Ulkona oli syyspimeä yö, mutta sisällä rautatievaunussa oli lämmin ja valoisa.
Keskitaloa ja Uutelaa lukuunottamatta oli vaunu miltei tyhjä.—Miehet palasivat talonostomatkalta Savosta.
Keskitalo oli vaipunut vaunun nurkkaan, hattu toiselle korvalle painuneena, käsivarret velttoina sylissä—hän näytti nukahtaneen.
Mutta Uutela istui ja imeskeli ahkerasti lyhyttä piippuaan. Häntä ei nukuttanut, vaikka olikin levon laita koko matkalla ollut vähän niin ja näin.
Tämä matka kaikkineen tuntui hänestä hiukan omituiselta. Niinkuin hän, hiljainen kotipeltojen mies, nyt olisi siirtymässä tutuilta vaoilta suuren maailman pitkille, päättömille saroille.
Totta oli, että hänen entinen raatajaintonsa oli tänä kesänä taas noussut, maattuaan pari vuotta kuin lamauksissa. Totta oli, että Keskitalo tuntui liian pieneltä ja aivan liian valmiilta, ei ollut mihin oikein iskeä. Mutta nämä tämmöiset matkat—kun pitää istua jo vuorokausikaupalla junassakin.
Kyllähän tämä järki-puuhaa on, ajatteli hän. Nuoret vahvat pojat nousemassa—ne tarvitsevat tilaa. Ja sitten se Sontulan Kustaan kirje, sekin vielä pani kiirehtimään, ettei hyvä tilaisuus menisi käsistä.
Mutta se tuntui sittenkin liian hätäiseltä. Ei ollut koskaan ollut aikaa harkita oikein perinpohjaisesti koko kysymystä—noin niinkuin maamiehen on tapana: auran jälessä vako vaolta tai kirves kainalossa metsätiellä.
Naisväki siellä kotona minua enin ihmetyttää! ajatteli hän. Olisi sentään luullut kotipuoli-ikävän panevan hiukan vastaan tämmöisiä hommia. Etenkin vanhalla emännällä... No, kukas tietää, vaikka se nyt niin puhuu lasten edusta—kukas tietää.
Hän katsahti Keskitaloon.
Tuolla ne nyörit lepää! hän ajatteli. Sen hän oli huomannut alusta alkaen. Sellainen into ja touhu!
Hän katseli Keskitalon sisään painunutta rintaa, laihoja kasvoja ja nukkuneen velttoja jäseniä.—Kukas olisi uskonut tuommoisesta miehestä!
Niinkuin silloinkin—muisteli hän taas—jo menomatkalla. Kulkee vaunusta vaunuun, kyselee kaikilta matkustajilta taloja, maita, metsiä, hintoja.—Mitä sinä nyt kaiken maailman taloja kyselet? oli hän, Uutela, ihmetellyt—kun sitä Kustaan neuvomaa kuitenkin tarkotetaan. Mutta Keskitalo vain nauraa: kaksi tämmöistä poikaa reisussa, säkissäkös me porsas ostettaisiin, ohoh!
Siinäonjotain, oli hän ajatellut silloin, ja niin hän ajatteli vielä nytkin—olkoon mitä hyvänsä.
Varsinkin sitten ostopuuhissa se näkyi vielä selvemmin—jatkoi hän taas muistelmiaan. Pitäisihän vanhan miehen ymmärtää, ettei kaupanteossa sovi hätäillä. No, itse talon hinnasta minä en mitään sano, vaikka olisi siitäkin voinut jonkun tuhannen pudottaa. Onhan se koko hovi, ja tavallisessa rakennuksessa niinkuin vanha herrastalo ainakin. Vaan annas maksaa irtaimista, mokomistakin lehmänsammakoista, tunkkaisista heinistä ja puolimädistä vilja-aumoista—kehtaavatkin sen roistot jättää jumalan viljan ulos mätänemään—annas maksaa kaksitoista tuhatta, ainakin viisituhatta liikaa! Eikä ymmärrä, vaikka minä isken silmää ja jo viimein sanonkin. Niinkuin sen kaupan olisi mikään hengenhätä ollut! Eikä auta muu kuin vain katsella kuinka nämä viekkaat savolaiset hymyilevät ja iskevät seläntakana toisilleen silmää, että näin sitä pitkätukkaisia hämäläiskolloja keritään!—Perhana!
Hänen hämäläisluontonsa oli näissä muistelmissa noussut sellaiseen kapinaan savolaisia vastaan, että hän unohti kokonaan Keskitalon.—Senkin keppiherrat! Keppi pitää keikkua kädessä, vaan onkos havun pulkkaa pellolla?
No, no, tyynnytteli hän itseään. Hämeenmiesten työ sen vahingon ottaa pian takaisin. Mutta kyllä on sentään synti ja häpeä heittää viisi tuhatta tuommoisille lurjuksille!
Keskitalo oli alkanut hiljakseen kuorsata. Silloin Uutela taas muisti hänet.
Sitäkin minä olen ihmetellyt, miksi se sen kauppakirjan teetti yksin minun nimiini? No, onhan rahat kyllä minun, vaan kun me olisimme molemmatkin voineet olla isäntinä, kun kerran yhdessä ollaan ja kun minä vaan vävyksi tulinkin. Onkohan sillä siellä Hämeessä joku vanha, hämärä velka, jota lähtee ikäänkuin pakoon, kun se noin tahtoo omaisuuden minun taakseni turvata? Ja miksei hän ole siitä koskaan mitään minulle ilmottanut? Mitä se merkitsee...?
Hän kumartui eteenpäin ja rupesi katselemaan tarkkaan Keskitalon kasvoja. Hän tahtoi ikäänkuin tunkeutua hänen aivoihinsa ja nähdä mitä siellä liikkui—nyt kun mies nukkui eikä tiennyt pitää varaansa.
Sen ketunkasvoista ei näe mitään, ei nukkuissa eikä valveilla! sanoi hän itsekseen harmistuneena. Siin' on miestä! Lennättää ihmisiä Savoon saakka, ostattaa taloja ja pitää ne nyörit sisässään kuin kalliossa. Ja että kaikki nyt on mennytsinunmielesi mukaan, sen minä kyllä näen—muutoin sinä et voisi noin unta vetää. Ja vielä nauru huulilla—minä tässä valvon ja valvon enkä saa unta vaikka mikä olisi!
