhan johtajan kanssa.
— Tunnustan teille, ystäväni, sanoi hra Korkea-Kaulus, että kuoleman ajatus on tappaa minut. Ajattelen sitä lakkaamatta, kidun kuoleman tuskissa joka hetki. Kuolema kauhistaa minua, ei itsensä vuoksi, sillä se itse ei ole mitään, vaan sen vuoksi, mitä sitten seuraa, tulevan elämän vuoksi. Minä uskon siihen; minä uskon ja luotan varmasti kuolemattomuuteeni. Järki, vaisto, tiede, jumalallinen ilmestys, kaikki todistaa minulle, että on olemassa katoamaton sielu; kaikki osoittaa minulle ihmisen luonnonlaadun, hänen alkuperänsä ja lopullisen kohtalonsa juuri sellaiseksi kuin kirkko sen meille kuvaa. Minä olen kristitty; minä uskon iankaikkiseen kadotukseen, ja noiden tuskien hirvittävä kuva seuraa minua kaikkialle; helvetti pelottaa minua ja tämä pelko, joka on minussa kaikkia muita tunteita voimakkaampi, hävittää minussa pelastuksen toivon ja kaikki siihen tarvittavat hyveet, upottaa minut syvimpään epätoivoon ja tekee minut siten vikapääksi juuri siihen ikuiseen tuleen, jota pelkään. Viimeisen tuomion pelko tuomitsee minut, helvetin kauhu syöksee minut siihen, ja minä kärsin jo eläissäni kaikkia kadotuksen vaivoja. Ei ole mitään kidutusta, jota voisi verrata siihen, mitä minä saan kestää ja joka yhä vain lisääntyy vuodesta vuoteen, päivästä päivään, hetkestä hetkeen, koska jokainen vuosi, jokainen päivä, jokainen minuutti vie minua lähemmäksi kauhuni lähdettä. Elämäni on yhtä ainoaa pitkää kuolinkamppailua täynnä tuskaa ja tukehduttavaa pelkoa.
Lausuessaan näitä sanoja oikeuden valvoja huitaisi käsillään ilmaa ikäänkuin torjuakseen niitä sammumattomia liekkejä, joiden hän jo tunsi itseään ympäröivän.
— Minä kadehdin teitä, rakkahin ystävä, — huokasi hra Vuori-Äyräs. Te olette onnellinen minuun verrattuna. Minuakin vaivaa kuoleman ajatus, mutta kuinka se eroaakaan teidän käsitystavastanne ja kuinka paljon hirvittävämpi se onkaan! Minun opintoni ja itse tekemäni huomiot, vertailevan anatomian jokapäiväinen harjoittaminen ja syvät aineen olemusta ja rakennetta koskevat tutkimukseni ovat johtaneet minut siihen vakaumukseen, että sanat sellaiset kuin sielu, henki, kuolemattomuus, aineettomuus, eivät merkitse muuta kuin fyysillisiä ilmiöitä tai näiden ilmiöiden kieltämistä ja että meille elämän käsite on myöskin samalla tietoisuuden käsite ja että kuolema vihdoin on samaa kuin meidän täydellinen häviämisemme. Ei ole olemassa mitään sanaa, jolla voisimme tulkita sitä, mikä seuraa elämää, sillä sana "tyhjyys" jota me siitä käytämme, on ainoastaan avuton kieltämisen ele, jonka me teemme luonnolle. Tyhjyys, se on joku ääretön "ei mitään", ja tämä "ei mitään" ympäröi meitä. Siitä me tulemme ja siihen me menemme; me olemme siis kahden tyhjyyden välillä niinkuin pähkinänkuori meren mainingeilla. Tyhjyys, se on jotakin mahdotonta ja sentään varmaa; sitä ei voi käsittää ja se on sentään olemassa. Ihmisten onnettomuus, näettekös, ihmisten onnettomuus ja rikos on juuri siinä, että he ovat keksineet nämä seikat. Muut eläimet eivät tiedä niitä, meidänkin olisi pitänyt jäädä ainaiseksi niistä tietämättömiksi. Olla ja lakata olemasta! Tämän ajatuksen hirmuisuus nostaa hiukset pystyyn päässäni; se ei hetkeksikään jätä minua. Olemattomuus turmelee ja nielee minulta olevaisuuden, ja tyhjyys upottaa minut kuiluunsa jo edeltäpäin. Julma järjettömyys! Minä tunnen ja näen sen varjon alati ylläni.
— Minä olen kuitenkin enemmän surkuteltava kuin te, vastasi hra Korkea-Kaulus. Joka kerran kun vain lausuttekin tuon petollisen ja suloisen sanan tyhjyys, hivelee se sieluani ja houkuttelee minua, niinkuin sairaan päänalainen, levon ja unen lempeällä lupauksella.
Mutta Vuori-Äyräs intti:
— Minun kärsimykseni ovat paljon sietämättömämpiä kuin teidän, koskapa yhteinen kansakin vallan hyvin kestää ikuisen helvetin ajatuksen, mutta jumalankieltäjänä oleminen aina vaatii harvinaisempaa sielunvoimaa. Uskonnollinen kasvatus ja salatieteilevä ajatustapa ovat herättäneet teissä pelkoa ja vihaa inhimillistä elämää kohtaan. Te ette ole ainoastaan kristitty ja katolinen; te olette lisäksi jansenisti ja te kannatte silmäänne edessä samaa kuilua, jota Pascalkin rakasti. Minä, minä rakastan elämää, tätä maista elämää, elämää sellaisenaan, tätä maan matojen kehnon viheliäistä elämää. Minä rakastan sitä, vaikka se on raakaa, huonoa, karkeaa; minä rakastan sitä, vaikka se on halpaa likaista ja turmeltunutta; minä rakastan sitä, vaikka se on tuhmaa, järjetöntä ja julmaa; minä rakastan sitä kaikessa sen riettaudessa ja häpeällisyydessä, kaikessa sen halpamaisuudessa ja ruttoisuudessa, sen rumuudessa ja iljettävässä löyhkässä, kaikessa sen turmeluksessa ja saastassa. Ja tuntiessani, että se livahtaa käsistäni ja pakenee pois minulta, minä vapisen niinkuin raukka ja tulen hulluksi epätoivosta. Sunnuntaisin ja juhlapäivinä kuljeskelen tavallisesti väkirikkaissa kaupunginosissa, hukuttaudun ihmisjoukkoihin, jotka vyöryvät kaduilla, sukeltaudun keskelle miesten, naisten ja lasten sankimpia parvia, tungeskelen kuljeskelevien laulajien ympärillä ja seisoskelen ulkomaalaisten markkinakujeilijain kojujen edessä; en pelkää likaisten hameiden, en rasvaisten liivien kosketusta, vedän sisääni hien, hiusten ja hengityksen väkeviä ja kuumia tuoksuja. Tunnen olevani tässä elämän kuhinassa ikäänkuin kauempana kuolemasta. Kuulen äänen, joka koko ajan kuiskaa minulle:
"- Pelosta, jota minä sinussa herätän, voin ainoastaan minä sinut parantaa; väsymykselle, jolla uhkaukseni sinua rasittaa, voin ainoastaan minä antaa lepoa." — Mutta minä en tahdo! Minä en tahdo!
