The Project Gutenberg eBook ofPakenevien parissaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Pakenevien parissaKertomuksiaAuthor: Marja SalmelaRelease date: November 27, 2023 [eBook #72242]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1914Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAKENEVIEN PARISSA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Pakenevien parissaKertomuksiaAuthor: Marja SalmelaRelease date: November 27, 2023 [eBook #72242]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1914Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Pakenevien parissa
Kertomuksia
Author: Marja Salmela
Author: Marja Salmela
Release date: November 27, 2023 [eBook #72242]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1914
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAKENEVIEN PARISSA ***
Kertomuksia
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1914.
LapsetElena Edwardownan tarinaLeipääAppi-isäYksi lukemattomien joukosta
"Sodan merkeissä elämme". "Pakolaisten parissa kuljimme", näin sanovat nykyään ihmiset toisilleen.
Miksi?
Siksi että suuri maailmansota syttyi ja sen alkulähteiltä haarautui vuolas virta, joka kuljetti satoja, tuhansia pakenevia maahan ja maasta eteenpäin kohden lopullista päämäärää.
Mutta kuuluneeko pakenevien parissa kulkeminen ainoastaan sodan aikoihin? Eikö se ole meille jokapäiväinen kokemus? Emmekö oikeastaan aina kulje "pakenevien parissa"?
Paljon on paettavaa elämässä. Mikä pakenee kohtalonsa kovuutta, mikä tuntonsa tuomioita. Muistojaan pakenevat monet.
Mitä me muuten pakenemmekin, emmekö me kaikki ole noita vieraan maan vaivoja tuntevia, jotka vaarojen ja vaivojen kautta kiiruhtavat kotimaata kohden, puuttuvaisuudesta kohti puuttumatonta, vajavaisuudesta kohti täydellisyyttä?
Lapset.
Marfa sitoo kokoon lyhteitä suurella pellolla. Hänen ympärillään on paljon ihmisiä ja liikettä. Kaikki ovat työntouhussa. Toiset tekevät sitä kilvan ja kiireisesti, toiset nauravat ja puhelevat työn lomassa.
Marfa ei kuule eikä kuuntele mitään. Hän ei edes osaa kieltäkään niin paljon, että ymmärtäisi, kun puhutaan nopeaan ja monet puhuvat yht'aikaa.
Hän ajattelee sitä, että hänen nyt pitäisi tuntea koti-ikävää. Nämä vieraat vainiot, oudot ihmiset ja kieli, joka käsittämättömänä kohisee korvissa, niiden pitäisi nostattaa hänen silmäinsä eteen oman maan laajat lakeudet, pellot, joilla kotikylän väki, tuttua vanhuksista lapsiin saakka, työssä ahertaa ja jossa nauru, laulu ja leikki soi omalla äidinkielellä.
Mutta Marfa ei kaipaa. Tuntuu vain siltä kuin ehkä tuntuu ruumiissa, josta jokin osa on leikattu pois. On kuin sitä olematonta kolottaisi siksi, ettei sitä ole siinä, mihin se kuului, vaan tyhjyys on sijalla.
Samanlaista on Marfan koti-ikävä. Hänkin tuntee tyhjyyttä, joka tuottaa hiljaista jomottavaa kipua.
Mutta eihän hän voi kaivata. Hänellä ei ole muuta kuin yksi ainoa ajatus, yksi ainoa päämäärä elämässä: lapset. Lasten tähden on hän tullut tänne. Lasten hyväksi hän on tehnyt ja tekee hyvällä menestyksellä työtä näillä vierailla vainioilla. Kuinka hän silloin voisi ikävöidä?
Ihmiset nauravat ja puhelevat. Koneet jyskyttävät. Hevosia kehoitetaan huudoilla eteenpäin. Vilkas, kirjava elämä kohisee Marfan ympärillä. Mutta hän on etäällä ja eristettynä kaikesta kuin yksinäinen kulkija ohikiitävän virran varrella.
Hän ei ajattele työtään. Se käy häneltä konemaisesti. Hän ei ajattele lapsiaankaan. Hän tietää missä ne ovat ja että heillä nyt on hyvä olla. Hän on yksin entisyytensä kanssa.
Kun Wanja Iwanowitsch kosi häntä, oli hän kotikylänsä iloisin tyttö. Kodissa ei tosin ollut paljon varoja. Isä kierteli reppurina, eikä perheen asema muutenkaan ollut huomattava. Mutta isän hankkimat varat torjuivat puutteen, ja äidin tupa oli mieluinen kokouspaikka kyläläisille. Lisäksi ilmoitti isän antama, ikkunalaudan ja seinän väliin pistetty tinakehyksinen peili Marfalle, että hän oli nuori ja kaunis. Naapurit lisäsivät siihen, että hän oli kylän sukkelasuisin ja hauskin tyttö. Oliko ihme, jos hänen iloinen luontonsa kävi vieläkin iloisemmaksi?
Marfa ei ollut iloinen ainoastaan silloin tällöin. Hän oli iloinen aina. Hän ei nauranut ainoastaan suullaan. Hänen silmänsä nauroivat myöskin. Koko hänen olentonsa säteili iloa ja elämänhalua.
Marfan nauravat silmät kiinnittivät ensimäiseksi Wanjan huomiota häneen, — ehkä sentähden, että Wanja itse oli harvasanainen haaveilija, joka ei välittänyt toisten nuorten seurasta, ennenkuin ruvettuaan hakemaan Marfaa joukosta.
Wanjan isä oli räätäli. Poika istui jo pienenä uteliaana katselijana isän työpöydällä. Sitä myöten kuin varttui ikää ja ymmärrystä, sitä myöten oppi hän hoitamaan yhä enemmän huomattua osaa itse toiminnassa.
Räätälin ammatista kai johtui, että Wanja jo nuorena rupesi kulkemaan kumarassa ja katsomaan enemmän alas kuin ylöspäin, enemmän arkisen harmaaseen työhön kuin iloisiin ohikulkeviin.
Wanja oli yhtä kellahtavan kalpea kuin Marfa oli punaposkinen. Hänen harvasanaisuutensa oli yhtä huomattavaa kuin Marfan iloinen lavertelu, hänen hymynsä yhtä harvinaista kuin Marfan nauru oli tavallista.
Oman luonteensa harmauteen kaipasi Wanja väriä ja rikkautta. Sentähden ikävöi hän Marfan nauravia silmiä aina kun ei nähnyt niitä, ilostui nähdessään ja ikävöi taas erottuaan niistä.
Hän epäröi kuitenkin kauan ennenkuin kosi. Hänen luonteensa harmaus pani vastaan. Elämä oli raskasta jokaiselle, vähävaraiselle varsinkin, — sitä raskaampaa kuta useammasta oli huolehdittava.
Mitäpä hänenlaisellaan miehellä oli tarjottavana vaimolleen? Paras oli pysyä yksin. Ei silloin ainakaan ollut vetämässä muita onnettomuuteen.
Mutta Marfan nauravat silmät ja hänen iloisuutta säteilevä olentonsa viskasivat kaikki Wanjan päätökset nurin.
Wanja kosi. Ja kun vilja oli korjattu ja kaikki sekä kiireellisimmät että enin tuottavat syystyöt tehty, toi hän Marfan kotiinsa.
Marfa oli tähän asti luullut, ettei Wanja ensinkään välittänyt minkäänmoisista huvituksista. Mutta nyt huomasi hän erehtyneensä. Wanjallakin oli huvituksensa, vaikka ne olivatkin toista laatua kuin muiden nuorten.
Lukeminen oli Wanjan suuri intohimo. Jos hän kauppiaalta sattui saamaan kappaleen vanhaa sanomalehteä käärepaperiksi, pistettiin se kohta talteen ja säästettiin sunnuntaiksi, jolloin oli aikaa lukemiseen. Jos sattui räätälin luona kävijöiltä jäämään jotain painomusteella tuhrattua taloon, kohta sekin korjattiin. Ja minkä Wanja kerran oli lukenut, sen hän myöskin muisti. Se oli omaisuutta, jota ei kukaan voinut häneltä riistää. Marfa huoahti kesken työtään. Varmaan oli hän ollut kyläkuntansa onnellisin vaimo. Kaikkien ihmeeksi ja monen ivaksi oli Wanja ehdottoman raitis mies. Tupakastakaan hän ei välittänyt. Kerran hän oli yrittänyt ja silloin ruvennut voimaan pahoin. Sentähden ei hän enää yrittänyt. Eikä hänellä olisi ollut rahaakaan sellaiseen. Kaikki, mikä ei mennyt välttämättömiin elintarpeisiin, oli käytettävä kirjoihin.
Kumpikin piti tapansa senkin jälkeen, kun he olivat menneet yhteen. Marfa kävi kylän huvipaikoissa, kun vain jouti, ja nauroi miehelleen, joka kyyrötti kirjan ääressä kohta kun laski neulan kädestään.
Mutta ahne oli Marfa silti kuulemaan, mitä Wanja milloinkin oli lukenut. Ja kuultu painui mieleen. Wanja moitti kylän huvituksia tyhjänpäiväiseksi ajan tuhlaukseksi, mutta nauroi Marfan jutuille ja kuvauksille, kun tämä kotiin tultuaan lateli niitä miehelleen silmät nauravina ja poskissa kuopat.
