Yö oli joutunut.
Kuu kulki teräväkärkisenä rataansa Tähdet tuikkivat pistävinä. Taivas oli kylmä ja korkea.
Alla lepäsivät autiot hanget.
Siellä täällä lumikentän keskellä nukkui joku yksinäinen talo. Talojen vieressä vartioivat tummat, aavemaiset varjot.
Mutta pitkin kenttää kulki vihainen viima, yökoleana ja yksinäisenä.
Se tuli vaarojen kaidasta portista hiljaisena kuin huokaus, mutta leveni kentällä kylmänväkeväksi puhallukseksi. Se lakaisi pitkät taipaleet tyhjää, kunnes jostain tuiskujen kasvattamalta tieltä tai kunnaan töyräältä sai kahmalon irtainta lunta—harmahtavalla hangella juoksi valkeanvirisevä aalto.
Aukean reunamilla ja vaarojen rinteillä katseli kylmäntotinen, hiljaa huoahteleva metsä.
Tämän autiuden keskellä, kaitaisen järven lakealla jäällä kulki yksinäinen mies—etukumarassa, molemmat kädet lyhyen takin taskuihin työnnettyinä.
Vähänajettu tie oli äskeisen pyryn jäleltä epätasainen ja tupertava. Kulkija tuijotti omaan lyhyeen varjoonsa, joka häilyi sinne tänne hänen horjahtelevien askeleittensa mukaan.
»Niin olen nyt minäkin», ajatteli hän, »yhtä irrallinen ja häilyväinen.»
Viima vihlasi vihaisemmin, mutta hän ei sitä tuntenut.
»Miksi näin piti tapahtua?» ajatteli hän taas. »Minun elämäni on ollut nuhteeton ja kunniallinen. Harvoin mahtaa tämmöistä sattuakaan. Miksikä juuri minulle piti tämä kolaus?»
Hän huomasi äkkiä kuunvaloiset rantatörmät suoraan edessään ja pysähtyi—hän oli tullut järven päähän.
»Tästä minun pitäisi kääntyä?» huoahti hän raskaasti. »Vaan mitäs minulla on enää siellä tekemistä?»
Hän tunsi sellaisen yksinäisyyden ja autiuden sielussaan, että jos hänen edessään olisi ollut avanto, niin hän olisi aivan yhtä hyvin voinut astua eteen- ja alaspäin, kuin kääntyä takaisin.
»Olen aina ihmetellyt kuinka ihmiset voivat sellaista tehdä. Nyt en ihmettele. Kun ei ole maailmassa enää mitään, niin... Ja minulla ei ole mitään—eikä ole ketään, joka kaipaisi—Karoliinaa lukuunottamatta...»
Viima viilsi kylminä neuloina hänen ruumiinsa läpi—nyt hän sen tunsi, kun oli pysähtynyt.
Hän kääntyi hitaasti. »Onhan yhdentekevää minnepäin kävelen», ajatteli hän.
Mutta hänen ajatuksensa olivat sisarta muistaessa kääntyneet uusille laduille.
»Nyt ne paiskasivat minulle vielä kerranäpäränvasten silmiä!» kuohui hän katkerana. »Ja ehkärenkipojankin? Ehkä renkipojan äpärän entiselle renkipojalle ja äpärälle! Se vasta teko oli!»
Hän oli niin kuohuksissaan, että hän tuskin sai henkeä vedetyksi—nyt kun viima hänen käännyttyään uhoi vasten kasvoja.
Ja niin hänen aivojensa läpi kulki koko hänen entinen elämänsä aina tähän yöhön saakka. Isättömän pojan ilottomat lapsuudenvuodet, vuosikymmenien taistelu, vastukset ja menestys, työn ilo, nuortuva vanhuus, joka ikäänkuin vain lämpeni ja syveni loppua kohti—niinkuin hyvän peltomiehen vaot syvenevät vuosi vuodelta.—Nyt tämä!
»Luulemme olevamme isännät ja herrat elämämme yli», jatkoi hän mietteitään. »Silloin tulee pieni sallimuksen mutka ja kaikki hajoaa—toinen mies tarttuu ohjaksiin ja sanoo: minä tässä isäntä olen!»
Hän tunsi sinä hetkenä sallimuksen käden suureksi monisyltäiseksi kämmeneksi, joka laskeutuu näkymättömänä takaapäin ihmisen hartioille niin raskaana ja musertavana, ettei voi paikaltaan liikahtaa, eikä enää ymmärrä mitään, ainoastaan tuntee sen painon.
»Ja onko tämä nyt Jumalan tahdosta?» ajatteli hän taas. »Mitä hän minusta tahtoo? Olisin minä luullut noita neuvottavia olevan muita ennen minua—niin minusta on näkynyt. Mitä hän tällä tarkottaa?»
Vaikka hän olisi kuinka miettinyt, niin hän ei voinut tuota tarkotusta ymmärtää. Kelvottomat ihmiset—niin hän päätti—tässä olivat rypeneet synnissä ja sitten vierittäneet kurjuutensa syyttömän niskoille.
»Tämäpäs merkillistä seulomista on!» huudahti hän ajatuksissaan. »Ihminen koettaa ja koettaa parastaan—ja sitten tämmöinen loppu. Tätä vartenko tässä on eletty? Mitä elämä sitten oikein on?»
Hän oli pysähtynyt ajatuksissaan. Hän kohotti päänsä ja katseli ympärilleen kuin vastausta etsien.
Mutta kukaan ei vastannut. Kaikki oli yhtä kylmää, autiota ja mykkää kuin hänen oma sielunsa.
»Elämä», päätti hän, »mitäs se muuta on kuin niinkuin tuo tie. Kiemurtelee, tupertelee, ja tuolla jo häviää näkyvistä. Ja ihminen on kuin nuo lumenrakeet, joita tuuli tuossa lennättelee. Nyt tuonne—hetken päästä tänne—aina niinkuin tuuli heittelee.»— — —
—
—
Hän lähti jälleen eteenpäin.
»Menisinköhän papin puheille?» ajatteli hän hetken päästä. »Jos se osaisi sanoa mitä tässä olisi tehtävä.»
Hän kulki pitkät matkat ajatellen tätä asiaa puolelta ja toiselta.
»Kyllä se sentään saapi jäädä», päätti hän vihdoin. »Ovat liian nuoria, niin kappalainen kuin rovastinsijainen.—Mitäs netämmöisissäasioissa! Taitaa olla vain yksin selviteltävä—kun se on yksin kannettavakin...»
Hän ajatteli kuitenkin edelleen, että olisi sentään kuin kuorman kevennystä, jos voisi jonkun kanssa puhua.
»Paremminkin poikain kanssa», arveli hän. »Ne ovat hyviä poikia—ja nyt minä niiden silmäykset ymmärrän: ne ovat kärsineet jo ennen minua.—Vaan eihän sokea voi sokeata taluttaa.»
Hän huomasi tulleensa tien haaraumaan, ja pysähtyi hätkähtäen. Siinä pieni sivutie nousi rinnettä ylös.
