— Herra, vieritä sinä päälleni kaikki suruntaakat,. kunhan paha ei kosketa tuota nuorta elämää, joka liikkuu vieressäni!
Sitten hän nousi. Hän tunsi sisimmässään Jumalan tahdon. Ja suruntaakat vierivät hänen hartioilleen, mutta eivät musertaneet häntä. Niinkuin puiduista tähkäpäistä oli jyvät erotettava akanoista, tullakseen puhtaiksi ja terveellisiksi.
— Tässä olen, hän ajatteli, valmiina kaikkeen, jopa riistämään sydämestäni viimeisen maallisen iloni, rakkauden tuohon tyttölapseen, jos hän vain pelastuu.
Hän oli noita miehiä, jotka kerran tehtyään omantunnon säätämän päätöksen eivät salli edes kuoleman estää sitä toteuttamasta. Mutta samoinkuin hänen oli tapana tien mutkassa kääntyä katsomaan taakseen mitatakseen katseillaan taivaltamaansa matkaa ja voimia, jotka olivat jäljellä vaelluksen jatkamiseen, hän rupesi, ennenkuin poistui tästä paikasta, muistelemaan menneisyyttään ja miten oli tullut silloiseen ajankohtaan.
Kaikkein ensiksi hän muisti pikkupoikana eläneensä öljypuiden ympäröimässä tuvassa vuorten yksitotisessa varjossa. Isä oli koulunopettaja ja aikoinaan intohimoinen metsänkävijä. Hän ei itse koskaan syönyt ampumaansa riistaa, mutta tappoi eläimiä ja lintuja synnynnäisen julman vaiston pakosta. Äiti leipoi leivän ja raatoi pellolla kuin maamies, hoiteli viinitarhaa ja oliiveja ja oli taitava viinin ja öljyn valmistaja. Hänelläkin oli joutohetkinään intohimoinen askare, hän valmisti kirjaustöitä, jotka väreiltään, vivahduksiltaan, varjostuksiltaan ja kuvioiden selväpiirteisyydeltä olivat ihmeen aistikkaita. Yhtä näistä kirjausteoksista, johon äiti oli uhrannut vuosikausien työn, hän vielä säilytti matkalaukussaan eikä rohjennut ottaa sitä esille taikauskoisesti peläten, että se häneltä varastettaisiin ja että tämä tuottaisi onnettomuutta.
Äidin samoin kuin isänkin luonteessa oli tylyyden ja sydämellisyyden sekoitusta. Hän muisti, ettei äiti koskaan suudellut häntä, mutta vei hänet joka ilta pieneen vuoteeseen ja rukoili hänen puolestaan ääneensä. Ja hän oli tuntenut rukouksen sanojen varisevan päänsä ylle kuin tähtien ja kukkien, mutta hänestä suudelmat olisivat olleet paremmat.
Vartuttuaan nuoreksi mieheksi ja jouduttuaan naisen hellyyden ja hyväilyjen esineeksi hän vaipui tämän syliin kuin ajattelematon lapsi. Tuo nainen oli vanhahko sukulainen. Ja huomatessaan, että oli tulemassa äidiksi — vaikk'ei tämä ollutkaan hänen ensi harha-askeleensa — hän hirttäytyi epätoivöissaan, kun ei heitä voinut yhdistää mikään muu side.
Hän vapisee vielä, tätä muistellessaan, mutta ei karkoita sitä muistoa, vaan sulkee silmänsä tehdäkseen paremmin havainnolliseksi sen sisäisen silmänsä edessä. Hän näkee tuon naisen riippuvan orresta kuin ison nuken. Hän on peittänyt kasvonsa ja on pukeutunut punaiseen kultaviiruiseen hameeseen — noihin väreihin, joista opettaja niin piti; hän on ottanut ylleen näin upean puvun viettääkseen häitä kuoleman kanssa. Ja hänen allaan permannolla on tuoli, joka näyttää kaatuneen kumoon kauhusta.
Kolmivuotias poikanen — hänen ensi hairahduksensa tulos — nukkuu rauhallisesti. Nainen on käärinyt huolellisesti peitteen hänen ympärilleen ja verhonnut hänen kasvonsa nenäliinalla, jotta hänei näkisiunessakaan. Ja pielukselle, jossa vielä on kuoppa tuon poloisen naisen kiusautuneen pään jälkenä, hän on laskenut oliivioksan.
— Rauha hänelle, opettaja sanoo avaten jälleen silmänsä, jotka olivat laajentuneet tuskasta ja tunnonvaivoista.
Hän oli ottanut kasvatikseen tuon naisen pojan, ja vuodet olivat vierineet. Ei kukaan tuntenut opettajan syntiä, jopa häntä pidettiin ankarasti siveellisenä, hyväätekevänä miehenä, puoleksi pappina, joksi häntä sanoivat oppilaansa, jotka kunnioittivat häntä, mutta eivät rakastaneet.
Opettajan äiti kasvatti poikaa, kuin tämä olisi ollut hänen oikea pojanpoikansa. Äiti yksin aavisti todellisen asianlaidan ja tunsi kiitollisuutta sukulaisvainajaa kohtaan, joka oli pelastanut perheen joutumasta julkiseen häpeään. Poika kasvoi isoksi, varttui kauniiksi ja vahvaksi. Tietäen, ettei ollut opettajan poika, hän sanoi tätä sedäksi eikä totellut häntä rahtuakaan.
Päästyään kansakoulusta hän selitti, ettei tahtonut jatkaa opintojaan. Ja opettaja, joka oli toivonut voivansa siirtää tietonsa poikaan ja saavansa hänestä seuraajan, alkoi kärsiä oikean isän tavoin ajatellessaan pojan epävarmaa tulevaisuutta.
Mutta olihan hän alistunut tähän isänasemaan syntinsä sovituksena ja suhtautui rohkeasti siihen soimaukseen, joka hänellä oli edessään pojan kasvojen muodossa.
Koko hänen elämänsä oli sovitusta, puhdasta ja suoraa. Hän tunsi pahan houkutukset, lihan pyyteet ja sielun kapinoimisen, jotka ovat yhteisiä kaikille miehille, ja hän kuvitteli ratsastavansa raisun hevosen selässä sitä päivä päivältä yhä enemmän hilliten ja kesyttäen.
Välistä hän keskusteli Jumalan kanssa, ja aina hän suoriutui siitä voitokkaasti. Mutta yhdessä kohden Jumala ei ollut myöntyväinen eikä opettajakaan vaativainen, nimittäin kun oli kysymys siitä, ettei poika palkinnut häntä edes antamalla rakastaa itseään, ja tämä häntä suretti.
Vanha äiti, joka oli surrut katkerasti pojan karkaamista ja joka alinomaa oli odottanut hänen paluutaan, säilytti pojan lapsuusajoilta leluja, pieniä vaatekappaleita, pyhäinkuvia, pojan ensi hampaat ja kiharat, jotka kaikki oli sidottu yhteen silkkilangoilla. Ja nähdessään ne siinä ensi kerran opettaja herahti itkuun nojatessaan kaapinoveen, ikäänkuin se olisi ollut äärettömän surun maailmaan johtava selkoselälleen avattu portti. Syrjäisestä sopestaan hän kuitenkin toivotti pojalle kaikkea onnea ja siunasi itseään siitä, että oli kasvattanut häntä rakkaudettomasti, ainoastaan velvollisuudentunteen pakottamana, siis etupäässä itsekkyydestä.
Kun keskustelut Jumalan kanssa sitten taas alkoivat, hän eräänä päivänä rohkaisi mielensä ja sanoi itselleen, että tuo kaikki oli pelkkää taikauskoa. Ihminen rakastaa, silloin kun rakkaus syntyy itsestään ja kohdistuu rakkautta ansaitsevaan henkilöön, ja rakkaus on jo itsessään niin suuri ja jumalainen mysterio, että jo pelkkä sen selittämisyritys on sen pyhyyden loukkaamista.
Opettaja lähti kulkemaan sitä hiekkasärkkien ja pikkuhuviloiden välistä tietä, jolla oli tulonsa jälkeisenä päivänä kävellyt Olan kanssa ja jonka molemmin puolin kasvoi tamariskeja, joihin joka taholta osuivat ja joista taas ponnahtelivat pois yhä kiihtyvät tuulen puuskat vallattomana leikinpyörteenä. Kauempana lepätkin värähtelivät heijastaen rannikon aaltojen liikkeitä ja kimmellystä.
Tie alkoi häipyä tuntemattomiin. Minnehän se lopulta johti? Hänen ei ollut koskaan onnistunut kulkea sen päähän asti, ja hänestä tuntui yhä, kuin hän olisi kulkenut pitkin koko Adrian meren rannikkoa. Tämän kuvittelun ja hiekkavallien tarjoaman tuulensuojan vuoksi tämä tie miellytti häntä enemmän kuin muut. Siellä aurinko paistoi lempeän suloisesti, ja ruohoisella maakamaralla, johon Romagnan ajomiesten rattaat olivat painaneet tuskin näkyvät uurteet, missä hevosten lantakin oli vihertävää, hienoa ja kiiltävää, astui kuin samettimaton peittämää käytävää.
Tällä tiellä kävellessään vanhus tunsi surujensa haihtuvan, tarttuvan kiinni tamariskien oikullisiin oksiin, jotka leikittelivät niillä ja sitten kiskoivat ne tuulen tuiverrettavaksi. Ja krookuksen kukat, jotka siellä täällä pistivät esiin terälehtiään, kussakin valopilkku kuin kyynel omasta silmästä, ja jokunen yksinäinen perhonen, joka innokkaasti lepatteli häntä vastaan ja sitten äkkiä pakeni huomattuaan, ettei hänestä löytänyt, mitä oli hakenut, sanalla sanoen kaikki tällä tiellä herätti hänessä uuden nuoruuden tuntua.