Ensimäinen pelkoon vivahtava tunne hiipi Marfan mieleen silloin, kun hän huomasi, että luettu rupesi kypsyttämään jonkinlaista hedelmää Wanjassa. Wanja ei enää ollut vain hiljainen haaveilija. Hän oli ahminut ja keräillyt tietoja kuin mehiläinen ravintoa. Hän oli sulatellut ja muodostellut sitä sisimmässään, kunnes oli tullut sille asteelle, että saattoi eroittaa sen itsestään, asettaa sen kuin oman olemuksensa ulkopuolelle ja sitte arvostella. Silloin hän huomasi, että oli saanut laadituksi itselleen selvän ja johdonmukaisen kuvan siitä minkälaista elämän piti olla. Hänen ei tarvinnut kirjoista oppia, että se itse asiassa oli aivan toisenlaista.
Näihin aikoihin yhtyi Wanja ensi kertaa niihin, jotka julistivat uusia, ennen kuulumattomia oppeja sekä kirkosta että yhteiskunnasta. Hän ymmärsi, että he puhuivat juuri sitä, mikä hiljaisuudessa oli kytenyt ja kypsynyt hänen omassa sisimmässään. Hän uskoi kuten hekin, ettei kannattanut laidoista korjailla astiaa, jonka pohja on puhki. Hiljaisesta, haaveilevasta kyläräätälistä oli tullut täysverinen yhteiskunnallisen uudistuksen mies. Haaveilijana pysyi hän kuitenkin. Hän oli siksi kauan kulkenut kumarassa, sanoi hän, että tiesi mitä kumarassa kulkeminen merkitsi. Hän oli siksi kauan tuijottanut olevien olojen harmauteen, että hän tarkoin tunsi sen. Ja hän oli selvillä siitä, että harmauteen tuijottaminen ja kumarassa kulku oli tuleva hänen vertaistensa osaksi, kunnes koittaisi uusi parempi päivä, se päivä, jonka tulosta hän haaveili, ei itsensä, mutta ihmiskunnan ja lastensa tähden.
Marfan iloinen luonne oli yleensä huolellisesti osannut kiertää eteen asettuvia ristiriitoja. Mutta näihin aikoihin nyt tuli eräs eteen, joka ei ollut kierrettävissä eikä kiellettävissä.
Wanjaa katsottiin karsaasti monelta taholta. Se oli ilmeistä. Kylän vanhin oli monesti sanonut, että jollei Wanja tule järkiinsä, perii hukka sekä hänet että hänen perheensä. Ja pappi, isä-Sergei, murahteli kuin vihainen koira aina nähdessään Wanjan. Ja kuitenkin oli Wanja paras mies kyläkunnassa, ehkäpä koko maailmassa. Hän oli raitis, paljon lukenut ja ahkera. Ja kuinka hellä isäkin hän oli! Sitä ei voinut ajatellakaan ennenkuin näki. Kun lapset sairastivat, valvoi hän heidän luonaan, voiteli yskäiset rinnat rasvalla ja tärpätillä, pani kääreitä ja koetti kaikkia hyväksi kuulemiaan keinoja.
Marfa ei tuntenut ainoatakaan isää, joka piti lapsistaan niin hyvää huolta kuin Wanja. Ja kuitenkin riitti hänen hyvyytensä muillekin kuin oman perheen jäsenille. Olipa vaikka viimeinen leipä pöydällä eikä rahasta tietoa, sittekin taitettiin leipä nälkäiselle ohikulkevalle. Kaikkien piti auttaa toisiaan ja tehdä hyvää. Sitä teroitti Wanja sekä lapsille että naapureille.
Yleensä ei Wanja usein puhunut omista mielipiteistään. Välistä vain neuvoi ja oikaisi hiljaisella tavallaan, usein kuitenkin teoilla enemmän kuin sanoilla. Mutta Wanjan ajatukset olivat vähitellen syöpyneet Marfaankin. Hän oli kuunnellut ja märehtinyt niitä ja tullut vakuutetuksi siitä, että ne enimmäkseen olivat oikeat. Sitäpaitsi oli hän vakuutettu siitä, että mies, joka eli niinkuin hänen Wanjansa, ei voinut olla väärässä.
Miksi Wanja kaikesta huolimatta oli huonoissa väleissä johtomiesten kanssa, se oli Marfalle käsittämätöntä.
Kylän huvitukset jäivät vähitellen Marfalta syrjään. Koti ja lapset sitoivat häntä. Ja Wanjakin sitoi yhä enemmän ja enemmän, sitoi hyvyydellään, hiljaisella, itsepintaisen uutteralla eteenpäin pyrinnällään, ja niillä tulisilla puheilla, joihin hän välistä kotonaan puhkesi ja jotka aina koskivat sitä uutta parempaa päivää, joka oli tuleva lasten osaksi.
Mitä onnellisemmaksi Marfa tunsi itsensä, sitä enemmän hän rupesi pelkäämään. Pahat unet ja aavistukset ahdistivat häntä. Hän vavahti aina, kun oven-avauksesta kuuli vieraan olevan tulossa.
Ja kuitenkin, kun isku tuli, tuli se odottamatta.
Wanja oli mennyt lähikaupunkiin kokouksiin. Siellä oli eräs, jolla oli "puhuttavaa" ja tilaisuutta täytyi käyttää hyväkseen. Marfan olisi tehnyt mieli mukaan, mutta hänen äitinsä oli vasta kuollut, eikä hän voinut jättää lapsia. Hän ei itsekään ollut niin ketterä jaloistaan kuin tavallisesti. Hän odotti neljännen lapsensa syntymistä.
Kun Wanjaa ei määräpäivänä kuulunut kotiin, kävi Marfa levottomaksi. Joka kuluvalta päivältä kasvoi hänen huolensa. Wanja oli totuttanut naapureita siihen, että he määräpäivänä saivat heille luvatut työt. Nyt tulivat ihmiset kysymään vaatteitaan, eikä Marfa tiennyt miten selviytyä, vaikka itse teki, minkä lapsilta kerkesi.
Odotettuaan turhaan kaksi viikkoa, jätti Marfa lapset naapurien huostaan ja läksi lähikaupunkiin. Sieltä jatkoi hän matkaansa eteenpäin kuvernementin pääkaupunkiin.
Kuukausi oli kulunut umpeen, kun hän turhien ponnistelujen jälkeen oli valmis kääntymään kotiin. Silloin syntyi lapsi. "Tuskan maailmaan tuomana", oli hänellä tapana sanoa.
Kun hän palasi kotikyläänsä, hoiperteli hän eteenpäin kuin varjo. Käsivarret tuskin kykenivät lasta kannattamaan. Kodin kynnykselle hän pyörtyi.
Tainnoksista herätessään kuuli hän naapurivaimojen supattavan tuvan nurkassa. Vuoteen vieressä itkivät lapset.
Hän koetti ajatella. Käsi tapaili lasten päitä kuin koetellakseen olivatko kaikki siinä.
Vihdoin selkeni muisti. Hän kohottautui istualleen, nousi siitä lattialle ja sieppasi lapset syliinsä.
— Äiti! äiti! äiti!
He puristautuivat kaikki kilvan, nauraen ja itkien, niin lähelle häntä kuin mahdollista.
Muutamat vaimoista rupesivat itkemään. Eräs koetti häätää lapset äidin sylistä.
— Ei, sanoi Marfa päättävästi. — Antakaa lasten olla! Minä olen tehnyt minkä olen voinut. Nyt ei voi tehdä muuta kuin pitää huolta lapsista ja odottaa.
Siihen keskittyi senjälkeen koko hänen elämänsä. Hän ei poistunut kotoa muuta kuin työansiolle lähtiessään. Hänestä oli tullut yhtä kotirakas ihminen kuin Wanja oli ollut. Sunnuntaisin, jos hän jouti, luki hän Wanjan kirjoja. Työtä tehdessään ajatteli hän kuten Wanja sitä uutta parempaa päivää, jonka perijiksi hän tahtoi kasvattaa lapsensa.
Kun odotusta oli kestänyt kaksi vuotta, alkoi Marfan mieli painua. Hän ei enää jaksanut nauraa, ei edes lapsille iloksi. Usein hän myöskin kesken töittensä painui syviin ja raskaisiin ajatuksiin.
Näihin aikoihin alkoi rajan yli siirtyminen houkutella häntä. Hän sai ensi sysäyksen siihen vanhalta Iwana reppurilta, isä-vainajan toverilta, joka kylmänä talvi-iltana poikkesi hänen tupaansa.
Iwana toi tullessaan pitkä-aikaista iloa lapsille ja Marfalle vielä pitempi-aikaista ajattelemista.
Kaikki lapset saivat makeisia ukolta. Mascha sai korean rintaneulan,Tanja kuvan neitsyt Maariasta Kristuslapsen kanssa ja Jegor suupelin.Marfalle toi ukko terveisiä rajan toiselta puolen, saksalaisestakylästä, jonne eräs Marfan ikätovereista oli joutunut naimisiin.
— Lähtisit sinne sinäkin, ehdotti ukko. — Marja Antonownalla on hyvä mies, pieni kauppaliike ja monta käskettävää. Siellä saisit työtä paremmin kuin täällä sekä itsellesi että lapsille.
Ne sanat eivät antaneet Marfalle rauhaa, ei yöllä eikä päivällä. Unessakin kuljettivat ne hänen eteensä kuvia rajantakaisesta hyvyydestä. Hän kuroitti unessa kätensä, tavoitteli ja tapaili, koskaan tavoittamatta, ja heräsi siihen, että pimeässä harasi sormillaan seinää pitkin.
Enin ajatteli hän sitä, että lapset ehkä siten pääsisivät paremmille päiville. Siellä, rajan toisella puolella, voisi hän kasvattaa ja kouluuttaa heitä Wanjan mielen mukaan. Siellä koittaisi heille se uusi päivä, josta Wanja oli unelmoinut. Täällä ei sitä kannattanut odottaa, ei hänen eikä muiden. Täällä lasten täytyi kulkea samoja latuja, joita isät ja esi-isät olivat kulkeneet. Ja ne olivat raskaat astua, sen hän tiesi.
