"Pitkä matka, oi Keesh", sanoi tyttö viimein, "pitkä matka on S:t.Georg Missionista Yukonin varrella, tänne."
"Niin on", vastasi hän hajamielisesti, silmät tiukasti tähdättyinä vyöhön, jonka suuruuden hän pani merkille. "Mutta missä on veitsi?" kysyi hän.
"Tässä." Su-Su otti sen esiin parkastaan ja välähytteli sen paljastettua terää tulen loimussa. "Se on hyvä veitsi."
"Anna se minulle!" komensi Keesh.
"En, Keesh", nauroi hän. "Ehkä et sinä ole syntynyt kantamaan sitä."
"Anna se minulle", toisti mies muuttamatta ääntään. "Olen siihen syntynyt."
Mutta tytön silmät, jotka olivat kiemailevasti tähdättyinä hirvennahkaan hänen takanaan, huomasivat sen alla olevan lumen vähitellen punertuvan. "Onko se verta, Keesh?" kysyi hän.
"On, se on verta. Mutta anna minulle tuo vyö ja pitkä venäläinen puukko."
Tyttö tunsi äkkiä pelkoa, mutta häntä vavistutti, kun mies raa'asti riuhtaisi häneltä vyön, mutta tämä raakuus vavistutti häntä miellyttävästi. Hän katsoi mieheen hellästi ja tunsi kaipausta rinnassaan ja pienet lapsenkädet kaulansa ympärillä.
"Tämä on tehty pienemmälle miehelle", huomautti mies yrmeästi, vetäen sisäänpäin suolivyötään ja kiinnittäen soljen ensimäiseen läpeen.
Su-Su hymyili, ja hänen silmänsä tulivat vielä hellemmiksi. Taas tunsi hän nuo pehmoiset kätöset kaulansa ympärillä. Mies oli kaunis katsella, vyö tosin oli pieni, tehty pienemmälle miehelle, mutta mitä siitä? Voihan hän tehdä uusia vöitä.
"Mutta veri?" kysyi hän uuden kasvavan toivon elähdyttämänä. "Veri,Keesh? Onko se… onko ne… päitä?"
"Ovat."
"Ne ovat varmaan ihan tuoreita, sillä muuten olisi veri jäätynyt."
"Niin, nyt ei ole kylmä ja ne ovat tuoreita, aivan tuoreita."
"Oi Keesh!" Hänen kasvonsa olivat lämpöiset ja kirkkaat. "Ja ne ovat minulle?"
"Niin, sinulle."
Hän tarttui hirvennahan kulmaan, repäisi sen auki ja päät vierivät tytön eteen.
"Kolme", kuiskasi Keesh hurjasti, "ei, vähintäin neljä."
Mutta Su-Su istui jäykistyneenä. Siinä ne nyt olivat, — pehmeäpiirteinen Nee-Koo, Gnob'in vanha kyhmyinen naama, Mahamuk, joka irvisti hänelle halkinaisella huulellaan, ja vihdoin Nossabok tyttömäisine poskineen ja toinen silmäluomi vanhaan tapaan omituisen miettiväisesti roikuksissa. Siinä ne makasivat tulenloimun valaistessa niitä ja leikkiessä niiden kanssa ja jokaisesta päästä levisi punainen piiri lumeen.
Tulen sulattama lumi painui Gnobin pään alta ja se vieri kuin olisi se ollut elävä olento, pysähtyen tytön jalkojen juureen. Mutta hän ei liikahtanutkaan. Keesh istui myöskin liikkumatta, hän ei räpäyttänyt silmiään, katsoi vaan taukoamatta tyttöön.
Metsässä pudotti honka liian raskaan lumitaakkansa ja jymähdys kaikui kumeana solassa, mutta kumpikaan ei liikahtanut. Lyhyt päivä oli äkkiä mennyt mailleen ja pimeys peitti leirin, kun Valkohammas juoksi nuotiolle. Se pysähtyi tunnustellakseen maaperää, mutta kun sitä ei ajettu pois, tuli se likemmäksi. Se käänsi äkkiä kuononsa sivullepäin, sen sieramet värisivät ja niskakarvat nousivat pystyyn; sitten se seurasi vainuaan suoraan isäntänsä pään luokse. Ensin se haisteli sitä varovasti ja nuoli sen otsaa punaisella roikkuvalla kielellään. Sitten se äkkiä istui, nosti kuononsa kohti ensimäistä himmeätä tähteä ja päästi pitkän sudenulvonnan.
Tämä herätti Su-Sun'in. Hän katsoi Keesh'iin, joka oli paljastanut venäläisen veitsen ja katseli häntä tarkkaavaisesti. Miehen kasvot olivat lujat ja järkähtämättömät ja hän luki niistä tuomionsa. Hän heitti yltään parkansa pääkappaleen, paljasti kaulansa ja nousi seisomaan. Hän seisoi hiljaa, pitkällä katseella katsellen ympärilleen lumettunutta metsää, himmeitä tähtiä, leiriä, lumessa olevia lumikenkiä — viimeisellä, koko elämää käsittävällä katseella. Kevyt tuulahdus puhalsi hänen tukkansa sivullepäin ja hengenvedon ajaksi käänsi hän päänsä tuulta vasten.
Hän ajatteli lapsiaan, jotka eivät koskaan syntyisi, meni sittenKeesh'in luo ja sanoi: "Minä olen valmis."
Kaunis Li-Wan.
"Aurinko laskee, Canim, ja päivän kuumuus on ohitse!"
Näin huusi Li-Wan miehelle, jonka pää oli oravannahkaisen vällyn peitossa, mutta hän huusi matalalla äänellä, ikäänkuin olisi hänen vaikea valita. Toisella puolella oli velvollisuus herättää hänet ja toisella pelko nähdä hänet hereillä. Sillä hän pelkäsi isoa miestään, joka ei muistuttanut keitään niistä miehistä, joita hän oli tuntenut.
Hirvenpaisti kärisi levottomasti ja hän siirsi paistinpannun hiilloksen sivuun. Samalla hän piti tarkalla kahta Hudsonbay-koiraa, jotka kuola tippuen punaisista kielistään, seurasivat hänen jokaista liikettään. Ne olivat isoja, pörröisiä retkaleita, jotka olivat ryömineet nuotin viereen, tuulen alle, siten ohuessa savussa ollen, ollakseen rauhassa tuhansittain parveilevilta hyttysiltä. Li-Wanin katsoessa alas jyrkännettä, jonka juurella Klondyken paisuneet vedet vyöryivät vuorien lomitse, ryömi yksi koirista vatsallaan kuin käärme esiin ja taitavalla, kissamaisella käpäläniskulla repäisi se palasen kuumaa lihaa pannusta maahan. Mutta Li-Wan oli pitänyt tätä silmällä ja se hypähti takasinpäin muristen ja koettaen purra, kun hän löi sitä kuonoon tulikekäleellä.
"Ehei, Olo", nauroi hän ja otti lihan maasta, päästämättä koiraa silmistään. "Sinun on aina nälkä, ja sen takia sinun kuonosi johtaa sinut loppumattomiin ikävyyksiin."
Mutta Olon toveri liittyi siihen ja yhdessä uhmasivat ne naista. Niiden niskakarvat nousivat kiukkuisesti pystyyn ja ne nostivat ohkoisia huuliansa pahaa-ennustaviin ryppyihin, paljastaen kamalat ja uhkaavat torahampaansa. Niiden kuono rypistyi ja värisi ja ne murisivat kuin sudet, ja koko niiden suvun viha ja pahuus yllytti niitä käymään naisen kimppuun, vetääkseen hänet nurin.
"Ja sinäkin, Bash, joka olet yhtä villi kuin isäntäsi, etkä tahdo elää sovussa sen käden kanssa joka sinua ruokkii! Tämä riita ei kuulu sinuun, niin että tästä saat! ja tästä!"
Näin huutaessaan ahdisti hän niitä kekäleellä, mutta ne välttivät iskut, eivätkä väistyneet. Ne erosivat toisistaan ja lähestyivät häntä ryömimällä ja muristen eripuolilta. Li-Wan oli tapellut vallasta susikoirien kanssa aina siitä asti kun hän tepasteli nahkakimppujen joukossa teltassa, ja hän tiesi että ratkaiseva hetki oli käsissä. Bash oli pysähtynyt lihakset jännitettyinä ja valmiina hyppäämään; Olo ryömi vielä eteenpäin, sopivalle välimatkalle päästäkseen.
Li-Wan tarttui kahteen kekäleeseen pidellen niitä hiiltyneistä päistä ja katsoi eläimiä silmiin. Toinen pysyi poissa, mutta Bash ryntäsi päin ja hän otti sen ilmassa vastaan palavalla aseellaan. Kuului tuskanulvontaa ja tuntui väkevää palaneen lihan ja karvojen katkua, kun se kiereskeli liassa ja nainen pisti hehkuvan halon sen suuhun. Purren hurjasti ympärilleen heittäytyi se sivullepäin ettei hän siihen ulottuisi ja lähti kauhusta suunniltaan pakoon. Olo oli toiselta puolelta perääntynyt, kun Li-Wan huomautti sille paremmuudestaan heittämällä sitä halolla, joka sattui sen kylkiluihin. Sitten pari vetäytyi kekälesateessa pois ja leirin ulkolaidassa ne nuolivat haavojaan, murisivat ja vinkuivat.
Li-Wan puhalsi tuhan pois lihasta ja istuutui uudestaan. Hänen sydämensä ei sykkinyt yhtään kiivaammin ja asia olikin jo vanha, sillä tällainen kuului elämän menoon. Canim ei ollut liikahtanutkaan temmellyksen aikana, ainoastaan kuorsannut.
"Tule Canim!" huusi hän, "päivän kuumuus on mennyt ja tie odottaa jalkojamme."
Oravannahkavällyt liikahtivat ja ruskea käsivarsi heitti ne syrjään.Mies räpäytti silmiänsä ja sulki ne taas.
Hänen kantamuksensa on painava, ajatteli nainen, ja hän on väsynyt aamupäivän työstä.
