The Project Gutenberg eBook ofPakolaisetThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: PakolaisetAuthor: Johannes LinnankoskiRelease date: April 1, 2004 [eBook #11914]Most recently updated: October 28, 2024Language: FinnishCredits: Produced by Riikka Talonpoika, Ari J Joki and the Online DistributedProofreading Team.*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAKOLAISET ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: PakolaisetAuthor: Johannes LinnankoskiRelease date: April 1, 2004 [eBook #11914]Most recently updated: October 28, 2024Language: FinnishCredits: Produced by Riikka Talonpoika, Ari J Joki and the Online DistributedProofreading Team.
Title: Pakolaiset
Author: Johannes Linnankoski
Author: Johannes Linnankoski
Release date: April 1, 2004 [eBook #11914]Most recently updated: October 28, 2024
Language: Finnish
Credits: Produced by Riikka Talonpoika, Ari J Joki and the Online DistributedProofreading Team.
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAKOLAISET ***
Ilmestyi 1908
Ilmestyi 1908
Uutelan Juha, leskimies, istui pöytänsä ääressä ja lopetti parranajoaan.
Hän pani veitsen syrjään ja katsahti peiliin. Hiljainen kirkastus levisi hänen kasvoilleen.
»Kuinka tuo leuanalusparran ajaminen miehen nuorensi!» puheli hän ajatuksissaan. »Tuskin enää tunnen itseäni.»
Hän yhä istui ja katseli.
»Ryppyjä?—No, nuo eivät ole vielä mitään vanhuuden ryppyjä», ajatteli hän taas, silitellen sormellaan nenänjuuresta lähteviä juovia ikäänkuin ne poishangatakseen. »Nyt niitä tuskin huomaakaan.»
Sitten hän nousi ylös—suu hymyssä ja pienet viisaat silmät sädehtien leveän otsan ja pitkien hyväntahtoisten otsaryppyjen alla.
Hän pesi kasvonsa ja korjasi parranajovehkeet pieneen seinäkaappiin.
»Vai vanha?» hymähti hän silitellen kammalla vankkaa, tumpuraa tasatukkaansa. »Eihän tämmöinen mies vanhaksi tulekaan!»
Näin ajatellessaan hän tunsi itsensä suoraksi ja jänteväksi kuin nuori poikanen.
Mutta hän ei tyytynyt vain tuohon tuntoon, häntä halutti myöskinnähdä. Niin hän meni avoimesta väliovesta kamariin ja väänsi siellä säilikön päällä olevan kääntöpeilin sopivasti vinoon—hartiansakin nähdäkseen.
Hänen lyhyt, tanakka vartensa oli todella vielä suora. Niskassa tosin oli syvähkö vanhuudenvako ja kuivahtaneilla hartioilla lepäsi vuosien huuhkain, mutta niitä hän ei itse nähnyt.
»Minkähän ikäiseksi vieras mahtaisi minut arvostella?» hymyili hän näkemäänsä tyytyväisenä, kävellen lyhyin vanhanmiehen askelin takaisin tupaan.
Hän meni perälle ja alkoi katsella ikkunasta lumen alta vapautunutta harmaata kevätluontoa. Silloin hän vasta ikäänkuin muisti millä pohjilla koko parranajo ja kaikki muukin lepäsi.
Hän vaipui niin noihin ajatuksiin, ettei hän ensinkään huomannut kun huoneen ovi hiljaa avautui.
»Päivää Juha!» kuului tuttavallinen ääni oven luota.
Uutela miltei säpsähti.
»Päivää, sisar!» vastasi hän—äskeinen hymy vielä huulillaan ja silmät hiljaa sädehtien.
Mutta sisar jäi oven luo seisomaan ja katseli hämmästyneenä.
»No, mitäs tämä?» ihmetteli Uutela, vaikka sisaren hämmästys sai hänen yhä lämpöisemmin hymyilemään.
»Kun olet niinkuin...niinkuin naimaan menossa!» naurahti sisar puristellen iloisena hänen kättään.
»Vai niin sinusta näkyy», myhäili Uutela. »Mistäs tiedät vaikka menisinkin?»
