The Project Gutenberg eBook ofPakkasen lapsiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Pakkasen lapsiaAuthor: Jack LondonTranslator: Ilmari UotilaRelease date: March 24, 2018 [eBook #56826]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAKKASEN LAPSIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Pakkasen lapsiaAuthor: Jack LondonTranslator: Ilmari UotilaRelease date: March 24, 2018 [eBook #56826]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Pakkasen lapsia
Author: Jack LondonTranslator: Ilmari Uotila
Author: Jack London
Translator: Ilmari Uotila
Release date: March 24, 2018 [eBook #56826]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAKKASEN LAPSIA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Jack London
Suomentanut Ilmari Uotila
Helsingissä, Kustannusliike Minerva, 1920.
Elämän laki.Valheellinen Nam-Bok.Keesh, Keesh'in poika.Kaunis Li-Wan.Salaisuuksien Haltija.
Elämän laki.
Vanha Koskoosh kuunteli ahneesti. Vaikka hän jo aikoja sitten oli menettänyt näkönsä, kuuli hän hyvin, ja heikkokin ääni tunki vielä hänen ymmärrykseensä, joka kuitenkaan ei jaksanut enää hänen ryppyisen otsansa takaa seurata maailman menoa. Aha! Sit-cum-to-ka siellä kiroaa kimakasti koiria, piiskatessaan niitä valjaisiin. Sitcum-to-ka oli hänen tyttärensätytär, mutta hänellä oli liiaksi työtä ehtiäkseen ajatella vaivaista äitinsä isää, joka avuttomana ja hyljättynä yksin istui huoneessa. Leivättä oli lähdettävä. Pitkä matka oli edessä ja lyhyt päivä ei ottanut viipyäkseen. Elämä ja elämän, ei kuoleman, velvollisuudet kutsuivat häntä. Ja Koshkoosh'in loppu ei ollut kaukana.
Vanhaa miestä kauhistutti tämä ajatus hetkisen ja hän koetteli veltolla, vapisevalla kädellään vieressään olevaa pientä polttopuuläjää. Tultuaan vakuutetuksi siitä, että puut olivat tallella, piiloitti hän kätensä jälleen koinsyömän turkkinsa laskoksiin ja alkoi taas kuunnella. Puoleksi jäätyneitten nahkojen vihaisesta ritinästä hän ymmärsi, että päällikön peurannahkateltti oli hajotettu ja sitä nyt koottiin eteenpäin kuljetettavaksi. Päällikkö oli hänen poikansa, jäntevä ja väkevä heimonsa miesten päämies ja mainio metsänkävijä. Kun naiset vitkastelivat kootessaan leirin irtainta, torui hän, korottaen ääntään, heitä hitaudestaan. Vanha Koskoosh heristi korviaan. Viimeisen kerran oli hän nyt kuuleva tämän äänen. Tuolla hajoitettiin jo Geehow'in teltta. Ja tuolla Tuskan'in. Seitsemän, kahdeksan, yhdeksän; ainoastaan shamaanin [noita, poppamies] asunto mahtoi enää olla pystyssä. Kas niin! Nyt ne kävivät senkin kimppuun. Hän kuuli shamaanin marisevan sovitellessaan sitä rekeen. Jokin lapsi itkeskeli ja nainen tyydytteli sitä hiljaisilla, ynisevillä kurkkuäänillä. Pieni Koo-tee, ajatteli vanha mies, ärtyinen lapsi, eikä juuri vahvakaan. Se kuolee ehkä piankin, ja sitten sille sulatettaisiin kuoppa jäätyneeseen tundraan ja ladottaisiin kiviä päälle ahmoilta varjelemaan. No niin! Mitä se merkitsee? Korkeintaan muutamia vuosia ja sitä menoa menisivät niin täydet kuin tyhjätkin vatsat. Lopuksi odotti nälkäinen kuolema, nälkäisempänä kuin kukaan heistä.
Mitä nyt? Aha, miehet köyttivät rekiä, kiristäen hihnoja. Hän, joka kohta ei enää kuuntelisi, kummasteli. Piiskat vinkuivat koiralaumassa, ne kiljahtelivat. Kuinka ne vihasivatkaan työtä ja matkaa! Ne loittonivat. Reki toisensa jälkeen painui hiljaisuuteen. Nyt ne olivat poissa. Ne olivat hävinneet hänen elämästään ja hän eli yksin viimeisiä katkeria hetkiään. Ei! Lumi narahti mokkasiinin alla; mies, joka seisoi hänen vieressään, laski hellävaroen kätensä hänen päälaelleen. Hyvä oli hänen poikansa näin tehdessään. Hän muisti muita vanhuksia, jokien pojat eivät olleet jääneet heimosta jälkeen. Mutta hänen poikansa oli. Hän ajatteli menneisyyttä, kunnes nuoren miehen ääni palautti hänet nykyisyyteen.
"Onko sinun hyvä ollaksesi?" kysyi poika.
"Vallan hyvä", vastasi vanhus.
"Vieressäsi on puita", jatkoi nuorempi mies, "ja nuotio palaa kirkkaasti. On pilvinen aamu ja pakkanen on lauhtunut. Kohta tulee lumisade. Nyt sataakin jo lunta."
"Niin, nyt sataa jo lunta."
"Heimon miehillä on kiire. Heidän kuormansa ovat raskaat ja heidän vatsansa ravinnon puutteesta kuopallaan. Matka on pitkä ja he kulkevat nopeasti. Minä lähden nyt. Onko hyvä niin?"
"Hyvä on. Minä olen kuin syksyn lehti, joka juuri vielä pysyy kiinni oksassa. Ensimäinen tuulenhenkäys minut pudottaa. Minun ääneni on niinkuin vanhan vaimon ääni. Minun silmäni eivät minulle enää jalkojeni tietä näytä ja minun jalkani ovat raskaat ja minä olen väsynyt. Hyvä on näin."
Hän painoi päänsä nöyrästi alas, kunnes valittavan lumen viimeinenkin narahdus oli häipynyt ja hän tiesi poikansa olevan kuulumattomissa. Silloin hänen kätensä äkkiä ojentui puita kohden. Ainoastaan ne olivat vielä hänen ja ijäisyyden välillä, joka kita ammollaan odotti häntä. Hänen elämänsä mittana oli lopulta kourallinen puupalikoita. Yksi kerrallaan ne katoaisivat tulen ravinnoksi ja samaten, askel askeleelta, hiipisi kuolema hänen kimppuunsa. Kun viimeinen palikka oli lämpönsä luovuttanut, alkaisi pakkanen koota voimiaan. Ensin kuolisivat hänen jalkansa, sitten hänen kätensä ja jäykkyys siirtyisi hiljalleen jäsenistä ruumiiseen. Hänen päänsä retkahtaisi eteenpäin, polville, ja hän pääsisi lepoon. Sehän on helppoa. Kaikkien ihmisten on kuoltava.
Hän ei valittanut. Sellaista oli elämän meno ja se oli paikallaan. Lähellä maata hän oli syntynyt, lähellä maata elänyt, eikä sen laki ollut outo hänelle. Se oli kaiken lihan laki. Ei luonto hemmoitellut lihaa. Ei se välittänyt siitä palasesta, jota kutsuttiin yksilöksi. Suku ja rotu kiinnittivät sen mieltä. Tämä oli syvin abstraktinen käsite, minkä Koskoosh'in barbaarinen järki voi sulattaa, mutta sen hän täydellisesti omaksui. Hän näki siitä esimerkkejä koko elämässä. Mahlan nouseminen, pajunkissan puhkeava vehreys, kellastuneen lehden putoaminen — siinähän yksinään oli jo koko juttu. Mutta yhden tehtävän antoi luonto yksilölle. Ellei hän sitä täyttänyt, oli hänen kuoltava. Jos täytti, niin sama asia, hänen oli kuoltava sittenkin. Siitä ei luonto pitänyt väliä; moni totteli, mutta ainoastaan totteleminen — ei tottelija — eli, eläen eteenkinpäin. Koskoosh'in heimo oli hyvin vanha. Vanhat miehet, jotka hän oli poikasena tuntenut, olivat tunteneet vanhoja miehiä ennen omaa aikaansa. Sentähden heimo eli, että se takasi kaikkien jäsentensä tottelemisen, menneistä ajoista asti, jäsenten, joiden lepopaikkoja ei kukaan enää muistanut. Ei heitä otettu lukuun, he olivat vain välikohtauksia. He hävisivät kuin pilvet suviselta taivaalta. Hänkin oli välikohtaus ja häviäisi. Luonto ei siitä piitannut. Se antoi elämälle tehtävän ja sääti lain. Jatkaa sukua oli elämän tehtävä ja sen laki oli kuolema. Tyttölapsi oli kaunis katsella voimakkaana ja kehkein rinnoin, käyden joustavasti, valon hohde silmissään. Mutta hän ei vielä ollut suorittanut tehtäväänsä. Hänen silmiensä hohde kirkastui, hänen askeleensa tulivat nopeammiksi, joskus hän oli ylpeä nuorille miehille, toiste arkaili hän heitä ja hänen levottomuutensa tarttui heihin. Ja yhä kauniimmaksi tuli hän katsella, kunnes joku metsästäjistä ei enää voinut hillitä itseään, vaan otti hänet telttaansa keittämään ja työtä tekemään ja äidiksi tuleville lapsillensa. Ja saatuaan jälkeläisiä, kadotti hän kauneutensa. Hänen jäsenensä alkoivat kangistua, hänen silmänsä tulivat himmeiksi ja rupesivat verestämään, ja ainoastaan pienet lapset iloitsivat saadessaan leiritulella painautua vanhan vaimon ryppyistä poskea vastaan. Hän oli tehnyt tehtävänsä. Vielä vähän aikaa, niin hän, jos näkyisi nälänhädän merkkiäkään, tai jos lähdettäisiin pitemmälle matkalle, jätettäisiin jälkeen niinkuin Koskoosh jätettiin nyt — lumeen ja viereen kourallinen puupalikoita. Sellainen oli laki.
