The Project Gutenberg eBook ofPaita

The Project Gutenberg eBook ofPaitaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: PaitaAuthor: Anatole FranceTranslator: L. OnervaRelease date: March 19, 2024 [eBook #73202]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinnassa: Arvi A. Karisto, 1915Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAITA ***

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: PaitaAuthor: Anatole FranceTranslator: L. OnervaRelease date: March 19, 2024 [eBook #73202]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinnassa: Arvi A. Karisto, 1915Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

Title: Paita

Author: Anatole FranceTranslator: L. Onerva

Author: Anatole France

Translator: L. Onerva

Release date: March 19, 2024 [eBook #73202]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinnassa: Arvi A. Karisto, 1915

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAITA ***

Kirj.

Anatole France

43. ranskalaisesta painoksesta suomentanut

L. Onerva

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1915.

1. Kuningas Kristoffer, hänen hallituksensa, tapansa ja sairautensa.2. Tohtori Rodrigon parannuskeino.3. Herrat Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus etsivät onnellista miestäkuninkaan palatsista.4. Hieronymus.5. Kuninkaallinen kirjasto.6. Volmarin herttua.7. Rikkauden suhde onneen.8. Pääkaupungin salongit.9. Onni olla rakastettu.10. Onko onni siinä, että olemassaolon-tunto lakkaa.11. Sigismundus Dux.12. Onko pahekin avu.13. Kirkkoherra Puolikinnas.14. Onnellinen ihminen.

Anatole France

Anatole France (synt. 1844) on nykyisen Ranskan huomatuimpia nimiä henkisen elämän alalla — kaunokirjailijana suuri tyylimestari ja ajattelijana terävä elämänkysymysten seuloja. Hänen kirjallisen työskentelynsä johtavana aatteena on inhimillisen tiedon ja sivistyskehityksen kiitellyn oivallisuuden epäily, ja onpa hän toiselta puolen myös asettunut sille kannalle, että tietämättömyys onkin sekä onnen että olemassaolon ehto: nykyaikainen sivistys on hänen mielestään vain oppinutta raakalaisuutta, yksinkertainen iloitseminen kauneudesta ja luonnollinen sydämenhyvyys ovat todellisempaa kuin tieteily ja tietämyskyky. Näitä filosofisia käsityksiään hän vasiten esittää v. 1894 ilmestyneessä "Le jardin d'Epicure" teoksessaan, mutta ne ilmenevät hänen tuotannossaan kauttaaltaankin eivätkä vähimmin tässä pikku suomennoksessa, satunovellissa, joka kuuluu v. 1909 ilmestyneeseen kokoelmaan nimeltä "Les sept femmes de Barbe-Bleue? (”Siniparran, seitsemän- vaimoa").

Tietämättömyyden kaunopuheinen puolustaja on itse mitä monipuolisimmin sivistynyt lukumies, joten hän teoksissaan kykenee eloisasti asettumaan eri sivistys- ja aikakausiin, eläytymään niiden henkeen, esittäessään ihmiskuntaa kaikilta mahdollisilta näkökannoilta. France ei ole välittänyt tarkoin harkittujen romaanien luomisesta, vaan pikemmin yhdistelee mieleensä juolahtaneita eri aiheita, pidellen niitä kiehtovan taiteellisesti ja leikittelevällä mielikuvituksella. Hänen runsaanlaisesta tuotannostaan on vain muuan varhainen romaani tähän asti ilmestynyt suomeksi, ja tarpeelliselta on tuntunut esitellä hänet tällaisessa huokeahintaisessa sarjassa, jonka ohjelmana on edustaa laajalle pohjalle suunniteltua valikoimaa maailmankirjallisuudesta. Soveliaimmalta on näyttänyt tällöin satunovelli, jonka alkuperäinen muoto on yltyleiseen tunnettu; lukijalla on sitä parempi tilaisuus tarkkailla, millä tavoin ranskalaisen kulttuurin edustaja — kulttuurin arvoa halventaessaankin — laajentaa tällaista vanhaa aatetarinaa ja käyttää sitä omien opetustensa välineenä. Siinä myös ilmenee selkeästi kansallisluonne, jonka piirteistä kevytmielisyys on varmaan liiaksikin pistänyt ulkomaalaisen silmään, vaikka se useinkin merkitsee vain suorapuheisuutta asioista, jotka muualla eivät vaiteliaisuudella tule olemattomiksi.

Kuningas Kristoffer, hänen hallituksensa, tapansa ja sairautensa.

Kristoffer V ei ollut mikään huono kuningas. Hän noudatti tarkalleen eduskunnallisen hallitusmuodon säädöksiä eikä milloinkaan vastustanut valtiopäiväin tahtoa. Tämä alistuminen ei tuntunut hänestä lainkaan raskaalta, sillä hän oli tullut huomaamaan, että jos onkin useita keinoja päästä valtaan, niin ei ole enempää kuin yksi pysyttäidä vallassa tai käyttää valtaansa — ja että kaikki hänen ministerinsä, mitä alkuperää he sitten olivatkin, ja mitä periaatteita, aatoksia ja mielipiteitä he kannattivatkin, kuitenkin hallitsivat samalla tavalla: muutamista puhtaasti muodollisista pikku eroavaisuuksista huolimatta he turvallisen tarkoin toistivat edeltäjäinsä menetelmiä. Sentähden hän empimättä hyväksyikin johtoon kaikki eduskunnan ehdokkaat, antaen kuitenkin etusijan vallankumouksellisille, koska nämä yleensä olivat kiivaimpia virkavaltansa toimeenpanijoita.

Omasta puolestaan hän parhaiten harrasti ulkoasioita. Hän teki usein valtiollisia matkoja, söi ja metsästi toisten kuningas-serkkujensa kanssa sekä kehui olevansa paras ulkoasiain ministeri, mitä suinkin saattoi ajatella. Sisäasioissa hän kunnostausi niin hyvin kuin huonot ajat sallivat. Kansa ei häntä erittäin suuresti rakastanut tai kunnioittanut, mikä seikka takasi hänelle sen kallisarvoisen edun, ettei hän koskaan tuottanut pettymyksiäkään. Ollen osaton kansan innostuksesta ei häntä myöskään uhannut epäsuosio, joka aina varmasti odottaa jokaista yleisön mielikkiä.

Hänen valtakuntansa oli rikas. Teollisuus ja kauppa kukoistivat siellä, mutta eivät kuitenkaan siinä määrin, että se olisi naapurivaltioissa herättänyt rauhattomuutta. Etenkin raha-asiat olivat oivallisella kannalla. Valtion luotto näytti järkähtämättömältä; rahamiehet puhuivat siitä innostuneina ja hartain mielin, silmät täynnä jalon mielisuosion kyyneleitä. Myöskin kuningas Kristoffer niitti osan tästä kunniasta.

Talonpojat panivat huonon vuodentulon hänen syykseen; mutta osittainenkin kato oli harvinainen tapaus. Maaperän hedelmällisyys ja raatajain kärsivällisyys saivat aikaan, että maassa oli runsaasti hedelmiä, viljaa, viiniä ja karjaa. Tehtaiden työmiehet peloittivat jatkuvilla ja tuimilla hyökkäyksillään porvareita, jotka vetosivat kuninkaaseen, jotta hän suojaisi heitä yhteiskunnallista vallankumousta vastaan; työmiehet eivät puolestaan voineet syöstä häntä valtaistuimelta, sillä he olivat heikompana puolena, eivätkä he sitä erittäin halunneetkaan, kun eivät voineet nähdä, mitä hyötyä heillä olisi tästä valtiokeikauksesta. Hän ei helpottanut eikä lisännyt heidän taakkaansa, jotta he muuttumatta koskaan vaaraksi pysyivät aina uhkauksena.

Tämä ruhtinas saattoi myös luottaa sotajoukkoon: siinä vallitsi hyvä henki. Sotaväessä vallitsee aina hyvä henki, kaikkiin toimenpiteisiin ja varokeinoihin on ryhdytty, jotta se siinä säilyisi; se on valtion ensimäinen välttämättömyys. Sillä jos se kadottaisi sen, olisi hallituskin tuossa tuokiossa kumottu. Kuningas Kristoffer suojasi uskontoa. Totta puhuen ei hän ollut mikään harras uskovainen, ja jotta hän ei ajattelisi vastoin uskonkappaleita piti hän varmuuden vuoksi hyödyllisempänä olla tutustumatta ainoaankaan niistä. Hän kuunteli säännöllisesti messua kappelissaan sekä jakeli runsaasti armon- ja suosionosoituksia piispoilleen; näiden joukossa oli kolme tai neljä kiihkokatolilaista, jotka eivät tehneet muuta kuin sättivät ja solvasivat häntä. Virkamiehistön orjailu ja halpamaisuus herättivät hänessä voittamatonta vastenmielisyyttä. Hän ei voinut ymmärtää, miten hänen alamaisensa saattoivat sietää niin väärää oikeutta; mutta nämä virkamiehet korvasivat häpeällisen heikkoutensa voimakkaiden suhteen heltymättömällä kovuudellaan heikkoja kohtaan. Heidän ankaruutensa oli täten yhteisten etujen valvomista ja erittäin kunnioitusta herättävää.

Kristoffer V oli huomannut, ettei hänen teoillaan ollut sanottavaa vaikutusta asiain menoon tai että niillä oli vallan päinvastainen vaikutus kuin hän oli odottanut. Sentähden hän toimikin mahdollisimman vähän. Julkiset ritarimerkit ja arvonylennykset olivat hänen parhaat hallitusvälineensä. Hän jakoi niitä etenkin vastustajilleen, jotka olivat siitä yhtaikaa nöyryytettyjä ja tyytyväisiä.