Ja nyt pienet talot loppuvat. Meri, joka välistä on pilkoittanut esiin hiekkasärkkien lomitse, aukenee nyt valtoimenaan katseille kuin pellavankukkien peittämä aava tasanko. Tie kohoaa hitaasti, ja tamariskipensaiden takana olevien leppien yläpuolella liitelevät ohuet pilvet tuntuvat toistavan aaltojen kohinaa. Mutta puista tuo suhina lähteekin, ja opettajan mieleen palaavat jälleen synnyinseutunsa hengelliset laulut, ja hän hyräilee:
Meripoika lainehillaAvuks' Sua huutaa, Herra…
Äkkiä hän vaikeni kuullessaan oman äänensä, joka tuntui kohoavan maan povesta ja jonka tuuli lakaisi pois. Mutta tuo kuva: meripoika: joka meren rajusti liikehtivillä aaloilla huutaa avukseen Herraa, ei lähtenyt hänen mielestään hänen vaivalloisesti kulkiessa ylämäkeen ponnistellen tuulta vastaan kuin laiva merihädässä. Mutta lopulta hän pysähtyi tuntien helpotusta, kuin olisi palannut omaan kotiinsa.
Rautaristikkoportin takana kohosi hänen eteensä talo, harmaana vanhuuttaan ja huonosta hoidostä.
Se oli Leppä-huvila, tuo kironalainen talo.
Hän ei pysähtynyt sitä katselemaan ensimmäistä kertaa. Ja ajatellessaan kaikkia niitä huoneita, jotka jo useita vuosia olivat olleet tyhjinä, samalla aikaa kuin hänen oli pakko asua pienessä huoneessa, joka oli pimeä ja kostea kuin kellari, hän kääntyi rautaporttiin yhtä lumoutuneena kuin lapset roikkuessaan kaivonaukolla, josta näkyy maanalainen taivas, joka on todellista taivasta tuhatta kertaa kiehtovampi.
Mustiin pukeutunut pieni vanha nainen, joka kumartui eteenpäin ikäänkuin etsien jotakin maasta, näkyi ruohikon toisella laidalla ja alkoi lähestyä porttia. Opettaja tunsi hänet tuoksi pikku muijaksi, joka "varastaa lapsia", ja eukko näytti niinikään nähneen hänet ja tulevan kysymään häneltä jotakin. Mutta opettaja poistui silti portilta ja kääntyi astelemaan takaisin.
Tuuli pieksi nyt hänen selkäänsä. Hän tunsi sen pujahtavan sisälle takin joka aukosta, ja vaikka hän näki vihannuutta uhkuvat puut ja kuparivihtrillinsinervät viiniköynnökset, hänestä tuntui kolealta kuin talvella.
Kuinka kauan hän jo oli ollut poissa Olan vanhempien huvilasta! Väsyneenä hän vaipui jälleen istumaan tienviereen, ja aurinko tuntui levittävän lämpöisen peitteen hänen polvilleen; olihan sentään vielä vähän jäljellä hyvän Jumalan lämpöä tuossa kuolettavassa alakuloisuudessa.
Siinä vanha nainen lähestyi häntä. Hän oli poistunut kirotun talon pihamaalta ja siirtyi eteenpäin omituisella tavalla. Toisella jalkapohjalla hän tallasi maata, laahaten perästään toista, ainoastaan iso varvas kuluneessa tallukassa, joka yhtenään luiskahti pois ja näytti tahtovan piilottautua nurmeen.
Tuossa jalassa kai oli kipua, sillä kärsivä ilme näkyi naisen kasvoissa. Mutta kun hän oli saapunut opettajan luo, hänen silmänsä kirkastuivat ja koko hänen vartalonsa ojentautui suoraksi. Näytti siltä, kuin hän olisi hakenut juuri opettajaa saadakseen häneltä tarvitsemansa lääkkeen. Vanha nainen katsoi häntä suoraan silmiin, tervehti ja sanoi:
— Päivää! Missä pikku tyttönne on?
Pelkkä pienokaisen mainitseminen haihdutti pimeän ja vilun opettajan ympäriltä.
— Hän hukkuu paraikaa, hän vastasi hiljaa, ikäänkuin ei olisi tahtonut herättää lasta. Tunnetteko hänet?
— Kuka ei häntä tuntisi? Ettekö muista, että tapasin teidät molemmat torilla? Tunnen hänen isänsäkin, Antonio De Nicolan.
Opettajan teki mieli kysyä, mitä seudulla Antoniosta puhuttiin ja tunnettiinko hänen hairahduksensa. Mutta mitäpä se olisi hyödyttänyt? Tunsihan hän ne paremmin kuin kukaan muu.
— Tuo tyttö on kaunis ja sirokasvuinen, muori sanoi ikäänkuin lohduttaakseen isoisää, ja hän on kaiketi hyvin kiltti. Minä pidän paljon lapsista, ja sen tähden ehkä sanotaan, että minä muka varastan lapsia. Tahtoisin todella varastaa yhden, jos voisin ja jos minulla olisi varoja elättää se. Mutta ihmiset puhuvat siitä toisessa, pahassa merkityksessä.
— Äidit sanovat niin estääkseen pienokaisia menemästä tänne asti, missä on kovin yksinäistä.
Vanha nainen hymyili ivallisesti toisen hyvälle tahdolle.
— Niinkö luulette? Onpa muutoin totta, että ensi aikoina täällä ollessamme koetin varastaa lapsen, kun poikani ei tahtonut mennä naimisiin ja minä niin pitäisin lastenlasten seurasta. Nuo viattomat olennot, hän jatkoi opettajan osaksi miettiväisenä, osaksi levottomana tuijottaessa häneen, suojelevat pahasta ja tuottavat siunausta taloon, jossa asuvat. Ja minua pelottaa asua tässä kirotussa rikosten talossa; poikanikin on ruvennut ajattelemaan, että tässä piilee jotakin noituutta. Aina siitä asti kun tulimme tänne, on suru meitä painanut. Öisin kuulee talossa omituisia ääniä, ja tuntuu siltä kuin pojat vielä surmaisivat isänsä. Koirakin sai jonkin oudon taudin; yöllä se ulvoi ja mulkoili silmillään, niinkuin sekin olisinähnyt ja kuullut. Se tarrasi kiinni poikani housunlahkeesta ja laahasi hänet portille asti. Epäilemättä se tahtoi karkoittaa meidät tiehemme täältä. Eilen koira kuoli, ja poikani itki ja hautasi sen nurmikkoon. Tänään hän matkusti tuttavan luo kysymään, eikö tämä ottaisi hänen sijastaan vartioidakseen taloa.
Opettaja kohotti äkkiä päätään.
— Miksi ette hae uutta vartiaa tälta seudulta?
— Voisitteko te ehkä hankkia minulle sellaisen? Ei edes koiraa voi saada entisen tilalle tästä juutalaispesästä.
Opettaja painoi taas päänsä kumaraan. Tosin hän ei lähemin tuntenut paikkakuntaa, mutta tiesi, että kaikkien täytyi uutterasti tehdä työtä, merellä ja pelloilla, sekä kalaveneiden että isojen ja pienten tilojen omistajien. Kaikkien täytyi ansaita leipänsä, mistä syystä he olivat kenties liian suuresti kiintyneet rahaan, samoin kuin juutalaiset kauppiaat. Ja köyhinkin seudun asukas olisi hävennyt, jollei hänellä olisi ollut muuta tointa kuin takavarikoidun talon vartioiminen.
— Eikä tuollakaan ole helppoa asua, vanha nainen jatkoi nyökäyttäen päätään kaukana olevaan paikkaan päin. Kukapa nyt mielellään vieraalla seudulla asuu vieraassa talossa!
— Olette oikeassa, opettaja sanoi kohottamatta päätään. Eikä hän enää näyttänyt kuuntelevan muorin puhetta vaivuttuaan omiin ajatuksiinsa, jotka olivat yhtä sekavia ja omituisia kuin tuon toisen puheet. Mutta vähitellen ne saivat kiinteän muodon, yhtyivät ja selkenivät.
— Mitä sitten on tuon talon vartian tehtävänä? hän lopulta kysyi.
— Varsin vähän, tuskin mitään. Pitää vain valvoa, ettei kukaan, etteivät rosvot tai isänmurhaajien sukulaiset voi murtaa sinettejä tai jollakin tavoin päästä taloon.
— Missa vartian asunto on?
— Se on rakennettu huvilaan kiinni. Tulkaahan katsomaan.
Opettaja yrittää nousta, mutta pudistaa sitten päätään ja sanoo:
— Olen aivan liian vanha, muuten ottaisin toimen.
— Vanhapa olen minäkin, muori huudahtaa tyytyväisenä, että vihdoinkin on löytänyt mitä etsi. Ja poikani on yhtenään sairaana, mutta silti ei hänen koskaan ole ollut vaikeaa valvoa taloa.
— Mutta kuka viljelee maata?
— Se on vuokrattu talonpojille, meillä itsellämme ei ole muuta kuin pieni maatilkku rakennuksen takana. Eihän palkka ole suuri; kuusi liiraa päivässä, mutta onhan sekin jotakin. Heti kun poikani palaa, käsken hanen tulla luoksenne, niin että…
— Ei, ei, muoriseni, opettaja sanoi pää pyörällä, minähän vain laskin leikkiä.
* * * * *
Mutta pila, vaikka väkinäinenkin, saattaa hetkeksi haihduttaa surun. Ja opettaja tunsi mielensä hieman keventyneeksi. Hän jatkoi kävelyään.
Hän tunsi entistään selvemmin Jumalan läsnäolon. Olihan se varmaankin Jumala, joka oli lähettänyt hänen luokseen tuon vanhan naisen tarjoamaan hänelle tyyssijaa katumuksen harjoitusten paikaksi. Mutta sitä ennen hänen piti viipymättä täyttää velvollisuutensa puhumalla peittelemättä Antonion kanssa. Ja se talo, josta hän epätoivoissaan ja inhoten oli paennut, veti nyt taas häntä puoleensa kuin pyhäkkö, jossa kadutaan, rukoillaan ja uhraudutaan.
Hän tapasi Antonion hankkiutumassa lähtemään talosta hetkenä, jona tämä kohenteli kaulusnauhaansa jä lakkiaan ruokailuhuoneen peilin edessä. Opettaja katseli häntä takaa, ja tuo joustava vahva selkä ja voimakas niska saivat hänet, samoin kuin aikaisemmin Ornellan ruumiin muodot, ajattelemaan olentoja, jotka ovat lähemmin sukua eläimelle kuin ihmiselle. Ihmisellä, joka henkisesti kohoaa ylemmäksi muita, on usein heikko ja epätäydellinen ruumis: liha painaa tavalla tai toisella hänen henkeään, minkävuoksi tämä koettaa masentaa ja voittaa sen.