Hän lisäsi huolellisesti palikan nuotioon. Kaikki oli samanlaista, jokapaikassa. Ensimäinen pakkanen hävitti sääsket. Pieni orava meni piiloon kuollakseen. Kun jänis vanheni, tuli siitä hidas ja raskas, eikä se enää päässyt vihollistaan pakoon. Itse iso, pitkäkuonoinen karhukin tuli kömpelöksi, sokeaksi ja kiukkuiseksi ja lopulta sen tappoi kourallinen haukkuvia koiria. Hän muisti, kuinka hän oli hyljännyt oman isänsä eräänä talvena Klondyken ylämaassa, vuotta ennen kuin lähetyssaarnaaja oli tullut puhuvine kirjoineen ja lääkelaatikkoineen. Monta kertaa oli Koskoosh nuollut huuliansa muistaessaan tätä laatikkoa, vaikka hänen kielensä nyt oli kuiva. "Tuskienvaimentajasta" hän erittäinkin oli pitänyt. Mutta saarnaaja oli sittenkin vaivaksi, sillä hän ei ollut tuonut eväitä leirille, mutta söi tavattomasti ja metsästäjät napisivat. Hän kylmettyi Mayo'n vuorilla ja myöhemmin koirat kaapivat kivet syrjään ja tappelivat hänen luistaan.
Koskoosh pani toisen palikan valkeeseen ja yhä kauemmaksi menneisyyteen vaipuivat hänen ajatuksensa. Hän muisti Ison nälän ajan, jolloin vanhat miehet ryömivät nuotion ääreen vatsat tyhjinä, ja kertoivat hämäriä taruja vanhoilta ajoilta, jolloin Yukon kolmena talvena vuolaana virtasi ja sen jälkeen oli kolmena kesänä jäässä. Siihen nälänhätään hänen äitinsäkin oli sortunut. Suvella ei lohi noussut ja heimo odotti talvea ja hirvien tuloa. Talvi tuli, mutta hirviä ei. Ei koskaan, ei edes vanhojenkaan miesten aikana, oltu näin kovia koettu. Mutta hirvet eivät vaan tulleet ja oli jo seitsemäs vuosi ja jänikset eivät olleet tehneet poikasia ja koirista ei ollut jäljellä muuta kuin luukasoja. Ja kautta pitkän pimeyden ajan lapset valittivat ja kuolivat, samoin naiset ja vanhat miehet; ja koko heimosta ei yksi kymmenestä elänyt tervehtiäkseen aurinkoa sen keväällä palatessa. Se oli nälänhätää.
Mutta olihan hän elänyt runsaudenkin aikoja, jolloin ruoka mätäni heidän käsiinsä ja koirat olivat lihavia ja kelvottomia työhön liian syömisen takia, jolloin he jättivät metsänriistan tappamatta ja naiset olivat hedelmällisiä ja teltat täynnä konttaavia poika- ja tyttölapsia. Silloin miesten sisu yltyi ja uudistaen vanhoja riitajuttuja kulkivat he yli eteläisten vuorten tappaakseen Pelly-heimon ja länteenpäin voidakseen istua Pananamiesten sammuneitten leiritulien ääressä. Hän muisti, kuinka hän poikasena, tällaisen runsauden aikana näki susien kaatavan hirven. Zing-ha makasi hänen kanssaan lumessa katselemassa leikkiä — Zing-ha, josta sittemmin tuli metsänkävijöistä parhain ja joka lopulta putosi Yukonin avantoon. Hänet löydettiin kuukautta myöhemmin; hän oli kömpinyt puolittain pois avannosta, mutta jäätynyt siihen.
Niin! Se hirvi. Zing-ha ja hän olivat sinä päivänä lähteneet kotoa, leikkiäkseen metsästäjiä, matkien isiänsä. Joen rannalla he huomasivat tuoreet hirven jäljet ja niiden ympärillä susien jälkiä. "Se on vanha", sanoi Zing-ha, joka paremmin päätteli merkeistä, "vanhus, joka ei jaksa seurata laumaa. Sudet ovat sen eroittaneet veljistänsä ja eivät sitä päästä enää." Ja niin kävikin. Niin ne tekivät aina. Yötä päivää, lepäämättä, näyskien sen kinttuja ja kuonoa seurasivat ne sitä loppuun asti. Ja Zing-ha ja hän tunsivat verenhimonsa yltyvän. Loppukamppailu olisi näkemisen arvoinen!
Kevein askelin lähtivät he matkaan ja hänkin, Koskoosh, jolla oli hidas huomiokyky ja joka oli tottumaton hakemaan jälkiä, olisi helposti voinut niitä seurata, sillä niin selviä ne olivat. He olivat aivan ajon kintereillä, lukien joka askeleella tuota julmaa, juuri kirjoiteltua murhenäytelmää. Nyt tulivat he paikkaan, missä hirvi oli ruvennut puolustautumaan. Kolme kertaa aikamiehen pituuden levyiseltä alalta joka suunnalle oli lumi tallattua ja potkittua. Keskellä sorkkajalkaisen otuksen syvät jalansijat ja yltympäri, jokapaikassa oli susien kevyempiä jälkiä. Muutamat olivat, sillävälin kuin heidän veljensä ahdistivat uhriaan, paneutuneet syrjään lepäämään. Niiden ruumiitten piirteet lumessa olivat yhtä selviä kuin jos ne hetkistä ennen olisivat siihen tehdyt. Yhden suden oli raivostunut uhri saanut potkittua kuoliaaksi. Sen näki muutamista puhtaaksi kalvetuista luista.
He jäivät lumikengilleen seisomaan seuraavan temmellyspaikan viereen. Tässä oli iso eläin taistellut vimmatusti. Lumesta näki, että se kahdesti oli kaadettu ja kahdesti taas ravistanut vainoojansa kimpustaan ja taas päässyt jaloilleen. Se oli jo aikoja sitten täyttänyt tehtävänsä, mutta sittenkin oli elämä sille rakas. Zing-ha sanoi olevan merkillistä, että hirvi, joka kerran on kaatunut, on voinut jälleen riistäytyä irti, mutta tämä oli sen varmasti tehnyt. Shamaani selittäisi tämän merkitsevän ihmeitä, kun he hänelle siitä kertoisivat.
Sitten he tulivat paikkaan, missä hirvi oli koettanut kiivetä rantaäyräälle päästäkseen metsään. Mutta viholliset olivat käyneet kiinni takaapäin ja niin oli se kaatunut selälleen niiden päälle, murskaten kaksi, jotka hautaantuivat syvälle lumeen. Selvästi näki, että leikki oli pian lopussa, sillä niiden veljet eivät olleet kajonneet niihin. He juoksivat vielä parin pysähdyspaikan ohi, joissa nähtävästi oli pysähdytty vähemmäksi aikaa ja jotka olivat hyvin lähellä toisiaan. Nyt oli tie punaisena ja ison eläimen varmat askeleet olivat muuttuneet lyhyiksi ja horjuviksi. Sitten he kuulivat taisteluääniä, ei täysisointuista metsästyskuoroa, vaan lyhyitä vihaisia ailahduksia, joista voi päätellä tapettavan hampaat lihaan iskettyinä. Zing-ha ryömi vatsallaan lumessa, vastatuuleen, ja hänen jäljissään ryömi hän, Koskoosh, josta sittemmin tulisi heimon päämies. He työnsivät syrjään nuoren koivun alimmat oksat ja tirkistivät niiden lomitse. He näkivät loppunäytelmän.
Kuva oli niinkuin kaikki nuoruuden vaikutelmat ilmi elävänä hänen mielessään, ja hänen sokeat silmänsä näkivät näytöksen lopun yhtä selvästi kuin olisi se tapahtunut nyt olevana kaukaisena aikana. Tätä Koskoosh ihmetteli, sillä olihan hän myöhemmin miestensä johtajana ja neuvostojen päänä ollessaan tehnyt mainetöitä ja saattanut Pelly-heimon kiroamaan nimeään, puhumattakaan merkillisestä valkoisesta miehestä, jonka hän oli tappanut avoimessa taistelussa, puukko puukkoa vastaan.
Hän ajatteli kauan nuoruutensa päiviä, kunnes nuotio rupesi hiiltymään ja pakkanen tuli purevaksi. Hän lisäsi nyt tuleen tällä kertaa kaksi palikkaa, uhraten siten kaikki, mitä hänellä oli jäljellä elämänsä pitimiksi. Jos Sit-cum-to-ka olisi muistanut äitinsä isää ja koonnut suuremman sylyksellisen puita, olisi hänenkin aikansa ollut pitempi. Mutta hän oli aina ollut kiittämätön lapsi, eikä kunnioittanut vanhempia sukulaisiaan senjälkeen kun Majava, Zing-ha'n poika, oli häneen silmänsä iskenyt. Olkoon, mitä se teki? Eikö hänkin ollut tehnyt samoin vilkkaina nuoruutensa aikoina? Hetkisen hän kuulusteli hiljaisuutta. Voisihan hänen poikansa sydän heltyä ja hän tulla hakemaan vanhan isänsä heimon mukaan, sinne, missä porot lihoivat niin että rasva roikkui niiden kupeilla.
Hän heristi korviaan ja hänen levottomat aivonsa lepäsivät hetken. Ei liikettä, ei mitään. Hän yksin hengitti syvässä hiljaisuudessa. Oli hyvin autiota. Hiljaa. Mitä se oli? Häntä puistatti. Tuttu, pitkä ulvonta katkaisi hiljaisuuden, ja se kuului aivan läheltä. Hänen valottomat silmänsä olivat näkevinään hirven — tuon vanhan uroshirven — rikkirevityin kupein ja kyljet verisinä, raadelluin kauloin ja isot haaralliset sarvet maata kohti kuolemankamppailussa. Hän näki liitävät, harmaat varjot, näki hehkuvat silmät, roikkuvat kielet ja kuolaiset hampaat. Ja hän näki tuon armottoman piirin sulkeutuvan, kunnes siitä ei erottanut muuta kuin tumman täplän keskellä sotkettua lumikenttää.
Kylmä kuono kosketti hänen poskeansa ja tästä kosketuksesta hänen sielunsa palasi takaisin nykyisyyteen. Hän pisti kätensä nuotioon ja veti sieltä palavan kekäleen. Hetkiseksi voitti peritty kammo ihmistä kohtaan pedon ja se vetäytyi taaksepäin, pitkällä ulvonnalla kutsuen veljiään, jotka vastasivat ahneesti, kunnes piiri hiipiviä, kuolaisia hukkia oli kokoontunut joka taholta. Vanha mies kuuli, kuinka piiri pieneni. Hän heilutti hurjasti kekälettään, ja huohotus muuttui murinaksi, mutta läähättävät pedot eivät hajaantuneet. Nyt ryömi yksi eteenpäin vetäen jalkoja perässään, nyt toinen, kolmas, mutta yksikään ei vetäytynyt takaisin. Miksi hän siis pysyisi kiinni elämässä? kysyi hän, heittäen palavan puun lumeen. Se sammui sihisten. Piiri murahteli levottomasti, mutta ei päästänyt omaansa. Taas näki hän vanhan uroshirven viimeisen taistelun, ja Koskoosh painoi väsyneenä päänsä polvilleen. Mitä se loppujen lopuksi teki? Eikö se ollut elämän laki.