Hyttynen pisti häntä niskaan ja hän hieroi peittämättömään paikkaan märkää savea, jota hän otti saapuvilla olevasta möhkäleestä. Koko aamun kiivetessään vuoria ylös, kokonaisten hyttyspilvien heitä ympäröidessä, olivat mies ja nainen hieroneet itseensä tuota sitkeää savea, joka auringossa kuivattuaan peitti heidän kasvonsa naamiolla. Näitä naamioita, jotka kasvojen lihaksien liikkeestä olivat toisin paikoin halkeilleet, täytyi yhtämittaa paikkailla, niin että savikerros oli eripaksuista ja merkillisen näköistä.
Li-Wan ravisteli Canimia varovasti, mutta itsepintaisesti, kunnes hän heräsi ja nousi istumaan. Ensimäiseksi katsoi hän aurinkoa ja saatuaan tältä taivaankellolta tiedon, laahusti hän valkean viereen ja rupesi ahneesti syömään. Hän oli kookas indiani, runsaasti kuuden jalan mittainen, leveärintainen ja vahvalihaksinen ja hänen silmänsä olivat eloisammat ja todistivat suurempia henkisiä lahjoja kuin hänen rodullaan ylipäänsä oli. Tahdonlujuutta osottavat syvät juovat uursivat hänen kasvojaan, jotka ilmaisivat alkuperäistä vakavuutta, lujaa tahtoa ja synnynnäistä kesyttymättömyyttä, joka ei luopunut aikeistaan ja kohdatessaan vastusta voi yltyä tylyyn julmuuteen.
"Huomenna, Li-Wan, juhlitaan." Hän imi ytimen luusta, jonka hän sitten heitti koirille. "Me teemme pannukakkuja, paistamme ne sianrasvassa ja siroitamme sokeria päälle, jotta ne tulevat maukkaammiksi."
"Pannukakkuja?" kysyi nainen kummallisesti pureskellen sanaa.
"Niin", vastasi Canim ylimielisesti. "Ja minä opetan sinulle uusia keittotapoja. Siitä, mistä juuri puhuin, sinä et tiedä mitään, etkä monesta muustakaan asiasta. Sinä olet asunut koko elinikäsi pienessä maailman kolkassa, etkä tiedä mitään. Mutta minä —" Hän röyhisti rintaansa ja katsoi naiseen itsetietoisesti, — "Minä olen suuri matkamies ja olen käynyt jokapaikassa valkoihoistenkin luona, ja minä tunnen heidän tapansa ja monen kansan tavat. Minä en ole puu, joka on tuomittu aina olemaan samassa paikassa, ja joka ei tiedä mitä viereisen kukkulan takana on; sillä minä olen Canim, Kanootti, joka olen luotu kulkemaan sinne ja tänne ja matkaamaan poikki ja halki ja ristiin ja rastiin maailmaa."
Nainen painoi päänsä nöyrästi alas. "Se on totta. Minä olen syönyt kalaa ja lihaa ja marjoja koko elämäni ijän ja asunut pienessä maailman kolkassa, enkä ole uneksinutkaan siitä, että maailma on näin avara, kunnes sinä varastit minut kansani joukosta ja minä olen keittänyt sinulle ruokaa ja kantanut tavaroitasi loppumattomilla matkoilla." Hän katsoi äkkiä mieheen. "Sano minulle, Canim, eikö tämä matka koskaan lopu?"
"Ei", vastasi hän, "minun matkani on niinkuin maailma; se ei lopu koskaan. Minun matkani on maailma, ja siitä asti kuin jalkani minua kannattivat olen minä matkustanut ja tulen matkustamaan kunnes kuolen. Isäni ja äitini ovat ehkä kuolleet, mutta siitä on kauvan kun heidät näin, enkä pidä väliäkään. Minun heimoni on sinun heimosi kaltainen. Se pysyy yhdessä kohdin — kaukana täältä — mutta minä en välitä heimostani, sillä minä olen Canim, Kanootti."
"Ja täytyykö minun, joka olen väsynyt, kulkea kanssasi kunnes kuolen?"
"Sinä, Li-Wan, olet minun vaimoni ja vaimon tulee kulkea miehensä tietä, mihinkä ikänä se viekin. Niin on laki. Ja ellei laki näin olisikaan, olisi se kuitenkin Canimin laki, sillä hän säätää lait itselleen ja omaisilleen." Nainen painoi taas alas päänsä, sillä hän ei tuntenut muuta lakia kuin että mies oli vaimonsa hallitsia.
"Älä kiiruhda", sanoi Canim kun nainen alkoi koota niukkoja leirivarustuksia kantamukseksi. "Aurinko polttaa vielä ja tiemme viettää alaspäin ja tie on hyvää."
Hän lopetti tottelevasti työn ja istuutui jälleen.
Canim katseli häntä ajatuksissaan. "Sinä et istu kykkysilläsi, niinkuin muut naiset", huomautti hän.
"En", vastasi Li-Wan. "Se on aina ollut minulle vaikeata. Se väsyttää minua enkä voi siinä asemassa levätä."
"Ja miksi eivät jalkateräsi ole suoraan eteenpäin?"
"En tiedä, tiedän ainoastaan että ne ovat erilaiset kuin muiden naisten."
Miehen silmät välähtivät tyytyväisesti, mutta muuten hän ei liikahtanut.
"Sinun tukkasi on musta niinkuin muidenkin naisten, mutta oletko koskaan huomannut että se on pehmeä ja hienoinen, pehmeämpi ja hienompi kuin muiden naisten tukka?"
"Minä olen sen huomannut", vastasi hän lyhyesti, sillä hän ei pitänyt siitä, että hänen naisellisia heikkouksiaan tällä kylmällä tavalla eriteltiin.
"Siitä on nyt vuosi, kun vein sinut kansasi keskuudesta", jatkoi hän, "ja sinä olet melkein yhtä arka ja pelkäät minua melkein yhtä paljon kuin ensi kertaa katsellessani sinua. Mistä tämä johtuu?"
Li-Wan pudisti päätään. "Minä pelkään sinua, Canim, sinä olet niin iso ja ihmeellinen. Ja jo ennenkuin sinä minut näit, pelkäsin kaikkia nuoria miehiä. En tiedä… en voi sanoa… mutta näytti siltä joka tapauksessa, etten olisi heitä varten, niinkuin…"
"No", kehotti mies häntä, kärsimättömänä, hänen vitkastelustaan.
"Niinkuin he eivät olisi olleet minun rotuani."
"Eivät sinun rotuasi?" kysyi hän hitaasti. "Mikä on siis sinun rotusi?"
"En tiedä, minä…" Hän pudisti päätään hämmentyneen näköisenä. "En voi sanoin kuvata mitä tunsin. Tunsin itseni vieraaksi. En ollut samanlainen kuin toiset tytöt, jotka viekkaasti lähentelivät nuoria miehiä. Minä en voinut sillä lailla välittää nuorista miehistä. Minusta se olisi ollut suuri vääryys ja paha teko."
"Mikä on ensimäinen asia, jonka muistat?" kysyi Canim, siirtyen äkkiä aiheesta.
"Pow-Wah-Kaan, äitini."
"Etkö mitään ennen Pow-Wah-Kaan'ia?"
"En mitään."
Mutta Canim, vangiten hänen katseensa omallaan, tutkiskeli hänen sisintä sieluaan ja näki sen vavahtavan.
"Ajattele, ja ajattele tarkasti Li-Wan", käski hän uhkaavasti.
Li-Wan änkytti ja hänen katseensa oli surullinen ja rukoileva, mutta miehen tahto voitti hänet ja pakoitti hänen huuliltaan vastahakoiset sanat.
"Mutta ne olivat ainoastaan unia, Canim, pahoja lapsuuden unia, olemattomien olojen varjoja, sellaisia näkyjä, joita auringonpaisteessa lepäävät koirat ynisten näkevät."
"Kerro minulle", käski mies, "asioista, jotka tapahtuivat ennenPow-Wah-Kaania, äitiäsi."
"Ne ovat unohtuneita muistoja", vastusti nainen. "Lapsena näin liereilläni unta, silmät kohti päivän valoa ja kertoessani niistä ihmeellisistä asioista, joita näin, naurettiin minulle ja toiset lapset pelästyivät ja pakenivat minua. Ja puhuessani Pow-Wah-Kaan'ille näyistäni, torui hän minua, sanoen niiden olevan pahoja asioita ja hän löi minua. Minä luulen, että se oli sairautta, samallaista kun kaatuvatauti, joka tulee vanhoihin ihmisiin; ja aikaa myöten paranin, enkä enään nähnyt unia. Ja nyt… en muista." — Hän siveli hämmentyneenä otsaansa — "ovat ne täällä jossain, mutta minä en löydä niitä, ainoastaan…"
"Ainoastaan", toisti Canim, pitäen kiinni hänestä.
"Ainoastaan yhden asian. Mutta sinä tulet nauramaan sen typeryyttä, sillä se on niin epätodellinen."
"En, Li-Wan. Unet ovat unia. Ne voivat olla muistoja, toisten elämiemme elämäin ajoilta. Minä olin kerran hirvi. Varmasti luulen, että kerran olin hirvi, päättäen sen siitä, mitä unissani olen nähnyt ja kuullut."
Vaikka hän koitti peittää sitä, valtasi hänet kasvava levottomuus, mutta Li-Wan, joka haki sanoja, selittääkseen näkyjänsä, ei sitä huomannut.
"Minä näen puiden keskellä lumeen sotketun aukeaman", alkoi hän, "ja poikki lumen miehen jäljet, joka on vaivaloisesti nelinkontin laahannut itseään eteenpäin. Ja minä näin vielä lumessa olevan miehen ja tuntuu kuin olisin katsellessani hyvin lähellä häntä. Hän ei ole oikeiden miesten kaltainen, sillä hänellä on hiuksia kasvoissaan, paljon hiuksia ja hiukset hänen kasvoissaan ja päässään ovat keltaiset kuin kärpän suvikarva. Hänen silmänsä ovat kiinni, mutta avautuvat ja tirkistelevät hakevasti ympärilleen. Ne ovat siniset kuin taivas ja katsovat minun silmiini, eivätkä enään hae. Ja hänen kätensä liikkuu hitaasti, ikäänkuin heikkouttaan…"
"Siis", kuiskasi Canim käheästi. "Sinä tunnet —?"