— Voi, — huokasi oikeuden valvoja. Jos emme kerran tässä elämässä parane niistä taudeista, jotka jäytävät sieluamme, niin ei kuolemakaan tuo lepoa.
— Ja se minua etenkin raivostuttaa, — jatkoi tiedemies, — että meidän molempain kuoltua en saa edes sitä tyydytystä, että voisin sanoa teille: "Siinä nyt näette, Korkea-Kaulus! Minä en siis erehtynyt; ei ole mitään." En saa edes nauttia siitä, että olin oikeassa. Ja te, te ette koskaan tule huomanneeksi erhetystänne. Kuinka kalliin hinnan maksammekaan ajatuksesta! Te olette onneton, ystäväni, sentähden että teidän ajatuksenne on laajempi ja voimakkaampi kuin eläinten ja useampain ihmisten. Ja minä olen vielä onnettomampi kuin te, sentähden että minä olen nerokkaampi.
Tämä keskustelu, jonka pääponnet olivat ulottuneet Nelilehdenkin kuuluville, ei häntä erikoisemmin tyrmistyttänyt.
— Nuo ovat henkisiä tuskia, sanoi hän; ne voivat kyllä olla julmia, mutta ne ovat verrattain harvinaisia. Enemmän huolta herättää minussa kansanomaisemmat vaivat, ruumiin kärsimykset ja epämuodostukset, rakkauden tuskat ja rahapula, jotka juuri tekevät etsiskelymme niin turhaksi ja tukalaksi.
— Sitäpaitsi, huomautti Pyhä-Sylvanus, nuo molemmat herrat pakoittamalla pakoittavat uskonkappaleensa itselleen onnettomuutta tuottaviksi. Jos Korkea-Kaulus kysyisi neuvoa joltakulta kunnon jesuiitta-isältä, rauhoittuisi hän piankin, ja Vuori-Äyrään taaskin pitäisi tietää, että ihminen voi olla jumalankieltäjä kirkkaan rauhallisena niinkuin Lucretius, tai suloisesti siitä nauttien niinkuin André Chénier. Muistelkoon hän Homeroksen säettä: "kuollut on Patroklos, mies itseäs arvokkaampi", ja valmistukoon kevein mielin eräänä päivänä astumaan sinne, missä häntä jo odottavat suuret opettajansa ja mestarinsa, antiikin filosofit, renessansin humoristit, nykyaikaiset tiedemiehet ja niin monet muut häntä itseään arvokkaammat. "Kuolla täytyy Helenan ja Pariksenkin", laulaa François Villon. "Me olemme kaikki kuolevaisia", kuten Cicero sanoo. "Me kuolemme kaikki", sanoo myös se nainen, jonka viisautta Raamattu ylistää toisessa Kuninkaiden kirjassa.
Onni olla rakastettu.
He lähtivät päivälliselle kuninkaalliseen puistoon, komeaan kävelypaikkaan, joka kuningas Kristofferin pääkaupungissa suunnilleen vastaa sitä, mitä Boulognen metsä merkitsee Parisille, Cambre Brysselille, Hyde-Park Lontoolle, Thiergarten Berlinille, Prater Wienille, Prado Madridille, Cascines Firenzelle ja Pincio Roomalle. Istuen ulkosalla keskellä päivällisvieraiden loisteliasta parvea seurasivat he katseillaan noita suuria, kukin ja töyhdöin koristeltuja hattuja, jotka kuten harhailevat huvimajat, kuten lemmenherhiläisten hempeät piilopirtit, kuten pyyteitä kokoavat kyyhkyslakat, liikkuivat heidän ympärillään.
— Luulenpa, sanoi Nelilehti, että etsimämme esine löytyy juuri täältä. Minullekin on sattunut aina joskus niinkuin muillekin, että minua on rakastettu: se on onnea se, Pyhä-Sylvanus, ja vieläkin epäilen vahvasti, että eiköhän se sittenkin vain liene ihmisten ainoa onni; ja vaikkakin minä poloinen rakossani raahaan kuormaa, jossa on enemmän kiviä kuin sorarattailla kivilouhimosta ulos työnnettäessä, niin on päiviä, jolloin voin olla rakastunut kuin kahdenkymmenen vuotias nuorukainen.
— Minä, vastasi Pyhä-Sylvanus, minä olen naisvihaaja. Minä en voi antaa naisille anteeksi sitä, että he ovat samaa sukupuolta kuin rouva Pyhä-Sylvanus. He ovat kyllä kaikki, minä tiedän sen, vähemmän tyhmiä, vähemmän ilkeitä ja vähemmän rumia, mutta sekin on jo liikaa, että heillä on mitään yhteistä hänen kanssaan.
— Jättäkää tuo puheenaihe, Pyhä-Sylvanus. Sanonpa teille, että se mitä etsimme on varmasti täällä ja että meidän ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätemme saadaksemme sen kiinni.
Ja viitaten erääseen hyvin kauniiseen mieheen, joka istui yksinään pienen pöydän ääressä, hän jatkoi:
– Tehän tunnette Jaakko Purjetuulen. Hän miellyttää naisia, hän miellyttää kaikkia naisia. Kas siinä on onni, tai sitten en ymmärrä siitä asiasta yhtään mitään!