Valheellinen Nam-Bok.
"Bidarka, eikö olekin? Katsokaas! Bidarka, jota mies soutaa kömpelösti yhdellä airolla!"
Vanha Bark-Wah-Wan nousi polvilleen, vapisten heikkouttaan ja innostustaan ja katseli merelle päin. "Nam-Bok on aina hoitanut airoa kömpelösti", murisi hän, varjostaen silmiään auringolta ja tuijotti yli hopealta hohtavan veden. "Nam-Bok oli aina kömpelö. Muistan…"
Mutta naiset ja lapset nauroivat ääneen ja heidän naurussaan oli hyväntahtoista pilkkaa, ja hänen äänensä hiljeni, kunnes huulet liikkuivat kuiskaamattakaan.
Koogah nosti harmaata päätään luunveistotyöstään ja seurasi hänen silmäinsä suuntaa. Ainoastaan silloin kun suuret mutkat veivät sen tieltään, lähestyi joku bidarka rantaa. Soutaja souti enemmän voimallaan kuin taitavasti ja lähestyi aikaa vievästi mutkitellen. Koogah kumartui jälleen työhönsä ja kaiversi norsunhampaaseen, joka oli hänen polviensa välissä, evän sellaisen kalan kuvaan, jonka kaltainen ei koskaan ole meressä uinut.
"Se on varmasti toisen kylän mies", sanoi hän lopulta, "joka tulee kysymään minulta, kuinka kuvia kaiverretaan luuhun. Ja se mies on kömpelö mies. Ei hän koskaan tule siihen oppimaan."
"Se on Nam-Bok", toisti vanha Bark-Wah-Wan. "Enkö minä poikaani tuntisi?" kysyi hän kimakasti. "Minä sanon ja sanon vieläkin, että se on Nam-Bok."
"Niin sinä olet sanonut näinä monina suvina", sanoi yksi naisista hieman nuhdellen. "Jäänlähdöstä asti olet istunut päivät pitkät vahtimassa ja sanonut joka kanootista, 'tuo on Nam-Bok'. Nam-Bok on kuollut, oi Bark-Wah-Wan, ja kuolleet eivät tule takaisin. Kuolleet eivät voi tulla takaisin."
"Nam-Bok", huudahti vanha vaimo niin kovaa ja selvästi, että koko kylä hämmästyen katsoi häneen.
Hän kömpi jaloilleen ja laahusti samassa rantaan päin. Hän kompastui auringossa makaavaan lapseen, jota äiti koetti saada tyyntymään itkustaan samalla huudellen kovia sanoja vanhalle vaimolle, joka niistä ei välittänyt. Lapset juoksivat rantaan hänen edellään ja kun mies tuli lähemmäksi melkein kaataen venheensä eräällä huonoista aironsa vedoista, seurasivat naisetkin. Koogah pani pois norsunhampaansa ja meni myöskin alas raskaasti nojaten sauvaansa ja hänen jälessään tulivat miehet pienissä ryhmissä.
Bidarka kääntyi sivuttain ja mainingit olivat vähällä kaataa sen, mutta alaston poika juoksi kauas veteen ja veti kokan rantahiedalle. Mies nousi seisomaan ja katsahti kysyvästi kyläläisten joukkoa. Hänen leveillä olkapäillään riippui löysänä likainen ja kulunut villapaita ja hänen kaulansa ympärillä oli merimiesten tapaan sidottu punainen nenäliina. Hänen kerityssä päässään oli kalastajalakki; pumpulikankaiset housut ja raskaat kengät täydensivät hänen pukunsa.
Mutta sittenkin hän oli merkillinen ilmestys näille Yukonin suistomaan yksinkertaisille kalastajille, jotka koko elämänsä olivat silmäilleet Beringin merelle ja koko tänä aikana nähneet ainoastaan kaksi valkoista miestä — henkikirjurin ja eksyneen jesuiittapapin. He olivat köyhää kansaa, jolla ei ollut kultaa maassaan eikä kallisarvoisia turkiksia aitoissaan ja niin olivat valkoiset heidät kaukaa sivuuttaneet. Yokonkin oli puolestaan vuosituhansien kuluessa tuonut kaikki Alaskan vuorilta kerääntyneen soran ja liejun tälle rannikon osalle, kunnes laivat laskivat karille maan näkymättömissä. Sen takia laivat välttivätkin tätä rämeistä rannikkoa, pitkine merenlahtineen ja suurine liejusärkkineen, ja kalastaja-väestö ei tietänyt sellaisia olevankaan.
Luunveistäjä Koogah perääntyi niin äkkiä, että hän lankesi keppiinsä pitkälleen maahan. "Nam-Bok", huusi hän koettaen hurjilla ponnistuksilla päästä pystyyn.
"Nam-Bok, jonka meri vei, on tullut takaisin." Miehet ja naiset vetäytyivät poispäin ja lapset luikertelivat heidän jalkojensa välissä. Ainoastaan Opee-Kwan oli rohkea, niinkuin kylän päämiehen tulikin. Hän astui esiin ja katsoi kauan ja vakavasti tulijaa.
"Se on Nam-Bok", sanoi hän vihdoin, ja kun naiset kuulivat hänen äänensä varmuuden, ruikuttivat he peljästyksissään ja pakenivat kauemmaksi.
Vieraan huulet liikkuivat neuvottomasti ja hänen ruskea kurkkunsa liikahteli hänen saamatta sanaakaan suustaan.
"La, la! Nam-Bok se on", rääkkyi Bask-Wah-Wan tukistellen häntä kasvoihin. "Minähän olen aina sanonut, että Nam-Bok tulisi takaisin."
"Niin, se on Nam-Bok, joka on tullut takaisin." Tällä kertaa Nam-Bok puhui itse, nostaen toisen säärensä bidarkan laidan yli ja niin hän seisoi toinen jalka venheessä ja toinen rannalla. Ja taas hänen kurkkunsa liikahteli ja väännähteli hänen hakiessaan unohtuneita sanoja, ja kun sanat tulivat, olivat ne outokaikuisia ja hän maiskutteli huulillaan ääntäessään kurkkuunsa. "Terve, oi veljet", sanoi hän, "veljet vanhoilta ajoilta, ennen kuin lähdin maatuulen matkaan."
Hän nosti toisenkin jalkansa rannalle, vaan Opee-Kwan viittasi häntä takaisin.
"Sinä olet kuollut, Nam-Bok", sanoi hän
Nam-Bok nauroi. "Minä olen lihava."
"Kuolleet ihmiset eivät ole lihavia", päätteli Opee-Kwan. "Sinä olet voinut hyvin, mutta se on merkillistä. Kenkään ei voi vastustaa maatuulta ja tulla takaisin vuosien kuluttua."
"Minä olen tullut takasin", vastasi Nam-Bok ainoastaan.
"Ehkä sinä olet varjo sitten, entisen Nam-Bokin katoava varjo. Varjot tulevat takaisin."
"Minun on nälkä. Varjothan eivät syö."
Mutta Opee-Kwan epäili ja pyyhkäisi hämillään otsaansa. Nam-Bok oli myöskin hämillään ja katsoessaan ympärilleen, ei hän nähnyt tervetulon katsetta kalastajaväestön silmissä. Miehet ja naiset kuiskailivat keskenään. Lapset hiipivät arasti takaisin vanhempiensa luo ja koirat ryömivät hänen luokseen nuuskien häntä epäluuloisesti, niskakarvat pystyssä.
"Minä synnytin sinut, Nam-Bok ja imetin sinua, kun sinä olit pieni", ynisi Bask-Wah-Wan tullen lähemmäksi, "ja oletpa sitten varjo taikka et, tahdon minä antaa sinulle nyt syömistä."
Nam-Bok aikoi mennä hänen luokseen, mutta kauhistunut ja uhkaava murina sai hänet pysähtymään. Hän sanoi jotakin vieraalla kielellä, joka kuulosti samalta kuin 'piru vieköön' ja jatkoi: "Minä en ole mikään varjo, minä olen ihminen."
"Kuka tuntee salatut asiat", kysyi Opee-Kwan puoliksi itseltään, puoliksi heimolaisiltaan. "Me olemme olemassa, henkäys vaan, ja meitä ei enää ole. Jos kerran ihminen voi muuttua varjoksi, niin miksei varjokin voi muuttua ihmiseksi? Nam-Bok oli olemassa, mutta häntä ei ole. Sen me tiedämme, mutta me emme tiedä, onko tämä Nam-Bok vai Nam-Bokin varjo."
Nam-Bok karisti kurkkuansa ja vastasi: "Vanhaan aikaan kauan sitten sinun isäsi isä, Opee-Kwan, lähti pois ja tuli takaisin vuosien kuluttua. Eikä kukaan kieltänyt häneltä paikkaa leiritulen ääressä. Sanotaan…" Hän keskeytti puheensa ja he heristivät korviaan kuullakseen hänen sanansa. "Sanotaan", toisti hän, tahallisesti korostaen, "että hänenklooch'insasynnytti kaksi poikaa hänen takaisintulonsa jälkeen."
"Mutta hän ei ollut missään tekemisissä maatuulen kanssa", vastasi Opee-Kwan. "Hän lähti maan sydämeen ja onhan luonnollinen asia, että mies voi vaeltaa kauaksi ja aina kauemmaksi sisämaahan."
"Samaten merellä on asian laita, mutta mitä se tähän kuuluu.Sanotaan… että isoisäsi kertoi ihmeellisiä asioita näkemistään."
"Niin, hän kertoi ihmeellisiä asioita."
"Minäkin voin kertoa ihmeellisiä asioita", sanoi Nam-Bok houkutellen, ja kun he epäröivät, jatkoi hän, "ja antaa lahjojakin."
Hän otti bidarkasta huivin, jonka kudonta ja värit olivat ihmeellisen kauniit ja kietoi sen äitinsä olkapäille. Naiset huokasivat ihastuneesti yhteen ääneen ja vanha Bask-Wah-Wan hypisteli ja silitteli kangasta lapsen lailla leperrellen.
"Hänellä on kerrottavaa", mutisi Koogah.
"Ja lahjoja", lisäsi joku naisista.
Opee-Kwan tiesi, että hänen kansansa oli uteliasta, ja sitäpaitsi hän itse tunsi palavaa halua kuulla näitä ihmeellisiä, ennen kuulemattomia asioita. "Olemme saaneet paljon kaloja", sanoi hän harkiten, "ja meillä on paljon öljyä. Tule siis, Nam-Bok, juhlikaamme."