Kuningatar oli lahjoittanut hänelle kolme poikaa. Hän oli ruma, häijy, saita ja tyhmä, mutta kansa, joka tiesi kuninkaan laiminlyövän ja pettävän häntä, ylisti ja kunnioitti häntä kaikin tavoin. Tunnusteltuaan monenlaisia ja kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia naisia oli kuningas lopulta valinnut mielitietykseen rouva Kananheimon, jota hän kunnioitti säännöllisillä käynneillään. Naisissa hän oli aina rakastanut uutuuden viehätystä; mutta uusi nainen ei ollut enää mikään uutuus hänelle, ja vaihtelun yksitoikkoisuus kävi hänelle raskaaksi. Kiusaannuksissaan hän aina palautui rouva Kananheimon luo, ja tuo sama "ennen nähty", joka oli hänestä sietämätöntä, kun hän tapasi sen ensi kertaa näkemissään naisissa, kävi sentään jotenkuten laatuun, kun se kuului vanhalle ystävättärelle. Siitä huolimatta tämä ikävystytti häntä vahvasti ja jatkuvasti. Väliin, kun hän oli aivan suunniltaan tästä alituisesta tuhmansekaisesta samankaltaisuudesta, koetti hän saada vaihtelua aikaan valepukujen avulla ja puetti hänet tyrolittareksi, andalusialaiseksi, kapusinimunkiksi, rakuunakapteeniksi, nunnaksi, saattamatta silti hetkeksikään unohtaa kyllästymistään häneen.

Hänen pääasiallisena harrastuksenaan oli metsästys, tuo kaikkien kuninkaiden ja ruhtinaallisten sukuperintö, jonka he ovat saaneet lahjaksi alkuihmiseltä — muinaisajan välttämättömyys, joka vähitellen on muuttunut huvitukseksi; — väsyttävä toimitus, josta ylhäiset ovat tehneet itselleen ilon. Kaikki ilo on ihmisellä vaivan takana. Kristoffer V metsästi kuusi kertaa viikossa.

Eräänä päivänä ollessaan metsällä sanoi hän herra Nelilehdelle, ylimäiselle tallimestarille:

— Mikä surkeus onkaan hirvenjahti!

— Sire, — vastasi tallimestari, — tulette olemaan hyvin tyytyväinen voidessanne levätä ajon jälkeen.

— Nelilehti, — huokasi kuningas, — olen aina huvitteleinut juuri siten, että ensin olen väsyttänyt itseni ja sitten levännyt. Mutta nyt en keksi enää mitään hupia enempää toisesta kuin toisestakaan. Kaikki hommailu tuntuu minusta tyhjältä kuin laiskuus, ja lepo väsyttää minua niinkuin vaivaloinen aherrus.

Näin siis Kristoffer V kymmenen hallitusvuoden jälkeen, jotka olivat kuluneet ilman vallankumouksia ja ilman sotia ja joiden aikana hän alamaistensa keskuudessa oli saavuttanut taitavan valtiomiehen maineen ja saanut määräämisvallan kuninkaiden parissa, ei löytänyt enää mitään iloa eikä nautintoa maailmasta. Synkkään alakuloisuuteen vajonneena hän puhui useasti tähän tapaan:

— Minulla on lakkaamatta mustat lasit silmieni edessä, ja kylkirustojeni alla tunnen raskaan kivimöhkäleen, jonka päällä istuu suru.

Hänellä ei ollut ruokahalua eikä unenlahjaa.

— Minä en voi syödä enää mitään, — sanoi hän usein herra Nelilehdelle muhkeiden kulta- ja hopeakulhojensa edessä. — Kuitenkaan en, ikävä kyllä, osaa erityisesti kaivata pöydän iloja, sillä en ole koskaan saanut nauttia niistä; sitä iloa ei kuninkaalle suoda koskaan! Minulla on huonoin ruoka koko valtakunnassani. Ainoastaan yhteinen kansa syö hyvin; rikkailla on kokit, jotka varastavat ja myrkyttävät heitä. Suurimmat kokit ovat ne, jotka varastavat ja myrkyttävät kaikkein eniten, ja minulla on Europan etevämmät keittiötaiturit. Kuitenkin olen minäkin oikeastaan luonnostani herkkusuu ja olisin niinkuin joku toinenkin mielelläni syönyt makupaloja, jos vain asemani olisi antanut myöten.

Hän valitteli ristiluitaan säjöilevän ja vatsaansa painostelevan, tunsi yleistä heikkoutta, kärsien hengenahdistusta ja sydämentykytystä. Aika ajoin myös veri nousi ilkeästi päähän.

— Minä tunnen, — sanoi hän, — lakkaamatta jonkunlaista epämääräistä herkeämättömän tasaista kipua, johon kyllä tottuu, mutta jota silloin tällöin vihlovan tuskan salamat halkovat. Siitä johtuu voimattomuuteni ja levottomuuteni.

Hänen päätään alkoi usein huimata; hän sai pyörrytys- ja kouristuskohtauksia, hermosäryn ja puistatuksen puuskia sekä niin kovia pistoksia molempiin kylkiin, ettei hän voinut hengittää.

Kuninkaan molemmat henkilääkärit tohtori Tinaharkko ja professoriAasinleuka totesivat hänen potevan neurasteniaa.

— Epäselvästi kehittynyt taudinpesä! sanoi tohtori Tinaharkko. — Riittämättömästi rajoittunut sairaustapaus, ja siksi melkein tavoittamaton…

Professori Aasinleuka keskeytti:

— Eikö totta, Tinaharkko, tässä meillä on edessämme oikea patologinen Proteus, joka Merehisen tavoin vaihtaa muotoaan lakkaamatta lääkärin sitä lähennellessä, pukeutuen mitä omituisimpiin ja kauhistuttavimpiin hahmoihin, milloin vatsahaavan korppikotkaksi, milloin munuaistulehduksen myrkylliseksi käärmeeksi, — äkkiä se nostaa näkyviin keltataudin kelmeät kasvot, väliin taas keuhkotaudin punoittavat poskipäät tai vääntelee kuristushimoisia sormiaan niin, että voisi luulla sillä olevan rasvasydämen. Lyhyesti sanoen, se kummittelee kaikkien ihmisruumiin kuolintautien aaveena, kunnes se vihdoin väistyen lääkinnällisen käsittelyn tieltä tunnustaa itsensä voitetuksi ja pakenee todellisessa hahmossaan: tautien apinana.

Tohtori Tinaharkko oli kaunis, kohtelias, miellyttävä, naisten suosikki, joiden avulla hän ihasteli itseään. Ollen ylhäinen tiedemies ja hienon maailman lääkäri osasi hän erottaa ylimyksellisyyden vieläpä jokaisessa umpisuolessa ja mahalaukussakin ja tehdä tarkan luokkaeron yhteiskunnallisesti eri asemissa olevien kohtujen välillä. Professori Aasinleuka oli pieni, paksu, lyhyt, ruukun muotoinen ja suuri suunsoittaja, mutta muuten mitättömämpi kuin hänen virkaveljensä Tinaharkko. Hänellä oli samat vaatimukset kuin tällä, mutta vaikeampi puolustaa niitä millään. He vihasivat toisiaan; mutta tultuaan huomaamaan, että he taistellessaan toisiaan vastaan tuhoutuisivat molemmat, teeskentelivät he täydellistä yhteisymmärrystä ja ajatusten sopusointua, — toinen oli tuskin ehtinyt ilmaista ajatuksensa ennenkuin toinen jo kiirehti sen omaksumaan. Vaikkakin he molemminpuolisesti halveksivat toistensa kykyä ja älyä, eivät he kuitenkaan pelänneet vaihtaa mielipiteitä, tietäen hyvin, ettei siinä vaihtokaupassa olisi mitään vaaraa, ei häviämisen eikä voittamisen mahdollisuutta, koska oli kysymys ainoastaan lääketieteellisistä mielipiteistä. Alussa ei kuninkaan sairaus tuottanut heille mitään levottomuutta. He luottivat siihen, että sairas itsestään paranisi sillaikaa kun he hoitaisivat häntä ja että tämä onnellinen yhteensattuma luettaisiin heidän ansiokseen. Yhteisestä päätöksestä he suosittivat pidättyvää elämäntapaa ("hermosairaille ei lemmenleikkiä"), vahvistavaa ravintojärjestystä, ruumiinliikuntoa ulkoilmassa, järkevästi sovellettua vesiparannusta. Tinaharkko ehdotti vielä Aasinleuan suostumuksella sulfokarbonaattia ja kloorimetyyliä. Aasinleuka määräsi Tinaharkon myöntymyksellä lisäksi opiumia, Moraalin ja bromin sekaisia liuoksia.

Mutta useampia kuukausia kului kuninkaan tilan näyttämättä vähääkään parantuvan. Eikä aikaakaan, kun jo kärsimykset kävivät kovemmiksikin.

— Minusta tuntuu, — sanoi Kristoffer V lääkäreilleen makaillessaan eräänä päivänä leposohvallaan, — minusta tuntuu siltä kuin jyrsisi liuta rottia sisälmyksiäni ja kuin vatsassani asuisi joku hirvittävä kääpiö, tuollainen punaiseen hiippaan, mekkoon ja tossuihin piiloutunut vuorentonttu, joka lohkoo sitä pala palalta ja kaivelee sen syvyyksiä.

— Sire, — sanoi tohtori Tinaharkko, — tuo on myötämielistä tuskaa.

— Minusta se on vastenmielistä, — vastasi kuningas.

Professori Aasinleuka tuli selityksineen avuksi.

— Ei Teidän Majesteettinne vatsa eikä myöskään sisälmystö ole sairas, mutta jos ne kuitenkin aiheuttavat teille kärsimyksiä, niin se tapahtuu, sanokaamme vaikka näin, myötätunnosta keskushermostoanne kohtaan, jonka lukemattomat ärtyneet ja hämmentyneet säikeet riipovat joka suuntaan vatsaa ja sisälmyksiä ikäänkuin hehkutetut platinalangat.

— Neurastenia, jatkoi Aasinleuka, kas siinä oikea patologinen Proteus.

Mutta kuningas lähetti heidät molemmat pois.

Kun he olivat menneet, virkahti herra Pyhä-Sylvanus, kuninkaan yksityisasiain sihteeri:

— Sire, kysykää neuvoa tohtori Rodrigolta.

— Niinpä niin, sire, sanoi herra Nelilehti, lähettäkää hakemaan tohtoriRodrigoa. Ei ole enää muuta neuvoa.