Joulunpyhinä kirjoitti Marfa Marja Antonownalle. Vastaus tuli pian ja kevät-töitä tehdessä kulki hän jo näillä vieraanmaan vierailla vainioilla.
Marja Antonowna oli järjestänyt kaikki parhaimman mukaan. Jegorille oli hän hankkinut paikan erään vihanneskauppiaan luona, joka tarvitsi pientä apuria ja samalla tahtoi perehdyttää lapsiaan venäjänkieleen. Mascha oli toimitettu lasten toveriksi toiseen samanlaiseen paikkaan. Tanja, jonka äidin ollessa työmailla piti hoitaa pikku Pamelaa, sai lapsi matkassaan olla Marja Antonownan luona ja siellä tehdä pikku palveluksia.
Jos näin jatkuisi, voisivat he hyvinkin ansaita leipänsä. Ei olisi niin vaikeatakaan sitte, kun perehtyisivät kieleen. Ja pian se kävisi. Wanjan opinhalu oli syöpynyt veriin sekä hänelle että lapsille.
Marfasta tuntuu yht'äkkiä siltä kuin seisoisi Wanja hänen edessään. Hän hymyilee kaunista hymyään, jota näytettiin vain joskus hänen tullessaan hyvin iloiseksi, ja sanoo: Oikein teit, Marfa, kun tulit tänne lasten kanssa!
Marfan työinto tuntuu monistuvan. Hän ei enää elä entisyydessä. Hän ajattelee lapsia ja heidän tulevaisuuttaan. Hän uskoo varmasti, ettei hän koskaan saa surun päiviä heistä. He ovat kaikki niin terveitä, kauniita, ja hyviä lapsia. Ja näyttäähän nyt tulevaisuuskin valkenevan.
Tokkohan Jumala olisi suonut lastenkaan menestyä näin hyvin, jos Wanja olisi ollut ihan väärässä. Mutta täytyipä kotona Wenäjällä yksin vastustajienkin tunnustaa, ettei niin hyviä lapsia ollut koko kotikylässä. Heillä oli isän opinhalua ja äidin iloisuutta, ja sitte tuota Wanjan tahtoa tehdä kaikille hyvää, joka teki heidät niin kohteliaiksi lapsiksi, että vieraidenkin täytyi pitää heistä.
Eivätkö sellaiset lapset menestyisi maailmassa? Ja kun ensin yksi menestyisi, auttaisi hän toisia, kunnes kaikki menestyisivät. Siihen olivat he pienestä asti oppineet.
Marfa herää yht'äkkiä ajatuksistaan. Hän huomaa miehen, joka hätäisesti ja ankara ilme kasvoillaan kiiruhtaa häntä kohti.
Hän ei tiedä miksi, mutta hän tuntee kangistuvansa pelosta.
Mies on nyt kohdalla. Hän pysähtyy Marfan eteen.
— Työ siihen paikkaan! hän komentaa. Sota on julistettu. Venäläiset pois maasta! Sota!
Lyhde heltiää Marfan kädestä ja huulet toistavat tuon vasta kuullun, vieraskielisen sanan.
Sota! Hänellä on vähän tietoja siitä, mitä tuo sana merkitsee historian lehdillä. Mutta että se nyt koskee häntä ja hänen aikalaisiaan, se on hänestä käsittämätöntä.
— Sota, hän toistaa vielä kerran, ja nyt nostaa tuo sana hänen eteensä välkkyviä aseita, järeitä tykkejä ja tulen tuisketta.
— Lapset, lapset! hän kirkaisee ja lähtee juoksemaan.
Hengästyneenä hän saapuu Marja Antonownan kotiin. Pihalla leikkivät Tanja, Pamela ja Marjan lapset. Hän huutaa omiaan nimeltä ja puristaa heitä rintaansa vastaan.
Marja Antonowna ilmestyy samassa portaille. Hänkin on hyvin kalpea.
— Marfa, sinun täytyy lähteä, sanoo hän.
Mieheni kertoi, ettei ketään enää lasketa rajan yli. Teidän täytyy kiertää.
— Enkö minä enää saa palata lasteni kanssa sinne, mistä tulin?
— Sinne, mistä tulit, mutta ei samoja teitä.
— Lapset, lapset! — Marfa ei enää ajattele muuta. Tie on hänelle yhdentekevä, kunhan hän saa kaikki lapset mukaansa.
Tanja pannaan sananviejäksi Maschalle ja Jegorille. Äiti rupeaa kokoilemaan tavaroitaan. Marja Antonowna tulee auttamaan. Hänellä on pari leipää ja isohko voikimpale, mitkä hän pistää Marfan käteen.
— Ota! Se voi olla hyvinkin tarpeen. Mutta älä näytä.
Marfa ei ymmärrä miksi ei saisi näyttää. Vasta matkan varrella se selviää hänelle. Marjan mies on saksalainen ja he kulkevat vieraan vihollismaan läpi.
Seteliraha, minkä Marja hyvästijättäessään on pistänyt hänen käteensä, polttaa kuin olisi se varkain otettu.
Marja oli kuitenkin hyvästijättäessään ottanut kaulasta, suudellut kaikkia lapsia ja itkenyt kovin. Hän oli siis sama kuin ennenkin, vaikka sota on syttynyt. Se ajatus helpoittaa rahankin suhteen.
Marfa ei tiedä, mitä hän oikeastaan ajattelee pitkin matkaa. Hän on kuin puutunut. Ainoa selvä ajatus on huoli lapsista.
Kerran, eräällä rautatie-asemalla he jo joutuivat pois äidin luota. He väistivät vanhempia ihmisiä ja sitte eroitti tungos heidät Pamelaa käsivarrellaan kantavasta äidistä.
Juuri ennen junan lähtöä sai äiti vihdoinkin lapset käsiinsä ja sai kiskaistuksi vaunun astimille.
Kuinka hän torui ja riiteli, riiteli ja itki!
Nyt jälestäpäin tulee hänelle oikein paha mieli siitä. Jegorilla oli aivan tullut vedet silmiin. Hän on niin helläluontoinen poika ja hän on tietoinen siitä, että hänen pitäisi pitää huolta tytöistä.
Äiti tahtoisi sivellä pojan päätä. Mutta hän ei voi. Hänellä on Pamela käsivarrellaan, ja ahdinko neljännen luokan vaunussa, missä hän seisoo, on niin suuri, että hänen on mahdoton liikahtaa. Kyynärpäällään saa hän kuitenkin vähän kosketetuksi poikaan. Tämä katsoo äitiin ja äiti hymyilee. Toinen on saanut, toinen on antanut anteeksi. He tuntevat sen.
Äiti nojaa raskaasti vaunun seinään. Hän on niin väsynyt, että tuskin pystyssä pysyy, mutta lasten tähdentäytyy.
Miten äärettömän kauan tätä matkaa jo on kestänyt! Ja milloin loppuneekaan? Yhtenään on pysähdyttävä! Yhtenään toimitetaan tarkastuksia. Junat ovat täpötäydet. Heitä ei oteta mukaan. Taivasalla on nukuttava. Sitte tullaan hätistelemään pois. Työnnetään, potkitaan, lyödään. — Ruokaa ei ole mahdollista saada senjälkeen kuin Marja Antonownan eväät ovat loppuneet.
Lapset itkevät nälissään. Marfa koettaa lohduttaa heitä sillä, että he saavat ruokaa, kun tullaan siihen maahan, missä ei käydä sotaa. Mutta hän tuntee itse olevansa liian väsynyt odottaakseen tai toivoakseen mitään. Hän muistaa niitä valoisia ajatuksia, joita hän ajatteli lastensa puolesta. Hän ajattelee sitä "uutta parempaa päivää", josta Wanja puhui. Ja hän syyttää itseään katkerasti siitä, että hän on kuljettanut lapsensa pois kotoa vieraan viholliskansan jalkoihin.
Hänestä tuntuu siltä, että täältä he eivät pääse koskaan. Ja jos pääsevätkin, niin tällaista on vastaisuudessakin elämä, sekä hänen että lasten: ahtautta, survomista, kovaa kohtelua ja nälkää.
Mutta yht'äkkiä välähtää hänen mielessään ajatus, joka vaikuttaa loppumaisillaan oleviin voimiin kuin puhallus sammuvaan hiillokseen.
Nythän tarvitaan miehiä maan puolustukseen. Nyt löytyy varmaan moni jäljettömiin kadonnut. Miksei löytyisi hänen Wanjansakin?
Hän tulee yht'äkkiä varmasti vakuutetuksi siitä, että koko tämä sota on syttynyt sitä varten, että hän saisi Wanjansa takaisin. Nyt heitä ahdistellaan. Heitä hätistellään, heitä karkoitetaan. Mutta kaikki tapahtuu siksi, että he olisivat kotona omassa tuvassa, kun Wanja tulee.
Ja kuinka hän ihastuu, kun näkee lapset! Tämäkö on Jegor, minun oma poikani? Ja Mascha on vieläkin pitempi! Hän on kuin äidin kuva!
Isä katsoo ihastellen vuoroin äitiin vuoroin lapsiin. Mutta Marfa kokoo kaikki lapset eteensä ja sanoo: Isä, tässä he ovat kaikki. Minä en ole voinut tehdä heidän hyväkseen kaikkea, mitä olisin tahtonut, mutta minä olen koettanut parastani. Minä olen odottanut sinua ja olen koettanut kasvattaa heitä sitä uutta parempaa päivää varten, josta sinä puhuit.
