Joulu tuli paksulumisena ja leutona.
Hovilaiset sen viettivät tavallaan Hämeessä.
He eivät olleet alussa tilanneet edes hämäläistä sanomalehteä, eikä sitä ensi viikkoina kaivattukaan. Mutta ajan oloon alkoi lehdetön talo tuntua tyhjältä.
Se tuli parahiksi jouluksi, moniviikkoisena kimppuna. Ja se tempasi heidät vastustamattomalla voimalla Hämeeseen. Kaikki oli tuttua, kuvernööristä alkaen. Luettiin uutiset ja ilmotukset, kuolemat, syntymiset, talonmyynnit ja huutokaupat, jopa ilmotus jonkun jouluksi poikivan lehmän myymisestä siellä kotipuolessa sai mielen hytkähtämään. Niin istuttiin, luettiin ja puheltiin hellällä, hiljaisella äänellä.
Ne olivat onnellisia hetkiä.
Mutta noiden kotoisten ajatusten jatkona hiipi heidän sieluunsa hiljainen: miksi? Miksi he olivat täällä, juuristaan irrallaan?
Ja silloin tuo kohtalon salaperäinen käsi, jonka he olivat väkivoimalla painaneet hetkiseksi syrjään, taas tarttui raudanraskaana heidän elämäänsä.
Se turmeli heidän jouluilonsa ja siitä pitäin miltei jokainoan päivän. Se hiipi hiljaisena myrkkynä heidän vereensä. He näkivät toistensa katseista, että sama ajatus liikkui itsekunkin mielessä. Mutta he eivät voineet siitä keskenään puhua, vaan elivät päivästä päivään kuin pelastavaa ihmettä odottaen.
Työhön koetti kukin surunsa tukehuttaa.
Keskitalon rinta oli käynyt yhä heikommaksi, mutta hän koetti uskotella itselleen ja muille olevansa vielä voimakas. Hän ei ollut sitten poikavuosiensa raatanut niin ankarasti kuin nyt—niinkuin hän olisi suorittanut suurta velkaa ja tiennyt päiviensä olevan luetut.
Vieläkin tulisemmin iskivät pojat. Itkien ja hammasta purren he olivat silloin Hämeessä taipuneet kohtaloonsa, nyt he koettivat epätoivon vimmalla ikäänkuin luoda työn rintavarustuksen sitä lumituiskua vastaan, joka oli tuleva. Ja nuoren elämänhalunsa voimalla heidän onnistuikin toisina hetkinä unohtaa ja ajatella Uutelan tapaan, että he vain tahtoivat näyttää mihin hämäläinen kelpasi.
Sisartaan, onnettomuuden alkusyytä, he vihasivat. He olivat päättäneet sanoa hänelle kiukkuisia, karkeita sanoja tuosta kaikesta. Ne jäivät Hämeessä sanomatta—ja jäivät yhä vieläkin. Sillä sisar oli kuin perheen salaperäinen kohtalo: iloton ja kyyneletön, lyijynharmaa ja sulettu. Hänen ajatuksiaan ei kukaan voinut edes katseista lukea, eikä myöskään häneen loukkaavasti kajota.
Raskaimmin nykyinen olotila painoi hentoa Hannaa. Hänen ajatuksissaan heidän oma onnettomuutensa tavallaan pieneni sen vääryyden rinnalla, mikä Uutelalle oli tapahtunut. Elämä oli kuin arvotus. Kuinka sisar, syyllinen, ei ollut edes hellempi ja nöyrempi Uutelalle? Uutela oli niin hyvä. Kun hän toisinaan katseli hänen jälkeensä, ukon hääriessä toimekkaana ja hymyilevänä, niin hän oli vähällä purskahtaa itkuun.
Helkastakin, joka ei koko perhesalaisuudesta mitään tiennyt, tuntui niinkuin elämä olisi muuttunut surullisemmaksi. Hän seisoi joskus pitkät hetket äidin vieressä, mieli täynnä kaikenmoisia kysymyksiä. Mutta hän ei uskaltanut niitä esittää. Se kaiketi oli sitä, kun hän niin ikävöi Hämettä, eivätkä muut ikävöineet—päätteli hän.
Kaikkien heidän keskellään liikkui vanha emäntä kuin leuto syyspäivä, joka yhä paksunevan pilvikerroksen läpi kuitenkin koettaa aurinkoisesti hymyillä.
Niin kuluivat päivät raskaina ja harmaina yhteisessä äänettömyydessä, jota ei kukaan uskaltanut rikkoa.
Aikaa myöten tuli levottomuutta herättävä lisävaikutin—ympäristö. Tuntui niinkuinseaikoisi sekaantua asiaan ja murtaa äänettömyyden.
Omasta puolestaan he välttivät kaikkia lähempiä suhteita savolaisten kanssa. Mutta ympäristö ei ollut yhtä kylmä. Se tarkasti heidän eloaan ja oloaan päivä päivältä. Työntekijöitä nuo hämäläiset ovat, sen he myönsivät, mutta kaikessa muussa oli jotain, josta savolainen sukkeluus tekasi sujuvasanaisen pilan.
Ne tulivat aikaa myöten heidänkin korviinsa. Omien torpparien ja loisten vaimot ne toivat hiljaisena supatuksena—niinkuin olivat niiden aiheet ensin itse talosta vieneet. Se alkoi hermostuttaa, sillä se kaivoi heidän hämäläispohjaansa ja ennusti pahaa perhesalaisuudellekin.
Keskitalo kyllä koetti pitää purjeita koholla, mutta se ei oikein onnistunut; sekä hän itse että toiset tunsivat että hänkoetti. Ainoa, joka seisoi hymysuisena hämäläismaaperässään, oli Uutela. Jokainen tunsi että hän todella asteli omissa saappaissaan eikä ainoastaan koettanut.
Heti joulun jälkeen oli muuan juttu, joka koski heihin sangen kipeästi, sillä se satutti arkaan kohtaan.