Pyhä-Sylvanus tahtoi myöskin tulla vakuutetuksi tästä. He pyysivät Jaakko Purjetuulen kanssaan päivällisille ja siinä syödessään juttelivat tuttavallisesti hänen kanssaan. Lukemattomia kertoja he, pitkiä kiertoteitä ja äkillisiä yllätyksiä tehden, häikäilemättömästi ja verhotusti, vihjauksin ja aivan suoraan asiaan käsiksi käyden yrittivät päästä selville hänen onnestaan, tulematta silti sen viisaammiksi tämän kumppanuksensa suhteen, jonka siro sanontatapa ja viehättävät kasvot eivät ilmaisseet iloa eivätkä surua. Jaakko Purjetuuli puheli mielellään, vaikutti avomieliseltä ja luonnolliselta, kertoipa hän lisäksi joitakin salaisuuksiaankin, mutta ne vain yhä enemmän pimittivät hänen syvimmän salaisuutensa ja tekivät sen yhä saavuttamattomammaksi. Varmaa oli, että hän sai paljon rakkautta osaksensa; oliko hän siitä onnellinen vai onneton? Kun oli päästy päivällisessä hedelmiin asti, luopuivat kuninkaan molemmat inkvisiittorit turhasta tutkistelemisestaan. Viitsimättä enää terästää aseitaan he puhelivat nyt vain jotakin sanoakseen ja haastoivat itsestään: Pyhä-Sylvanus vaimostaan ja Nelilehti pitkiä valituksia peruskivestään, jolta kohdaltaan hän muuten muistuttaa Montaignea. Kerrottiin jos jonkinlaisia tarinoita likööriä maisteltaessa: siinä kuultiin juttu rouva Kalliskivestä, joka pakeni eräästä yksityisasunnosta leipurinsälliksi puettuna, vaatekoppa päälaella; uusi kasku kenraali Säyseästä ja rouva paroonitar Bildermannista; samoin toinen ministeri Visiiristä ja rouva Cereksestä, jotka Antoniuksen ja Kleopatran tavoin sulattivat kokonaisen valtakunnan suuteloihin, ja vielä useita muita, muinaiselta ja nykyajalta. Jaakko Purjetuuli kertoi erään itämaisen sadun.
— Nuori bagdadilainen kauppias, — kertoi hän, — tunsi itsensä eräänä aamuna vuoteessaan lepäillessään kovin lemmensairaaksi ja toivotteli suureen ääneen huutaen itselleen sellaista onnea, että kaikki naiset rakastaisivat häntä. Haltia, joka heti kuuli hänen sanansa, ilmestyi hänelle ja sanoi: "Toivomuksesi on täytetty. Tästä päivästä lähtien olet kaikkien naisten rakastama." Heti hyppäsi nuori kauppias iloissaan vuoteestaan ja uskoen käyvänsä kohti loppumattomia ja vaihtelevia huvituksia hän laskeutui alas kadulle. Tuskin oli hän kävellyt paria askelta ennenkuin muuan pahan näköinen vanha akka, joka siivilöitsi viiniä kellarissaan, syttyi hänet nähdessään kiihkeään rakkaudenliekkiin ja alkoi heittää hänelle lentomuiskuja kellarinaukosta. Hän käänsi inhoten päänsä toisaalle, mutta eukko veti hänet jalasta maanalaiseen koloonsa, jossa hän piti nuorukaista vankinaan kokonaista kaksikymmentä vuotta. Jaakko Purjetuuli oli juuri lopettanut satunsa, kun hovimestari tuli ilmoittamaan hänelle, että häntä odotettiin. Hän nousi ja synkin ilmein, pää kumarassa, hän ohjasi askeleensa puutarhan portille, missä häntä eräitten vaunujen nurkassa odotti jotenkin karkean näköinen olento.
— Hän kertoi oman tarinansa, sanoi Pyhä-Sylvanus. Tuo nuori bagdadilainen kauppias on hän itse.
Nelilehti löi otsaansa:
— Olihan minulle tosiaan kerrottu, että hän oli lohikäärmeen vartioima; olin aivan unohtanut sen!
He palasivat palatsiin verrattain myöhään ilman muuta paitaa kuin omansa ja tapasivat silloin kuninkaan ja rouva Kananheimon itkemässä kuumia kyyneleitä erästä Mozartin sonaattia kuunnellessaan.
Seurustelu kuninkaan kanssa oli tehnyt rouva Kananheimon raskasmieliseksi, ja hän hautoi päässään synkkiä mietteitä ja mielettömiä kauhunkuvia. Hän luuli olevansa vainottu, hirvittävien salahankkeiden uhri; hän eli ainaisessa myrkytyksen pelossa ja pakoitti kamarineitonsa maistamaan kaikkia hänelle tarjottuja ruokia. Hän pelkäsi kuolemaa, mutta tunsi houkutusta itsemurhaan. Tämän naisen mieliala vielä pahensi kuninkaankin tilaa, ja he viettivät yhdessä ikäviä hetkiä.
— Maalarit, sanoi Kristoffer V, ovat kamalia valheen levittäjiä. He varustavat liikuttavalla kauneudella itkevät naiset, ja esittävät meille jonkun Andromaken, Artemiksen, Magdalenan tai Helenan aivan suloisina kyynelhelyissään. Minulla on sievä muotokuva Adrienne Lecouvreuristä Cornelian osassa, jossa hän kyynelillään kostuttaa Pompeijin raunioita: hän on ihana. Mutta heti kun rouva Kananheimo rupeaa itkemään, vääntyvät hänen kasvonsa rumasti, ja hänen nenänsä alkaa punottaa: hän on silloin pelottavan ruma.
Tämä onneton ruhtinas, joka kulutti kaiken aikansa vain tuon terveyttä-tuottavan paidan odotuksessa, soimasi ankarasti Nelilehteä ja Pyhä-Sylvanusta heidän huolimattomuudestaan, kykenemättömyydestään ja huonosta menestyksestään, luottaen kenties siihen, että näistä kolmesta syytöksestä ainakin joku osuisi oikeaan:
— Te annatte minun ilman muuta kuolla, niinkuin tekevät lääkärini Aasinleuka ja Tinaharkko. Mutta mitä heihin tulee, niin se kuuluu heidän ammattiinsa. Odotin toista teiltä; luotin älyynne ja ystävyyteenne. Huomaan, että olen erehtynyt. Palata tyhjin toimin! Ettette toki häpeä! Oliko teidän tehtävänne muka niin vaikea? Onko siis niin vaivaloista löytää onnellisen miehen paitaa? Jos ette edes kykene tällaista asiaa toimittamaan, niin mihin sitten oikein kykenette? Ainoastaan itse voi palvella itseään hyvin. Tämä pitää paikkansa yksityisihmisten suhteen ja vielä enemmän kuninkaihin nähden. Lähden aivan paikalla etsimään tuota paitaa, jota te ette kykene löytämään.
Ja heittäen yltään yömyssynsä ja kotipukunsa pyysi hän vaatteitaan.
Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus koettivat pidättää häntä.
— Sire, se olisi hyvin varomatonta, muistakaa sairauttanne!
— Sire, kello on jo lyönyt kaksitoista.
— Luuletteko te siis, sanoi kuningas, että onnelliset ihmiset nukkuvat niinkuin kanat? Eikö ole enää mitään huvittelupaikkoja minun pääkaupungissani? Eikö ole enää mitään yökahviloita? Poliisipäällikköni on antanut sulkea kaikki epäilyttävät ilopaikat; mutta totta kai ne siitä huolimatta toimivat? Mutta eihän minun edes ole tarvis mennä mihinkään huoneustoihin. Minä löydän kyllä sen, mitä tarvitsen, kadulta ja penkeiltä.