Siellä seisoi Hovi kuolleena ja aavemaisena. Hän näki korkeitten koivujen varjojen huojuvan salaperäisesti hangella ja kuuli niiden jäätyneitten varpujen hiljaisen kahinan ja naksahtelun viiman kynsissä.
Ja tuolla oli riihimäki! Vanha, vinoon löngähtänyt riihi näkyi olevan kaatumaisillaan—uudet hirsikasatkin näyttivät niin sortuvan pelottavilta kuun kelmeässä valossa.
Kaikki nuo, jotka vielä muutamia tunteja takaperin tuntuivat omaisilta ja rakkailta, näyttivät nyt kuolleilta ja luotaan karkottavilta.
Hänelle kiertyi vedet silmiin.
»Ei, eteenpäin minun täytyy, vaikka maailman loppuun!» Hän lähti taas astumaan.
Mutta viima puski niin vihaisesti hänen ohuen vaatetuksensa läpi, että häntä värisytti. Niin hän pysähtyi ja jäi miettimään.
»Voinhan sentään maata tämän yön pirtissä—menen sitten aamulla minne menen.»
Kun hän astui rinnettä ylös, niin hänet yllätti kammottava tunne—hän tunsi äkkiä itsensävanhaksi.
Jalat tuntuivat taipumattoman jäykiltä. Niinkuin hän olisi ollut vanha käyristynyt katajaseiväs, joka vain oman käyryytensä jäykkyydellä vielä ponnisti eteenpäin.
»Mitähän vanhuus onkaan?» kysyi hän kauhistuneena. »Ei se aina ole sairautta ja heikkouttakaan—se on muuta.»
Pirttirakennuksen edustalle päästyään hän pysähtyi, katsellen sitä kuin vierasta taloa.
Silloin hän huomasi hämmästyksekseen Mikko-kissan istuvan katolla uuninpiipun reunalla.
Se teki häneen omituisen vaikutuksen. Niinkuin se olisi ollut uusi ilmiö tuossa suuressa käsittämättömässä elämänarvotuksessa, joka tänä yönä oli hänen eteensä avautunut.
»Onko sinullakin sellaisia aatoksia, joita pakenet tuonne miettimään?» ihmetteli hän.
Hän katseli pitkän aikaa ja tunsi itsensä liikutetuksi. Tuntui omituiselta, mutta samalla lohdulliselta, että tuolla pään päällä oli toinenkin elävä olento, joka hautoi yksinäisiä ajatuksia aivan niinkuin hän itse hautoi.
Päivä kului päivän perään Uutelan tietämättä oliko hän elävä vai kuollut.
Hän eli yksinäisen ihmisen sisäistä elämää. Tänään korvensi tämä tuska, huomenna toinen, tänään hän oli löytävinään jonkun selvyyttä lupaavan rihmanpään, jo huomenna vaipui takaisin pimeyteen.
Yhden ainoan asian hän selvästi tunsi—ettei hän voinut toistaiseksi mitään tehdä eikä minnekään lähteä, ennenkun pääsisi itsestään ja elämästään selvyyteen.
Sen hän myöskin tunsi ytimiään myöten, että vanhuus oli hänet lopullisesti yllättänyt, että hänen elämänlankaansa piti enää vain hauraat päällyskuidut koossa.
Kun hän ensi kerran näki nuoren emännän, niin hän luuli olevansa tyyni, niinkuin hän oli päättänyt tyynesti tiensä kulkea, tuli lopuksi mikä tuli.
Mutta kun hän tahtomattaan osui katsahtamaan hänen pyöristyneeseen vartaloonsa, niin hänet valtasi uudelleen kammottava halu mennä luo ja sanaa sanomatta kuristaa hänet. Tai ainakin astua hänen eteensä ja sylkeä häntä kaikkein nähden silmille sekä samalla huutaa koko maailmalle se vääryys, mikä häntä kohtaan oli tehty.
Hänellä oli kuitenkin sen verran malttia, että ennätti ajatella mihinkä se voisi johtaa. Ja kun hän näki Riitan vaanivan katseen, niin hän koetti hymyillä, vaikka rinnassa yhä kuohui.
Hän ymmärsi nyt että Riitta tuon kaiken arvasi, oli kai arvannut jo aikoja sitten. Silloin hänen ylpeytensä, yhteinen perhe- ja hämäläistunteensa nousi uhmaavaan vastarintaan.
Kun hän nousi pöydästä, niin hän pakotti itsensä sanomaan ohimennen nuorelle emännälle pari sanaa—jotta sen sai ymmärtää sekä Riitta että sitä tietä muut, että tähän ei sivullisen sopinut sormeaan pistää.
Mutta sisäisesti häntä inhotti. Varsinkin iltasin, kun hän ihmishävyn vuoksi oli pakotettu menemään samaan kamariin Mantan kanssa. Hän tosin ikäänkuin ummisti silmänsä kaikelle, makasi erossa eikä koskaan puhunut kahdenkesken mitään, vaan tekeytyi heti nukkuneeksi. Mutta hänestä tuntui niinkuin hänet joka ilta olisi viety kidutuskammioon, ja ensi aikoina hänen piti purra hammasta pidättyäkseen purkaumasta.
Vaan mitään muutakaan hän ei toistaiseksi voinut—vain kitua ja vaieta.
Hän oli monesti koettanut tunkeutua asian ytimeen, tyynesti ja puolueettomasti.
Olihan totta, että hän itse oli tähän avioliittoon halunnut. Mutta että se olisi ollut Mantalle enemmän kuin kenellekään muulle Keskitalon väestä vasten mieltä, siitä hänellä ei ennen ollut aavistustakaan.
Nyt oli Hanna kuitenkin tuona onnettomana hetkenä sanonut jotain sentapaista.
Tosin iällä oli eroa, sen hän myönsi. Mutta mitään tavatonta siinä ei ollut, eikä tämä suinkaan ollut ainoa senlaatuinen tapaus. Ja miksei Manta ollut sanonut silloin suoraan? Ei kai hän olisi ketään väkisin nainut.—Miksei? Siinäpä se juuri vääryys oli!
Silloin hän muisti Keskitalon ja miten tärkeä hänen huonoille asioilleen tämä naiminen oli ollut.
Keskitalo tässä syyllinen on! päätti hän. Jos hän olisi silloin sanonut kuin mies: minä mielelläni tahtoisin, mutta tytär ei tahdo, niin asia olisi ollut selvä.—Sitten ne Savoon pakenemiset ja muut jalkajuonet!
Hänen vihansa alkoi kiehua Keskitaloa kohtaan. Hän päätti vetää tuon raamattua lukevan ketun kaikesta tilille.
Mutta aina silloin tuli Hanna sinisine hätääntyneine silmineen ja ristiinpuristettuine käsineen väliin—»älkää olko isälle vihainen, isä on niin paljon kärsinyt!»
Tietysti, sen hän kyllä ymmärsi ja oli nähnytkin. Mutta se konna ei ollut kärsinyt vielä kymmenettä osaakaan siitä, mitä oli ansainnut!
Niin kuluivat päivät Uutelan voimatta koskaan ottaa päättävää askelta.