»Oikeinko totta?» alkoi sisar hätäillä. »Sitä vartenkos sinä minut kutsuitkin?»
»No no!» rauhotteli Uutela.—»Vaan kumpikos meistä nyt kahvit keittää?» käänsi hän leikkisästi toisaanne. »Hellassa on vielä tuli.»
»Kyl'maar minä sitten», ilostui sisar ja ryhtyi heti toimekkaasti puuhaan.
Uutela puolestaan toi puita lisäksi ja istahti sitten lavitsalle uutisia kyselemään—taannoinen hymy yhä huulillaan ja syvällä asuvissa pienissä silmissä hiljainen säteily.
»Kyllä sillä jotain on», ajatteli sisar, tarkastellen tuontuostakin salavihkaa hänen kasvojaan.
»Oikein minua ihmetyttää», alotti hän kautta rantain. »Kun vielä tuon partasikin ajoit...»
»Mitäs niistä talvitakuista», naureskeli Uutela leikkisästi silmää iskien.
»Kyllä kai sillä sentään joku tarkotus on?» uteli sisar nyt rohkeammin.
Uutela katseli pitkän aikaa sisartaan salaperäinen hymy kasvoillaan. Sitten hän sanoi alennetulla, melkein hellällä äänellä:
»Kyllähän asia, Karoliina, nyt taitaa olla niinpäin, että minä todestaan vielä ajattelen mennä naimisiin.»
Sisar oli pudottaa kahvipannun kannen.
»Sitä minä en olisi uskonut!» pääsi häneltä.
»Etkä toivonut—niinkö?» kysyi Uutela hiukan terävästi. Mutta hän katui heti ja jatkoi veljellisesti:
»Kyllähän minä olen itsekin sitä asiaa ajatellut. Onhan synti että vieras pääsee perimään, kun meidän välimme...»
»Varjelkoon!» huudahti sisar. »Että otat tuommoisia puheeksikaan. Minulla on yllinkyllin loppuiäkseni—mutta...» Hän keskeytti epätietoisena ja katsahti taas veljensä kasvoihin.
»Mitä mutta?»
»Kun sinä sentään olet jo noin vanha», sanoi sisar hiljaa, veljen hymyilystä rohkaistuneena.
»Vanha?» myhäili Uutela. »Etkö sinä äsken puhunut toisinpäin?»
»Mitäs minä ulkonäöstä. Mutta kun on ikää jo melkein seitsemänkymmentä. Ja kun on ollut neljäkymmentäviisi vuotta naimisissa, niin...»
»Niin muka riittää...» hymyili Uutela tahallisen kaksimielisesti. Mutta hän katui taas heti, että oli eksynyt vanhalle miehelle sopimattomaan leikintekoon ja jatkoi vakavasti:
»Kukas ne toisen tarpeet tietää, tarpeita on niin monenlaisia. Ja jos minulla nyt sattuisi olemaan sellainen, vaikket sinä sitä tunne?»
»Enhän minä tunnekaan. Aattelin vain, että sinun on nyt niin hyvä olla sen jälkeen, kun myit talosi ja rupesit tähän vanhanmiehen päiville. On rahaa ja on tavaraa, olet saanut kaikkea mitä olet tahtonut.»
Uutelan pienet silmät välähtivät.
»Vaan jos ei olisikaan saanut kaikkea mitä on tahtonut? Jos vielä yksi puuttuu?»
Sisar katseli hämmästyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt veljensä silmien noin leimahtavan eikä kuullut äänen niin rinnan pohjasta tärähtävän.
»Sinä et näy ymmärtävän koko näitä asioita», jatkoi Uutela nousten ja mennen aivan sisarensa luo. Sitten hän katsoi silmästä silmään ja kysyi kahdenkeskisen hiljaa:
»Luulitkos sinä, että Maija-vainaa ja Lumikankaan torppa oli ensimäinen, mihinkä minä silmäni iskin?»
»Niinhän minä...»
