"Mutta kun sitten keskellä päivää tulin häntä tervehtimään, hän ei ainoastaan ottanut minua vastaan, vaan lähetti päällepäätteeksi palvelijattaren asialle, niin että saatoimme olla kahden ja puhella häiritsemättä."
* * * * *
Marga nousi seuraavana päivänä aamun sarastaessa. Ja tuntui, kuin auringon nousu olisi kirkastanut talon, joka ilman häntä piili pilvissä.
Kun opettaja siistinä ja tukka huolellisesti kammattuna astui keittiöön, Marga oli jo siivonnut huoneet, käynyt renkituvassa, puhutellut lehmiä, varsaa ja tammaa, kanoja ja ankkoja, koiraa, puita ja kukkia.
Nyt hän jo puhutteli keittiön astioita. Ei ollut mitään niin vähäpätöistä, johon ei hänen elämis- ja liikkumisilonsa olisi kohdistunut.
Opettajalta ei jäänyt huomaamatta, että emäntä lakkaamatta lausui Ornellalle moitteen sanoja. Ja tämä vastaanotti ne ääneti ja liikkumatonna kuin kuvapatsas.
Marga muutoin rauhoittui pian ja alkoi nauraa ja puhua pikkutytön kanssa, ikäänkuin hän olisi ollut aikuinen, ja hänenkin, apen kanssa, kuin olisi tahtonut häntä kaikkien elämänsä tarjoamien arvojen todistajaksi.
— Näettehän, Antonio on jo lähtenyt kotoa edes nauttimatta kulausta vettä. Hän on jo mennyt hoitamaan asioitamme, kun toinen vielä venyisi vuoteessaan herrasmiehen tavoin. Kaikki käy hyvin perheessä, jossa noustaan varhain ja jossa jokainen täyttää velvollisuutensa.
Tarjotessaan kahvia ja maitoa ja leikellessään tarjottimella edellisestä illasta säästyneitä leipäpalasia hän kysyi pienokaiselta:
— Oletko rukoillut aamurukouksesi? Oletko rukoillut isoisänkin puolesta?
— Saattepa nähdä, isoisä, että tuosta tytöstä tulee oikea nainen, että hän itse saa nauttia onnesta ja — jakaa sitä muillekin. Hän saa opiskella latinaakin, jos Jumala niin suo, mutta hän ei silti laiminlyö talon askareita. Vanhempien ja teidänkin antama hyvä esimerkki on varmasti häntä hyödyttävä. Ja kuinka kaunis tuo tyttö on, ja kuinka kiltti. Hänen vertaistaan ei ole maailmassa. Mutta mitä teetkään, Ola, sinä häijy lapsi? Sinä katkeroitat koko elämäni tässä maailmassa.
Ja ellei opettajan läsnäolo olisi suojellut tyttöä, äiti olisi antanut Olalle aika korvapuustin. Sillä käyttäen hyväkseen äidin innostusta uhkuvaa ylistelyä tämä veitikka oli kumartunut ja kaatanut osan maidonsekaisesta kahvistaan koiran selkään. Eläin oli jäänyt kotiin, kun isännän ei tarvinnut mennä satamaa kauemmaksi, jossa purettiin kalalastia veneistä. Mutta näytti siltä kuin se olisi jäänyt kotiin vasiten tutustuakseen lähemmin vieraaseen ja häärinyt hänen ympärillään nuuskien ja tutkien häntä tarkoin ja tehden itsensäkin tuttavaksi. Opettaja taas öli liikutettu huomatessaan tämän melkein inhimillisen kiintymyksen tarpeen ja heitteli sille leipäpaloja, jotka eläin punaisella kielellään sieppasi ilmasta. Silloin sen selässä oleva musta täplä kiilsi kuin sametti, ja koko eläin värisi ilosta ja kiitollisuudesta.
Kissa sitävastoin ei suvainnut lähestyä. Se halusi voimakasta herrasväen ruokaa ja loikoi mukavassa asennossa tuolilla, häntä ja käpälät kokoon vedettyinä odöttaen kuin pieni tiikerinjuovainen marmorisfinksi Ornellan paluuta ostoksilta.
Opettaja piti paljon tällaisista pienistä kotoisista tuokiokuvista, ja hän tunsi olevansa raamatullisen ilmakehän ympäröimänä, jossa hengitti helpommin.
Margan levoton hahmo, yllään haalistunut ja huolimaton puku, joka ei silti rumentanut kauniin joustavan vartalon hienoutta, hopeanvalkeita vilkkaita kasvoja ympäröivät järjestämättömät hiukset, pistivät vastakohtana silmään tuosta ympäristösta. Ja opettaja tunsi, että naisen ilmaisema ilo oli hieman samanlaista kuin hänen sanansakin: välkkyvä harso, jota hän liehutti toisten edessä pettääkseen heitä ja pettääkseen itseäänkin.
Kun Ornella palasi ostoksiltaan ja pöytä peittyi paperipusseihin ja vihanneksiin, jotka vielä olivat kosteita, kun kahvikuppi kaatui ja kissa kavahti pystyyn, itsepäisesti hakien lihaa, Marga vähän hermostui. Hän tuuppasi syrjään Olan, joka niinikään kaiveli pusseja, saaden riisiryynejä ja jauhoja valumaan esiin, ja alkoi torua Ornellaa.
Silloin opettaja ehdotti, että hän, tyttö ja koira lähtisivät kävelylle, ja tämä ehdotus otettiin kiitollisesti vastaan.
Ja niin he kävelivät kaikki kolme pieninä ja yksinäisinä aava rannikko ja meren sinitaso edessään.
Alastoman rannikon edessä, joka vielä on vapaana ihmisjalan jäljistä, leviää niittyjä, joita peittää heinä ja pienet keltaiset ja punasinervät kukat, jotka näyttävät lasista tehdyiltä. Kaikki on hohtavan kirkasta kuin lasi ja kimmeltää kuin jalokivet: taivas, vesi, näkinkengät, hietakin, joita aalto väistyy ja josta aurinko heijastuu kuin kuvastimesta. Ennen kaikkea vetää opettajan ja Olan katseita puoleensa iso hohtava kolmio, joka on levitetty niityn ruohikkoon. Purjekangas, jonka vanha merimaalari on sivellyt safranivärillä ja jota hän nyt maalailee tunnontarkasti puristaen värejä ympärillä nojallaan olevista putkista ja silloin tällöin poistuen matkan päähän paremmin arvostellakseen taulun vaikutusta.
Sen yläpäässä näkyy aurinko punaisena lähetellen pitkiä harvoja säteitään, jommoiselta se näyttää noustessaan merestä. Alempana keltainen juova erottaa kankaan yläpuolen alaosasta, ja vaikka taulun värit kauttaaltaan ovat kirkkaita, saa sen vaikutuksen, että epämääräinen kaista, joka muistuttaa hiekkarantaa, erottaa tämän yksinkertaisilta viivoiltaan suurpiirteisen maiseman kahteen osaan. Ylhäällä säteilee auringon ääretön loisto, alhaalla, missä safrani vaihtuu savenväriksi, vallitsee maankamara, joka ottaa elämänsä tuolta valolta.
Kankaan heleään yläliepeeseen maalari lopuksi kuvaa kukon, Jolle hän antaa granaattiomenan värin. Ja tämäkin vertauskuva saa ajattelemaan toivoa ja rakkautta uhkuvaa uutta päivää.
Ja opettaja tuntee sydämessään taikauskoista iloa; onhan kaikella hänen mielestään nyttemmin vertauskuvallinen ja satumainen merkitys.
* * * * *
Hän ja hänen kaksi kävelytoveriansa jäivät siihen hetkeksi katselemaan. Birba, koirakin, jonka näytti olevan vaikea käsittää maalauksen merkitystä, juoksenteli sen ympärillä älyttömyydessään haukkuen kukkoa, ikäänkuin olisi pelännyt, että se ilmielävänä kopsahtaisi alas tuuliviirin huipusta, jopa se haukkua nalkutteli itse viiriäkin. Lopulta sen huomio kääntyi paikalle saapuvaan pieneen koiraan. Molemmat juoksivat toisiaan vastaan, pyörivät nuuskien toinen toisensa ympärillä, hyppivät vuoroteilen ylös ja alkoivat toisiaan puraisten kieriskellä pehmeässä ruohikossa pelmuten ja leikitellen kuin lapset, jotka jo kauan ovat tunteneet toisensa:
— Ihmiset päinvastoin, opettaja sanoi, yrittäen päästä puheisiin maalaajan kanssa, kohdatessaan toisensa ensi kertaa, pitävät toisiaan vihollisina.
Maalaaja kohotti välinpitämättömästi sinisiä silmiään häiriytyneenä muukalaisen tungettelevasta uteliaisuudesta ja työnsi syrjään tytön, joka tuli liian lähelle kangasta. Silloin tyttö koetti yhtyä koirien leikkiin, mutta isoisä vei hänet lempeästi pakottaen pois. Birba ei toistuneista kehoituksista huolimatta tahtonut jättää uutta ystäväänsä, ennenkuin tämä kyllästyi sen seuraan.
Merenranta oli aivan tyhjänä ihmisistä. Ola koetti vetää isoisää vasemmalle aallonmurtajaan päin, joka näytti maata ja merta yhdistävältä sillalta ja josta erosi mustia ihmiskuvioita, sinimeri taustana. Mutta isoisä tunsi vetovoimaa oikealle, suureen hiljaisuuteen ja aavaan yksinäisyyteen, sinne, missä hiekkarannan viivat hukkuvat siniautereisiin, jotka häipyvät etäisiin taivaanrannan vuoriin.
— Onko sinun kotisi tuolla kaukana? Ola kysyi ja opettaja säpsähti ja puristi tytön pientä lämmintä kättä, sillä lapsi oli hiipaissut hänen omaa ajatustaan.
— Ei se ole minun kotini — se on hyvin kaukana, ja ajattelin juuri sitä.
— Onko sinun kotiseudullasi merta?
— Ei ole. Siellä on vuoria, katsohan, jotka ovat kuin nuo sotamiesten hiekasta rakentamat vallit, mutta paljoa isompia ja korkeampia ja niillä kasvaa puita ja pensaita.
— Onko siellä ihmissusiakin? tyttö kysyi hiukan säikkyneenä kaikesta tuosta oudosta suuruudesta.