Hän tunsi sinä hetkenä vihaavansa Keskitaloa, sen salaisuuden vuoksi, jonka hän epäili tämän sisässään säilyttävän. Miksei hän sitä minullekin ilmaise, kun kerran olemme ystävät ja sukulaiset?
No, taidan sentään tehdä syntiä—ajatteli hän taas—kun noin epäilen. Miksei mies puuhaisi lastensa hyväksi, nyt kun on pohjaa mistä ponnistaa? Juuri noinhan minä tein itse aikoinani—eipä mies niitä parhaimpia tuumiaan muille selittele, ei!
Ja kuitenkin hänestä tuntui niin omituiselta—niinkuin näkymättömät kädet olisivat tavotelleet hänen elämänsä ohjaksia, ne omiin käsiinsä riistääkseen.
Mutta asia oli päätetty, talo ostettu. Ja nyt minä olenhovinisäntä! Häntä hiukan hymyilytti.—No, rinnan me siellä isäntinä hääräämme, olkoon nyt kumman nimi tahansa papereissa. Ja kyllä me niille peijakkaan keppiherroille näytämme mistä puusta lusikka tulee! Vielä minä laitan yhden talon kuntoon ja näytän kuinka hämäläinen pajupehkot pientareilta hätistää!
Hän alkoi yhä enemmän ja enemmän innostua—ne Hovin pitkät, matalaojaiset sarat ikäänkuin huusivat häntä ja hämäläistä voimaa avukseen.
Kyllä tässä nyt tulee aika kiireen kilakka, ennenkuin Keskitalo ja tavarat on myyty ja kaikki muuttokunnossa, ajatteli hän taas.
Samalla juna pysähtyi rymisten jollekin asemalle.
»Oh—oh!» huusi Keskitalo kuin pahasta unesta kavahtuen ja katseli silmät pyöreinä ympärilleen. »Missäs me oikein ollaankaan?»
»Talonostomatkalla, naapuri», myhäili Uutela hiljaa-sädehtivin silmin toisen säikähdykselle.
Keskitalokin jo hoksasi. Miehet rupesivat yhdessä makeasti nauramaan.
Maa oli vielä sula, vaikka marraskuu jo oli käsissä.
Hämeen haavat puutarhain ja pihamaitten nurkissa itkivät lehdettöminä myöhäsyksyn utuisessa ilmassa. Hämeen kuuset kuoppamäillä ja veräjänpielissä huokailivat ikävissään, ja pienet kiillottomat pisarat istuivat oksien nirpuissa ja ruohon kuihtuneella ruumiilla, vaikka päivä oli jo puoliin kulumassa. Kaiken yllä lepäsi tummanharmaa taivas laakeana ja raskaana.
Keskitalon väki teki Savoon muuttoa.
Jo kahtena edellisenä päivänä oli asemalle ajettu kaikenlaista kalua ja työasetta. Paljon sitä oli karttunutkin—vanhaa tuttua ja rakasta, josta ei raskittu luopua, vaikkei sitä olisi välttämättä tarvittukaan.
Tänään oli varsinainen lähtöpäivä.
Pitkiin jäähyväisiin ei ollut aikaa, vaikka jätettiinkin rakkaat kotitanhuat. Toiset tuskin ennättivät muuta kuin syrjäsilmällä vilkaista portista lähdettäessä, sillä karja juoksi ja äänteli sekasortoisena, luullen laitumelle pääsevänsä.
Ensimäisinä kulki kymmenkunta lammasta Hannan ja kolmentoistavuotiaan Helkan ohjaamina. Niitä ei Hovissa ollut kuin muutamia, eikä kuulunut olevan paljon koko Savon puolessa.
Sitten seurasi seitsemän lehmää ja leveäotsainen sonni, jota vanhin poika Vihtori nuorasta ohjaili. Toiset olisivat tyytyneet vähempään karjamäärään, mutta Uutela oli järkähtämätön, hän ei uskonut noista »savolaisista sammakoista» mitään hyvää.—Uutelaan oli sillä Savon-matkallaan mennyt itsepintainen epäluulo kaikkea savolaista kohtaan.
Viimeisenä kulkivat molemmat emännät, vanha ja nuori, kaikenlaista pikku sälyä täyteen ahdatuilla kärryillä, Liinun juostessa kärryjen perään sidottuna.
Vielä oli kärryillä, säkillä peitetyssä pärevasussa, suuri mustan- ja valkeankirjava Mikko kissa. Uutela oli tahtonut senkin mukaan—hän ei kerta kaikkiaan luottanut edes savolaisiin kissoihin.
Kulettuaan kotivainioiden läpi eläimetkin jo rauhottuivat. Tie nousi loivaa rinnettä pienelle mäentyppyrälle.
Siellä he pysähtyivät ja katselivat vielä kerran taakseen.
»Kyllä se Keskitalo sentään on kaunis!» huokasi Hanna pehmeällä äänellään, kainonsinisten silmäin kaihoisasti värähtäessä.
»Onhan se», jatkoi Uutela samalla kaipaavalla sävyllä.—»Vaan sinne se nyt jääpi.»
Keskitalo vilkasi Uutelaan: jo oli aika hänen tarttua asiaan.
»Sinne jäi!» sanoi hän niinkuin menneestä asiasta. »Vaan minä puolestani lyön vetoa, ettei meidän tarvitse marssia täyttä kolmeakaan tuntia, niin jo Hovin katot pilkottaa!»
Hän sanoi sen niin tarttuvan leikkisästi, että kaikki rupesivat hymyilemään ja ikäänkuin noita uusia kattoja ajattelemaan. Helka yksin katsoi ihmetellen, vaan sitten hänkin hoksasi isän sanoissa piilevän sukkeluuden ja naurahti ääneen tälle huomiolleen.
»Painetaan vaan eteenpäin, päivä kuluu!» puheli Keskitalo hilpeästi. »Hei-hei, Heipparinna!» Hän huiskautti erästä lehmää piiskallaan. »Ja mitäs se Onnike siellä sivulle vänkää—juokses Kalle!»