»Eipäs ollutkaan, suurempia minä silloin tähtäilin!» Hän oli silmäränpäyksen vaiti ja hänen nenäpielensä alkoivat värähdellä. »Niinkuin muistat, niin minä palvelin silloin Anttilassa... Ja minä olin kyllin hyvä makaamaan Anttilan ainoan vieressä, saman peiton alla. Mutta kun minä otin puheeksi että rupeisimme olemaan päivilläkin rinnatusten, silloin minä olin—äpärä ja renki! Jokos nyt ymmärrät?»
Sisar katseli ja kuunteli kuin puusta pudonnut:
»Etkä sinä ole tuosta minulle mitään puhunut!»
»Koskas ihminen kaikkea puhuu, mutta sinun minä luulin hoksanneen.—Niin, silloin minä jumal'aut...»
»Älä kiroo!» ehätti sisar.
»Se on minun asiani!—Silloin minä vannoin, että minä vielä näytän kaikille talon pojille ja talon tyttärille ja kaikille aviolapsille kuka on äpärä ja renki!»
Nyt sisarenkin silmät välähtivät, sillä veljen puheessa oli eräs kohta, joka oli hänelle yhtä arka kuin toisellekin.
»Entäs sitten?» kiirehti hän.
»Sitten minä otin Maija-vainaan ja Lumikankaan, vaikka Maija oli melkein kymmentä vuotta vanhempi. No, hyvä ihminen muutoin, niinkuin tiedät, oikea työhullu. Ja sitten minä aloin näyttää. Kyllähän sinä muistat kuinka minä ostin Lumikankaan ja tein siitä talon. Vaan oli siinä, Karoliina, tekemistäkin. Viinapannu porisi melkein yötä päivää, minä itse ajoin Turut ja Porit myymässä, ja pitkät talviyöt sahata kihnutettiin lankkuja pärevalkean valossa metsässä—en minä niinä vuosina monta yötä Maija-vainaan vieressä maannut. Entäs kun minä sitten ostin Pertun talon, tiedätkös mitä minä silloin aattelin? No, Anttilan ainoa, ja te muut, aattelin minä, mitäs te äpärästä ja renkipojasta nyt sanotte? Entäs kun minusta tuliUutelanisäntä? No, Anttilan ainoa ja te muut, aattelin minä—jokohan äpärä ja renkipoika alkaisi kelvata!»
Sisar oli aina pitänyt veljeään tavallista merkillisempänä miehenä, nyt hän ei tiennyt mitä aatellakaan.
»Kyllä sinä sentään olet, sinä Juha!» sanoi hän katsoen ihastuneesti veljensä silmiin. »Ja nyt sinä olet antanut äpärästä niin että riittää.»
»Ei vielä!» sävähti Uutela sellaisella äänen värähdyksellä, että sisar miltei säpsähti. »On vielä jotain näyttämättä!»
Hän kääntyi äkkiä ja meni ikkunan luo—niinkuin hän olisi kamppaillut näkymättömien voimien kanssa, jotka tahtoi toiselta salata. Sitten hän taas tuli luo ja puhui miltei kuiskaten:
»Miksen sitä sinulle sanoisi... Kun minun silloin täytyi väkisin luopua niistä tuumistani, niin minä päätin, että jos minä joskus jäisin leskeksi—sinähän muistat että Maija-vainaa oli kymmentä vuotta minua vanhempi—niin minä vielä näyttäisin kuka ottaa talontyttären ja nuoren. Ja nyt minä sen otan korkojen kanssa—että kerrankin muistavat äpärän ja rengin!»
Hän lausui tuon lopun sellaisella kiivauden voimalla, ettei sisar osannut heti mitään sanoa. Hän vain ihmetteli kuinka tuo tavallisesti niin tyyni veli oli nyt aivankuin toinen mies.
»Kenenkäs sinä sitten oikein otat?» kysyi hän vihdoin.
»Arvaa!» kehotti Uutela ja jännitys hänen kasvoillaan lientyi hymyilyksi.
»Mistäs minä arvaisin.»
»No—Keskitalon Mantan. Nyt sen tiedät.»
Sisar katseli ja ihmetteli.
»Mikäs nyt tuli?» myhäili Uutela.
»Ei mikään, ei mikään», puheli sisar hajamielisesti. »Minä vaan aattelen sitä iän eroa...Kun se Manta ei taida olla vielä kahtakymmentäviittäkään?»