He olivat toki liikkuneet sen verran torppariensa ja loistensa mökeissä, että olivat huomanneet siisteyden tällä Savon kulmalla olevan aivan erikoisen. Nyt kierteli kylällä pila, että uudet tulokkaat olivat siitä maasta kotoisin, jossa lattiat ja ikkunat pestään kaksi kertaa vuodessa, jouluksi ja juhannukseksi. Mutta kun Hovin entiset haltijat olivat pesseet juuri ennen muuttoaan, niin uusia asukkaita kohtasi sellainen onni, että he pelastuivat tuosta toisesta puolivuotispesusta kokonaan!
Se harmitti, varsinkin naisväkeä. Uutela yksin naureskeli.
»Joo, kyllä näkee että te lattioita ja ikkunanpieliä pesette, kyllä sen pelloista näkee», myhäili hän kerran Hovin savolaiselle Riitta piialle ja saapuville sattuneelle loisen vaimolle. »Ja kun teillä on niin paljon sitä ryssän-jauhopussien pesemistäkin! Meidän puolessa pestään peltoja, ja viljapusseja käytetään pakarain alla kaupunkiin mennessä eikä kaupungista tullessa, niinkuin täälläpäin!»
»Sillälailla hämäläinen antaa!» iloitsivat toiset. Uutela oli kuin heidän turvansa. Mutta kuinka kauan? Se ajatus sai heidät tällaisinakin hetkinä sisäisesti värähtämään.
Toiseen vielä harmillisempaan juttuun antoi Uutela itse aihetta. Kylää kiersi pila, että hämäläiset ovat niin perinpohjaista väkeä, jotta syövät perunatkin kuorineen.
Se katkeroitti heitä pitkät ajat, mutta kukaan ei uskaltanut siitä Uutelalle huomauttaa.
Vihdoin nuori emäntä, kun he kerran istuivat aamiaispöydässä, ei voinut enää itseään pidättää, vaan sanoi arasti, värähtävällä äänellä:
»Kun Uutelakin kuorisi perunat—kun pilkkaavat pitkin kylää, että me syömme perunankuoria.»
Uutela keskeytti puremisen ja katsahti pitkään.
»Vai pilkkaavat hämäläisiä perunain tähden?» sanoi hän—äänestä kuuli että asia tällä kertaa koski häneenkin. »No», jatkoi hän, »minä olen koko ikäni syönyt kuorimatta, mutta ei minun sen synnin tähden vielä ole tarvinnut pitkiäliuskoja kirjotella.»
Ääni puraisi—jokainen ymmärsi että se puraisi savolaisten taipumusta vekselikauppoihin.
Keskitalo iski myönnyttäen silmää, muutkin tunsivat helpotusta.
»Ja minä luulen», lisäsi Uutela taas tyynesti hymyillen ja pistäen kokonaisen kuorimattoman perunan tahallisen huomattavasti suuhunsa, »minä luulen että kunhan tästä päästään heinä-aikaan, niin taitaisi näille Savon herrasväille kelvata kuoret ilman sisustakin—kun olisi edes niitä!»
Muut hymyilivät, mutta Riitan silmissä välähti. Hän kohotti päänsä ja aikoi vastata kaikkien savolaisten puolesta. Vaan hän muisti samalla olevansa palvelija ja piti viisaampana sillä kertaa vaieta.
Tämmöiset pikku kohtaukset veivät aina muutamia päiviä eteenpäin. Uutelan sisäinen tasapaino, hiljainen sanavalmeus ja nuorekas työinto piti tavallaan heitäkin pystyssä tässä omituisessa pakolaiselämässä, joka ikäänkuin häilyi unen ja toden rajoilla.
»Ihmeellinen mies!» ajattelivat he, tuntien yhtä rintaa kunnioitusta ja pelkoa häntä kohtaan. Tähän asti oli Manta ollut heidän kaamea kohtalonsa, nyt kohosi Uutela rinnalle. Noihin kahteen keskittyi kaikki, muut olivat vain todistajia sille, mitä lopullisesti tuleva oli.
Uutela itse oli kokonaan unohtanut ne pienet epäluuloisuuden idut, jotka Hämeestä lähdettäessä pyrkivät mieleen nousemaan. Hän oli tullut päivä päivältä yhä enemmän vakuutetuksi, että heidän talonkauppansa oli hyvä. Ja vaikkapa se olisi ollut huonokin, niin hän ei olisi katunut, sillä se oli siirtänyt hänet uuteen, rikkaaseen, nuorruttavaan elämään, joka sai aatokset askaroimaan valveilla ja unissa.
Hovi ja sen tulevaisuus oli nykyään hänelle kaikki kaikessa. Hän tuskin muisti olevansa naimisissa, eikä hänellä ollut Mantan suhteen mitään valittamista—kaikki meni hiljaa ja tasaisesti.
Yhden ainoan kerran nuo vanhat epäilykset olivat nostaneet päätään.
Hän oli tullut sattumalta keittiöön, jossa Riitta ja eräs savolaiseukko hääräilivät kahden ja silloin kuullut muutaman lauseenkatkelman: Niinkuin noilla hämäläisillä olisi joku— —
»Siis vieraatkin ovat jotain huomanneet?» välähti hänen mielessään. Ja hän alkoi taas ajatuksissaan penkoa noita vanhoja epäluuloja ja sen jatkona kaikenlaisia lisäpiirteitä viikkojen varsilta.
Jotain salaperäistä niissä näytti olevankin, kun niitä ajatteli näin yhtäjaksoisena ketjuna. Se kiihotti häntä ikäänkuin pitämään heitä salaa silmällä.
Eikä tuloksetta! Eikös Keskitalon silmä ikäänkuin vältellyt? Ja pojat—on niissäkin jotain, aivan varmaan!
Mutta taas seuraavana päivänä hän ei huomannut mitään.
Häntä alkoi hävettää, että hän, vanha mies, noin oli ruvennut epäilemään omaa huoneväkeä ja sukulaisia, vaikka ponnisteltiin yhteisen asian puolesta. Jokainen tietysti eli oman luonnonlaatunsa mukaan. Ja että vieraissa oloissa eläminen oli heille, ikänsä samalla turpeella asuneille, oudompaa kuin hänelle—pitihän hänen se ymmärtää.