— Antonio, missä Ornella on?
Vaikka kysymys oli tehty hiljaisella, varovaisella äänellä, se sai levottomaksi Antonion, joka äkkiä käännähti. Mutta toinen näytti niin väsyneeltä ja masentuneelta, että Antonio rauhoittuneena kysyi auliisti:
— Tarvitsetteko jotakin?
— Minun täytyy puhua känssasi. Tulehan tuonne huoneeseeni.
Slellä saattoi puhua kaikessa rauhassa. Kaikki näytti tuossa vihreässä hämärässä olevan nukkuvinaan häiritsemättä keskustelua. Ja muutoin opettajasta kaikki nyt tuntui yksinkertaiselta ja selvältä, eikä hän aikonut tuhlata turhia sanoja.
— Istu, hän virkkoi ja sysäsi tuolin pöydän eteen, jolla Olan jättämä helminauha oli kiemurassa hänen paperiensa välissä. Ja Antonion siirtäessä tuolia vielä lähemmäksi tottelevaisena kuin pieni poika opettaja piilotti helmet kirjeen alle, ei kiusaantuneena niiden näkemisestä, vaan sentähden, että tunsi ainoaksi vaikuttimekseen pyrkimyksen pelastaa tytön ympäristön mädänneisyydestä ja tarvetta tehdä kaikille hyvää.
— Kuulehan, hän sanoi itsekin kuunnellen sanojaan ja puhuen nöyrällä äänellä kuin henkilö, joka ei tahdo toista loukata, vaan jonka tarkoitus on puolustautua. Vastoin tahtoani tulin tänään kuulleeksi keskustelusi Ornellan kanssa.
Antonio ei näyttänyt tyrmistyneeltä. Itserakas ja ilkkuva naisten hurmaajan hymy karehti hänen ylähuulellaan, ja hän odotti, että opettaja jatkaisi. Mutta tämä ei enää virkkanut mitään. Hän oli huomannut tuon hymyn ja oivalsi taistelunsa tehottomuuden.
— Tuo kirottu tyttöletukka! Antonio lopulta huudahti suuttuneena; hän jätti ehkä tahallaan oven auki. Sentähden, sentähden, hän toisteli raivokkaasti, siepaten lakin päästään ja painaen sen takaisin.
— Ja miksi sinä et sulkenut sitä? Niin olisi ehkä ollut parempi.Parempi on olla tietämättä pahaa, kuin turhaan taistella sitä vastaan.
— Luuletteko, Antonio sanoi julkeasti, että tämä oli tytön ensimmäinen koe? Missä on se mies, joka ei käyttäisi hyväkseen tilaisuutta? Ken on puhdas synnistä, heittäköön ensimmäisen kiven!
Ja opettajasta tuntui, kuin olisi häneen itseensä osunut sama kivi, jonka hän aikoi heittää. Mutta hän ei voinut vaieta.
— Sinun ei pitäisi tehdä syntiä omassa kodissasi, tyttösi kodissa, ei täällä — eikä muutoin muuallakaan. Synti on aina sama, missä tahansa sitä tehtäneenkin. Eikä sinun pitäisi tuottaa kärsimystä vaimollesi, joka ehkä tietää kaiken, mutta sietää kaiken tytön tähden. On mahdollista, etten mina ole oikeutettu heittämään ensimmäistä kiveä, mutta juuri sentähden sanon sinulle, että eräistä teoista kerran saa maksaa kalliisti.
Antonion mieli näytti järkkyvän. Pää kumarassa hän silitti tukkaansa eikä väittänyt vastaan. Hän vain kysyi:
— Onko Marga pyytänyt teitä puhumaan noin?
— Antonio! Vaimosi kuolisi pikemmin kuin avaisi sydäntään kenellekään kuolevaiselle. Mutta hänen surunsa pilkottaa esiin hänen hymystäänkin.
— Marga ei rakasta minua, Antonio sanoi synkästi. Hän rakastaa ainoastaan miesvainajaansa.
— Se ei ole totta. Hän turvautuu muistoihinsa kuin haavoittunut hirvi luolaansa. Mutta sekään ei ole pääasia. Tärkeintä on, etta ilma täällä puhdistetaan, sillä Margan suvaitsevaisuus vain lisää tartuntaa. Ilma on puhdistettava! opettaja toisti huitoen käsillään kuin viuhkalla, ainakin tytön, ellei teidän itsenne tähden. Ymmärrätkö?
— Mitä tyttö sellaisista ymmärtää?
— Jos lapsi edelleen hengittää tätä ilmaa, hän turmeltuu samoin kuin te, ja kun hän kerran sinun silmistäsi havaitsee turmeluksensa aiheuttaman surun, hän saattaa syystä vastata sinulle: "Sinä olet opettanut minua tekemään pahaa".
Antonio kavahti ylös tuolilta kuin nuori vesa, joka rajusti on taivutettu, mutta joka sitten ponnahtaa suoraksi.
— Ei! Ei! Hän ei turmellu. Mina olen tällainen sentähden, että olen tällaiseksi syntynyt… Ihminen syntyy… syntyy… Äitini oli samanlainen kuin Ornella.
Silloin tuntuivat rautakahleet salakavalasti puristuvan molempien miesten ympärille, niin että he syöksyivät samaan häpeän ja kauhun kuiluun.
Opettaja sanoi kumealla äänellä:
— Myönnät siis menetteleväsi pahoin?
— Sen myönnän. Mutta minä en ole ainoa. Monet ovat minua vielä kehnompia.
— Kaikissa meissä on hyvää ja pahaa, mutta jälkimmäinen on voitettava, Antonio! Kelvollinen teräs karaistaan, ja sen muuttaa miekaksi mies, joka tahtoo voittaa vihollisen.
Antonio jäi siihen seisomaan, kuin käskyjä odottava palvelija ja piteli, kovakätisesti huopahattuaan, melkein kuin olisi se ollut elävä elukka. Lopuksi hän sanoi:
— Sanokaa siis minulle, mitä minun tulee tehdä.
— Sinun tulee heti lähettää pois talosta tuo nuori nainen ja sitten huolehtia hänestä ja hänen lapsestaan.
— Entä sitten? Antonio kysyi surullisesti.
— Sitten Jumala sinua auttaa, jos tarkoituksesi ovat hyvät, opettaja sanoi. Mutta ahdistus valtasi hänetkin hänen ajatellessaan tuota: Entä sitten?
Ja tämä synkkä ajatus ei enää tahtonut päästää häntä rauhaan. Ja hän tunsi, että vaikka Antonio näyttikin nöyrän alistuvalta, tämä luiskahti hänen käsistään kuin kissa, joka, vaikka onkin näennäisesti taipuisa ja myöntyväinen, ei kuitenkaan voi olla noudattamatta eläimellisiä vaistojaan.
* * * * *
Myöhään illalla opettaja lähti kävelylle Olan kanssa. Mutta tytön seura ei lieventänyt hänen tuskaansa, vaan pikemmin kovensi sitä! Hänen ajatuksensa riensivät aina kotiin, jonne hän mielestään oli jättänyt Antonion ankarasti sairastuneena.
Ola tahtoi viedä hänet sellaisille paikoille, jossa oli ihmisiä ja vilkkautta, hän taas poikkesi yksinäisille poluille, missä askelet häipyivät syvälle heinään ja taivas jälleen heijasti hänen silmiinsä kuolettavaa tyhjyyttä, joka täytti hänen sydämensä.
Olalla oli ikävä. Hän kumartui pari kertaa noukkimaan kukkia tai tarkastamaan hyönteistä, mutta ei kutsunut isoisää ihmettelyä ilmaisevilla huudoillaan; hänkin näytti salaisiin ajatuksiin vaipuneelta. Kerran tyttö jäi niin kauas jäljelle, että opettaja kääntyi ja huusi häntä luokseen. Tyttö ei vastaa, ei liiku, seisoen siinä ääneti ja tottelematta, kunnes isoisä palaa hänen luokseen ja uhkaa rangaista häntä.
Nyt he ovat käyneet toisilleen vihamielisiksi. Parempi niin, vanhus ajattelee ankarasti, sillä kerran meidän kuitenkin täytyy erota toisistamme.
Hän tarttuu tytön käteen ja vetää hänet mukaansa, ja tyttö katsoo ylös häneen tutkien tarkoin hänen piirteitään, aivan kuin heidän tavatessa toisensa ensi kerran. Miksi hänestä tuntuu, kuin hän kävelisi vallan toisen henkilön kanssa, isoisän vieressä, joka on ihan erilainen kuin tuo aikaisempi? Ja äkkiä tyttö kysyy häneltä väsyneenä ja ikävystyneenä:
— Millaisia lauluja sinä osasit lapsena?
— Osasin niitä useita, hän vastaa ärtyisästi, nyt olen vanha enkä enää muista niitä.
— Etkö edes tuota laulua meripojasta lainehilla?
— En edes sitä, hän sanoo yhä Vain äreästi. Mutta äkkiä hän kuulee urkujen ääniä, jotka tulevat kaukaa — mistä? Hyvin kaukaa, tasangolta, mereltä päin. Virsi seuraa niitä. Vaikutelma on niin voimakas, että hän pysähtyy kuuntelemaan.
— Etkö kuule mitään? hän kysyy tytöltä. Etkö kuule kaukaa soittoa?
— Kyllä kuulen, tyttö vastaa herkkänä vaikutelmille.
Ja siinä he molemmat seisovat yksinäisellä polulla, keskellä ruohistoa ja auringon ja varjojen leikkiä kuin unen ja mielettömyyden taikakehän ympäröiminä.
* * * * *
Päivät kuluivat, ja Ornella oli yhä vain talossa, entistään vaiteliaampana ja kärsivällisempänä kuunnellessaan Margan ärtyisiä ja epäoikeutettuja syytöksiä.
Antoniokin kävi alakuloiseksi, eikä vanhojen pullojen tuoksuva viini kyennyt saamaan häntä iloisemmaksi. Hän oli enimmäkseen poissa kotoa ja palasi synkän näköisenä, kuin liikeasiansa olisivat häneltä sujuneet huonosti, ja tuskin hän oli syönyt ja juonut, kun jo taas poistui kotoa.