He ikäänkuin välttivät toisiaan, eivätkä katsoneet koskaan toistensa silmiin enemmän ruokapöydässä kuin muulloinkaan. Ja kun he puhuivat, niin se koski ainoastaan käsillä olevaa asiaa tai työtä ja supistui välttämättömiin sanoihin. Heidän välinsä olivat loppuneet.
Yksi asia oli Uutelalle selvä—että Keskitalon ja koko perheen piti saadakosto, pelottava ja hirmuinen kosto, niinkuin heidän tekonsakin häntä kohtaan oli ollut.
Keskitalolle nämä ajat olivat yhtä raskaat kuin Uutelallekin.—Entisen levottomuuden sijaan oli tullut hiljaa jäytävä murhe.
Häntä vaivasi se, että heidän välinsä olivat yhä selvittämättä. Sillä hän oli vilpittömästi halunnut täyttä selvitystä, nähtyään miten ankarasti asia Uutelaan koski. Silloin se oli jäänyt, koska hän piti parempana antaa Uutelan hiukan rauhottua. Mutta kun se ei tullut silloin tehdyksi, niin se oli yhä jäänyt.
»Ehkä hän ymmärtää muutenkin kuinka kaikki on käynyt», ajatteli hän. »Ja ehkä se on lopultakin hänelle parempi, ettei siitä puhuta, koskei hän näy sitä itse haluavan.»
Mutta se yhä vaivasi häntä.
»Kun minä tietäisin mitä hän oikein sisässään hautoo?» tuskaili hän toisinaan. »Kun hän kerrankin puhuisi—kiroisi, sadattelisi, ja vaikka löisi, niin sekin olisi parempi!»
Hän oli pitkät ajat siinä toivossa, että Uutela itse purkautuisi ja siten syntyisi selvitys.
Mutta Uutela oli vaiti ja hänen oma kuormansa oli päivästä päivään sama.
Siihen liittyi vielä toinenkin huoli: kun edes Manta pysyisi ihmisittäin! Sellaisessa tilassa olevasta ei mitään tiedä, vaikka järveen menisi. »Tässä on niin monta vartioitavaa!» huokaili hän raskaimpina hetkinään.
Viimein hän ikäänkuin tylsistyneenä jätti kaikki Jumalan huomaan—varsinkin kun Uutela näytti kuitenkin tyyntyneen.
»Ehkä on parasta, että asiat kulkevat niinkuin ne itsestään kulkevat», ajatteli hän.
Uutelan ajatukset palasivat yhä nuoreen emäntään.
Tuo ihminen oli hänelle kuin arvotus. Selvää oli, että hänen itsensäkin täytyi kauheasti kärsiä nykyisessä tilassaan.
Eräästä asiasta olisi Uutelan ennen muita tehnyt mieli saada selvä. Oliko hänen aikaisempi elämänsä ollut puhdas? Nytkö vasta hän lankesi, ja mikä oli perimäinen syy että hän teki näin julman teon, jos entisyys oli kunniallinen?
Mutta mitenkä hän olisi siitä saanut selvän, paitsi ottamalla koko asian puheeksi.
»Jos hän edes katuisi ja pyytäisi anteeksi!»
Ensi aikoina Uutela toivoi ja odotti sitä joka päivä. Ja hän oli toisinaan huomaavinaan sentapaisia oireitakin—niinkuin rikollinen olisi ollut nöyrempi, katseessa kuin anteeksipyynnön alku—puuttui vain ensimäinen sana.
Uutela koetti pakottaa sen sanan esille—hän ikäänkuin pysähtyi katseineen odottamaan. Mutta kun ei siitä ollut apua, niin hän tahtoi hänet katseellaan lävistää: etkö ymmärrä mitä olet tehnyt?
Vaan silloin hän sai itse hämmästyä—nöyryys oli kuin poispyyhkäisty, noista silmistä tuikahti häntä vastaan uhma ja viha.
»Mitä tämä merkitsee?» kyseli hän hämmentyneenä. »Se ei ollut enää syyllisen katse.»
Ja niin hän alkoi taas miettiä.
»Onko tuolla ihmisellä miehen luonto, semmoinen ettei salli toisen sekaantua asioihinsa? Ja käsittikö hän nyt tämän naimisen sekaantumiseksi—ja tahtoi näyttää? Ja kun oli nainen, niin näytti järjettömällä ja kauhealla tavalla?»
Niin hän kyseli. Ja silloin vyyhti alkoi käydä yhä sekavammaksi. Tiesikö kukaan heistä mitä toiset olivat ajatelleet, tehneet ja tarkottaneet? Vai kulkivatko he kaikki kuin sumussa, kukin omia teitään, vaikka ulkonaisen elämän puolesta yhteenkuuluvina? Kaikki kärsivät, sen hän näki, ja tuo muuttopuuha alkoi nyt kuvautua hänelle tavattomana epätoivon tekona.
Se ikäänkuin lauhdutti hänen katkeruuttaan Keskitalolaisia kohtaan—tuo, että he kaikki kärsivät. Heidän varmaan pitäisi puhua keskenään, ajatteli hän, koska he kuitenkin olivat yhteiseen onnettomuuteen sidotut.
Mutta kuka alottaa? Hänelle se oli mahdotonta, niin hän tunsi—toisten, syyllisten, siinä oli alku tehtävä.
Oli kuitenkin yksi, jonka kanssa hän puheli.
Uutelan täytyi tunnustaa, että ellei Hannaa olisi ollut ja elleivät he olisi tavallaan kuin yhdessä tätä kuormaa kantaneet, niin hän ei olisi kestänyt.
Häntä ensin kovasti hävetti, että pahahenki oli saanut hänet silloin niin valtaansa, että hän, vanha mies, oli tuon viattoman tytön edessä puhunut sellaisia kauheuksia.
Mutta kun Hanna, ensi kertaa sen jälkeen hänet tavatessaan, katsoi niin vilpittömästi silmiin ja ikäänkuin yhä toisti: kärsikää, kärsikää, Jumala auttaa—niin hän ajatteli: ehkä hän sen ymmärsi.
Ja niin heidän välilleen syntyi varma suhde—isän ja tyttären suhde. Tai enemmänkin: niinkuin tuo hento tyttönen olisi tahtonut sovittaa mitä muut olivat rikkoneet.
Kun he tulivat toisiaan vastaan, niin he aina sanoivat ohimennen jotain—katseilla. He ymmärsivät niin hyvin toistensa katseista kaikki.
Aamuisin he tapasivat tavallisesti ensi kertaa separaattorin ääressä—Uutelan kiertäessä konetta ja Hannan hoitaessa maitoja. Se oli heidän hiljainen puheluhetkensä.
»Kuinkas tänään on?» kysyi Hanna sinisine katseineen nostaessaan maitoa separaattoriin.
»Paremmin», nyökäytti Uutela kohottautuen koneen kammesta. »Ehkä tämä tästä tasaantuu.»
»Niinkö?» vastasi tyttö iloisempana. Sitten he jatkoivat keskustelua koko separoimisen ajan.
»Hänen kanssaan minä voisin puhua asian selväksi», ajatteli Uutela toisinaan. »Hän tietää kaikki ja ymmärtää kaikki.»