Keventynein mielin lähdettiin eteenpäin. Ainoastaan vanha emäntä pyyhkäsi pääliinansa kulmalla salaa silmänurkkaansa.
Tie kulki yhä asuttuja seutuja. Siellä täällä oli aina joku talo, torppa tai mökki.
Tuntui niin hyvältä että oli noita vanhoja tuttuja, jotka ikäänkuin jättelivät hyvästi ja toivottelivat onnea.
Melkein kaikissa, loitommissakin, heidän matkansa huomattiin. Ilmestyi aina ikkunaan joku pää, sitten useampia—ne sieltä myrttien, palsamien, verenpisarain ja pelagoonien välistä katselivat ja ajattelivat lämpimiä jäähyväis-ajatuksia.
Joistakuista paikoista tultiin aina pihalle saakka ja katseltiin siitä. Eräistä lähemmistä huudettiin: »Onnea vain matkalle!»
Mutta sitten tuli asumaton metsätaival eteen, ja siellä pyrki mieli väkisinkin painumaan. Jokainen koetti sitä toisiltaan salata—huudettiin karjalle, juostiin ja huiskittiin, vaikkei se ollut aina tarpeenkaan.
Uutelankin tyyni hymyily alkoi riutua. Hän oli vähän väsynyt noihin monipäiväisiin puuhiin, ja kun nyt ei ollut kuulunut pitkään aikaan muuta ääntä kuin karjan sorkkain yksitoikkoinen sipsutus ja kärrynpyörien ainainen sirinä, niin olo alkoi tuntua tuskalliselta.
He kulkivat pienen, kivestä raketun maantiesillan yli.
»Kas kun ovat oikein kiviä johteeksikin ajaneet—en ole ennen huomannutkaan!» virkahti Uutela, iloisena että ilmestyi edes joku puheenaihe.
»Siinä ne ovat olleet koko kesän», kiirehti Keskitalo jatkamaan. »Aika poikia ovatkin!»
Uutela riensi tieltä alas siltaa sivultakin tarkastamaan.
»Niin on holvattu kuin kellarin katto», puheli hän. »Eikä semmoisia muualla laitetakkaan kuin Hämeessä!»
»Juuri niin!» näkyi toistenkin silmistä.
Keskitalo oivalsi asiain kallistuvan pahalle puolelle.
»Jo ne alkavat rakennella kivisiltoja joka paikassa», kiirehti hän. Sitten hän alkoi puhua Hemilän Oskarista, sillan rakentajasta, hänen laittamistaan navetoista, kaivoista ja silloista.
Keskitalo oli tänään kuin jousilla, koettaen pitää hyvää tuulta yllä joka taholla.
Mutta Uutela vilkasi häneen tuon tuostakin syrjäsilmällä ja ajatteli omia ajatuksiaan.
Tieltä kuului kärryjen rätinää—siellä tuli muuan tuttava naapurikylän mies vastaan.
Se sai mielet vallan ilostumaan.
»Vai sille pitkälle matkalle nyt ollaan menossa», sanoi vastaantulija pysäyttäen hevosensa.
»Mikäs pitkä tämä on, pari tuntia asemalle!» viskasi Keskitalo.
»No no», nauroi toinen. »Ihmettelen minä sentään minkätähden te sinne maailman taakse viitsitte muuttaa.»
»Minkäkö tähden?» nauroi Keskitalo. Hän osotteli vilkkaasti kädellään: »Kaksi tämmöistä vahvaa äijää täällä ja kaksi tuommoista turpeenpuskijaa tuolla—pieniksi ne käypi paikat meille Hämeessä!»
»No no», pani toinen, »on Hämeessä ennenkin eletty.»
»On eletty, vaan kun me aiommerikastua!» sävähytti taas Keskitalo.
Kaikki rupesivat nauramaan.
»Ja mitäs puhutkaan! Tuo Uutela on laittanut jo kolme taloa—totta sen täytyy saada vielä neljäs laittaa, ja Hämeessä alkaa jo talot olla reilassa.»
Se nosti jo ilon ilmoille.
»Niin niin», nauroi mies.—»No, onnea nyt vaan ja menestystä!» Hän lähti ajamaan.
Mutta Keskitalo huusi vielä hänen jälkeensä:
»Pistä minulle vain preivi, kun alkaa sinunkin mielesi rikkautta tehdä—perässä sinä kuitenkin tulet!»
»Niin sitä pitää!» ajatteli Uutela. Hänen sielunsa alkoi taas nousta kapinaan Keskitaloa vastaan. Vaikka toiselta puolelta hän ei voinut olla ihmettelemättä miestä, joka noin johti, hallitsi ja piti alakuloisiksi pyrkiviä mieliä aisoissa.
»Mikäs siinä, oikeinhan se on—mutta miksikäs se ei sano minulle mitään, miksikäs se pitää minuakin aisoissa?»
He olivat viime taivalta kulkiessaan yhä hiljalleen nousseet. Nyt metsä loppui, tie kaartui ja heidän eteensä aukeni äkkiä pieni hämäläinen kylämaisema.
He pysähtyivät kaikin—ainoastaan karja jatkoi omin hotein hiljaista astuntaansa.
Kylä oli vanha tuttu, mutta se ei ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta ja vakavan juhlalliselta kuin nyt.
Keskellä kierteli ruskeapintainen tie vainioiden ja mäentyppyräin lomitse, ikäänkuin luvanalaista kulkureittiä etsiskellen. Sen kahden puolen vilisi harmaat aidat. Niiden piirissä juoksivat möyheät, paksumultaiset sarat, mitkä pitkinä kaistoina aina metsänreunaan saakka, mitkä pieniltä kukkuloilta kaikkiin ilmansuuntiin hajautuen, toiset rehevinä ja orasvihreinä, toiset harmaankalpeina sänkileskinä, kolmannet mullanmuheina, auranviirut selässä ja syvät, väkevät ojat vielä lapion jäljeltä kiiltäen. Kaikkia niitä hallitsi punaiset tai harmaat talot—metsänreunassa, maantien varrella, kunnailla vainioiden keskellä. Siellä täällä pellonmäillä joku yksinäinen mänty tai suuri kivi katajapensaiden ympäröimänä, vielä useammassa kohti harmaa lato tai punainen maneesi.