Tähän aikaan tohtori Rodrigo herätti huomiota kautta maailman. Hän näkyi melkein yht’aikaa kaikissa maailman paikoissa. Hän otti käynneistään sellaisen maksun, että miljoonamiehetkin tunnustivat hänen arvonsa. Hänen virkaveljensä kautta koko maapallon, mitä he sitten yksityisesti ajattelivatkin hänen taidostaan ja luonteensa laadusta, puhuivat kuitenkin eräänlaisella kunnioituksella miehestä, joka oli äkkiä saanut nostetuksi lääkärinpalkkiot siihen asti kuulumattomaan korkeuteen; monet ylistivätkin hänen menetelmiään, väittäen osaavansa samoja ja käyttävänsä niitä halvemmalla, ja se vain lisäsi hänen maailmanmainettaan. Mutta kun tohtori Rodrigoa huvitti sulkea pois sairashoidostaan kaikki laboratoriotuotteet ja apteekkien valmisteet ja kun hän ei milloinkaan seurannut lääkekirjojen kaavoja, olivat hänen parannuskeinonsa hämmästyttävän outoja ja eriskummallisia.

Vaikka herra Pyhä-Sylvanus ei ollutkaan koskaan itse turvautunutRodrigon apuun, luotti hän kuitenkin täydellisesti häneen ja uskoi kuinJumalaan.

Hän pyytämällä pyysi kuningasta kutsuttamaan ihmelääkäriä. Mutta turhaan.

— Minä tyydyn, sanoi Kristoffer V, Tinaharkkoon ja Aasinleukaan, sillä minä tunnen heidät; minä tiedän, että heistä ei ole mihinkään, jota vastoin minulla ei ole aavistustakaan siitä, mihin tämä Rodrigo kykenee.

Tohtori Rodrigon parannuskeino.

Kuningas ei ollut koskaan oikein pitänyt kahdesta henkilääkäristään. Kun hän oli puoli vuotta sairastellut, kävivät he hänelle aivan sietämättömiksi. Heti kun hän vain kaukaakin näki nuo kauniit viikset, jotka seppelöivät tohtori Tinaharkon ikuista ja voitollista hymyä, ja nuo molemmat mustat hiussarvet, jotka olivat liimatut kiinni Aasinleuan päälakeen, kiristeli hän hampaitaan ja käänsi äkäisesti katseensa toisaalle. Eräänä yönä hän heitti ikkunasta ulos kaikki heidän lääkejuomansa, pillerinsä ja jauheensa, jotka täyttivät huoneen ilkeän masentavalla löyhkällä. Hän ei senjälkeen ainoastaan varonut tekemästä kaikkea, mitä he määräsivät, vaan lisäksi ehdoin tahdoin toimi juuri vastoin heidän ohjeitaan. Hän jäi makuulle silloin kun he ehdottivat liikehtimistä, rehki ja rimpuili silloin kun he määräsivät lepoa, söi silloin kun he vaativat häntä noudattamaan ankaraa elantojärjestystä, paastosi silloin, kun he suosittelivat voimakasta ravintoa, ja kaiken lisäksi osoitti hän rouva Kananheimoa kohtaan niin väärentelemättömän nuorekasta lemmenkiihkoa, että tämä ei voinut uskoa edes omien aistiensa todistukseen, vaan luuli näkevänsä unta. Missään tapauksessa hän ei parantunut, mistä seikasta voi päättää, että lääketiede on petollinen taito ja että sen ohjeet, kummin päin niitä sitten seurattaneekin, ovat yhtä turhia. Hän ei tullut niistä huonommaksi, mutta ei myöskään paremmaksi.

Hänen runsaat ja moni-ilmeiset tuskansa eivät luopuneet hänestä. Hän valitteli nyt, että hänen aivoihinsa oli asettunut kokonainen muurahaispesä ja että tämä toimelias ja sotainen yhdyskunta kaiverteli sinne käytäviä, huoneita, varastoaittoja, kuletti sinne muonavaroja ja rakennustarpeita, asetti sinne muniaan miljaardittain, ravitsi siellä pienokaisiaan, toimeenpani piirityksiä, teki ja torjui hyökkäyksiä ja kävi siellä koko ajan ankaraa taistelua. Hän tunsi selvästi, niin hän sanoi, joka kerran kun joku muurahaissoturi terävillä leukaperillään musersi vihollisensa hennon rintakehän.

— Sire, sanoi herra Pyhä-Sylvanus, lähettäkää hakemaan tohtoriRodrigoa. Hän parantaa teidät varmaan.

Mutta kuningas vain nosti olkapäitään, ja muutamana heikkouden ja hajamielisyyden hetkenä hän pyysi takaisin lääkkeensä ja alistui jälleen lääkäriensä hoitoon. Hän ei mennyt enää rouva Kananheimon luo, vaan otti hartaasti salpietarihappoisia ukonhattu-pillereitä, jotka siihen aikaan olivat parhaassa uutuudenvoimassaan ja nuoruudenkukoistuksessaan. Tämä kieltäytyvä elämäntapa ja sairaanhoito tuottivat ennen pitkää sellaisen tukehtumiskohtauksen, että kieli oli revetä hänen suustaan ja silmät kieriä päästä. Hänen vuoteensa asetettiin silloin pystyyn niinkuin seinäkello, ja hänen tukehtumistuskaiset kasvonsa paistoivat siitä esiin niinkuin punainen kellotaulu.

— Sydänhermosto kapinoi valtavasti, sanoi professori Aasinleuka.

— Se on täydessä kuohumistilassa, lisäsi tohtori Tinaharkko.

Herra Pyhä-Sylvanus käytti tilaisuutta hyväkseen uudestaan suosittaakseen tohtori Rodrigoa, mutta kuningas torjui jäntevästi tämän ehdotuksen luotaan huomauttaen, ettei hän tarvinnut enää lisää lääkäreitä.

— Sire, vastasi Pyhä-Sylvanus, tohtori Rodrigo ei ole mikään lääkäri.

— Eikö todellakaan! huudahti Kristoffer V; tuo mitä nyt sanotte, herra Pyhä-Sylvanus, puhuu suuresti hänen edukseen ja virittää minut hänelle koko joukon suosiollisemmaksi. Hän ei siis ole lääkäri. Mikä hän sitten on?

— Suuri viisas, suuri nero, sire, joka on keksinyt säteilevässä tilassa olevan aineen ennenkuulumattomat ominaisuudet ja sovelluttanut niitä lääketieteeseen.

Mutta äänellä, joka ei sietänyt vastaansanomista, kielsi kuningas käskyläissihteeriään puhumasta mitään tuosta puoskarista.

— En koskaan, murisi hän, en koskaan ota vastaan häntä, en koskaan.

Kristoffer V:n kesä kului jotakuinkin mukiinmenevästi. Hän teki pitemmän merimatkan kahdensadan tonnin kantoisella huvijahdilla rouva Kananheimon kanssa, joka sitä tilaisuutta varten oli puettu merenvaahdoksi. Hän antoi jahdissaan aamiaiset eräälle tasavallan presidentille, eräälle kuninkaalle ja eräälle keisarille sekä vahvisti siellä yksissä neuvoin heidän kanssaan maailman rauhan. Hänestä oli ikävää noin päätellä kansojen kohtalosta; mutta löydettyään sensijaan rouva Kananheimon kammiosta erään työläistyttösiä varten kirjoitetun vanhan romaanin, luki hän sen kannesta kanteen niin kiihkeällä mielenkiinnolla, että hän joksikin tunniksi suloisesti unohti koko elämän todellisuuden. Niinpä siis, lukuunottamatta joitakin tavallisen päänsäryn, hermokivun, reumatismin ja elämään kyllästymisen puuskia, hänen tilansa oli verrattain siedettävä. Syksyn tullen hän sai takaisin entiset tuskansa. Hän kärsi sanoin kuvaamattomasti, niinkuin ihminen, jonka ruumis jaloista vyötäisiin asti on jäässä, mutta koko runko liekkien vallassa. Mutta enimmin häntä kuitenkin kidutti ja hirvitti se, että häntä tämän lisäksi ahdistivat eräänlaiset tunnelmat, joita hän ei voinut edes selittää, — epämääräiset kauhuntilat. Toiset niistä, sanoi hän, olivat sellaisia, että ne saivat hiukset nousemaan pystyyn hänen päässään. Verenvähyys uuvutti häntä ja hänen heikkoutensa lisääntyi päivä päivältä, kärsimiskykynsä lainkaan vähenemättä.

— Herra Pyhä-Sylvanus, sanoi hän eräänä aamuna levottoman yön jälkeen, te olette minulle useamman kerran puhunut tohtori Rodrigosta. Antakaa hänen tulla.

Tohtori Rodrigo oli näihin aikoihin nähty Kap-maalla, Melbournessa, Pietarissa. Heti lähetettiin kaapeliviestit ja langattomat sähkösanomat kaikkiin näihin suuntiin. Ei ollut vielä viikkoakaan kulunut, kun jo kuningas alkoi hartaasti tiedustaa tohtori Rodrigoa. Seuraavina päivinä hän kysyi joku minuutti: "Eikö hän jo pian tule?"

Häntä lohdutettiin sillä, että Hänen Majesteettinsa ei ollut suinkaan mikään halveksittava potilas ja että Rodrigo matkusti uskomattoman nopeasti. Mutta mikään ei voinut tyynnyttää sairaan kärsimättömyyttä.

— Hän ei tulekaan, huokaili hän, saattepa nähdä, että hän ei tule.

Genuasta saapui sähkösanoma, jossa ilmoitettiin, että Rodrigo oli tulossaPreussen-laivalla. Kolme päivää myöhemmin tuo suurmaailmallinen lääkäri, tehtyään ensin röyhkeän alentuvaisen vieraskäynnin virkaveljiensä Tinaharkon ja Aasinleuan luo, ilmestyi palatsiin.

Hän oli nuorempi ja kauniimpi kuin tohtori Tinaharkko ja hänen ilmeensä oli ylpeämpi ja ylväämpi. Kunnioituksesta luontoa kohtaan, jota hän totteli joka asiassa, hän antoi tukkansa ja partansa vapaasti kasvaa ja muistutti ulkonäöltään noita muinaisajan filosofeja, joita kreikkalaiset ovat veistäneet marmoriin.