"En, en!" huudahti nainen. "En tunne mitään. Sanoinko 'tunnen'? En sitä tarkoittanut. En voinut sitä tarkoittaa. Minä näen ja ainoastaan näen ja kaikki mitä näen on — lumessa makaavan miehen, jolla on silmät kuin taivas ja hiukset kuin kärpän karva, olen nähnyt sen monta kertaa ja aina se on samaa — lumessa makaava mies —"
"Ja näetkö sinä itsesi?" kysyi mies, kumartuen eteenpäin ja katsoen häntä kiinteästi silmiin. "Etkö sinä koskaan näe itseäsi ja lumessa makaavaa miestä?"
"Miksi minä itseni näkisin? Enkö minä ole oleva olento?"
Miehen lihakset laukesivat ja voitonriemuinen tyytyväisyys loisti hänen silmistään, jotka hän käänsi poispäin, ettei nainen sitä huomaisi.
"Minä kerron sinulle jotain, Li-Wan", sanoi hän päättäväisesti; "sinä olit pikkuinen lintu jossakin edellisessä elämässä, pieni metsälintu nähdessäsi nämä tapahtumat, ja sinä muistelet niitä vielä. Ei se ole ihmeellistä. Minä olin aikoinani hirvi, ja minun isoisästäni tuli kuoltuaan karhu — niin sanoi minulle shamaani ja shamaani ei voi valehdella. Näin kuljemme me jumalten teillä elämästä elämään ja yksin jumalat tietävät ja ymmärtävät sen. Unet ja unten varjot muuttuvat muistoiksi, siinä kaikki, ja auringonpaisteessa vingahteleva koira epäilemättä näkee ja muistaa ennen elämiänsä tapahtumia. Bash tuossa on ennen ollut soturi. Uskon varmasti, että se on ollut ennen soturi."
Canim heitti elukalle luun ja nousi seisomaan. "Tule, lähtekäämme nyt.Aurinko lämmittää kyllä vielä, mutta tämän viileämmäksi ilma ei muutu."
"Ja ne valkoiset ihmiset, minkä näköisiä ne ovat", uskalsi Li-Wan kysyä.
"Samanlaisia kuin sinä ja minä", vastasi Canim, "heidän ihonsa ainoastaan on vaaleampi. Ennenkuin päivä on mennyt mailleen olet heidän joukossaan."
Canim kiinnitti makuupeittonsa sadanviidenkymmenen naulan kantamukseensa, siveli kasvoihinsa märkää savea ja istahti lepäämään kunnes Li-Wan saisi koirien kuormat kuntoon. Olo painautui maahan, nähdessään kalikan naisen kädessä, ja antoi vastustelematta sitoa selkäänsä yli neljäkymmentä naulaa painavan taakan. Mutta Bash oli ärtyinen ja levoton, eikä voinut olla murisematta ja vinkumatta, kun se pakoitettiin ottamaan taakka selkäänsä. Se nosti niskakarvojansa ja paljasti hampaansa kun Li-Wan kiristi hihnoja, ja näytti koko pahansuovan luonteensa, hyökätessään naisen sivulle ja taaksepäin. Ja Canim naureskeli ja sanoi: "Enkö minä sanonut, että se kerran on ollut suuri soturi?"
"Näistä nahkoista saamme hyvän hinnan", huomautti hän korjaten päähihnaansa ja nosti kantamuksen maasta. "Hyvän hinnan. Valkoiset miehet maksavat paljon tällaisesta tavarasta, sillä heillä ei ole aikaa metsästää ja ovat pakkaselle alttiita. Pian me juhlimme Li-Wan, niinkuin et ole kaikkien ennen elettyjen elämäisi aikana juhlinut."
Nainen mutisi hyväksyvästi ja kiitollisena herransa suvaitsevaisuudesta, pujottautui vetohihnoihin ja kumartui eteenpäin, päästäkseen vauhtiin.
"Ensi kerralla syntyissäni tahtoisin syntyä valkoiseksi mieheksi", lisäsi Canim, kääntyen tielle, joka johti alempana olevaan vuorensolaan.
Koirat seurasivat miehen kintereillä ja Li-Wan muodosti jälkijoukon. Mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana, kaukana idässä olevien jäävuorten takana, pienessä maailmankolkassa, jossa hän oli lapsuusaikansa elänyt. Hän muisti, että häntä lapsenakin oli pidetty omituisena, erikoisella tavalla vaivanalaisena. Hän oli tosin nähnyt unia valveillaan ja saanut ihmeellisten näkyjensä takia toria ja selkäänsäkin, kunnes hän jonkun ajan kuluttua niistä oli päässyt. Mutta ei aivan täydellisesti. Vaikka ne eivät häntä enää kiusanneetkaan valveilla ollessa, palasivat ne hänen uniinsa vielä täysikasvuisenakin ja monena yönä painajainen ahdisti häntä ja hän näki hämäriä ja tarkoituksettomia olentoja. Keskustelu Canim'in kanssa oli kiihoittanut häntä ja koko ajan, heidän kulkiessaan kiemurtelevaa polkua alaspäin, kuuli hän unikuviensa petollisia ääniä.
"Levätkäämme hiukan", sanoi Canim, kun he olivat tulleet puoliväliin kuivanutta jokiuomaa.
Hän laski kantamuksensa kallion kielekkeelle, irroitti päähihnansa ja istuutui. Li-Wan seurasi hänen esimerkkiään ja koirat heittäytyivät läähättäen heidän viereensä. Heidän jalkainsa juuressa lirisi jääkylmä vuoripuro, mutta sen vesi oli niin sameata ja liejuista, kuin olisi sen maanjäristys sekoittanut.
"Miksi se on sellaista?" kysyi Li-Wan.
"Sentähden, että valkoiset miehet möyrivät maata. Kuule!" Hän kohotti kättään ja he kuulivat rautakankien ja lapioitten kalsketta ja miesten puheensorinaa. "Kulta on tehnyt heidät hulluiksi, ja he tekevät uupumatta työtä löytääkseen sitä. Kulta? Se on keltaista ja sitä saa maasta ja sitä pidetään suuriarvoisena. Sen mukaan lasketaan myöskin hinnat."
Mutta Li-Wan'in harhailevat silmät olivat vieneet hänen huomionsa pois miehestä. Muutaman yard'in päässä, osittain nuoren kuusiryhmän peitossa oli hirsistä tehty suoja, ulkonevine savikattoineen. Hän vavahti, ja kaikki hänen unikuvansa heräsivät ja liitelivät levottomina hänen aivoissaan.
"Canim", kuiskasi hän pelokkaasti. "Canim, mikä tuo on?"
"Se on valkoisen miehen teepee, jossa hän syö ja nukkuu."
Hän katseli sitä jännitettynä, huomaten yhdellä katseella sen edut ja vavahti jälleen omituisen tunteen yllättämänä. "Se on varmaankin hyvin lämmin pakkasella", sanoi hän ääneensä ja tunsi outoja äänteitä huulillaan.
Hänen teki mielensä ääntää niitä, mutta hän ei tehnytkään sitä ja samassa sanoi Canim: "sitä sanotaan majaksi."
Hänen sydämensä sykähti. Sointu! juuri se sama sointu! Äkkiä pelästyen katsoi hän ympärilleen. Kuinka tunsi hän tämän vieraan sanan, ennen kun hän sitä koskaan oli kuullutkaan? Mitähän tämä merkitsi? Ja sitten hän äkkiä samalla kertaa peloissaan ja iloissaan tunsi, että hänen unelmillaan ensi kerran oli järkeä ja tarkoitusta."Maja", toisti hän itsekseen."Maja." "Maja."Sekavien unikuvien tulva täytti hänen aivonsa, kunnes hän meni aivan päästään pyörälle ja luuli sydämensä pakahtuvan. Varjoja, muodottomia kangastuksia ja merkillisiä ajatusyhtymiä lenteli, liiteli yltympäri ja hän koetti turhaan saada niitä tajuntansa piiriin. Sillä hän tunsi, että tästä muistojen mylläkästä tuli salaisuuden avain; jos hän vaan saisi ja voisi pitää kiinni siitä, niin kaikki selviäisi ja kirkastuisi. — —
Oi Canim! Oi Pow-Wah-Kaan! Oi varjot ja haamut, mitä oli tämä? Hän kääntyi Canimiin, sanattomana ja vapisten, unikuviensa valtaamana. Hän oli sairas ja puolipyörryksissä eikä jaksanut muuta kuin kuunnella lumoavia säveliä, jotka tulvivat majasta.
"Hm, se on viulu", sanoi Canim suvaitsevaisesti.
Mutta nainen ei kuullut häntä, sillä hurmiossaan luuli hän että kaikki nyt vihdoinkin selviäisi. Nyt! Nyt! ajatteli hän. Hänen silmänsä kostuivat ja kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Salaisuus oli selviämäisillään, mutta väsymys oli voittamaisillaan hänet. Jospa hän vaan jaksaisi! Jos vaan — — mutta maisema kiertyi ja kutistui, ja vuoret kaatuivat taaksepäin ja hyppivät edestakaisin halki taivaan, ja hän hypähti pystyyn huutaen "Isä! Isä!" Sitten rupesi aurinko tanssimaan ja pimeys kääri hänet vaippaansa ja hän kaatui eteenpäin pitkin pituuttaan kivikkoon.
Canim tarkasti, oliko hän taittanut niskansa, murahti tyytyväisesti ja priiskoitti purosta vettä hänen päälleen. Vähitellen ja tukahtuneesti, nyyhkyttäen tuli hän tuntoihinsa ja nousi istumaan.
"Ei ole hyvä, että kuuma aurinko paahtaa päälakea", sanoi Canim.
Ja Li-Wan vastasi. "Ei, ei se ole hyvä ja kuorma rasitti minua kovin."
"Asetumme aikaisin leiriin, että sinä voit nukkua kauan ja koota voimia", sanoi Canim hellästi. "Ja jos lähdemme nyt, pääsemme aikaisemmin maata."
Li-Wan ei sanonut mitään, mutta kömpi tottelevaisesti jaloilleen ja ajoi koirat pystyyn. Koneellisesti seurasi hän Canimia majan ohitse, tuskin uskaltaen hengittää. Mutta sieltä ei kuulunut ääntäkään, vaikka ovi oli auki ja rautapeltisestä savupiipusta nousi sauhua.