Kukaan ei puhunut, Keskitalokin näytti liikutetulta. Sanaa sanomatta lähdettiin hiljalleen lakeudelle laskeumaan.
Uutela ei voinut enää itseltään kieltää, että häntä vaivasi ikävä. Hän ei tiennyt itsekään mitä hän oikein ikävöi—se vain oli syntynyt tuon pitkän äänettömän silmäyksen aikana, joka käsitti aidat, sarat ja ojat, puut, kivet ja ladot, talot savuavine piippuineen tai hiljaa höyryävine riihineen, kokonaisen kyläkunnan elämän. Ja kun hän nyt, jäätyään aivan viimeiseksi, näki edessään mäkeä laskeutuvana pitkähkönä kulkueena lampaat ja lehmät ajajineen, kärryt istujineen ja perässä juoksevine hevosineen, niin hän ei voinut enää vastustaa hetken tunnetta.
»Tämä nyt merkillistä on», sanoi hän toisten luo tullessaan hiljaisen värähtävästi. »Niinkuin oltaisiin Abraham ja Lot, ja mentäisiin Kaanaanmaalle.»
Keskitalon suupielet vetäytyivät makeaan hymyyn, että Uutelakin kerran käytti raamatun vertausta. Hän kääntyi Uutelaan päin:
»Ja molemmille kävi hyvin ja heidän joukolleen—niinkuin myös olivat miehet ja veljekset keskenänsä!»
Uutelan kielellä kirpelöi myrkyllinen sana tuon lopun vuoksi ja sen hurskaanimelän äänensävyn tähden, jolla se lausuttiin. Mutta hänen oma tunteensa oli siksi todellinen ja juhlallinen, että hän nieli harminsa eikä puhunut mitään.
Keskitalo sensijaan puhui sitä enemmän. Hän alkoi leveästi kertoilla millaista Savo on ja miltä siellä näyttää.
»Omiasi panet!» ajatteli Uutela harmistuneena. »En minä mitään semmoista nähnyt.—Vaikka kyllä minä sinun juttusi ymmärrän!»
Toisetkin kuuntelivat enää tuskin puolella korvalla—heidät oli vallannut sama tunne kuin Uutelan.
»Katsokaas kuinka pulskaa orasta!»—»Arvolaan on laitettu uusi lasikuisti! Pitääköhän ne siellä kesällä kukkasia?» Huudahduksia ja mietelmiä risteili. Kaikki tuntui niin kauniilta ja rakkaalta, ettei sen vertaista voi olla missään muualla.
Vasemmalle erkanevan kujatien portin kulmauksessa kasvoi suuri veräjäkuusi.
»Pidäs vähän!» huusi vanhin poika, heittäen sonnin ohjausnuoran Hannalle. Itse hän riensi kuusen luo ja kiersi poikamaisen vallattomasti molemmat käsivartensa sen ympärille.—Kädet eivät ylettyneet yhteen.
»Tules, Kalle», huusi hän veljelleen. »Saammeko edes kahteen mieheen siitä selvää.»
Nuorempi veli juoksi iloisena avuksi.
Kahta täyttä sylystä he eivät kuitenkaan saaneet. Mutta he yhä mittailivat ja mittailivat, ikäänkuin vanhaa rosopintaista kuusta salaa syleillen—toisten hymysuin katsellessa.
»Sellaisia vaareja ei joka paikassa kasvakkaan!» kehaisi Vihtori.
»Ei, kyllä on sentään kuusi komea veräjänpielessä!»
»Arvolan tallin takana on aivan samanlainen!» huudahti Hanna, osottaen kädellään sinnepäin.
»Ja tuolla—näettekös? On Hämeessä sentään komeita kuusia!»
Ne kaikki piti nyt jättää.
Ja niiden takaa häämötti Uutelan vertauksen nostamana matkan raskaansalaperäinen, kohtalomainen tausta. Ainoastaan jumalanmiesten, kuninkaitten ja sankarien he olivat lukeneet astuneen tällaisia polkuja, ei koskaan talonpoikaisten ihmisten eikä tämmöisten asiain tähden.
He nyt astuivat.— — —
Uutela pysähtyi ja nosti kätensä silmäkulmilleen, katsellen sen alta niinkuin ei olisi näkemäänsä uskonut.—Valtatiehen yhtyvän sivutien risteyksessä seisoi vanhanpuoleinen vaimoihminen.
»Kas, Karoliina!» huudahti Keskitalo. »Ja tullut näin pitkän matkan.»
»Piti tulla edes hyvästi sanomaan», puheli Karoliina hyvänsävyiseen tapaansa, tervehtien ohikulkijoita kädestä.
Sisarukset jättäytyivät muiden jälkeen.
»On ollut niin paljon puuhaa», sanoi Uutela kuin anteeksi pyytäen ettei hän ollut käynyt hyvästi sanomassa, vaan sisaren piti tulla.
Sitä seurasi pitkä äänettömyys.
»En minä olisi uskonut, että sinulle tuli siitä tämmöiset matkat», sanoi vihdoin sisar.
»En minäkään.»
Sitten he taas kävelivät kumpikin omia ajatuksiaan ajatellen.
Kyläseutu oli loppunut, he olivat nousseet pienelle metsäiselle mäelle.
»Nyt minä käännyn», sanoi sisar.
Hän piteli veljen kättä omassaan, molempien silmät olivat kosteat.
»Jumalan haltuun nyt vaan!»
»Samalla tapaa!»
Sisaren olisi tehnyt mieli vielä sanoa: Näimmeköhän nyt viimeisen kerran? Mutta hän ei uskaltanut enemmän itsensä kuin toisen tähden.—Niin he erosivat.
»Kun aivan unohdin!» huudahti sisar kääntyen takaisin ja pistäen kuin salavihkaa pienen mytyn veljen käteen.
Uutela tunsi kädessään että siellä oli paksut villasukat. Hän loi sisareen kiitollisen katseen ja kääntyi kiireisesti.
Yksikseen jäätyään hän pyyhkäisi kädenselällä silmiään.
Toiset olivat ennättäneet jo pitkän matkan edelle.