— Ei toki, lemmikkini! Ihmissusia ei ole ollenkaan olemassa.
Tyttö väittää vastaan, ei tahdo, että voimakkaat perinnäisuskomukset häneltä riistetään, ja pysähtyy äkisti.
— Ehei, ihmissusiaonolemassa! Kuulin niiden ulvovan yölla, kun kaikki on hiljaista: huu, huu!
Ola puraisee hiukan isoisän kättä korostaakseen väitettään.
— Hyi, kuinka kamalaa! vanhus sanoo ollen säikähtyvinään ja hellittää tytön käden puhaltaen omaansa. Pois, pois, ihmissusi!
Tällakin kertaa tytön nauru tuntui hänestä säteilevämmältä kuin meri ja kukkivat niityt. Ja hän melkein pelkäsi tätä onnenhetkeä, vaikka käänsi päänsä sivulle salatakseen, että hänkin nauroi.
— Nyt taas leikimme, tyttö sanoi jälleen tarttuen hänen käteensä.
Ja he leikittelivät kuin äskeiset koirat rannalla, kuin kalaparvi matalikolla, kuin pienet punasinervät perhot, jotka siivillään hipoivat aaltoja.
Kun Ola lopulta kävi vallattomaksi ja todella puri isoisää käteen, vanhus nousi ja sanoi ankarasti:
— Hauska leikki ei saa jatkua liian pitkään. Jos sitä kestää kauan, se käy ikäväksi.
* * * * *
Sitten he lahtivät katsomaan pursien paluuta kalasta, ne tulivat rantaan kaksittain, kuin aviopuolisot hauskalta kävelyltä. Ne soluivat arvokkaasti kanavaan, ja niiden tultua satamaan yksi kalastajista kiipesi notkeana kuin apina sillan kaiteelle ja tarrautui kiinni sillan laitaan, josta käden käänteessa keikahti sillalle. Toveri heitti hänelle touvin, jonka hän köytti hyökysillan kiveen kiinnitettyyn rautarenkaaseen. Ja pursi kellui siinä kuin vangittu nöyrä siivekäs eläin, huojuen hiljaa, kunnes pysähtyi tyynellä vedenkalvolla, joka selvästi heijasti sen kuvan.
Toinen toisensa perästä ne järjestyivät pitkin aallonmurtajan laitaa purjeet välkkyen ilmassa ja vedessä. Eräät niistä olivat ihan kuin tatuoituja, niin täynnä paikkoja, jotka pistivät silmiin purjekankaasta. Ja ympärille levisi juhlatunnelma, kuin kulkue olisi liikkunut ohi kultakangas-lippuineen ja hopeasauvoineen.
Ola osoitti isoisälleen muutamien uusien pursien metalliheloja ja veistokoristuksia: sinisiä vanteita, hopealevyjä, jopa kukkamaljakkoja erotti aluksen mustasta tervasta. Mutta enimmin tyttöä miellytti punasilmäinen lohikäärme, joka oli kauttaaltaan kullattu, ja joka törrötti veneen kokassa välkkyen päivänpaisteessa kuin epäjumalankuva. Ola näytti isoisälle myös isänsä alukset, mutta ei ollut erityisen ylpeä niistä. Niitä oli neljä jotenkin pientä ja vanhaa, vaikkakin korjattua ja valkoiseksi maalattua venettä. Jos niillä olisi ollut valkoiset purjeet, ne olisivat näyttäneet kahdelta kyyhkysparilta, niin likekkäin ne olivat suudellen toisiaan vuorotellen. Niiden nimetSan Giorgio ja Nicoletta, Gabbiano ja Maria Margherita, oli maalattu koukeroiden koristamilla isoilla sinisillä kirjaimilla.
Niiden purjeet olivat yksinkertaiset, heleän safraninväriset, uutuuttaan hohtavat ja sopusoinnussa uuden omistajan kuumaverisen ja uskaliaan luonteen kanssa.
Veneissä kalastajat liikkuivat ääneti paljaat jalat märkinä merivedestä ja iho suolan kyllästämästä ilmasta ruskettuneena, noukkien kaloja hämmästyttävän nopeasti. Muutaman hetken kuluttua korit olivat täynnä isoja vihreitä, limaisia kampeloita, hopeankiiltoisia piikkieväkaloja ja lihavia karppeja. Punaruskeat merikravut viskattiin ylenkatseellisesti syrjään samoin kuin kelpaamattomat pikkukalat, jotka olivat suomuttomia ja liukkaita kuin madot.
Sitten kalakorit asetettiin käsirattaille, ja kalastajat, jotka näyttivät suoraa päätä meren aalloista nousseilta, alkoivat vetää niitä, korjattuaan kalasaaliinsa niinkuin maamies kokoaa viljasatonsa.
Ola, isoisä ja koira seurasivat heitä. Siellä täällä hyökysillan kivillä loikoi kuollut pieni kala, joka oli tipahtanut koreista. Opettaja varoi niitä tallaamasta tuntien sääliä, jota isot kalat eivät olleet hänessä herättäneet. Ja Ola, joka taas melkein arvasi hänen ajatuksensa, noukki niitä pienillä sormillaan ja heitti ne mereen, ja vesi aukeni ja sulkeutui taas kuin pieni nielaiseva suu.
— Rupeavatko ne jälleen elämään, isoisä? Tuskinpa vain? Kun kerran kuolee, ei enää rupea elämään.
Opettajan sydän vavahti taas, sillä synkkä muisto sukelsi esiin keskeltä tätä meren rannan loihtimaa suurta valoisaa onnea.
Vaistomaisesti hän seurasi Olaa, joka veti häntä perässsään kulkien varmana samannepäin kuin kalastajat. Hän tunsi heidät kaikki, ja kaikki he tunsivat hänet. Ola tiesi veneiden pienten koirien ja kissojen nimetkin ja tervehti niitä somasti hymyillen ja päätään nyökäyttäen.
Tietäen olevansa isoisälle hauska näky hän pakotti tämän pysähtymään ja katselemaan miestä, joka istui onkimassa. Mies, tavallinen porvari, istui sillan laidalla ja piteli kädessään vapaa, jonka siima upposi veteen. Hän istui liikkumatta pää kallellaan ja näytti siltä kuin olisi rukoillut: "Herra Jumala, lähetä minulle kaunis iso kala, niin että voin viedä sen kotiin, paistattaa sen ja syödä sen perheeni kanssa, amen!"
Lapsin seisoi vaieten katselemassa, ja kaikkien kasvoissa kuvastui kuin suuren tapauksen odotus.
Isöisäänkin tarttui noiden toisten uteliaisuus, melkeinpä jännitys, ja hän ajatteli, että moinen työ ehkä sopisi hänellekin.
Vesi värähteli siiman ympärillä, joka vaipui syvemmälle veteen. Mies nosti äkkiä vapaa, ja lasten suut aukenivat ikäänkuin nielläkseen jo valmiiksi paistetun oivallisen kalan. Mutta pettymyksen pilvi peitti katsojien ja samalla ilkkuva hymy onkijan kasvot, sillä siiman päässä kieppui vain koukkuun kiinnitetty surkea kuollut syöttikala, joka kiilsi kuin korvakelluke.
Mutta onkija ei masennu eikä välitä katsojien levottomuudesta. Samoin kuin hänen ei ole tapana kertoa kenellekään pyydystämisensä tuloksista, hän ei liioin ilmaise omaa pettymystään ja aina uusiutuvaa toivoaan.
Hän upottaa uudelleen hitaasti siimansa veden pehmeään syliin, taas hän kumartuu odottamaan.
— Ola, lähdetään jo, isoisä sanoo, puristaen ja pudistaen tytön kättä.Mutta tyttö ei suostu lähtemään, vaan pyytää häntä vielä odottamaan.
Onkimies nykäisee vavan ylös hämmästyttävän nopeasti, ja ennenkuin läsnäolijat vielä huomaavat, mistä on kysymys, kaunis, melkein sininen kala pyristelee rajusti korissa, johon siima on sen paiskannut.
Ja nyt onkija karkoittaa pojat, jotka huutavat ilosta, ikäänkuin kala olisi heidän, ja hymyilee puoleksi ivallisesti, puoleksi ystävällisesti.
— Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa!
Hän herkeää hymyilemästä, kun isoisä, kumarruttuaan kuuntelemaan Olan kuiskaamaa neuvoa, kysyy, onko kala myytävänä.
Se on kaupan, sillä onkimies toivoo saavansa toisia kotiin vietäväksi. Hierotaan siis kauppoja, kimmeltävän uhrin jatkaessa korin pohjalla epätoivoista tanssiaan, sen korallikehäisten silmien himmenemistään himmetessä kuin hukkuvalla.
Sitten sen hypyt vähitellen käyvät lyhyemmiksi; kiemurteleva ruumis suorenee, kellahtaa pohjaan kupeelleen, maaten siinä viimeisen värähdyksen jälkeen hengettömänä, vatsa vaaleana ja evät laskeutuen kökoon kuin pienet viuhkat.
— Se on kuollut, poikaset kuuluttavat. Onkimies kätkee sen sanomalehteen kuin käärinliinaan ja ojentaa ostajalle. Ja sitten isoisä ja tyttö poistuvat pitkin auringonpaisteista hyökysiltaa. Heitä seuraa koira, joka on ollut läsnä tapauksessa silminnäkijänä tuntematta siitä erikoista mielenkiintoa, se kun ei välitä kalasta, olipa se raakaa tai paistettua.
Aallonmurtajan paalusto päättyi kanavan laitaa kulkevaan tiehen, joka äkkiä laajeni puiden reunustamaksi aukioksi, mihin oli kasattu hirsiä. Se oli kalastajien telakka ja samalla myyntipaikka.
Ola veti isoisän mukaansa sinne ja karkasi äkkiä hänen luotaan juosten miesten ja naisten ryhmään, jotka seisoivat kalakorien ympärillä. Tytön isä seisoi keskellä, lakki työnnettynä takaraivolle ja kaulahuivi kirjavana kuin kesäperho, joka koreili hänen sinisellä paidallaan. Tyttö syleili nauraen hänen sääriään.