Marfa on niin eläytynyt mielikuvitelmaansa, että hän unohtaa kaiken muun. Hän ei tunne nälkää eikä väsymystä. Hän ei sure kovia sanojaan Jegorille eikä sitä että Pamelan täytyi nukkua itkien leipää. Hän tietää, että kaikki on unohdettua, sitte kun he ovat kotona Wanjan luona.
Marfa huomaa, että vihdoinkin lähestytään merta. Hänestä tuntuu kuin olisi se kodin kynnys. Väsymys on kuin pois pyyhkäisty. Kiihkeästi puristaa hän Pamelaa rintaansa vasten. Hän muistaa, että tämä on "tuskan maailmaan tuoma lapsi", jota isä ei vielä ole nähnyt.
Kuinka isä ihastuukaan tähän iloiseen, päivänpaisteiseen tyttöönsä!
Juna pysähtyy. Ollaan siis perillä.
— Pysykää lähellä, lapset, hän varoittaa. Sitte kuljettaa ihmisvirta häntä pois junasta, rantaa kohden, lähemmäksi kotimaata ja Wanjaa.
Laivassa tulee Marfalle kova hätä. Hän ei näekään vanhempia lapsiaan.
Hän tunkee voimiensa takaa ympäröivää ihmismuuria, itkee ja rukoilee.Kaikki on turhaa. Ihmiset hänen ympärillään eivät ymmärrä häntä.Tuskassaan ei hän muista ainoatakaan saksan sanaa. Vihdoin saa hänhuudetuksi: Kinder, Kinder!
Muuri hänen ympärillään alkaa liikahdella. Hän pääsee vähitellen siirtymään paikasta toiseen. Lapsiaan hän vain ei löydä.
Junavaunutkin ovat jo lautalla. Hän ei pääse niiden toiselle puolelle.Ja siellä kai lapset ovat.
Silloin huomaa hän, että ollaan liukumassa merelle päin.
Hän lyyhistyy kokoon. Pamela rupeaa itkemään. Hän kuulee, mutta ei voi auttaa. Hänen on mahdoton liikuttaa jäseniään. Kaikki käy mustaksi hänen ympärillään. Hän kuulee kolahduksen ja tuntee kipua päässään, sitte hän ei enää tiedä mitään.
Kun hän herää, ympäröi häntä yhä paksu ihmismuuri. Hän ei ymmärrä miksi. Vähitellen rupeaa hän kuitenkin muistamaan. Laiva keinuu ja raittiit tuulet puhaltavat vasten kasvoja. Hän ymmärtää, että vielä ollaan merellä.
Vieras nainen ojentaa hänelle Pamelan. Marfa ymmärtää, että nainen on pitänyt lasta sillä aikaa, kun hän itse on ollut tainnoksissa.
Hän ottaa tyttönsä ja vakuuttaa itselleen, että toiset lapset ovat junan toisella puolella.
Hän nojaa muutamiin tavara-arkkuihin. Hän on niin väsynyt, että jalat tuskin kannattavat. Lasten tähden täytyy hänen koettaa levätä, ettei vastaisuudessa vielä laiminlöisi heitä.
Nyt, nyt tullaan vihdoinkin maihin, siihen maahan, jossa ei sotaa käydä ja jota lapset olivat ikävöineet. — —
* * * * *
Hoippuen, tyttö käsivarrellaan, kulkee Marfa edestakaisin rannalla. Tylsänä, epätoivoisena tuijottaa hän merelle päin. Hänen lapsensa ovat poissa, ovat vieraassa vihollismaassa ilman äitiä.
Yönsä Marfa viettää taivasalla lähellä rantaa. Mutta toisena päivänä tullaan häätämään häntä pois. Silloin huitoo hän käsiään ja huutaa. Hän mainitsee: "Schiff" ja "Kinder".
Itse hän ei käsitä miten, mutta hänelle käy selväksi, että laiva ei tule enää. Se laiva, joka toi hänet, oli viimeinen ja lapset — jäivät.
Tahdottomana antaa hän kuljettaa itseään junaan. Hän ei tiedä, minne häntä viedään, eikä välitäkään siitä. Lapsi käsivarrellaan jää hän seisomaan vaunun oven edustalle.
Hän ei tiedä miten kauan hän onkaan siinä seisonut. Koko ajan on häntä likistetty, tungettu ja survottu. Lapsi sylissä itkee haikean lohduttomasti…
Äkkiä tuntuu kova sysäys. Äiti Pamela käsivarrellaan horjahtaa — — —
Muut matkustavaiset hätääntyvät samassa. Nainen lapsineen on suistunut junan alle.
Koetetaan päästä hätäjarruun käsiksi, mutta ennenkuin juna saadaan pysäytetyksi ollaan jo matkan päässä.
Vahtituvalta on tapaturma myöskin huomattu. Sieltä kiiruhdetaan apuun.
Kaksi ruumista makaa raiteilla. Lapsessa ei ole mitään huomattavaa vammaa, ainoastaan pieni mustelma ohimon kohdalla. Äidin pää on murskautunut, mutta käsivarret puristavat lujasti lasta.
Elena Edwardownan tarina.
Hän on nuori vielä, mutta tukka on aivan harmaa. Karheana ja kiharaisena ympäröi se kuin hopeinen sädekehä hienohipiäisiä, rypyttömiä kasvoja. Kasvot ovat nuorekkaat ja harvinaisen kauniit, mutta niissä näkyy hävityksen jälkiä. Katse on milloin eloton ja jäykistynyt, milloin hermostuneen levoton. Ainoastaan silloin tällöin, kun sairaalla on parempia aikoja, käy katsekin selväksi ja tyyneksi, vieläpä tutkivan harkitsevaksi.
Kaikki säälivät Sergius Michailowitsch Petroffia. Ja hän säälii itsekin itseään. Hän oli kerran maailman onnellisimpia ihmisiä. Hänellä oli kolme lasta, poika ja kaksi pientä tyttöä, kauniita, lahjakkaita lapsia kaikki, ja sitte kaunis, älykäs ja ihastuttava vaimo. Mutta sitte tuli se kauhea sota — —
Sergius Michailowitschin toivo herää aina kun Elenalle tulee parempi aika. Kerran, kun sitä kesti kolme viikkoa, oli hän varma Elenan täydellisestä parantumisesta. Mutta silloinkin petti toivo.
Nyt ei Sergius Michailowitsch enää tahdo toivoa. Hän työntää epäilykset kilpenä eteensä kohta kun toivo pyrkii lähestymään. Hän on siksi monta kertaa pettynyt, ettei hän enää tahdo maistaa pettyneen toivon kipuja. Siksi hän aina epäilee.
Nytkin, kun Elena avaa oven ja äänettömästi, melkein kuin varjo solahtaa huoneeseen, katsoo Sergius häneen epäilevänä.
— Minulla olisi pyyntö sinulle. — Elena puhuu hiljaa. Hänen katseensa on selvä, mutta surullinen ja verhottu. Se pysähtyy vain hetkeksi Sergiukseen, sitte taas tähtäytyäkseen kauaksi jonnekin tuntemattomaan etäisyyteen.
— Etkö käy istumaan? — Sergius puhuu hyväilevästi kuin sairaalle lapselle. Samalla siirtää hän mukavan tuolin Elenan taakse.
Elena istuutuu, mutta täperästi, tuolin äärimmäiselle laidalle, kuin pian päästäkseen siitä lähtemään. Sitte luo hän vakavan, miettivän katseen mieheensä. Näyttää siltä kuin kokoaisi hän ajatuksensa saadakseen sanottavansa sanotuksi niin selvään ja lyhyesti kuin mahdollista.
Hän on kuin kaukaa tullut, kauaksi kulkeva, joka vain hetkeksi on pysähtynyt saadakseen sanoa toiselle jotain hyvin tärkeää. Ja tahtoessaan tätä, punnitsee hän mielessään voiko hän sen tehdä, ja onko tuolla miehellä, joka istuu tuossa hänen edessään nahkaisessa nojatuolissaan, edellytyksiä ymmärtää häntä.
— Sinä aijoit sanoa jotain? — Sergius tahtoo auttaa häntä tolalle.
— Niin, minulla olisi jotain sinulle annettavaa. — Sinä tiedät, että minä välistä voin ajatella aivan selvään. Sellaisina aikoina olen koettanut päästä perille kaikesta: sinusta, itsestäni ja yhteiselämästämme sellaisena kuin se on ollut.
Sergius luo pikaisen, tutkivan katseen vaimoonsa. Tietääköhän hän ensinkään mitä puhuu?
Elena ei huomaa katsetta. Hän jatkaa. — Minä olen koettanut asettaa meidät ja muut, asiat ja tapahtumat aivan oman itseni ulkopuolelle. Sitte olen koettanut niitä tarkastaa ja arvostella ihan kuin minulle jotain ventovierasta ja minuun kuulumatonta. — — Tästä olen kirjoittanut kertomuksen muodossa. Se oli minulle helpompaa siten.
Hän vetää esille pienen, sirosti kokoonkäärityn käsikirjoituksen.Samassa huomaa hän miehensä katseen ja hän ymmärtää, mitä se tarkoittaa.
— Älä ole huolissasi. Kyllä minä tiedän, mitä sanon. Minä tiedän, etten enää voi olla mitään sinulle. — Kun olisin voinut, ei minulla vielä ollut sitä hyvää tahtoa, jota nyt.
— Älä ajattele niin paljon, Elena! Ehkä silloin piankin voit vahvistua ja tulla terveeksi.
— Ei, ei. — Hän pudistaa päätään, nousee ja rupeaa hätäisesti astumaan edestakaisin huoneessa kuin torjuakseen luotaan kaikki sellaiset ajatukset. Hän tietää, ettei hän voi parantua. Hänen aivoissaan on kipeitä, tuskan sinne uurtamia vakoja. Kun ajatukset tapansa mukaan luiskahtavat niihin niinkuin rattaanpyörä valmiiksi uurrettuun uomaansa, silloin rupeaa taas särkemään. Silloin yllättää hänet ensin suuri tuska, sitte taas suuri tylsyys.