Mutta hän ei olisi mistään hinnasta niin tehnyt eikä särkenyt sitä hiljaista luottamusta, mikä heidän välillään oli.
Mutta itse asia pysyi ennallaan.
Uutela tunsi itsensä kuin rengiksi, joka huomaa mahdottomaksi enää jatkaa palvelusta, mutta ei kuitenkaan rupea rivosuiseksi, vaan koettaa äänetönnä ja raskasmielisenä raataa vuotensa loppuun.
Loppuun? Sepä se oli hänet epätoivoon painaa. Milloin tämä loppuu? Ja mikä tämän loppu on?—Hän ei jaksanut koskaan ajatella sitä perille saakka.
Joskus hän mietti: jos eroaisin sovinnossa, sanaa sanomatta—jättäisin heille kaikki ja menisin omaa tietäni? Silloin tästä pääsisin ja löytäisin rauhan.
Mutta häntä kauhistutti sekin ajatus, se häväistys, minkä hän sillä teolla saattaisi koko hämäläisnimelle ja heille kaikille—kun asia kuitenkin oli tavallaan yhteinen.
Niin kuluivat päivät. Aika kulki eteenpäin, vaikka elämä näytti seisahtuneen.
Pääsiäisenä hänelle vihdoin välähti ensimäinen valon säde.
Nuo päivät olivat heille kaikille jonkunlaista sisäisen levähdyksen aikaa, jolloin raskaat ajatukset siirtyivät hetkiseksi toisaanne. Vanhempi väki painautui juhlamuistoihin, Helka puolestaan kiikkui päivät pitkät hämäläisessä pääsiäiskeinussaan, jonka veljet olivat laittaneet ja jonka ääressä nuo jurot pojatkin ilostuivat uudelleen lapsiksi, sillä hetahtoivatilostua.
Uutelan elämässä se muodosti käänteen.
Jo kiristorstai-yön vanhat kansantarinamuistot ja varsinkin sitten kärsimyshistorian lukeminen johti hänet uudelleen itseään tutkimaan. Siellä, kärsimyshistoriassa, oli ihmisiä, jotka olivat vaikeana hetkenä kieltäneet totuuden ja sitten kärsineet tunnonvaivoja. Häneen jäi tuosta kaikesta tällainen tunto: oliko hänkin, Uutela, ehkä jotain kieltänyt ja lauloiko nyt hänelle, niinkuin muinen Pietarille, muistuttaja?
Silloin hänelle selvisi, että hän todellakin oli jotain kieltänyt, uskaltamatta koskaan penkoa pohjia myöten omaa osallisuuttaan asiassa.
Ikäänkuin Karoliina-sisar Hämeestä olisi tullut pääsiäishankia myöten hänen luokseen ja sanonut:
»Emmekös me, veli, siitä silloin keskustelleet? Ja enkös minä varottanut?»
»Niin on asia», täytyi hänen myöntää. »Kyllähän siitä oli puhe.»
»Mutta sinä vain tahdoit nuoren, ja nyt tuo nuoruus ja iän ero juuri taisi tähän kompastukseen viedä.—Ethän sinä olisi vanhasta huolinutkaan?»
»En, en olisikaan», vastasi hän rehellisesti.
Ja kun hän oli joutunut tähän saakka, niin hänen täytyi mennä vieläkin pitemmälle—asioihin, joita ainoastaan hän itse tunsi.
»Totta sekin on», myönsi hän, vaikka se tunnustus pusersi tuskan ja häpeän karpalot hänen otsalleen, »totta on, että minä joskus lankesin siihen synnilliseen ajatukseen, että Maija-vainaa ikäänkuin eli liian kauan—kun minä olin alunpitäin toisin ajatellut ja olisin sen niin tahtonut.»
Hän tärisi sisällisestä liikutuksesta ajatellessaan millaisia haluja ihmisen sydämen pohjassa riehuukaan, kun ne vain uskaltaa tunnustaa.
»Totta», jatkoi hän myönnytyksiään, »en minä ottanut Keskitalon tytärtä työn avun tähden—en myös rakkauden tarpeesta—en mistään tarpeesta—kyllä se oli muuta.»
Silloin hän ymmärsi, ettei heidän välillään ollut mitään oikeata avioliittoa ollutkaan. Tai oikeastaan hän oli jo jonkun aikaa sen ymmärtänyt, vaikkei tahtonut sitä tunnustaa. Hän tunsi rikkoneensa elämän lakia vastaan kiinnittäessään itseensä nuoren ihmisen, jonka toiveita ja tarpeita hän ei ollut ottanut lukuun, vaan ajatellut ainoastaan itseään. Siis syyllinen, kanssarikollinen—hän itse!
Se oli raskas lopputulos, joka oli ensi hetkenä hänet maahan murtaa. Tähänkö nyt päättyi hänen pitkä, kunniallinen elämänsä?
Mutta siitä murtumuksesta myös kirposi lohdutus—se selvyys, jota hän oli viikkokausia turhaan etsinyt. Hän ymmärsi nyt miksi tämän kaiken oli täytynyt tapahtua: että hän vain sovitti hairahdusta, jonka salaiset juuret ulottuivat aina nuoruusvuosiin saakka.
Nyt hän ymmärsi elämän—tuon järkähtämättömän ankaran, mutta siitä lohdullisen, ettei se rangaissut syyttömiä, niinkuin hän oli vielä äsken epäillyt.
Vähää tämän jälkeen hänen sieluunsa pilkahti toinen vielä kirkkaampi säde.
Se lähti siitä masentavasta tunnosta, ettei heidän välillään ollut oikeata avioliittoa ollutkaan. Mutta se värähti eräässä suhteessa riemuiseksi vapautuksen tunteeksi sinä hetkenä, kun hän ymmärsi, että koskei heidän välillään ollut koskaan ollut ruumiillista yhteyttä, niin he olivatkin vapaat ja puhtaat toisistaan!
Se ratkaisi koko heidän välinsä, tuon kaikkein kipeimmän kohdan. Mitään loukkausta hänen miehenkunniataan vastaan ei siis itse asiassa ollut tapahtunutkaan, kukaan ei ollut todellisuudessa astunut hänen varpailleen. Ja tuo toinen—hän tosin oli rikollinen, mutta avionrikkoja vain nimellisesti, koska he olivat mies ja vaimokin vain nimellisesti.
Siitä hetkestä alkoi suuri, hiljainen rauha laskeutua hänen sieluunsa. Elämä näyttäytyi nyt kokonaan uudessa valossa. Toisen teot eivät liikuta toista; ulkonaiset, näennäiset siteet, joilla ihmiset panevat niin suuren painon, eivät mitään merkitse. Ei vanhin vastaa lapsestaan, ei lapsi vanhemmistaan, eikä mies vaimostaan. Kukin elää täydellisesti omaa elämätään, hairahtuu, nousee, katuu, kärsii—aina vain yksin.
Hän oli niin iloinen tästä uudesta elämänymmärryksestään, että hänen silmänsä taas monesta aikaa säteilivät.
Samalla hänen suhteensa muihinkin muuttui. Tapaus yhä edelleenkin lepäsi raskaana surun pohjana hänen elämässään, mutta hän ei ollut enää kenellekään katkera, ei edes Keskitalolle.