Tie kulki aivan pillisuorana, molemmin puolin telefoonipylväitten kauaskantava linja ihmeellisine lankoineen. Se nosti Uutelan mielessä sellaisen valtavan pitkänmatkan tunteen, kuin hän olisi kulkenut etäiseen iäisyyteen.
Hän saavutti toiset viljellyllä tasamaalla. Tie oli muuttunut lokaiseksi, raitteet syvemmiksi, eläimet kahlasivat puolisäärtä rapakossa.
»Karoliina lähetti vain terveisiä—jäätiin niin jälkeen», sanoi Uutela jotain puhuakseen.
»Kiitoksia vain.»
Lehmät olivat pysähtyneet hetkiseksi puhaltamaan.
»Aina tuonne saakka roiskunut!» valitteli Helka itkunsekaisella äänellä, hangaten esiliinallaan Ihanan reidestä lokapilkkua.
»Hullu tyttö!» teki toisten mieli huutaa, mutta kukaan ei raskinut.
Samassa alkoi kärryiltä kuulua surullista naukumista.
»Senkin on paha olla—Mikko!» lohdutteli Helka.
Keskitalo koetti vielä kerran lyödä leikiksi.
»Mitäs siinä nyt nau'ut? Kyllä sinä niitä uusia henttuja siellä pian saat, vaikka Hämeen tytöt jäivätkin!» lasketti hän tahallaan hiukan karkearakeisesti.
Mutta sekään ei enää naurattanut. Alakuloisuus oli vallannut mielet. Jokainen tunsi että nyt oli ainiaaksi jäämäisillään paljon rakasta ja pyhää, joka oli syöpynyt heidän sydänjuuriinsa saakka—niin he tunsivat.
Taivas oli synkistynyt. Päivän itkuinen ilma kyyneltyi utusateeksi, joka kääri erä erältä kaikki harmaaseen vaippaansa. Selvempänä kajasti enää vain lokainen tie.
Mutta sekin häipyi edempänä siihen sumuiseen, tuntemattomaan ja kohtalomaiseen, jota kohti he raskain askelin kulkivat.
Pienelle sydänmaan asemalle oli päiväjunan tuloajaksi kokoontunut joukko rahvasta.
Sellainen oli tapa näin sunnuntaisin. Tultiin junaa katsomaan ja postia hakemaan, tultiin hiukan tarinoimaan viikkoisen aherruksen jälkeen harvaan asutun seudun yksinäisissä kolkissa.
Tällä kertaa oli kuuleman mukaan tulossa muutakin kuin vain posti tai joku omanpaikkakuntalainen.
»Nyt ne Hovin uuvet isännät, ne Hämmeen herrasväet tulloo», naureskeli silmää vilkuttaen muuan Hovin loismies, joka oli tullut hevosella asemalle vastaan. »Semmoisen ovat laittaneet tiijon.»
»Tullooko sitä paljonnii joukkoo?» uteli joku.
»Minkä verran tulloon—kaks' vanahoo ukkoo ainai!»
Kuulijat naurahtivat.
»Ja se vanahemp' kuuluu olevan vävy ja nuoremp' appi», naureskeli kertoja taas.
»No elähän! Jopa jottain!» Hilpeys yhä kasvoi.
»Jotta sekö sitä on sitä Hämmeen puolen tyyliä?» pisti muuan.
»Se kait sitä lienöö!»
Odottajat hymyilivät toisilleen keskinäisen ymmärryksen pilke silmässä. He olivat ilmeisesti uteliaita, sillä he eivät olleet koskaan ennen nähneet oikeata hämäläistä.
Mutta heillä oli jo jokseenkin varma ennakkokuva. Siinä oli jotain kuulopuheen ja rotuvaiston pohjaa, »kaksi vanhaa ukkoa» selvensi hauskasti ulkoisia piirteitä, ja se seikka, että Hovin ostossa savolainen nerokkuus oli mujauttanut hämäläistä yksinkertaisuutta useilla tuhansilla, täydensi sitä sisällisesti. Kuva alkoi olla valmis.
Juna ajoi jyristen aseman eteen.
Sieltä ne hämäläiset tulivat, laskeutuen hitaan rauhallisesti eräästä vaunusta alas—Uutela, Keskitalo, molemmat emännät ja Helka, naiset pieniä käsimyttyjä kantaen.
Edellimäisenä kulki Uutela. Hän oli vielä junassakin ollut alakuloinen, mutta heti Savon puolelle siirryttyä hänen hämäläisverensä oli alkanut nousta. Ja kun Keskitalo näytti tavallaan haluavan työntää hänet etualalle, tarjoten tavaravaunujen rahtikirjatkin hänelle, niin hän nyt ikäänkuin asettui johtoon.
Uutela hymyili tyyntä hymyään pienten silmäin hiljaa sädehtiessä, kun hän kohotti tuuman verran matalaa tasapohjalakkiaan savolaisille tervehdykseksi.
Tervehdityt vaihtoivat paljonpuhuvan silmäyksen—siinä sitä nyt oli sitä oikeata hämäläistä!
Keskitalo nosti hattuaan hiukan keikarimaisesti, naiset sanoivat ujonsekaisen hyvänpäivän.
Savolais-silmäykset risteilivät. Kaiken muun suhteen ne olivat selvät ja varmat, paitsi nuoren emännän, jonka pulska puku, monet sormukset, kulta vitjat ja silkki saivat pienen erikoistarkastuksen osakseen. Siitä vaihdettu silmäys oli epämääräinen.
Uutela oli sillä välin saanut Hovin loismiehen käsiinsä.
»Siinähän se mies on—terveisiä vain Hämeen puolesta!» puheli hän niin hiljaisen kahdenkeskisesti, etteivät syrjäiset kuulleet juuri mitään. »Vaimoväki tulee nyt heti hevosella, vaan me miehet jäämme karjaa odottamaan, kun se tavarajunakin kuuluu pian tulevan.»
»Että siinäkö ne nyt on ne Hovin uuvet emännät eli rouvat eli miks' häntä sopinoo karahtierata!» puheli lipeästi vilkassilmäinen loisen vaimo. »No jo ol' hommat, kun niin pitkän matkan takkoo!»