— En minä parane, hän sanoo kuiskaamalla. — Kun minä kirjoitin, tiesin mitä tein. Ja nyt tiedän, mitä sanon. Mutta se suuri tuska tulee taas, sama, jota tunsin, kun pidin Aljoschaa sylissäni, pidin, enkä voinut laskea irti ennenkuin väkipakolla väänsivät hänet käsistäni.
— Älä puhu, älä puhu! — Tuskan hiki nousee Sergiuksen otsalle ja käsi puristautuu nyrkkiin.
Se onneton, kirottu sota, miten paljon se häneltä riisti!
— Minä en ollut hyvä vaimo, Elena jatkaa. — Heräsin myöhään velvollisuuksieni tuntoon. Ja kun heräsin, oli se myöhäistä. — Hän vaikenee taas hetkeksi ja jatkaa sitte: — Ehkä kertomukseni on sinusta kummallinen, kuka ties armotonkin. Ehkä kysyt, miksi en sinua säästänyt.Minunkannaltani katsoen on se sovitusuhrini, — ainoa minkä voin tuoda sinulle — tunnustukseni. — Sergius, minä tahtoisin olla hyvä sinulle! Sinä olet Aljoschan isä.
Elenan käsi hapuilee hetken ilmassa kuin tapaillen jotain hyväiltävää. Sitte menee hän ikkunan luo ja pysähtyy siihen. — Ehkä olisin saanut ja voinut antaa enemmän, jollet olisi tyytynyt niin vähään. — Hän sanoo sen hyvin hiljaa. — Koetit joskus neuvoa mutta olit kaikesta huolimatta ihastunut leikkivään lapseesi.
— Olin, olen ja olen ijäti oleva, kunhan koetat tulla terveeksi. — Sergius tarttuu hänen molempiin käsiinsä ja peittää ne intohimoisilla suuteloilla.
Elena ei näytä sitä huomaavan. Hän seuraa omaa ajatusjuoksuaan. — Vain korkea päämäärä kykenee kannustamaan eteenpäin, — hän sanoo, kumartuu miehensä puoleen, kuiskaa hiljaisen: "Anna anteeksi" ja poistuu huoneesta yhtä äänettömästi kuin tulikin.
Sergius istuu yksin paperikäärö kädessään.
Uskaltaneeko hän avata?
Onko hän tässä löytävä sairaan mielen kuvitteluja vai ehkä todellisuutta, jota hän ei ole valmistunut katsomaan silmästä silmään?
Hän kääntää kansilehden vihkosen toiselle puolelle ja alkaa lukea.
* * * * *
Elena Edwardowna pysyi naimisiinkin jouduttuaan sinä mitä oli ollut tyttönä: yhtä iloisena, yhtä vallattomana, yhtä kauniina ja yhtä seuraa rakastavana. Hän ei pukunsakaan suhteen jättäytynyt huolimattomaksi kuten monet, ei edes lasten ollessa pieniä. Hän nousi myöhään, käytti runsaasti aikaa pukeutumiseensa ja antoi palvelijoiden pitää huolta sekä kodista että lapsista.
Sergius Michailowitsch oli ollut ylpeä kauniista ja kaikkien suosimasta morsiamestaan. Nyt ylpeili hän siitä, että Elena kymmenvuotisen avioliiton jälkeen oli yhtä nuorekas ja viehättävä kuin ennen morsiamena.
Tästä huolimatta ei Sergius voinut salata itseltään, että hän olisi ollut tyytyväinen, jos hänen vaimonsa eräissä suhteissa olisi ollut toisenlainen kuin se nuori kaunotar, johon hän kohta ensi näkemältä oli silmittömästi rakastunut.
Avioliittonsa ensi aikoina oli Sergius usein ollut aivan suunniltaan mustasukkaisuudesta. Hän sai mielestään yhtenään aihetta siihen. Missä ikinä he vain näyttäytyivät — yksityisissä perheissä tai julkisessa seuraelämässä — näki hän, jos vain miesväkeä oli joukossa, Elenan ihailevan ja palvovan parven ympäröimänä. Elena singautti heille sukkeluuksiaan, hymyili viehkeintä hymyänsä ja katsoi veikeästi kulmainsa alta.
Sergius Michailowitsch riehui ja raivosi. Hän luuli usein melkein pelästyttäneensä Elenan hengiltä. Mutta tämä nauroikin vain, ei luvannut edes parannusta, selitti päinvastoin, että kyllä Sergius vielä siihen tottuu. Jokaisen täytyy saada noudattaa luontoaan. Ja hän, Elena, on sellainen, ettei hän viihdy yksin eikä aina saman kanssa.
Ei siksi, että hän vähääkään välittäisi muista miehistä kuin omasta jörökistään, mutta siksi, että vilkas ja kirjava seura-elämä on hänelle samaa kuin vesi kalalle: elinehto.
Ja Sergius tottui, — vastoin omaa, vahvaa, päinvastaiseen suuntaan käyvää vakaumustaan. Hän tottui siksi että hän huomasi Elenan sanat todeksi. Elena ei koskaan antanut entistä erikoisempaa aihetta mustasukkaisuuteen. Johdonmukaisesti ja peittelemättä osoitti hän ihastustaan seura-elämään. Yhtä avomielisesti nautti hän hänelle seurapiireissä taatusta valta-asemasta. Hän vastaanotti ihailijoittensa suitsutusta kuin hemmoteltu lapsi, joka milloin ihastuu saamistaan leluista, milloin viskaa ne antajille vasten silmiä.
Sergius Michailowitsch oppi vähitellen ihailemaan tätäkin, — sitte nimittäin kun hän lopultakin oli tullut vakuutetuksi siitä, että Elenalla oli varma "noli me tangere-kanta".
Ennen oli Sergius usein vimmastuneena lähtenyt huvitilaisuuksista kesken kotiin, raivonnut siellä ensin yksin ja sitte Elenalle. Nyt sitä vastoin saattoi hän pitkät ajat seisoa ovenpielessä ihastellen katsoen Elenan leikkiä.
Oli tuokin taitoa, ajatteli hän huvitettuna itsekseen. Oikein sirkusmestaruutta seurustelutaidossa!
Elenalla oli kissan poikasen suloa ja joustavuutta, eikä yksin liikkeissään. Koko hänen seurustelussaan, hänen ilmeissään, hänen sanoissaan ja ajatuksissaan oli jotain välitöntä ja odottamatonta, joka ihastutti ja kietoi. Hän veti kaikkia puoleensa, ei kukaan päässyt erikoisasemaan. Kaikille oli hänellä ihastuttava hymy ja luokse kutsuva käytös. Mutta jokainen sai tuntea rajansa.
Tämä oli ihastuttavaa Sergiuksesta. Hän oli tyytyväinen asemaansa aviomiehenä. Hän oli nainut hemmotellun lapsen, varakkaan kodin ainoan tyttären, joka oli oppinut saamaan, mitä ikinä halusi. Hän oli hyvillään siitä, että tuo rikasväriseksi luotu perhonen ei hänen luonaan ollut kadottanut mitään siipiensä loistosta.
Tästä kaikesta huolimatta hän välistä kaipasi jotain. Hän kaipasi äitiä lapsilleen.
Hän oli itse suorapiirteinen, mutkaton luonne. Ammatiltaan oli hän lakimies ja asianajaja. Työ oli hänen elämänsä keskus. Koti ja seuraelämä olivat olemassa vain virkistys- ja lepohetkiä varten. — Hän ei yleensä ymmärtänyt, että ihminen saattoi kokonaan antautua muulle kuin työlleen. Ja että äitinä olo oli naisen elämän ydin ja sisällys, siitä oli hän vahvasti vakuutettu. Sen tähden hän ei voinut ymmärtää, ettei Elena tullut äidiksi, vaikka hänellä jo oli kolme lasta.
Silloin tällöin koetti Sergius puhua Elenalle tästä. Mutta hän teki sen takaperoisesti ja kömpelösti. Jo ennen kuin hän oli sanottavansa sanonut, tunsi hän epäonnistuneensa. Sentähden hän mielellään kohta kääntyi selin Elenaan. Pääsihän siten edes näkemästä Elenan viattoman veitikkamaista naamaa hänen kysyessään, mitä Sergius oikeastaan tarkoitti. Pitikö Elenan aina istua lastenkamarissa, vaikka siellä oli hoitajia ja hyssyttäjiä jos kuinka paljon? Tai tahtoiko Sergius ehkä opettaa Elenaa rakastamaan lapsiaan?
Eiköhän se asia onnistunut paraiten, kun kukin teki sitä omalla tavallaan? Eivät kai lakipykälät pystyneet luomaan yleismallia äidinrakkaudelle? — Hän tahtoi olla uskollinen itselleen, rakastaa omia lapsiaan omalla tavallaan. Siihen kai hänellä oli oikeus?
Hetken kuluttua näki Sergius Elenan tanssivan ja hyppivän lasten kanssa. Ilosta kirkuen kapusivat he kilvan äidin syliin saadakseen osaa ahneesti halutuista hyväilyistä.
Sergius meni rauhoittuneena huoneeseensa. Mielipaha oli vaihtunut mielihyvään. Kuvasta, jota hän vasta oli katsellut, olisi miten vaativa aviomies hyvänsä voinut ylpeillä.
Päästyään tälle asteelle oli Sergius valmis antautumaan työlleen. Ja hän teki sen niin kokonaan ja täydellisesti, ettei hän huomannut muutosta, joka vähitellen tapahtui hänen kodissaan.