Antonio kääntyi, huomasi opettajan ja tervehti häntä kättä heiluttamalla, mutta näytti tyytymättömältä hänen tulostaan. Ehkä hän ajatteli, ettei ollut oikea hetki esittää isoisäänsä tovereilleen. Nämä eivät muutoin näyttäneet ollenkaan haluavan tutustua muukalaiseen, eikä hänkään halunnut tulla heidän tuttavakseen.
Olihan hänellä jo mieluisaa seuraa, ja kun Ola, jonka isä lempeästi työnsi luotaan, palasi isoisän luo, tämä taas tarttui hänen pieneen käteensä kuin johonkin, mikä kuului yksinomaan hänelle, ja päätti olla enää päästämättä häntä pakenemaan.
Näin he katselivat kalahuutokauppaa matkan päästä ja melkein piiloittautuen, jotteivät olisi häirineet Antoniota. Huutokauppa tapahtui omituisella tavalla, eräänlaisen mystiikan värittämänä, mikä selitti osallisten vakavan mielenkiinnon, ankaran ihmeen ja silmistäkuvastuvan itsekkyyden.
Ensin huudettiin kori täynnä oivallisia karppeja, jotka loistivat kuin kosteat punaiset ruusut. Kookas, lihava mies, yllään avara musta takki, joka aallehti joka taholle, oli ryhmän päähenkilö ja huusi murteella muutaman sanan, jotka näyttiyät kehoittavan ostajia tekemään tarjouksensa. Silloin nämä yksitellen, sekä miehet että naiset, lähestyivät häntä, nousivat varpailleen, mies kun ei vähääkään kumartunut, ja kuiskasivat hänen korvaansa summan, jonka olivat halukkaat maksamaan.
Järkähtämättömän tyynenä mies siinä seisoi kuunnellen, kasvoillaan auringon kirkas heijastus, mutta ei näyttänyt tyytyväiseltä, koska huusi toistämiseen ja jälleen kuunteli salaisia tarjouksia. Tuntui siltä, kuin hän olisi ripittänyt kaikkia noita vakavia ihmisiä, jotka eivät keskenään vaihtaneet sanaakaan, vaan kiinnittivät kaiken huomionsa kilpailuun, josta heidän kohtalonsa näytti riippuvan. Lopulta tuo kalakori luovutettiin rotevalle naiselle, jolla oli mädälle kalalle lemahtava pörröinen tukka. Hän oli ainoa, joka nousematta varpailleen saattoi kuiskata kuuluttajan korvaan, hän kun pituudessa veti vertoja kookkaalle miehelle. Ja käsillään, jotka olivat yhtä limaiset kuin kalat, tuo nainen raivasi itselleen tietä, nosti korin maasta tyytyvaisena hymyillen kaloille, laski sen käsirattaille ja meni matkoihinsa välittämättä mistään muusta.
Ola puristi isoisänsä kättä, ja hekin poistuivat kulkien sen merituoksun vanavedessä, jota roteva kalanmyyjätär levitti jälkeensä. He astuivat kanavan laitaa pitkin kiemurtelevan tietä, joka imi väriä ja eloisuutta veneiden purjeista ja niiden vihreään veteen heijastuvasta kuvaimesta. Kanavan toisella puolella kohosi harmaana pilvenä tamariskijono, ja etäisyydessä hohti taivas kirkkaana piinioiden takana. Sitten tie teki mutkan, minkäjälkeen se suorana ja kiiltävänä kuin miekka upposi maiseman sydameen.
Tämä sydän oli pieni rantakivillä laskettu tori, oikealla oli kirkko ja vasemmalla vanha tumma kunnallistalo, keskellä vedetön suihkulähde. Kaiken yläpuolella levisi kaistale sinitaivasta katoksen tavoin. Tulijoita vastaan värähteli kirkonkellojen kalkatus ja kauppatorilta väen sorina.
Vaate- ja elintarvemyymälöiden hyvin varustetut näyteikkunat saivat luulemaan, että oltiin kaupungissa, ja isoisä olisi ehkä kulkenut hiukan eksyksiin ilman Olan varmaa opastusta.
Kaikkein ensiksi tyttö veti hänet torin lähimpaän kulmaan sen myymäläikkunan eteen, josta hän enimmin piti ja jonka täyttivät kuin museon kaikenlaiset kallisarvoiset ja mielenkiintoiset esineet: puetut nuket, onnea tuottavat alastomat, siivekkäät lemmenhaltiat, kiiltävät rannerenkaat ja lelut. Mutta isoisä ei ottanut kuullakseen tytön toivomuksia, sillä hänen, tuon entisen kasvattajan opetusmenetelmän ydinkohtia oli vakaumus, ettei saa tukea lasten kiintymystä hyödyttömiin asioihin ja esineisiin.
— Se nukke, jonka toin sinulle, hän sanoi lohduttaakseen lasta, on tuhatta kertaa kauniimpi kuin nuo, ja samalla se on onnea tuottava. Ja vielä vahvistaakseen lohdutustaan hän itse seisahtui toisen ikkunan eteen:
— Tässä on ainakin sellaista, mikä on hyödyllistä; katso, katso, kuinka kauniita leivoksia, rubiininpunainen kirsikka keskellä. Katso kuinka hyviä sokerileipiä, vielä tuoreita ja lämpöisiä kuin sinun pienet sormesi. Ja katso miten oivallisia kermaleivoksia, jotka näyttävät avaavan huulensa, niin että kerma tulee näkyviin, ja sanovan: syökää meidät, syökää, syökää! Emmekö osta niistä muutamia äidille?
He menivät leipomoon, joka kauttaaltaan tuoksui sokerille, ja hyllylle rakennetun leivospyramidin ylin leivos irroitettiin kuin kaunis teeruusu pensaasta ja tarjottiin Olalle. Tyttö sieppasi sen käteensä, kuitenkaan osoittamatta himokkuutta, ja tarkasteli sitä joka puolelta. Hän tunnusteli sitä ympäriinsä ensin sormella ja sitten kielellä, paremmin huomatakseen sopivan hyökkäyskohdan. Tämän löydettyään hän iski siihen kuin ahmatti pienet hampaansa. Vähitellen hänen haukkauksensa kävivät harvemmiksi, ja kun enää viimeinen pala oli jäljellä, hän otti sen pois suustaan, katseli sitä moneen kertaan, pienensi sitä pienentämistään ja söi sen muruttain. Viimeinen muru putosi lattialle ja hän otti senkin maasta.
Sellaista elämä on, opettaja ajatteli katsellessaan lasta. Sillä aikaa leipuri, jota tytön ahneus äitelytti, latoi pahvirasiaan ne leivokset, jotka opettaja oli ostanut kotiin viedäkseen.
* * * * *
Ola seurasi ylen tarkkaavaisena sokerileipurin hommaa, miten hän huolellisesti sitoi kolmivärisellä nauhalla tuon sievän valkoisen pahvirasian; ja kun nauhasta lopuksi oli muodostettu silmukka, josta oli mukava kantaa, tyttö nykäisi isoisän takinlievettä, pakottaen hänet kumartumaan ja kuuntelemaan salaisuutta:
— Anna minulle vielä yksi — —
Mutta isoisä tahtoi kasvattaa lasta ja epäsi pyynnön, tosin vastenmielisesti.
— Kunhan tulemme kotiin.
Mutta vähän lohduttaakseen tyttöä opettaja antoi hänen kantaa pientä pakettia, ja jälleen he menivät väkijoukkoon torille, jossa seurusteltiin kuin yhteisellä pihalla. Siellä kaikki tunsivat toisensa, ja Ola vastaanotti ja jakeli hymyjä oikealle ja vasemmalle vihännesmyyjättärien luodessa uteliaita katseita mieheen, joka oli hänen seurassaan.
— Onko tuo isoisäsi?
— On, se on isoisäni, tyttö vastasi ravistaen opettajan kättä ja ylpeillen hänestä, eikä hienotunteisuudessaan ottanut omenaa eikä herneenpalkoa, jota joku naisista hänelle tarjosi.
Mutta yhdelle heistä hän vastasi töykeästi ja väistyi syrjään. Tämä ei kaupannut vihanneksia, vaan oli tavallinen vanha kansannainen. Hän nojasi paksuun sauvaan; hänellä oli isot leveät jalat, jotka näyttivät halvautuneilta, ja musta huivi pienten kasvojensa ympärillä, jotka muodoltaan ja väriltään muistuttivat kurtistunutta päärynää.
— Jumala teitä siunatkoon! hän sanoi huolimatta Olan ynseydestä. Opettaja, joka luuli häntä kerjäläiseksi, tahtoi antaa hänelle kolikon, jota vanhus, näyttämättä kuitenkaan loukkautuneelta, ei ottanut. Hän pudisti vapiseväa päätaän, kuin olisi tahtonut sanoa: Rahat ovat hyviä olemassa, mutta sopuisaan yhteisoloon tarvitaan muuta.
Ja muitta mutkitta hän poistui hitaasti ja ääneti kuin kilpikonna.
— Kuka hän on? opettaja kysyi.
— Se on Leppä-huvilan eukko; hän varastelee lapsia.
— Sitä en usko. Missä tuo huvila on?
— Näytän sen sinulle. Äiti on kieltänyt minua menemästä sinne asti.Mutta sinun kanssasi kai voin mennä?
Ja tyttö veti vanhusta rajusti mukaansa kovin innostuneena odottavaan kiellettyyn huviin. He kulkivat nyt vanhan kirkon ohi, joka taytti kokonaan yhden torin sivuista, ja opettajan päähän pälkähti mennä sisälle tuohon kirkkoon, missä Ola oli kastettu ja mihin hän ehkä kerran oli astuva morsiamena. Omasta puolestaan opettaja ei noudattanut mitään kirkon ulkonaisia menoja, hänellä kun oli sydämessään oma uskontonsa, varmuus, että Jumala on meissä ja että me olemme jumalassa, ja että kuulemme hänen läsnäolonsaomassa äänessämme. Mutta hänen vakaumuksensa oli, että kristinusko on yksinkertaisten sielujen ainoa lähtökohta, josta he voivat päästä täydelliseen Jumalantietoisuuteen.
Opettaja nousi siis kirkonportaiden ensimmäiselle astimelle mennäkseen sisälle, mutta Ola veti hänet takaisin ja oli vähällä sanoa: — Mitä teet siellä, oletko hassu? Mutta tyttö oli jo oppinut erottamaan hänen kasvojensa varjo- ja valoilmeet ja sanoi mielistelevän viekkaasti: Menemme sinne huomenna; huomenna on sunnuntai. Nyt äiti odottaa meitä.