Niin hälveni tuo hetkellinen pilvenhäive. Hän oli taas kevyt ja raitis mieleltään niinkuin ne kesää kohti kulkevat kevättalven päivät, joita paraikaa elettiin.
Keskitalo makasi eräänä yönä levottomana vuoteessaan ja näki unta.
Hän oli istuvinaan Hovin salissa peilin edessä ja tasottelevinaan saksilla partaansa.
Silloin hän huomasi kauhukseen, että parta ja tukka olivat jo aivan harmaat. Ja vielä enemmän: hänen kasvonsa olivat niin laihat, ettei niissä ollut jälellä muuta kuin luu ja nahka.
Keskitalo pelästyi ja tunsi samana hetkenä itsensä niin heikoksi, että sakset tärisivät kädessä.
Hän ei ollut huomannut, että Helka oli tullut sisään.
»Kyllähän minä tiedän minkätähden isä on niin laihtunut...» kuiskasi tyttö salaperäisesti aivan hänen korvansa juuressa.
Keskitalo kääntyi hätkähtäen.
»Älä höpise!» huusi hän suuttuneena. »Et sinä mitään tiedä!»
Tyttö oli sillä välin juossut oven luo ja huusi sieltä ilkeästi nauraen:
»Tiedän vain, kyllä jo tiedän sen asian!» Sitten hän juoksi pakoon.
»Nyt se tulee ilmi, nyt se tulee ilmi, kun tyttökin jo tietää!» hätäili Keskitalo. Hän tunsi hikoilevansa koko ruumiiltaan.
»Silloin on rintatauti pahalla puolella, kun ihminen alkaa hikoilla!» välähti hänen mieleensä kuin kuolemantuomio. Hän tunsi värisevänsä vilusta.
Mutta hän huomasi samalla, että ulkona pihalla paistoi kesäinen aurinko.
»Menen vähän päivänpaisteeseen lämmittelemään ja miettimään mitä on tehtävä», ajatteli hän.
Hän oli niin heikko, että jaksoi vaivoin pihalle saakka. Sinne päästyään hän heittäytyi pehmeälle nurmelle selälleen.
Mutta hän ei ennättänyt mitään ajatella, sillä hän huomasi samassa että pojat olivat tallin luona. Vihtori oli kasvoiltaan kamalan näköinen ja ruoski hurjasti Liinua sitolkkahihnalla.
»Mitäs nyt hulluttelet?» huusi Hanna, juosten avopäin poikain luo.
»Miksikäs isä ei ilmota mihinkä hän ne varastetut rahat piilotti, että saisi viedä takaisin ja sopia ihmisten kanssa!» huusi Vihtori.
»Älä huuda niin kovaa!» rukoili Hanna.
»Huudan minä, nyt sen saapi kuulla koko maailma!»
»Se on oikein!» huusi Kallekin hampaitaan kiristellen ja heitellen työkaluja pitkin pihaa.
Keskitalo tunsi tuskanhien valuvan pitkin ruumistaan. Samassa hän huomasi aitan luona tulevan juosten taloon joukon entisiä tuttuja hämäläisiä.
»Tuolla se Savon-karkuri on!» huusi eräs osottaen Keskitaloa.
Keskitalo tahtoi juosta pakoon, mutta tunsi itsensä niin heikoksi, ettei voinut edes nousta istumaan.
Joukko oli nyt aivan hänen edessään.
»Aika kelmi sinä Keskitalo sentään olit!» sanoi etumaisena seisova mies halveksivasti. »Anna rahat pois!»
Keskitalo häpesi niin, ettei osannut sanoa mitään.
»Eikös emäntä tiedä missä ne ovat?» kysyi taas mies.—»Tottahan mies vaimolleen puhuu?»
»Ei, en tiedä», vakuutti emäntä itkusilmin. »Minä olen odottanut viikosta viikkoon, vaan se ei puhu minullekaan niistä mitään.»
»Kyllä minä tiedän», huusi Manta aitan portailta, heilutellen aitan avainta uhkaavasti kädessään.
Keskitalon valtasi hätä: »Aikooko se hullu nyt ilmottaa, että ne ovat ruislaarissa?»
»Kyllä minä tiedän, sillä me ne yhdessä varastettiin!» huusi tytär yhä kovemmalla äänellä. »Mutta sanokoon itse.»
»Se ei ole totta!» tahtoi Keskitalo huutaa. »Manta varasti ja minä vain piilotin, ettei tulisi talolle häpeä.» Mutta hän ei saanut ääntä esiin, vaikka olisi kuinka koettanut.
Silloin hän huomasi Uutelan edessään. Häntä pyörrytti—Uutelanhan ne rahat olivatkin, muut vain olivat häntä auttamassa.
»Kyllähän minä olen koko ajan tiennyt, että sinulla on jotain ollut», sanoi Uutela hiljaa. »Ilmota nyt, miesparka, viimeinkin—koetetaan sopia.»
Keskitalo olisi nyt tahtonut puhua Uutelan kanssa kahdenkesken, mutta hän ei taaskaan saanut ääntä esiin.
»Aika roisto!» huusivat hämäläiset suuttuneina. Ja savolaiset, joita oli nyt kertynyt piha puolilleen, Rimpiläinen etunenässä, nauroivat niin pilkallisesti, että hänen täytyi sulkea silmänsä.
»Älkää hätäilkö, miehet», sanoi Uutela. »Tulkaa vähän tänne!»
Keskitalo huomasi nyt Uutelan jauhoisesta takista että hän olikin mylläri, ja että hänen tuulimyllynsä seisoi aivan tallin päässä. Kaikki menivät Uutelan jälessä myllyn luo.
»Puhaltakaa lujasti siipiin, että saadaan enemmän vauhtia!» kehotti Uutela.