Kaksi miestä nosti bidarkan hartioilleen, vieden sen leirivalkean viereen. Nam-Bok käveli Opee-Kwan'in rinnalla ja kylän väki seurasi heitä, lukuunottamatta muutamia naisia, jotka jäivät hetkiseksi huivia hyväilemään.
Aterian aikana ei paljoa puhuttu, mutta monta uteliasta katsetta kohdistettiin Bask-Wah-Wanin poikaan. Hän tuli tästä hämilleen — ei sen tähden, että hän olisi ollut ujo; itse asiassa oli hylkeenrasvan haju vienyt häneltä ruokahalun ja hän tahtoi olla ilmaisematta vastenmielisyyttään.
"Syö, sinun on nälkä", käski Opee-Kwan ja Nam-Bok sulki molemmat silmänsä ja työnsi kätensä pilaantuneella kalalla täytettyyn astiaan.
"No, no! Älä teeskentele! Tänä vuonna oli runsaasti hylkeitä ja väkevien miesten on aina nälkä." Bark-Wah-Wan kastoi erikoisen pahentuneen lohen palasen öljyyn ja ojensi sen hemmoitellen tippuvana pojalleen.
Koska hänen vatsansa kaikesta päättäen ei ollut niin vahva kuin entisaikaan, täytti hän tuskaantuneena piippunsa ja veti muutamia sauhuja. Väki söi maiskutellen edelleen ja odotti. Harvat heistä tunsivat lähemmin tätä kallisarvoista yrttiä, vaikka silloin tällöin voitiin kauppoja tehtäessä saada pienempiä määriä ylen huonoa lajia pohjoisessa olevilta eskimoilta. Koogah, joka istui hänen vieressään, huomautti, ettei hänellä olisi mitään haikua vastaan, ja kesken syömistään, huulet paksussa öljyssä, imi hän ambrasta tehtyä suupalaa. Sitten Nam-Bok piteli vapisevalla kädellä vatsaansa, eikä ottanut tarjottua piippua takaisin. Koogah voisi pitää piipun, sanoi hän, sillä hän oli ajatellut jo alusta lahjoittaa sen hänelle. Ja väki nuoli hyppysiään ja kiitteli hänen anteliaisuuttaan.
Opee-Kwan nousi seisomaan. "Ja nyt, oi Nam-Bok, on juhla-ateria syöty ja tahtoisimme mielihyvällä kuulla niistä ihmeellisistä asioista joita olet nähnyt."
Kalastajaväki taputti käsiään ja ryhtyi töihinsä valmiina kuuntelemaan. Miehet veistelivät keihäitä ja leikkasivat kuvia norsunluuhun, naiset taas kaapivat ihraa turkishylkeen nahoista ja pehmensivät niitä tai neuloivat tossuja suonilangalla. Nam-Bok katseli edessään olevaa näytelmää, mutta siinä ei ollut sitä viehätystä, minkä hänen muistinsa hänelle oli maalaillut. Kulkijavuosiensa aikana oli hän usein ajatellut juuri tätä näkyä, mutta nyt kun ajatus oli toteutunut, tunsi hän pettyneensä. Tämä oli hänestä tyhjää ja laihaa elämää, eikä sitä voinut verrata siihen, mihinkä hän oli tottunut. Kuitenkin hän avaisi hieman heidän silmiään ja hänen omat silmänsä loistivat hänen näin ajatellessaan.
"Veljet", alkoi hän, sellaisen miehen teeskentelevällä alentuvaisuudella, joka aikoo kertoa tekemistään urotöistä. "Kun lähdin oli syyssuvi monta suvea sitten ja jotenkin samanlainen sää kuin nytkin näyttää tulevan. Te muistatte kaikki sen päivän, jona lokit lensivät matalalla ja kova maatuuli puhalsi, enkä päässyt bidarkallani vastatuuleen. Minä käärin bidarkan peiton ympärilleni, ettei vesi pääsisi veneeseen ja koko yön taistelin myrskyn kanssa. Ja aamulla ei näkynyt mitään maata — ainoastaan merta — ja maatuuli puristi minut syliinsä ja kantoi minua eteenpäin. Kolme tällaista yötä valkeni, enkä sittenkään nähnyt maata ja maatuuli ei minua päästänyt.
"Ja kun neljäs päivä oli käsissä, olin kuin mielipuoli. En jaksanut liikuttaa airoani ravinnon puutteessa ja jano pani pääni pyörälle. Mutta meri ei ollut enään kiukuissaan ja lempeä etelätuuli puhalsi ja katsoessani taakseni näin näyn, joka pani minut luulemaan tulleeni hulluksi."
Nam-Bok vaikeni kaivaakseen hampaittensa välistä hiutaleen lohen lihaa, joka oli sinne tarttunut, ja miehet ja naiset, unohtaen työnsä, odottivat kurkottaen eteensä.
"Siellä oli kanootti, iso kanootti. Jos kaikki kanootit, mitä elämässäni olen nähnyt, olisivat yksi kanootti, ei se sittenkään olisi niin iso."
Kuului epäileviä huudahduksia ja Koogah, jolla oli niin paljon vuosia takanaan pudisti päätään.
"Jos joka bidarka olisi sannanmurunen", jatkoi Nam-Bok uhmaillen, "ja jos olisi niin monta bidarkaa, kuin tällä rannalla on sannan murusia, ei niistä sittenkään tulisi niin suurta kanoottia kuin se, jonka näin neljännen päivän aamuna. Se oli hyvin iso kanootti ja sitä sanottiin kuunariksi. Minä näin tämän ihmeellisen vehkeen, tämän ison kuunarin, tulevan perässäni ja näin siinä miehiä…"
"Odotas, Nam-Bok!" keskeytti Opee-Kwan, "minkälaisia miehiä ne olivat —? isojako miehiä?"
"Ei, sellaisia kuin sinä ja minä."
"Kulkiko se iso kanootti kovaa vauhtia?"
"Kulki."
"Sen laidat olivat korkeita ja miehet lyhyitä", päätteli Opee-Kwan."Ja soutivatko nämä miehet pitkillä airoilla?"
Nam-Bok irvisti. "Ei heillä mitään airoja ollut", sanoi hän.
Kuulijat istuivat suut auki ja tuli pitkä hiljaisuus. Opee-Kwan lainasi Koogahin piippua ja veti miettiväisesti pari sauhua. Yksi nuoremmista naisista naurahti hermostuneesti, saaden osakseen kiukkuisia silmäyksiä.
"Eikö heillä ollut mitään airoja?" kysyi Opee-Kwan hiljaisesti, antaen piipun takaisin.
"Etelätuuli oli takana", selitti Nam-Bok.
"Mutta tuuli ajaa hitaasti."
"Kuunarilla oli siivet — tällaiset." Hän piirsi santaan mastot ja purjeet ja miehet tunkeilivat hänen ympärillään tarkastellen piirustusta. Tuuli aikalailla, ja selittääkseen asian havainnollisemmin tarttui hän äitinsä huivin kulmiin levittäen sen purjeeksi. Bask-Wah-Wan torui ja harasi vastaan, mutta tuuli vei häntä kappaleen matkaa rantaa pitkin, kunnes hän hengästyneenä kompastui ajopuukasaan. Miehet äännähtelivät osoittaakseen, että olivat ymmärtäneet, mutta Koogah heitti äkkiä harmaata päätään taaksepäin.
"Hah, hah!" nauroi hän, "onpa se naurettava kapine, se iso kanootti! hyvin naurettava kapine! Tuulen leikkikalu. Mihinkä tuuli menee, menee sekin. Ei kukaan, joka siinä kulkee, voi sanoa, millekä rannalle hän joutuu, sillä hän kulkee aina tuulen mukana ja tuuli kulkee joka paikkaan, eikä kukaan tiedä mihinkä."
"Niin se on", myönsi Opee-Kwan totisena, "Myötätuuleen kulkeminen on helppoa, mutta vastatuuleen täytyy ankarasti ponnistella, mutta koska heillä ei ollut airoja, eivät nämä ison kanootin miehet tehneet työtä ollenkaan."
"Heidän ei tarvinnut tehdä työtä", huudahti Nam-Bok vihaisesti."Kuunari kulki myöskin vastatuuleen."
"Ja minkä sinä sanoit kuljettavan — kuu-kuu-kuunaria?" kysyi Koogah, kommeltuen outoon sanaan.
"Tuulen", oli kärsimätön vastaus.
"Siis tuuli kuljetti kuu-kuu-kuunaria vastatuuleen."
Vanha Koogah katsahti merkitsevästi Opee-Kwaniin ja jatkoi naurun yltyessä hänen ympärillään: "Tuuli puhaltaa etelästä ja puhaltaa kuunaria etelään. Tuuli puhaltaa tuulta vastaan. Tuuli puhaltaa yhteen suuntaan ja yhtaikaa toiseen suuntaan. Se on hyvin yksinkertaista. Me ymmärrämme, Nam-Bok. Me ymmärrämme erinomaisesti."
"Sinä olet typerä."
"Totuus tulee sinun huuliltasi", vastasi Koogah sävyisästi. "Minun ymmärrykseni oli heikko ja asia oli yksinkertainen."
Mutta Nam-Bokin kasvot olivat synkät ja hän sanoi nopeasti sanoja, joita he eivät olleet koskaan ennen kuulleet. He alkoivat uudestaan veistää luita, ja kaapia nahkoja, mutta hän sulki tiiviisti huulensa kielen eteen, jota ei uskottu.
"Tuo kuu-kuu-kuunari", kysyi Koogah yhtä tyynenä. "Oliko se tehty yhdestä suuresta puusta?"
"Se oli tehty monesta puusta", tiuskasi Nam-Bok lyhyeen. "Se oli hyvin iso."
Hän vaipui jälleen juroon hiljaisuuteen ja Opee-Kwan nyökkäsi Koogah'ille, joka kummastellen pudisti päätään ja mutisi: "Se on hyvin ihmeellistä."
"Tämä ei ole mitään", sanoi Nam-Bok välinpitämättömästi; "mutta näkisitte höyrylaivan. Niinkuin hiekkajyvänen on verrattuna bidarkaan ja bidarka verrattuna kuunariin, on kuunari verrattuna höyrylaivaan. Sitä paitsi on höyrylaiva tehty raudasta, se on kokonaan raudasta."