Mutta siitä huolimatta hän vielä kääntyi pitkälle kävelylle. Hän vei isoisän takaisin asemalle johtavaan lehtikujaan, ja kun he olivat saapuneet kotihuvilaan johtavan tien päähän, Ola ei poikennut sille, vaan veti isoisänsä päinvastaiseen suuntaan.
Kauempana polku laajeni leveäksi tieksi pujoitellen hiekkasärkkien ja puutarhain välitse, jotka kuuluivat pensasaitojen ja tamariskien kätkemiin pikkuhuviloihin. Rannan puolella kohosi vielä jokunen ruohon peittämä pieni kunnas, ja siellä näki sodan aikana kaivettuja juoksuhautoja. Muutamat multavallit olivat niin korkeita, että ne kaihtivat näköalan merelle. Sitten tie kiipesi ylämäkeä, kaikki asutuksen jäljet katosivat, ja tuuheiden leppien jono peitti oikeanpuoleisen taivaanrannan.
Ola jätti pienen paketin isoisän huostaan ja puristi lujasti hänen kättänsä, ja tämäntästä hän kääntyi katsomaan taakseen pelon vallassa, joka jo oli helpottanut mutta vielä hiukan häntä vaivasi. Lopulta he saapuivat rautaportille, jossa oli metallilankaverkko ja joka sulki puiden ympäröimälle vanhalle harmaalle kaksikerroksiselle talolle johtavan tien. Talo näytti asumattomalta.
— Tässä asuu tuo vanha mummo, Ola sanoi, heiluttaen isoisän kättä, johon tämän paikan salaperäisyys ei näyttänyt tekevän erikoista vaikutustä.
Eikä tuossä huvilassä ollut mitään huomiota herättävää: se oli muiden maalaistalojen kaltainen, joita näkee syrjässä valtateistä, viljelysmailla lähellä rannikkoa. Sen vieressä oli viinitarha, jota väentupa vartioi. Hiukan kauempana taustassa oli punajuurikaspelto.
Enimmin kiinnitti Olan ja lopulta isoisänkin huomiota talon oikealla puolella leviävä aukio, jota ympäröivät sankan vihreän veden tavoin korkeiden puiden vavahtelevat varjot. Näistä varjoista pilkoitti muutamia yksinäisiä valkoisia marmoripenkkejä ja kaksi isoa pyöreätä märmoripöytää. Viileän alastomina, varisseiden lehtien kirjailemina ne herättivät opettajassa yksinäisyyden ja alakuloisuuden tunteen, joka varmaankin asusti tuossakin autiossa talossa. Ja Ola selitti hiukan epäröiden salaisuuden:
— Se on kirottu talo, tiedätkös! Pojat tappoivat isän ja pakenivat, mutta toinen heistä joutui kiinni ja vankilaan, ja nyt talo on sotaväen oma. Mutta soltut eivät asu siinä; siinä asuu toiselta seudulta tullut mies, ja tuo vanha mummo, joka varastaa lapsia.
— Entä äiti?
— Mikä äiti? Mummon äitikö?
— Ei, vaan häijyjen poikien äiti.
— Hän on kuollut. Tietysti hän on kuollut! tyttö huudahti lujasti, ikäänkin olisi tahtonut sanoa: Jös äiti olisi ollut elossa, ei tätä olisi tapahtunut.
— Onko siitä pitkä aika?
— Äidin kuolemastako? sanoi tyttö, joka noudatti täsmällisyyttä puheessaan.
Ei, vaan siitä tapauksesta?
Ola nosti pientä kättään ja pani suunsa suppuun.
— No niin! Sitä en tiedä. Siitä on ehkä sata vuotta; ehkä kaksi vuotta, hän lisäsi umpimähkään. Aikaan nähden hän ei noudattanut täsmällisyyttä.
— Olet oikeassa. Sellaisissa tapauksissa ei aika merkitse mitään. Tule, tule! vanhus sanoi vetäen tyttöä pois portilta. Ja he menivät istumaan tienviereen ruohoon ja kukkien keskelle, näköalanaan meri. Ola olisi tahtonut hieman leikitellä, juosta tavoittelemaan keltaisia perhosia, jotka halukkaasti lähentelivät häntä ikäänkuin houkutellakseen häntä seuraansa. Mutta hän pelkäsi vanhaa eukkoa ja kääntyi alinomaa katsomaan, tuliko vanhus jäljestä. Ja tämäntästä tyttö palasi isänmurhaan; siinä oli aivan kuin jonkinlaista sairaalloisuutta. Lopulta isoisä vaihtoi puheenaihetta.
— Sanohan Ola, onko Ornella jo kauan ollut teidän talossanne?
— Siitä päivästä alkaen
— Onko hän sinulle kiltti?
— Kyllä hän on minulle kiltti, mutta välistä hän lyö minua. Mutta minäkin olen joskus häijy. Panen perunoita jä neuloja hänen vuoteeseensa.
— Miksi?
— Siksi, että — — tyttö sanoi virnistellen, mikä kai merkitsi, etta häntä huvitti joskus tehdä pahaa.
— Ei pidä tehdä kenellekäan pahaa, opettaja aloitti saarnanuotilla, mutta oman äänensä kaiku herätti hänen mielessään samaa ahdistusta kuin äsken hyökysillalla.
Sitten he vähitellen palasivat kotia.
Äkkia Ola hellitti vahuksen käden jä kiiveskeli hänen kiellostaan huolimatta tienviereisille multavalleille uhaten jäädä sinne, ellei isoisä tullut auttamaan häntä alas. Ja kun tyttö ei saanut tätä oikkuansa tyydytetyksi, hän syöksyi ja ryntäsi isoisää vastaan niin rajusti, kuin olisi tahtonut lävistää hänet.
— Sinä alat ottaa itsellesi liian suuria vapauksia, isoisä nuhteli. Sinä olet huonosti kasvatettu. Mutta kyllä vielä totisesti saan sinut pysymään aisoissasi!
Isoisä oli täynnä siveellistä paheksumista, ja tyttö taivutti päänsä alas ja kulki nolostuneena matkan päässä edellä. Pienokaisen paljaat suorat sääret, jotka olivat sileät kuin vaaleanpunainen marmori, liikuttivat opettajan mieltä. Tuossa siis ne pylväät, joihin nyttemmin nojasi koko hänen maailmansa. Äskeisen varjon karkoitti kirkas valo ja opettajan mieleen muistui hengellinen laulu, jonka hän oli kuullut kaukaisina lapsuuden aikoina ja josta muisti vain kaksi ensimmäistä säettä:
Meripoika lainehillaAvuks' sua huutaa. Herra…
Siinä kaikki. Mutta samoin kuin raunioista aavistaa ajan hävittämän suuren kaupungin entisen olemassaolon, samoin toivon ja rakkauden sinfonia kajahti tuon vanhan laulun katkelmasta.
— Kiitän Sinua, Herra! Ja anna minulle anteeksi, jos vielä epäilen saavuttaneeni varman valkaman. Tässä olen auringonpaisteessa tuon pienen olennon kanssa, Sinun kanssasi. Olen tehnyt syntiä, jota ehkä en ole vielä sovittanut. Mutta sydämeni on oleva puhdas, ja puhdas on oleva ruumiini hamaan kuolemaani asti. Tarjoan Sinulle kaikkeni, ja vieritä Sinä päälleni kaikki suruntaakat, kunhan ei paha kosketa tuota nuorta elämää, joka liikkuu vieressäni.
Hän tarttui jälleen Olan käteen, ja he astelivat edelleen vaieten.
Heidän lähestyessään kotia heidän onneansa jälleen häiritsi äidin ääni, joka torui Ornellaa. Tuo ääni vaikeni kuitenkin edellä kulkevan koiran ilmoittaessa heidän tuloaan. Kissakin oli tällä kertaa huomaavaisempi koukistaen selkänsä kaareksi oven pielessä, ja opettaja, joka piti kissoista, tuli taas iloiseksi ja tyyneksi. Tuolla kissalla oli uhmaavat, mutta somat pienet kasvot, melkein taivaansiniset silmät pistivät kirkkaina esiin nahan vaalean ruskeasta sametista.
Kumartuessaan sitä hyväilemään opettaja tunsi sen liukuvan käsistä kuin elävä ankerias, mutta hän aavisti, että heistä pian oli tuleva ystävät.
Toinenkin miellyttävä yllätys odotti heitä. Valkoiselle leivinlaudalle oli asetettu kuivamaan joukoittain pieniä, vaaleita lihapiiraita, ja hellasta leyhähteli suloinen paistinkäry, joka voitti puutarhan lemut.
Marga kierteli keittiössä ja kumartui lakkaamatta, jokin esine kädessään. Hänen tukkansa oli vielä sukimatta ja vaatteensa korjaamatta, mikä sai ajattelemaan, että hän oli ollut käsikähmässä jonkun kanssa. Huomatessaan pahvirasian ja sanomalehteen käärityn kalan, jotka opettaja laski pöydälle, hän vähän hermostui, tosin ei opettajan näkemästä vaivasta, vaan siitä, että uudet ostokset häiritsivät keittiössä vallitsevaa järjestystä.
Silti hän kiitti sydämellisesti ja alkoi ahdistella Olaa:
— Sinun ei pitäisi sallia isoisän noin vaivautua. Loppujen lopuksi kai sinä juuri veit hänet kalasatamaan ja torille. Tunnen sinut, veitikka, tunnen sinut hyvin. Ja nyt minun tehtäväkseni jää keittää tuo kala. Pois tuo paperi ja tuo pahvirasia. Olet kai ainakin kiittänyt. Etpä ole, tiesinhän sen. No kiitä nyt jo!
Tyttö oli ehkä matkimishalusta omaksunut Ornellan pettämättömän menettelytavan: hän ei koskaan vastannut mitään äidin nuhteisiin. Sensijaan hän johti keskustelun toiselle tolalle lepyttääkseen äitiään.