Kaikki puhalsivat voimiensa takaa, hämäläiset ja savolaiset, jopa Riitta piika ja omien loisten vaimotkin joukossa. Siipien pyörintä kasvoi hetki hetkeltä yhä hurjemmaksi.
Silloin myllyn päällyskivi singahti humahtaen seinän läpi ja lensi ilmassa Keskitaloa kohti, yhä hurjasti pyörien.
»Jokos ilmotat?» kysyi Uutela kävellen kiven alla.
Kivi läheni ja läheni, nyt se oli aivan Keskitalon kohdalla, pyörien että säkenöi.
»Jokos ilmotat?» kysyi Uutela taas viitaten kädellään, jolloin kivi laskeutui Keskitalon rinnan kohdalle.
Hiki juoksi virtana Keskitalosta tuota hirvittävää pyörimistä katsellessaan. »Jo, jo!» huusi hän kaikin voimin.
Mutta se ei mahtanut kuulua, koska Uutela sanoi harmistuneena: »Kyllä sinä nyt ilmotat!» ja viittasi kädellään—kivi laskeutui rusahtaen hänen rintansa päälle.
»Jo, jo!» parkasi Keskitalo viimeisillä voimillaan.
»Kustaa, Kustaa—joko sinua taas painajainen ahdistaa?» puheli emäntä hätääntyneenä, nousten vuoteessa istualleen.
Keskitalon rintaa kuristi niin, että hän tuskin sai henkeä vedetyksi. Kesti hetken, ennenkuin hän pääsi selville että se oli vain unta.
»Anna minun vähän levähtää, puhutaan sitten», sanoi hän nojaten väsyneesti päänsä vaimonsa olkapäähän.
Vaimo ei puhunut mitään, ainoastaan laski kätensä hänen kylmänhikevälle otsalleen, jolloin toinen vähitellen rauhottui.
»Juuri niinkuin unessa», ajatteli Keskitalo. »Heikoksi minä olen tullut ja harmaaksi, ja hikoilen öisin. Kaikki odottavat, että minä sen vihdoin tekisin.»
Nyt hän ymmärsi mistä hänen kauhea unensa oli johtunut: hän oli nähnyt poikien illalla purkavan salamyhkää jotain Hannalle. Hän arvasi hyvin, mitä he purkivat—kohta he purkavat hänelle itselleen.
Merkillistä! Silloin Hämeessä oli Uutelalle ilmottaminen tuntunut pikku asialta muuttosuunnitelman moniin vaikeuksiin verrattuna. Mutta nyt, kun aika oli tullut, hän huomasikin että siihen lopullisesti sisältyikaikki. Ja niin hän oli viime viikot elänyt alituisessa ahdistuksessa, jota vielä lisäsi se ettei hän voinut edes puhua siitä vaimonsa kanssa, koska tahtoi häntä säästää ja kantaa yksin tämän kauhean kuorman. Sitäpaitsi hän oli aivan viimeiseen saakka odottanut jotain ihmeellistä sallimuksen sattumaa, tapaturmaa tai muuta, joka heidät yhdellä iskulla pelastaisi.
Nyt hän ymmärsi että näin ei voinut enää jatkua. Heidän täytyi puhua ja sitten tehdä, mikä tehtävä oli.
Emäntä ilostui että Keskitalo vihdoinkin otti asian puheeksi.
Mutta he olivat yhtä neuvottomia molemmat. Selvää oli ainoastaan että kärsimyksestä oli tehtävä loppu.
»En minä ymmärrä mitään muuta, kuin että täytyy puhua kaikki Uutelalle, niinkuin asia on», huokasi emäntä. »Täytyy luottaa Uutelan hyvyyteen ja Jumalan armoon, ei tässä omat voimat kuitenkaan auta. Ja niin minä uskon, että olisi ollut parempi, jos se olisi ilmotettu mitään salaamatta jo silloin Hämeessä.»
Sitä ei Keskitalo voinut nykyisessä ahdistuksessaan myöntää; jotain tämän muuton kautta oli voitettu. Eikä hän voinut vieläkään kokonaan luopua siitä toivosta, että kaikki voisi sentään suoriutua hyvin, kun vain ei hätäile. Siinä tosin oli eräs pelottavan hämärä kohta, jota hän vasta viime aikoina oli ruvennut tarkemmin ajattelemaan. Epäluulo tietysti Uutelassa joka tapauksessa syntyy. Mutta onko hän ehkä aivan varmakin, ettei lapsi voi olla hänen—silloin voi tapahtua mitä tahansa.
Sen pitemmälle he eivät sinä yönä päässeet, vaikka valvoivat tuntikausia.
Sulku oli kuitenkin murrettu, he neuvottelivat nyt hiljaisesti joka päivä.
Tai oikeammin piinasivat toisiaan. Sillä mitään helpotusta nämä neuvottelut eivät tuottaneet, päinvastoin painoivat yhä syvempään toivottomuuteen. Jos Uutela ainoastaan epäilee, niin kaikki voi vähitellen tasaantua, mutta jos hän on aivan varma—mitä silloin?
Keskitalo alkoi ahdistuksessaan taas turvautua yhä enemmän raamattuun. Se kuitenkin aina lohdutti ja vahvisti, kärsimyksistä ja vaikeista päivistä kun sielläkin kerrottiin. Varsinkin Daavidin viimeisten elinvuotten häpeä ja raskaat kärsimykset lastensa tähden olivat niin ihmeellisesti hänen oman kohtalonsa kaltaiset.
Hänen lukuharrastuksensa eivät jääneet Uutelalta huomaamatta.
»Kovin ahkerasti olet ruvennut lueskelemaan», sanoi hän kerran hyvänsävyisesti.
Keskitalo säpsähti ja katsahti tutkivasti Uutelaa silmiin, vaan ei huomannut mitään epäilyttävää.
»Olen aina sitä harrastanut», sanoi hän väsyneesti. »Ja kun on sairas ja elää vieraassa paikassa, niin tuntee entistä selvemmin että muukalaisia ja matkamiehiähän täällä ollaankin.»