Eräänä päivänä hän toi mukanaan kuuluisan lääkärin, jolla oli tuuhea parta ja salaperäiset kasvot, niin että häntä saattoi luulla poppamieheksi. Se oli kuumepäivä, ja Marga suostui lääkärin käyntiin, mutta ei antanut selviä vastauksia tuon oppineen miehen kysymyksiin; ja kun tämä selitti, että hänen täytyi päästä toiseen ilmanalaan ja ympäristöön, lähteä ylemmäksi, kernaimmin vuoristoon, hän käänsi kasvot pielukselle, ja sulki väsyneet ja vihaa uhkuvat silmänsä.
Miesten poistuttua sairaan luota ja ollessa ruokahuoneessa kuuluisa lääkäri sanoi, että näennäisesti outo tauti tosiasiassa oli hyvin yksinkertainen. Se oli vanhaa malaria-kuumetta, jota pahensi sairaalloinen hysteerinen kuvittelu.
— Tekeekö hän työtä terveenä ollessaan?
— Tekee liiaksikin. Hän ei malta levätä hetkeäkään.
— Se ei ole hyvä. Onko hänellä huolia?
— Ei, tietääkseni, Antonio vastasi, mutta hänen silmänsä kaihtivat opettajan katseita.
Lääkäri ei kirjoittanut mitään lääkkeitä, mutta silti Antonio välinpitämättömästi korvasi hänen vaivansa kuoreen suljetulla runsaalla rahasummalla. Lääkäri vain moneen kertaan korosti, että Margan oli välttämättömästi lähdettävä pois kotoa ja vuoristoon, niin ylös kuin suinkin.
Opettaja ajatteli synnyinseutuaan ja entistä taloaan, jonka ehkä vielä voisi saada takaisin, mutta kun Antonio mainitsi jo tietävänsä, minne lähettäisi Margan ja pikku tyttönsä, nimittäin kaukaisten sukulaisten luo, opettaja painoi päänsä alas ja poistui ulos.
Toistamiseen hän suuntasi askeleensa leppien keskellä olevaan taloon. Vieraan lääkärin käynti herätti hänen epäluuloaan ja tuntui melkein juonelta, jonka Antonio oli keksinyt saadakseen Margan ja tytön pois talosta. Miksi? Mitä sekavimmat ja tolkuttomimmat ajatukset temmelsivät hänen aivoissaan. Mutta kun paha on syössyt ihmisen hänen tasapainostaan, kaikki tuntuu mahdolliselta. Hän tuskin tunsi mielessään rohkeutta katsoa uudestaan silmästä silmään sitä miestä, josta kerran oli toivonut saavansa itselleen pojan. Hän tunsi, että salainen voima loi hänen eteensä tämän ristiriitaisen näytelmän, joka tosin ei suoranaisesti koskenut häntä, mutta joka silti tavallaan johtui hänestä, ja että ainoastaan toinen voima, hänen oma sisäinen voimansa, saattoi johtaa sen onnelliseen ratkaisuun. Sanalla sanoen, hänen vakaumuksensa oli, että kaikki oli rangaistusta hänen vielä sovittamattomasta synnistään, ja että ainoastaan hänen kärsimyksensä ja nöyryytyksensä voisivat kääntää asiat oikealle tolalle.
Ja samoin kuin yöperho liitelee valoa kohti, hän toistamiseen tunsi vetovoimaa kirouksenalaisen talon rautaporttia kohtaan. Tuo talo vaikutti hänen mielikuvitukseensa yhtä houkuttelevasti kuin vilkkaasti kuvitteleviin lapsiin, mutta hän etsi myös taustaa omalle salaiselle surulleen — synkkää, läpikuultamatonta taustaa, josta hanen uhrautumisensa ääriviivat paremmin eroaisivat. Siten katumuksentekijä hakee luolaa, jossa voi sovittaa syntinsä.
Ja kevät levitti tuohon yksinäiseen puutarhaankin ilonsa harson. Verevää vihreyttä uhkuvat puut kaikuivat linnunlaulustä, ja penkit ja pöydät, jotka viime sade oli huuhtonut puhtaiksi, loistivat kuin uusina.
Ja kuin vuorostaan salaisen voiman vetämänä näyttäytyy vanha nainen lehtikujan päässä. Hän kulki kumarassa tuijottaen maahan, mutta huomatessaan opettajan hän koetti ojentautua suoraksi, ja kompastellen hän riensi portille ja avasi sen muitta mutkitta.
Opettaja muisti luvanneensa palata, ja suljettuaan portin muori lähti näyttämään hänelle vartian asuntoa.
Se oli pitkä huone, joka oli rakennettu huvilan jatkoksi, ja jota aikoinaan oli kaiketi käytetty vajana tai jonakin sen tapaisena. Toinen puoli huonetta ulottui ylöspäin kattoon asti, jonka punaiset tiilet loistivat orsien lomitse; huoneen toinen puoli oli matalampi, siinä oli parvekkeentapainen välikatto, jolle pääsi tikapuita myöten.
— Tuolla ylhäällä poikani nukkuu öisin, Vanhus selitti. Siellä säilytämme lakanoita, jotka uskottiin huostaamme huonekalujen mukana.
— Mokomatkin huonekalut! opettaja ajatteli katsellessaan ympärilleen.
Sopessa sisäkaton alla oli vanhan naisen kurja vuode, peitteenä säkintapainen. Itäviä perunoita ja kuivia maissinlehtiä oli hajallaan likaisilla huonekaluilla, jotka muka kuuluivat kristillisten ihmisten asuntoon. Paljaat savuttuneet seinät olisivat johtaneet mieleen varakkaan talonpojan alkuperäisen keittiön, jolleivät lika, epäjärjestys ja ummehtunut tallinhaju olisi tehneet koko huonetta perin kolkoksi. Ainoana valokohtana tässä kurjuudessa oli iso kamiina ja hella, joilla oli yhteinen savuhormi, ja valkea, joka tarjosi mahdollisuuden toivon asua tässä hökkelissä.
Hellalla oli musta pata, joka kiehua porisi tanssittaen kanttaan, jonka alta levisi ympärille sipulin sekaisten papujen haju — vaatimaton haju, joka silti palautti opettajan mieleen Margan keittiön miellyttävät tuoksut ja Olan pienen sormen, joka kynnellä napsutti tuon padan silausta, mikä ennusti oivallista ateriaa, eikä hän karkoittanut tuota muistoa, vaikka se tuotti hänelle mielipahaa, sillä katumus ei ole katumusta, ellei se ole muodostunut suurista ja pienistä kieltäymyksistä.
* * * * *
Illan suussa opettaja meni Margaa tervehtimään. Tässä ei ollut kuumetta, mutta hän oli tavallista heikompi, ja hänen kasvoissaan oli harmaankelmeä, ruumista muistuttava väri, joka punervassa iltavalaistuksessa näytti kahta kaameammalta.
— Mitä tuo tohtori sanoi? hän kysyi uneliaalla äänellä.
— Hän sanoi, että tautisi johtuu hermoistakin, ja että sinun täytyy saada lepoa ja mielenrauhaa.
Näin opettaja sanoi, joka luuli tietävänsä asiasta enemmän kuin lääkäri, mutta Margan aavemainen hymy, jonka lomitse hampaat välkkyivät esiin kuin nuoren naisen pääkallosta, masensi heti hänen rohkeutensa.
Tälläkään taholla ei sanoilla voinut aikaansaada mitään. Mutta hän rohkaistui uudelleen, kun Marga sanoi:
— Ei minun mieltäni paina mikään, ja kernaasti noudatan lääkärin neuvoa. Emmekö voisi lähteä teidän kotiseudullenne, isä? Olen jo kauan toivonut sitä.
— Miksi et ole sanonut sitä aikaisemmin? Nyt se on liian myöhäistä.Olen myynyt taloni, enkä tiedä, minne menisimme asumaan.
— Se ei tee mitään, isä, Marga äkkiä virkkoi uudelleen alistuvana.Lähden, minne Antonio vie minut. Ettekö te, isä, tule mukaan? VoisihanAntonio siinä tapauksessa jäädä tänne Ornellan kanssa valvomaan taloa,kunnes palaamme.
Opettaja katseli Margaa. Tämä oli painanut luomensa umpeen kaihtaen hänen katsettaan, ja opettajan teki mieli kohottaa niitä sormillaan, noita luomia, jotka olivat raskaat kuin hautakivet, ja huutaa, niin että kaikki sen kuulisivat:
— Nouse, nainen, ota vuoteesi ja kävele!
— Marga, hän sanoi ankarasti, minä en lähde matkalle teidän kanssanne.Muutan pian pois täältä.
— Miksi? Miksi?
Näiden hänen molempien vilpittömien ja hätääntyneiden huudahdustensa välillä oli lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä hänen pielustaan peittävä valonvälke näytti siirtyvän seinälle. Ja hänen kasvonsa peittyivät mustaan varjoon.
— Hän on kuollut, hän on kuollut sielultaan, opettaja ajatteli.
Silti hän tunsi kovaa tarvetta avata Margalle sydämensä, kuin vainajan edessä, jota tämän eläessä oli loukannut. Hän sulki vuorostaan silmänsä. Hänen oma äänensä kajahti kumeana hänen korvaansa muistuttaen pahasta, ja se värähteli itkusta.
— Marga, tulin tänne toivoen voivoni viettää täällä loppuikäni yhdessä teidän kanssanne ja ehkä saada uutta elämää, kuin vanha, pilalla oleva pursi, joka monien vastusten jälkeen kaipaa varmaa valkamaa ja korjausta. Mutta oivallan, ettei se ole mahdollista. Se on ehkä oma syyni. Huomaan päivä päivältä selvemmin, että minun ja teidän välillä, minun ja teidän katsantokannan ja elintapojen välillä on voittamaton ristiriita. Sentähden ei teillä voi minusta olla muuta kuin vastusta, enkä itsekään voi olla tuntematta tyytymättömyyttä ja hyödytöntä surua.