»Kyllä sinäkin vielä saat läksysi!» ajatteli hän. »Olet jo hyvällä alulla, ja yhä lisää tulee—sitten olet kypsä. Me käymme nyt laiskankoulua, Keskitalo, vanhalla iällämme!»
Tuo uusi maailmanjärjestys alkoi näyttäytyä hänestä yhä valtavammalta.
»Kukin saapi töittensä jälkeen, kukin kohdastaan!» riemuitsi hän. »Manta saapi—hänellä sitä taakkaa vasta onkin. Koko perhe saapi, lapsetkin ojennuksekseen, ettei tarvitsisi kaikkea itse kokea. Ja saapi aivan varmaan sekin, joka astui toisen miehen vuoteeseen, vaikka luuli sen salaa tekevänsä.»
Hän ajatteli usein tätä uutta uskoaan. Kuinka monimutkainen ihmisen käsitys on elämästä, ja kuinka yksinkertainen itse elämä on! Pitää huolta vain itsestään ja vastaa omista teoistaan—siinä kaikki.
Uutela oli nyt täysin tyytyväinen koulunkäyntiinsä. Ja hän ilostui, huomatessaan taas voittavansa takaisin kipinän muinaista elämänhaluaan.
Hänellä tosin ei enää ollut noita entisiä tulevaisuudensuunnitelmia ja Hovin uudestisynnytysriemuja, mutta hän tunsi kuitenkin kirveen heilahtelevan voimakkaasti kädessään, kun hän nyt kevätkorvalla seisoi uudella riihirakennuksella ja veisteli nurkkaansa. Hän tunsi suorittavansa kuritushuonetyötä—mutta sekin työ oli tunnollisesti tehtävä, koska se perustui oikeudenmukaiseen tuomioon.
Muutkin huomasivat tuon hänen muutoksensa. Aika, ajattelivat he, lauhduttaa ja Uutela on ymmärtäväinen mies—juuri niinkuin he olivat toivoneet.
Mutta se ei heitä vapauttanut. He katselivat pelon ja kunnioituksen sekaisin tuntein tuota salaperäistä rauhallisuutta, jolla Uutela nyt tietään astui.
Mutta sekin tie oli kivinen ja kantoinen, sen sai Uutela pian kokea.
Itseensä nähden hän kyllä oli rauhallinen ja hänen suhteensa Keskitalolaisiin oli selvä. Samoin oli aivan yhdentekevää mitä Riitta ja loistenvaimot ehkä supattelivat.
Mutta kun hän joskus sattumalta tapasi kyläläisiä, niin hänen tyyneytensä alkoi auttamattomasti järkkyä. Hän luki noista katseista, että asia kaikessa alastomuudessaan oli jo kylän tietona. Hän näki toisten silmänpilkkeessä ivansekaisia hymähdyksiä: että mies vielä tuossa iässä sai lapsen! Se häntä kuohutti. Ja kun hän oli toisten katseessa huomaavinaan säälintapaista, niin se kuohutti vielä enemmän.
Uutela huomasi nyt surukseen, ettei tuo hänen uusi uskonsa ollutkaan yhtä helppo kuin se oli yksinkertainen. Hänen täytyi aivankuin kaksin käsin pitää löytämästään pohjasta kiinni, ettei vain luiskahtaisi entiseen avuttomuuteensa.
Mutta mikäli synnytysaika läheni, sitä vaikeammaksi hänen tilansa kävi. Ilmestyi aivan uusi asian puoli—tuon kaiken pukeutuminen näkyvään, ruumiilliseen muotoon, mikä tähän saakka oli liikkunut ainoastaan ajatuksissa. Se uhkasi tulla hänen eteensä ja vaatia aivan uuteen koetukseen.
»Mihinkä minä silloin menen, kun se tapahtuu?» kyseli hän tuskaisena. »Täällä minä en sinä hetkenä voi olla, en vaikka mikä!»
Se ajatus kiusasi monet ajat, vaikka hän olisi koettanut kuinka tyyntyä ja vakuuttaa itselleen, ettei se koskenut häntä vähääkään.
Silloin Keskitalo eräänä päivänä vapautti hänet tuosta painajaisesta.
Uutela näki heti että toisella oli jotain mielessä, vaan että hänen oli vaikea sanoa.
»Jokohan se nyt siitä...?» ajatteli Uutela, tuntien itsensä rauhattomasti liikutetuksi.
»On ajateltu... että jos Manta menisi kaupunkiin... synnytyslaitokseen...?» sai Keskitalo vihdoin sanotuksi.
Uutela tunsi ohimoittensa lentävän kuumiksi.
»Mitä se minuun kuuluu, hoitakaa asianne!» teki hänen mieli huutaa niin, että se samalla olisi ollut vastaus kaikkeen.
Mutta hän tuli tuosta onnellisesta käänteestä niin iloiseksi, että hän vastasi kuin asianosainen:
»Niinkö? Se varmaan on kaikkein parasta.»
Hän tunsi taas seisovansa jaloillaan. Keskitalo hoiti asian, niinkuin se hänelle kuuluikin.
Oli kevätpirteä toukokuun aamupäivä, kun nuorta emäntää lähdettiin viemään asemalle.
Keskitalo valmistihe ajajaksi ja vanha emäntä mukaan kaupunkiin-saattajaksi.
Muilla näytti olevan lähdön kanssa hommaa, mutta Uutela puuhaili pellolla niinkuin tavallisesti.
Hän äesteli viimeisiä kaurankylvyjä järveen antautuvalla kotipellon rinteellä. Hevoset vetivät vinhasti kevytkulkuista asetta, kuohkea multa kiehui ja poreili sen piikkien välissä. Se kiehunta hyväili ajajan silmää ja siitä kohosi tuoreen kevätmullan mieluinen tuoksu.
Uutela pysäytti hevoset rinteen laella, juuri siinä missä se lähti järvelle päin painumaan. Hän ei jaksanut sitä viekotusta vastustaa, sillä hänen oma mielensäkin oli viehtynyt keväiseksi.
Niinkuin rinne olisi iloiten värissyt auringon leikkiessä sen harmaalla harjalla. Katse siirtyi alemma, järven hopeakirkkaalle pinnalle. Kaunis tuo pitkänsoukka järvi olikin, kun sitä katseli nyt näin avosylisenä! Katse siirtyi yhä eteenpäin, vastakkaisen rannan vaaraksi kohoavalle rinteelle, jossa koivut kurkistelivat heleänvihrein hiirenkorvin—takanaan ylempänä vakaa, tummanvihreä havumetsä.
»Kauniit ovat paikat», myönsi Uutela. »En ole Hämeen puolessa tämänluontoista nähnytkään.»
Sitten katse hypähti järven vasemman pään poikitse taas omalle puolelle, suuntautuen avaran kotipellon pohjoiselle aukealle. Se hyväili ensin Hovia vihertävine koivuineen, sitten riihimäkeä valkeanhohtavine uutisseinineen, sen jälkeen peltoa, vihdoin sen laidalla kohoavaa lepikkoa, jonka pitkänriippuvat kellahtavat urvut paistoivat aina tänne saakka.