»Onhan se niinkin—ja kuinka kunkin luonto on», vastasi Uutela. »Minä en paljon perusta lukemiseen, kun en ole tottunut. Ja kun koettaa aina tehdä kaikille ihmisille oikein, niin tottahan sitten mahtaa joutua hyvään paikkaan—mihinkäs siitä pääsee.»
Keskitalo katsahti häneen tutkivasti, mutta ei huomannut Uutelassa muuta kuin järkähtämättömän luottamuksen siihen mitä sanoi. Hän huoahti syvään. Mutta samalla hänen mielessään välähti että nyt oli sopiva tilaisuus ikäänkuin valmistaa Uutelaa siihen, mikä tuleva oli.
»Niin, sinnehän sitä kaikki toivomme», sanoi hän. »Mutta tie on ahdas ja portti kaita—tarkotan että monen kärsimyksen ja koettelemuksen kautta meidän on kulkeminen, ennenkuin olemme kelvolliset.»
Uutela kuunteli hartaasti, sillä se oli hänenkin mielestään kauniisti puhuttu. Mutta omassa uskossaan hän oli järkähtämätön.
»Niin, niin, kaikkihan se tietysti hyväksi on», päätti hän noustessaan. »Mutta siihen minä sentään vahvimmasti luotan, että kun vain ei tee koskaan vääryyttä, niin totta sitten täytyy hyvin päättyä.»
Keskitalo katseli pitkään hänen jälkeensä.
Ei siitä keskustelusta tainnut paljon apua olla, ajatteli hän—tunsipa suorastaan pistosta rinnassaan sen johdosta, mitä toinen oli sanonut.
Siitä hetkestä hänen suhteensa Uutelaan muuttui vieläkin tuskallisemmaksi. Hän alkoi tuntea aivan tunnonvaivoja nähdessään kuinka hyvässä uskossa toinen raatoi. Ja mikäs Uutelan oli raataessa, ei suinkaan hän ollut tehnyt kenellekään vääryyttä. Keskitaloa suorastaan vaivasi, että Uutela oli tuollainen malli-ihminen. Jos hän olisi ollut laiska, ilkeä, juoppo tai miten tahansa virheellinen, niin olisi tuntunut paljoa helpommalta—hän olisi silloin tavallaan kohtalonsa ansainnut.
Niin kului päivä päivän perään Keskitalon voimatta koskaan päättää: tänään se on tapahtuva!
Silloin sattui aivan mitätön tapaus, joka katkaisi kaikki aprikoimiset.
He istuivat kaikin päivällispöydässä ja söivät vastapoikineen lehmän nuoresta maidosta keitettyä »patajuustoa». Se oli heidän mielestään erikoisesti hämäläistä, koska se oli harvinaista—siksi vallitsi pöydässä koko aterian ajan lämmin kotitunnelma.
He olivat juuri lopettamaisillaan, kun Uutela jutun jatkoksi naurahti, tavallaan kuin Riitalle kiusaa tehden:
»Hyvin näkyy näillä hämäläisillä ruuilla tulevan Savossakin toimeen. Pojat punottavat kuin kirkon seinä»—hän vilkasi myhäillen Mantaan—»ja nuori emäntäkin on tullut aina vaan tyllyräisemmäksi.»
Se lause iski niin, että kuulijat tunsivat kivettyvänsä sinä silmänräpäyksenä. Keskitalo luuli tukehtuvansa, muut katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, Riitan silmissä välähti salaperäisesti ja nuori emäntä karahti verentipahtavan punaiseksi.
Uutela huomasi ainoastaan viimemainitun.
»Mitäs siinä nyt punastelet», myhäili hän yhä tyytyväisempänä. »Tottahan pulska emäntä on talolle kunniaksi.» Hän katsahti nauraen Riittaan. »Savolaisenkin mielestä—vai kuinka?»
»Niin-niin», pani Riitta lyhyeen ja hänen silmänsä taas pilkahtivat. Uutela käsitti sen pilkahduksen omalla tavallaan ja vilautti vastaan—muita se kauhistutti.
Keskitalo oli sillä välin saanut yskäkohtauksen ja nousi pöydästä. Samalla kertaa nousivat muutkin, mennen kiireisesti kukin tietään. Mutta Keskitalo painautui penkille ja yski, emännän seisoessa vedet silmissä vieressä ja taputellen hiljaa hänen hartioitaan.
Uutela nousi viimeksi, yhä vielä hiljaa hymyillen. Hän pysähtyi rykivän Keskitalon eteen:
»Pahaksi on tuo yskäsi tullut, kyllä pitäisi taas mennä tohtorin puheille», sanoi hän osanottavasti.
Sitten hän lähti hiljalleen pihan poikki pirttirakennukseen.
Kohtalon käsi oli siis kirjottanut tuomionsa. Jokainen tunsi sen musertavan kaikkivaltaisuuden.
Keskitalo itse oli aivankuin lamautunut. Hän vetäytyi vanhan emännän kanssa kamariin, kykenemättä enää iltapäivällä työhön.
Itse asiasta heillä ei ollut paljoakaan puhumista, kysymys oli vain hetkestä. Ja sen Keskitalo siirsi huomiseen, sillä tänään hän ei olisi mitenkään voinut astua tuolla asialla Uutelan eteen.
Hän luki raamattua, emännän istuessa vieressä ja kuunnellessa. He vaihtoivat tuskin sanaa keskenään, mutta tunsivat liittyvänsä entistä lujemmin yhteen ja tukevansa ja turvaavansa toisiaan paraiten näin—välillä se täydellinen keskinäinen ymmärtämys, joka ei enää sanoja kaipaa.
Kun emäntä illallisaikaan oli keittiön puolella, valtasi Keskitalon yksinjäätyään taas synkät mietteet. Hänen mieltään vielä kerran poltti ajatus, olisiko kovin suuri synti koettaa menettää ihmisalku, joka ei siitä tulisi mitään kärsimään, ja pelastaa puolikymmentä tuskassa kiemurtelevaa ihmistä—ehkä estää tapahtumia, joiden laatua ei kukaan voinut tänä hetkenä arvata?