— Älä vastusta sanojani, hän lisäsi nähdessään Margan levottomasti liikehtivän vuoteessaan. Olen jo aikaisemmin sanonut sinulle, että olet älykäs ja ymmärrät kaiken, minkä sinulle sanon. Minä taas tiedän kaiken, mikä painaa mieltäsi, vaikka et siitä puhu. Muistatko, Marga, tuon ensimmäisen illan, jona tulin tänne? Siitä alkaen olen oivaltanut kaikki ne ikävät ja selvittämättömät seikat, jotka synkistävät sinun ja Antonion elämää. Nyt asiat ovat joutuneet vielä huonommalle tolalle. Itse rakkaudesta ja uskonnon puutteesta olette kaikki tekemäisillänne kaikkein pahimman rikoksen, olette näet tappamaisillanne olennon, ennenkuin se on syntynyt maailmaan. Mutta minä en enää aio asettua teidän väliinne, en edes tytön vuoksi, joka hengittää tätä myrkyllistä ilmaa ja joka hänkin lopulta turmeltuu.
Marga painoi taas kasvojaan pielukseen ja nyyhkytti. Äkkiä hän jälleen kohotti niitä, ravisti päätään vapauttaakseen kasvonsa hiuksien harsosta ja koetti puhua, mutta sai huuliltaan vain vaikeroivan huokauksen.
— Ei hyödytä ollenkaan, että puhut, Marga; olisi parempi, jos toimisit. Älä muutoin luule, että olen tässä pitääkseni teille joutavan nuhdesaarnan. Minäkin olen tehnyt syntiä, minäkin olen tehnyt senkaltaisen rikoksen, jonka nyt tahtoisin saada estetyksi. Nainen, miehesi äiti, surmasi itsensä minun tähteni. Hän oli raskaana, ja tiesi, etten minä aikonut ottaa häntä aviovaimokseni. Otin hoitooni hänen ensimmäisen lapsensa, jonka isä en ollut, mutta jonka tahdoin ottaa pojakseni. Siten luulin voivani sovittaa syntini, mutta tuo teko oli vain oikean sovitusuhrini siemen. Oikea katumus alkaa nyt vasta, ja antaudun siihen täydelleen pelastaakseni teidät. Älä itke, Marga, älä itke! Sensijaan nouse, niinkuin Kristus sanoi Latsarukselle, nouse ja kävele.
Marga itki nyt hiljaa kätkien kasvonsa hiustensa mustaan käärinliinaan.
— Sinun itkusi miellyttää minua, opettaja sanoi nousten, mutta avaamatta silmiään. Se on kuin ensi sade pitkällisen kuivuuden jälkeen. Ja sinä olet nouseva vuoteeltasi ja olet opettava lapsellesi sen, minkä minä olin toivonut voivani hänelle opettaa, nimittäin, että sen, joka tahtoo elää todella onnellisena, on seurattava Kristuksen lakeja. Sen sinä teet, ellet tänään, niin huomenna.
* * * * *
Seuraavana päivänä Marga ja Ola Antonion seurassa matkustivat Apenniinien vuoristoon, jossa heidän sukulaisillaan oli talo keskellä kastanjalehtoa. Opettaja saattoi heitä asemalle, ja koko matkan hän kantoi käsivarrellaan Olaa, joka ajatellessaan matkaa ja kaikkea uutta mitä saisi nähdä, ei ollut kovinkaan pahoillaan eron johdosta.
— Kirjoitan sinulle, tyttö sanoi vakavasti lohduttaakseen isoisää. Ja sitten tuon sinulle kotiin paljon kastanjoita, näin isoja kuin nyrkkini, kuorineen päivineen. Näetkös, näin kuorien piikit pistelevät.
Hän näpäytti vanhusta kasvoihin, ja vielä viimeisen kerran he nauroivat yhdessä.
Opettajakin puolestaan oli melkein tyytyväinen. Olihan hän ratkaissut sisäisen ongelmansa ja uskoi mielensä yksinkertaisuudessa, että elämän vaa'alla kärsimyksen vastapainona oli oleva se hyvä, joka siitä saattoi johtua.
Hän palasi kotiin ja asui talossa kolme päivää Ornellan kanssa kahden koskaan hiiskumatta halaistua sanaa siitä asiasta, joka koski heitä kaikkia. Hän tunsi tuota naista kohtaan vaistomaista kammoa kuin kaksoisolentoa kohtaan, joka vähimmästäkin sysäyksestä saattoi muuttua villipedoksi. Iltaisin hän sulketui huoneeseensa lukiten oven, ja päivisin hän meni kylään aterioimaan peläten, että tuo nainen antaisi hänelle ruoassa myrkkyä.
Kolmannen päivän iltana hän sulloi matkalaukkunsa, ja muutamaa hetkeä ennen Antonion paluuta hän jätti pöydalle Antoniolle kirjoittamansa kirjeen, jossa mainitsi, että hänen oli pakko matkustaa pois. Hän hyvästeli Olan leluja ja koiraa, joka levottomana hääri hänen ympärillään ehkä aavistaen hänen aikomuksensa. Lopuksi hän haki kissaa ja löysi sen kokoonkyyristyneenä makaamasta Margan huoneen sohvankulmassa ja seisoi hetken sitä katsellen.
Kaikki takavarikoidun talon vartian vaihtoa koskevat toimenpiteet oli jo suoritettu, ja opettaja lähti siis sinne suoraa päätä vastaanottamaan tuon toimen.
Vanha nainen myi hänelle koronkiskurin hinnasta jäljellä olevat ruokavarastonsa, neljä munivaa kanaa ja elämännautinnoille alttiin kukon. Korvauksena kalliista hinnasta vanhus antoi hänelle vähän hiiliä ja neuvoi, miten hän voisi estää tulta sammumasta; tarvitsi vain kätkeä syvälle tuhkaan siemen, s.o. hehkuva hiili.
Kun vanha nainen ja hänen poikansa olivat poistuneet horjuen taakkojensa alla, nuo molemmat, pienet ja huonokasvuiset olennot, jotka hämärässä näyttivät peikoilta, opettaja sulki portin ja katseli rautaristikon läpi tien toisella puolella kohoavaa taivaanrantaa, joka jo oli hämystä harmaa ja joka hänestä näytti isoa vankilaa ympäröivältä muurilta.
Nyt hän siis oli yksin ja hänen sisimmässään liikkui sellainen yksinäisyyden tunne kuin henkilöllä, joka ajattelee kuolemaa kauhistuen, että kaikki silloin loppuu. Hänen teki mieli itkeä, nojata porttiin ja suudella rautakankea, jonka ympärille Ola oli kietonut pienet sormensa. Sitten hän ajatteli, että tuo vanha velho tavallaan oli todellakin varastanut häneltä Olan, ja katui pakoaan, joka hänestä tuntui turhalta ja paheksuttavalta.
— Miehen tosi voima on siinä, että hän avoimesti taistelee pahaa vastaan, väkipakollakin, jos se on välttämätöntä, ja minun olisi pitänyt puhua pontevammin Margan ja Antonian kanssa ja saada heidät täyttämään velvollisuutensa.
Hän tunsi ruumiissaan väristystä ja palasi siihen synkkään luolaan, johon oli vetäytynyt kuin haavoittunut eläin. Hän kulki huvilan ympäri, joka mustana kohosi kohti tähtiä täynnä tuikkivaa taivasta. Hänen huoneessaan paloi tuli ja sen hohde väritti elämäntuntua. Hän arveli velvollisuudekseen olla koskaan päästämättä tulta sammumaan, kuin hän olisi tehnyt jollekin tämän lupauksen. Ja hän lisäsi puita pesään.
* * * * *
Samana iltana opettajan luullessa olevansa aivan yksin maailmassa, hänen luokseen tuli vieras. Se oli vanhempi niistä miehistä, jotka olivat vuokranneet huvilaa ympäröivän viljelysmaan. Hän sanoi kunnioittavasti nimensä olkihattu kädessään, ja kysyttyään arasti, voisiko tarjota apuaan, hankin alkoi valittaa kirousta, joka näytti painavan tätä paikkaa.
— Meitä tuli tänne neljä henkeä, minä, veljeni, vaimoni ja hänen miesserkkunsa. Elimme kaikki sovussa, ja alussa kaikki kävi hyvin. Mutta sitten vaimoni kuoli, ja hänen serkkunsa meni matkoihinsa, kun ei enää viihtynyt täällä. Minä ja veljeni Gesuino jäimme tänne ja olemme saaneet raataa kuin orjat kuitenkaan ansaitsematta enempää, kuin mikä menee maavuokraan. Kaikki menee päin hemmettiä, jopa niin, etteivät kanat enää muni. Sitäpaitsi minä ja veljeni alinomaa riitelemme. Ja tekin, joka näytätte kunnon ihmiseltä, säälisitte meitä, jos joskus näkisitte meidän menevän niinkin pitkälle, että pieksämme toisemme pahanpäiväisiksi.
— Se on kaunista! Ja miksi teette niin?
— Noin pilanpäiten. Ensin en voinut käsittää sitä, Gesuino on hyvä mies, liiankin hyvä, jumalinen ja hiljainen. Hänellä on rinta täynnä pyhäinkuvia, hän rukoilee lakkaamatta, uskoo aaveisiin, peikkoihin ja muihin piruihin. Mutta kun on kysymys pahojen sanojen käyttämisestä, hänen kielensä on terävä kuin keihään kärki. Enkä minäkään ole häijy, ja pidämme toisistamme, mutta silti riitelemme yhä. Veljeni sanoo, että se johtuu jostakin noituudesta.
— Eikö teillä ole naisväkeä talossa?
Mies teki käsillään häätävän liikkeen.
— Vaimoni kuoltua otimme taloon erään naissukulaisen. Tuo rakas sukulainen riisti talomme puti puhtaaksi, ja hän se ensin rakensi epäsopua meidän veljesten välille; ja lopulta minä nuija kädessä passitin hänet portista ulos. Sitten otimme eräänlaisen palvelijattaren. Hän ei varastanut eikä sekaantunut meidän asioihimme, mutta juoksenteli koko päivän miesten perässä. Hän oli sanalla sanoen lutka, ja lisäksi hänellä oli saastainen tauti, jota säädyllisyys estää nimeltä mainitsemasta. Kaikesta tästä masentuneina päätimme, Gesuino ja minä, elää ilman naisväkeä. Eihän tämä ole niin mukavaa, mutta parempi näinkin, kuin että on vieraita naisia. Ja muutoin hän, Gesuino, on oppinut tekemään yhtä ja toista. Osaapa hän ommellakin, mutta se vie paljon aikaa.
— Miksi ette mene uusiin naimisiin?