Vanha emäntä ilostui ja alkoi heti selvitellä perheenomaisen sydämelliseen hämäläistapaan, että siellä ne ovat tavarajunassa vielä Vihtori ja Kalle ja Hanna, siellä ovat Kukat, Mansiket ja Heipparinnat ja Mikko. Ne lähtivät jo kahta päivää aikaisemmin, kun muut vielä kävivät sukulaisia hyvästijättelemässä, niin että nyt pääsevät kaikki yhtaikaa perille. Ja Ihana oli potkaissut vaunussa maitokiulun säpäleiksi, kun Hanna aikoi sitä lypsää...
»Pyhä yksinkertaisuus!» välähtivät ympärille kertyneitten savolaisten silmät.
»Kato ruojaa!» huudahti loisen vaimo osanottavasti. Mutta samaan aikaan hänenkin silmänsä jo ennätti vilauttaa emännän pään sivutse: yksinkertaisia, johan tämän näkee!
Uutela huomasi silmäin vilaukset, mutta hän vain hymyili.
»Alkakaas jo mennä!» sanoi hän lyhyesti naisväelle, nähdessään vanhan emännän aikovan vielä sydäntään purkaa. Itse hän läksi Keskitalon kanssa asemahuoneeseen rahtikirjoja selvittelemään.
Savolaisetkin pistäytyivät postiaan hakemassa. Pääasiassa he jo olivat uusista tulokkaista selvillä, mutta jäivät kuitenkin vielä katselemaan, kun oli hyvää aikaa.
Uutela ja Keskitalo ilmestyivät aseman portaille ja seisahtuivat siihen tavarajunaa odottelemaan.
Rimpiläinen, suustaan sujakka talonisäntä, ei voinut vastustaa kiusausta hiukan haastatella Hämeen miehiä.
»Terve tuloa vain, ja onneksi!» sanoi hän nostaen kohteliaasti hattuaan. »Kun meistä tulloon noapurit, niin tekköö mieli tieustoo että kumpi teistä nyt on se Hovin uus herra?»
Hän pani erikoisen painon »herra» sanalle. Lähellä seisovat kääntyivät päin pidätetty naurunpilke silmänurkassa.
»Eihänmeissäole yhtään herraa», myhäili Uutela hiljakseen silittäen korvallishiuksiaan lakinreunan luota. Hänkin pani erikoisen naurahtavan painon »herra» sanalle ja vilkasi samalla merkitsevästi Rimpiläisen kädessä olevaan keppiin.
Savolaiset kohauttivat kulmiaan: ohoh! Ja Rimpiläinen, huomattuaan etteivät ukot olleetkaan niin pölkystä veistettyjä kuin päältäpäin näytti, pyörsi notkeasti:
»Talonpoikiahan tässä ollaan kaikki—tarkotin vain että kumpiko se on isäntä?»
»Isännänvirkaan me pystymme vähän joka mies—tavarajunassa tulee vielä kaksi lisää...» jatkoi Uutela hyväntahtoista hymyilyään. »Vaan me vanhemmat tässä olemme aatelleet alotella!»
»Peijakkaan hyvin sanottu, Uutela—emme mekään sentään mitään mettäksenpoikia ole!» iloitsi Keskitalo itsekseen.
»Vai parittain, vai parittain», nauroi Rimpiläinen. »No, terve tuloa voan, ja käykeehän talossa tupakalla!»
Jotkut jo lähtivät, mutta useimmat jäivät vielä katselemaan ja odottelemaan.
Tavarajuna, jonka matkustajajuna oli sivuuttanut edellisellä asemalla, saapui aivan heti.
»Tulkaas nyt pojat vähän jalkojanne oikasemaan, sillaikaa kuin työntävät meidän vaunumme tuonne takaraiteille», puheli Uutela hommakkaana rahtikirjat kädessä.
Pojat katsahtivat hiukan epävarmoina väkijoukkoon, mutta tulivat kuitenkin. Hanna yksin jäi yhä vaunuun karjan luo.
Pojista tuntui oudolta kävellä tuon tarkastelevan joukon läheisyydessä. Siinä oli yhtä ja toista, joka alkoi heti ikäänkuin kiusata. Ne näyttivät niin hoikkavartisilta ja notkeilta nuo savolaiset, kävellä sihauttelivatkin pehmeäpohjaisissa pieksukengissään niin joustavasti, että heidän omat paksuanturaiset hämäläissaappaansa yhtäkkiä tuntuivat kömpelöiltä ja raskailta. Sitten puheen soma soinnahdus ja puhelemisen luistava keveys—siinä kaikessa oli jotain herraskaiselta vivahtavaa. Sitten ne katseet ja hymyilyt, ja kun he vielä näkivät eräiden nauravan, niin he alkoivat tuntea itsensä paksuiksi ja kömpelöiksi ja tulivat pahalle tuulelle.
»Eikö ne niitä vaunuja jo saa?» sanoi Vihtori melkein tiuskaisten Uutelalle.
»No no, pian ne siitä joutuu», puheli Uutela liittyen heidän seuraansa kävelemään. »Ei huoli nyt hätäillä, pojat», hymyili hän tyyntä hymyään. »Kyllä mekin vielä nauramme, kunhan tästä päästään pellolle!»
Se poikia hiukan lohdutti. He lähtivät pumppuhuoneelle päin.
Mutta Uutela yhä hymyili ja käveli, sammunut piippu toisessa kädessä, tasatukkaisena ja tasapohjalakkisena kuin hyväntahtoinen riihitonttu väkijoukon keskellä, vilauttipa kuin piloillaan joskus savolaisille silmääkin. Puhui Keskitalon, asemapäällikön ja asemamiehen kanssa, antoi määräyksiä loisten vaimoille, jotka olivat tulleet karjanajoa avustamaan—kaikki hiljaa, enemmän katseella kuin äänellä. Ukko oli savolaisistakin soma.
Junan vihdoin lähdettyä päästiin muuttotavaroihin käsiksi.
Karja, pitkään matkaan kyllästyneenä, lähti laukkaamaan että parituumainen ensi lumi sinkoili soran kera ilmassa. Siellä juoksivat loistenvaimot, Hannat ja pojat, siellä risteili savolaiset »kah-kah!» ja hämäläiset »soh-soh!» huudot kiireisessä sekamelskassa.