»Kahta vailla!» hymähti Uutela kuin kiusotellen.
»Mutta eikös se sentään ole vähänliiannuori? Tuleekos siitä oikein?»
»Mitä?!» kivahti Uutela ja hänen silmänsä taas välähtivät. »Juuri hänen minä otan, en vuottakaan vanhempaa—menköön sitten vaikka...!»
Sisar seisoi aseettomana.
»Vahvassa maassa nokkoset kasvaa...» lausahti hän kuin itsekseen.
»Niin juuri! Minä olen istunut ja hautonut tässä vanhanpäivän töllissä kohta kaksi vuotta kuin mikähän takavaari. Nyt siitä saapi tulla loppu. Minä tahdon taas ottaa ohjat käteeni—ja ajaa omilla hevosilla!»
»Niin niin», sanoi sisar hajamielisesti. »Tuo kahvikin vallan unohtui.»
Hän rupesi hommaamaan kiireisesti kuppeja pöytään.
Mutta Uutela käveli pitkin askelin nurkasta nurkkaan.
»Äläkä sinä, Karoliina, siinä yhtään...» sanoi hän hetkisen päästä leikillisesti silmää iskien. »Täytyyhän äpäräin pitää yhtä.»
»Enhän minä mitään...tiedäthän sinä...» vakuutteli toinen kuin anteeksi pyytäen.
Sisarukset istuivat pöydän ääreen ja alkoivat juoda äänettöminä kahviaan.
He tuskin huomasivat, että ovi avautui ja aukeamassa näkyi laihat, kaitaiset kasvot, ovelan leikkisä hymy ohuilla huulilla.
»Jaha, kotona ollaan!» puheli avaaja. »Pistin pääni sisään, kun sattui matka ohitse.»
Sisarukset vaihtoivat merkitsevän silmäyksen ja Uutela pyyhkäsi kädellä otsaansa, ikäänkuin karkottaakseen kasvoiltaan äskeisen mielenliikutuksen viimeisetkin jäljet.
»Satuit paraaseen aikaan, naapuri», puheli hän hymysuin kättelemään mennessään.
»Vaan en oikein paras mies siihen asiaan», naureskeli tulija hattu toisessa kädessä ja toisella tukkaansa silitellen.
»Eikös Keskitalo kahvista pidä?» ihmetteli sisar.
»Rinta!» yskähti Keskitalo lyhyen, kuivan yskähdyksen. »Minä kyllä pitäisin, vaan kun se ei pidä, niin minkäs mahtaa», jatkoi hän kuin itsestään pilaa tehden.
»Istu nyt sentään!» kehotteli Uutela, yhä hymysuin ja silmät säteillen. »Minä tässä juuri siskolleni kerroin, mitkä tuumat meillä nyt on mielessä. Vaan tuo sisar pakkaa minua jo vanhaksi takseeraamaan.»
»Vanhaksi?» Keskitalo räväytti suuret, ulkonevat silmänsä avaraan ihmettelyyn. Mutta ne jäivät luonnostaan samaan asentoon, kun hän katsahti tarkemmin Uutelan kasvoihin.
»Jo nyt ihmeitä!» huudahti hän. »Sinähän olet ajanut partasikin, ja näytät nyt ainakin kymmentä vuotta minua nuoremmalta, vaikka minun kai tässä pitäisi iän mukaan olla saman verran sinua nuorempi. Jokohan minunkin täytyy ottaa veitsi käteeni?»
»Anna sinä vaan olla», myhäili Uutela. »Kun minusta kuitenkin tulee vävypoika ja sinusta appi—että olisi edes joku ero meidän välillämme.»
»No sitten ei sovi.»
He rupesivat kaikin nauramaan.
»Niin, Karoliina», puheli Keskitalo sisareen kääntyen. »Me aiomme tässä Uutelan kanssa ruveta vielä vanhalla iällämme ihmeitä tekemään. Minä olen ollut aina vähän kivuloinen ja pojat eivät ymmärrä isännyydestä vielä mitään, mutta kun minä saan tuommoisen vävypojan avukseni.» Hän sipristi silmälaudoillaan, ikäänkuin sisimpien ajatustensa rihmat muilta piiloon leikaten.—
»Vai mitäs Karoliina tuumii?»