Se sai alkunsa sinä purevana pakkaspäivänä, jolloin Elena palasi kotiin aamupäiväkutsuilta Maria Iwanownan luota.
Etehisessä hän viskasi suopeliviittansa odottavalle palvelijalle ja kiiruhti sitte omaan huoneeseensa peilin eteen. Täällä hän pysähtyi luoden tutkistelevan, melkein ankaran katseen kuvaansa.
Hänelle oli tänään tapahtunut jotain outoa, ennen kuulumatonta. Hän oli ollut kutsuissa, joissa oli jäänyt syrjään ja huomaamattomaksi sillä välin, kun toinen kiinnitti kaikkien huomion itseensä. Ja tuo toinen oli vielä päälle päätteeksi mies, mies, joka tuskin suvaitsi nähdä Elenaa.
Elenan kiiltokärkinen kenkä polkaisi kiivaasti maata. Katse kysyi taas peilin mieltä.
Puku oli nuhteeton ja hieno, joskaan ei hänen kaikkein kauneimpiaan, kampaus hyvinkin pukevaa. Niissä ei siis vikaa.
Hän viskasi puuhkan läheiselle tuolille, irroitti päähineensä ja ojentihe sitte suoraksi lempipaikalleen, sinisenharmaalla silkillä päällystetylle leposohvalle. Hän tahtoi miettiä.
"Eugen Konstantinowitsch, Eugen Konstantinowitsch", niin he kaikki kilvan olivat hokeneet. Eikä kenelläkään näyttänyt olevan silmiä eikä korvia muille kuin tuolle Eugen Konstantinowitschille.
Kauniit silmät hänellä oli, syvät tumman siniset! Ja sellainen korkea ajattelijan otsa! Kuuli sen hänen puheestaankin, ettei hän ollut mikään sisällyksetön mies. Mutta juuri siksi harmitti, kun ei tuollainen mies suvainnut ensinkään huomata häntä, Elenaa, jonka sanoille muilla oli tapana taputtaa käsiään.
Hyvästijättäessään oli Elena luonut häneen kaikkein kauneimman katseensa. Mutta sekin oli ollut tuhlattua hyvyyttä. Sen oli hän huomannut kaikesta. Eugen Konstantinowitschin katse oli vain sipaisemalla pyyhkäissyt hänen ohitsensa.
Muuten näkyikin Konstantinowitsch enemmän kiinnittävän huomiota siihen, mistä puhuttiin kuin siihen, mitä hän näki. Sen oli Elena pannut merkille.
Tähän asti olivat Elenan ajatukset liidelleet asiasta toiseen yhtä kepeästi kuin kesäperhoset kukasta kukkaan. Tästä puoleen ne itsepintaisen johdonmukaisesti kohdistuivat yhteen ainoaan ja tarkoin määrättyyn kohtaan: päivälliskutsuihin, joissa Elena tiesi yhtyvänsä Eugen Konstantinowitschiin. Siellä Elena tahtoi päästä selville siitä, eikö Eugen Konstantinowitsch ollut mies niinkuin muutkin, eikö hänellä ollut silmiä nähdäkseen, korvia kuullakseen.
Elena huolehti kutsuihin aijotun puvun jokaisesta yksityisseikasta kuin rynnäkköön johtava päällikkö joukkonsa järjestyksestä.
Kampaajatar vakuutti, että tukanlaittotapa, jota hän nyt oli käyttänyt, oli "taivaallisen" kaunista ja Sergius pysähtyi hymähtäen kynnykselle nähdessään vaimonsa.
Elena läksi kutsuihin voitonvarmana, joskin jännitettynä. Hän palasi vaiteliaana ja ajattelevana. Hän oli ensi kertaa eläissään tavannut miehen, jossa huomasi sisältöä ja syvyyttä enemmän kuin kenessäkään muussa, miehen, joka ehkä juuri siitä syystä piti häntä liian tyhjänä ja mitättömänä. Hän oli vaa'alla punnittu ja havaittu liian köykäiseksi.
Elena oli valtaistuimeltaan kukistettu, nöyryytetty nainen. Hän oli suuttunut. Hän kapinoi ja oikkuili, kärsi itse ja pani muita kärsimään. Hän koetti uskotella itselleen, että hän sairasti loukattua ylpeyttä, mutta sisimmässään tunsi hän syiden olevan syvemmällä.
Ärtyisyydestään ja jokapäiväisistä pikkuharmeista huolimatta tunsi Elena, että hänen elämäänsä oli tullut entistä enemmän sisältöä. Hän oli päässyt näkemään sellaista, jota ei ennen ollut nähnyt, kokemaan jotain ennen kokematonta. Hän tiesi rikastuneensa. — Mutta samalla tunsi hän, että hän nyt oli kulkemassa kohden jotain suurta ja raskasta.
Ja minkä hän aavisti tulevaksi, se tuli.
Eräänä iltana, kun Sergiuksella oli kiireellisiä töitä, laittautui Elena Anna Paulownan luo iltaa viettämään. Jo etehisessä huomasi hän Eugen Konstantinowitschin päällysvaatteet ja lähestyessään huonetta, missä vieraat istuivat, kuuli hän naisen äänen, josta kohta arvasi, että se oli Konstantinowitschin äidin ääni.
Elena näki nyt ensi kertaa tuon hienon, vanhan naisen, jonka läheisestä ystävyyssuhteesta poikaan hän viime aikoina oli kuullut paljon puhuttavan. Illan kuluessa kääntyi puhe äidinrakkauteen. "Se on itsekkäisyyttä, sulaa itsekkäisyyttä", lennätti Elena tulemaan kuin uhalla.
Hieno, vanha nainen sohvannurkassa liikahti hieman.
— Se on aivan totta, hän sanoi luoden pitkän, tutkivan, mutta samalla ystävällisen katseen Elenaan. — Siinä on kovin paljon itsekkäisyyttä. — Minua vain ihmetyttää, että te jo nuorena olette tullut siihen kokemukseen. Te olette päässyt pintaa paljoa syvemmälle.
Miten Elenan poskia poltti! Syytöksenä esiin viskattu sana palautettiin kiitoksella ja tunnustuksella.
Ja Eugen Konstantinowitschin syvä katse siirtyi äidistä Elenaan jaElenasta äitiin. Vihdoin hän sanoi matalan sointuvalla äänellään: —Minulla on aivan vastakkainen kokemus. Sentähden saan ja täytyy minunpanna vastalauseeni.
Elena muisti alppijärven piiloon peittynyttä pintaa nähdessään katseen, minkä Eugen pitkien silmäripsien alta lähetti hänelle.
— Hyvä ja paha ovat usein peloittavan lähellä toisiaan. — Äiti jatkoi puhetta. — Ei sitä hyvää, jolla ei vaaransa, ei pahaa, josta ei hyvä voi oraalle nousta.
— Ja kuitenkin ovat ne vastakkaista alkujuurta, niin lähellä toisiaan kuin ovatkin. — Äidin ja pojan katseet sulivat sisäistä ymmärtämystä osoittavina toisiinsa.
Elena teki lähtöä varemmin kuin oli aikonutkaan. Viskautuessaan ajurin rekeen tunsi hän vapisevansa kuin haavanlehti. Eugen oli saattanut häntä etehiseen, oli auttanut turkit hänen päälleen ja katsellut niin sydämellisen lämpimästi kuin ei koskaan ennen. Hän oli tänään ollut kuin muuttunut mies suhteessaan Elenaan. Äidin läheisyyskö sen vaikutti vaiko mahdollisesti se, minkä hän etehisessä ilmoitti: että he nyt tapasivat viime kerran.
Hitaan hitaasti nousi Elena kotinsa portaita. Etehisessä näki hän raollaan olevasta ovesta miehensä työhuoneeseen. Sähkölamppu pöydällä loi varjostimen takaa vihertävää valoa huoneeseen. Sergius istuu kumartuneena kirjoituspöydän ääressä. Kynä rapsahteli hiljaa ja tasaisesti.
Elena tunsi pistoksen sisimmässään. Ei sinne, ei mistään hinnasta. Hän ei voinut.
Muutaman minuutin kuluttua raottaa hän lastenkamarin ovea. TanjaIwanowna, lastenhoitaja, kuorsailee kuuluvasti nurkassaan.Ovenpuoleisella seinänvierustalla nukkuvat pikkutytöt.
Elena lähestyy tyttöjään. Mascha nukkuu käsi leuan alla, suu viehättävässä hymyssä. Näyttää siltä kuin näkisi hän kaunista unta. Pikku Tamara makaa aivan mykkyrässä, kasvot painettuina vuoteeseen ja ruumis osaksi koholla, ihan kuin olisi hän ollut polvillaan ja siihen nukahtanut.
Äiti korjaa asentoja ja peittelee. Yhtäkkiä tuntee hän, että hänen katsettaan väkipakolla vetää huoneen vastaiselle puolelle.
— Aljoscha, hän sanoo melkein nuhtelevasti. Hän näkee puoli pimeässä kaksi intohimoisesti ikävöivää silmää. Ne kutsuvat häntä. "Aljoscha", toistaa hän ja painuu polvilleen vuoteen viereen.
Samassa tuntee hän pojan käsivarret kaulallaan lujassa, kiihkeässä puristuksessa.
— Si-nä tulit kui-ten-kin.— Lapsi änkytti liikutuksesta.
— Oletko odottanut minua? — Elena saa sen vaivoin sanotuksi.
— Minä odotan sinua aina, aina, kun olet poissa. — Taas pitkä intohimoinen puristus.
— Rakas pikku poikani!