He näkivät eräässä joen mutkassa vaaleaihoisen ja sinisilmäisen miehen, ja hetkisen näki Li-Wan sen toisen lumessa makaavan miehen. Mutta hän näki hämärästi, sillä hän oli heikko ja väsynyt äskeisten tapahtumien tähden. Kuitenkin katsoi hän uteliaasti miestä ja pysähtyi Canimin kanssa katsellakseen hänen työtänsä. Hän pesi soraa leveässä pannussa, jota hän kallistellen heilutti, ja heidän katsellessaan hän taitavalla liikkeellä kokosi kullan leveäksi juovaksi pannun pohjalle.
"Tämä on rikas, tämä joki", kertoi Canim Li-Wanille, kun he jatkoivat matkaansa. "Joskus löydän minäkin tällaisen joen ja silloin minusta tulee suuri mies."
Yhä useampia majoja ja ihmisiä tapasivat he nyt tiellään ja tulivat sille paikalle, jossa joen levein kohta oli heidän edessään. Siinä näkyi tavattoman hävityksen jäljet. Joka paikasta oli maa kaivettua ja revittyä ikäänkuin jättiläisten taistelun jäljiltä. Missä ei ollut lapioituja soraläjiä, ammotti suuria läpiä ja hautoja ja kuiluja joissa paksu maakerros oli kuorittu kiviseen kamaraan asti. Joen uomaa ei ollut olemassakaan, ja padottu, poisjohdettu vesi kulki pitkin korkealle ilmaan rakennettuja viemäreitä, tippuen laaksoihin ja alaviin paikkoihin ja käytti isoja vesirattaita ja joutui tuhat kertaa saman käsittelyn alaiseksi. Vuorilta olivat puut raiskatut ja paljaisiin kallioseinämiin oli porattu kaivosaukkoja ja rakennettu hirsiväyliä. Ja jokapaikassa kuhisi ihmisiä, ikäänkuin jättiläismuurahaisia. — Savisia, likaisia, rääsyisiä miehiä, jotka ryömivät kaivamistaan lävistä ulos ja sisään, kiipeilivät uurnia pitkin kuin isot koppakuoriaiset ja tekivät otsansa hiessä työtä sorakasoilla, joita he koskaan eivät jättäneet rauhaan — miehiä niin kauas kuin silmä näki, vuorenhuippujen äärilläkin asti, kaivaen, repien ja pesten luonnon kasvoja.
Li-Wan'ia kauhistutti tämä hirvittävä myllerrys. "Tosiaankin ovat nämä miehet hulluja", sanoi hän Canim'ille.
"Se ei ole ihmeellistä. Kulta, jota he hakevat, on suurta", vastasi tämä. "Se on suurinta maailmassa."
Tuntikausia vaelsivat he halki tämän ahneuden sekamelskan, Canim tarkaten kaikkea mielenkiinnolla, Li-Wan väsyneenä ja välinpitämättömänä. Hän tiesi että hän oli ollut saamaisillaan salaisuuden selville, mutta hermojännitys oli väsyttänyt hänet, ja hän odotti tyynesti että jotain tapahtuisi, vaikka hän ei tietänyt mitä. Jokapaikasta saivat hänen aistinsa lukemattomia vaikutelmia ja jokainen näistä kiihoitti hämärästi hänen uupunutta mielikuvitustaan. Jossakin hänen sisimmässään oli jotakin, joka oli sopusoinnussa ympäristön kanssa, unohtuneet ja ennen aavistamattomatkin yhdyssiteet uusittiin ja hän pani kaiken tämän merkille olematta utelias, hän oli levoton, mutta hän ei kyennyt niihin henkisiin ponnistuksiin, joita selittäminen ja ymmärtäminen olisi vaatinut. Niin laahusti hän siis herransa kintereillä, tyytyen odottamaan sitä, jonka hän tiesi jossakin, tavalla tai toisella tapahtuvan.
Päästyään ihmisten mielettömän pahoinpitelyn ikeestä palasi joki lopultakin vanhoille teilleen, jotka olivat likaantuneet ja samenneet heidän työstään, ja kiemurteli laiskasti halki laajojen aavikoiden ja metsämaiden laajenevan jokilaakson kautta laskuansa kohti. Tähän loppui joen "maksava" osa ja miehet eivät viitsineet laiskotella siellä, josta kulta ei ollut kaukana. Ja tässä Li-Wan, joka oli pysähtynyt kurittamaan Olo'a kepillänsä, kuuli naisen hopealta helkkyvän naurun.
Erään majan edessä istui nainen, kaunisihoinen ja ruusuinen kuin lapsi, hymyillen iloisesti ovessa seisovan toisen naisen puheille. Istuva nainen ravisti hajalleen suuren, mustan, märän tukkansa, joka höyrysi auringon lämpöisessä hyväilyssä.
Silmänräpäyksen seisoi Li-Wan jähmettyneenä. Sitten tunsi hän ikäänkuin häikäsevän salamaniskun ja oli niinkuin jotain olisi ratkennut, ja majan edessä oleva nainen katosi ja maja ja korkeat kuuset ja aaltoileva taivaanranta, ja Li-Wan näki toisen naisen auringon valossa harjaavan suurta, mustaa tukkaansa ja laulavan harjatessaan. Ja Li-Wan kuuli laulun sanat, ja ymmärsi ja oli lapsi jälleen. Hän näki näyn, johon kaikki levottomat unet sulivat ja tulivat yhdeksi ja haamut ja varjot alkoivat tavallisen kiertokulkunsa mutta kaikki oli selvää, yksinkertaista ja todellista. Monenlaisia näkyjä liiteli hänen ohitsensa, ihmeellisiä kohtauksia ja puita ja kukkia ja ihmisiä; ja hän näki ne ja tunsi ne kaikki.
"Silloin kun sinä olit pieni lintu, pikkunen metsälintu", sanoi Canim kiinnittäen palavan katseensa häneen.
"Kun minä olin pieni lintu", kuiskasi Li-Wan niin väsyneesti ja hiljaa että toinen tuskin kuuli. Ja hän tiesi valehtelevansa taivuttaessaan päänsä hihnoihin yhtyessään kävelyn tahtiin.
Kaikki tuntui niin omituiselta, ja todellisuus muuttui epätodelliseksi. Peninkulmainen vaellus ja leirin teko joen rannalla tuntui nyt painajaisunelta. Hän keitti ruokaa, antoi koirille syömistä ja irroitti kantamukset kuin unessa, eikä tullut entiselleen, ennenkuin Canim rupesi puhumaan seuraavista matkoistaan.
"Klondyke joki laskee Yukon'iin", sanoi hän, "joka on mahtava joki, mahtavampi kuin Mackenzie joki, jonka sinä tunnet. Me lähdemme siis, sinä ja minä Fort o'Yukon'iin. Sinne on koirilla talvisaikaan kahdenkymmenen päivän matka. Sitten seuraamme Yukon'ia länteen päin — sata tai kaksisataa päivämatkaa — en tiedä varmasti kuinka monta. Hyvin kauaksi. Ja sitten tulemme me meren rannalle. Sinä et tiedä mitään merestä, siis kerron sinulle siitä. Niinkuin järvi on verrattuna saareen, on meri verrattuna maahan; kaikkien jokien vesi virtaa siihen, ja se on ääretön. Olen nähnyt sen Hudson Bay'ssa, tahdon vielä nähdä sen Alaskassa. Sitten ehkä lähdemme isolla kanootilla merelle, sinä ja minä, Li-Wan, tai lähdemme maata myöten etelään, monia satoja päivämatkoja. Ja sitten en tiedä mitään muuta, kuin että olen Canim, Kanootti, kulkija maailman matkailija."
Li-Wan istui kuunnellen ja häntä rupesi pelottamaan, kun hän ajatteli matkaa halki pohjattoman erämaan. "Se on väsyttävä matka", sanoi hän ainoastaan, painaen päänsä polviansa vasten.
Sitten hänen päähänsä pälkähti loistava tuuma, ja hän tunsi verensä polttavan tätä ajatellessa. Hän meni jokirantaan ja pesi kasvoistaan kuivuneen saven. Kun vesi oli lakannut väreilemästä, katseli hän kauan peilikuvaansa; mutta aurinko ja tuulet olivat tehneet tehtävänsä, eikä hänen karkea ruskea ihonsa ollut ruusuinen kuin lapsen. Mutta tuuma oli loistava ja hänen innostuksensa yhä palava, kun hän ryömi miehensä viereen makuupeiton alle.
Hän makasi hereillään, katsellen sinistä taivasta ja odotellen, että Canim vaipuisi ensimäiseen syvään uneen. Kun tämä nukkui, siirtyi hän hitaasti ja varovasti vuoteesta, peitti miehensä ja nousi pystyyn. Jo toisella askeleella murahti Bash vihaisesti, mutta hän kuiskasi sille rauhoittavasti ja katsahti mieheensä, Canim kuorsasi ääneen. Sitten hän kääntyi ja joustavin, nopein askelin lähti hän samaan suuntaan, mistä he olivat tulleetkin.
Mrs. Evelyn Van Wyck oli juuri maata menossa. Kyllästyneenä kaikkiin näihin velvollisuuksiin, joita hänellä oli seurapiireissä rikkautensa ja lesken edullisen aseman tähden oli hän lähtenyt Pohjolaan ja asettunut asumaan sievään majaan kaivosalueen rajalla. Ystävättärensä Myrtle Giddings'sin avulla ja kiihoittamana leikki hän luonnonelämää, harrastaen hienostuneella antautumuksella kaikkea alkuperäistä.
Hän koitti päästä irti sukupolvien liikasivistyksestä ja salonkitavoista, ja saada jälleen sen otteen luontoon, josta hänen esi-isänsä olivat hellittäneet. Samaten omaili hän sielullisia olotiloja, jotka hänen toivonsa mukaan, olisivat lähennelleet kivikauden ihmisten kantaa, ja nyt juuri kootessaan tukkaansa yöksi, kuvitteli hän mielessään rakkausseikkailua paleolotiselta ajalta. Yksityiskohtia olivat pääasiallisesti asuttava luola ja murskatut ydinluut ja erinäiset kohtaukset, joissa esiintyi villipetoja, karvaisia mammutteja ja taisteluita yksinkertaisilla kiviveitsillä; mutta ne mielikuvat olivat ihastuttavia. Ja juuri kun Evelyn Van Wyck juoksi pimeitä metsäpolkuja pitkin liian kovakouraisen, matalaotsaisen ja nahkoihin puetun rakastajansa hyväilyjä pakoon, aukeni ovi ilman naputusta ja alkuperäinen, villinnäköinen, nahkoihin puettu nainen astui sisään.