»Tietysti, tietysti ... leikkiähän minä vaan.—Kotivävykös siitä Juhasta sitten tulee?»
»Niin on ajateltu», iski Keskitalo silmää.
Uutela hymyili tyyntä hymyään:
»En kai minä tässä rupea talontyttärestä mökin muijaa tekemään. Ja touhuun minun jo taas mieleni tekee.»
»Niin oikein!» ihasteli Keskitalo. »Mitäs aattelet, naapuri—emmeköhän nyt päättäisikin sitä lopullisesti?»
»Mutta mitäs Manta itse sanoo—noin vanhasta miehestä?» ehätti sisar puolittain leikillä, puolittain tosissaan.
»Mantaitse?» hymähti Keskitalo. »Kiittäköön Jumalaa, kun saapi tuollaisen miehen! Ja muutoin»—hän iski Uutelalle silmää—»vaimo vaietkoon seurakunnassa—kyllä kai Karoliina sen lauseen tuntee?»
Karoliinan olisi tehnyt mieli sanoa jotain koska hänkin oli vaimoihminen, mutta hän vain hymyili, kun muutkin hymyilivät.
»Pidetään sitten päätettynä», myhäili Uutela. »Minä tulen lauantaina kihlat tuomaan.»
»Ja sitten asiat reilaan!» sanoi Keskitalo, sipristäen taasen silmälaudoillaan. »Ja niin me vielä ennen helluntaita istumme kukin viinapuumme ja viikunapuumme varjossa.»
He nauroivat kaikki.—Keskitalon raamatunlauseet sattuivat aina paikalleen, se oli tunnettu asia.
Keskitalo oli mennyt.
Mutta Uutela käveli pitkin permantoa, molemmat kädet takintaskuissa ja silmät hiljaa säteillen. Sitten hänen suunsa vetäytyi nauruun—kuului pieni myhähdys.
»Kumpikos meistä nyt oikein kosi?» sanoi hän sisareen kääntyen.
Sisar katseli ihmetellen: »Sinä kai—kukas muu?»
»Kyll'maar me kosimme yhtä paljon molemmat», nauroi Uutela hiljaista nauruaan. »Katsos, Karoliina—Keskitalo on kyllä hyvä talo ja suku arvossa pidetty, mutta siellä on kaikki velkana, niin että tämmöinen vävypoika on enemmän kuin joulu taloon—taitaisi muutoin pian vasara paukkua. Sillä raamatunlauseet eivät kelpaa velkojen maksuksi!» pisti hän kuin pilkaten. »No no, hyvä mies ja viisas mies—kyllä me toisemme ymmärrämme.»
Sisar ei voinut olla ihailematta veljeään—hän oli taas tuo sama tasainen Juha, jonka pinnalla ei näkynyt muuta kuin hymy ja viisaitten silmien hiljainen säteily. Se iän ero tosin vielä kerran pyrki mieleen nousemaan, mutta hän piti sitä jo itsekin lapsellisena.
Mutta Uutela yhä hymyili, jatkaen omia ajatuksiaan:
»Katsos, Karoliina! Minä en ole koskaan juossut onnen perään, minä olen vaan katsonut sitä lujasti silmiin, ja se on juossut minun perääni. Ja niin taitaa nytkin olla»
Tämä oli hänen päivänsä, tämä toinen kuulutuspäivä.
Uutelasta tuntui niinkuin koko hänen entinen elämänsä, kaikki puuha ja ponnistus aina Lumikankaan ajoista asti olisi tarkottanut vain tätä päivää.
Hän heräsi jo neljän aikaan. Toukokuun aurinko helotti, kastehelmet kimmelsivät puissa ja ruohossa. Uutela ei ollut koskaan ennen huomannut semmoista kastehelmien paljoutta.
Kaikki muukin oli hänen mielestään niin toisenlaista. Ilma oli linnunlaulua täynnä, suurta ja pientä ääntä, viserrystä ja piipitystä.