»On tämä koko hovi!» pääsi Uutelalta. »Kelpaa täällä—»
Mutta siihen se särähti murskaksi kuin näkymättömän käden koskettamana. Uutela tunsi silmiensä hämärtyvän ja hänen tuli äkkiä sanomattoman vaikea olla.
Hän kuuli samalla rattaanpyörien ratinaa ja kääntyi sen enempää ajattelematta katsomaan.
Siellä Keskitalo, vanha emäntä ja Manta ajoivat hiljaa, käymäjalkaa asemalle.
Uutela kääntyi äkkiä—hän ei jaksanut sitä näkyä kestää. Hän tempasi lujasti ohjaksista ja pakotti hevoset miltei juoksuun.
Hän ajoi alas, sitten ylös—alas ja taas ylös—siirtyi toiseen sarkaan—alas, ylös—yhä kiirehtäen hevosia, niin että ne alkoivat höyrytä ja kuorskahdella. Niinkuin hänellä olisi ollut hengen hätä sekottaa kosteaan, vastaanottavaan multaan tuo ääretön apeus, joka hänet oli niin odottamatta vallannut.
Mutta sitten hänen täytyi pysäyttää—hän ei olisi voinut ajaa enää askeltakaan eteenpäin. Häntä miltei vapisutti se ajatus, mikä nyt hänen mieleensä lennähti:
»Kuinkahan monta surua näihin Suomen peltoihin onkaan haudattu?»
Hän oli joskus ennenkin tuntenut että maa oli ikäänkuin pyhä, suurella vaivalla ja hiellä lunastettu. Mutta nyt hänelle selvisi aivan uusi asia. Työ oli vain yksi puoli. Kuinkahan monta miestä on mahtanut tähänkin peltoon haudata suuria, äänettömiä suruja—niinkuin nyt hän hautaa—hautaa Keskitalo—ja hautaa pojat. Kukaan ei ajattele. Vilja lainehtii, ihmiset astuvat huolettomina sarkoja pitkin, myyvät ja vaihtavat niitä kuin markkinakoneja, vaikka maa vapisee esi-isien tuskien runsautta, kun se nyt lapsille leipää kasvattaa.
Hän seisoi pitkät ajat syviin, juhlallisiin mietteisiin vaipuneena. Ja kun hän vihdoin läksi eteenpäin, niin hän pidätti hevoset hiljaisiksi ja astui miltei varpaisillaan tuota vuosisataista, vaivankosteata, tuskanpyhää multaa.
Viikon päästä tuli kirje—ilmoitus että nuori emäntä oli synnyttänyt pojan.
Ihmeellistä! Tiesihän hän että sentapainen ilmotus oli tuleva, mutta kun se nyt tuli, niin se oli kuitenkin hänelle yllätys.
Hän ei voinut oikein selittää mitenkä hän oli johtunut sentapaiseen tuntoon, niinkuin Manta sitä tietä olisi katoamassa koko talosta, synteineen ja synnin hedelmineen. Ei hän sitä ollut ajatellut, oli vain tuntenut—eikä sitäkään kuolisiko äiti ja lapsi, vai millä tavalla tuo katoaminen tapahtuisi—vain häviäisivät ja olisivat poissa.
Mutta nyt Manta eli, poika eli—rikos oli monikertaistuneena. Eikä se elänyt vain Keskitalon väelle, vaan myös hänelle—»isälle».
Uutelan valtasi sellainen mielenkuohu, ettei hän voinut pysyä kotona, vaan otti kirveen kainaloonsa ja läksi metsään. »Menen veräjiä korjailemaan», ajatteli hän.
Hän kulki raskain, laahustavin askelin, katsettaan tiestä kohottamatta.
»Tähänkö sitä nyt tultiin?» ajatteli hän. »Nytkö se taas tuli takaisin, se tuska?»
Hän kulki kujatietä, sitten maantietä peltojen keskitse, sitten metsäistä maisemaa, unohtaen kokonaan veräjät.
Noustuaan pitkän, loivan mäen hän tunsi olevansa lopen väsynyt ja istuutui tiepuoleen ojan reunalle.
Käki alkoi kukkua metsässä. Uutela kohotti katseensa.
»Siitä on nyt vuosi», ajatteli hän ja vedet herahtivat väkisin hänen silmiinsä. »Vuodessa voi elää paljon, kokonaisen elämän.» Hän tunsi että hänen elämänsä supistui lopullisesti tähän vuoteen.
»Samoin mahtaa olla Keskitalolaisten laita. Paljon nekin ovat tämän vuoden aikana kokeneet. Sellainen on ihmiselämä!»
Hän kuuli askeleitten narahduksia tiellä.—Siellä tuli Rimpiläinen, punottavana ja hyväntuulisena, heiskautellen vilkkaasti valkoista keppiään.
Uutelan rinnassa alkoi taas kuohua.
»Jokohan sekin sen tietää...?» hätäili hän.
Rimpiläinen läheni.
»Paha sillä on mielessä», päätti Uutela, »kun on noin suu syyringillä!»
Rimpiläinen tervehti ja jatkoi:
»No jo on hyvä kevät—soap' moanmies olla tyytyväinen!»
»Niin on—niin on.»
»Ja isännällähän sitä kuuluu olevan toisenniiloatuista ilon syytä—olokoonpa onnee voan!»
Uutelan veri kuohahti koskeksi. »Sanonko nyt p:le ja läiskäytän kaikki vasten silmiä niinkuin se on—niin loppuu onnentoivotukset ja silmänvilaukset?»
Hän kuitenkin muisti olevansa hämäläinen ja hillitsi itsensä.
»Niin on... Kyllä onkin työväkeä tarvis—paljon on tässä töitä...», koetti hän vastata niin hyvin kuin taisi.
»Ka niin, ja sen hauskempoo voan, kun vielä nuin vanahalla iällä.—Onko sitä isännällä jo paljonnii ikkee?»
Uutela pääsi ikäänkuin naurahtamaan:
»Mitäs minulla—vasta keski-iässä—ei vielä täyttä seitsemääkymmentäkään.»
»Paljo sitä meinootta elleekin», nauroi Rimpiläinen. Hän piti pienen loman.—»Ei oo tainnu' ennen olla lapsia—kun ei oo näkynnä?»
Uutelan veri alkoi taas kuohua, mutta hän malttoi.
»Oo, koko joukko!» vastasi hän katsoen Rimpiläistä suoraan silmiin. »Jos olisivat elossa, niin ei tässä olisi hätääkään.» Häntä inhotti—mutta savolaisen ei pidä päästä hämäläiselle nauramaan. »Silloin nälkävuosina—polttotauti—vei monet perheet kuittiin.—Ei tainnut täälläpäin niin kova ollakkaan?»
»Ei, ei ollunna», vastasi Rimpiläinen, naurahti ja vilautti silmää: siitä savolainen aina pitää, että miehellä on sanat suussa! Nosti hattua ja lähti yhtä hyväntuulisena eteenpäin.
Mutta Uutela vaipui entistä raskaampiin mietteisiin.