— Ei kukaan ole niin kaunis, ei kukaan ole niin hyvä kuin sinä äiti!Äiti, äiti, minä rakastan sinuaniin.
He painuvat toistensa syliin ja itkevät. Toinen itkee ilosta. Äiti on tullut hänen luokseen niinkuin ei koskaan ennen. Hän tuntee sen.
Toinen, mitä hän itkee? Itkeekö hän äitiyden rikkautta vaiko toisen, ennen aavistamattoman tunteen raskautta? Itkeekö ehkä sitä, ettei lapsen lailla saa antaa valtaa sydämensä ikävöiville vaatimuksille?
Vasta kun Aljoscha pitkien hellien hyväilyjen jälkeen on vaipunut uneen, jättää äiti hänet, itse alkaakseen unetonta yötä.
— Kyllä te vielä opitte tuntemaan äidin rakkautta suurena elämän siunauksena. — Niin oli Eugen Konstantinowitsch sanonut. Ja lämmin katse oli seurannut sanoja. Mutta se katse oli kirkas ja intohimoton. Se ei pyytänyt. Se siunasi.
— Me lähdemme parin päivän perästä Ranskaan. Kaiketi jäämmekin sinne.Ilmanala siellä sopii äidilleni.
Miksi ilmotti hän tätä Elenalle etehisessä auttaessaan hänen päälleen?Olisiko hän aavistanut —? Tai olisikohan hän itse kaikesta huolimatta —?
Ei, ei! Se oli yhdentekevää! Heidän tiensä erosivat nyt joka tapauksessa ainiaaksi.
— Äidinrakkaus, — antava rakkaus, — elämän suurin siunaus! Siihen oliEugen viitannut. Se oli hänen jäähyväislahjansa.
* * * * *
Tanja Iwanowna, entinen imettäjä, nykyisin lastenhoitaja, kysyy seuraavina päivinä itseltään, onko hänellä syytä tulla mustasukkaiseksi emännälleen. Ennen ei tämä liiaksi ole muistanut lastenkamaria. Nyt näyttää hän aikovan asettua asumaan sinne.
Tanja rauhottuu kuitenkin pian. Äidin huolenpito näkyy enin kohdistuvan poikaan. Eikä Tanja ole imettänyt Aljoschaa, tyttöjä ainoastaan. Muutos kääntyy siis pikemmin voitoksi kuin tappioksi.
Sergius Michailowitschkin alkaa huomata, että hänen kodissaan on tapahtunut jokin muutos. Elena on harvoin kyläilypuvussa ja kotona on poika miltei aina hänen luonaan.
Sergius on kuin kuormasta päässyt. Aljoschan miettivät, surulliset silmät ovat aina häntä vaivanneet. Ne ovat aivan kuin syyttäneet häntä jostakin. Mutta minkä hän sille on voinut, ettei äiti ennen ole huomannut noiden silmien pyyntöä. Hän, isä, joka hankkii leipää perheelleen, koettaa olla hyvä puoliso ja isä. Eihän hän voi sen enempää.
— Teistä on tullut vankat ystävät, isä huomauttaa kerran hyvämielisenä ja myhähdellen.
— Aljoscha ei ole oikein terve. Minä vien hänet huomenna lääkäriin.
Elena antaa puheelle odottamattoman käänteen. Sitte nousee hän hätäisesti ja asettuu soittamaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä suunniteltiin ulkomaanmatkaa talossa. Lääkäri oli sanonut Aljoschan sydäntä heikoksi. Poika oli vietävä vahvistumaan. Silloin vahvistuisi sydänkin.
* * * * *
He ovat nyt Riesengebirgessä, ovat olleet täällä jo monta kuukautta. He ovat muuttaneet ylemmä jota enemmän kesä on edistynyt. Nyt asuvat he korkealla, ihanalla, aurinkoisella rinteellä lähellä Kirche Wangia, mistä koko laakso metsäisine rinteineen, kylineen ja laidunmaineen viehättävän kauniina tarjoutuu kulkijan ihailtavaksi.
Parasta kaikesta täällä on kuitenkin tämä puhdas, kepeä tunturi-ilma. Miten usein onkaan Elena sitä sydämessään siunannut. Se ei vaivaa heikkoa, väsynyttä sydäntä. Se säästää voimaa ja luo voimaa. Se palauttaa punan poskille ja saa silmät säteilemään.
Elena on nähnyt sen Aljoschassa. Ja sittekin hän pelkää. Mitä? Sitä hän ei tiedä itsekään, ellei hän pelkää jotain kovaa, aavistamatonta kohtalon iskua, joka voisi eroittaa heidät, äidin ja pojan toisistaan nyt juuri, kun he ovat päässeet aavistamaan, mitä he toisissaan omistavat ja että heidän on mahdoton elää erotettuina toisistaan.
Äiti ja poika ovat aina yhdessä. Ainoastaan joskus, kun äiti hyvin pyytää, jättää Aljoscha äidin leikkiäkseen ikätoverinsa Friedrichin kanssa.
Vaikka pojat ovat yhdenikäiset, on Friedrich Aljoschaa päätä pitempi. Hän on voimakas, rotevarakenteinen, vaaleatukkainen germaani. Aljoscha on hintelävartaloinen, kellahtavan kalpea iholtaan ja hänen suuret, mustat silmänsä katsovat kypsänkysyvinä ihmisiin.
Elena koettaa parhaansa edistääkseen poikien ystävyyttä. Hän pelkää pikku Aljoschansa kypsää katsetta ja otsaa, jonka takana piilee niin paljon ajatuksia. Pojan henkinen kypsyys ja voimien heikkous kohdistuu syytöksenä häneen, äitiin. Ensin jätti hän lapsensa ikävöimään, itse huvitellessaan. Sitte antoi hän oman suuren surunsa kypsyttää poikaa samalla kuin itseään, — välillisesti joskaan ei suoranaisesti.
Elena pelkää niitä hehkuvia tunteita, joita hän löytää lapsensa sielussa. Hän pelkää ennenaikaista kypsymistä, joka ei koskaan tiedä hyvää. Siitä syystä hän myöskin kannustaa Aljoschaa ihailemaan Friedrichiä, joka osaa ampua jousipyssyllä, osaa ratsastaa, voimistella ja uida.
Elena rupeaa itsekin harrastamaan tätä kaikkea. Hän tulee lapseksi lapsensa tähden. "Lapseksi nyt juuri, kun suuri suru on kypsyttänyt äidiksi ja ihmiseksi", hän ajattelee surunvoittoisesti itsekseen.
Ainoastaan illoin, kun Aljoscha on nukkunut äidin käsi omassaan, tulee aika, jolloin Elena saa elää omaa elämäänsä. Silloin hän nousee, uskoo nukkuvan lapsen hoitajalle, uskolliselle Marialle, ja hiipii itse ulos.
Etelän yöllisellä taivaalla loistavat jo tähtivalot. Päivän levoton hyörinä on asettunut. Karjankellotkaan eivät enää kilahtele. Laaksossa levätään, vuorien rinteillä samoin. Ainoastaan tunturikoski ja metsän puut pitävät vielä puhetta keskenään.
Elena astelee yksinäistä tunturipolkua. Hänen katseensa kohoaa ylöspäin. Ylöspäin kutsuvat taivaan tuikkivat tulet. Ylöspäin ikävöi hänen oma mielensä.
Hän ajattelee Eugen Konstantinowitschiä, — ei pyytäen intohimoisen sielunsa hehkulla, — hän ajattelee häntä elämänsä kauneimpana muistona, jota hän kiittää syntymisestään korkeampaan ja syvempään elämään.
Uskollinen itselleen on hän aina tahtonut olla. Mutta että ihminen voi olla uskollinen joko alhaisemmalle tai ylhäissyntyiselle minälleen, on vasta nyt selvennyt hänelle. Suru sen selvitti. Tai tekikö sen tuo korkea otsa ja nuo syvät silmät, joita hän ei saanut rakastaa, mutta joiden kautta hän kuitenkin oppi aavistamaan entistä parempaa elämän sisältöä.
Elena tuntee sielunsa kohotetuksi yli kaiken pienen, maisen ja matalan. Hän tuntee sen läheisyyttä, joka on oleellista, on elämän ydin ja sisältö.
Onko se Jumala?
Hän ei voi määritellä, ei selvittää, mutta hän tuntee, että hän tahtoo vapautua kaikesta muusta ja elää sille. Hän rukoilee voimaa tullakseen hyväksi äidiksi ja hyväksi ihmiseksi. Luonnon syvä rauha huokuu lääkitystä haavoihin. On kuin siunaavat kädet koskettaisivat sairasta ja värähtävää hänen sisimmässään. Nääntyvä saa uutta voimaa. Kiitos puhkee huulille.
* * * * *
Silloin yhtäkkiä ajaa jäädyttävä pelko hänet takaisin pojan luo Hän on unohtanut lapsensa, ajatellut itseään. Mitä jos jotain on tapahtunut?
* * * * *
Ja isku tuli kerran. Aljoscha sairastui kuumeeseen. Kovaa se ei ollut.Mutta sittekin.
Vasta kun Aljoscha on ollut neljä päivää ilman kuumetta ja kaksi päivää pukeissa, pääsee hän kutsumaan Friedrichiä luokseen teetä juomaan.
Elena on paraikaa järjestämässä pojille esille ottamaansa peliä, kunMarfa syöksee sisään kalman kalpeana ja itkussa.
— Elena Edwardowna, minä pyörryn, minä kuolen.
— Mitä, mitä on tapahtunut?
— Sota, sota on syttynyt! Meidät vangitaan! Meidät ammutaan…!
Sota! Se tuli kuin salama selvältä taivaalta. Olihan jo kauan näyttänyt uhkaavalta, mutta hän oli unohtanut kaiken Aljoschan sairastaessa.