Merkillisintä Uutelasta oli, että kukotkin olivat tänä aamuna aivankuin keskenään kilpasilla. Ensin lauloi Hankamäen kukko, sitten Alastalon ja aivan samaan aikaan jo Tuomalan, sitten oli koko kylä kukonlaulua täynnä. Ja taas joku!—Se kuului mäen takaa, Keskitalosta päin.
»Jokohan se Mantakin on mahtanut havahtua?» myhäili Uutela. »Luulisi jo vähempäänkin iloon heräävän!»
Kahdeksan aikaan Uutela läksi morsiustaloon—muhkean näköisenä mustissa verkavaatteissaan ja mustassa tasapohjaisessa lakissaan.
Hän ei voinut olla tiellä käydessään hymyilemättä, muistellessaan kuinka Hanna, morsiamen nuorempi sisar, oli arvellut että sulhasmiehenkin pitäisi ostaa itselleen hattu, niinkuin isällä ja muillakin oli. »Lapsettaa, lapsettaa», oli hän hymyillyt. »Lakissa minä olen laskenut koko ikäni.»
Aamiaisen hän söi Keskitalon väen kanssa. Morsian vain ei ollut mukana, hän vielä puuhaili kamarissaan, juhlatamineitaan kuntoon laitellen.
Sitten lähdettiin kirkolle.
Uutelan mieltä hiukan kaiveli, että hänen piti tehdä tämä matka toisen hevosella, vaikkapa apenkin. Hän oli kuitenkin omasta puolestaan ostanut uudet kärryt ja välähtelevät valjaat—se ikäänkuin tasotti asian.
Morsian—tanakkatekoinen, terveenpunainen tyttö—astui ulos silkkeineen, pitsireunuspuseroineen, pitkine kultavitjoineen ja sormuksineen.
Uutelan silmät säteilivät kirkkainta säteilyään. Hän oli vähällä sanoa ihastuneen sanan, mutta muisti samalla että sehän olisi kuin omansa kehumista, koska kaikki tuo komeus oli hänen morsiuslahjojaan.
Keskitalo pelasti pulasta.
»Kylläpäs se Manta nyt on korea—niinkuin Saaban kuningatar kunniassaan!» leikkasi hän kepeänleikkisästi raamatullisen vertauksen.
Morsian katsoi punastuen alas.
»Kaunis on—jumalan luomasta», myhäili Uutela. Nyt hän ei kehunut omaansa, ja asia oli kuitenkin sanottu.
Sitten he nousivat kärryille koko talonväen katsellessa. Uutela maiskautti hevosen liikkeelle.
Liinu oli tänään tavallista vinhemmällä tuulella—niinkuin hänkin olisi ymmärtänyt päivän merkityksen.
»Sinussahan taitaa olla oikein juoksijan vikaa», myhäili Uutela, kiinnittäen ohjia kireämmälle.
Hevonen iski yhä tulisemmin jalkaa, pyörät sirisivät ja valjaitten tinahelat välähtelivät—Uutelan omassa mielessäkin sirisi ja välähteli.
Hän ei ollut koskaan ennen huomannut että nuori, vaalea koivunlehti näyttää niin ihanalta taivaan sinistä taustaa vasten.
»Katsos, kun koivutkin jo ovat hiirenkorvalla!» sanoi hän ääneen, ajatellen että se oli nyt niillä, niinkuin hänelläkin, nuortumisen aika.
Kyläseutu jäi, tie sukelsi aukealta pieneen metsäsaarekkeeseen.
»Linnut niin laulavat!» sanoi Uutela taas, ylös puihin katsellen.
Morsian ei vastannut.
Metsikön keskellä oli alava notkelma. Siellä juoksi pieni puro, kuletellen kevään viimeisiä vesiä.
»Purokin niin kauniisti solisee!» Uutela jälleen ihasteli.
Morsian oli yhä vaiti.
»Kas kun morsian on ajatuksissaan», hymyili Uutela. »No, antaa olla, aatelkoon ja iloitkoon nyt itsekseen, niinkuin minäkin.»