Nopeasti pukeuduttuaan Kristoffer V harppasi rouva Kananheimon yli, joka kiemurteli maassa kouristuskohtauksessa, syöksyi alas portaita ja riensi juoksujalkaa puutarhan läpi. Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus seurasivat häntä matkan päästä, ällistyneinä, puhumattomina.
Onko onni siinä, että olemassaolon-tunto lakkaa?
Tultuaan suurelle valtatielle, jota kuninkaallisen puiston puolelta vanhat jalavat varjostivat, hän huomasi nuoren, kauniin miehen, joka nojaten puun runkoon, keveä ilon ilme kasvoillaan, katseli ylös tähtiä kohti, jotka säihkyvillä ja salaperäisillä merkeillään viitoittivat taivaan ääretöntä lakeutta. Vieno tuulen henki leyhytteli hänen kiharaista tukkaansa, ja taivaallisen kirkkauden heijastus hohti hänen katseestaan.
— Minä olen löytänyt oikean, ajatteli kuningas.
Hän lähestyi tätä hymyilevää ja kaunista nuorukaista, joka hieman säpsähti hänet nähdessään.
— Olen pahoillani, herraseni, sanoi ruhtinas, että häiritsen teidän haaveiluanne. Mutta kysymys, jonka aion teille tehdä, on minulle suorastaan elämänkysymys. Älkää kieltäytykö vastaamasta henkilölle, joka kenties kykenee hyvin palkitsemaan teidät ja joka ei suinkaan tahdo olla kiittämätön. Hyvä herra, oletteko onnellinen?
— Olen.
— Eikö mitään puutu onnestanne?
— Ei mitään. Tosin ei aina ole näin ollut laitani. Minäkin olen, kuten kaikki ihmiset, tuntenut elämäntuskaa, ja kenties olen tuntenut sen kipeämmin kuin monet muut. Se ei johtunut minun erikoisesta asemastani, ei myöskään tilapäisistä olosuhteista, vaan siitä alkusyystä, joka on yhteistä kaikille ihmisille ja kaikille luoduille; minä olen ollut suuressa ahdistuksessa: nyt se on kokonaan poissa. Nautin täydellistä rauhaa, suloista iloa; kaikki on minussa pelkkää tyytyväisyyttä, tyyntä kirkkautta, syvää sopusointua, yli-inhimillinen riemu täyttää koko olemukseni. Te näette minut, hyvä herra, elämäni kauneimmassa kohdassa, ja koskapa sallima on saattanut teidät tielleni, otan teidät onneni todistajaksi. Vihdoinkin olen vapaa, vapaa pelosta ja kauhusta, jotka tavallisesti ahdistavat ihmisiä, vapaa kunnianhimoisista pyyteistä, jotka heitä jäytävät, ja turhista toiveista, jotka heitä pettävät. Olen yläpuolella onnen heittelyjen ja ulkopuolella ihmissuvun kahden näkymättömän vihollisen, ajan ja paikan vaikutusvallan. Voin uhmata kohtaloa. Omistan ehdottoman onnen ja olen yhtä jumaluuden kanssa. Ja tämä onnellinen tila on omaa työtäni; siitä saan kiittää erästä äsken tekemääni päätöstä, joka on niin viisas, hyvä, kaunis, hyveellinen ja tehokas, että siinä pysyessään jumaloituu.
Minä aivan uin ilossa, minä olen ihanassa päihtymistilassa. Minä sanon täysin tietoisena ja tämän haltioittavan, innostavan ja hurmaavan käsitteen täydellisimmässä ja korkeimmassa merkityksessä: "En tunne enää itseäni."
Hän veti esiin kellonsa.
— Hetki on tullut. Hyvästi!
— Vielä sana, herraseni. Te voitte pelastaa minut. Minä…
— Ei kukaan voi pelastua muutoin kuin ottamalla esimerkkiä minusta.Teidän täytyy jättää minut nyt. Hyvästi!
Ja sankarillisin askelin ja nuorekkain ryhdin loittoni tuntematon tien viereiseen metsään. Kristoffer, joka ei tahtonut noin vain luopua löydöstään, seurasi häntä… Hän oli tuskin ehtinyt ryteikön laitaan, kun hän kuuli pyssyn laukauksen; hän kiiruhti eteenpäin, taivutti oksia syrjään ja näki onnellisen nuorukaisen makaavan ruohikossa, ohimo luodin lävistämänä ja puristaen vielä revolveria oikeassa kädessään.
Tämän nähdessään kuningas pyörtyi. Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus riensivät hänen luokseen, auttoivat häntä palautumaan tajuihinsa ja kantoivat hänet palatsiin.
Kristoffer antoi ottaa selvää tästä nuorukaisesta, joka näin hänen silmiensä edessä oli löytänyt epätoivoisen onnen. Hän sai kuulla, että hän oli erään ylhäisen ja rikkaan perheen perillinen, yhtä älykäs kuin kauniskin ja koko elämänsä ollut kohtalon suosima.
Sigismundus Dux.
Seuraavana päivänä Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus jälleen ollessaan paidan etsinnässä ja laskeutuessaan alas pitkin Perustuslakien katua tapasivat kreivitär Cecilian, joka juuri astui ulos eräästä musiikkikaupasta. He saattoivat hänet hänen vaunuihinsa.
— Herra Nelilehti, teitä ei näkynyt eilen professori Häränselän leikkausopillisessa näytännössä, eikä myöskään teitä, herra Pyhä-Sylvanus. Teitte kovin väärin, kun ette tulleet, se oli hyvin mielenkiintoista. Professori Häränselkä oli kutsunut sinne koko hienon maailman, yhtä lukuisan kuin valitunkin joukon kello 5:n leikkaukseensa, joka oli aivan ihana munasarjatapaus. Siellä oli kukkia, hienoja pukuja, musiikkia; jäätelöäkin tarjoiltiin. Professori esiintyi tässä tilaisuudessa erinomaisen ylhäisesti ja sirosti. Hän antoi myös ottaa kuvalaattoja eläviäkuvia varten.
Nelilehti ei erittäin hämmästynyt tästä kuvauksesta. Hän tiesi, että professori Häränselkä toimitti leikkauksensa huvitusten ja ja ylellisyyden ympäröimänä; hän olisi mennyt pyytämään häneltä paitaa, ellei hän muutamia päiviä sitten olisi nähnyt tätä kuuluisaa kirurgia vallan lohduttomana sentähden ettei hän ollut saanut leikata päivän suurimpia kuuluisuuksia Saksan keisaria, joka oli antanut professori Hilmacherin poistaa itsestään jonkun visvarakon, ja ihmenäyttelyn kääpiönaista, joka nieltyään noin satasen naulaa ei tahtonut antaa avata vatsaansa, vaan joi itsepintaisesti risiiniöljyä.