Tutkittuaan kuningasta hän sanoi:

— Sire, lääkärit, jotka puhuvat taudeista niinkuin sokeat väreistä, sanovat että teitä vaivaa neurastenia eli hermojen heikkous. Mutta täten todettuaan tautinne eivät he siitä huolimatta kykene sitä parantamaan, sillä elimellistä kudosta ei voida uudistaa muilla keinoin kuin niillä, joita luonto on käyttänyt niitä rakentaessaan. Mitkä ovat siis luonnon keinot ja menettelytavat? Luonnolla ei ole kättä eikä erikoista työkalua; se on hienon hieno, se on henkevä; kaikkein valtavimpiinkin rakennelmiinsa se käyttää äärettömän pieniä ainesosia, atoomia, protyylia. Näkymättömästä sumusta se luo kallioita, metalleja, kasveja, eläimiä, ihmisiä. Millä tavoin? Vetovoiman, painolain, erittyväisyyden, läpitunkevaisuuden, liukenevaisuuden, imeytyväisyyden, hiushuokoisuuden, sisäisen sukulaisuuden ja myötämielisyyden avulla. Yksin hiekkajyvänkin luo se samoin kuin se on luonut Linnunradan: avaruuksien sopusointuisuus vallitsee niin toisessa kuin toisessakin; molemmat ovat ne olemassa ainoastaan niitä muodostavien ainesosien liikkeen vaikutuksesta, mitkä ainesosat juuri ovat niiden soiva, rakastava ja ainaisessa liikkeessä oleva sielu. Ei ole mitään rakenteellista eroa taivaan tähtien ja noiden pölyhiukkasten välillä, jotka tuossa tanssivat edessämme huoneeseen tunkeutuvassa auringonsäteessä, ja pienin noista pölyhiukkasista on yhtä ihana kuin Sirius, sillä kaikissa luomakunnan olioissa tapahtuu tuo sama äärettömän pieni, muotoa antava ja elämää ylläpitävä ihme. Siten työskentelee luonto. Tuosta näkymättömästä, huomaamattomasta ja punnitsemattomasta se on kehittänyt koko tämän avaran, aistein havaittavan maailman, jota meidän henkemme nyt arvioi ja punnitsee, ja se, mistä se on meidät itsemme tehnyt, on mitättömämpää kuin hengähdys. Toimikaamme siis samoin kuin se tuon punnitsemattoman, näkymättömän ja huomaamattoman avulla, käyttäen hyväksemme samaa myötämielisyyden vetovoimaa ja hienon hienoa läpitunkevaisuutta. Siinä asian ydin. Miten sovelluttaa sitä kyseessä olevaan tapaukseen? Miten elvyttää jälleen loppuun kuluneet hermot, kas siinä seikka, joka meidän vielä on saatava selville.

Ja ensinnäkin, mitä ovat hermot? Jos kysymme niiden määritelmää keltä hyvänsä vähäpätöisimmältäkin fysiologilta, jopa vaikka esimerkiksi joltakin Aasinleualta tai Tinaharkolta, saamme heti vastauksen. Mitä ovat hermot? Lankoja, säikeitä, jotka lähtevät aivoista ja selkäytimestä ja jakautuvat ruumiin kaikkiin osiin, välittäen niihin tajunnan kiihoituksia ja pannen liikkeelle toimintaa välittäviä jäseniä. Hermot ovat siis aistimusta ja liikuntoa. Tämä riittääkin jo meille valaisemaan niiden sisäisen kokoonpanon, niiden oleellisimman olemuksen: annettakoon sille sitten mikä nimi hyvänsä, niin on se samaa, jota me aistimusten piirissä nimitämme iloksi ja siveellisyyden piirissä onneksi. Missä vain on ilon ja onnen atoomeja, siellä on myös hermojen uudistumisainetta. Ja kun minä sanon ilon atoomi, tarkoitan sillä todellakin erästä aineellista oliota, erästä määrättyä elinainetta, tuntevaa kappaletta, joka voi ilmetä kaikissa neljässä tilassa: kiinteässä, juoksevassa, kaasumaisessa ja säteilevässä, kappaletta, jonka atoomipainon voi määrätä. Ilo ja suru, joiden vaikutukset ovat tuttuja ihmisille, eläimille ja kasveille aina aikojen alusta, ovat todellisia elinaineita: ne ovat ainetta, koska ne ovat henkeä ja koska luonto kaikissa kolmessa ilmestymismuodossaan, liikkeenä, aineena ja älynä, on yhtä. Tarvitsee siis vain hankkia riittävä määrä ilon atoomeja ja istuttaa ne elimistöön ihohuokoisuuden ja hengityksen avulla. Sentähden määrään teidät pitämään onnellisen miehen paitaa.

— Mitä! huudahti kuningas, te tahdotte, että käyttäisin onnellisen miehen paitaa!

— Niin, aivan ihoa vasten, sire, jotta teidän kuivettunut nahkanne imisi itseensä niitä onnen ainesosia, joita tuon onnellisen miehen hikirauhaset ovat uhonneet eristyskanaviaan myöten hänen onnentäydestä kudoksestaan. Sillä tiedättehän, miten iho toimii: se hengittää sisään ja ulos, välittäen lakkaamatonta aineenvaihdosta ympäristössään.

— Ja tuo on siis se parannuskeino, jonka minulle määräätte, herraRodrigo?

— Sire, sen tehokkaampaa ei voi yleensä määrätä. Lääkeluetteloissa ei ole mitään, jota voisi vaikutuksiensa puolesta siihen edes verrata. Tuntematta luontoa, ja kykenemättä sitä mitenkään jäljentämään, meidän pillerinpyörittäjämme osaavat tehtaissaan valmistaa ainoastaan pienen määrän lääkkeitä, jotka aina ovat vaarallisia ja vain harvoin tehokkaita. Siispä ne lääkkeet, joita me emme osaa tehdä, ovat otettavat luonnosta valmiina, niinkuin esimerkiksi iilimadot, vuori-ilmasto, meri-ilma, kuumat luonnonlähteet, tamman maito, villikissan nahka ja onnellisesta miehestä uhonneet ruumiinnesteet… Ettekö siis tiedä, että raaka peruna, jos sitä pitää taskussaan, ottaa pois reumaattisen säryn? Te halveksitte luonnollista parannuskeinoa; teillä pitää olla keinotekoiset ja kemialliset rohdokset; teillä pitää olla tipat ja jauheet: teillä on mahtanut siis olla niistä paljon apua, noista tipoistanne ja jauheistanne?

Kuningas pyyteli anteeksi ja lupasi totella.

Tohtori Rodrigo, joka jo oli ovella poislähdössä, käännähti ympäri.

— Antakaa vähän lämmittää sitä, sanoi hän, ennenkuin panette sen päällenne.

Herrat Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus etsivät onnellista miestä kuninkaan palatsista.

Tahtoen mitä pikimmiten saada ylleen parannusta tuottavan paidan, Kristoffer V kutsutti luokseen Nelilehden, ylimäisen tallimestarinsa, ja Pyhä-Sylvanuksen, yksityisasiainsa sihteerin, sekä antoi heille tehtäväksi hankkia se hänelle mahdollisimman lyhyessä ajassa.

Sovittiin siitä, että he pitäisivät täydellisesti salassa etsiskelyjensä esineen. Oli nimittäin pelättävää, että jos yleisö saisi tietää, minkälaatuista parannuskeinoa kuningas tarvitsee, suuret joukot onnettomia ja etenkin juuri kaikkein onnettomimmat, kaikkein eniten kurjuuden raskauttamat, tarjoisivat paitaansa palkinnon toivossa. Pelättiin myös, että anarkistit voisivat lähettää myrkytettyjä paitoja.

Nuo molemmat aatelisherrat luulivat voivansa saada käsiinsä tohtori Rodrigon lääkkeen tarvitsematta mennä palatsia ulommas, ja sentähden he asettuivat erään pienen pyörö-ikkunan ääreen, josta saattoi nähdä ohikulkevat hovimiehet. Kaikki ne, jotka tulivat heidän näkyviinsä, olivat pitkänaamaisia ja happamen näköisiä, heidän vaivansa oli selvästi kirjoitettu heidän otsalleen, heitä kulutti hivuttava kurkoitus johonkin virkaan, johonkin arvoluokkaan, johonkin etuoikeuteen tai ritarimerkkiin. Mutta laskeuduttuaan suureen hovihuoneustoon Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus näkivät hra Lehdonrauhan, joka nukkui eräässä nojatuolissa suu auki korviin asti, sieramet levällään, posket punaisina ja loistavina kuin kaksi aurinkoa, rinta sopusointuisessa aaltoilussa, vatsa yhtä poljennollisena ja rauhallisena, kasvot naurussa, uhoten iloa aina pääkopan säteilevästä kupukatosta harittavien jalkojen varpaisiin asti, jotka mukavasti ojenteleivat keveissä puolikengissään.

Tämän nähtyään sanoi Nelilehti:

— Älkäämme enää etsikö tämän enempää. Kun hän herää, pyydämme häneltä hänen paitansa.

Tuossa tuokiossa nukkuja heräsikin, hieroi silmiään, venytteli jäseniään ja katseli surkean näköisenä ympärilleen. Hänen suupielensä venähtivät alas, hänen poskensa painuivat lyttyyn; hänen silmäluomensa jäivät surullisesti riipuksiin niinkuin vaaterievut köyhien ikkunoissa; hänen rinnastaan tunkeutui valittava huokaus, ja koko hänen olentonsa ilmaisi ikävystymistä, kaihoa ja pettymystä.

Huomattuaan yksityisasiaan sihteerin ja ensimäisen tallimestarin, hän sanoi:

— Ah, hyvät herrat, näin juuri niin kaunista unta. Uneksuin, että kuningas korotti Lehdonrauhan maat markiisikunnaksi. Voi, se oli ainoastaan unelma ja minä tiedän liiankin hyvin, että kuninkaan tarkoitusperät ovat aivan päinvastaiset.

— Mennään eteenpäin, sanoi Pyhä-Sylvanus. On myöhä, emmekä saa hukata aikaa.

He kohtasivat käytävässä erään valtakunnan päärin, joka hämmästytti maailmaa luonteensa lujuudella ja henkensä syvyydellä. Yksinpä hänen vihollisensakin myönsivät hänen epäitsekkyytensä, suoruutensa ja rohkeutensa. Tiedettiin, että hän paraillaan kirjoitti muistelmiaan ja jokainen mielisteli häntä, päästäkseen siellä kunniakkaalle paikalle jälkimaailman silmissä.