Mies mitteli toista kiireestä kantapäähän puoleksi ryppyihin piiloutuneilla pienillä vihreillä silmillään, jotka olivat alakuloiset, mutta silti veitikkamaiset.
— Tahtoisinpa kyllä ottaa eukon, mutta sen pitää olla nuori, ja sillä täytyy olla kolikoita. Mutta totta puhuen pelkään sellaisia.
Hän nosti pari sormea kuin kuvaillen kahta sarvea, ja nauroi; ja toisesta näytti, kuin hän olisi pitänyt häntä vähän pilanaan.
— Entä veljenne?
— Niin, hän on tehnyt puhtauden lupauksen. Hän kaihtaa naisia ja pakenee heti niitä nähdessään. Muutoin hän ei välitä miesseurastakaan. Tänä iltana hän ei tahtonut tulla kanssani teitä tervehtimään, ja saattepa nähdä, ettei teidän onnistu puhua hänen kanssa kahta kertaa vuodessa.
— Hyvä, sitä paremmat ystävät meistä tulee.
— Ei teidän silti pidä luulla, että minäkään olen suupaltti, mies äkkiä vakuutti, mutta joskus on tarve keventää sydäntään. Ja jollei avaa sydäntään miehille, niin kenelle sitten? Sanotaan, että olette ollut koulunopettaja, ja siis tiedätte paljon asioita. Paljon asioita — hän toisti miettivän näköisenä. Tuo vanha muija, joka asui tässä, sanoi minulle: "Kun tarvitset neuvoa, niin mene hänen luokseen, se on oppinut mies".
— Mitä se mummo minusta tietää? Jos olisin oppinut mies, niin en kai olisi täällä. Mutta yhtäkaikki, jos tarvitsette neuvoa, koetan antaa sen teille, samoin kuin ehkä minä tarvitsen teidän neuvoanne.
— Ja jos tarvitsette jotakin, toinen sanoi, rohkaistuneena ja tyytyväisenä, niin käskekää vain. Tuo vanha akka ehkä puhui pahaa meistä, sillä veljeni Gesuinon kanssa hän ei juuri elänyt sovussa, ja hänen poikansa vaati, että me vartioisimme taloa sill'aikaa kun hän juoksenteli kylällä, ja se mies oli oikea kylänluuta. Viime aikoina nuo molemmat, äiti ja poika, olivat käyneet tuiki kummallisiksi. Henäkivät, se tahtoo sanoa luulivat nähneensä tuon isän aaveen, jonka pojat olivat tappaneet, ja me nauroimme heille, vaikka veljessänikin on vähän tuollaista taikauskoa. Mutta te varmaankaan ette sellaisiin usko?
— Kuolleet ovat kuolleita, opettaja sanoi, ja ne aaveet, joita on pelkääminen, ovat eläviä.
— Hyvin sanottu! Mutta nyt en häiritse teitä kauempaa, ja pyydän anteeksi viipymistäni. Varhain huomisaamuna lähden kylälle, ja jos tarvitsette jotakin, niin sanokaa pois vain. Sitä varten tulinkin tänne.
— No niin, ostakaa sitten minulle leipää. Ja pyydän teiltä muutakin.Älkää puhuko kenellekään minusta, älkääkä sanoko, että asun täällä!
Mies painoi pari sormea huulilleen, ja hänen silmänsä muistuttivat Olan koiran silmiä, kun sitä hyväili. Tämä lohdutti opettajaa, ja hän ajatteli, että Kaitselmus lähetti hänelle sen aineellisen avun ohella, jota tämä suorasukainen mies hänelle tarjosi, senkin lohduttavan tietoisuuden, jonka toisen sielun läheisyys tuottaa ihmiselle.
Jo ensimmäisestä illasta alkaen hän ryhtyi täyttämään vartianvelvollisuuksiaan. Hän luuli kuulevansa jotakin melua ja kiersi huvilan nähdäkseen, oliko mitään epäilyttävää. Mutta kaikki oli hiljaista, ja kirkas kuu valoi melkein aavemaista hohdettaan tähän äänettömään ja autioon taloon. Erään pensaan kohdalla opettaja kuitenkin luuli näkevänsä varjon. Eihän se ollut muu kuin tuon pensaan luoma varjo, mutta silti hän tunsi salaperäistä väristystä ruumiissaan. Hän palasi vuoteeseensa, mutta ei saanut unta. Hän kuuli kaukaa koirien haukuntaa ja rottien juoksentelua katolta. Kanatkin, jotka olivat kokoontuneet huoneen vastakkaisessa sopessa olevalle yöpuulleen, päästivät unissaan tämäntästä vaikeroivan kotkotuksen. Opettaja sytytti kynttilän, mutta sen valo oli heikko, hänen silmänsä väsyivät, eikä lukemansa tunkenut hänen sieluunsa, niinkuin muulloin.
Uudelleen hän silloin puhalsi kynttilän sammuksiin ja vaipui muistoihinsa, varsinkin niihin, joita tahtoi paeta. Näin äiti yöllä tarjoaa rintaansa levottomalle lapselle, vaikka tietääkin, että se voi vahingoittaa lasta.
Mutta unettomuutta kesti kauan, ja vasta aamun sarastaessa, kun hän jo aikoi nousta, syvä ja rauhaton uni pahoine unennäköineen valtasi hänet painajaisen tavoin.
Herätessään opettaja huomasi miehen jo asettäneen ikkunalaudalle ostamansa leivän ja sen viereen kiulun, jossa oli raikasta vettä. Tämä huomaavaisuus liikutti häntä.
— Mitähän he ajattelevatkaan minusta? Kai, että olen tullut tänne vain nukkumaan.
Hän alkoi työnsä, ruokki kanat, ja rupesi puhdistamaan lattiaa, mikä oli vaivalloinen tehtävä, kun vanha nainen oli jättänyt taloon vain luudan pätkän, mutta ei pienintäkään pesuriepua, mutta hän muisti miehen tarjouksen ja lähti lainaamaan luutaa. Veljekset jotka olivat suuresti toistensa näköisiä, molemmat lyhyitä ja jäntteriä, molemmilla punertava tukka, raatoivat tuvan edessä pellollaan. Vanhempi kaivoi esiin maasta, joka jo oli käynyt hieman kuivaksi ja kovaksi ensi lämmöstä, perunoita, jotka olivat pyöreitä ja sileitä kuin keltainen marmori. Opettaja seisahtui katselemaan ja tämä ihmisravinnon kohoaminen mullasta tuntui hänestä ihmeeltä. Mies valitti:
— Ne ovat pieniä, eikä niitä ole paljon. Ei tahdo saada edes senvertaa, minkä on maahan pannut.
Silti hän tarjosi niistä muutaman opettajalle, ja tämä otti ne katsoen Gesuinoon, joka nipin napin oli vastannut hänen tervehdykseensä. Gesuino ei muutoin näyttänyt kiinnittävän häneen vähintäkään huomiota, mutta poistuessaan luutineen ja perunoineen opettaja kuuli veljesten riitelevän.
Työ sai aamun kulumaan nopeasti ja melkein iloisesti. Hän kantoi naapuriensa tunkiolle maissinlehdet, mädät perunat ja kaikki tarpeettomat esineet, jotka olivat tiellä huoneessa. Hän kantoi ulos huonekalutkin pesten ja desinfioiden niitä auringonpaisteessa, samoin hän vei ulos patjat ja vuoteen peitteen. Ihmetellen hän näki, että lakanat, jotka muija edellisenä päivänä oli vaihtanut, olivat puhtaat, mutta ullakolla, johon hän kiipesi ikäisekseen tavattoman notkeasti, hän sitävastoin näki kasan likaisia lakanoita.
Tämä ullakko muodosti pienen huoneen, jossa oli vuode ja puulaatikko, jota saattoi käyttää pöytänä tai istuimena. Valo tunki sisälle pienestä seinäaukosta, josta näkyi huvila-alueen pelto. Puhdistettuaan tämän ullakkohuoneen opettaja laskeutui jälleen tikapuita alas ja lakaisi huoneensa. Lattian pöly tanssi melkein ilkkuen hänen ympärillään. Kuta kovemmin hän lakaisi, sitä enemmän tomua pöllysi esiin, ja tämäntästä hän meni ovelle sylkemään ja niistämään nenäänsä. Hän ajatteli Olaa: olisipa tyttö ollut siinä nauramassa ja auttamassa häntä! Pois, pois! Pölyä lakaisemalla hän hiukan taltutti levottomuuttaan ja palasi työhönsä kuin vanki, joka hetkeksi on asettunut koppinsa ovelle katselemaan kaukaista taivasta. Päätettyään lattian puhdistamisen ja ripsuttuaan seiniä, joista sateli alas hämähäkinverkkoja vielä täynnä menneenvuotisia kuolleita kärpäsiä, hän ajatteli, että täytyi saada jotakin syötävää. Hän meni tarkastamaan kanahäkkiä, joka oli puoleksi olkien täyttämä ja johon muorin selitysten mukaan kanat munivat neljä munaa päivässä. Mutta hän löysi vain kaksi, joista toinen, mustatäpläinen oli munitusmuna, ja toinen, valkoinen, oli vielä lämmin kuin jo keitetty.
Hän siis tyytyi siihen ja kastoi munaan leivän, niinkuin Olan oli tapana herkutellen kastaa korppunsa kermaan.
Sitten hän jatkoi työtään, ja kun hän oli saanut pestyksi ja asetetuksi paikoilleen huonekalut, hänestä tuntui, kuin hän olisi myrskyisen matkan jälkeen laskenut turvalliseen satamaan. Ja kuten kaikilla matkustajilla on tapana perille saavuttuaan tehdä, hänkin avasi matkalaukkunsa.
Ensimmäinen esine, jonka hän otti esille, oli herätyskello, joka oli seurannut häntä kotiseudulta asti. Se kävi vielä välinpitämättömänä kaikesta muusta kuin velvollisuudestaan, ajan osoittamisesta. Hän asetti sen keskelle vielä kosteata pöytää, ja se raksutteli edelleen rohkeasti tultuaan äkkiä ympäristönsä ajan ja paikallisuuden valtiaaksi.
Opettaja tunsi itsensä virkistyneeksi, ikäänkuin olisi jälleen tavannut toverin yksinäisyydessään. Mutta vielä suuremman ilon hänelle tuotti reunoistaan kellastunut kanavakankaalle tehty koruompelus, jota hän ei ollut Margan talossa oleskellessaan kertaakaan ottanut esille matkalaukusta.