Pyhä-Sylvanus, joka oli pysähtynyt musiikkikaupan näyteikkunan eteen, tarkasteli Sigismundus Duxin rintakuvaa ja huudahti sitten äkkiä suureen ääneen:
— Mutta tuossahan on juuri se, jota etsimme! Tuossa on onnellinen mies!
Rintakuva, joka oli hyvin näköinen, esitti säännöllisesti ja ylväästi muovailtuina tuollaisia sopusointuisia ja täyteläisiä kasvoja, jotka muistuttavat maapalloa. Tuo suuri säveltäjä, vaikkakin hän jo oli kalju ja vanha, näytti siinä yhtä herttaiselta kuin komealta. Hänen päälakensa kaartui kauniina kuin kirkon holvi, mutta hänen hieman suuri nenänsä sensijaan piti kiinni tyvestään aivan maallisella, vantteralla halukkuudella ja tukevalla otteella; tasaisen leukaparran sisältä pistivät näkyviin lihalliset huulet ja aistillisuutta ja Bakkuksen palvelusta todistava suu. Niin, juuri tuollainen oli se nero, joka sävelsi kaikkein pyhimmät oratoriot ja kaikkien intohimoisimman ja aistillisimman teatterimusiikin. — Kuinka, jatkoi Pyhä-Sylvanus, emme ennen ole tulleet ajatelleeksi Sigismundus Duxia, joka niin täysin siemauksin nauttii tavattomasta maineestaan, — joka on kylliksi taitava käyttääkseen kaikki sen suomat edut hyväkseen ja juuri tarpeeksi hullu säästyäkseen korkean aseman aiheuttamista ikävyyksistä ja pakollisista velvollisuuksista, — Sigismundusta, joka on henkevin ja aistillisin kaikista neroista, onnellinen kuin jumala ja rauhallinen kuin eläin — joka lukemattomissa rakkausseikkailuissaan näyttää yhdistävän mitä hienoimman herkkätuntoisuuden mitä raaimpaan kyynillisyyteen!
— Hänellä on rikas luonnonlaatu, — myönsi Nelilehti. Hänen paitansa ei voi tehdä muuta kuin hyvää Hänen Majesteetilleen. Menkäämme pyytämään sitä.
Heidät johdettiin suojamaan, joka oli avara ja kaikuva kuin joku konserttikahvila. Kolmiaskelmaiselle korokkeelle sijoitetut urut peittivät osan seinästä lukemattomilla pilleillään. Puettuna upeaan myssyyn ja kirjailtuun viittaan Sigismundus Dux sepitteli uusia sävelmiä, ja hänen sormiensa kosketuksesta syntyi sointuja, jotka saivat sielut läikähtämään ja sydämet sulamaan. Noilla kolmella purppuraverhoisella askelmalla virui hänen jalkojensa juuressa joukko naisia, komeita, suloisia, pitkiä, hentoja, käärmemäisiä, pyöreitä, hempeän pehmeitä ja valtavan uhkeita, mutta kaikki yhtä kiihkeitä ja lempeensä hiutuvia, kaikki rakkautensa ja pyyteensä kaunistamia. Suojama oli täynnä ihmisvilinää, siinä nuoria amerikattaria, israelilaisia rahamiehiä, valtiomiehiä, tanssijattaria, laulajattaria, katolilaisia pappeja, protestanttisia, budhalaisia; siinä mustia ruhtinaita, pianonvirittäjiä, sanomalehtimiehiä, lyyrillisiä runoilijoita, impressarioita, valokuvaajia, miehiä naisen ja naisia miehen puvussa. He kaikki muodostivat vain yhden ainoan suuren, sekavan, tunkeilevan, yhteensulautuvan ihailijajoukon, jonka yläpuolella pylväiden, kynttiläjalkain ja kattokruunujen korkeudessa vyöryi tuo joka hetki uusi ja notkeakuvioinen hartausmusiikki. Koko tämä ääretön kansa oli haltioitumisen huumaama; tämän tilaisuuden nimenä oli "intiimi matinea".
Urut vaikenivat. Kokonainen pilvi naisia pimitti siinä silmänräpäyksessä mestarin, joka hetkittäin pilkahti siitä puoleksi näkyviin niinkuin kirkas tähti vaipuakseen sitten heti jälleen takaisin. Hän oli lempeä, mairitteleva, liukas ja viettelevä. Hän oli erittäin herttainen, ei sentään narrimaisempi kuin oli tarvis, suuri niinkuin maailma ja pikkuinen kuin lemmenjumala; hymyillen hän näytteli harmaan partansa keskestä pikkulapsen hampaitaan, jaellen kaikille helppotajuista ja sievää imartelua, joka ihastutti kuulijaansa; mutta sanoja oli mahdoton pitää mielessään, niin hennon ohuita ne olivat, joten siis koko niiden tenho jäi salaperäisyyden varjoon. Hän oli yhtä ystävällinen ja hyvä miehillekin, ja nähdessään Pyhä-Sylvanuksen syleili hän tätä kolmasti vakuuttaen pitäneensä häntä aina rakkaassa ja lämpöisessä muistossa. Kuninkaan sihteeri otti heti vaarin tilaisuudesta: hän pyysi saada puhua hänen kanssaan pari sanaa kahden kesken kuninkaan puolesta, ja esitettyään hänelle pääpiirteissään sen tärkeän tehtävän, joka hänelle oli uskottu, sanoi hän:
— Mestari, antakaa minulle pai…
Hän keskeytti lauseensa nähdessään Sigismundus Duxin piirteiden äkkiä pahasti vääristyvän.
Joku posetiivi oli ulkona kadulla alkanut jauhaaKeltaisten narsissien polkkaa. Ja heti sen ensimäiset säveleet kuultuaan oli suuri mies kalvennut. Tämä vuodenajan lempisävel oli erään köyhän Pukki-nimisen nurkkatanssi-viuluniekan tekemä, joka muuten oli aivan tuntematon ja kurjissa oloissa elävä. Ja tuo jo neljäkymmentä vuotta kunnian ja rakkauden kruunaamana ollut mestari ei voinut sallia sitä, että vähänkään ylistystä lankesi Pukki-raukan osalle; hän tunsi sen sietämättömäksi omakohtaiseksi loukkaukseksi. Itse Jumalakin on kateellinen ja suree ihmisten kiittämättömyyttä. Sigismundus Dux ei voinut kuullaKeltaisten narsissien polkkaatulematta sairaaksi. Hän jätti yhtäkkiä Pyhä-Sylvanuksen, ihailijajoukkonsa ja lempeen hiutuvain naistensa komean lauman sekä kiiruhti pesukammioonsa oksentamaan ulos myrtyneen sappensa.
— Hän on surkuteltava, — huokasi Pyhä-Sylvanus.