Hän harkitsi sitä tällä kertaa kylmästi, sillä tuska oli hänet jähmetyttänyt. Mutta kun emäntä tuli ja he taas istuivat kahden, niin nuo ajatukset karkottuivat kauas—ne olivat vieraita sille mielialalle, joka heidät nyt ympäröi.
Illallisen jälkeen tuli Vihtori kamariin. Hän sanoi heti ovesta sisään astuttuaan—ikäänkuin peläten sen muuten jäävän sanomatta—itkunsekaisena tyrskähdyksenä, että siitä nyt oli tehtävä joku selvä—he eivät jaksa enää kestää. Ja kääntyi paikalla mennäkseen.
»Huomenna», sanoi isä lyhyesti. »Mutta antakaa minun itse valita hetki.»
Sitten he taas lukivat.
»Huomenna tähän aikaan on kaikki selvänä—millähän lailla sitten on», sanoi Keskitalo raskaasti, kun he laskeutuivat levolle.
Sinä yönä hän ei nukkunut.
Hän ajatteli ihmisen tekoja ja niiden seurauksia. Nyt vasta hän ymmärsi että kauheinta, mikä ihmistä voi kohdata, on rikoksentapainen salaisuuden kantaminen. Kun ei siitä kuitenkaan pääse pakoon, vaan se seuraa askel askeleelta jälessä.
Se päivä valkeni, pakkasharmaana ja raskaana.
Sinä aamuna Keskitalo ja vainionsa rukoilivat hartaasti, että tämä heidän elämänsä raskain päivä, josta niin monen ihmisen onni ja onnettomuus riippui, päättyisi hyvin.
Emännän mentyä aamuaskareilleen Keskitalo jäi vielä lukemaan.
Kun hän sitten vähää ennen aamiaista ilmestyi muiden joukkoon, tunsi hän itsensä jääkylmän tyyneksi, niinkuin se joka kulkee kohtalonsa tietä voimatta väistyä oikealle taikka vasemmalle.
Aamiaispöydässä istuttiin kuin kirkossa. Ainoastaan Uutela puheli jonkun verran, mutta hänkin vähän, sillä hän ylipäätään ajatteli enemmän kuin puhui.
Aamiaisen jälkeen se oli tapahtuva.
Keskitalosta tuntui niinkuin kohtalo kaikessa ankaruudessaan kuitenkin olisi nyökäyttänyt hänelle rohkaisevasti päätä. Sillä pojat ajoivat paraillaan uuden riihirivin rakennushirsiä metsästä ja hän Uutelan kanssa niitä veisteli kotona rakennuspaikalla. Siellä loitolla riihimäellä he sitten kahden suorisivat asiansa.
Yhden ainoan pikku järjestelyn hän piti tarpeellisena—hän antoi Riitan mennä kaukana asuvaa äitiään katsomaan. Mutta siinäkin asiassa kohtalo oli lempeä: Riitta oli jo monesti siitä puhunut, niin että tarvitsi vain ilmoittaa että nyt se sopi. Ja tällä kertaa hän ei välittänyt vähääkään välähtivätkö ehkä Riitan silmät vai ei—pääasia oli, ettei läheisyydessä ollut syrjäistä silmää näkijänä.
He olivat vihdoin kahden—aukealla riihimäellä, suurten hirsikasojen keskellä.
Keskitalon hetki oli tullut.
Mutta silloin hänet valtasi äkkiä sellainen pelko, että hän rupesi vapisemaan. Se oli Uutelan kädessä välähtelevä kirves, joka tämän kammon synnytti.
»Täällä voi tapahtua vaikka miesmurha!» ajatteli hän. »Sisällä on se tehtävä.»
Nyt vasta hänelle selvisi miten hirvittävä asia miehen aviokunnian loukkaaminen oli. Hän piti aivan luonnollisena, että jos Uutela vähääkään epäilisi, niin hän sanaa sanomatta iskisi häntä kirveellään, jos hän nyt täällä puhuisi. Ja että hän epäilee, se oli liiankin selvää.
Sinä hetkenä hänen aamuinen mielenmalttinsa horjahti.
»Jos koettaisi saada Mantan itsensä puhumaan?» hätäili hän.
Mutta hän huomasi sen liian kurjaksi, sitäpaitsi hän tiesi ettei tytär missään tapauksessa olisi suostunut.
Silloin hänen henkensä suunnitteleva ja järjestelevä jänne taasen pingottui. Hän huomasi jättäneensä kokonaan varteen ottamatta kaikki varovaisuustoimenpiteet, ja alkoi niitä ajatella.
Niin kului päivä puolisiin.
Pojat katsahtivat häneen kysyvin, jännittynein silmäyksin, kun he saapuivat hirsikuormineen rakennuspaikalle.
»Ei vielä, odottakaa!» vastasi hän tyynnyttävästi katseellaan.
»Ei vielä, kyllä selitän», sanoi hän ohimennen vanhalle emännälle, päivälliselle tullessaan.
»Ei vielä ... kohta», vastasi hän pöytään istuttaessa Hannan pelokkaaseen katseeseen.
Päivälliseltä noustaessa hän sanoi Uutelalle:
»Minun taitaa täytyä jäädä vähän levähtämään, kyllä tulen jälessä heti kun jaksan.»
»Lepäile sinä vaan itsesi terveeksi, kyllä minä siellä yksinkin toimeen tulen», vastasi Uutela.
Keskitalo todella lepäili—jyskyttävin ohimoin, kattoon tuijottaen—aina siihen saakka, kunnes vanha emäntä rupesi iltapäiväkahvia keittämään. Silloin hän nousi.
Ensi työkseen hän korjasi kaikki kirveet, veitset ja muut teräaseet varmoihin paikkoihin.
Kun kahvi oli valmis, lähetti hän Helkan kylän toisessa päässä olevaan puotiin ostoksille ja käski hänen ohimennessään kutsumaan Uutelan kahville.