— Niin, äiti, kävimme kalasatamassa ja näimme siellä isän, ja siellä oli Gina Bluvin yllään keltaraitainen hame kuin Tigrinolla…
Yksityisseikkoja, jotka isoisältä olivat täydelleen jääneet huomaamatta, sukelsi esiin tytön kertomuksesta. Kaiken sen tämä oli noukkinut ja tuonut mukanaan kuten ne pienet näkinkengät, jotka hän otti esille taskustaan ja järjesti pöydän reunalle. Isoisä ei ollut ollenkaan huomannut hänen kokoilleen niitä.
Äiti kuunteli melkein lapsellinen ilme kasvoillaan.
* * * * *
Kaksi viikkoa kului sitten iloisesti ja vaihtelevasti äidin onnellisina terveyden päivinä. Ateriat kestivät pitkään, ja perheen jäsenet erosivat pöydästä vatsa täpösen täynnä, varsinkin iltaisin, jolloin pullot ilmestyivät pöytään toinen toisensa perästä, pölyisinä ja kylminä kellarin kosteudesta ja pimeästä, Marga ja Antonio joivat kilvan viiniä aina vuoroonsa kehoitellen toisiaan. Joku perheenystävä kävi tervehtimässä ja auttoi isäntäväen hyvää tahtoa.
Juotuaan Marga kävi omituisen hiljaiseksi ja istui liikkumatta ja ääneti pöydän ääressä, silloin tällöin vain puoleksi vaistomaisesti järjestellen tukkaansa. Hänen unelmoivaa kaihomielisyyttä uhkuvat silmänsä ja hienot kasvonsa, joita auringonlaskun rusko näytti hohteellaan valaisevan, olivat silloin ihmeen kauniit; Antonio taas, joka päivän kuluessa ollessaan työssä ja toimessa tavallisesti oli vaitelias ja melkein töykeä, muuttui puheliaaksi ja kerskailevaksi. Kaikki muka onnistui hänelle mainiosti maailmassa hänen puheistaan päättäen, ja tulevaisuudessa kaikki oli onnistuva vielä paremmin.
— Kun on niin hyvä pää kuin minulla, ja tällainen sydän, ja kun tekee työtä tuon lapsen hyväksi, niin jumaliste, kaiken täytyy käydä kuin itsestään.
Kädenlyönti otsalle, toinen povelle, Olaan päin teatterimaisesti ojennettu käsi, milloin luja, milloin hellä tai uhkaava äänenpaino, alleviivasi hänen sanojaan ja Olan nauru, hänen iloa ja veitikkamaisuutta loistavat silmänsä loivat erityisen hohteen pöydälle. Mutta huolimatta tästä iloisesta ulkokuoresta opettaja luuli kaikessa erottavansa tumman varjon.
Rauhallisemmat, joskin alakuloisuuden verhoamat, olivat ne päivät, joina Margassa oli kuumetta. Tuntui siltä kuin terveiden päivien herkeämätön työ ja mielenliikutus olisi masentanut hänet niinkuin henkilön, joka pitkään valvottuaan vaipuu syvään uneen. Opettaja katsoi velvollisuudekseen olla niinä päivinä jättämättä taloa ja lasta yksin. Hän opetti tyttöä lukemaan ja kirjoittamaan ja totesi itsekseen, ettei opettajantehtävät koskaan ollut tuntunut hänestä vaivalloisemmalta.
Ola turvautui kaikenlaisiin verukkeisiin laiminlyödäkseen velvollisuutensa. Kun opetustunti lähestyi, hän tekeytyi kuuroksi ja mykäksi ja antoi etsiä itseään kauan, ennenkuin suvaitsi tulla esille piilopaikastaan. Sitä- paitsi hänellä muka aina oli jotakin kipua kun tunnin piti alkaa, milloin vatsakipua, milloin särkyä toisessa jalassa tai kädessä, jonka oli määrä pidellä kynää.
Ja kun tyttö oli niukuin naukuin oppinut kirjoittamaan O kirjaimen, hän piirusti siihen kaksi pientä silmää leveän suun ja pari pientä käpälää ja näytti sen Ornellalle muka isoisän muotokuvana.
Ja kun isoisä sanoi:
— Hyi! Kun on kysymys opiskelusta, sinulla on vetelä pää kuin kurpitsa, aivan samoin kuin isälläsikin; tyttö otti pienen kurpitsapalan ja asetti sen isoisän pieluksen alle, ja kun vanhus nuhteli häntä siitä, hän virkkoi:
— Se on palanen minun päästäni.
* * * * *
Niinä päivinä, jotka Antonio oli poissa kotoa, vallitsi syvä hiljaisuus, jota vain hieman keskeyttivät Olan liverrykset tuossa edistyneen kevään kirkastamassa ja lämmittämässä huvilassa. Mereltä jä rantaniityiltä, jotka kokonaan olivat kaislojen ja krookuskukkien peittämät, tuulahti raikas tuoksu, joka tuotti opettajalle ruumiillisen hyvinvoinnin tunteen. Hän luuli tulevansa jälleen nuoreksi.
Hänen pieni huoneensakin näytti hänestä toisenlaiselta. Hän oli itse verhonnut sen vaalealla paperilla, jota koristivat kultakuvat, niin että luuli päivänpaisteen heijastuvan seinille, jotka hän oli somistanut muutamilla tauluilla; pari halpaa, mutta värikästä mattoa loi huoneeseen jotakin herrasmaista.
Siitä ei koskaan puuttunut tavallisesti kedolta noukittuja kukkia, jotka oli asetettu maljakon virkaa toimittavaan savikuppiin.
Opettajan kirjoittaessa Ola oikaisi itsensä milloin toiselle milloin toiselle matolle, koettaen perehtyä niiden koristelukuvioihin, seuraten sormellaan niiden viivoja ja puhuen itsekseen. Kissa piti hänelle seuraa ja pisti vuorostaan esiin käpälänsä leikkisästi koettaen raapaista. Koirankin oli lupa käydä sisälle, vaikka se ei tuntenut itseään kotiutuneeksi siellä. Kanatkin ojentelivat kaulaansa ovella ja kurkistivat sisään vain toisella silmällä.
Toinen vieras, joka vastaanotettiin osaksi myötätuntoisesti, osaksi vihamielisesti, oli Lenin, pieni vaaleanpunainen porsas, jonka saparo oli kippurassa ja jonka pienet pirteät silmät päivä päivältä vaipuivat syvemmälle ihraan. Kursailematta se tunkeutui sisään nuuskien lattiaa ja piilottautuen vuoteen alle, jossa se suvaitsi päästää eräänlaisia vähemmän hyvälle tuoksuvia ääniä, kunnes koira tarkastettuaan opettajan kasvoja arvatakseen hänen ajatuksensa karkoitti röhkijän pois, vieläpä päälle päätteeksi ajoi sitä takaa kappaleen matkaa ulkona näin rangaisten sitä sen säädyttömästä julkeudesta.
Kaikkein vähimmin tervetullut vieras oli Ornella. Opettaja kaihti tämän seuraa silloinkin, kun hän tuli siivoamaan huonetta. Tämä ei johtunut siitä, ettei tuo nuori nainen olisi osoittanut hänelle riittävää kunnioitusta, vaan siitä, että tuon naisen läsnäolo häiritsi häntä herättäen hänessä puhtaasti ruumiillista levottomuutta, joka ei ollut himoa, vaan oikeammin vastenmielisyyttä. Ornella oli opettajan mielestä typerä ja tylsä, jopa tämä viime päivinä oli huomannut hänessä vilppiä ja valheellisuutta. Marga oli esim. käskenyt hänen tehdä ostoksia tietyissä myymälöissä. Sensijaan hän meni toisiin, josta sai huonompaa, mutta silti kalliimpaa tavaraa.
Eräänä päivänä opettaja sai miniältään toimeksi mennä erään tuollaisen myymälän omistajan luo esittämään vastaväitteitä, mutta kauppias kohteli häntä töykeästi ja oli lopulta suorastaan hävytön.
— Marga, opettaja sanoi senjälkeen ystävällisesti, mutta pontevasti, älä enää lähetä minua sellaisille asioille; kernaammin teen itse nuo ostokset. Äläkä nyt toru Ornellaa minun tähteni, niin olet kiltti.
Marga ei torunut, mutta pyysi miestään kieltämään Ornellaa enää jalallaan astumasta tuon hävyttömän kauppiaan myymälään. Antonio teki sen liioitellun vakavasti, mikä näytti tekevän Ornellaan tavattoman syvän vaikutuksen.
Mutta jo samana päivänä opettaja sattumalta näki Ornellan menevän ostoksille juuri tuohon myymälään. Vähää myöhemmin hän ja Ola kuulivat, seisoessaan puutarha-aidan takana, Ornellan palaavan kotiin toisen naisen seurassa. Ornella ei enää tuntunut samalta, hänen suunsa kävi yhtenään ja hän nauroi säädyttömästi uhkuen elämänhalua kuin eläin keväällä.
— Tuollainen hän aina on, kun äiti ja isä eivät ole näkemässä, tyttö sanoi huomatessaan isoisän ällistystä ja vihamielisyyttä kuvastavan ilmeen.
Silloin syntyi näiden molempien välillä salaliitto. Opettajan kehoittamatta Ola kertoi hänelle kaikki yllättämänsä Ornellan pahat teot liioitellen niitä ja kuvaten niitä synkin värein ja aina pyytäen, ettei isoisä puhuisi niistä kenellekään.
Tämä huomasi kuitenkin, että Ornella osoitti ollessaan kahden tytön kanssa ja kun luuli, ettei kukaan pitänyt heitä silmällä, häntä kohtaan omituista hellyyttä. Eräänä päivänä opettaja näki heidän leikkivän kuin kaksi kissaa, vuoroin purren ja mukiloiden toisiaan.
Vanhus puhui siitä Margalle kerran, kun Ornella oli lähtenyt ulos.
Kasvot leimuten äkillisessä vihanpuuskassa äiti kutsui Olan luokseen ja alkoi ankarasti nuhdella häntä, ikäänkuin tyttö olisi yksin ollut syyllinen, ja olisi häntä lyönytkin, ellei isoisä olisi tullut valiin.
— Ei niin! ei niin! hän sanoi hätääntyneenä painaen tytön puoleensa ja näytti itse turvautuvan tyttöön; Marga kalpeni ja hänen silmänsä himmenivät surusta. Kaikki kolme vaikenivat kuin pyörremyrskyn yllättäminä, joka oli temmata heidät mukaansa ja joka säikytti heitä luonnottomalla, salaperäisellä rajuudellaan.