Ja vetäen Nelilehteä mukanaan takin liepeestä hän astui ulos onnettoman sävelniekan talosta.
Onko pahekin avu.
Neljätoista pitkää kuukautta he kulkivat aamusta iltaan ja illasta aamuun nuuskien kaupunkia ja sen ympäristöä, tehden huomioita, tarkastellen ja kysellen turhaan. Kuninkaan voimat heikkenivät päivä päivältä, ja hän oli jo saanut käsitystä sellaisen etsiskelyn vaikeuksista; hän antoi sisäministerilleen käskyn asettaa ylimääräinen valiokunta, jonka tehtävänä olisi herrojen Nelilehden, Tuliaivon, Pyhä-Sylvanuksen ja Jääpohjan johdolla täysin valtuutettuna salaisesti hankkia tietoja valtakunnan onnellisista ihmisistä. Poliisipäällikkö luovutti ministerin huomautuksesta kaikkein taitavimmat kätyrinsä valiokuntalaisten käytettäviksi ja pian etsittiin pääkaupungissa onnellisia yhtä vimmatusti ja kiihkoisasti kuin muissa maissa pahantekijöitä ja anarkisteja. Jos vain jotakuta henkilöä epäiltiin onnelliseksi, niin heti hänet annettiin ilmi ja ruvettiin häntä vakoilemaan ja pyydystämään. Kaksi poliisia oli asetettu kaikkien onnelliseksi epäiltyjen ihmisten ikkunain alle, missä he suurissa rautasaappaissaan marssivat edestakaisin hetkeksikään vartiopaikaltaan väistymättä. Jos joku maailmanmies tilasi itselleen aition Oopperassa, pantiin hän heti valvonnan alle. Jos jonkun hevosystävän hevonen oli voittanut kilpa-ajoissa, pidettiin häntä silmällä. Kaikkien rakkauskohtauksiin vuokrattavien talojen toimistohuoneessa oli myös poliisiviraston asiamies, joka teki muistiinpanoja tulijoista. Ja hra poliisipäällikön huomautuksen johdosta, että hyve tekee ihmisen onnelliseksi, annettiin ilmi myös kaikki hyväntekeväiset henkilöt, turvalaitosten perustajat, jalomieliset lahjoittajat, hyljätyt ja uskolliset aviovaimot, uhrautuvaisuudestaan tunnetut kansalaiset, sankarit ja marttyyrit, ja kaikki alistettiin yksityiskohtaisiin tutkisteluihin.
Tämä valvonta painoi koko kaupunkia, mutta kukaan ei voinut aavistaa sen syytä. Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus eivät olleet kenellekään uskoneet etsivänsä onnen paitaa, peläten, kuten jo edellä olemme kertoneet, että kunnianhimoiset tai rahanahneet henkilöt, teeskennellen omaavansa täydellisen onnen, saattaisivat luovuttaa kuninkaalle muka onneatuottavana aivan kurjuuden, murheen ja huolen saastuttaman alusvaatteen. Poliisin tavattomat toimenpiteet herättivät levottomuutta ylhäisemmissä säätyluokissa, ja koko kaupunki näytti olevan jonkun verran kuohuksissa. Useat hyvin arvossapidetyt naiset joutuivat huonoon huutoon, ja monenlaisia häväistysjuttuja syntyi.
Uusi valiokunta kokoontui joka aamu kuninkaallisessa kirjastossa hra Nelilehden toimiessa esimiehenä ja herrojen Poran ja Makiaviinin suosiollisesti avustaessa, jotka viimeksimainitut olivat molemmat ylimääräisiä valtioneuvoksia. Joka istunnossa tarkastivat he keskimäärin noin viisitoistasataa asiakirjaa. Neljä kuukautta kestäneen istuntoajan jälkeen eivät he vieläkään olleet päässeet onnellisen miehen jäljille.
Kun puheenjohtaja Nelilehti sitä valitteli, huudahti hra Makiaviini:
— Valitettavasti tuottavat paheet ihmisille kärsimyksiä, ja kaikilla ihmisillä on paheita.
— Ei minulla, huokasi hra Tuliaivo, ja minä olen siitä aivan epätoivoissani. Paheeton elämä on pitkästyttävää, painostavaa ja surullista. Pahe on ainoa huvi, mitä ihmisellä voi olla maailmassa; pahe on olemassaolon ainoa väritys, se on sielun suola, hengen kipinä. Mitä sanonkaan, pahe on ainoa omaperäinen, ainoa luova voima ihmisessä; se on luonnon pyrkimystä nousta uusine rakennelmineen luontoa vastaan, inhimillisen vallan voittoa eläimellisestä vallasta, inhimillisen luomistyön kunnioimista tuntemattoman luomistyön vastapainoksi, tietoisen maailman kehittymistä itsetiedottoman kaikkeuden sijaan; pahe on ihmisen ainoa omaisuus, johon hänellä on yksinoikeus, hänen todellinen isäinperintönsä, hänen oikea avunsa, sanan syvimmässä merkityksessä, koska sana avu on samaa juurta kuin auttaa.
Olen koettanut antautua paheelle; en ole voinut: siihen tarvitaan neroutta, siihen tarvitaan rikkaita luonnonlahjoja. Teeskennelty pahe ei ole mikään pahe.
— No tuopa kummalta kuulostaa, sanoi Nelilehti; mitä te sitten oikeastaan nimitätte paheeksi?
— Minä nimitän paheeksi tavaksimuuttunutta taipumusta sellaiseen, jota suurin osa ihmisiä pitää luonnottomana ja pahana; tarkoitan sillä yksilöllistä moraalia, yksilöllistä voimaa, yksilöllistä hyvettä, kauneutta, valtaa ja neroa.
— Olkoon menneeksi, sanoi neuvosherra Pora, voihan sen selittää tuollakin lailla.
Mutta Pyhä-Sylvanus vastusti ankarasti kirjastonhoitajan mielipidettä.
— Älkää sitten puhuko mitään paheista, sanoi hän tälle, koska teillä kerran ei niitä ole. Te ette tiedä siitä asiasta mitään. Minulla on paheita, minulla, minulla on niitä useampiakin, ja minä vakuutan teille, että minulla on niistä enemmän harmia kuin tyydytystä. Ei mikään ole niin kiusallista kuin joku pahe. Sitä heittelehtii sinne tänne, hehkuttaa mielikuvituksensa ja kuluttaa voimansa voidakseen tyydyttää himonsa, ja heti kun se on tyydytetty, tuntee sitä kohtaan ääretöntä inhoa…
— Te ette puhuisi noin, hyvä herra, väitti Tuliaivo, jos teillä olisi kauniita paheita, jaloja, ylpeitä, ruhtinaallisia, pilvenkorkuisia ja todellakin hyveellisiä paheita. Mutta teillä ei ole muuta kuin häpeällisiä, pelokkaita ja naurettavia paheita. Te ette ole, herraseni, mikään suuri jumalien halveksija.