Päivä, jolloin lapsen ristimisestä päätettiin, oli Uutelalle ankara. Kaksi ihmistä, joilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, piti yhdistettämän ainiaaksi isän ja pojan siteillä.
Tosin vain muodollisesti—sen Uutela tiesi ja se häntä piti pystyssä. Mutta ne siteet olivat ankarat, sillä ne olivat purkamattomat. Eikä asia koskenut ainoastaan häntä, vaan se oli samalla petos sekä jumalallisia että ihmisellisiä lakeja vastaan—synnin hedelmän kavaltamista avioliiton suojaan. Voiko hän olla siinä petoksessa osallisena?
Mutta kun hän näki vanhan emännän tuskan, kun tämä esitti että ristiminen voitaisiin suorittaa laitoksessa, ja luki hänen katseestaan: kovin väärinhän tämä on, mutta auttakaa nyt, Uutela, Jumalan tähden meitä saattamaan tämä asia loppuun—niin hän voitti epäilyksensä. Mitäpä ulkonaisista laeista, kun vain sisäinen tulee täytetyksi, ja tämä on nyt sen täyttämistä: kärsimistä kärsivien kanssa.
»Nimeksi on ajateltu Kustaata...?» lisäsi emäntä aran kysyvästi.
»Se on hyvin ajateltu», vastasi Uutela. Hän ei voinut olla nyökäyttämättä päätään tuolle kärsivälle vaimolle.
Ja niin hän taas tyyntyi siitäkin.
Mutta sinä päivänä, kun lapsi tuotiin kotiin, hänet valtasi uudelleen tuska—ankarampi kuin koskaan ennen. Nyt hänen täytyy senähdä, ottaa vastaanisänä, elää saman katon alla, samassa huoneessa, päivästä päivään, viikosta viikkoon... Kuinka hän voi tämän kestää...?
Keskitalo tuli hänen luokseen, kalpeana kuin kuolemaan tuomittu.
»Menenköhän minä asemalle?» kysyi hän soinnuttomalla äänellä.
Hän tiesi kysymyksensä tarpeettomaksi, mutta hän oli itse niin levoton, että hänen täytyi saada vaihtaa edes joku sana Uutelan kanssa, tutkiakseen missä mielentilassa tämä nyt oli.
»Mene sinä vaan», vastasi Uutela ja koetti nyökäyttää päätään. Mutta Keskitalo huomasi, että hän oli kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipunut ja puhui aivankuin ulkopuolitse itseään.
»Kun minä saisin ne vielä kunnialla kotiin!» huokasi Keskitalo.
Uutela koetti tehdä pientä kotinäperrystä, mutta siitä ei tullut mitään. Hän unohtui alati miettimään ja hänen tuskansa kasvoi hetki hetkeltä.—Hän läksi ulos pihalle.
»Menisinköhän poikain luo kesannolle—tai ehkä paremminkin metsään?» ajatteli hän. »Täällä en voi olla.»
Hän läksi, mutta pysähtyi jo muutaman askeleen päässä.
»Mitäs siitäkään olisi apua—täytyyhän minun ne kuitenkin nähdä.»
Hän meni salinpuolen kuistille ja istahti penkille.
»Kun minä voisin asua erossa, jossain mökissä, ja käydä vaan täällä työssä?» Hän rupesi aivan sitä asiaa ajattelemaan.
Silloin kuului kaukaa tuulen kantama pitkä vihellys. Hän kavahti pystyyn kuin pistoksen saanut. Nyt se tulee—synti ja häväistys—elävänä, hengittävänä, katselevana!
Hän tunsi täytyvänsä paeta piiloon, ja ryntäsi saliin. Alkoi kävellä kiireisesti ympäri—tunsi lattian polttavan jalkojaan ja alkoi miltei juosta. Sitten hän äkkiä pysähtyi.
»Nyt ne astuvat vaunusta alas. Kaikki vilkuttavat silmää ja nauravat: kas kun ei »isä» ole tullut edes vastaan—hm!»
Hän tunsi tukehtuvansa.—Ulos!
Pihalle ennätettyään hän kuuli uuden vihellyksen.
»Nyt juna lähti—nyt ne nousevat kärryille—nyt ne tulevat.—Pois, karkuun!»
Hän läksi, ajattelematta minne. Hän sattui kääntymään järvenrantaan vievälle tielle ja riensi sitä myöten vinhaa vauhtia rinnettä alas. Pois, kauas pois, ainiaaksi!
Hetkisen päästä hän kuuli kiireisiä juoksevia askeleita takanaan—hän rupesi itsekin juoksemaan. Hän tuskin huomasi tulleensa rantaan, näki kyllä veden avautuvan eteensä, mutta ei ajatellut hukuttautumista eikä kuolemaa, vain tuota ainoata: pois, kauas pois! Vähääkään vauhtiaan hiljentämättä hän juoksi järveen ja juoksi yhä vedessä matalaa rantaa syvemmälle.
Silloin hän kuuli kirkasun takanaan ja huudon: »Uutela, Uutela, Jumalan tähden!»
Se oli Hannan värähtävä, rukoileva ääni. Uutela pysähtyi kuin kahlittu. Mikään muu voima kuin tuo ääni ei olisi sinä hetkenä kyennyt häntä pidättämään.
Hän kääntyi ja näki tytön seisovan nilkkaa myöten vedessä, yhä jälessä tulemassa.
Uutelan ajatukset olivat aivan sekaisin. Hän viittasi kädellään Hannan peräytymään, mutta ei tiennyt itse mitä tehdä. Astui muutamia askeleita rantaan päin, mutta pysähtyi taas.
Silloin hän huomasi aivan lähellä veneen. Hän oikasi veden läpi sitä kohti kuin viimeiseen pelastuksen korteen, tempasi sen yhdellä nykäsyllä veden varaan, syöksyi suinpäin veneeseen ja tarttui airoihin.
Hanna oli juossut samalle kohti ja rukoili:
»Älkää menkö, Uutela, älkää menkö! Armahtakaa vielä tämä kerta, Jumala auttaa!»
Hannan rukous ja hätä häneen koski. Mutta hän ei voinut mitään puhua, ainoastaan viittasi kädellään olkansa yli vastakkaiselle rannalle. Sinne hän tahtoi—metsiin, pois, kauas pois! Hän alkoi soutaa niin, että vesi kohisi kokan edessä.
Siinä soutaessaan ja tempoessaan hän näki tytön seisovan yhä rannalla ja rukoilevan yhteenpuristetuin käsin. Mikä lienee ollutkaan, mutta keskellä järveä hän muutti suuntaa ja alkoi soutaa suurta pyöröä, veden yhä kohistessa vaahtona kokassa.
Hän souti yhden pyörön, souti toisen. Silloin hän tunsi: minun elämäni on niinkuin tämä, pyörimistä paikallaan, pääsemättä minnekkään,—Ei, nyt teen lopun, se on kuitenkin tehtävä!
Hän heitti airot valloilleen ja nousi seisomaan—silmänräpäys, ja hän on päässyt!
Mutta hänen viimeinen katseensa hipasi kuin vahingossa rantaa. Siellä seisoi Hanna, eteenpäin kurottuneena, kuin veteen syöksymäisillään hänkin. Hän kuuli hänen jotain huutavankin, mutta hänen korvansa humisivat niin, ettei hän erottanut mitä se oli.