Sitten hän sanotutti Mantalle, että hän pysytelköön omassa kamarissaan ja ottakoon avaimen suulta pois.
Sen tehtyään hän istahti keittiön penkille ja odotti.
Uutela tuli punaposkisena ja hilpeänä. Hänelle oli yksin puuhaillessaan johtunut mieleen pieni muutosehdotus heidän riihisuunnitelmaansa ja hän selitteli sitä nyt iloisena.
Keskitalo myönsi ja ilostui itsekin—tästä oli hyvä jatkaa, vallan toisin kuin jos he olisivat istuneet äänettöminä. Hänen luontainen oveluutensa, joka oli viime aikoina maannut aivan lamassa, alkoi heti nousta.
Niin juotiin ensimäinen kuppi. Toiset kaadettuaan vanha emäntä meni ulos, katsahtaen kuin siunausta rukoillen mieheensä.
Keskitalo joi nopeasti kuppinsa ja odotteli Uutelaa, yhä pitäen keskustelua sopivasti vireillä.
Uutela lopetti juontinsa ja laski kupit pöydälle. Lauseen loma sattui juuri niinkuin Keskitalo oli tarkottanut.
»Niin—kyllä siitä sillälailla—hyvä tulee—vallan hyvä», sanoi Keskitalo venyttäen. Se oli päätös entiselle ja siirtymys uuteen, eikä hän voinut estää ääntään värähtämästä. Hän kokosi kaiken mielenmalttinsa ja koetti hymyillä keveästi, vaikka kasvot tuntuivat kankeilta kuin pakkasesta tulijan.
»Ja kun sinulle, Uutela, piti vielä käydä niin hyvin, että saat tässä perillisenkin—ettet tyhjään riihiä laittele.»
Sitä seurasi jäätävä äänettömyys. Molemmat miehet katsoivat toisiinsa.
Uutelassa näytti kaikki seisahtuneen ja hänen pienet silmänsä tähystivät pyöreinä kuin aavetta katsellen.
Sen näyn edessä ei Keskitalo saanutkaan irti sitä leikkisää lausetta, jonka hän oli varannut jatkoksi. Hän ainoastaan nyökäytti päätään ja koetti yhä hymyillä.
»Totta se on. Eikös Manta ole vielä puhunut?»
Mutta Uutela tuijotti yhä, minkään kohdan ilmaisematta muuta kuin hämmästystä. Sitten hänen silmälautasensa räpähtivät, kalpeiksi valahtaneet huulet alkoivat vavista ja hän katsahti Keskitaloon avuttomin, nurin vierähtänein silmin—sitten hän kääntyi sanaa sanomatta ja meni raskain, kolisevin askelin ulos.
Sinä hetkenä Keskitalonkin äskeisen oveluuden jäännös luhistui ja hänet valtasi tuska. Hän aikoi rientää jälessä ja estää toisen menemästä, mutta hän katsahti ensin kiireesti ikkunasta ulos.
Uutela seisoi keskellä pihaa niinkuin mieronkiertäjä, joka ei tiedä minnepäin askeleensa suuntaisi. Sitten Keskitalo näki hänen lähtevän nopeasti pirttirakennusta kohti.
Itse hän pikemmin juoksi kuin käveli välikamarin läpi saliin, nähdäkseen sieltä paremmin minne Uutela lähtisi.—Aivan oikein, pirttiin hän meni.
Se Keskitaloa hiukan rauhotti ja hän jäi ikäänkuin vartioimaan, voimatta päättää olisiko parempi mennä heti jälessä, vai jäisikö odottamaan ensi puuskan ohimenoa.
Siinä istuessaan hän näki Hannan juoksevan hätäisenä avopäin Uutelan jälessä pirttiin. Se antoi asialle uuden käänteen—hän ymmärsi että Hanna oli siellä nyt paremmin paikallaan kuin hän itse.
Uutela seisoi keskellä pirttiä—hänen mielessään myllersi kaikki sekaisin.
Hänen ensi tunteensa oli, että hänen pitäisi mennä ja kuristaa petturi sikiöineen. Se tunne oli niin raju, että hän sen enempää miettimättä jo lähti ovellepäin. Mutta siellä hän pysähtyi, hänen mieleensä iski samalla toinen ajatus.
Hänen pitäisi saman tien tappaa Keskitalokin, se kettu, joka oli porttotytärtäänkin inhottavampi. Hänen sielunsa läpi kulki yksinä silmänräpäyksinä kaikki tähän kuuluva, Savoon-muuton syyt ja langat—hän tajusi nyt kaikki päivänselvästi. Kuinka häntä oli pimitetty ja petetty, kuletettu kuin pientä narrattavaa lasta.
Hänen vihansa Keskitaloa kohtaan yhä nousi ajatellessaan että tämä vielä äsken oli ilennyt puhua tuosta häväistyksestä hymysuin, ikäänkuin lapsi olisi hänen, Uutelan! Eikö se konna tietänyt ja ymmärtänyt, ettei hänellä ollut mitään semmoista yhteyttä vaimonsa kanssa, vaan hän oli elänyt niinkuin vanhalle miehelle sopii. Vai uskalsiko se katala tämän tietenkin koettaa häntä puijata?
Hänen kiukkunsa oli kohonnut sellaiseen rajuuteen, että hän vapisi. Hän jäi yhä pirttiin, sillä äkkipikaiset teot olivat hänelle vieraat, mutta häpeänsä ja vihansa purkua hän ei voinut enää hillitä. Hän alkoi raivota ympärillään olevia esineitä vastaan. Ensin hän potkasi keskellä pirttiä seisovan rahin jyrähtäen kumoon. Toisen iskun sai tekeillä oleva korvo, joka murtui räsähtäen. Se ääni, hävityksen ääni, häntä kiihotti ja riemuitti. Hän heitti murskautuneen jäännöksen uudelleen lattiaan, katkoi vanteet, särki laitapuut survomalla ja viskeli sirpaleita pitkin permantoa.