Tuo koruompelus muodosti taulun, joka kuvasi autiota rantaa. Alareuna, joka oli kirjailtu harmaalla silkillä, merkitsi hiekkaa, sen yläpuolella oli vihertävä juova: meri; ja vielä ylempänä taivaan siniharmaa tausta. Tässä maisemassa, joka ainoastaan kolmella juovalla kuvasi ilmavia, äärettömiä etäisyyksiä, taivalsi kaksi ihmishahmoa. Ne näyttivät todella liikkuvan eteenpäin nostellen vuorotellen jalkojaan ja painaen jälkensä hiekkaan. Toinen niistä oli kaljupäinen mies, yllään uuman kohdalta vyöllä kiinnitetty pitkä kaapu ja nauhasandaalit jalassa. Hänellä oli kädessä mytty, ja hänen perässään kulki häntä pitempi nainen, sylissään mustaan vaippaan kääritty lapsi (se oli epäilemättä lapsi, päättäen siitä tavasta, jolla nainen piteli kantamustaan). Nainen oli pukeutunut punaisiin, hänellä oli niinikään nauhasandaalit jalassa, ja pään ympärille oli kierretty palmikot, jotka keltaisella silkillä oli saatu ihmeteltävän luonnollisiksi.
Tämän koruompelun alareunassa näkyi silkkikirjaimin kirjoitus:
Pako Egyptiin.
Muutamalla naulalla tämä pieni gobeliinintapainen kiinnitettiin seinään vuoteen yläpuolelle, ja se tuntui kirkastavan koko huoneen.
Peite, joka oli kuin säkki ainakin, levitettiin matoksi permannolle, ja lakanat katettiin vain valkoisella ripsureunaisella peitteellä, joka oli jotakuinkun puhdas ja jota vanhus oli pitänyt kokoonkäärittynä pieluksen alla.
* * * * *
Kun kaikki oli järjestyksessä, opettaja meni uudelleen miesten asunnolle viemään takaisin luudan. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että he taas riitelivät, kuin eivät olisi sinä päivänä muuta tehneetkään, ja hänen täytyi itsekseen nauraa heille. Nähdessään hänet he vaikenivat, ja vanhempi nousi kunnioittavasti häntä tervehtimään.
— Tässä tuon luudan takaisin, opettaja sanoi nojaten sen varteen, ja suuri kiitos! Ja kiitos perunoistakin, jotka olivat niin hyviä, etta sulivat suussa.
— Me emme vielä ole koetelleet niiden makua. Kokki, näet, vanhempi veljistä selitti vilkaisten nuorempaan, on huonolla tuulella.
— Tiedän sen. Oletteko suutuksissanne minulle, Gesuino? Olette oikeassa, käyn täällä liian usein vaivaamassa teitä. Mutta korvaukseksi voin ehkä vuorostani tehdä teille palveluksen. Tulkaa tänään luokseni iltaruoalle. Minulla ei ole paljoa kotona, mutta sen vähän, mikä minulla on, tahdon tehdä moninkertaiseksi, niin kuin Jesus ennen. Mutta teidän pitää käydä ostamassa minulle viiniä.
— Meillä on kotona viiniä, joka on mietoa, mutta hyvää, vanhempi veli sanoi nuoremman sillävälin vaietessa ja nyrpeän näköisenä jatkaessa kaivamistaan.
— Kiitos vain. Mutta minä tahdon saada jaloa viiniä, joka vahvistaa verta. Luulenpa, että tuossa tienristeyksessä on ravintola. Jollei siitä ole liian suurta vaivaa, pyydän teitä käymään sieltä ostamassa minulle pari pulloa viiniä.
— Jeesus Maria! Tahdotteko saada meidät hengiltä?
— Siinä tapauksessa saamme toisistamme seuraa, opettaja sanoi antaen miehelle rahoja viiniin. Mitäs te sanotte, Gesuino? Vastatkaa toki, olkaa niin hyvä. Tuletteko, vai ettekö tule?
— Totta kai, Gesuino mutisi kääntämättä päätään.
— No, viimeinkin olemme kuulleet äänenne kaiun. Ja nyt täytyy lähteä valmistamaan juhla-ateriaa.
Tuotapikaa hommatut kutsut eivät tuottaneet koulunopettajalle vaikeuksia. Vanha vaimo oli muun muassa myynyt hänelle vuoristosta tuodun liikkiön, jauhoja, säilykkeitä ja juustoa. Jotta ei vieraiden vastaanotto tulisi noloksi, hänellä tarvitsi vain olla hyvää tahtoa ja taitavuutta, ja jos jälkimmäinen olikin puutteellinen, edellistä oli sensijaan sitä enemmän.
Hän pani siis vettä tulelle ja otti sillä aikaa alas liikkiön, joka ollakseen turvassa rotilta riippui nuorasta keskeltä kattoa kuin lamppu. Hän laski sen pöydälle, katsoi ja käänteli sitä löytääkseen sopivan hyökkäyskohdan. Oikea puoli näytti hänestä paremmalta; mutta sitten hän huomasi, että se oli liian laiha, ja useastakin syystä hän tarvitsi silavaa. Sentähden hän kävi käsiksi toiseen puoleen, ja leikattuaan pois suolaisen, rösöisen kuoren, hän saikin näkyviin valkoisen silavan ja punaisen lihan.
Mutta veitsi on tylsä. Sillä ei voi leikata ohuita viipaleita, minkävuoksi hän hioo sitä toisella pienemmällä veitsellä. Molemmat terät säihkyvät ja kitisevät tuossa hurjassa painissa väliin päästäen iloääniä. Ja nyt veitsi voitostaan hehkuen uudelleen, julmana ja äänettömänä leikkaa liikkiöpotilasta, ja nyt viipaleet putoilevat ohuina ja leveinä. Opettaja pitelee niitä päivää kohti kuin kallisarvoisen kankaan tilkkuja. Silava näyttää hänestä valkoiselta sametilta, liha mahonginväriseltä kirjosilkiltä.
Sitten hän järjesti nämä viipaleet siron ruusun muotoon pyöreälle tarjottimelle ja leikkeli edelleen liikkiön silavaa. Ja näiden poloisten silavapalasten parissa, jotka sikin sokin heitettiin leikkuulaudalle, hänen veitsensä raivosi hurjasti muuttaen ne hakkelukseksi. Ja kun kattila vedettiin hellan laidalle antamaan tilaa mustalle paistinpannulle, johon silavahakkelus oli kaadettu ja joka sai onnettomuustovereikseen muutamia voinokareita ja paloiksi leikeltyä kynsilaukkaa ja sipulia. Kaikki tämä alkoi sähistä ja vaikeroida, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin, kunnes säilykerasian tomaatit sekoittivat siihen tahmean verensä, joka tuntui muuttavan tuskan iloksi.
Pantuaan uutta vettä kiehumaan opettaja otti esille ison leivinlaudan, joka oli puhdas ja melkein neitseellinen valkoisen puun alastomuudessaan. Ja muistaen, miten naisilla on tapana menetellä tällaisissa tilaisuuksissa, hän kaatoi laudalle pienen jauhovuoren ja painoi sormella keskelle aukon kuin tulivuoren kraaterin. Tulivuorelta todella tuo jauhokasa näytti, kun hän sen keskelle painamaansa aukkoon kaatoi kiehuvaa vettä. Siitä nousi höyryä, läjä luhistui kokoon ja hän pisti siihen kätensä, ikäänkuin pitääkseen sitä koossa ja jälleen rakentaakseen sen pystyyn.
Mutta jauhot hajaantuivat joka taholle, ja ne jauhot, jotka jo olivat kastuneet, tarttuivat kiinni hänen sormiinsa ärtyisinä ja kuin kostaakseen. Ennen pitkää hänen kätensä olivat kuin valkoisten villakintaiden peittämät, ja jauhot, jotka raivokkaasti karkasivat pois laudalta, pyrysivät alas tahraten hänen pukunsa etupuolen.
Tämä oli pulmallinen hetki. Hän katseli epätoivoissaan takkiaan rohkenematta kajota siihen kauheilla käsillään. Mutta sitten hän tuli ajätelleeksi, ettei hän enää pelännyt mitään elämässä, ja vähitellen hän toisella kädellä vapautti toisen käden taikinapäällyksestä. Molemmin käsin hän sitten kokosi hajaantuneet jauhot keskelle lautaa, rohkein sormin hän alusti ja pakotti niskoittelevan aineen yhtymään yhdeksi kappaleeksi.
Hän huokaili, ja oikea käsi oli hellänä, mutta hanen onnistui väkisinkin saada jäykkä taikina pehmeäksi. Venyttämällä ja kokoon käärimällä ja jälleen litteäksi kaulimalla hän sai sen lopulta nöyräksi. Se oli lämmin, pyöreä ja sileä kuin naisen povi.
Sitten hän jälleen otti pienen veitsen ja kaapi laudan puhtaaksi siihen tarttuneesta taikinasta. Hän leikkasi siitä irti palan, pyöritti ja sotki sitä ja muodosti sen pitkäksi käärmeeksi, jonka veitsi joutuin leikkeli pieniksi paloiksi aivan kuin olisi tuhonnut vaarallisen eläimen. Sitten hän etusormella muovaili nämä pienet taikinapalaset pitkulaisiksi näkinkengänmuotoisiksi kokkareiksi. Ja ne marssivat hyvin järjestettynä sotajoukkona laudalle odottaen lautasliinan peitossa padan sisällyksen kiehumista.
* * * * *
Määrähetkenä molemmat kutsuvieraat saapuivat. Vanhempi veljeksistä tuli sisälle opettajan asuntoon ja tarjosi hänelle apuaan, nuorempi taas kierteli uteliaana ja epäluuloisena pöydän ympärillä, joka oli katettu ulos puiden suojaan, ja nuuski kaikkea ikäänkuin ollakseen varma siitä, ettei ruokia oltu myrkytetty.