Pyhä-Sylvanus oli ensin vähän loukkaantunut tällaisesta puheesta, mutta kirjastonhoitaja todisti hänelle, ettei hänen sanoissaan piillyt minkäänlaista solvausta. Pyhä-Sylvanus uskoi sen mielellään ja puki ajatuksensa lopuksi seuraavaan viisauslauselmaan:
— Valitettavasti on hyve samoin kuin pahe, pahe samoin kuin hyve, ponnistusta, orjuutta, taistelua, vaivaa, työtä ja rasitusta: sentähden olemmekin kaikki onnettomia.
Mutta puheenjohtaja Nelilehti valitti, että hänen päänsä oli aivan halkeamaisillaan.
— Hyvät herrat, sanoi hän, älkäämme siis enää viisastelko. Emmehän me ole sitä varten luotuja.
Ja hän lopetti istunnon.
Tämän onnen valiokunnan kanssa kävi samoin kuin kaikkien valiokuntain on eduskunnassa ja eduskuntien ulkopuolella käynyt kaikkina aikoina ja kaikissa maissa: se ei päässyt minkäänlaisiin tuloksiin, ja pidettyään istuntoja viisi vuotta se hajaantui, tuottamatta toiminnallaan mitään hyötyä.
Kuningas ei voinut paremmin. Tuo Merehisen kaltainen neurastenia pukeutui kerrassaan kukistaakseen hänet mitä erilaisimpiin ja hirvittävimpiin muotoihin. Hän valitti nyt, että kaikki hänen elimensä olivat ruvenneet vaeltamaan ja liikkuivat lakkaamatta hänen ruumiissaan kulkeutuen mitä tavattomimpiin paikkoihin, munuaiset nieluun, sydän pohkeeseen, suolet nenään, maksa kurkkuun, aivot vatsaan.
— Te ette voi kuvitella, lisäsi hän, kuinka nämä aistimukset ovat tuskallisia ja kuinka ne hämmentävät ajatuksia.
— Sire, käsitän tuon sitäkin paremmin, vastasi Nelilehti, kun minullekin nuoruudessani useasti sattui sellaista, että vatsaan menneet ainekset nousivat päähäni, ja sekös vasta sekoitti minun ajatukseni tavalla, jota on mahdoton kuvailla. Minun matematiikkaopintoni kärsivät siitä suuresti.
Mitä enemmän Kristoffer kärsi, sitä kiihkeämmin vaati hän tuota paitaa, joka oli hänelle määrätty.
Kirkkoherra Puolikinnas.
— Minä alan jälleen uskoa, sanoi Pyhä-Sylvanus Nelilehdelle, että jos emme ole mitään löytäneet, niin on syy siinä, että olemme nurinkurisesti etsineet. Minä uskon hyveeseen ja minä uskon onneen. Ne ovat eroittamattomat. Ne ovat harvinaisia; ne ovat piilossa. Me löydämme ne mataloista majoista sydänmailta. Jos kallistatte korvaanne minun mielipiteilleni, niin etsimme niitä tästälähin etenkin noilta karuilta vuoriseuduilta, jotka ovat meidän Savoijamme ja Tyrolimme.
Kaksi viikkoa myöhemmin he olivat tutkineet kuusikymmentä vuorikylää tapaamatta yhtään onnellista. He näkivät näissä kyläpahasissa kaikki samat kurjuudenmuodot, jotka rehoittavat kaupungeissakin, mutta täällä tekivät ihmisten raakuus ja tietämättömyys ne vieläkin tuntuvammiksi. Nälkä ja rakkaus, nämä luonnon molemmat vitsaukset, kurittivat siellä ihmisparkoja ankarammin ja ja kiivaammin. He näkivät saitoja isäntiä, mustasukkaisia aviomiehiä, valheellisia vaimoja, palvelijattaria, jotka myrkyttivät, ja renkejä, jotka murhasivat, sukurutsaisia isiä, lapsia, jotka kumosivat taikinapytyn pankolla nukkuvan isoisänsä päähän. Näillä talonpojilla ei ollut muuta huvitusta kuin humala; heidän ilonsakin oli raakaa, heidän leikkinsä julmaa. Heidän juhlansa päättyivät verisiin tappeluihin.
Mitä enemmän he tarkastelivat heidän elämäänsä, sitä enemmän tulivat Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus vakuutetuiksi siitä, että noiden ihmisten tavat eivät mitenkään voineet ollakaan sen parempia tai puhtaampia. He käsittivät, että saita maa teki heidät saidoiksi, että kova elämä kovetti heidät niin muiden kuin omienkin tuskien suhteen, että jos he olivat mustasukkaisia, omanvoitonpyyteisiä, kavaloita, valheellisia, joka hetki valmiit pettämään toisiansa, niin oli tämä kaikki vain luonnollinen seuraus heidän puutteestaan ja kurjuudestaan.
— Kuinka, tuumaili Pyhä-Sylvanus itsekseen, olen hetkeäkään voinut luulla, että onni asuu olkikaton alla? Se ei voi olla muuta kuin klassillisten opintojen vaikutusta. Vergilius sanoo maanviljelyshoidollisessaGeorgica-runoelmassaan, että kaikki maanviljelijät olisivat onnellisia, jos he vain tuntisivat oman onnensa. Hän siis myöntää, että he eivät tiedä siitä mitään. Itse teossa olikin asianlaita sellainen, että hän kirjoitti Augustuksen käskystä, sillä tuo erinomaisen viisas hallitusmies pelkäsi, että Roomasta loppuisi leipä, ja koetti sentähden kansoittaa maaseutuja. Vergilius tietysti tiesi niinkuin kaikki muutkin, että talonpojan elämä on vaivanalainen. Hesiodos on antanut siitä hirvittävän kuvan.
— Yksi seikka on myös varma, sanoi Nelilehti, nimittäin se, että joka paikassa on maalaispoikien ja -tyttöjen suurin mielihalu päästä kaupunkiin rahatöihin. Rannikkomailla tytöt uneksivat sardiinitehtaista. Kivihiili-alueilla nuoret talonpojat eivät pyydä parempaa kuin saada laskeutua kaivokseen.