Keskitalo ja Uutela pitivät hevosista huolen, muut tavarat täytyi jäädä huomiseen.
Uutela oli hyvällä tuulella valjastellessaan Liinua komeitten sulhaskärryjensä eteen. Hän piti itseään tavallaan jo kuin paikkoihin perehtyneenä ja nyökäytteli melkein tutunomaisesti päätään ajaessaan asemalta poistuvien savolaisten ohi.
Hovin kujansuussa uudet tulokkaat silmänräpäykseksi pysähtyivät, katsahtivat taloon päin ja ikäänkuin siunasivat itsensä: siinä se sitten alkaa!
Kun karjat oli saatu kytkyihin ja hevoset talliin, korjailivat he vielä yhtä ja toista kärryiltä. Vanha emäntäkin oli tullut pihalle katselemaan ja tulokahville kutsumaan.
»Mikäs sitä Helkaa vaivaa?» kysyi Uutela lämpimästi tytöltä, joka seisoi hiukan syrjässä pää nurpallaan.
»Kun ei täällä ole mikään niinkuin Hämeessä!» valitti tyttö itkuisin äänin ja painoi päänsä vielä alemmaksi.
»Odota nyt vähän», lohdutteli Uutela hiljaa. »Pian me tänne laitamme miehissä palan Hämettä!»
Uutela huomasi ihmeekseen, että kaikki muutkin olivat alakuloisia ja sanattomia—niinkuin he olisivat unohtuneet mietteisiinsä, aikomatta sisään mennäkkään.
»Katsos peijakasta kuinka pahasti tuo nurkka on painunut!» huudahti hän vieressä olevaan aittaan katsahtaen. Hierasi sitten leikkisän toimekkaasti käsiään, ikäänkuin käsiksi käydäkseen, ja lisäsi:
»Mitäs tuumit, Keskitalo, eiköhän nostettaisi heti lämpimiksemme?»
Kaikki alkoivat hymyillä.
»Jos sentään jätetään huomisaamuun—taikka ainakin siksi kun olemme kahvit juoneet!» nauroi Keskitalo.
Siihen nauruun yhtyivät muutkin ja lähtivät keventynein mielin, vilkkaasti puhellen sisään.
Hämärä vielä verhosi maisemat, mutta Hovin pellolta jo kuului puheen ääntä ja rautaisten parinkalukoukkujen kalahduksia.
Siellä Uutela poikain kanssa iski hämäläiset aurat savolaiseen maaperään, sillä syyskynnöksiä oli ennestään vain moniaita sarkoja.
»On kuin Jumala onni, että asiat on näin», ajatteli Uutela, »että heti pääseemaahankäsiksi.»
Hän itse ohjasi toista auraa, hämäläishevoset edessä ja ohjakset pitkänä kaarena niskalla riippuen. Toisen takana seisoi Vihtori.
Se oli juhlallinen hetki, kun kumpaisenkin auran takaa kuului yhtaikaa »soh!» ja he lähtivät ensimäistä vakoa viilettämään.
Mutta sen pilasivat aivan heti raskaan teräsauran vetoon vähemmin tottuneet savolaishevoset. Sitä oli ikäänkuin aavistettu ja kaiken varalta pantu Kalle aluksi hevosia ohjaamaan, vaikka se olikin kyntömiehen kunnialle käypää. Vaan siitäkään ei ollut apua, hevoset vetivät epätasaisesti, nykivät ja rimpuilivat.
Uutela pysäytti omat hevosensa.
»Sen arvasi, kyllähän sen arvasi», puheli hän hyvänsävyisesti. »Vaan älkää hätäilkö, pojat. Kyllä ne siitä tasaantuvat, kun onmiehetperässä.»
Samalla hän jo lähti eteenpäin—hän ei antanut tuommoisen pikku seikan pilata hetken juhlallisuutta.
Maa oli kokolailla kohvettunut ja parituumaisen lumen peittämä. Mutta se vain innosti, että sai näin ikäänkuin otella talvea ja pakkasta vastaan. Aura vapisi, mutta viilu kääntyi jotta lumi tuprahteli. Hevoset alkoivat höyrytä, mutta se vain kaunisti asiaa—tätä Suomen peltojen uljainta näkyä, kun mies kulkee kuin kuningas, ohjakset juoksevat vallan rihmoina niskalta ja hevoset jännittyvät etunojoon kuin hyökkäävät vaakunakotkat, kaikki maaemon avautuvaan poveen lujasti jalkansa varaten.
Ja se näky yhä kaunistui, kun päivä valkeni ja mustanpuhuvat viilurivit pistivät voitollisen voimakkaina esiin kuolleen, lumiselkäisen peltokentän keskeltä.
»Olettekos, pojat, nähneet yhtään havun pulkkia vaoissanne?» kysäsi Uutela, pysäyttäen hevosensa vastaantulevien kohdalla.
»No ei yhtään!» vastasivat pojat.
»Vissiin pistäisivät näitä savolaisherroja kantapäähän», nauroi Uutela harmitonta nauruaan. Hän läksi saran yli poikain luo.
»Mutta pohja on hyvä», sanoi hän potkaisten viilua saappaallaan. »Kyllä tästä leipämaa tulee!»
»Samaa mekin olemme sanoneet», vakuuttivat pojat.
Sitten he taas läksivät eteenpäin.
»Hei, Liinu ja Pilkku!» huuteli Uutela. »Näyttäkääs nyt mihinkä hämäläiset kelpaa!» Hän oli iloinen ja onnellinen nähdessään kuinka hänen oma kynnöksensä leveni suhteellisesti paljoa runsaammin kuin poikain.
»Siinä nyt on alku!» sanoi hän itsetietoisesti päätään kohottaen pojille päivälliselle lähdettäessä.
»Ja uutta tulee että sihisee!» huusivat pojatkin innostuneina.
»Harmittaa vain, että talven pitää tulla väliin, ettei päästä oikein mielen mukaan mylläämään.»
Uutela tunsi itsensä niin nuoreksi ja iloiseksi, että hänen olisi tehnyt mieli viheltää ajaessaan hevosen selässä pihaan, ellei se olisi ollut vanhalle miehelle sopimatonta.