Punaiset liikkiöviipaleet, leipä ja keltainen viini, mutta ennen kaikkea talosta virtaava suloinen tuoksu rauhoitti häntä. Hän istuutui penkille pöydän ääreen ja sai vaivoin vedetyksi esille takkinsa isosta povitaskusta pienen juuston, joka oli vaaleankeltainen ja kiilsi kuin norsunluu. Hän laski sen varovasti pöydälle molempien viinipullojen väliin ja jäi katselemaan kokonaisuutta taiteenharrastajan tavoin, joka tarkastaa "asetelmaa".
Mutta kun talon ovella tulivat näkyviin veli, joka hartaana kantoi kokkareita sisältävää liemimaljaa, ikäänkuin se olisi ollut pyhä astia, jä hänen takanaan opettaja, kaula sojossa, silloin Gesuino kavahti pystyyn ja asettui kunnia-asentoon, joka muistui hänen mieleensä niiltä ajoilta, jolloin hän oli sotamiehenä ja jota vaadittiin kenraalin kulkiessa ohi.
Alussa vallitsi noiden kolmen miehen aterian aikana painostava hiljaisuus, mikä on niin tavallista tämänkaltaisissa tilaisuuksissa. Heidän ympärilleen oli kerääntynyt joukko kuokkavieraita, nimittäin kissa poikasineen, miesten koira ja talon kanat. Tämä seura palautti opettajan mieleen toisen talon, toisen perheen, ja näkinkenkäkokkareet tuntuivät hänestä kovilta ja sitkeiltä.
Hiukan kovia ne olivatkin, mutta runsaasti juuston sekainen kastike oli kuin korea puku, joka somistaa vanhanpuoleistakin naista. Gesuino nieli niitä hekumallisesti, enemmän kuin toiset, toisen toisensa perästä, ensin imettyään niitä kuin makeisia. Ja pistettyään haarukkansa toiseen, hän jo halukkaasti katseli toista, ja näin hän teki, kunnes vati oli tyhjä. Silloin hän otti palan leipää tehdäkseen puhdasta jälkeä, mutta opettaja riensi noutamaan uusia varastoja.
Gesuino huokaili ylen onnellisena. Hän tarttui jälleen haarukkaan nöyrän näköisenä ja jatkoi työtään. Mutta nyt hän jo malttoi kiinnittää huomiota ympäristöönkin, ja kun koira tuijotti häneen heiluttaen häntäänsä, joka törrötti pystyssä kuin rukoileva sormi, hän heitti sille kokkareen, mutta kissanpoika oli ketterämpi ja sieppasi sen.
Toinen veli ei syönyt niin himokkaasti, vaan osasi viekkaasti salata ahneutensa. Ja kun opettaja oli täyttänyt kaksi ensimmäistä lasia viinillä ja kaatanut omaan lasiinsa vettä, tuli vanhemman veljen silmiin puoleksi surkua, puoleksi iloa kuvastava kiilto. Surku, kun näki opettajan lasissa vettä, ilo taas toivosta, että molemmat pullot olivat varatut yksinomaan vieraille. Mutta viinin oivallisuus sentään voitti itsekkyyden. — Entä te, ettekö juo viiniä?
— En juo. Lääkäri on kieltänyt.
Nämä sanat tekivät peloittavan vaikutuksen. Tuo hiljainen Gesuinokin nosti haarukkaansa kuin uhkaavaa kolmihaaraa.
— Hiiteen kaikki lääkärit ja lääkkeet!
Ja nyt alkoi keskustelu.
— Kerran lääkäri kielsi minuakin juomasta viiniä, syömästä lihaa, makarooneja ja papuja. Vaimoni, jonka vertaista on harvassa, ei väittänyt lääkäriä vastaan. Mutta tämän mentyä tiehensä hän sanoo minulle: "Proto, nyt ei sinulla ole muuta neuvoa kun uskoa sielusi Jumalan haltuun!"
— Minäkin sen muistan, Gesuino huusi. Ja vaimosi ryhtyi heti keittämään papuja ja meni ostamaan viiniä.
— Ja juokaamme nyt lääkärin terveydeksi.
— Toisella kertaa…
Mutta kävisi liian pitkäksi kertoa kaikki ne hengenvaarat, jotka varsinkin Proto muisti ja jotka oli välttänyt siten, ettei totellut lääkäriä. Lopuksi Gesuino kertoi vielä tämän jutun:
— Kerran nyrjäytin toisen jalkani. Proton vaimo vatkasi munan sekaista öljyä, voiteli sillä nilkkaani ja sitoi sen lujasti. Kolmen päivän kuluttua olin taas terve kuin 'pukki'. Lyönpä vetoa, että jos olisin kutsunut lääkärin, hän olisi katsonut välttämättömäksi leikata poikki koko jalan.
Opettaja hymyili suopeasti, ja sitten puhuttiin hauskemmista asioista.
Keskusteltiin myös eri tavoista, miten päästä rauhaan muurahaisista, sekä siitä, miten pitää jättää siemenpavut ja -herneet varsiin, kunnes ne ovat ihan kuivat. Vasta aterian lopulla, kun oivallinen pyöreä juusto leikattiin viipaleiksi ja se näytti hikoilevan kipuansa, mutta sitten ilomielin tarjoutui puikahtamaan vierasten suuhun, puheet kääntyivät vakavammalle tolalle.
Gesuino itse otti puheeksi kysymyksen, miksi kaikkein rauhallisinkin mies yhä luo itselleen uusia huolia.
Hänen punertavien kiharoiden ympäröimät kasvonsa olivat oranssinväriset, ja hänen pienet sinertävät silmänsä loistivat kyynelten kostuttamina. Kun nuo kaksi muuta katselivat häntä hieman epätietoisina, hän löi kämmenensä pöytään ja nyökäytti päätään huvilaan päin.
— Hitto vieköön, tarkoitan, että miksi noiden ihmisten, jotka asuivat tuolla ja joilla oli kaikkea, mitä tarvitsivat, pitikään noin syöksyä turmioon.
Proto katsoi opettajaan vilkuttaen silmää, pyytäen anteeksi veljensä yksinkertaisuutta ja selitti viipymättä tuon murhenäytelmän aiheen:
— Sentähden, etta he olivat pähkähullujä.
Ja omasta puolestaan hän kävi käsiksi toiseen viinipulloon.
— No niin, opettaja sanoi, miten se sitten oikein tapahtui?
— Asia oli, nähkääs, sillä tavalla, että heillä oli ihan liian hyvät olot, isällä ja pojilla. Isä piti rahat takanaan, mutta pojat tahtoivat huvitella. Siitä syntyi riitaa ja alituista kiistaa, ja viimein pojat löivät isän kuoliaaksi.
— Hulluja? Gesuino sanoi mietteissään ja ärtyneenä veljen selityksestä. Häijyjä he olivat, ja Jumala on heitä rangaissut.
— Jumala! Mikä Jumala? Jumala ei sekaannu sellaisiin asioihin, silloin hänkin olisi häijy.
Gesuinon kasvot kävivät mustanpuhuviksi.
— Sinä puhut vain, kun sinulla ei ole uskoa.
— Päinvastoin minulla ehkä on enemmän uskoa kuin sinulla, veikkoseni.
Ja näytti siltä, kuin heidän tavallinen kinastelunsa taas olisi alkanut, kun opettaja tuli väliin:
— Asianlaita on niin, että ihminen tarvitsee liikuntoa. Tämä tarve alkaa jo, kun hän tuskin on syntynyt. Elämä on liikuntoa, eivätkä tähdet ja merikään koskaan ole paikoillaan. Mutta Jumala on antanut ihmiselle arvostelukyvyn, ja ihmisen velvollisuus on kohdistaa toimintakykynsä hyvään, tehdä työtä ja elää sovussa itsensä ja muiden kanssa. Tämän voi jokainen tehdä, jos vain tahtoo.
— Ihminen tahtoo, tahtoo, mutta se ei aina hänelle onnistu, Gesuino huomautti. — Ja lisäksi on aina toisia, jotka ärsyttävät.
— Kuka? Minäkö muka? Proto virkkaa kiivastuen. Olenhan minä maailman rauhallisin ihminen.
— Ei nyt ole kysymys teistä kahdesta, opettaja sanoo kaataen viiniä heidän laseihinsa. Tai miksikä ei teistäkin? Te pidätte toisistanne ja kuitenkin riitelette lakkaamatta. Miksi, sanokaapa!
— Se on hän, se on hän! Gesuino huudahtaa ja osoittaa sormellaan veljeään. Hän näkee vikoja kaikessa, mitä minä teen, arvostelee kaikkea, ja mikä pahinta, pitää pilanaan kaikkea, mitä teen. Sanalla sanoen, hän kohtelee minua kuin poikanulikkaa tai kuin hölmöä, sillä hän luulee itseään minua etevämmäksi. Sensijaan…
— Sensijaan te luulette itseänne häntä etevämmäksi. Sellaisia olemme kaikki. Syy on siinä, että olemme unhottaneet jumalalliset lait. Nöyrtykää, niin teidät ylennetään! Ja lisäksi olemme unhottaneet kymmenet käskyt. Lyönpä vetoa, että te, Gesuino, ette muista niitä, ettekä tekään Proto.
— Enpä minä, totisesti, muistakaan, Proto vastaa lievä ivahymy huulilla, mutta tämä ei kohdistu häneen itseensä eikä opettajaan, vaan veljeen. Ja Gesuino älyää sen ja tuntee sappensa kiehahtavan, mutta koettaa hillitä itseään ja tunnustaa nöyrästi, ettei hänkään oikein muista Jumalan kymmeniä käskyjä.
Silloin opettaja otti piipun taskustaan, ja kun Proto seurasi hänen esimerkkiään, hän tarjosi tälle tupakkaa.
Gesuino ei tupakoinut.
— Minulla ei ole paheita, hän sanoi hiukan ylenkatseellisesti. Silti hän hiljaa ja muiden huomaamatta veti pullon lähemmäksi ja jatkoi juomistaan käyttäen hyväkseen toisten innostumista tupakoimiseensa. Mutta opettaja pani tämän merkille ja muisti Margan vakuutuksen, että Antoniolla muka ei ollut paheita. Ja sillä aikaa kun Proto jatkoi filosofoimistaan ahkerasti syljeskellen, opettaja veteli syviä sauhuja piipustaan ja loi katseensa korkeuteen kohti sinitaivasta, jota hämärän ensiverho hopeoi, ja vaipui osaksi surumielisenä, osaksi iloiten tähän havaitsemiseensa.