Samanlaisella uneliaalla äänellä kuin kuumepäivinään Marga alkoi puolustautua:
— Mitä minun pitää tehdä? Sivistymättömät ihmiset ovat kaikki tuollaisia kuin tuo tyttöletukka, vähän eläimellisiä. He eivät ymmärrä käyttäytyä paremmin, ja heitä täytyy surkutella, sillä hekin ovat onnettomia. Ornella ei ole suinkaan kaikkein pahimpia ja on kiintynyt pienokaiseen. Hän tarkoittaa tytön parasta, vaikka tekeekin sen omalla tavallaan. Eikö niin, Ola? Kun olit pieni, äiti lisäsi puolustellen itseään tytönkin silmissä, niin muistatko tuota ikävää Toninan juttua? Hän löi sinua, kun kuuli sinun itkevän, ja joi isällesi varatun maidon. Ornella taas on valmis kulkemaan metsän läpi yöllä, jos sinä olet sairas ja tarvitset lääkäriä.
— Ja sitten hän antaa minulle namusia, kun ei kukaan näe, Ola lisäsi.
— Mutta sinä Ola et saa liian tuttavallisesti seurustella hänen kanssaan, ymmärrätkö? Et saa liiaksi hullutella hänen kanssaan. Jospa tietäisitte, hän jatkoi jälleen kääntyen opettajan puoleen, kuinka monta palvelijatarta olen koetellut, joista toinen on ollut toistaan mahdottomampi. Ornella on ainakin uskollinen. Yöllä hän heti nousee, kun luulee kuulevansa jotakin epäilyttävää ääntä ja olisi valmis yksin uhmailemaan kokonaista rosvojoukkiota.
Sanoja, pelkkiä sanoja! Ne rapisivat kuin tyhjään tynnyriin voimatta poistaa pimeyttä sen sisästä. Marga itsekin oli siitä tietoinen.
— Tiedän kyllä, hän jatkoi vilkkaammin, että minun pitäisi puhua Ornellan kanssa ja vaatia häntä pysymään aloillaan. Mutta se olisi sama kuin puhuisi seinille; hän ei ymmärtäisi mitään. Ummärtävätkö elukat? hän kysyi katsoen opettajaan, ikäänkuin he olisivat keskenään sopineet sellaisen puhetavan käyttämisestä, jota tyttö ei käsittäisi. En muutoin voi enkä tahdo nöyrtyä Ornellan edessä. Nuhtelen tosin häntä usein pikkuseikoista, eikä hän pane sitä pahakseen, kun tietää, että se tapahtuu puoleksi pilan vuoksi. Mutta jos koettaisin sanoa hänelle yhdenkään sanan, joka osuisi kipeään kohtaan, hän saattaisi karata kimppuuni ja kuristaa minut kuoliaaksi.
Opettaja tunsi sisimmässään väristystä, sillä hän tiesi että Ornellassa piili tuollaista salaista raivoa. Eihän tarvinnut muuta kuin nähdä hänen kissansilmänsä.
— No, lähetä hänet siis pois talosta, hän sanoi hiljaa, ja samalla tavoin Marga vastasi:
— Jos Ornella olisi tavallinen palvelijatar, voisin tehdä niin, mutta meillä on siveellisiä velvollisuuksia häntä kohtaan. Se olisi samaa kuin heittää hänet kadulle, sillä hänellä ei ole ketään, jonka luo menisi asumaan, paitsi jos hän ottaisi palvelijattaren paikan jossakin toisessa perheessä, mutta sitä emme tahdo. Muutoin, hän lisäsi surullisella äänellä, hän tai joka muu — se on yhdentekevää.
Opettaja intti itsepintaisesti:
— Eikö vanhempi palvelijatar sopisi sinulle paremmin?
Mutta Margan epätoivoisella välinpitämättömyydellä ei ollut rajoja.
— Kaikki on aivan yhdentekevää, kotona tai kodin ulkopuolella, kaikki on yhdentekevää.
Nämä sanat hän lausui kuin kuumehoureessa, ne ikäänkuin heittivät paulan opettajan kaulaan, ja tästä tuntui, kuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan.
— Ola, opettaja sanoi tytölle, joka rapsi hänen selkäänsä eikä enää kiinnittänyt huomiota äidin ja isoisän vakavaan keskusteluun, häiritset minua, en minä ole mikään kissa. Mene leikkimään. Mene! hän käski ankarasti, kun tyttö epäröi.
— Marga, hän virkkoi heidän jäätyään kahden, käsitäthän, että voit pitää minua isänä. Luuletko, että miehesi ja Ornella…?
Marga avasi ja sulki jälleen silmänsä, aivan kuin ovea, joka avataan ja heti paiskataan kiinni vaaran uhatessa, ja tämä sai opettajan melkein häpeämään olettamustaan.
Mutta sitten hän näki Margan hymyn, tuon nopean hymyn, joka paljasti ja taas peitti hänen harvinaisen terveet ja himokkaat hampaansa. Ja tämä teki isoisän mielen raskaaksi, sillä hän vaistosi, että Olan pahin vihollinen tässä salaperäisessä ympäristössä oli äiti itse. Hän kysyi melkein ankarasti:
— Etkö luule, että Antoniolla ja Ornellalla on luvaton suhde?
— Antonio on nuori, mutta jos hän tähtoo huvitella, hän huvittelee muualla eikä kotona, Marga vastasi rypistäen kulmakarvojaan.
— Tyttäresi vuoksi ei sinun pitäisi kärsiä sitä kotona eikä kodin ulkopuolella, opettaja lopuksi virkkoi karskisti.
Ja kun Marga nauroi melkein ilkkuen vanhuksen suorasukaisuutta, tämä lähti, tarttui Olan käteen ja vei hänet merenrannalle hengittämään raikkäita tuulahduksia, jotka parantavat kaiken pahan.
— Meri, hän ajatteli Olan kaivellessa hiekkaa uutterilla pienillä sormillaan, tunnen, että sinä olet maan oikea sielu ja että opetat meille, mikä on meidän sielumme olemus. Maa uudistuu hitaasti eri vuodenaikojen kuluessa samoin kuin ruumiimme; sinä, uudistut joka hetki pohjattomissa syvyyksissä, jotka ovat täynnä hirviöitä ja jumalaisia ihmeitä, samoin kuin meidän sielumme.
Hän luuli lopultakin löytäneensä oikean ystävän, vertaisensa, jota saattoi ymmärtää ja jolle saattoi uskoa salaisuutensa paremmin kuin ihmisille.
Sinä hetkenä meri oli tyyni, kauempana välkkyi smaragdikehä ja auringon kilo, jonka sisällä kuin vedenpinnassa olevalla tiellä näki nuorten kampeloiden iloisesti karkeloivan. Ulapalla heijastui veneiden purjeisiin meren ja taivaan vihreys ja sini, ja ne kiiltivät kuin punasinervä silkki ja näyttivät kukkasilta, jotka on istutettu puutarhaan vartavasten kohottamaan taulun kauneutta.
Ja mies, jonka vieressä tyttö kaiveli hiekkaa, samoin kuin tämä penkoi ajatuksiaan, tunsi itsensä rauhalliseksi ja valmiiksi ammentamaan tästä lepohetkestä voimia lopputaivalta varten.
* * * * *
Toukokuussa yläkerran vuokralainen ilmoitti saapuvansa muutaman päivän kuluttua.
Ikkunat avattiin, patjoja piestiin ja tomutettiin, lattiat pestiin. Opettaja tarjoutui liimaamaan, samoin kuin hän oli tehnyt omassa huoneessaan, yläkerran salin uudet seinäpaperit, mikä jo olikin tarpeen.
Marga esteli kuten tavallisesti; mutta suostui lopulta. Opettaja lähti siis paikkakunnan verhoilijan luo ostamaan tarveaineita. Ola avusti seinäpaperien valinnassa ja neuvoi isoisää ottamaan kultakukkaiset tiilenväriset paperit, ja verhoilija itse totesi, että oli osattu oikeaan, sillä tuo punerva väri parhaiten vastusti meren vaalentavaa vaikutusta. Salin huonekalut, jotka olivat kasassa keskellä huonetta, peitettiin purjekankaalla. Sitten opettaja tekaisi itselleen paperilakin, jommoista maalarit tavallisesti käyttävät seiniä maalatessaan, ja pani sen päähänsä toiselle korvalle, mikä sai Olan makeasti nauramaan. Tyttökin tahtoi saada samanlaisen, ja hänen kiharansa, jotka pistivät esiin valkean paperin alta, näyttivät sen rinnalla entistään mustemmilta, ja näin varustettuna tytöstä tuli isoisälle melko hyödyllinen apulainen.
Hän toi alhaalta keitiöstä tölkin sitkun valmistusta varten, ja kun opettajalla ei ollut tulitikkuja, tyttö kaivoi yhden esiin taskustaan.
Opettaja asetti ruokapöydälle kaksi pitkää lautaa ja levitti niille seinäpaperikäärön, nurean puolen ylöspäin, ja alkoi sivellä sille sitkua. Ja äkkiä laulu, joka tosin ei kuulunut voimakkaasti, mutta jossa oli lämmin, hillitty kaiku, keskeytti hiljaisuuden huoneessa, johon heijastui meren metallihohde. Niin laulavat nuoret käsityöläiset työtä tehdessään.
Olalta putosi sivellin kädestä, ja hän nauroi katketakseen. Sitten hän herkesi nauramasta ja katseli isoisää kuin outoa henkilöä. Isoisäkö todella lauloi? Hän se todella oli, ja olisi luullut hänen nuoruudestaan alkaen toimineen verhoilijana ja koko hänen työteliään ja tyydytystä tuottaneen aikaisemman elämänsä palanneen tuon äänen ja laulun kaikuessa.
Kaikki huonekalutkin tuntuivat siitä elostuvan ja kuuntelevan, purjekankaalla peitetytkin. Ola meni katsomaan sohvalla loikovaa nukkeaan ja kuvitteli, että sekin avasi suunsa laulaakseen. Sitten hän otti nuken käsivarrelleen, palasi isoisän luo ja alkoi laulaa mukana kurkkuäänellään, toistaen loppusäkeen.