"Voi, Herra varjelkoon —!"
Loikkauksella, joka olisi voinut tuottaa kunniaa luolanaiselle, pääsi miss Giddins turvaan pöydän taakse. Mutta mrs. Van Wyck pysyi paikoillaan. Hän huomasi, että tulija oli kovan mielenliikutuksen vallassa ja katsahti taakseen oliko tie selvänä hänen sängylleen, jossa tyynyn alla oli iso Colt revolveri.
"Terve, oi nainen, jolla on ihmeellinen tukka", sanoi Li-Wan.
Mutta hän sanoi sen omalla kielellään, kielellä, jota puhuttiin ainoastaan pienessä maailman kolkassa, ja jota naiset eivät ymmärtäneet.
"Menenkö hakemaan apua", ruikutti miss Giddins.
"Olentoraukka on varmasti vaaraton", vastasi mrs Van Wyck. "Ja katsos hänen nahkavaatteitansa, kuinka kuluneet ja risaiset ne ovat. Ne ovat varmaankin ainoanlaatuiset. Minä otan ne kokoelmaani. Otappas pussini, Myrtle ja pane vaaka kuntoon."
Li-Wan seurasi hänen huultensa liikkeitä, mutta sanat olivat käsittämättömiä ja nyt hän ensikertaa, jännityksen ja epätiedon hetkellä ymmärsi, ettei löytyisi mitään tapaa, jolla he voisivat vaihtaa ajatuksia keskenään.
Ja onnettomana mykkyydestään, levitti hän kätensä ja huudahti: "oi nainen, sinä olet minun sisareni!"
Kyyneleet tippuivat hänen poskiaan pitkin, sillä hän tunsi kuinka nämä naiset kiinnittivät häntä puoleensa ja hänen äänensä ilmaisi sen sanan, jota hän ei voinut saada sanoiksi. Mutta miss Giddings vapisi ja mrs. Van Wyck'kin oli hämillään.
"Minä tahtoisin elää, niinkuin te elätte. Sinun tiesi ovat minun teitäni ja meidän tiemme ovat samoja. Minun mieheni on Canim, Kanootti, ja hän on iso ja väkevä, ja minä pelkään. Koko maailma on hänen tietään, eikä se koskaan lopu ja minä olen väsynyt. Minun äitini oli teidän laisenne, ja hänen tukkansa ja silmänsä niinkuin sinun tukkasi ja silmäsi. Ja minun elämäni oli silloin ihanaa ja aurinko niin lämpöinen."
Hän polvistui nöyrästi ja painoi päänsä mrs. Van Wyck'in jalkojen juureen. Mutta pelästyen hänen kiivauttaan, vetäytyi mrs. Van Wyck poispäin.
Li-Wan nousi huohottaen seisaalleen. Hänen mykät huulensa eivät voineet ilmaista hänen tulvehtivaa rotutunnettansa.
"Myydä? Te myydä?" kysyi mrs. Van Wyck yläluokan tavalliseen tapaan, koittaen puhua "murretta."
Hän kosketteli Li-Wan'in kuluneita nahkavaatteita, näyttääkseen mitä hän tahtoi ja pani vaakaan monen sadan dollarin edestä kultaa. Hän sekoitteli kultajauhoa ja antoi sen viekoittelevasti valua sormiensa lomitse. Mutta Li-Wan näki ainoastaan sormet, maidonvalkoiset ja kauniinmuotoiset, jotka kapenivat ruusuisiin, jalokiviin verrattaviin kynsiin päin. Hän pani oman känsittyneen ja työn tärvelemän kätensä toisen käden rinnalle ja itki.
Mrs. Van Wyck käsitti väärin. "Hyvää kultaa! Te myydä? Te vaihtaa?" Ja hän pani uudestaan kätensä Li-Wan'in nahkatakille.
"Kuinka paljon? Te myydä? Kuinka paljon?" hoki hän, silittäen kädellään karvapeitettä, tunteakseen, olivatko saumat suonilla neulotut.
Mutta Li-Wan oli kaikelle kuuro, ja naisen sanat eivät merkinneet hänelle mitään. Hän suri epäonnistumistaan. Kuinka voisi hän ilmaista itsensä näille naisille? Sillä hän tiesi, että he olivat samaa rotua, saman veren sisaria, samojen miesten ja heidän naistensa joukkoa. Hänen silmänsä harhailivat levottomasti huoneessa, tarkastaen pehmeitä verhoja, joita riippui joka paikassa, naisten vaatteita, isoa soikeaa peiliä ja sen alla olevia hienoja toaletti-vehkeitä. Ja nämä esineet kiusasivat häntä, sillä hän oli nähnyt samanlaisia ennen; ja katsellessaan niitä, koittivat hänen huulensa muodostella sanoja, joita hänen kurkkunsa ei voinut ääntää. Silloin hänen aivoissaan syntyi ajatus ja hän suoristautui. Hänen täytyi tyyntyä. Hänen täytyi hillitä itsensä, sillä tällä kertaa ei saanut tulla mitään väärinkäsitystä, muuten… hän vavahti pidättäessään kyyneleitään ja suoristautui jälleen.
Hän laski kätensä pöydälle."Pöytä", sanoi hän selvästi ja kirkkaasti. Hän toisti vielä,"Pöytä."
Hän katsoi mrs. Van Wyck'iin, joka nyökäytti myöntäen. Li-Wan oli ylen onnellinen, mutta ponnisti kaiken tahdonvoimansa ja pysyi rauhallisena."Kamiina", jatkoi hän, "Kamiina."
Ja jokaisesta mrs. Van Wyck'in nyökkäyksestä kohosi Li-Wan'in ihastus. Milloin epäröiden ja änkyttäen, milloin kuumeisella kiireellä, aina sen mukaan palasivatko unohdetut sanat hänen mieleensä pikemmin tai hitaammin, kulki hän ympäri huonetta nimitellen esineen toisensa jälkeen. Ja lopulta hän pysähtyi ja pää voitonriemuisesti takanojossa seisoi hän odottaen.
"Kissa", sanoi mrs. Van Wyck nauraen ja tavaili niinkuin lastentarhassa: "Mi-nä nä-enkis-san-vie-vän-hii-ren."
Li-Wan nyökkäsi totisena. He alkoivat lopulta ymmärtää häntä, nämä naiset. Hänen pronssinruskeat poskensa punastuivat tätä ajatellessa ja hän hymyili ja nyökkäsi vielä innokkaammin.
Mrs. Van Wyck kääntyi ystävättärensä puoleen. "Hän on varmaankin saanut jonkinlaisen sivistyskiillotuksen joltakin lähetyssaarnaajalta, ja tulee nyt näyttämään sitä meille."
"Varmaankin", kikatti miss Giddings. "Pikku hupsu! Hän estää meidän unemme turhamaisuudessaan."
"Sittenkin minä tahdon takin. Jos se on vanha, on se erinomaista työtä, — suuremmoista." Hän palasi vieraansa luo. "Vaihtaa? Te! Vaihtaa? Noh? Kuinka paljon, te?"
"Ehkä hän mieluummin ottaisi puvun tai jotakin sellaista", arveli missGiddings.
Mrs. Van Wyck meni Li-Wan'in tykö ja osoitti eleillä, että hän vaihtaisi aamunuttunsa Li-Wan'in takkiin. Ja helpottaakseen sopimuksen tekoa, otti hän kiinni Li-Wan'in kädestä ja painoi sen pitsien ja silkkiruusujen päälle huokuvalle povelleen, kuljettaen sormia edestakaisin, että nainen tuntisi kankaan laadun. Mutta jalokiviperhonen, joka piti nuttua koossa, oli huonosti kiinnitetty, ja nuttu aukesi, paljastaen hänen kiinteät, valkoiset rintansa, joita lapsen huulet eivät olleet koskettaneet.
Mrs. Van Wyck korjasi ilman muuta pukunsa; mutta Li-Wan huudahti matalalla äänellä ja repi ja raastoi nahkapaitaansa, kunnes sai esille omat rintansa, jotka olivat yhtä valkoiset ja kiinteät kuin Evelyn Van Wyck'in. Epäselvästi mutisten ja nopeilla liikkeillä koitti hän näyttää niiden yhtäläisyyttä.
"Puoliverinen", huomautti mrs. Van Wyck. "Sitä jo päättelinkin hänen tukastaan."
Miss Giddings teki halveksivan liikkeen. "Ylpeilee isänsä valkoisesta ihosta. Se on vastenmielistä. Anna hänelle jotakin, Evelyn, ja lähetä hänet tiehensä."
Mutta toinen nainen huokasi. "Olento parka. Toivon, että voisin tehdä jotakin hänen hyväkseen."
Raskaita askeleita kuului samassa ulkona. Sitten majan ovi avautui selälleen ja Canim astui sisään. Miss Giddings luuli jo loppunsa tulevan ja huudahti, mutta mrs. Van Wyck katsoi mieheen tyynesti.
"Mitä te tahdotte?" kysyi hän.
"Kuinka voida?" vastasi Canim kohteliaasti ja avomielisesti, samalla osoittaen Li-Wan'ia. "Olla vaimoni."
Hän aikoi tarttua Li-Wan'iin, mutta tämä torjui hänet takaisin.
"Puhu, Canim! Sano heille, että olen —"
"Pow-Wah-Kaan'in tytär? Ei, mitä he siitä piittaisivat? Parempi on minun sanoa heille, että sinä olet huono vaimo, joka ryömit miehesi vuoteesta, unen raskaasti painaessa hänen silmiään."
Uudelleen hän koitti tarttua naiseen, mutta tämä pakeni mrs. Van Wyck'in luokse, jonka jalkoihin hän heittäytyi, koettaen syleillä hänen polviaan. Mutta rouva peräytyi muutaman askeleen, antaen silmäyksellä luvan Canim'ille. Tämä tarttui Li-Wan'in kainaloihin ja nosti hänet jaloilleen. Li-Wan taisteli epätoivon vimmalla vastaan, ja Canim huohotti ponnistuksesta väsyneenä, heidän päästyään puoliväliin lattiaa.