— Hän on ehkä onnellinen, sanoi Pyhä-Sylvanus.

— Kysykäämme sitä häneltä, sanoi Nelilehti.

He lähestyivät häntä, vaihtoivat hänen kanssaan muutamia sanoja ja sitten johtaen keskustelun onneen, tekivät tuon kysymyksen, joka oli heidän sydämellään.

— Rikkaus ja kunnia eivät liikuta minua, vastasi hän, — ja minun sydämeni on vapaa yksinpä kaikkein laillisimmista ja luonnollisimmista hellyyssuhteista, kuten perhesiteistä ja ystävyyden iloista. En tunne kiintymystä muuhun kuin yhteishyvän asioihin ja se on kaikkein onnettomin intohimo, kaikkein hankalin rakkaus.

Olen ollut vallassa; silloin kieltäydyin ylläpitämästä valtion varoilla ja sotamiestemme verellä niitä retkikuntia, joita merirosvot ja kauppiaat olivat järjestäneet rikastuttaakseen itseään ja hävittääkseen valtiota; en luovuttanut laivastoa enkä sotajoukkoa hankitsijoiden saaliiksi, ja silloin jouduin kaikkien näiden veijarien vihoihin, jotka panettelivat ja soimasivat minua tyhmän väkijoukon säestäminä siitä, että olin pettänyt isänmaani kunnian pyhimmät edut. Näitä suurryöväreitä vastaan ei kukaan minua puolustanut. Nähtyäni kuinka typerä ja halpamainen kansan tuntemustapa on, olen ruvennut kaipaamaan itsevaltiutta. Kuninkaan heikkous tekee minut vallan epätoivoiseksi; suurien pienuus on minulle tuiki tuskallinen näky; ministerien kyvyttömyys, vilpillisyys, kansanedustajien tietämättömyys, alhaisuus ja itsensä kauppaaminen saattavat minut vuoroin tylsän välinpitämättömyyden, vuoroin raivon valtaan. Lievittääkseni jollakin niitä tuskia, joissa päivisin kidun, kirjoitan öisin ja puran siten esille sen sapen, jota alituisesti saan niellä.

Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus heilauttivat hattuaan jalolle paarille ja lähtivät eteenpäin. Ehdittyään muutaman askeleen käytävässä joutuivat he vastakkain muutaman aivan pienen miehen kanssa, joka nähtävästi oli kyttyräselkäinen, sillä hänen selkänsä kohosi esiin pään yläpuolelta, kun hän keikailevalla ja mielistelevällä tavalla keinutteli ruumistaan.

— On turhaa, sanoi Nelilehti, kääntyä tuon puoleen.

— Kukapa tietää, äännähti Pyhä-Sylvanus.

— Uskokaa minua: minä tunnen hänet, jatkoi tallimestari, — minä olen hänen uskottunsa. Hän on tyytyväinen itseensä ja joka suhteessa mieltynyt omaan olemukseensa, ja hänellä on siihen syynsä. Tämä pieni kyttyräselkä on naisten lemmikki. Hovinaiset ja kaupungin naiset, näyttelijättäret, porvarisnaiset, ilotytöt, niin keikailevat ja tekopyhät kuin uskovaisetkin, ylpeimmätkin ja kauneimmatkin, kaikki ovat hänen jalkojensa juuressa. Heitä tyydyttääkseen hän hukkaa terveytensä ja elämänsä, hän on käynyt synkkämieliseksi, onnenkantajan virka alkaa käydä hänelle raskaaksi.

Aurinko oli jo mailleen painumassa ja kuultuaan, ettei kuningas tänään ollenkaan näyttäytyisi, lähtivät viimeisetkin hovimiehet pois, jättäen hovihuoneustot autioiksi.

— Antaisin kyllä mielelläni oman paitani, sanoi Nelilehti; voinpa vakuuttaa, että minulla on erittäin onnellinen luonnonlaatu. Minä olen aina tyytyväinen; minä syön ja juon hyvin. Minua kehutaan kukoistavan näköiseksi; minun kasvojani pidetään miellyttävinä. Eikä minulla olekaan kasvojeni suhteen mitään valittamista. Mutta virtsarakkoani sensijaan kuumottaa ja painaa niin että se turmelee minulta elämänilon. Tänä aamuna päästin ilmoille kiven, joka oli suuri kuin kyyhkysen muna. Pelkään, että minun paidastani ei olisi mitään hyötyä kuninkaalle.

— Antaisin minäkin omani, sanoi Pyhä-Sylvanus. Mutta on sitä kiveni minullakin, ja se kivi on vaimoni. Olen naimisissa rumimman ja ilkeimmän luontokappaleen kanssa, mitä koskaan on maailmassa ollut, ja vaikkakin tiedän, että tulevaisuus on Jumalan kädessä, lisään vahvalla vakaumuksella: ilkeimmän ja rumimman kanssa, mitä koskaan tulee maan pinnalla olemaan, sillä sellaisen alkukuvan toistuminen on niin epätodennäköistä, että voi yksinkertaisesti pitää sitä mahdottomana…

Sitten luopuen tästä kiusallisesta puheenaineesta hän jatkoi:

— Nelilehti, ystäväni, olemme erehtyneet suunnasta. Onnellista ei tule etsiä hovista eikä tämän maailman mahtavien parista.

— Te puhutte kuin filosofi, tokaisi siihen Nelilehti; te haastelette aivan kuin tuo kerjäläinen Jean-Jacques [tarkoittaa Jean-Jacques Rousseauta]. Te teette siinä itsellenne vääryyttä. Onnellisia ja onnen arvoisia henkilöitä on kyllä yhtä paljon kuninkaan palatsissa ja ylhäisön salongeissa kuin kirjailijakahviloissa ja työväen kapakoissa. Jos emme olekaan tänään sellaista löytäneet näiden seinien sisältä, niin johtuu se siitä, että on myöhäinen hetki ja että meillä ei sattunut olemaan suotuista onnea. Menkäämme tänä iltana kuningattaren pelihuoneeseen ja me onnistumme varmasti paremmin.

— Etsiä onnellista ihmistä pelipöydän ympäriltä! huudahti Pyhä-Sylvanus, se on yhtä turhaa kuin etsiä helminauhaa naurismaasta tai totuutta valtiomiehen huulilta!… Mutta Espanjan lähettiläs pitää tänä yönä juhlat, koko kaupunki on siellä. Menkäämme sinne ja me saamme helposti käsiimme hyvän ja sopivan paidan.

— Minulle on kyllä sattunut joskus, sanoi Nelilehti, että olen pidellyt käsissäni jonkun onnellisen naisen paitaa. Se oli aina erittäin miellyttävää. Mutta meidän onnemme kesti vain lyhyen hetken. Jos puhun teille tästä, niin ei se tapahdu siksi, että tahtoisin sillä kerskua (se ei todellakaan kannata) tai että tahtoisin muistutella mielessäni menneitä iloja, jotka ovat milloin hyvänsä takaisin saatavissa, sillä aivan päinvastoin kuin sananlaskussa sanotaan: jokaisella ikäkaudella on sama ilo. Ei, tarkoitukseni on aivan toinen, se on vakavampi ja hyveellisempi ja suoranaisessa yhteydessä sen ylevän tehtävän kanssa, joka meille molemmille on annettu toimeksi: tahdon esittää teille erään ajatuksen, joka juuri äsken syntyi aivoissani. Ettekö usko, Pyhä-Sylvanus, että määrätessään lääkkeeksi onnellisen miehen paidan, tohtori Rodrigo käytti "mies" sanaa ylimalkaisessa merkityksessä, tarkoittaen sillä sukupuoleen katsomatta koko ihmissukua yleensä, ja siis naisen paitaa yhtä hyvin kuin miehenkin? Minä puolestani olisin taipuvainen näin ajattelemaan, ja jos teidänkin käsityksenne kävisi samaan suuntaan, voisimme laajentaa tutkimuspiiriämme ja lisätä suotuisia edellytyksiä enemmän kuin toisella mokomalla, sillä hienossa ja sivistyneessä yhteiskunnassa, kuten meidän, naiset ovat onnellisempia kuin miehet: me palvelemme enemmän heitä kuin he meitä. Kuulkaahan, Pyhä-Sylvanus, kun työalamme täten tavallaan laajentuu, niin voisimme kenties jakaa sen keskenämme. Siten esimerkiksi, että tästä illasta huomen-aamuun asti minä etsin onnellista naista sillaikaa kun te etsitte onnellista miestä. Myöntäkää, ystäväiseni, että naisen paita on laatuansa verraton. Kerrankin vanhaan aikaan tunnustelin erästä, joka oli niin ohut, että sen saattoi vetää sormuksen läpi: sen kangas oli hienompaa kuin hämähäkin verkko. Ja mitä sanotte, ystäväni, siitä paidasta, jota eräs nainen Ranskan hovissa Marie Antoinetten aikana piti tukkaröyhelönä tanssiaisissa? Luulenpa, että olisimme sangen tervetulleita, jos voisimme herralle kuninkaallemme ojentaa tuollaisen kauniin, hienon hienosta aivinasta valmistetun paidan, välipitseineen, valencienne-reunuksineen, ruusunvärisestä nauhasta solmittuine olkaruusukkeineen, paidan, joka olisi keveämpi kuin hengähdys ja joka tuoksuisi irikselle ja rakkaudelle.

Mutta Pyhä-Sylvanus vastusti kaikin voimin tällaista lääkärinmääräyksen tulkintaa.