Mutta ikäänkuin heräten unesta vanhus herkesi laulamasta ja sanoi:
— Mene kutsumaan Ornella tänne.
Ornella oli paraikaa pesemässä sisähuoneen lattiaa. Hän tuli heti, jalassa kuluneet tallukat, ilman sukkia, käsivarret paljaina ja yllä lyhyt hame kuin balettitanssijattarella. Hänen säärensä, joita peittivät vaaleat hipiäkarvat ja jotka olivat paljaat vaaleanpunaisiin kiiltäviin polviin asti, herättivät opettajassa ihailua. Hän ei koskaan ollut nähnyt niin voimakkaita ja kauniita sääriä, ja taas hänen mieleensä johtui jonkinlainen tarueläin, joka oli ihmisnaaraan näköinen.
Hän pyysi Ornellaa tarttumaan sitkusta kostean seinäpaperin kaistaleen toiseen päähän, toisen pään hän itse otti käteensä ja kiipesi seinän varaan asetetuille tikapuille. Sitten hän alkoi kiinnittää paperia sangen taitavan Ornellan avulla. Kun ensimmäinen kaistale oli kiinnitetty paikoilleen, opettaja laskeutui tikapuilta maahan mennen takaperin vastakkaiselle seinälle nähdäkseen, miltä paperi näytti. Tyttö ja palvelijatar tekivät samoin. Mutta äkkiä Ornella hulmahti hehkuvan punaiseksi, ikäänkuin punaväri olisi seinästä tarttunut niihin, mulkoili silmillään, kalpeni seuraavassa tuokiossa ja horjahti sivulle, ja viime hetkessä opettaja ehatti tukemaan häntä ponnistaen kaikki voimansa pitääkseen häntä pystyssä ja nojaten seinään, jotta ei itse olisi kaatunut.
— Tuoli tänne, sina tyhmä tyttö! hän huusi Olalle, joka nauroi täyttä kurkkua, nähdössään heidät noin kietoutuneina toisiinsa.
Ola asetti heidän eteensä tuolin, ja opettaja laski sille istumaan Ornellan, joka lysähti kokoon kuin riepu. Sitten hän käski tytön tuoda vähän vettä. Sillä välin hän tuki Ornellaa, joka tuntui hänen käsiinsä lämpöiseltä kuin tuore hedelmä. Nuoren naisen valkoisista käsivarsista, jotka olivat silkinsileät ja tummasuoniset ja päältä kultaisten hipiäkarvojen peittämät, lumivalkeasta povesta, joka pilkotti esiin kuin täynnä maitoa, ja hänen vaatteistaan levisi samanlainen omituinen haju kuin läjässä olevasta heinästä, joka alkaa hapata, "palaa". Hetken ajan opettaja tunsi outoa huumausta, kuin joukko muistoja nuoruuden ajoilta olisi tunkeutunut hänen aivoihinsa, ja hän kuvitteli elävänsä luolassa jossakin kaukana vuoristossa, kamppaillen salaperäisen olennon kanssa, joka pakeni häntä samalla houkutellen häntä rientämään jälkeensä. Eikä tuolla olennolla tuntunut olevan muotoa eikä ydintä, mutta silti se uhkui voimakasta elämää kuin meren meduusa.
— Tässä on vettä, Ola sanoi hiljaa, nyt jo hänkin levottomana Ornellan äkillisestä pyörtymisestä.
— Onko Ornella kuollut? Herää toki, Ornella! tyttö hätäili ja nipisti häntä polvesta.
Ornella näytti heräävän pikemmin tästä nipistyksestä kuin vedestä, jolla hänen kasvojaan ja poveaan valeltiin. Hän kosketteli kädellä polveaan, nousi hitaasti ja avasi jälleen silmänsä eikä näyttänyt halukkaalta selittämään pahoinvointinsa syytä, ja opettaja tuli lopulta hänelle avuksi.
— Kas noin! Sellaista tapahtuu keväällä.
— Niin keväällä… Ornella toisti.
Kaikki näytti olevan ohi, mutta äkkiä Ornella kavahti pystyyn tuolilta ja lysähti sille takaisin, sillä sääret eivät kannattaneet. Sitten hän peitti kasvonsa käsillään ja herahti itkuun purren hamettaan. Ola heittäytyi kalpeana ja pelästyneenä hänen syliinsä ja itki ääneen hänkin.
Kaikki tämä aivan masensi opettajan. Tuon naisen ja lapsen järkevää selitystä kaipaavaa surunpuuskausta katsellessaan hän tunsi olevansa selittämättömän ilmiön edessä, jolla kuitenkin olisi pitänyt olla luonnolliset syynsä.
Hiljaa opettaja veti tytön pois Ornellan luota, painoi hänet rintaansa vasten ja huomasi, että tyttö häveten kätki kasvonsa hänen povelleen. Vähitellen Ornellan nyyhkytykset ja vaikeroiminen taukosivat ja hän kohotti hitaasti päätään, kuin kuunnellen kaukaista melua. Sitten hän rajusti niisti nenäänsä hameeseensa ja livahti äkkiä tiehensä kulkien puolikumarassa seinäviertä.
Opettaja ei virkkanut sanaakaan pidättääkseen häntä. Hän vain ravisteli lasta ja työnsi tämän luotaan.
— Etkö huomaa, että vallan töhrit minut siveltimelläsi! hän torui.
Tämä asetti myrskyn. Molemmat palasivat työhönsä.
Seuraava päivä oli kuuma päivä, ja Ornella pysytteli alakerrassa valvoen Margan huoneessa, opettajan päättäessä seinien koristelun yläkerrassa. Seinäpaperien yläreunus oli jo kiinnitetty, se oli punainen ja kultaviiruinen ja muistutti brokadia. Jäljellä oli vain seinien alipienan siveleminen, ja sitä varten opettaja oli hankkinut tölkillisen vernissaa, joka näytti keitetyltä suklaalta. Ola sekoitti sitä ihastuneena, töhrien sormensa ja pienen hameensa.
Vielä kello kahdentoista aikaan he olivat työssä, kun Antonio tuli pyytämään heitä aamiaiselle. Ola juoksi isäänsä vastaan ja sai, kuten tavallista, isoisän lievästi mustasukkaiseksi. Mutta isä ojensi käsiään eteenpäin suojellakseen vaatteitaan tahroilta, hänellä kun oli yllään uusi tumma villapuku, joka hyvin päästi oikeuksiinsa hänen solakan vartalonsa ja kasvojensa heleät värit.
Antonio oli ollut erään vanhan merimiehen hautajaisissa, joka oli ollut hänen palveluksessaan, mutta surujuhla tuntui tehneen häneen pikemminkin iloisen vaikutuksen. Hänen kauniit kosteat silmänsä loistivat ilosta ja hänen puhtaat piirteensä ja punaiset huulensa palauttivat hänet opettajan mieleen entisenä huolettomana nuorukaisena niiltä ajoilta, jolloin hän toveriensa kanssa palasi vuoriston metsiin tekemältään retkeltä tuoden kotia ampumansa linnun täi kokoamansa sienet. Olan juostessa isänsä perässä koettaen saada hänet kiinni, tämä alkoi hyppiä pakoon ja piiloittautui sinne tänne huonekaulujen taakse. Ja sitten hän juoksi viereiseen huoneeseen ja lukitsi oven. Mutta tyttö juoksi toista tietä muiden huoneiden kautta ja yllätti hänet, ja siitä syntyi naurua ja huutoa, joka täytti hiljaiset huoneet äänillä, niin että luuli pääskysparven lehahtaneen sisään.
Hän on vielä kuin poika ikään, opettaja ajatteli ja siveli lopuksi vielä muutaman kerran seinää. Ja hän kuvitteli niin kuin ennen, että Antonio voisi vielä talttua ja tulla helläksi pojaksi ja uskolliseksi aviomieheksi.
Pöydän ääressäkin nuo molemmat jatkoivat naureskeluaan, vaikka opettaja tämäntästä huomautti, etteivät häiritsisi sairasta. Selittääkseen vallatonta hilpeyttään Antonio sanoi:
— Jos liikeyritys, jota tänään olen alkanut suunnitella, onnistuu hyvin, niin todella matkustamme Jerusalemiin ja vast'edes itse asumme yläkerrassa, kun meidän ei enää tarvitse ottäa mokomia vuokralaisia, jotka tulevat tänne tekemään säästöjä ja esiintyvät mahtavina kuin ruhtinaat.
Hän hykersi käsiään, mutta näytti samalla muistavan jotakin ikävää:
— Ja silloin tuotan tänne Italian kuuluisimmat lääkärit parantamaan pikku eukkoni.
Hänellä oli aina tapana sanoa "pikku eukkoni", kun Marga ei ollut läsnä, ja hän lausui nuo sanat lapsellisella äänenpainolla.
— Luulenpa melkein, opettaja huomautti, että riittää, kun toimitat hänelle ilmanvaihdosta ja annat hänen oleskella jonkin aikaa vuoristossa kuuman vuodenajan alkaessa.
— Niin, vuoristoonkin matkustamme, Engadiniin, jonka varsin hyvin tunnen ja jossa eräällä tuttavallani on hotelli. Hänkin on päässyt hyviin oloihin melkein samalla tavalla kuin minäkin. Molemmat olemme samanlaisia hulivilejä. Hän palveli tullilaitoksessa samaan aikaan kuin minä ja rakasteli erään hotellinomistajan tytärtä, salaa vanhemmilta. Eräänä päivänä hänet potkittiin pois paikastaan muutamien ikävien kepposten takia. Hyvä; hän katoaa joksikin aikaa ja pukeutuu sitten talonpoikaistytöksi, menee hotellin isännän luo ja pyytää saada paikan apulaispiikana, ja siihen toimeen hänet otettiinkin! Ja kolme kuukautta hän vietti iloista elämää tyttönsä kanssa, kunnes tämän täytyi tunnustaa isälleen olevansa siunatussa tilassa. Molemmat karkoitettiin hotellista, mutta lopulta vanhempien sydän heltyi, ja he antoivat anteeksi. Ja vaimonsa isän kuoltua ystäväni on ollut tuon hotellin isäntä. Lähetänpä hänelle kirjeen näinä päivinä.