* * * * *
Oli kuitenkin yksi mies näillä vuorilla, jonka muoto kaikkien noiden huolestuneiden otsien ja nyreiden kasvojen keskellä paistoi vaivatonta hymyä. Hän ei osannut muokata maata eikä paimentaa eläimiä; hän ei osannut mitään siitä, mitä ihmiset tavallisesti osaavat, hän puheli asioita, joissa ei ollut mitään järkeä, ja lauleskeli pitkin päivää jotakin pikku sävelmää, jota hän ei koskaan laulanut loppuun. Kaikki ihastutti häntä. Hän oli aina kuin taivaassa. Hänen nuttunsa oli kursittu kokoon kaiken värisistä ja omituisesti yhteenliitetyistä kankaanpalasista. Lapset juoksivat pilkaten hänen kintereillään, mutta kun hänen luultiin tuovan onnea mukanaan, ei hänelle tehty pahaa, ja hänelle annettiin se vähä, mitä hän tarvitsi. Tämä mies oli Piki-Pietari, sielultaan pikkulapseksi jäänyt. Hän söi töllien ovilla pikku koirien kanssa ja nukkui kehdossa.
Huomatessaan, että hän oli onnellinen ja arvellen, ettei häntä tietystikään tällä seudulla ilman syviä syitä pidetty onnentuojana — lähti Pyhä-Sylvanus vihdoin pitkien arvelujen jälkeen vetämään paitaa hänen yltään. Hän tapasi hänet polvillaan maassa, kyynelien vallassa, kirkon esikäytävässä. Piki-Pietari oli juuri saanut kuulla Jesuksen Kristuksen kuolemasta, miten hänet oli ihmisten tähden ristiinnaulittu.
Palattuaan takaisin kylään, jonka vouti samalla oli kapakanomistaja, nuo molemmat kuninkaan lähettiläät ottivat pienen naukun hänen kanssaan ja kyselivät, eikö hän sattumalta ehkä tuntenut onnellista ihmistä.
— Arvoisat herrat, vastasi hän, menkää tuohon kylään, jonka valkoisten talojen näette heloittavan tuolla vuoren rinteellä laakson toisella puolella, ja menkää kirkkoherra Puolikintaan puheille; hän ottaa teidät hyvin vastaan, ja silloin näette edessänne onnellisen ihmisen, joka myös ansaitsee onnensa. Tuon matkan te suoritatte kahdessa tunnissa.
Kylävouti tarjosi heille vuokrattaviksi omat hevosensa. He lähtivät heti aamiaisen jälkeen.
Eräs nuori mies, joka ratsasti heidän jäljessään paremmalla hevosella, tavoitti heidät ensimäisessä ylämäessä. Hänellä oli avomieliset kasvojen piirteet, ja hän oli terveen ja iloisen näköinen. He ryhtyivät puheisiin hänen kanssaan.
Kuultuaan, että he olivat menossa kirkkoherra Puolikintaan luo, virkahti nuorukainen:
— Viekää hänelle paljon terveisiä. Minä itse menen vielä vähän ylemmäksi Urpukummulle asti, jossa asun kauniiden laitumien keskellä. Sinne kiirehdin.
Hän kertoi heille, että hän oli nainut naisista suloisimman ja parhaimman, joka oli lahjoittanut hänelle kaksi lasta, kaunista kuin aurinko, tytön ja pojan.
— Minä tulen kaupungista, jatkoi hän iloisella äänellä, ja olen ostanut sieltä hyvin kauniita valmiiksi leikattuja pukukankaita muotilehtineen ja malleineen, joista näkee, miltä ne tulevat näyttämään valmiina. Liisi (se on vaimoni nimi) ei tiedä mitään tästä lahjasta, jonka hänelle tuon. Annan hänelle kääryt avaamattomina; onpa tosiaan hauskaa katsella, miten hänen somat sormensa kuumeisen kärsimättömästi irroittelevat sidelankoja. Hän tulee hyvin tyytyväiseksi; hänen ihastuneet silmänsä suuntautuvat minuun raikkaasta riemusta loistavina; ja hän rientää syliini. Me olemme onnellisia, Liisini ja minä. Neljä vuotta olemme jo olleet naimisissa ja me rakastamme toisiamme päivä päivältä yhä enemmän. Meillä on koko tämän seudun lihavimmat laidunmaat. Meidän palvelijamme ovat myöskin onnellisia; he ovat yhtä hyviä niittämään kuin tanssimaan. Teidän pitää tulla meitä tervehtimään jonakin sunnuntaina, hyvät herrat; saatte maistaa meidän kotitekoista valkoviiniämme ja nähdä, miten maan sorjimmat tytöt ja komeimmat pojat tanssivat, miten poika riuhtaisee tuosta viereltänne tanssitettavansa ja lennättää hänet ilmaan kuin höyhenen vain. Meidän talomme on noin puolen tunnin matkan päässä täältä. Käännytään ensin oikeaan noiden kahden kallionkielen välistä, jotka näette tuolla viidenkymmenen askeleen päässä edessänne ja joita nimitetään Kauriinjaloiksi; sitten mennään erään virran poikki vievän puusillan yli, jolloin tullaan pieneen mäntymetsään, joka suojelee meitä pohjoistuulta vastaan. Vähemmän kuin puolen tunnin kuluttua olen jo pikku perheeni helmassa, jossa silloin on oleva neljä hyvin tyytyväistä ihmistä, sen takaan.
— Täytyy pyytää hänen paitaansa, kuiskasi Nelilehti Pyhä-Sylvanukselle; otaksun että se on ainakin yhtä arvokas kuin kirkkoherra Puolikintaan.
— Samaa minäkin luulen, vastasi Pyhä-Sylvanus.
Juuri sillä hetkellä, jolloin he vaihtoivat keskenään näitä sanoja, syöksähti eräs ratsastaja näkyviin Kauriinjalkojen välistä ja pysähtyi synkkänä ja mykkänä matkustajien eteen.
Tunnettuaan hänet erääksi omista lampuodeistaan, kysyi nuori isäntä:
— Mitä on tapahtunut, Ulrik?
Ulrik ei vastannut.
— Onnettomuusko? Puhu!
— Herra, teidän puolisonne, joka kärsimättömästi odotti teitä tulevaksi, tahtoi lähteä teitä vastaan. Puusilta katkesi, ja hän hukkui virtaan molempine lapsineen.
Jättäen nuoren vuoristolaisen mielettömän tuskan valtaan he jatkoivat matkaansa kirkkoherra Puolikintaan luo, ja pappilaan tultuaan heidät ohjattiin erääseen suojaan, jota kirkkoherra käytti yhtaikaa sekä vastaanottohuoneena että kirjastona. Kuusihyllyillä oli noin tuhatkunta teosta ja valkeaksi kalkituilla seinillä vanhanaikaisia Claude Lorrainin ja Poussinin maisemien mukaan tehtyjä piirroksia; kaikki siellä ilmaisi sivistystä ja henkisen työn tottumusta, jollaista ei tavallisesti tapaa maalaispappiloissa. Kirkkoherra Puolikinnas oli keski-ikäinen mies, älykkään ja hyvän näköinen.