— Ettekö ole tullut ajatelleeksi, Nelilehti, huudahti hän, että naisen paita tuottaisi kuninkaallemme vain naisen onnea, joka koituisi hänelle kurjuudeksi ja häpeäksi! Enpä rupea tässä tutkistelemaan, onko naisen mahdollisesti helpompi tulla onnelliseksi kuin miehen. Tässä ei ole sen asian aika eikä paikka; parasta on, että lähdemme päivällistä syömään. Fysiologit väittävät, että naisilla on herkempi tunteellisuus kuin meillä, mutta nuo puheet ovat sellaisia perusteettomia ylimalkaisuuksia, jotka menevät päitten yli eivätkä vakuuta ketään. En myöskään tiedä, onko, kuten te näytte luulevan, meidän sivistynyt yhteiskuntamme enemmän omiaan tekemään onnellisiksi naiset kuin miehet. Sen vain olen huomannut, että tässä meidän seurapiirissämme he eivät kasvata lapsiaan, eivät hoida talouttaan, eivät tiedä mitään, eivät tee mitään ja sentään ovat kuolla väsymyksestä; he kuluttavat voimansa loistamiseen, se on kynttilän kohtalo: en juuri tiedä, onko se kadehdittava Mutta kysymys ei ole siitä. Kenties vielä kerran tulee sellainenkin aika, jolloin ei ole enää muuta kuin yksi sukupuoli, tai kenties niitä tulee olemaan kolme tai enemmänkin. Siinä tapauksessa tulee myöskin sukupuolimoraali olemaan rikkaampi, vaihtelevampi ja kaikin puolin runsassisältöisempi. Mutta siihen mennessä saamme tyytyä kahteen sukupuoleen; kummassakin on paljon samaa, naisessa on paljon miestä ja miehessä paljon naista. Siitä huolimatta he ovat myös erilaisia; kummallakin on oma luonteensa, omat tapansa ja lakinsa, omat ilonsa ja vaivansa. Jos te naisellistutatte kuninkaan käsityksen onnesta, niin millä jäätävällä katseella hän vastedes tarkasteleekaan rouva Kananheimoa… Ja kukapa tietää, synkkämielisyyden ja pehmeiden elämäntapojen orjaksi vajonnut kun on, mitä hän vielä tekee, — kentiespä hän panee alttiiksi koko mainehikkaan isänmaamme kunnian. Siihenkö te siis pyritte, Nelilehti?

Luokaa pieni silmäys kuninkaallisen palatsin käytävän seinäverhoihin, joissa on kuvattuna Herkuleen tarina; siitä näette, mitä tapahtui tälle sankarille, joka oli siitä merkillinen, että hänellä oli aivan erikoisen huono onni paita-asioissa; hän pani leikillään Omfaleen paidan ylleen eikä senjälkeen osannut enää muuta kuin kehrätä villaa. Sellaisen kohtalon tahdotte siis varomattomuudellanne valmistaa myös mainehikkaalle hallitsijallemme.

— Oi-oi oi! valitteli ensimäinen tallimestari, otan takaisin sanani, älkäämme puhuko siitä asiasta enää mitään.

Hieronymus.

Espanjan lähetystö säteili yön pimeydessä. Valojensa heijastuksella se kultasi pilvenhattaratkin. Lyhtyseppeleet, jotka reunustivat puiston käytäviä, loivat läheisiin lehvistöihin smaragdin loistoa ja kuultavuutta. Bengalitulet punasivat taivaan suurien mustien puiden yläpuolella. Näkymätön orkesteri kaiutteli hekumallisia säveliä vienon virin viedä. Kutsuvieraiden komeat saattueet peittivät nurmimaton, hännystakit heilahtelivat hämärässä; sotilaspukujen nauhat ja ristit välkähtelivät; vaaleat naishahmot liukuivat sirosti ja suloisesti ruoholla, jättäen jälkeensä kukin oman tuoksunsa.

Nelilehti huomasi lähellään kaksi kuuluisaa valtiomiestä, neuvoston presidentin ja hänen edeltäjänsä, jotka keskustelivat yhdessä Onnen kuvapatsaan luona, ja hän oli juuri aikeessa yhtyä heidän seuraansa. Mutta Pyhä-Sylvanus esti häntä siitä.

— He ovat molemmat onnettomia, kuiskasi hän; toista kirvelee vieläkin se, että hän on menettänyt valta-asemansa, ja toinen pelkää joka hetki kadottavansa sen. Tämä heidän kunnianhimonsa on sitäkin surkuteltavampaa, kun he kumpikin ovat paljon vapaampia ja vaikutusvaltaisempia yksityisasemassa kuin valtion johdossa, jossa he pysyvät ainoastaan niin kauan kuin he nöyrästi ja häpeällisesti alistuvat kaikkiin valtiopäivien oikkuihin ja kansan sokeihin intohimoihin sekä pitävät silmällä rahamiesten etuja. Tätä mahtipontista alennustilaansa he siis niin kiihkeästi tavoittelevat. Ah, Nelilehti, parempi on jäädä omiin oloihinsa hevostensa ja koiriensa pariin kuin pyrkiä hallitsemaan ihmisiä!

He lähtivät eteenpäin. Tuskin olivat he ottaneet kahta askelta, kun heidän korviinsa kajahtivat iloiset naurunremahdukset läheisestä lehtimajasta. He astuivat sinne ja näkivät siellä pensaspyökin varjossa lihavan, riettaan näköisen miehen, joka istuen yht’aikaa neljällä tuolilla kuuman-imelällä äänellä kertoili tarinoita lukuisalle kuulijakunnalle. Tämän katseet olivat kiinni hänen antiikkista satyyria muistuttavissa huulissaan ja yli-inhimillisesti pullistuneissa kasvoissaan, jotka olivat ikäänkuin jonkunlaisen päihtymyksen sakan peitossa. Se oli valtakunnan kuuluisin mies ja ainoa todellinen kansan suosikki, Hieronymus. Hän puhui paljon hupaisesti, runsassanaisesi, heitteli ajatuksia ilmaan, punoi kokoon juttuja, joista toiset olivat erinomaisia, toiset vähemmän hyviä, mutta kaikki nauruhermoja kutkuttavia. Hän kertoi muun muassa, että Ateenassa eräänä päivänä tehtiin vallankumous, jolloin kaikki omaisuus jaettiin ja naiset tehtiin yhteisiksi; mutta pianpa rumat ja vanhat alkoivat valittaa, että heitä laiminlyötiin, ja silloin säädettiin heidän hyväkseen sellainen laki, että kaikkien miesten oli käytävä ensin vanhojen ja rumien luona ennenkuin saivat tulla nuorien ja kauniiden luo. Ja hän kuvaili leveällä ilomielisyydellä hullunkurisia rakkaussuhteita, näitä törkeitä syleilyjä ja noiden epätoivon rohkeudella varustettujen nuorukaisten kauhistusta, nähdessään tihrusilmäiset ja vuotavanenäiset rakastajattarensa, joilla nenä ja leuka koukistuivat kuin pähkinäpihdeiksi. Sitten hän kertoili paksuja ja höystettyjä kaskuja Saksan juutalaisista, kirkkoherroista ja talonpojista, lorun toisensa jälkeen, lystikkäitä sutkauksia ja hassutuksia.

Hieronymus oli pelkkää suunnatonta puhujakoneistoa koko ihminen. Kun hän puhui, niin koko hänen olentonsa päästä kantapäähän asti puhui, eikä koskaan vielä ole kukaan puhuja niin täydellisesti hallinnut sanojen leikkiä kuin hän. Hän oli vuorotellen vakava, leikillinen, ylevä, hullunkurinen, käyttäen hyväkseen kaikkia kaunopuheisuuden muotoja, ja tämä sama mies, joka pensaspyökkien varjossa itsensä ja joutilaan kuulijakuntansa iloksi täysverisenä huvinäyttelijänä esitti kaikenlaista hupaista koirankuria, oli juuri edellisenä päivänä eduskunnassa mahtavan äänensä voimalla loihtinut esiin vihan ja ihastuksen myrskyn, pannut ministerit vapisemaan ja kansan johtomiehet tärisemään, ja hänen puheensa kaiku kierteli ja kuohutti mieliä ympäri maata. Ollen taitava hyökkäyksissään ja Iaskevainen korkeimman innostuksensa lennossakin oli hän päässyt vastustuspuolueen johtajaksi, silti joutumatta pahoihin väleihin hallituksen kanssa, ja vaikka hänen varsinainen työmaansa olikin kansan keskuudessa, seurusteli hän samalla myös ylhäisön piirissä. Hänestä sanottiin, että hän oli oikea aikansa mies. Hän oli hetken mies: hänen henkensä sopeutui ajan ja paikan mukaan. Hänen ajatuksensa toimi aina hetken vaatimusten mukaisesti; hänen laaja ja ylimalkainen älynsä vastasi täydelleen kansalaisten ylimalkaista yhteistöä; hänen valtava keskinkertaisuutensa pimitti pois kaikki ympäröivät pienuudet ja suuruudet: ei nähty muuta kuin häntä. Jo yksin hänen terveytensä olisi voinut taata hänen onnensa; se oli lujaa ja jykevää tekoa niinkuin hänen henkensäkin. Ollen suuri juomari, suuri paistetun ja raa'an lihan ihastelija, hän piti itseään alati riemullisen yltäkylläiden tilassa ja rohmaisi itselleen parhaan palan tämän maailman ilosta.

Kuunnellessaan hänen ihmeellisiä tarinoitaan Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus nauroivat niinkuin muutkin, ja tuuppien toistaan olkapäällään he salamyhkää vilkuivat hänen paitaansa, jonka Hieronymus auliisti oli valellut viineillä ja kastikkeilla ilomielisen ateriansa aikana.

Ylpeän kansan lähettiläs, joka kaupusteli kuningas Kristofferille itsekästä ystävyyttään, sattui juuri silloin kulkemaan ohi nurmikentällä. Hän lähestyi tätä suurta miestä ja teki hänelle keveän kumarruksen. Heti Hieronymus muuttui; ylhäinen ja lempeä vakavuus, juhlallinen tyyneys levisi hänen kasvoilleen, ja hänen äänensä hilliintyvät soinnut alkoivat heti puhetaidon jaloimmilla hyväilyillä imarrella lähettilään korvia. Koko hänen asenteensa ilmaisi syvää ulkoasiain ymmärrystä, kokousten ja neuvottelujen henkeä: kaikki hänessä, yksin hänen sidottu kaulustimensa, hänen pullistuva paitansa ja elefantinlaajat housunsakin saivat yhtaikaa kuin ihmeen kautta saman valtioviisaan, arvokkaan ja korkealähetystöllisen ulkomuodon.