"Päästä minut, Canim", nyyhkytti nainen. Mutta Canim väänsi hänen rannettansa, kunnes Li-Wan lakkasi vastustamasta. "Pienen metsälinnun muistot ovat liian voimakkaita, ja saavat ikävyyksiä aikaan", alkoi hän.
"Minä tiedän! Minä tiedän!" keskeytti nainen. "Minä näen lumessa olevan miehen, ja niinkuin en koskaan ennen, näen hänen konttaavan. Ja minua, joka olen pieni lapsi, kantaa hän selässään. Ja tämä on ennen Pow-Wah-Kaania ja ennen aikaa, jona jouduin pieneen maailman kolkkaan."
"Sinä tiedät sen", vastasi Canim, pakottaen häntä ovellepäin, "mutta sinä seuraat minua Yukonia alas ja unohdat."
"En ikänäni tule unohtamaan! Niinkauan kuin ihoni on valkoinen, tulen muistamaan!" Hän tarttui suonenvedontapaisesti ovenpieleen ja katsoi viimeisen kerran rukoilevasti mrs. Van Wyck'iin.
"Siis tahdon minä opettaa sinut unohtamaan, minä, Canim, Kanootti!"
Hän irroitti puhuessaan Li-Wan'in sormet ovenpielestä ja meni hänen kanssaan ulos tielle.
Salaisuuksien Haltija.
Kylästä kuului valitusta. Naiset räkättivät keskenään, kimakasti huutaen. Miehet olivat synkän ja neuvottoman näköisiä, ja koiratkin kiertelivät epävarmoina pitkin leiriä, valmiina pakenemaan metsään ensimäisen vaaran uhatessa. Ilma oli täynnä epäluuloa. Kukaan ei ollut varma naapuristaan, ja jokainen tiesi, että hänen toverinsa olivat yhtä epävarmoja hänestä. Lapsetkin olivat allapäin ja juhlallisia, ja pikku Di Ya, joka oli kaikkeen syypää, oli saanut perinpohjaisen selkäsaunan, ensin äidiltään Hooniah'ilta, sitten Bawn'ilta, isältään, ja nyyhkytti nyt, maailman murjomana, suuren kumoonkäännetyn kanootin suojassa rannalla.
Ja päälle päätteeksi oli shamaani Scundoo epäsuosiossa, eikä hänen tunnettuun noituuteensa voitu vedota ilkityön tekijän selville saamiseksi. Hän oli kuukausi takaperin luvannut toimittaa suosiollisen etelätuulen heimolle, jonka piti lähteäpotlatch'iinTonkinissa, jossa Taku Jim'in piti tuhlata kahdenkymmenen vuoden säästöt; ja kun se päivä tuli, katso, silloin puhalsikin iljettävä pohjatuuli ja ensimäisistä kolmesta kanootista, jotka lähtivät matkaan, upottivat suuret laineet yhden ja murskasivat kaksi kallioihin ja yksi lapsi hukkui. Hän selitti avanneensa väärän säkin suun — erehdyksessä. Mutta kansa ei hänen sanojaan kuunnellut; hänen ovelleen ei enää tuotu lahjoja, lihaa, kalaa ja turkiksia ja hänen luultiin pysyttäytyvän sisällä surren ja paastoten ja katkerasti katuen; itse asiassa hän söi vatsansa täydeltä mainioista varastoistaan, ajatellen rahvaan epävakaisuutta.
Hooniah'n peitteet olivat kadonneet. Ne olivat erinomaisia peitteitä, ihmeellisen paksuja ja lämpöisiä, ja hän oli niistä vieläkin ylpeämpi sentähden, että oli saanut ne niin halvalla. Ty Kwan, joka asui naapurikylän takana, oli ollut hullu, erotessaan niistä niin helposti. Mutta Hooniah ei tiennyt, että peitteet olivat olleet sen murhatun englantilaisen, jonka katoomisen johdosta Yhdysvaltain sotalaiva oli nuuskinut jonkun aikaa pitkin rannikkoa ja sen höyrypurret savunneet ja puhkuneet oudoissa lahdelmissa. Ja koska Hooniah ei tietänyt, että Ty Kwan'in oli luovutettava peitteet, ettei hänen oma kansansa joutuisi pulaan, jos hallitus niistä nostaisi kysymyksen, ei hänen ylpeyttänsä oltu loukattu. Ja koska naiset kadehtivat häntä, oli hänen ylpeytensä rajaton, kunnes se täytti koko kylän ja ulottui pitkin Alaskan rannikkoa Dutch Harbour'ista St. Mary'yn. Hänentotem'insa[vaakuna, puumerkki. Suom.] oli tullut kuuluisaksi ja kaikki kalastajat tunsivat hänen nimensä peitteiden tähden, ja niiden ihmeteltävän paksuuden ja lämpöisyyden takia. Niiden häviäminen oli merkillinen asia.
"Minä ripustin ne vaan aurinkoon, majan seinämälle", vakuutti Hooniah tuhannetta kertaa Thlinglet-sisarilleen. "Ripustin ne vaan ja käänsin sitten selkäni, sillä Di Ya, senkin taikinanvaras ja raakojen jauhojen syöjä, oli pistänyt päänsä isoon rautapataan ja pudonnut sinne, ja oli näin jäänyt päälleen pataan, jalat heiluen ilmassa kuin puunoksat tuulella. Ja minä vedin hänet vain siitä ylös, ja kopautin hänen päätään oveen pari kertaa, että hän paremmin ymmärtäisi, ja katso, peitteet olivat poissa."
"Peitteet olivat poissa", kertasivat naiset kauhuissaan kuiskaten.
"Se oli iso vahinko", lisäsi yksi. Ja toinen: "Ei koskaan ole vielä löytynyt sellaisia peitteitä." "Me valitamme sinun häviötäsi", lisäsi kolmas. Mutta joka ainoa nainen oli sydämessään mielissään siitä, että nämä vihattavat, riitaa synnyttävät peitteet olivat poissa.
"Minä ripustin ne vain aurinkoon", alkoi Hooniah tuhatensimäistä kertaa.
"Niin, niin", sanoi Bawn tuskissaan, "mutta eihän kylässä ollut tuttavia muista paikoista. Sentähden on selvä, että joku oman heimomme jäsenistä on luvattomasti anastanut peitteet."
"Kuinka se voisi olla mahdollista?" huusivat naiset harmissaan yhteen ääneen. "Kuka se voisi olla?"
"Siis on se ollut noituutta", jatkoi Bawn tyhmän näköisenä, mutta tarkkasi salavihkaa heidän kasvonilmeitään.
"Noituutta!" Tämän kankean sanan sanoessaan he alensivat äänensä ja katselivat pelästyneinä toisiaan.
"Niin", sanoi Hooniah, ja hänen äänensä ilmaisi hänen luonteensa pahuuden, "ja nyt on lähetetty sana Klok-No-Ton'ille ja väkevät soutajat. Varmasti on hän täällä iltapäivällä."
Pienet joukkueet hajaantuivat ja kylän valtasi pelko. Kaikista onnettomuuksista oli noituus kauhein. Ainoastaan shamaanit tulivat toimeen näkymättömän maailman kanssa, eikä kukaan mies, nainen eikä lapsi voinut tietää ennenkuin koettelemuksen hetki tuli, oliko hänen sielunsa pahojen henkien vallassa vai eikö? Ja Klok-No-Ton, joka asui naapurikylässä, oli kaikista shamaaneista julmin. Ei kukaan löytänyt niin paljon pahoja henkiä kuin hän, eikä kukaan kiusannut uhrejaan kamalammin. Kerrankin oli hän löytänyt pahan hengen, joka asui kolmen kuukauden vanhan lapsen ruumiissa, — hyvin itsepäisen pahan hengen, joka ei suostunut lähtemään, ennenkuin lapsi oli maannut ohdakkeilla ja orjantappuroilla viikon. Sitten heitettiin ruumis mereen, mutta aallot heittivät sen yhä uudestaan takaisin kiroukseksi kylälle, eikä se pysynyt poissa, ennenkuin kaksi väkevää miestä soudettiin luodeveden aikaan merelle ja hukutettiin.
Ja Hooniah oli lähettänyt hakemaan tätä Klok-No-Ton'ia. Parempi olisi ollut jos Scundoo, heidän oma shamaaninsa, olisi jälleen otettu armoihin. Sillä hän oli aina ollut parempi tavoiltaan ja tiedetään hänen karkoittaneen kaksi paholaista miehestä, joka myöhemmin siitti seitsemän tervettä lasta. Mutta Klok-No-Ton! Kauheat aavistukset puistattivat kylänväkeä häntä ajatellessaan, ja jokainen tunsi olevansa syyttävien silmäysten maalina ja katsoi syyttäen tovereitaan — jokainoa, paitsi Sime, ja Sime oli pilkkaaja, jonka tulisi käymään hullusti, — ja sitä käsitystä eivät hänen menestyksensä voineet muuttaa.
"Hohhoh!" nauroi hän. "Perkeleitä ja Klok-No-Ton, — jonka pahempaa perkelettä ei ole koko Thlinket-maassa."
"Sinä mieletön! Hän tulee juuri nytkin tänne noituuksineen ja taikoineen, niin että kavahda kieltäsi, ettei sinua paha peri ja päiväsi tässä maassa luetut olisi!"
Niin puhui La-lah, Vehmuksi kutsuttu, ja Sime nauroi halveksivasti.
"Minä olen Sime, joka en pelkää vaaroja, enkä pimeyttä. Minä olen väkevä mies, niinkuin isäni ennen minua ja minun pääni on selvä. Et sinä enkä minä ole omin silmin nähnyt näkymättömiä pahoja, asioita…"
"Mutta' Scundoo on", vastasi La-lah. "Ja samaten Klok-No-Ton. Sen me tiedämme."
"Kuinka sinä sen tiedät, sinä mielettömän poika", jyristi Sime, ja hänen paksu häränniskansa punastui kiukusta.
"Heidän omista sanoistaan, — juuri niistä." Sime hymähti ylenkatseellisesti. "Shamaani on ainoastaan ihminen. Eikö hänkin voi puhua kierosti, niinkuin sinä ja minäkin? Pyh! Pyh! Ja vieläkin, pyh! Ja tämä sinun shamaaneillesi ja heidän piruilleen! Ja tämä! ja tämä!"
Ja näpäyttäen sormiaan oikealle ja vasemmalle lähti hän tiehensä halki katselijajoukon, joka peloissaan ja innokkaasti teki hänelle tietä.