"Ei, ei! Nam-Bok", huudahti päällikkö, "kuinka se voi olla mahdollista? Rauta menee aina pohjaan. Katsokaas esimerkiksi, minä sain vaihtokaupassa toisen kylän päämieheltä rautaisen veitsen ja eilen luiskahti rautaveitsi kädestäni ja painui mereen. Kaikella on lakinsa, ei ole mitään lakien ulkopuolella olevaa. Sen me tiedämme. Ja sitäpaitsi me tiedämme, että samanlaatuisilla esineillä on sama laki ja että kaikella raudalla on sama laki. Siis peruuta sanasi, Nam-Bok, että me voisimme sinua vielä kunnioittaa."
"Niin se on", sanoi Nam-Bok itsepäisesti. "Höyrylaiva on kokonaan raudasta eikä uppoa."
"Ei, se ei ole mahdollista."
"Minä näin sen omin silmin."
"Ei se ole luonnon mukaista."
"Mutta sano minulle Nam-Bok", keskeytti Koogah joka pelkäsi, että jutut loppuisivat, "sano minulle kuinka nuo miehet löytävät tiensä merellä, kun ei näy maata, jonka mukaan ohjattaisiin?"
"Aurinko näyttää tien."
"Mutta kuinka?"
"Keskipäivän aikaan ottaa kuunarin päämies esineen, jonka lävitse hänen silmänsä katselee aurinkoa, ja sitten hän pakoittaa auringon kiipeämään taivaalta alas maanäärelle."
"Ne ovat pahoja taikoja!" huudahti Opee-Kwan, kummastellen sellaista jumalattomuutta. Miehet nostivat kauhistuneina kätensä ilmaan ja naiset huokailivat. "Ne ovat pahoja taikoja. Ei ole hyvä johtaa harhaan suurta aurinkoa, joka karkoittaa yön ja antaa meille hylkeet, lohen ja lämpöiset ilmat."
"Mitä sitten, jos ne ovatkin pahoja taikoja?" kysyi Nam-Bok uhkaavasti. "Olen minäkin katsellut tuon esineen lävitse aurinkoon ja pakottanut sen kiipeämään taivaalta alas."
Ne, jotka olivat lähinnä, vetäytyivät äkkiä kauemmaksi hänestä ja yksi naisista peitti lapsen kasvot, joka oli hänen rinnoillaan, ettei Nam-Bokin katse sattuisi siihen.
"Mutta neljännen päivän aamuna, oi Nam-Bok", sanoi Koogah, "neljännen päivän aamuna, kun kuunari tuli perässäsi?"
"Minulla oli vähän voimia jäljellä, enkä voinut soutaa tieheni. Siispä minut otettiin laivaan ja kurkkuuni kaadettiin vettä ja minulle annettiin hyvää ruokaa. Kahdesti, veljeni, olette te nähneet valkoisen miehen, ja nämä miehet olivat kaikki valkoisia ja heitä oli niin monta, kuin minulla on sormia ja varpaita. Ja kun minä huomasin, että he olivat hyvin ystävällisiä, tulin rohkeammaksi ja päätin itsekseni painaa mieleeni kaikki mitä näin. Ja he opettivat minut tekemään mitä hekin tekivät, ja antoivat minulle hyvää ruokaa ja makuupaikan. Ja päivän toisensa jälkeen kuljimme merellä ja joka päivä päämies otti auringon taivaalta ja pani sen sanomaan, missä me olimme. Ja kun aallot olivat hyvällä päällä, pyydystimme hylkeitä ja minä ihmettelin kovin, sillä he heittivät aina pois lihan ja rasvan ja pitivät ainoastaan nahan."
Opee-Kwanin suu värähteli kiivaasti ja hänen piti juuri ruveta moittimaan tällaista tuhlausta, kun Koogah potkaisemalla sai hänet vaikenemaan.
"Pitkän ajan päästä, kun aurinko oli kadonnut ja ilmaan oli tullut purevaa pakkasta, käänsi päämies kuunarin keulan etelään. Päivän toisensa jälkeen kuljimme kohti etelää ja itää, emmekä koskaan nähneet maata ja olimme likellä sitä kylää, josta miehet olivat kotoisin — —"
"Kuinka he tiesivät, että he olivat likellä?" kysyi Opee-Kwan, joka ei enää voinut hillitä itseänsä. "Eihän maata ollut näkyvissä."
Nam-Bok katsoi häneen vihaisesti. "Enkö minä sanonut, että päämies pakoitti auringon alas taivaalta?"
Koogah sovitteli ja Nam-Bok jatkoi.
"Niinkuin sanoin, ollessamme likellä sitä kylää puhkesi kova myrsky ja yöllä olimme avuttomia, emmekä tienneet missä olimme — —"
"Juurihan sanoit, että päämies tiesi — —"
"Rauhoitu Opee-Kwan! Sinä olet typerä, etkä ymmärrä. Niinkuin sanoin olimme yöllä avuttomina, kun myrskyn pauhinassa kuulin yht'äkkiä aaltojen hyrskeen rantaa vasten. Ja sitten purjehdimme kovalla ryskeellä päin rantaa ja minä jouduin veteen uimaan. Rannikko oli kallioista ja monen peninkulman matkalla ei ollut kuin kappale hietarantaa, ja siinä kaivoin käteni santaan, siten vetäen itseni kuohuista. Toiset miehet olivat varmaankin murskaantuneet kallioihin, sillä kukaan heistä, päämiestä lukuunottamatta, ei tullut maihin ja hänetkin tunsin vain sormessaan olevasta sormuksesta.
"Kun päivä koitti, eikä kuunarista näkynyt jälkeäkään, käänsin kasvoni sisämaahan päin ja lähdin vaeltamaan saadakseni ruokaa ja nähdäkseni ihmiskasvoja. Ja tullessani erääseen taloon vietiin minut sisään ja annettiin ruokaa, sillä minä olin oppinut heidän kielensä ja valkoiset miehet ovat aina ystävällisiä. Ja se talo oli isompi kuin kaikki meidän rakentamamme talot ja meidän isäimme ennen meitä rakentamat talot yhteensä."
"Se oli mahdottoman suuri talo", sanoi Koogah, peittäen epäilyksensä ihmettelevään äänensävyyn.
"Sellaisen talon tekemiseen tarvittiin paljon puita", lisäsi Opee-Kwan ottaen opiksi.
"Se ei ole mitään." Nam-Bok kohautti halveksivasti olkapäitään. "Niinkuin meidän talomme sen rinnalla, oli se talo niihin verrattuna joita myöhemmin olin näkevä."
"Eivätkä ne miehet ole isoja?"
"Ei, sellaisia kun te ja minä", vastasi Nam-Bok. "Minä olin leikannut itselleni kepin, jotta minun olisi kevyempi kävellä, ja muistaessani, että minun tuli kertoa kaikki teille, veljeni, vedin keppiin viivan merkitsemään jokaista siinä talossa asuvaa henkilöä. Minä olin siellä monta päivää, tehden työtä, josta he minulle antoivat rahaa; — Sitä te ette tunne, mutta se on erinomaisen hyvää olemassa.
"Ja eräänä päivänä lähdin siitä paikasta kauemmaksi sisämaahan. Ja kulkiessani kohtasin paljon ihmisiä ja minä leikkasin pienempiä merkkejä keppiin, että kaikki siihen mahtuisivat. Sitten näin ihmeellisen asian. Maassa edessäni oli käsivarteni vahvuinen rautatanko ja pitkän askeleen päässä siitä oli toinen rautatanko — —"
"Silloin sinusta tuli rikas", selitti Opee-Kwan, "sillä rauta on arvokkaampaa kuin mikään muu maailmassa. Siitä olisi saanut monta veistä."
"Ei, ei se ollut minun."
"Se oli löydettyä ja löydetty tavara on laillista omaisuutta."
"Eipä niinkään. Valkoiset miehet olivat asettaneet ne siihen. Ja sitäpaitsi olivat nämä kanget niin pitkiä, ettei yksikään mies olisi voinut kuljettaa niitä pois — niin pitkiä että minä en voinut niiden loppua nähdä."
"Nam-Bok, siinä oli paljon rautaa", varoitti Opee-Kwan.
"Niin, se oli vaikeata uskoa, vaikka sen omin silmin näin, mutta enhän voinut kieltää silmieni todistusta. Ja katsellessani kuulin…" Hän kääntyi äkkiä päällikköön päin. "Opee-Kwan, sinä olet kuullut merileijonan vihoissaan karjuvan. Kuvittele mielessäsi, että löytyisi yhtä monta merileijonaa, kuin meressä on aaltoja ja kuvittele, että kaikki nämä merileijonat olisivat yksi merileijona ja tämä yksi merileijona ärjyisi. Niin ärjyi kuulemani vehje."
Kalastajaväestö huudahteli suureen ääneen ja Opee-Kwan kuunteli suu ammollaan.
"Ja kaukaa näin hirviön, joka oli niin suuri kuin tuhannen valaskalaa. Sillä oli yksi silmä ja se sylki sauhua ja ähki suureen ääneen. Minä pelkäsin ja juoksin vapisevin jaloin tietä pitkin, joka oli kankien välissä. Mutta se tuli tuulen nopeudella, tuo hirviö, ja minä hyppäsin rautakangen yli, tuntien sen kuuman hengityksen kasvoissani…"
Opee-Kwan sai taas vihdoinkin sanan suustaan. "Ja — ja sitten, oiNam-Bok?"
"Sitten se kulki vierestäni pitkin kankia, eikä tehnyt minulle mitään, ja kun jalkani taas kannattivat minua, oli se jo hävinnyt näkyvistä. Ja se on hyvin tavallinen ilmestys siinä maassa. Eivät naiset eivätkä lapsetkaan pelkää sitä. Miehet teettävät niillä hirviöillä työtä."
"Niinkuin me teetämme koirillamme?" kysyi Koogah epäluuloinen välke silmissään.
"Niin, aivan niinkuin me teetämme koirillamme."
"Ja kuinka he kasvattavat noita — vehkeitä?" kysyi Opee-Kwan.
"Eivät he kasvata niitä ollenkaan. Miehet tekevät ne osavasti raudasta ja ruokkivat niitä kivillä ja antavat niiden juoda vettä. Kivestä tulee tulta ja vedestä höyryä ja veden höyry on niiden sieramien hengitys ja — —."
"No, no! oi Nam-Bok", keskeytti Opee-Kwan. "Kerro meille muista ihmeistä. Me kyllästymme tähän, jota emme ymmärrä."
"Ettekö te ymmärrä?", kysyi Nam-Bok epätoivoissaan.
"Ei, me emme ymmärrä", valittivat miehet ja naiset. "Me emme voi ymmärtää."
Nam-Bok ajatteli monimutkaista leikkuukonetta ja koneita, joissa näki elävien ihmisten kuvia ja niitäkin koneita, joista kuului ihmisten ääniä, ja hän tiesi ettei hänen kansansa koskaan ymmärtäisi näitä.