Muut kutsuvieraat loittonivat, ja nuo molemmat mainehikkaat henkilöt puhelivat kauan yhdessä ystävällisellä äänenpainolla ja näyttivät olevan erittäin hyvissä väleissä keskenään, joka seikka heti huomattiin ja pantiin erittäin merkille valtioasioita harrastavien miesten ja "arvoura"-naisten piirissä.

— Hieronymus, — sanoi eräs, — pääsee ulkoasiain ministeriksi, milloin vain tahtoo.

— Kun hän tulee siksi, — sanoi toinen, — pistää hän kuninkaan taskuunsa.

Itävallan lähettilään rouva tarkasteli häntä lornettinsa läpi ja sanoi:

— Tuo poika on älykäs, hän tulee maailmassa menestymään.

Kun keskustelu oli päättynyt, lähti Hieronymus pienelle kävelylle puutarhaan uskollisen Visulininsa kanssa, joka muistutti pöllönpäällä varustettua kahlaajalintua; tämä ei koskaan luopunut hänen viereltään.

Yksityisasiain sihteeri ja ylimäinen tallimestari seurasivat häntä.

— Hänen paitansa meidän juuri pitää saada, sanoi Nelilehti aivan hiljaa. Mutta mahtaako hän antaa sitä? Hän on sosialisti ja taistelee kuninkaan valtaa vastaan.

— Siitä ei ole pelkoa! Hän ei ole mikään paha ihminen, vastasi Pyhä-Sylvanus, ja sitäpaitsi hänellä on pää paikallaan. Hän ei saata toivoa muutosta, koska hänen paikkansa kerta kaikkiaan on vastustuspuolueessa. Hän on vapaa vastuunalaisuudesta, hänen asemansa on erinomainen: hän ei tietysti tahdo sitä kadottaa. Hyvä vastustuspuoluelainen on aina yhteiskuntaa säilyttävä voima. Ellen aivan erehdy, niin tuo rahvaan villitsijä olisi hyvin pahoillaan, jos hän jollakin tavoin tulisi vahingoittaneeksi kuningasta. Jos vain taitavasti osaamme hieroa kauppaa, saamme kyllä paidan. Hän on mielellään suhteissa hoviin niinkuin Mirabeau. Hänet täytyy vain saada vakuutetuksi siitä, että asia pysyy salassa.

Heidän näin puhuessaan Hieronymus käveli heidän edessään hattu korvalla pyöritellen keppiään ilmassa ja päästellen lakkaamatta ilomielisen luonnonlaatunsa purkaukseksi pilapuheita, leikinlaskuja, naurahduksia, huudahduksia, uskallettuja sanaleikkejä, rivoja tähtäilyjä, sikamaisuuksia ja laulunpätkiä. Silloin noin parinkymmenen askeleen päässä hänestä Aulnesin herttua, maun ja tapojen tunnustettu tuomari ja nuorison jumala, näkyi kohtaavan erään tuttavansa naisen; tätä hän tervehti hyvin yksinkertaisesti pienellä kuivalla eleellä, joka silti oli täynnä hurmaavaa suloa. Kansanjohtaja katseli häntä tarkkaavaisesti; sitten käyden äkkiä synkäksi ja miettiväiseksi hän laski raskaan kätensä kahlaajalinnun olkapäälle:

— Visulin, — sanoi hän tälle, — minä antaisin mielelläni pois koko kansansuosion ja kymmenen vuotta elämästäni, voidakseni kantaa hännystakkia ja puhutella naisia samoin kuin tuo tolvana tuolla.

Hän oli kadottanut iloisuutensa. Hän kulki nyt kolkon vaiteliaana, pää painuksissa ja tuijotteli surumielisesti omaan varjoonsa, jonka kuu ivallisesti heitti hänen jalkoihinsa niinkuin muodottoman pullean pallonuken.

— Mitä hän sanoi?… Laskeeko hän leikkiä? kysyi Nelilehti levottomana.

— Hän ei ole koskaan ollut sen vilpittömämpi eikä vakavampi, vastasi Pyhä-Sylvanus. Hän on paljastanut meille sen sisäisen madon, joka häntä kalvaa. Hieronymus murehtii lohduttomasti sitä, että häneltä puuttuu ylhäisyyttä ja hienoutta. Hän ei ole onnellinen. Minä en antaisi neljää äyriä hänen paidastaan.

Aika kului, ja etsiskely rupesi näyttämään työläältä. Yksityisasiain sihteeri ja ylimäinen tallimestari päättivät jatkaa tutkimuksiaan kukin omalla tahollaan ja sopivat siitä, että he illallisten aikana kohtaisivat toisensa pienessä keltaisessa salongissa, tehdäkseen molemminpuolisesti toisilleen selvää tutkimustensa tuloksista.

Nelilehti tutkisteli etupäässä sotilashenkilöltä, korkeita herroja ja suuria tilanhaltijoita eikä tällöin myöskään laiminlyönyt tiedustella heidän tilaansa naisilta. Pyhä-Sylvanus, joka oli teräväkatseisempi, koetti lukea rahamiesten silmistä ja tunnustella valtiomiesten munaskuita.

He kohtasivat toisensa määrätyllä hetkellä, molemmat väsyneinä ja naama pitkällään.

— Minä en ole nähnyt muita kuin onnellisia, sanoi Nelilehti, mutta kaikkien onni on ollut jollakin tavoin pilalla. Sotilashenkilöt kuihtuvat jonkun ristin, arvonimen tai lahjatulojen toivossa. Heidän kilpailijansa saavuttamat edut ja kunniamerkit tyrehdyttävät heidän verensä. Kuultuaan uutisen, että kenraali Kalske oli nimitetty Comoresin herttuaksi, muuttuivat he keltaisiksi kuin kokospähkinät ja viheriäisiksi kuin sisiliskot. Eräs heistä tuli tummanpunaiseksi: hän sai halvauskohtauksen. Aatelisherramme kituvat yhtaikaa sekä ikävästä että niistä rettelöistä, joita heillä on maatiloillaan; aina käräjiä naapureitten kanssa, aina lakimiehet niskassa, he alituisen huolen alla laahaavat jälessään raskaan joutilaisuutensa taakkaa.

— En minäkään ole sen paremmin onnistunut, sanoi Pyhä-Sylvanus. Ja minua kummastuttaa ennen kaikkea se, että ihmisten kärsimysten syyt ja aiheet saattavat olla aivan vastakkaisia. Estellen prinssi esimerkiksi on onneton sentähden, että hänen vaimonsa pettää häntä, mutta ei siksi, että hän rakastaisi vaimoaan, vaan siksi, että hänen itserakkautensa kärsii siitä. Malvan ruhtinas taas on onneton senvuoksi, että hänen vaimonsa ei petä häntä ja menettelyllään pidättää häneltä mahdollisuudet parantaa rappiolle menneen talonsa asiat. Toista rasittavat lapset; toinen on taaskin epätoivoissaan siitä, ettei hänellä ole niitä. Olen tavannut porvareita, jotka eivät toivo muuta kuin päästä maalle asumaan, ja maalaisia, joiden ainoa unelma on tulla kaupunkilaiseksi. Minulla oli myös kunnia päästä kahden kunnon miehen uskotuksi: toinen oli aivan murtunut siitä, että oli kaksintaistelussa tappanut miehen, joka oli vienyt hänen rakastajattarensa; ja toinen suri, ettei ollut saanut kilpailijaansa hengiltä pois.

— Enpä olisi koskaan uskonut, huokasi Nelilehti, että olisi niin vaikeaa löytää onnellista miestä.

— Kentiespä me myös toimiskelemme taitamattomasti, huomautti Pyhä-Sylvanus; me etsimme sattuman varassa ilman määräperäistä menetelmää; emme edes tiedä varmaan, mitä oikein etsimme. Emmehän ole ollenkaan määritelleet onnea. Se meidän täytyy tehdä.

— Se olisi hukkaan heitettyä aikaa, vastasi Nelilehti.

— Anteeksi, minä pyydän saada pysyä väitteessäni, intti Pyhä-Sylvanus. Kun olemme kerran saaneet määritellyksi onnen, s.o. kun olemme sen rajoittaneet, täsmällistyttäneet ja kiinnittäneet johonkin määrättyyn aikaan ja paikkaan, niin on meillä suuremmat mahdollisuudet löytää se.

— Sitä en usko, — sanoi Nelilehti.

Kuitenkin he sopivat siitä, että kysyisivät tässä asiassa neuvoa valtakunnan viisaimmalta mieheltä, kuninkaallisen kirjaston johtajalta hra Tuliaivolta.

Aurinko oli jo noussut, kun he palasivat palatsiin. Kristoffer V oli viettänyt unettoman yön ja vaati kärsimättömästi lääkepaitaa. He pyytelivät anteeksi myöhästymistään, ja kiipesivät samaa tietä kolmanteen kerrokseen; siellä hra Tuliaivo otti heidät vastaan laajassa salissa, joka sisälsi kahdeksansataa tuhatta teosta, painettuja nidoksia ja käsikirjoituksia.

Kuninkaallinen kirjasto.

Pyydettyään heidät istumaan kirjastonhoitaja viittasi kädellään valtaviin kirjarykelmiinsä, jotka riveihin ladottuina täyttivät kaikki neljä seinää lattiasta kattoreunukseen asti.

— Ettekö kuule? Ettekö kuule, millaista meteliä ne pitävät? Korvani ovat melkein menneet siitä lukkoon. Ne puhuvat kaikki yhtaikaa ja kaikkia eri kieliä. Ne väittelevät kaikesta: Jumalasta, luonnosta, ihmisestä, ajasta, luvuista ja avaruudesta, tutusta ja tuntemattomasta, hyvästä ja pahasta, ne tutkivat kaikkea, väittelevät kaikesta, myöntävät kaiken ja kieltävät kaiken. Ne puhuvat järkeä ja järjetöntä. Niiden joukossa on keveitä ja vakavia, iloisia ja surullisia, lavertelevia ja niukkasanaisia; useimmat puhelevat vain ollakseen mitään sanomatta, laskien tavuja ja kooten yhteen äänteitä lakien mukaan, joiden alkuperä ja henki on niille itselleenkin outo: ne ovat kaikista tyytyväisimmät. Sitten on olemassa eräs hyvin ankara ja kolkko laji kirjoja, — ne käsittelevät ainoastaan sellaisia aiheita, jotka ovat tyystin puhtaat kaikista aistein havaittavista ominaisuuksista ja visusti turvassa luonnon oikuilta; ne käyvät taistelua tyhjyydessä ja liikkuvat olemattoman näkymättömissä ilmakehissä ja juuri nämä ovat vimman-villittyjä väittelijöitä, jotka puolustavat oleellisuuksiaan ja vertauskuviaan vallan verisellä raivolla. Sivuutan ne, jotka kertoilevat oman aikansa historiaa tai välittävät tietoja vanhemmista ajoista, sillä kukaan ei usko niitä. Kaikkiaan on niitä tässä salissa kahdeksansataa tuhatta, eikä ole edes kahta, jotka ajattelisivat samoin inistään asiasta, ja juuri ne, jotka eniten toistavat toisiaan, tulevat huonoimmin toimeen keskenään. Useimmiten ne eivät tiedä, mitä ne itse sanovat eivätkä mitä muut ovat sanoneet.