Samalla hänen ajatuksensa jo lensivät vaimoon, petturiin, Kuinka katalasti se olikaan teeskennellyt! Olla olevinaan vaimo, ja samaan aikaan kantaa salavuoteudessa siitettyä pirunsikiötä povessaan. Hän raivostui niin, ettei enää tiennyt mitä ajatella.
Hän jätti temmeltämisen—ajatukset syöksyivät taas uudelle, kiihottavalle ladulle. Kuka se mies on ollut? Hän itse on elänyt erillään—silloin toinen...! Hänen päätään alkoi huimata ja hänet valtasi outo, kiihottava tunne, joka sai hänen sieramensa laajenemaan: ikäänkuin hän olisi koettanutnähdäkuinka kaikki tuo oli tapahtunut. Ja niinkuin hän olisi nähnytkin—toiset salaisessa yhteydessä, nauravan hänelle petetylle—herra Jumala!
Hän tarttui uudelleen rahiin ja paiskasi sen silmät säkenöiden niin, että lattia jyrähti kuin halki revähtäen.
Samana hetkenä astui Hanna sisään.
Hän näki yhdellä silmänräpäyksellä kaikki: kumossa olevat esineet ja sirpaleet, Uutelan vääntyneet kasvot. Tyttö syöksyi aivan hänen eteensä ja rukoili kädet ristissä hätäisesti:
»Antakaa anteeksi—Jumalakin antaa!—Älkää tehkö pahaa Mantalle—älkää olko isälle vihainen—isä on niin paljon kärsinyt!—Uutela on niin hyvä—Jumala kaikki tietää—kärsikää, kärsikää—Jumala auttaa!»
Mutta Uutela tuskin tajusi kuka puhui ja mitä hän sanoi—hän oli kokonaan toisten, kauhistavien voimien vallassa. Hän oli yhä näkevinään petturit, tuon inhottavan näytelmän, joka nyt suuntasi tartuttavan vimmansa häntä itseään kohti, herättäen vaistoja, jotka olivat jo vuosia sitten sammuneet.
»Sisaresi on portto!» huusi hän oudolla äänellä, ikäänkuin kammottavasti riemuiten että niin oli.
Se sai tytön aivan sekaisin. Hän taas rukoili:
»Manta on tehnyt syntiä—Manta on huono ihminen—Uutela ei tiedä—Manta ei tahtonut naimisiin—Manta oli niin nuori—Manta itki—minä tiedän—kärsikää, kärsikää!»
Vaan Uutela ei kuullut eikä nähnyt. Hänet oli vallannut kamala tunne, jossa kiehui sekaisin loukattu miehenkunnia, kostonhalu ja vielä joku kauhea, josta hän ei ollut itsekään selvillä mitä se oli. Rikostoverit ikäänkuin vetivät häntä samoille poluille—verisesti kostamaan heille, Keskitalolaisille, omalle nuhteettomalle entisyydelleen, kunniallisuudelle, koko ihmiselämälle—juuri noilla samoilla aseilla, joilla häntä itseään oli haavotettu.
»Nyt minä menen senSohvinluo!» sähisi hän hammastensa välitse itkun ja naurun sekaisella äänellä. »Tehdään nyt äpärälapsia koko talon väki!»
Tyttö katsoi kauhistuneena, niinkuin ei hän olisi Uutelaa enää tuntenut, ja rupesi vapisemaan.
Uutela jo meni oven luona.
Silloin tyttö syöksyi hänen jälkeensä ja tarttui kuin hukkuva Uutelan käsivarteen:
»Älkää menkö—rakas Uutela—älkää häväiskö—itseänne—sukua—on jo niin paljon häpeätä—Uutela, rakas Uutela.»
»Laske irti!» huusi Uutela. Hän astui kiivaasti ovellepäin, niin että tyttö vetäytyi polvilleen.
Mutta tämä ei hellittänyt, vaan tarttui sitä epätoivoisemmin Uutelan takin liepeeseen ja hänen polviinsa. Hän oli käynyt kasvoiltaan valkoiseksi kuin palttina, siniset silmät tuijottivat pelästyneen mielettöminä.
»Armahtakaa!» höpisi hän koettaen viimeisillä voimillaan kiertää kätensä Uutelan polvien ympärille. »Uutela—Uutela...»
Sitten kädet äkkiä irtautuivat—lattia kolahti.
Kun Uutela kääntyi, näki hän tytön makaavan liikkumattomana lattialla.
Hänelle tuli hirmuinen hätä.
»Hanna, Hanna!» puheli hän ja nosti tytön hiljaa istumaan, tukien häntä käsivarttensa varassa.
Tyttö raotti silmänsä ja katseli niinkuin se, joka ei tunne missä on.
»Hanna, Hanna! Täällähän minä olen—en minä mihinkään mene—en mihinkään.»
Silloin tyttö ikäänkuin havahtui ja katsoi Uutelaa silmiin. Siinä katseessa oli kiitollisuutta, kärsimystä, lapsen rakkautta.
»Jokohan nyt jaksaisit?» kysyi Uutela, nostaen hänet hiljaa seisomaan ja vieden melkein kantaen penkille istumaan.
Tyttö koetti hymyillä, mutta oli niin raukea, että Uutela piti yhä häntä tukien kädestä.
»Eihän Uutela tee mitään?» kysyi hän harvaan, tuskin kuuluvasti.
»En», vastasi Uutela ja vaipui raskaasti penkille. »Me olemme kaikki syntisiä...»
Hänet valtasi niin masentava häpeän tunne sen johdosta, mitä hän äsken oli ajatellut ja puhunut, ettei hän voinut enää katsoa tyttöön, vaan kääntyi poispäin. Kuumia kyyneleitä alkoi tipahdella harvakseen ikkunanlaudalle, johon hän kyynäspäätään nojasi.
Tyttö vaipui lattialle, painaen päänsä käsiinsä penkkiä vasten, ja alkoi itkeä raskautetun sydämen kauan pidätettyjä kyynelvirtoja.