"Uskallanko minä sanoa, että kuljin tällä rautahirviöllä halki maan?" kysyi hän katkeralla äänellä.
Opee-Kwan levitti kätensä näyttäen avoimesti epäuskonsa. "Puhu pois, mitä hyvänsä. Me kuuntelemme."
"Siis kuljin rautaisella hirviöllä ja tästä annoin rahaa —"
"Sinä sanoit, että sitä ruokittiin kivillä."
"Ja samaten, sinä tyhmyri, sanoin minä, että raha oli jotakin, josta te ette mitään tiedä. Niinkuin sanoin, kuljin hirviöllä halki maan ja monen kylän kautta, kunnes tulin suolaisen merenlahden rannalla olevaan suureen kylään. Ja talojen katot ulottuivat taivaan tähtiin ja pilvet ympäröivät niitä ja jokapaikassa oli paljon sauhua. Ja tämän kylän pauhina oli kuin meren pauhina myrskyssä ja ihmisiä oli niin paljon, että minä heitin pois keppini, enkä enää muistanut siinä olevia viiruja."
"Jos olisit tehnyt pieniä viiruja", nuhteli Koogah, "olisit voinut kertoa meille…"
Nam-Bok kääntyi kiukkuisena häneen. "Jos minä olisin tehnyt pieniä viiruja! Kuule Koogah, sinä luunveistäjä! Jos olisin tehnyt pieniä viiruja ei sittenkään siihen keppiin, eikä kahteenkymmeneen keppiin olisi ne viirut mahtuneet — ei, ei edes kaikkiin ajopuihin tämän ja naapurikylän välillä. Ja jos teitä kaikkia, naisia ja lapsiakin, olisi kaksikymmentä kertaa niin monta ja jokaisella teistä olisi kaksikymmentä kättä ja jokaisessa kädessä olisi keppi ja veitsi, niin kuitenkaan ei jokaista ihmistä kohti, jonka näin, voisi viirua veistää, sillä niin monta heitä oli ja niin nopeasti he tulivat ja menivät."
"Koko maailmassa ei voi olla niin monta ihmistä", väitti Opee-Kwan, joka oli aivan huumaantunut ja jonka järkeen ei mahtunut niin suurta lukua.
"Mitä sinä tiedät koko maailmasta ja kuinka lavea se on?" kysyiNam-Bok.
"Mutta yhdellä paikalla ei voi olla niin paljon ihmisiä."
"Mikä sinä olet sanomaan, mitä voi olla tai ei voi olla?"
"Sehän on selväkin asia, että yhdessä paikassa ei voi olla niin paljon ihmisiä. Heidän kanoottinsa täyttäisivät meren, kunnes siinä ei olisi yhtään tilaa. Ja he tyhjentäisivät joka päivä meren, mutta kuitenkaan eivät he kaikki saisi tarpeeksi kaloja syödäkseen."
"Siltä se voi näyttää", lopetti Nam-Bok, "mutta niin oli kuitenkin asian laita. Ja näin sen omin silmin ja heitin keppini pois." Hän haukotteli ja nousi seisomaan. "Olen soutanut pitkän matkan. Päivä on ollut pitkä ja minä olen väsynyt. Nyt tahdon nukkua ja huomenna juttelemme enemmän näkemistäni asioista."
Bask-Wah-Wan, joka liikkasi arasti edellä, ylpeänä, mutta kuitenkin peläten ihmeteltävää poikaansa, vei hänet igloohonsa ja peitti hänet rasvaisiin pahanhajuisiin nahkoihin. Mutta miehet jäivät nuotion ääreen pitämään kokousta, jossa paljon kuiskailtiin ja kiisteltiin matalalla äänellä.
Meni tunti ja toinenkin ja Nam-Bok nukkui ja keskustelua jatkettiin. Ilta-aurinko painui luoteeseen ja kello yksitoista oli se melkein pohjoisessa. Silloin päällikkö ja luunveistäjä erosivat neuvottelukunnasta ja herättivät Nam-Bokin. Hän katseli silmiään räpytellen heitä kasvoihin ja käänsi kylkeään nukkuakseen uudelleen. Opee-Kwan kävi häntä käsivarteen ja ravisti hänet ystävällisesti mutta päättävästi hereille.
"Tule, Nam-Bok, nouse ylös!" komensi hän. "On aika."
"Onko teillä uusi juhla?" huudahti Nam-Bok. "Ei, ei minun ole nälkä.Menkää te syömään ja antakaa minun nukkua."
"Sinun on aika lähteä!" jyrisi Koogah.
Mutta Opee-Kwan puhui lauhkeammin. "Sinä olit minun bidarka toverini, kun me olimme poikia", sanoi hän. "Yhdessä pyydystimme hylkeitä ja koimme lohia padoista. Ja sinä pelastit minun elämäni, Nam-Bok, kun meri minut peitti ja olin vajoamaisillani mustiin kalliokuiluihin. Yhdessä näimme nälkää ja kärsimme vilua ja yhdessä ryömimme nahkapeiton alle ja makasimme toisiimme painautuneina. Tämän takia ja sen ystävyyden takia, jota kohtaasi tunsin, surettaa minua, että olet tullut takaisin niin tavattomana valehtelijana. Me emme voi ymmärtää ja meidän päätämme pyörryttää kaikki kertomasi asiat. Se ei ole hyvä ja paljon on puhuttu neuvottelukunnassa. Me lähetämme sinut pois, jotta päämme pysyisivät selvinä ja vahvoina, eivätkä menisi järjettömyyksiesi takia sekaisin."
"Ne asiat mistä olet puhunut ovat varjoja", jatkoi Koogah puolestaan. "Varjojen maailmasta olet sinä puheesi tuonut ja varjojen maailmaan sinun tulee viedä ne takaisin. Sinun bidarkasi on valmiina ja heimolaiset odottavat. He eivät nuku ennenkuin olet lähtenyt."
Nam-Bok oli hämmästynyt, mutta kuunteli päällikön puhetta.
"Jos sinä olet Nam-Bok", sanoi Opee-Kwan, "olet sinä kauhea ja ihmeellinen valehtelija. Jos sinä olet Nam-Bokin varjo, niin puhuit sinä varjoista, joista elävien ihmisten ei ole hyvä mitään tietää. Sitä isoa kylää, mistä puhuit, pidämme me varjojen kylänä. Siellä liitelevät kuolleitten sielut, sillä kuolleita on paljon ja eläviä vähän. Kuolleet eivät tule takaisin. Kuolleet eivät koskaan ole tulleet takasin — paitsi sinua, ihmeellisine juttuinesi. Ei ole koskaan vielä tapahtunut, että kuolleet ovat tulleet takaisin ja jos me sen sallisimme, kohtaisi meitä vakavat vastoinkäymiset."
Nam-Bok tunsi hyvin kansansa ja tiesi, että neuvottelukokouksen päätös oli horjumaton. Hän antoi siis taluttaa itsensä veden partaalle, jossa hänet sovitettiin bidarkaansa ja hänelle annettiin airo käteen. Parvi villihanhia lensi eteläänpäin ja mainingit murtuivat pehmeästi ja kumeasti santaan. Hämärä peitti maan ja meren, ja pohjoisessa hehkui aurinko epäselvänä veripunaisessa sumussa. Lokit lensivät alhaalla. Maatuuli puhalsi purevasti ja kylmästi ja kasaantuvat mustat pilvet ennustivat rajuilmaa.
"Merestä sinä tulit", messusi Opee-Kwan ennustajan äänellä, "ja mereen takaisin on sinun mentävä. Niin on tasapaino palautettu ja lakia noudatettu."
Bask-Wah-Wan liikkasi alas vaahdon rajaan ja huusi: "Siunaan sinuaNam-Bok, ettäs minua muistit."
Mutta Koogah työnsi Nam-Bokin ulos rannasta, kiskaisi huivinBask-Wah-Wanin hartioilta ja heitti sen bidarkaan.
"Pitkinä öinä on kylmä", valitteli vanha vaimo, "ja pakkanen puree vanhoja luita."
"Tuo kappale on varjo", vastasi luunveistäjä, "eivätkä varjot voi sinua lämmittää."
Nam-Bok nousi seisomaan saadakseen äänensä kuuluville. "Oi Bask-Wah-Wan, äiti, jokas minut synnytit!" huusi hän. "Kuule poikasi Nam-Bokin sanoja. Hänen bidarkassaan on tilaa kahdelle ja hän tahtoisi, että sinä tulisit hänen kanssaan. Sillä hänen tiensä johtaa sinne, missä on kaloja ja öljyä yllin kyllin. Sinne ei pakkanen tule ja elämä on helppoa ja rautaiset vehkeet tekevät ihmisten työn. Tahdotko tulla, oi Bask-Wah-Wan."
Vanha vaimo epäröi hetken, bidarkan nopeasti loitotessa, sitten hän korotti äänensä värisevästi valittaen. "Minä olen vanha, Nam-Bok, ja pian minun on lähdettävä alas varjojen joukkoon. Mutta minua ei haluta joutua sinne ennen aikojani. Minä olen vanha, Nam-Bok, ja minä pelkään."
Valojuova välähti yli tummuneen meren ja kietoi veneen ja miehen kullanpunaiseen sädekehään. Sitten kalastajaväki vaikeni, ja kuului ainoastaan maatuulen humina ja matalalla lentävien lokkien kirkuna.
Keesh, Keesh'in poika.
"Siis tahdon antaa kuusi peitettä, lämpöistä ja kaksinkertaista; kuusi viilaa, pitkää ja kovaa; kuusi Hudson Bay-veistä, terävää ja pitkää; kaksi kanoottia, Mogum'in tekoa, joka on taitava tekijä; kymmenen koiraa, leveäharteista ja väkevää; ja kolme pyssyä, — yhden on liipasin rikki, mutta se on hyvä pyssy ja epäilemättä korjattavissa."
Keesh vaikeni ja silmäili tarkkaavien kasvojen piiriä. Oli Ison Kalanpyynnin aika ja hän oli pyytämässä Gnob'ilta tämän tytärtä Su-su'a. Paikka oli Yukon'in varrella oleva St. George Mission, ja heimot olivat kokoontuneet satojen penikulmien alalta. Pohjoisesta, etelästä, idästä ja lännestä olivat ne tulleet, Tozikakat'ista ja kaukaisesta Tana-naw'stakin.