Pihalla he näkivät Mikon, joka vielä paikkoja oudostellen hiiviskeli hiljaa ja pudisteli joka askeleella lunta käpälistään.
»Vieläkös sinä siinä tassujasi tunnustelet, muut jo ovat asiassa kiinni että höyryää!» naurahti Uutela. »Muista vain sinäkin mistä olet kotoisin!»
Savolaiset katselivat ohikulkiessaan ihmetellen sitä lieppinää ja möyrinää, mikä Hovin pellolla nyt vallitsi.
»Uuvet isännät näyttävät mahtiaan!» hymähtelivät he. »Vaan näkkyy ne kyntee ossoovan, siitä ei peäse», tunnustivat he rehellisesti, »vaikka ovattii muuten ommoo sorttiaan.»
Katselemista kertyi yhä uutta. Muutamia päiviä aurattuaan pojat alkoivat pistää kuin vihan vimmalla ojaa hyötyisien pajupehkojen reunustamissa umpeutuneissa uomissa. Pakkanen tosin lopetti ne ponnistukset lyhyeen, mutta he ennättivät joka tapauksessa näyttää mikä oli tarkotus.
Sen jälkeen he ryntäsivät Uutelan rakkaisiin havunpulkkiin käsiksi. Tunkioidenteko oli ollut hänen elämänsä ilo ja ylpeys. Ja kun hän nyt laitteli niiden pohjia Hovin pellolla naputellen Keskitalon kanssa toisten ajamia havuja pieniksi, niin hän tunsi seisovansa noiden valtavien havuröykkiöiden keskellä kuin omassa valtakunnassaan. Jo aamuhämärissä se naputus alkoi, ja sitä kuului yhä iltapimeän kietoessa seudut vaippaansa.
Heidät oli vallannut samanlainen työinto kuin valtaa nuoren poikasen saadessa ensi kertaa käteensä uuden työaseen, jota ei ole nuoruutensa vuoksi ennen saanut käsitellä. He tahtoivat kerta kaikkiaan näyttää, että he olivat tulleet muuta varten kuin syömään Hovin puolimätiä aumarukiita.
Ne aumat ja viljan puiminen talvikylmässä heitä harmitti kaikkiakin, vaan erittäin Uutelaa. Se oli heidän mielestään kuin Jumalan ja koko viljelystoimen pilkkaamista.
»Ettei edes tämmöiseen taloon ole konetta ja kiertoa hankittu—kun onhoviolevinaan!» sanoi kerran Uutela. »No, me pistämme itse kierron iltapuhteilla, on meissä sen verran puumiehen vikaa.»
»Sepä kuuluu olevan jo vanhanaikanen se kierto», tarttui Lois-Pekka puheeseen savolaisia puolustaakseen. »Nää meinoovat sitä höyrykonetta eli lokomopiiliä eli mikä lienöö se koje, jotta ei muuta kun pellolla puijaan koko kylän elot.—Ja siihen sitä soppii Hovinnii yhtyä.»
Uutela hymyili leveätä hymyä, otti muutamia tähkiä käteensä ja piti niitä Pekan nenän alla.
»Kun ovat niinkuin hiiren häntiä!», puheli hän hiljaa. »Luulisi näistä saavan pohdin muullakin kuin höyryllä. Meidän puolessa ovat tähkät kuin ketun hännät—jos sitten siellä puhuttaisiin lokomopiilistä, vaan kun ei sielläkään.»
»Miten mikin tykkee!» tokaisi Pekka sillä äänellä, ettei hän savolaisineen ainakaan tässä asiassa ole alakynnessä.
Sattui kaikenmoista muutakin, jossa hämäläisyys ja savolaisuus joutuivat vastakkain—enimmäkseen naurussasuin.
Niinpä heti ensi viikkoina syntyi kiista reistä. Hämäläiset rutistelivat hymähdellen keveitä, kiveräsepisiä savolaisrekiä—lasten kalujahan tuommoiset natisevat kikkanokat ovat! Torpparit ja loiset kohottivat itsetietoisina päätään: kunhan päästään miehenkorkuisiin lumiin, niin vielä se savolainen reki näyttää mihin sen »nokka» kelpaa! Sitä ja noita kehuttuja hämäläisrekiä he jäivät odottelemaan.
Kauan ei tarvittu odottaakaan, sillä Hovin pirtistä kuului kaiket ilta- ja aamupuhteet kirveen kolke, sahan sihinä ja asiaansa innostuneitten miesten puhelu. Siellä oli tekeillä rekiä, heinähäkkejä, korvoja, sankoja ja jos jotakin, mitä lamaan päässeessä talossa kipeimmin tarvittiin. Uudet asukkaat olivat sitä vanhaa juurta, joka pystyi itse tekemään mitä tahtoi.
»Eihän se ihme ole että talo on tämmöisessä kunnossa, kun pitää ruokkia niin paljon laiskaa väkeä», naureskeli Uutela erään kerran potkaisten pari jaloissaan juoksevaa torakkaa kuoliaaksi. »Nuokin ruskeatakkiset, ja sitten toiset, pitkäkoipiset, tuolla uunin takana soittavat kuin mitkäkin pelimannit.»
»Totta puhut, täällä on paljon joutilasta joukkoa», nauroi Keskitalokin. »Ja niin peijakkaan nenäkkäitä, vallan silmille tuppaavat!»
»No totuus vihamiehestäkin», puuttui taas Uutela puheeseen. »Näille näkyy sentään kelpaavan kovankin kakun syrjä, vaan kun ne oikeat savolaiset ovat niin laiskoja, etteivät viitsi edes kovaa leipää syödä.»
Kaikki nauroivat—se savolaisten pehmeän leivän syönti oli heistä merkillistä jumalanviljan tuhlausta, kun kova oli paljon riittävämpää.
Niin kuluivat päivät ja viikot alituisessa puuhassa ja uutuuden viehätyksessä. He miltei hämmästyivät, kun eräänä päivänä huomasivat joulun olevan niin lähellä, että naiset tuskin ennättivät pyöräyttää oikean vaahtoavan hämäläisoluen Keskitalon kotipellon vahvatuoksuisista maltaista.