"Hyvä kalamies ja suuri metsästäjä, mutta paha ihminen", sanoi yksi heistä.
"Ja sentään on onni hänelle myötäinen", tuumi toinen.
"Ole siis paha, niin sinunkin käy hyvin", vastasi Sime olkansa takaa. "Jos kaikki olisivat pahoja, ei shamaaneja tarvittaisikaan. Pyh! Te pimeätä pelkäävät lapset!"
Ja Klok-No-Ton'in saapuessa iltapäivällä, nauroi Sime yhtä uhmaavasti kuin aikaisemminkin; eikä hän voinut olla laskematta leikkiä, kun shamaani maihin noustessaan kompastui santaan. Klok-No-Ton katsoi häneen vihaisesti ja meni tervehtimättä väkijoukon läpi Scundoon majalle.
Klok-No-Ton'in ja Scundoo'n tapaamisesta heimon väki ei saanut tietää mitään, sillä he pysyivät hyvän matkan päässä ja puhuivat kuiskaten, sillä aikaa kun salaisuuksien herrat olivat yhdessä.
"Terve, oi Scundoo", jyrähti Klok-No-Ton, epävarmana siitä, kuinka hänet otettaisiin vastaan.
Hän oli kasvultaan jättiläinen ja näytti tavattomalta pienen Scundoo'n rinnalla, jonka ääni oli kuin heinäsirkan kaukainen, heikko sirkutus.
"Terve, Klok-No-Ton", vastasi hän. "Sinun tullessasi on päiväkin kaunis."
"Mutta näyttää kuitenkin siltä kuin…" Klok-No-Ton epäröi.
"Niin, niin", keskeytti pieni shamaani kärsimättömästi, "että minä olen joutunut pahoille päiville, sillä muuten ei minun tarvitsisi kiittää sinua siitä, että sinä teet minun työni."
"Minun on mieleni paha, ystävä Scundoo…"
"Ei, minun on mieleni hyvä, Klok-No-Ton"
"Mutta tahdon antaa sinulle puolet siitä, mitä minulle annetaan."
"Ei niin, hyvä Klok-No-Ton", mutisi Scundoo, tehden torjuvan liikkeen kädellään. "Minä olen sinun orjasi, ja korkein toivoni on voida osoittaa sinulle ystävyyttä."
"Niinkuin minä…"
"Niinkuin sinä nyt osoitat minulle ystävyyttä."
"Tämä on siis ikävä asia, tämä vaimo Hooniah'n peitejuttu?"
Suuri shamaani teki kysymyksensä toista koitellakseen, ja Scundoo hymyili kalpeasti, sillä hän oli tottunut lukemaan ihmisten ajatukset, ja kaikki ihmiset olivat hänestä kovin mitättömiä.
"Sinä olet aina ollut suuri noita", vastasi hän. "Epäilemättä saat sinä pian selville, kuka pahantekijä on."
"Niin, piankin, kun saan hänet vain silmieni eteen." Klok-No-Ton epäili taaskin. "Onko muilta paikoilta käynyt vieraita?" kysyi hän.
Scundoo pudisti päätään. "Katso! Eikö nämä ole mainiot muchuc'it?"
Hän näytti kenkiänsä, jotka olivat tehdyt turkishylkeen ja mursun nahasta ja vieras tarkasti niitä peitetyllä mielenkiinnolla.
"Minä sain ne hyvin tiukasti tingittyäni."
Klok-No-Ton nyökkäsi jännittyneenä.
"Minä sain ne mieheltä La-lah. Hän on merkillinen mies, ja minä olen usein ajatellut…"
"Niin?" keskeytti Klok-No-Ton kärsimättömästi.
"Olen usein ajatellut", päätti Scundoo lauseensa, ja oli sitten hetken vaiti. "Nyt on kaunis päivä ja noituutesi on voimallinen, Klok-No-Ton."
Klok-No-Ton'in kasvot kirkastuivat. "Sinä olet suuri mies, Scundoo, shamaani shamaanien joukossa. Minä lähden nyt. Tulen sinua aina muistamaan. Ja mies La-lah on, niinkuin sinä sanoit, merkillinen mies."
Scundoo hymyili vieläkin kalpeammin, sulki oven lähtevän vieraansa perään ja salpasi sen kahteen kertaan.
Sime pani kuntoon kanoottiaan, kun Klok-No-Ton tuli rantaan, ja hän keskeytti työnsä vain ladatakseen pyssynsä, jonka pani viereensä saataville.
Shamaani huomasi tämän ja huusi: "Kokoontukoon kaikki kansa tähän paikkaan! Tämä on Klok-No-Ton'in, pirunhakijan ja pirujen karkoittajan, käsky."
Hän oli aikonut koota heidät Hooniah'n taloon, mutta oli välttämätöntä, että kaikki olisivat läsnä, ja hän epäili Sime'n kuuliaisuutta eikä halunnut riitaa. Hänestä oli paras jättää Sime omaan oloonsa, sillä Sime ei ylipäänsä ollut kenenkään shamaanin terveydelle hyvä.
"Tuotakoon nainen Hooniah tänne", komensi Klok-No-Ton, katsellen vihaisesti ympärillään olevaa piiriä, ja niillä joihin hänen silmänsä sattui, kulkivat kylmät väreet pitkin selkäpiitä.
Hooniah hiipi esiin, pää painuksissa ja katse sivulle päin luotuna.
"Missä ovat peitteet?"
"Minä ripustin ne vain päivänpaisteeseen ja katso, ne olivat poissa;" inisi hän.
"Vai niin?"
"Se oli Di Ya'n syy."
"Vai niin?"
"Hänet olen minä pehmittänyt, ja tulen vieläkin pehmittämään, koska hän on tuottanut onnettomuutta meille, jotka olemme köyhiä ihmisiä."
"Peitteet" huusi Klok-No-Ton käheästi, huomaten Hooniah'n tahtovan vähentää hänelle tulevaa palkkiota. "Peitteet, nainen! Niiden arvo tunnetaan."
"Minä ripustin ne vain päivänpaisteeseen", tiuskasi vaimo, "ja me olemme köyhää väkeä, eikä meillä ole mitään."
Shamaani ojentautui äkkiä pirullisesti irvistäen, ja Hooniah peräytyi. Mutta mies hypähti samassa eteenpäin, silmät nurinpäin päässä ja alaleuka roikkuen, niin että nainen horjahti ja kaatui, madellen hänen jaloissaan. Shamaani heilutti käsiään, hurjasti piesten ilmaa, hänen ruumiinsa vääntyessä ja kiertyessä tuskissa. Näytti siltä kuin saisi hän kaatuvataudin kohtauksen. Hänen huulilleen tuli valkoista vaahtoa ja hänen ruumiinsa vapisi ja nytkähteli.
Naiset alkoivat valittaen laulaa, heilutellen ruumiitaan veltosti edestakaisin ja miehet lankesivat huumiotilaan, kunnes ainoastaan Sime oli jäljellä. Hän istui kanoottinsa laidalla, katsellen ivallisesti tätä menoa; hänen esivanhempiensa peritty taikausko pyrki vaikuttamaan, mutta hän vannoi vahvimmat valansa, että häntä ei lannisteta. Klok-No-Ton oli kauhea katsella. Hän oli heittänyt vaippansa yltään ja repinyt vaatteensa, niin että hän, paitsi uumilla roikkuvaa kotkankynsistä tehtyä vyötä, oli aivan alaston. Kiljuen ja karjuen, musta tukka kuin yön varjona leyhyen, juoksi hän hurjasti ympäri piiriä. Hänen raivossaan oli jonkinlaista alkuperäistä poljentoa, ja kun kaikki olivat yhtyneet siihen, heiluttaen ruumiitaan samaan tahtiin kuin hänkin, huutaen yhteen ääneen, istui hän suorana, käsi ojennettuna osoittaen sormella, joka oli kuin petolinnun kynsi. Tähän vastattiin kuin kuolevan soinnuttomalla ähkinällä, ja ihmiset kumartuivat vapisevin polvin, kun tuo kauhistuttava sormi hitaasti kulki heidän ohitseen. Sillä se merkitsi kuolemaa, ja ne, joiden ohi se oli kulkenut, saivat jäädä eloon ja he seurasivat sen kulkua jännittyneinä.
Lopulta pysähtyi kohtalokas sormi La-lah'in kohdalle, joka päästi hirveän huudon. Hän vapisi kuin haavanlehti ja näki jo itsensä kuolleena, omaisuutensa jaettuna ja leskensä hänen veljensä vaimona. Hän koetti puhua, kieltää, mutta hänen kielensä oli tarttunut kitalakeen ja hänen kurkkuaan kuristi sietämätön jano. Klok-No-Ton näytti puoliksi pyörtyneen, nyt kun hän oli tehnyt työnsä; mutta hän odotti silmät kiini suurta veri-huutoa, — suurta veri-huutoa, jonka hän tunsi tuhansista noitumistilaisuuksista, jolloin heimon väki susina hyökkäsi vapisevan uhrin kimppuun. Mutta hiljaisuus vallitsi, sitten kuului hiljaista kikatusta sieltä ja täältä, joka levisi kunnes kaikki nauroivat täyttä kurkkua.
"Minkätähden?" huusi hän.
"Hahhah!" nauroi kansa. "Sinun loitsusi ovat huonoja, oi Klok-No-Ton."
"Kaikki sen tietävät", änkytti La-lah. "Kahdeksan pitkää kuukautta olen ollut poissa Siwash-heimon hylkeenpyytäjien parissa ja vasta tänään tulin takaisin ja Hooniah'n peitteet olivat poissa, ennenkuin tulin."
"Se on totta", huusivat kaikki yhteen ääneen. "Hooniah'n peitteet olivat poissa, ennenkuin hän tuli."
Mutta Klok-No-Ton näki ainoastaan Scundoo'n naaman ja hänen kalpean hymynsä ja kuuli ainoastaan heinäsirkan kaukaisen, heikon sirkutuksen: "Minä sain ne mieheltä La-lah ja minä olen usein ajatellut", ja "nyt on kaunis päivä ja noituutesi on voimallinen."