— Niin, näytte olevan yritteliäitä poikia molemmat, opettaja sanoi kehuen, vaikka tämänluontoiset Olan läsnäollessa kerrotut seikkailut eivät häntä erityisesti miellyttäneet.
Ornellakin, joka tarjoili pöydässä, näytti tyytymättömältä, mutta syystä, joka näytti koskevan yksistään häntä. Muutoin ei kukaan kiinnittänyt huomiota häneen paitsi opettaja, joka aina hänen tullessaan sisään pälyili häneen uteliaan vaiston pakosta, jota hän ei itsekään oikein ymmärtänyt.
Aamiaisen lopulla Antonio käski Ornellan noutaa kellaristä pullon vaahtoavaa viiniä, jotta he voisivat juoda liikeyrityksen onnellisen päätöksen maljan. Ja pullon ilmestyttyä pöytään isäntä nousi ja alkoi nauraa, kuin jo olisi ollut juovuksissa, sillä pullon onton pohjan alla oli valkoinen hämähäkki, joka hohti kuin hopea.
— Se tietää onnea!
Hän antoi hämähäkin juosta esiin piilopaikastaan, ja nähdessään sen hätääntyneenä häärivän pullon kupeella hän kumartui auttamaan sitä lattialle.
Ornella katseli tätä, ja hänen kasvoistaan katosi nyreä ilme, jonka sijalle tuli ovela, ivallinen, melkein julma hymy. Ja Antonion jälleen istuutuessa Ornella ojensi jalkansa ja tallasi hämähäkin kuoliaaksi. Ainoastaan opettaja huomasi tuon häijyn teon, mutta ei sanonut mitään. Antonio täytti jälleen lasin.
— Tämä viedään pikku eukolleni, niin että hänkin voi juoda liikeyrityksemme onneksi.
Silloin Ornella säpsähti.
— Tiedäthän, ettei hän siitä huoli.
Nuoren naisen silmät kiiluivat ilkeästi.
— Ornella, vie se hänelle joka tapauksessa.
Palvelijatar totteli ja meni sairaan huoneeseen, mutta palasi oitis lasi koskemattomana, jossa vaahto vielä helmeili.
— Juo sinä se sitten!
Ornella ei koskaan maistanut, ei ainakaan toisten läsnäollessa, mutta nyt hän tyhjensi viinilasin kolmena kulauksena. Ja viini näytti muuttuvan tuleksi hänen ihonsa alla, joka muuttui hehkuvan punaiseksi.
Kaikki tämäkin oli opettajasta vastenmielistä.
— Koulumestari Giuseppe on nyrpeä, Antonio ajatteli käytyään tervehtimässä Margaa ja saatettuaan Olan vuoteeseen, johon tyttö heti nukahti. Sitten Antonio vetäytyi huoneeseensa hiukan levähtämään, ennenkuin palasi työhönsä.
— Miksi hän aina onkin noin tyytymätön? Kaikesta hän löytää arvostelemisen aihetta, eikä muista, että hänkin on ollut nuori ja että on vahvistanut tuon vanhan puhetavan totuutta: Nuoruus ja hulluus. Itse hän hyvin tietää, mitä on tehnyt. Ja nyt hän vaatii toisilta sellaista, mihin itse ei ole kyennyt.
Mutta huolimatta sävyisistä ajatuksistaan opettaja ei ollut tyyni. Häntä ei haluttanut nukkua eikä lukea. Ehkä hänkin tunsi kevään vaikutusta, tuon meren läheisen kevään, joka purkautui esille rajun voimakkaana kuin myrsky.
Meren henkäyksen vahvistamana maa tuntui kohoavan, uhkuvan ruoho- ja kukkaverhonsa peittämänä. Joka lehti, joka kukka värähteli melkein kuin mielettömänä riemusta. Olan puutarhassa hehkuvista ruusuista varisivat terälehdet tai ne itse putosivat kokonaan maahan, ja etelätuuli siroitti noita terälehtiä opettajan huoneeseenkin kuin elävästä olennosta irti temmattuja iholaikkoja.
Sulkeutuneena tähän huoneeseensa, hetken ja vuodenajan ihanuudesta huolimatta kahta alakuloisempana, opettaja tunsi olevansa kuin munkki kammiossaan. Tulee hetki, jona munkkikin paastoamisen, kieltäymysten, pidättyvaisyyden ja haltioitumisen jälkeen tuntee lihansa heräävän ja kapinoivan ja sielunsa vaipuvan mitä syvimpään epätoivoon, joka pyrkii todistamaan kärsimyksenkin tarpeettomuutta.
— Lähdenpä ulos häipymään hiedanjyväsien joukkoon, joita tuuli puhaltaa ilmaan.
Näin hän ajatteli ja kuvitteli ottavansa sieluansa kädestä kuin lasta, joka itkee syyttä, ja taluttavansa sen ulos.
Hän poistui hiljaa. Keittiö oli vielä siivoamatta. Ornella luultavasti lörpötteli renkituvan väen kanssa käyttäen hyväkseen toisten lepohetkeä. Tuo Ornellan poissaolo harmitti häntä, ja vielä enemmän hän suuttui huomatessaan pieneen pylväskäytävään johtavan oven olevan raollaan. Ja hän muisti varmasti sulkeneensa ja lukinneensa sen laskeutuessaan Antonion ja Olan kanssa yläkerrasta. Vaistomainen tunne, joka ei ollut uteliaisuutta eikä epäluuloa, vaan pikemmin levottomuutta, sai hänet varovasti hiipimään portaita yläkertaan. Ja mieli ahdistuksen vallassä hän muisti päivän, jona Olan kanssa oli noussut noita portaita, tytön hiipimisen pitkin seinävieriä ja sen salaperäisen tunnelman, joka oli vallannut heidät, ikäänkuin he olisivat aikoneet tutkia outoa pyhäkköä.
— Tämä talo on oleva sinun, Ola. Koko meren loistava komeus on oleva sinun, kun olet kasvanut isoksi ja tullut tuntemaan rakkauden!
Kaikki tuo sukelsi esille hänen kiihtyneestä sydämestään hänen noustessaan porras portaalta ylemmäksi, ja hänestä tuntui kuin joskus levottomissa unissa, kuin olisi kiivennyt huojuvia tikapuitä. Hän pysähtyi portaiden askelmalle. Yläkerrankin ovi oli raollaan ja tuntui hänestä suulta, joka puoleksi aukeaa puhumaan.
Sisältä kuuluikin ääni. Ja nyt hän tajusi, mikä levotomuus ja alitajunnassa piilevä pelko oli häntä ahdistanut ja ajanut siihen.
Sisältä kuuluva ääni oli Ornellan.
— Näin on asia! Tuo Bulvin. Kaikki sen jo tietävät, että tuo lutka panee parastaan ja liehakoi päästäkseen sinun suosioosi!
— Lopeta jo, Ornella, Antonio kuului sanovan. Ja hänen äänensä oli rauhallinen, jopa iloinenkin, vielä lämmennyt kuohuvasta viinistä. Mutta niinkuin aina, siinä nytkin oli teeskentelevä pohjasävel.
Tämä ärsytti vielä enemmän Ornellaa, jonka ääni kaikui rajumpana, käheänä ja yllyttävänä niin kuin sinä päivänä, jona opettaja oli kuullut hänen käyttävän rumia sanoja toveriensa kanssa.
— Pahempi elukka ei sinusta enää voi tulla, kuin mikä jo olet, sinä inhoittava petturi! Mutta tällä kertaa et niin helpolla pääse pälkähästä! Tiedät, että olen taas raskaana; tällä kertaa en tahdo tehdä, mitä eläimetkään eivät tee, enkä antautua vaaraan joutua linnaan.
— Lopeta jo, se on parasta sinulle. Sinun pitää tehdä, niinkuin minä käsken, äläkä enää kiusaa minua. Tiedät, etta olen kunnon mies.
Ornella päästi pilkkanaurun. Mutta Antonio oli varuillaan tottuneena kaikkeen ja sulki arvatenkin hänen suunsa suudelmalla, sillä Ornella vaikeni äkkiä, ja kaamea rikoksen ja alennustilan painostava hiljaisuus tukahdutti heidän kiistansa.
Silloin opettaja solui portaita alas kuin kuolettavasti haavoittunut varas. Kaiken elämänsä parhaan veren hän jätti sinne.
Hän meni portille, mutta kääntyi takaisin. Yksistaän sen talon väri, jossa Ola nukkui ja jonka yläkerrassa nuo kaksi synnintekijää olivat, koski hänen silmiinsä. Hän poistui taas talon lähettyviltä ja kulki yhä kauemmaksi hiekkavallien reunustamille juoksuhaudoille asti ja vaipuen uupuneena maahan kuin sodan aikana sotilas, joka oli ollut vihollisen maalitauluna.
Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ollut tunnepuuskiensa vaikutuksille alttiina, eikä hän tahtonut vanhoilla päivilläänkään joutua niiden ohjattavaksi. Hän alkoi siis pohtia asemaa. Se murhenäytelmä, jonka keskeiseksi henkilöksi hän katsoi itsensä, paljastui hänen katseilleen täydessä raa'assa alastomuudessaan, eikä hän enää voinut epäillä, etteikö Marga tietänyt miehensä uskottomuudesta, vaikkei kotirauhan vuoksi ollut sitä tietavinään. Ei ehkä ole ainoatakaan miestä, joka ei tekisi aviorikosta, ja lukemattomissa perheissä teko tapahtuu itse talossa ja vivahtaa joskus sukurutsaukseen, kuten tässä tapauksessa. Miksi hän siis antoi niin järkyttävän värityksen tälle suhteelle, jota oli aavistanut jo tulopäivästään alkaen?
Nyt hänellä oli siitä varmuus, ja kaikki ne varjot, jotka olivat sekaantuneet siihen iloon, jonka rakkaus Olaan oli uuden elämän muodossa lahjoittanut hänelle, sakenivat nyt verhoksi, joka moninkertaisiksi kääriytyneenä ei enää päästä valoa läpi. Se hietakuoppa, jossa hän nyt loikoi, oli sama, jossa hän eräänä päivänä oli istunut Olan kanssa, joka leikitteli näkinkengillä ja perhosilla. Silloin se tunne, että hänen oli aloitettava elämä uudelleen, oli tuntunut hänestä melkein sietämättömältä. Ja hänen mieleensä muistui hänen rukouksensa.