— Meidän täytyy lähteä heti! — Hän kiiruhtaa hakemaan Aljoschaa.
Poika seisoo pihamaan portilla, Friedrich tien toisella puolella.Friedrich heiluttaa vimmatusti pientä keppiään.
— Mene, mene, muuten minun täytyy ampua sinut!
Elena repäisee poikansa pois portilta ja kuljettaa sisälle.
— Äiti, min-kä täh-den, änkyttää Aljoscha.
— Sota on syttynyt. Meidän täytyy lähteä asemalle kohta, kun saamme tavarat kuntoon. Saksalaiset ja venäläiset ovat nyt vihollisia.
— Tekeekö sota ystävätkin vihollisiksi, äiti?
— Tekee, tekee!
Elena on ruvennut vetämään esille tavaroita kaapeista ja laatikoista.Tunnin kuluttua ovat he jo matkalla asemalle.
Tiellä huutavat muutamat vastaantulijat heille saksalaisia haukkumasanoja.
— Äiti, mitä he sanovat? Tuon toisen minä tunnen. Hän kantoi minua kerran olallaan. Onko hän nyt vihainen meille?
— Sota tekee ihmiset pahoiksi ja vihaisiksi.
— Minkätähden sitte käydään sotaa?
— Kun täytyy.
— Kuka pakoittaa?
Aljoscha ei saa vastausta. Tullaan juuri asemalle. Siellä on jo kauhea tungos, vaikka on toista tuntia junan lähtöön.
On ollut kovin kuuma. Rupeaa satamaan hienostaan. He ovat ohkaisiin puetut. Sadetakitkin ovat kiireessä tulleet sisäänpantujen vaatteiden joukkoon.
Elena koettaa suojata poikaa seisomalla sateen puolella. Vihdoin kun pääsevät junaan, on mahdoton enää saada istuinpaikkaa. Elena seisoo painaen poikaa niin lähelle itseään kuin mahdollista. Välistä nostaa hän hänet syliinsä ja käskee nojaamaan äidin olkapäähän. Mutta Aljoscha panee vastaan. Hän ei tahdo levätä kun ei äitikään.
He saapuvat myöhään illalla Berliiniin. Heille on sanottu, ettei siellä anneta yösijaa ulkomaalaisille. Eivätkä he muutenkaan uskaltaisi lähteä etäälle asemalta. Heidän on päästävä lähtemään aikaisella aamujunalla.
Sentähden he viettävät yönsä aseman ravintolassa. Aljoscha nukkuu nojautuneena äitiin. Elena valvoo.
Siinä istuessaan nukkuvan lapsensa vieressä astuu vähitellen koko hänen tähän asti eletty elämänsä hänen eteensä. Hän kertaa sitä niinkuin kuolevat usein tekevät. Ei siksi, että hän nyt uskoo kuolevansa. Muuten vain tuntui aivan kuin olisi tilille vaadittu.
Hän näkee itsensä kodin hemmoteltuna, iloja intohimoisesti rakastavana lapsena. Sellaisena siirtyy hän miehensä kotiin ja jatkaa siellä entistä elintapaansa. Ainoa ero on siinä, että hänellä nyt on yksi hemmottelija lisäksi, ja että mies nyt isän asemesta saa maksaa hänen ilonsa ja huvinsa.
Elena ymmärtää nyt, mitä Sergius Michailowitsch on kaivannut, — joskin tosin vain lasten tähden. Hänen käy kuitenkin sääli miestään. Miksikähän hän ei välittänyt hänelle hellävaroin annetuista viittauksista, hän kysyy itseltään. Olikohan siihen syynä se, että Sergius alotti väärältä puolelta, vaati ulkonaisesti ja toisten tähden olemaan sitä, mitä hän ei sisäisesti ollut. Taas nousee Eugenin kuva Elenan silmäin eteen.
Millä voimalla hän, tuo vieras, kykeni aikaansaamaan niin suuren muutoksen? Tekikö sen rakkauden ihmevoima? Vai oliko siihen syynä se, että hän itse oli päässyt ylemmä ja sentähden kykeni auttamaan toistakin ylöspäin? Eihän se virran vesikään laaksosta vuorille noussut. Ylhäältäpäin yksin valuivat hedelmöittävät virrat.
Oliko Eugen Konstantinowitsch teosofi? Tai "science'tisti"? Tai kuuluiko hän ehkä johonkin uskonnolliseen lahkoon?
Elena ei tietänyt. Äitiä mainittiin hyvin uskonnolliseksi, joskaan ei aivan oikeaoppiseksi. Ja sekä äiti että poika tuntuivat samoilta. Heillä oli yksi sydän ja yksi sielu.
Oli miten oli, Eugenissa oli Elena tavannut toisenlaista kuin kenessäkään muussa, voimaa, joka painaa alas ja samalla nostaa, tekee ihmisen pieneksi, mutta kirkastaa päämäärän suureksi ja ihanaksi.
Sitä tietä on Elena tullut äidiksi, on oppinut rakastamaan lapsiaan ja lasten kautta — lasten isää.
Siinä istuessaan hän ajattelee, että hän tahtoo tulla paremmaksi ihmiseksi ja paremmaksi vaimoksi.
Aamuyöstä kasvaa liike ja tungos. Myöhästyneitä, täpötäysiä junia saapuu. Ihmiset asettuvat jonoihin päästäkseen parin tunnin perästä lähteviin juniin.
Aljoscha on virkistynyt unesta, Elena istumisesta. Heistä tuntuu siltä kuin nyt jaksaisivat kestää mitä tahansa. Mutta kun pitkän jonossa seisomisen jälkeen vihdoin ovat päässeet junaan, kun siinä ovat seisoneet tuntikausia likistettyinä, survottuina, tungoksessa ja helteessä kuumenneina, vedossa kylmeten, ei heillä enää ole voimia liiemmästi. Pitkät pysähdykset, yhä uudistuvat tarkastukset, itkevät, tuskastuneet, vihaiset, kiukkuilevat ihmiset ympärillä, kaikki rasittaa.
Eräällä asemalla koettaa Elena saada voileipiä Aljoschalle. Ohi kulkeva myyjä kääntyy vihaisesti selin häneen: "Nur für Soldaten", kuulee Elena. Hän nielee itkua ja painaa poikaa lähemmä itseään.
Lautalla eivät olot parane, päinvastoin. Tuulee ankarasti. Toisiinsa sullotut ihmiset ovat merisairaita, antavat ylen. Elenalla on ensi luokan lippu, mutta ainoa mahdollisesti siedettävä paikka, minkä hän on saanut, on erään toisen luokan vaunun syrjäkäytävällä. Alaslasketulla laitaistuimella seisoo Aljoscha nojautuneena äitiin, Elena itse seisoo vieressä käytävällä.
— Sinulla on paha olla, Aljoscha sanoo säälivästi.
— Kaikilla on paha olla, kun on sota. Poika on hetken ääneti, sitte kysyy hän hiljaa:
— Äiti, minkätähden täytyy ihmisillä olla paha olla?
Elena miettii hetken, sitte koettaa hän selittää, että se kai johtuu siitä, kun ihmiset eivät ole hyviä. Vaikeat ajat voivat ehkä opettaa heitä paremmiksi, kun he näkevät miten paljon kärsimystä paha tuottaa.
Aljoscha ei vastaa tähän mitään, sentähden jatkaa Elena selittelyä.
— Kerran kun sinä olit pieni, napautti isä sinua sormille. Sinä itkit kovin. Sinua ei koskaan oltu rangaistu. Mutta sen kerran jälkeen muistit olla koskematta isän kirjotuskaluihin.
— Tulevatko ihmiset hyviksi tämän sodan jälkeen?
— En tiedä. Äiti ainakin tahtoisi tulla hyväksi, oikein hyväksi isälle, sinulle — kaikille!
— Minäkin tahtoisin! — Pojan pää painuu äidin olalle. Kuuluu kuin hillitty nyyhkytys ja sitte vähän ajan perästä:
— Minusta on kuitenkin hyvin ikävä, että tuli sota ja että sinun täytyy seisoa.
Sitte he eivät puhu enää mitään. Kumpikin heistä taistelee meritautia vastaan. He käyvät kumpikin yhä kalpeammiksi. Aljoscha nojaa raskaasti äitiin. Kerran tuntee äiti, miten poika omituisesti vavahtaa. Kovin hiljaa hän hengittääkin. Sitä ei ensinkään voi kuulla. Mutta junahan jyskyttää niin kovin.
* * * * *
Ruotsin rannikolle astuessaan pitää Elena ruumista sylissään. Aljoschan sydän on lakannut sykkimästä. Mutta äiti ei tahdo uskoa sitä. Hän pitelee yhä poikaansa sylissään, puristaa rintaansa vasten, eikä hellitä ennenkuin pieni ruumis väkipakolla riistetään häneltä.
* * * * *
Paperi painuu Sergiuksen kädestä pöydälle. Monta puolustus- ja syytöskirjelmää on hän sekä lukenut että itse laatinut, — tällaista ei koskaan.
Mitä tässä oikeastaan oli? Ja keneen se kohdistui? Oliko tässä puolustusta vaiko syytöstä? Molempia tai ei kumpaakaan? — Oliko ehkä vain kappale elämää nähtynä ja kerrottuna tinkimättömän totuuden mukaisesti?
Hän ei tiedä. Ainoa, mikä hänellä on selvillä, on, että hän on omistanut paljon ja kadottanut paljon. Ja että hän olisi voinut omistaa vieläkin enemmän, jos — — —
Leipää.
Hänen nimensä oli Pjotr. Nyt sanotaan häntä Petteriksi.