Hyvät herrat, tämän yleismaailmallisen metelin kuulemisesta tulen vielä kerran hulluksi, niinkuin ovat tulleet kaikki muutkin, jotka ennen minua ovat eläneet tässä lukemattomien äänien salissa, elleivät he nimittäin jo tullessaan ole olleet luonnostaan tylsämielisiä, niinkuin tuo minun kunnianarvoisa virkaveljeni, herra Jääpohja, jonka näette istuvan minua vastapäätä ja laittavan luetteloja rauhallisella uutteruudella. Hän on syntynyt yksinkertaiseksi, ja yksinkertaisena on hän myös pysynyt. Hän on syntynyt täydelliseksi ykseydeksi eikä ole koko elämänsä ajalla käynyt moninaiseksi. Sillä ykseydestä ei koskaan kehity moninaisuutta, ja juuri siinä on, johdatan sen tässä vain ohimennen mieleenne, hyvät herrat, ensimäinen vaikeus, joka kohtaa meitä etsiessämme olioiden alkuperää: kun ensimäinen alkusyy ei voi olla yksi, sen täytyy välttämättä olla kaksinainen, kolminainen tai moninainen, mikä taaskin on vaikeasti otaksuttavissa. Herra Jääpohjalla on yksinkertainen henki ja puhdas sielu. Hän elää luettelojen elämää. Hän tuntee kaikkien näiden seiniä koristavain nidosten nimen ja ulkomuodon ja omaa siten sen ainoan täsmällisen tiedon, minkä voi ainoastaan kirjastossa itselleen hankkia. Ja kun hän ei koskaan ole tunkeutunut minkään kirjan kansien sisäpuolelle, on hän säilynyt siitä selkärangattomasta epävarmuudesta, siitä satasuisesta erheen tulvasta, siitä hirvittävästä epäilystä ja kalvavasta levottomuudesta, joiden kummitukset lukeminen synnyttää hedelmällisiin aivoihin. Hän on tyyni ja rauhallinen, hän on onnellinen.

— Hän on onnellinen! huudahtivat molemmat paidanetsijät yht’aikaa.

— Hän on onnellinen, toisti hra Tuliaivo, mutta hän ei tiedä sitä. Ja kenties ei ihminen voi ollakaan onnellinen muuten kuin tällä edellytyksellä.

— Voi! sanoi Pyhä-Sylvanus, mitä elämää se on, jos ei tiedä elävänsä; mitä onnea se, jos ei tiedä olevansa onnellinen.

Mutta Nelilehti, joka ei luottanut järkijohdelmiin, vaan kaikissa asioissa turvasi kokemukseen, lähestyi pöytää, jonka päällä virui kasoittain vasikannahalla, lampaanvuodalla, kiilto- ja silonahalla, pergamentilla, siannahalla ja pahvilla päällystettyjä, tomulle, homeelle, rotalle ja hiirelle haisevia kirjakuluja ja jonka ääressä Jääpohja laati luettelojaan.

— Herra kirjastonhoitaja, — sanoi Nelilehti hänelle, suvaitkaa vastata minulle. Oletteko onnellinen?

— En tunne sen nimistä teosta, vastasi vanha luettelojenlaatija.

Nelilehti palasi vanhalle paikalleen levitellen epätoivoissaan käsiään.

— Niin, ja kuitenkin, ajatelkaahan, hyvät herrat, jatkoi Tuliaivo, — me emme varmasti tiedä yhtään mitään. Tietämättömyytemme syyt ovat lukuisat, mutta olen vakuutettu siitä, että suurimpana syynä siihen on kielenkäyttömme epätäydellisyys. Sanojen epämääräisyys hämmentää aatoksiamme. Jos suuremmalla huolella määrittelisimme käsitteet, joiden avulla välitämme ajatuksiamme, niin olisivat ajatuksemmekin selvemmät ja varmemmat.

— Mitä minä teille sanoin, Nelilehti, huudahti Pyhä-Sylvanus voitonriemuisena.

Ja kääntyen kirjastonhoitajan puoleen hän lisäsi:

— Herra Tuliaivo, se, mitä nyt sanotte, ilahuttaa minua sanomattomasti.Ja minä huomaan, että kääntyessämme teidän puoleenne olemme vetoamassaoikeaan henkilöön. Olemme teiltä tulleet pyytämään onnen määrittelyä,Hänen Majesteettinsa palveluksessa.

— Vastaan teille siis niin hyvin kuin osaan. Jonkun sanan määritelmän tulee olla muoto-opillisesti ja johtoperäisesti perusteltu. Mitä siis tarkoitetaan sanalla onni, kysytte te. Sana on tietenkin samaa juurta kuin enne, s.o. suotuisa ennusmerkki, vastakohtana onnettomuudelle, joka merkitsee alkujaan, että ennusmerkkejä jonkun seikan suhteen tarkattaessa saatiin hyväksyttyihin enteisiin nähden kielteinen tulos.

— Mutta, — kysyi Pyhä-Sylvanus, — eikö onnellinen ihminen ole sellainen ihminen, jolla on menestystä, ja eikö ole olemassa joitakin ulkonaisia ja näkyviä merkkejä, joista voi päättää, milloin on hyvä menestys?

— Menestys — vastasi Tuliaivo — on niinkuin noppapelin heittoa, se on hyvä tai huono, miten sattuu. Jos olen teidät oikein ymmärtänyt, hyvät herrat, niin te etsitte onnellista ihmistä, menestyksellistä ihmistä, s.o. sellaista ihmistä, jolle merkit ennustavat ainoastaan hyvää ja jota noppapelin heitot lakkaamatta suosivat. Etsikää silloin tätä harvinaista kuolevaista ihmisten joukosta, jotka jo ovat elämän ehtoossa ja etenkin niiden joukosta, jotka jo makaavat kuolinvuoteellaan, siis niiden joukosta, joilla ei enää ole tilaisuutta epätietoisuuteen menestyksensä määrästä. Ainoastaan nämä voivat kerskua uskollisella menestyksellä ja pysyväisellä onnella. Eikö Sofokles ole sanonutKuningas Oidipuksessaan: "Älkäämme sanoko ketään ihmistä onnelliseksi ennen kuolemaansa."

Nämä neuvot eivät miellyttäneet Nelilehteä, joka ei voinut sulattaa sitä ajatusta, että hänen pitäisi etsiskellä onnea viimeisten voitelujen jäljiltä. Pyhä-Sylvanus ei myöskään tuntenut erikoisempaa kutsumusta mennä vetämään paitoja kuolevien yltä; mutta koska hän oli luonteeltaan tiedonhaluinen ja järkeilyyn taipuva, kysyi hän kirjastonhoitajalta, tunsiko tämä mahdollisesti jotakuta tällaista kaunista vanhusta, joka jo oli heittänyt viimeisen loistavasti onnistuneen noppasensa.

Tuliaivo pudisti päätään, nousi, meni ikkunan luo ja naputteli sormillaan ruutua. Ulkona satoi; asetori oli tyhjä. Sen toisessa päässä kohosi komea palatsi, jonka kattoreunus oli koristettu sotaisilla voitonmerkeillä ja jonka otsikossa seisoi suomushaarniskainen sodanjumalatar, lohikäärme-kypäri päässä ja roomalainen miekka uhkaavasti kädessä.

— Menkää tuohon palatsiin, sanoi hän vihdoin.

— Mitä! — huudahti Pyhä-Sylvanus hämmästyneenä: — Marsalkka Volmarin luo!

— Niin juuri. Kenellä kuolevaisella on ollut parempi onni taivaankannen alla kuin Elbruzzon ja Baskirin voittajalla! Volmar on suurimpia sotaherroja, mitä koskaan on ollut olemassa, ja kaikista heistä yhtämittaisimman myötäkäymisen suosima.

— Senhän tietää koko maailma, sanoi Nelilehti.

— Eikä voi sitä koskaan unohtaa, — jatkoi kirjastonhoitaja. Marsalkka Survinrauta, Volmarin herttua, joka oli tullut maailmaan sellaiseen aikaan, jolloin kansanväliset vahingonvalkeat eivät enää loimunneet aivan ympäri koko maanpintaa yhtaikaa, osasi ihmeteltävästi korjata tämän kohtalon kiittämättömyyden, rientäen sydämensä ja neronsa voimalla avuksi jokaiseen maapallon paikkaan, missä suinkin vain oli sodan mahdollisuuksia. Jo kahdentoista vuoden ikäisenä hän oli Turkin sodassa ja teki retken Kurdistaniin. Siitä asti on hän yhtämittaa käyttänyt voitollisia aseitaan kaikkialla tunnetussa maailmassa; hän on mennyt neljä kertaa Reinin yli, ja niin hävyttömän helposti, että tuo vanha kaislojen seppelöimä virta, kansojen erottaja, on tuntenut itsensä syvästi nöyryytetyksi ja solvatuksi; hän on, vielä taitavammin kuin Saksin Moritz, puolustanut Lys-joen linjaa; hän on mennyt Pyreneitten yli, valloittanut Tajo-joen suun, aukaissut Kaukasian portit ja tunkeutunut pitkin Dnjeprin vartta, hän on vuoron perään puolustanut ja ahdistanut kaikkia Europan kansoja, ja hän on kolmasti pelastanut isänmaansa.

Back to IndexNext