"Ja sitäpaitsi, oi Gnob, olet sinä Tana-naw'ein päämies; ja minä, Keesh, Keesh'in poika, olen Thlunglet-heitnon päämies. Siksi, koska minun siemeneni sikiää sinun tyttäresi kohdussa, vallitkoon myöskin ystävyys heimojen kesken, suuri ystävyys, ja Tana-naw ja Thlunglet olkoot valaveljeksiä tulevina aikoina. Mitä minä sanoin tekeväni, sen teenkin. Ja mitä teet sinä, Gnob, asiaa auttaaksesi?"
Gnob nyökkäsi vakavasti. Hänen kyhmyinen ja vanhuudenryppyinen naamansa peitti täydelleen sielun, joka sen takana oli. Hänen pienet silmänsä paloivat kuin tuliset kekäleet hänen kimeästi kirkuessaan: "Mutta eihän tämä ole kaikki."
"Mitä sitten vielä?" kysyi Keesh. "Enkö minä ole tarjonnut sinulle täyttä hintaa? Onko kestään Tana-naw-tytöstä koskaan maksettu niin paljon? Sano siinä tapauksessa hänen nimensä!"
Piirissä naurahdeltiin ääneen ja Keesh ymmärsi, että nämä ihmiset pilkkasivat häntä.
"Ei niin, Keesh hyvä, et sinä ymmärrä?" Gnob teki anteeksipyytävän kädenliikkeen. "Hinta on kohtuullinen. Hinta on hyväkin. Enkä myöskään välitä rikkinäisestä liipasimesta. Mutta ei siinä kaikki. Kuinkahan on miehen laita?"
"Niin, — miehen laita?" ilkkui joukko.
"Sanotaan", piipitti Gnob kimeästi, "sanotaan, että Keesh ei kulje isäinsä teitä. Sanotaan, että hän on vaeltanut pimeydessä, palvellen vieraita jumalia ja että hänestä on tullut pelkuri."
Keesh'in muoto synkistyi. "Se on valhe", huusi hän. "Keesh ei pelkää yhtäkään ihmistä."
"Sanotaan", inisi Gnob edelleen, "että hän on suostunut valkoisen miehen puheisiin siinä Suuressa Talossa ja että hän kumartaa valkoisen miehen jumalaa ja sitäpaitsi, että valkoisen miehen jumalaa ei veri miellytä."
Keesh painoi silmänsä maahan ja puristi kätensä intohimoisesti nyrkkiin. Raakalaisjoukko nauroi härnäävästi ja shamaani, heimon ylipappi ja noita, kuiskutteli Gnob'in korvaan.
Shamaani meni valopiirin äärillä istuvien hahmojen joukkoon ja toi sieltä esiin hintelän nuorukaisen, jonka hän työnsi Keesh'in eteen, samalla antaen Keesh'in käteen veitsen.
Gnob kumartui eteenpäin. "Keesh! Oi Keesh! Uskallatko sinä tappaa ihmisen? Katso! Tämä on Kitz-noo, orja. Iske! Oi Keesh, iske käsivartesi täydellä voimalla!"
Poika vapisi, odottaen iskua. Keesh katsoi häneen, hänen mieleensä muistui Mr. Brown'in korkeampi moraali ja hän näki silmäinsä edessä Mr. Brown'in kummallisen, palavan helvetin loimuavat liekit. Veitsi putosi maahan ja poika huokasi, lähtien huojuvin jaloin valopiirin taka. Gnob'in jaloissa makasi susikoira, joka paljasti hohtavat hampaansa, hyökätäkseen pojan kimppuun. Mutta shamaani potkaisi petoa ja siitä Gnob sai uuden ajatuksen.
"Entäs, oi Keesh, mitä sinä tekisit, jos sinulle tehtäisi näin?" Gnob tarjosi puhuessaan lohenpalasta Valkohampaalle, ja kun eläimen piti tarttua palaseen, löi hän sitä kipeästi kepillä kuonoon. "Ja sitten Keesh, tekisitkö senjälkeen noin?" — Valkohammas ryömi vatsallaan takaisin, heiluttaen Gnobllle häntäänsä.
"Kuulkaa!" Madwan'in käsivarteen nojaten oli Gnob noussut seisaalleen. "Minä olen hyvin vanha ja juuri sen takia, että olen vanha, kerron sinulle asioita. Sinun isäsi, Keesh, oli mahtava mies. Hän ihaili jousenjänteen soinnahdusta taistelussa ja omin silmin olen nähnyt hänen heittävän keihäänsä niin, että se lävisti miehen ruumiin. Mutta sinä olet toisenlainen. Siitä pitäen kun jätit Korpin, palvellaksesi Sutta, olet sinä peljännyt verta ja opettanut kansasikin sitä pelkäämään. Se ei ole hyvä. Katsos, kun minä olin Kitz-noo'n kokoinen poika, ei koko maassa ollut ainoatakaan valkoista miestä, mutta he tulivat, yksitellen, nämä valkoiset miehet ja nyt heitä on paljon. Ja he ovat levotonta sukua, jotka eivät koskaan malta levätä kylläisinä nuotion ääressä, antaen huomispäivän pitää huolta omasta ruo'astansa. Näyttää siltä, kuin heitä painaisi kirous, joka heidän on karkoitettava työllä ja raadannalla."
Keesh hämmästyi. Hän muisti hämärästi Mr. Brown'in kertoneen jostakinAdamista ennen vanhaan, ja Mr. Brown oli siis puhunut totta.
"Niin ottavat nämä valkoiset miehet kaiken mitä näkevät ja käyvät kaikki paikat ja katselevat kaikkea. Ja yhä uusia tulee heidän jäljissään ja ellei mitään tehdä, valloittavat he kaiken maan, ja Korpin heimoille ei jää mitään sijaa. Sentähden on paras, että taistelemme heitä vastaan, kunnes heistä ei ole yhtään jäljellä. Silloin meillä on käsissämme tiet ja maat, ja ehkä lapsemme ja lastemme lapset kukoistavat ja tulevat lihaviksi. On syttyvä uusi sota, kun Susi ja Korppi ryhtyvät taisteluun, mutta Keesh ei taistele, eikä anna väkensäkään taistella. Siksi ei ole hyvä, että hän ottaisi tyttäreni luokseen. Minä olen puhunut, minä, Gnob, Tana-naw'n päämies."
"Mutta valkoiset miehet ovat hyviä ja suuria", vastasi Keesh. "Valkoiset miehet ovat opettaneet meille paljon. Valkoiset miehet ovat antaneet meille peitteitä ja veitsiä ja pyssyjä sellaisia, joita emme me koskaan ole tehneet, emmekä taitaisikaan tehdä. Minä muistan kuinka me elimme ennen heidän tuloaan. En ollut silloin vielä syntynyt, mutta olen sen isältäni kuullut. Kun kävimme metsällä, täytyi meidän hiipiä niin likelle hirveä, että keihäämme siihen kannatti. Nyt käytämme valkoisen miehen kivääriä, joka kantaa kauemmaksi kuin pienen lapsen parkuna kuuluu. Me söimme kalaa ja lihaa ja marjoja — ei ollut mitään muuta syötävää — ja me söimme ilman suolaa. Kuinka moni teistä tahtoisi jälleen syödä kalaa ja lihaa ilman suolaa?"
Tämä puhe olisi vaikuttanut, ellei Madwan olisi hypähtänyt pystyyn, ennenkuin oli tullut hiljaisuus.
"Ensin kysymys sinulle, Keesh. Valkoinen mies Isossa Talossa sanoo sinulle, että on väärin tappaa. Mutta emmekö me tiedä, että valkoiset miehet tappavat? Olemmeko me unohtaneet Koyokuk'in suurta taistelua, taikka Nuklukyeto'n taistelua, jossa kolme valkoista miestä tappoi kaksikymmentä Tozikaka miestä? Luuletko sinä, että me emme enää muistaisi niitä kolmea Tana naw'n miestä, jotka valkoinen mies Macklewrath tappoi? Sano minulle, oi Keesb, miksi shamaani Brown opettaa sinulle, että on väärin tapella, kun kaikki hänen veljensä kerran tappelevat?"
"Ei, ei siihen kaivata vastausta", inisi Gnob, Keesh'in selvitellessä näennäisiä vastakohtia. "Asia on vallan yksinkertainen. Hyvä Mies Brown tahtoisi pidellä Korppia, hänen veljiensä kyniessä siltä höyhenet." Hän korotti ääntään. "Mutta niin kauan kuin yksikään Tana-naw jaksaa iskun antaa, tahi tyttö synnyttää poikalapsen, ei Korppia kynitä."
Gnob kääntyi nuotion takana istuvan tumman, nuoren miehen puoleen. "Ja mitä sanot sinä, Makamuk, joka olet Su-Su'n veli?"
Makamuk nousi seisomaan. Hänen naamassaan oleva pitkä arpi piti hänen huultaan alinomaisessa irvistyksessä, joka ei sopinut yhteen silmien hurjan loisteen kanssa. "Tänään", alkoi hän poiketen tahallaan aiheesta, "kuljin kauppamies Macklewrath'in majan ohitse. Ja ovessa näin lapsen, joka nauroi auringonpaisteessa. Ja lapsi katsoi minuun kauppamies Macklewrath'in silmillä ja peljästyi. Äiti juoksi sen luokse ja lohdutteli sitä. Äiti oli Ziska, Thlunglet-nainen."
Hänen äänensä hukkui raivoisaan ulvontaan, mutta hän sai sen vaikenemaan kääntymällä mahtavalla eleellä Keesh'iin päin ja hän nosti kätensä, uhkaavasti osoittaen sormellaan:
"Vai niin, te Thlunglet'in miehet? Te annatte pois naisenne ja tulette sitten Tana-naw'laisilta pyytämään uusia? Mutta me tarvitsemme itse naisemme, Keesh, sillä meidän on siitettävä miehiä, paljon miehiä, sen päivän varalle, jona Korppi taistelee Sutta vastaan."
Hyväksymismyrskyn läpi tunki Gnobin kimakka ääni: "Entäs sinä,Nossabok, joka olet hänen rakkain veljensä?"
Nuori mies oli notkea ja sorjavartaloinen. Hänellä oli tyyppinsä voimakas kotkamainen nenä ja korkea otsa, ja jonkin hermovian takia hän silloin tällöin räpäytti toista silmäänsä omituisen miettiväisesti. Nytkin, hänen noustessaan, painui hänen toinen silmänluomensa hetkiseksi alas. Mutta sille ei naurettu niinkuin tavallisesti. Jokainen naama oli totinen. "Minäkin kuljin kauppamies Macklewrath'in majan ohi", alkoi hän pehmeällä tyttömäisellä äänellä, joka oli hyvin nuorekas ja muistutti hänen sisarensa ääntä. "Ja minä näin indianeja, joiden hiki valui silmiin ja joiden polvet vapisivat väsymyksestä, — minä näin indianien ähkivän kaataessaan tukkeja aitan rakennukselle, jonka Macklewrath aikoo teettää. Ja omin silmin näin heidän hakkaavan puita, että shamaani Brown'in Iso Talo pysyisi lämpöisenä pitkien öiden pakkasilla. Tämä on naisten työtä. Koskaan ei Tana-naw tekisi sellaista. Me olemme miesten veriveljiä, emmekä naisten, ja Thlunglet-miehet ovat naisia."