Silloin hän tunsi, ettei hän voinutkaan—tuon tytön nähden—ja tuon tytön tähden.
Hän raivostui että pelastuksen tie näin oli katkaistu ja että hänen täytyi vaipua entiseen kidutukseen. Mitään ajattelematta hän kiskasi takin päältään ja heitti sen veneen pohjaan, istuutui ja tarttui taas airoihin.
Hän alkoi soutaa vihan ja epätoivon vimmalla. Vene hyppi ja heilui—hän kuuristui ja ojentui kuin valkea haamu—vene hyppi mutkia, airot rasahtelivat, vesi kiehui vaahtona—hän yhä syöksyi eteenpäin, eteenpäin tuota päätöntä epätoivon rataa.
Hän oli soutanut kierroksen kierroksen perään, päätään nostamatta, tietämättä missä oli. Silloin hän kuuli kohun läpi ääntä—jo erotti sanoja: »Jumala auttaa—Jumala panee kuorman—Jumala auttaa kantamaan!»
Ne olivat hänelle tylsiä sanoja, mutta hän oli niin väsynyt, että airot aivankuin itsestään putosivat hänen käsistään. Hän katsahti ylös ja huomasi olevansa lähellä rantaa. Vene oli käännähtänyt ja kulki nyt sitä kohti. Itse hän istui voimatonna teljolla.
Vene lipui itsestään melkein rantaan. Hanna riensi veteen, sai kokasta kiinni ja veti sen maavaraan.
Mutta Uutela istui yhä liikkumatta, tylsänä teljolla. Hiki juoksi virtoina kasvoja alas ja täytti silmäripset, niin ettei hän nähnyt eteensä.
Hän tunsi itsensä kuoleman väsyneeksi.
Kun hän vihdoin nousi rannalle, niin hän hoiperteli—astui muutamia askeleita—kaatui suulleen—tarttui molemmin käsin ruohoon niin että sormet tunkeutuivat syvälle mättäiseen heinänjuuristoon—veti itsensä lujasti maahan kiinni—ruohon sisästä alkoi kuulua nyyhkytystä.
Tyttö istuutui hänen viereensä—itkien, hiljaa puhuen, ja taas itkien.
Keskitalo ajoi hidasta käyntiä Hovin kujatietä ja katseli levottomasti pihalle.
Ulkona ei näkynyt ketään.
He tulivat jo aitan luo. Ei vieläkään ketään, ei edes Hannaa!
»Ehkä Uutela tulee, kun päästään oven eteen», lohdutteli hän itseään.
Ei ketään. Tulijat katsahtivat toisiaan silmiin, Keskitalon valtasi pelko. Saatuaan naiset alas hän ei riisunutkaan hevosta, vaan sitoi sen kiireisesti aitan seinärenkaaseen ja riensi sisään.
Hän kulki huoneesta huoneeseen—ei elävää sielua. Hänen polvensa alkoivat vavista.
Silloin hän katsahti kuin pahinta peläten ikkunasta järvelle päin. Siellä seisoi Uutela aivan lähellä rantaa—kädet taskuissa, kokoonlyyhistyneenä, maahan katsoen. Aivan hänen edessään oli Hanna, pitäen molemmin käsin Uutelan takin napeista ja, niinkuin näytti, hiljaa puhuen.
Keskitalo ymmärsi että jotain oli tapahtunut ja jotain yhä tekeillä. Se häntä kuitenkin lohdutti, että Hanna oli seurassa.
Samassa tuli vanha emäntä levottomana sisään.
Keskitalo viittasi hänet ikkunan luo ja näytti rantaan päin.
He näkivät Uutelan ja Hannan tulevan yhdessä hitaasti ylöspäin, katsahtivat toisiaan silmiin ja huokasivat raskaasti.—Nyt se lopullinen lähestyi!
Tulijat pysähtyivät, Uutela näytti nyökäyttävän Hannalle päätään—sitten he erosivat. Tyttö tuli keittiöön, mutta Uutela näkyi kulkevan ajatuksissaan pirttiin päin.
Hanna oli niin kalpea, että he eivät uskaltaneet häneltä kysyä muuten kuin katseillaan. Tyttö vastasi samoin, levollisesti ja varmasti: odottakaa!
Mutta Keskitalo katseli yhä levottomasti pihanpuoleisesta ikkunasta.
Vihdoin hän näki Uutelan tulevan. Hän tunsi rintaansa kuristavan niin, että hän tuskin sai henkeä vedetyksi. Hän rupesi palavasti rukoilemaan.
Uutela tuli hiljaa, semmoisena kuin hän oli rannasta noussut: saappaat ja vaatteet märkinä. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, kun hän kulki keittiön läpi.
Kamarin ovesta sisäänastuttuaan hän pysähtyi hetkiseksi ja otti lakin päästään. Toiset, jotka vetäytyivät hiljaa hänen jälessään, näkivät hänen kasvoillaan mielenliikutuksen.
Mutta sitten Uutela astui varmoin, hitain askelin vuoteen luo, jossa pienoinen makasi. Hän seisahtui sen ääreen ja katseli hetkisen tarkkaan lasta—näytti niinkuin hänen lävitseen olisi kulkenut hiljainen väristys.
Vaan heti tämän jälkeen näkyi kasvoilla kuin hymyntapainen—hän kohotti oikean kätensä ja veti hitaasti suuren, voimakkaan ristin lapsen rinnan yli.
Hän ei tiennyt tehtiinkö niin lapsille, mutta hän oli nähnyt sillätavoin siunattavan kuolleita, ja tahtoi siunata pienokaisen niin hyvin kuin taisi.
Nuorella emännällä, joka istui lähellä vuoteen pääpuolta, oli kyyneleet silmissä. Hän kohotti arasti päänsä ja katsahti Uutelaan—kuin anteeksipyytäen. Uutela huomasi sen, katsahti vastaan ja ikäänkuin nyökäytti. Kaikki yhtenä lyhyenä silmänräpäyksenä—sen enempää he eivät toisiinsa katsoneet.
Oven luona seisova Keskitalo oli puristanut kätensä ristiin ja kyyneleet vierivät pitkin laihoja poskipäitä. Hänen olisi tehnyt mieli mennä Uutelan luo, langeta häntä kaulaan ja sanoa: sinä olet kostanut pahan hyvällä—anna nyt vielä meillekin anteeksi! Mutta hän ei olisi voinut paikaltaan liikahtaa.
Uutela ei puhunut mitään. Ei hän myös voinut pitempään sisässä viipyä, vaan meni niinkuin oli tullutkin.
Kukaan toisistakaan ei vaihtanut sanaa.
Keskitalo oli vaipunut tuolille ikkunan luo ja nojasi kokoon lyyhistyneenä ikkunanlautaan. Hän tunsi, ettei hän olisi jaksanut enää pisaraakaan enempää, ellei tämä taakka nyt olisi vierähtänyt hänen hartioiltaan.
Mutta hän tunsi samalla ikäänkuin valahtaneensa tyhjäksi—niin hän tunsi.