Hän hyökkäsi Hooniah'n ohitse ja piiri teki hänelle vaistomaisesti tietä. Sime huusi hänelle pilkallisesti kanoottinsa laidalta, naiset nauroivat häntä päin naamaa, hänen jälkeensä huudettiin ilkkuvasti, mutta hän ei mistään välittänyt, juoksi vain kohti Scundoo'n majaa, Hän koputti ovelle, hakkasi sitä nyrkeillään, ja kiljui raakoja haukkumasanoja. Mutta vastausta ei kuulunut, paitsi silloin tällöin kuultiin Scundoo'n lukevan loitsujaan. Klok-No-Ton riehui kuin mieletön, mutta kun hänen piti isolla kivellä murtaa ovi, rupesivat miehet ja naiset mutisemaan. Ja hän, Klok-No-Ton, tiesi, että hänen valtansa ja voimansa oli mennyttä vieraan kansan silmissä. Hän näki miehen kumartuvan ottamaan kiveä, ja toisenkin, ja hänet valtasi pelko.
"Älä loukkaa Scundoo'ta, joka on taituri!" huusi joku naisista.
"Paras on sinun lähteä omaan kylääsi", neuvoi eräs miehistä uhkaavasti.
Klok-No-Ton kääntyi ympäri ja meni joukon halki rantaan, sydämessään karvas kiukku ja — eikä syyttä — ajatellet suojatonta selkäänsä. Mutta kiviä ei heitetty. Lapset kieppuivat pilkaten hänen jaloissaan ja nauru ja ivahuudot raikuivat ilmassa, mutta siinä kaikki. Mutta hän ei hengittänyt vapaasti ennenkuin kanootti oli kaukana laineilla; silloin hän nousi seisomaan ja kirosi kylän ja sen asukkaat, eikä unohtanut erikseen mainita Scundoo'ta, joka oli tehnyt hänestä pilkkaa.
Rannalla alettiin huutaa Scundoo'ta, ja koko kylänväki piiritti hänen oveaan pyytäen ja vannottaen ja epäselvästi soristen, kunnes hän tuli ulos ja nosti kätensä.
"Koska te olette minun lapsiani, annan teille anteeksi", sanoi hän. "Mutta en koskaan toiste. Viimeisen kerran saa teidän mielettömyytenne olla kostamatta. Se, mitä te tahdotte, täytetään, ja minä tiedän jo, mitä se on. Tänä yönä, kun kuu on mennyt maailman taakse katselemaan mahtavia vainioita, kokoontukoon pimeässä kaikki kansa Hooniah'n majan eteen. Silloin on ilkilyöntekijä astuva esiin ja saapa ansaitsemansa palkan. Minä olen puhunut."
"Se on oleva kuolema", huusi Bawn isoon ääneen, "sillä olemme saaneet kärsiä huolta ja häpeää."
"Olkoon niin", vastasi Scundoo sulkien ovensa.
"Nyt on kaikki selviävä, ja tyytyväisyys on jälleen vallitseva joukossamme", julisti La-lah ennustajan äänellä.
"Kiitos Scundoo'n, pienen miehen", sanoi Sime pilkallisesti.
"Kiitos Scundoon, pienen miehen taikojen", korjasi La-lah.
"Nämä Thlinket-ihmiset ovat mielettömyyden lapsia!" Sime läimäytti reiteensä. "En käsitä, että täysikasvuiset naiset ja väkevät miehet kieriskelevät loassa, uneksien asioista ja ihmetellen satuja."
"Minä olen maailmaa kulkenut mies", vastasi La-lah. "Minä olen kulkenut syvillä merillä ja olen nähnyt merkkejä ja ihmeitä, ja minä tiedän, että ne pitävät paikkansa. Minä ole La-lah —"
"Velmu —"
100
"Siksi kutsuttu, mutta Matkamies oikealla nimellä."
"Minä en ole niin suuri matkamies —" alkoi Sime.
"Pidä siis suusi kiini", keskeytti La-lah, ja he erosivat vihoin.
Kun kuun viimeinen hopeinen kajastus oli kadonnut maailman taakse, tuli Scundoo Hooniah'n majan ympärille kokoontuneeseen väkijoukkoon. Hän käveli nopeaan ja kevyesti, ja ne, jotka näkivät hänet Hooniah'n hylkeenrasvalampun valossa, huomasivat, että hän tuli tyhjin käsin, ilman kulkusia, naamiota tai shamaanin taikavehkeitä, ainoastaan iso, uninen korppi toisessa kainalossaan.
"Oletteko koonneet puita nuotiota varten, että kaikki näkisivät, mitä tapahtuu?" kysyi hän.
"Olemme", vastasi Bawn. "Puita on yllin kyllin."
"Siis kuunnelkoot kaikki, sillä minun sanani tulevat olemaan harvat luvultaan. Olen tuonut kanssani Jelchs'in, korpin, joka paljastaa salaisuuksia ja näkee tulevia tapahtumia. Sen tulen minä panemaan Hooniahn'n ison mustan padan alle, hänen majansa pimeimpään nurkkaan. Hylkeenrasvalamppu sammutetaan, ja kaikki jäävät ulos pimeyteen, Yksi kerrallaan on teidän mentävä majaan, laskettava kätenne kattilalle pitkän hengenvedon ajaksi ja tultava takaisin ulos. Se on hyvin yksinkertaista. Jelchs kyllä epäilemättä äännähtää, kun ilkityöntekijän käsi on likellä sitä. Tai jos joku tietää jotakin muuta, ilmituokoon viisautensa. Oletteko te valmiit?"
"Me olemme valmiit", oli moniääninen vastaus.
"Siis tahdon kutsua jokaisen vuorolleen, miehen ja naisen, kunnes kaikki ovat kutsutut."
La-lah käskettiin ensimäisenä ja meni heti majaan. Kaikki heristivät korviaan ja kuulivat hiljaisuuden vallitessa hänen askeleensa, hänen kulkiessaan poikki natisevan lattian. Siinä olikin kaikki. Jelchs ei päästänyt ääntäkään, ei antanut merkkiä. Sitten oli Bawn'in vuoro, sillä olihan mahdollista, että mies varasti omat peitteensä, tarkoituksella häväistä naapureitaan. Sitten meni sisään Hooniah ja muut vaimot ja lapset, mutta ilman tulosta.
"Sime!" huusi Scundoo.
"Sime!" kertasi hän.
Mutta Sime ei liikahtanutkaan.
"Pelkäätkö sinä pimeää?" kysyi La-lah karskisti, nyt kun hänen oma viattomuutensa oli todettu.
Sime naurahteli! "Minä nauran kaikelle, sillä se on sulaa hullutusta. Menen kuitenkin sisään; en siksi, että uskoisin ihmeisiin, mutta näyttääkseni, etten pelkkää."
Ja hän meni rohkeasti sisään, tullen pois yhtä ivallisena.
"Jonakin päivänä kohtaa sinut äkillinen kuolema", kuiskasi La-lah harmistuneena.
"Epäilemättä", vastasi pilkkaaja kevyesti "Harvat meistä vuoteisiinsa kuolevat, kiitos shamaanien ja syvän meren."
Kun puolet kylän väestä onnellisesti oli kestänyt kokeen, rupesi mieliala kiusallisesti kiihtymään, koska ei tultu mihinkään tuloksiin. Kun kaksi kolmasosaa oli sen läpäissyt, kaatui eräs raskaana oleva nuori nainen, ruveten kauhuissaan hermostuneesti huutamaan ja nauramaan.
Vihdoin tuli viimeisten vuoro mennä sisään, eikä mitään ollut tapahtunut. Ja Di Ya oli kaikista viimeinen. Varmasti se olisi hän. Hooniah valitti suruaan tähdille, ja muut vetäytyivät kauemmaksi onnettomasta nuorukaisesta. Hän oli peljästyksestä puolikuollut, ja hänen jalkansa notkahtelivat hänen allaan, niin että hän horjahti kynnyksellä, ja oli kaatumaisillaan. Scundoo työnsi hänet sisään ja sulki oven. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin pojan itku. Sitten kuului hänen hitaitten askeleittensa natina, hänen mennessään nurkkaan, ja palaavien askelten natina. Ovi aukeni ja hän tuli ulos. Mitään ei ollut tapahtunut.
"Sytyttäkää nuotio", komensi Scundoo. Kirkkaat liekit rupesivat loimuamaan ja valaisivat sekä vielä hiukan peljästyneitä, että epäileviä naamoja.
"Koe on kaikesta päättäen epäonnistunut", kuiskasi Hooniah miehelleen.
"Niin", vastasi tämä mukaantuvaisesti, "Scundoo vanhenee ja me tarvitsemme uuden shamaanin."
"Missä on nyt Jelchs'in viisaus?" kikatti Sime La-lah'n korvaan.
La-lah pyyhkäsi hämillään otsaansa, eikä vastannut mitään.
Sime pullisti ylimielisesti rintaansa, ja tepasteli pienen shamaanin luokse. "Hohhoh! mitäs minä sanoin. Ei siitä tullut mitään!"
"Siltä se voi näyttää! Siltä se voi näyttää!" vastasi Scundoo hiljaisesti. "Ja se voi näyttää merkilliseltä niiden mielestä, jotka eivät ymmärrä salattuja asioita."
"Niinkuin sinä?" kysyi Sime nenäkkäästi.
"Ehkä niinkuin minäkin." Scundoo puhui aivan hiljaa, hänen silmäluomensa painuivat hiljaa alemmaksi ja yhä alemmaksi, kunnes ne kokonaan peittivät hänen silmänsä. "Aion siis tehdä uuden kokeen. Nostakoon jokainen mies, nainen ja lapsi nyt ja heti kätensä korkealle päänsä yläpuolelle."
Käsky oli niin odottamaton ja lausuttiin niin mahtipontisesti, että kaikki tottelivat kysymättä. Joka käsi oli ilmassa.
"Katselkoon jokainen toistensa käsiä, ja katselkoot kaikki", komensiScundoo, "että —"
Mutta hänen äänensä hukkui naurun rähäkkään, joka kuitenkin ilmaisi kiukkua. Kaikkien silmät olivat kohdistuneet Sime'en. Jokaisen kädet, paitsi hänen olivat noesta mustat, mutta hänen eivät olleet Hooniah'in padan nokeamat. Ilman halki lensi kivi, joka osui hänen poskeensa.
"Se on valhe", lausui hän. "Valhe! Minä en tiedä mistään Hooniah'en peitteistä!"