Syntyi syvä hiljaisuus ja kaikkien silmät kääntyivät Keesh'iin. Tämä katseli tarkasti ja kylmästi ympärilleen, katsoen jokaista täysikasvuista miestä suoraan silmiin. "Vai niin", sanoi hän tyynesti. Ja toisti, "vai niin." Sitten hän sen enempää sanomatta kääntyi ja poistui pimeyteen.
Konttaavien pikkulasten ja takkuisten susikoirien lomitse kulki hän ison leirin läpi sen ulkolaitaan, jossa hän tapasi naisen, joka nuotiotulen ääressä teki työtä. Köynnöskasvien juurista revityistä kaistaleista punoi hän siimoja kalastusta varten. Hetkisen katseli mies hiljaa, kuinka tytön taitavat kädet selvittelivät sotkeuntuneita kuorensyitä. Kaunis oli hän katsella työhönsä kumartuneena, vahvarakenteinen, korkeapovinen ja lanteilta leveä, äidiksi luotu. Ja loimuava valkea kultasi hänen vaskenväriset kasvonsa, hänen tukkansa oli sinisen musta ja hänen silmänsä kuin musta meripihka.
"Oi, Su-Su", sanoi hän lopulta, "sinä olet menneinä aikoina minua ystävällisesti silmäillyt ja myöskin päivinä, jotka vielä ovat nuoria."
"Minä silmäilin sinua ystävällisesti siksi, että olit Thlunglet'in päällikkö", vastasi tyttö nopeasti, "ja senkin tähden, että olit iso ja väkevä."
"Niin —"
"Mutta se tapahtui vanhana kalastusaikana", kiiruhti hän lisäämään, "ennenkuin shamaani Brown tuli opettaakseen sinulle pahoja asioita ja ennenkuin hän johti jalkasi oudoille teille."
"Mutta minä tahtoisin sanoa sinulle —"
Tyttö nosti kätensä liikkeellä, joka muistutti hänen isäänsä. "Ei, minä tiedän jo mitä sinä aijot sanoa, oi Keesh, ja tahdon nyt siihen vastata. On säädetty, että veden kalat ja metsän pedot synnyttävät jälkeläisiä, kukin lajinsa mukaan. Ja se on oikein. Sama on naisten laita. Heidän tulee jatkaa lajiansa ja tyttö, impenäkin ollessaan aavistaa lastensynnytyksen tuskat ja kivun rinnoissaan ja tuntee pienet kätöset kaulansa ympärillä. Ja kun tämä tunne on voimakas, hakee jokainen tyttö salasilmäyksin itselleen miestä, joka kelpaisi hänen lastensa isäksi. Näin tunsin, kun katsoin sinuun ja huomasin, että sinä olit iso ja väkevä, metsämies ja petojen ja miesten voittaja, joka voisi hankkia ruokaa silloin kun minun tulisi syödä kahden puolesta, joka voisi suojella minua vaaroilta avuttomuuteni lähetessä. Mutta tämä oli ennen sitä päivää, jona shamaani Brown tuli maahan opettaakseen sinua —"
"Mutta, se ei ole oikein, Su-Su. Sen minä tiedän varmasti —"
"Ei ole oikein tappaa. Minä tiedän mitä sinä tahdot sanoa. Siitä siis lapsesi mielesi mukaan, siitä sellaisia, jotka eivät tapa; mutta älä vaadi että Tana-naw't sen tekisivät. Sillä sanotaan ajan tulevan, jolloin Korppi ja Susi taistelevat keskenään. Siitä en tiedä, sillä se on miesten asia, mutta tiedän, että minun on sitä aikaa varten synnytettävä miehiä."
"Su-Su", keskeytti Keesh, "sinun täytyy minua kuulla —"
"Mieslöisi minua kepillä ja pakottaisi minut kuulemaan", vastasi hän halveksien. "Mutta sinä — — kas tässä!" Hän antoi tukun kuituja miehen käteen. "Minä en voi sinulle antaa itseäni, mutta nämä kyllä. Sinun käsiisi ne sopivat parhaiten. Se on naisten työtä. — Ala siis."
Mies heitti ne luotaan ja hänen verensä kiehui vihaisesti vaskenvärisen ihon alla.
"Ja vielä vähän", jatkoi nainen. "Löytyy vanha tapa, jonka sekä sinun että minun isäni tunsivat. Jos mies kaatuu taistelussa, viedään hänen päänahkansa voiton merkiksi. Hyvä on. Mutta sinun, joka olet Korpin jättänyt, on tehtävä enemmän. Sinun tulee tuoda minulle, ei päänahkoja vaan pääkalloja, kaksi pääkalloa, ja tuotuasi ne, en anna sinulle kuituja, vaan koristellun vyön tuppineen ja pitkän venäläisen veitsen. Silloin silmäilen sinua taas ystävällisesti, ja silloin on kaikki taas hyvin."
"Vai niin", sanoi mies tyynesti. "Vai niin." Sitten hän kääntyi ja poistui valon piiristä.
"Ei, oi Keesh." huusi tyttö hänen jälkeensä. "Ei kahta päätä, vaan vähintäin kolme!"
Mutta Keesh oli uudelle uskolleen kuuliainen, eli vanhurskaasti ja vaati heimonsa kansan tottelemaan pastori Jackson Brownin käskyjä. Koko kalastusaikana hän ei välittänyt Tana-naw'sta eikä huolinut heidän pilkastaan, eikä eri heimojen naisten nauruista. Kalastuksen jälkeen lähti Gnob ja hänen kansansa, mukanaan suuret varastot sekä auringossa kuivattua että savustettua lohta, metsästämään Tana-naw heimon sydänmaille. Keesh näki heidän lähtevän, mutta kävi siitä huolimatta Lähetyksen jumalanpalveluksissa, joissa hän säännöllisesti rukoili ja johti laulua syvällä bassoäänellään.
Pastori Jackson Brown nautti tästä syvästä bassoäänestä ja katsoen hänen eteviin ominaisuuksiinsa, piti hän Keeshiä etevimpänä oppilaanaan. Siihen ei Macklewrath luottanut. Hän ei uskonut pakanoiden kääntymisen pysyväisyyteen, eikä peitellyt mielipidettään. Mutta Mr Brown oli tavallansa suuripiirteinen mies, ja hän todisti eräänä pitkänä syysiltana kauppamiehelle kaiken tämän niin vakuuttavasti, että kauppamies, jonka oli täytynyt luopua näkökohdasta toisensa jälkeen tuskaantuneena sanoi lopulta: "Piru vieköön, Brown, käännyn itsekin, jos Keesh pitää sekoittamattomana värinsä kaksi vuotta!" Mr. Brown ei koskaan päästänyt tilaisuutta käsistään, siis löi hän vetoa yksinkertaisesti lyömällä kättä, ja tämän jälkeen oli Keeshin käyttäytymisen ratkaistavissa, mihinkä Macklewrathin sielu lopulta joutuisi.
Mutta eräänä päivänä kun talven tullen lumi oli niin tarpeeksi kattanut maan että päästiin kulkemaan, kuultiin uutisia. Tana naw-mies tuli St. George Missioniin ostamaan ampumavaroja ja kertoi, että Su-Su oli luonut silmänsä Nee-Koo'hon joka oli mainio, nuori metsästäjä ja oli hänestä vanhan Gnobin nuotiolla tarjonnut suurenmoisen hinnan. Jotenkin samaan aikaan tapasi pastori Jackson Brown Keesh'in joelle vievällä metsätiellä. Keeshin parhaat koirat olivat valjastettuina hänen rekensä eteen, johonka hän oli sitonut parhaimman lumikenkäparinsa.
"Mihinkä olet matkalla, oi Keesh? Metsästämäänkö?" kysyi Mr Brown indianien tapaan.
Keesh katsoi häntä minuutin verran kiinteästi silmiin, sitten hän käski koiransa liikkeelle. Sen jälkeen sanoi hän miettiväisesti katsoen lähetyssaarnaajaan: "En! Suoraa päätä helvettiin."
* * * * *
Aukeamalla oli kolme yksinäistä, matalaa telttaa, jotka ikäänkuin tahtoivat kaivautua lumen sisään, synkkää yksinäisyyttä pakoon. Tusinan askeleen päässä oli jylhä metsä. Ylläkään ei nähnyt taivaan puhdasta sineä, ainoastaan muodottoman, sumuisen lumitäytteisen pilvistön. Ei tuulta, ei ääntä, ei mitään muuta kuin lunta ja hiljaisuus. Ei myöskään leirin vilkasta elämää, sillä metsämiehet olivat yllättäneet peuralauman sivultapäin ja saalis oli ollut suuri. Nyt oli paastoamisen jälkeen vietetty suuret juhlat, ja sentähden makasivatkin kaikki syvässä unessa peurannahkaisten kattojensa alla, vaikka olikin keskipäivä.
Erään teltan ulkopuolella palavan tulen ääressä oli viisi paria lumikenkiä ja nuotion vieressä istui Su-Su. Hänen päänsä, tukkansa ja kaulansa olivat oravannahkaisen kaavun peitossa, mutta paljain käsin piteli hän näppärästi neulaa ja suonilankaa, valmistellen purppuranpunaisella vaatteella vuoratun nahkavyön viimeisiä koristeita. Jossakin, jonkin teltan takana, haukahti koira terävästi. Kerran tytön isä äännähteli unissaan hänen takanaan olevassa teltassa. "Pahoja unia", hymyili hän itsekseen. "Hän vanhenee jo ja viimenen liha-annos oli liian suuri."
Hän kiinnitti viimeisen helmen, solmisi langan ja kohensi tulta. Katsottuaan kauan tuleen, nosti hän päätään ja kuunteli lumen narskumista mokkasiineihin puettujen jalkojen alla. Keesh seisoi hänen vieressään hiukan etukumarassa taakan tähden, jota hän kantoi selässään. Se oli peitetty pehmeäksi parkittuun hirven nahkaan ja Keesh heitti sen huolimattomasti lumeen ja istuutui. He katsoivat kauan toisiaan puhumatta sanaakaan.