Metsä loppui ja Liinu puhaltihe loivaa alamaata rivakkaan raviin. Edempänä näkyi muutamia jalan kulkevia kirkkomiehiä.
He sivuuttivat ne vaihtaen hymyilevän hyvänpäivän.
»Kas vaan tuota Uutelaa!» luki hän heidän hymyilystään. »Eikös ottanut nuorta ja pulskaa niinkuin hyllyltä. No, joka on nuorena jotain, on vanhanakin!»
Sen jälkeen näkyi kirkkomiehiä tiheän päähän.
Seuraavien ohi ajaessaan Uutela ei malttanut olla lisäämättä: »Kaunis ilma tänäpänä!»
»Ja hauskat ajat!» vastasi joku iskien merkitsevästi silmää—toiset hymyilivät.
»Niin on, niin on», myhäili Uutela, yhä tyytyväisempänä.
Tie kulki nyt avaran vastakylvetyn peltovainion läpi. Pitkät väkevämultaiset sarat hyväilivät Uutelan maamiessilmää ja houkuttelivat hänen aivankuin vetämään kostean mullan keväistä tuoksua sieraimiinsa.
»Kelpaa nyt kauranjyvän itää!» virkahti hän iloisesti.
Morsian ei sanonut siihenkään mitään.
Mutta Uutelasta tuntui, että pitäisi heidän sentään jotain keskenäänkin puhua.
»Montakos hehtoa teillä tänä keväänä kauraa kylvettiin?» kysäsi hän. »Jouduitkos tietämään?»
»En!» vastasi morsian. Mutta hän säpsähti itsekin vastauksensa lyhyyttä ja lisäsi kiireisesti: »Kun en sattunut yhtään kuulemaan.»
»On se isäsi mahtanut ainakin kymmenen hehtoa», puheli Uutela tyytyväisenä.
Kirkkokin jo näkyi. Uutela päästi Liinun rivakkaan juoksuun.
Lähemmäksi jouduttuaan he ajoivat muutaman poikaparven ohi. Uutela tunsi pitenevänsä ja suorenevansa, hän kiristi Liinun pään ylpeästi koholle ja ajoi sivulleen vilkasematta ohi.
»Näin sitä tyttöä viedään!» teki hänen mieli huudahtaa. »Miltäs tuntuu?»
Kirkonmäellä oli jo runsaasti väkeä. Hevoset seisoivat pitkin aitovieriä ja kiinnitysjohteita. Ihmisiä liikuskeli sinne tänne tai seisoskeli pienissä ryhmissä hiljaa puhellen.
Uutela ajoi erään johteen luo. Hän aikoi oikein auttaa morsianta kärryiltä, mutta tämä pyörähti niin nopeasti alas, ettei Uutela ennättänyt kuin vähän hihaa sivuta ja hymyillä.
Sitten hekin lähtivät liikkeelle.
Uutelasta tuntui että kaikki katselivat vain heitä, ensi sijassa kuitenkin häntä, Uutelaa.
»Mitäs siinä nyt ujoilet», myhäili hän hiljaa morsiamelle, joka näytti hiukan kuin punastelevan ja vitkailevan. Itse hän asteli pystypäisenä, hymyillen lämpimintä hymyään ja nyökäytellen päätä oikealle ja vasemmalle, jopa väliin lakkinsa lippaakin kädellään sipaisten.
»Mennäänköhän kirkkopihaan kävelemään ja hautaristejä katselemaan?» ehdotti hän morsiamelle.
»Mennään vaan!» sanoi morsian ilostuen ja oikasi pientä sivuporttia kohti.
Uutela nauroi: »Ei nyt sentään takaporteista, mennään pääportista vain.»—Morsian seurasi hämillään.
Lähellä porttia seisoi muutamia tuttuja isäntiä. Uutela ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan ainoastaan nyökäytteli päätä ohimennessään.
»Ei taida Uutela nyt joutaa juttelemaan?» sanoi joku leikkisästi silmää vilauttaen.
»Toisen kerran, toisen kerran», hymyili Uutela olkansa yli jatkaen tyytyväisenä matkaansa.
Portin luona oli vehnästenkaupustelija, olipa limonaatiakin suuren tavaralaatikon kannella. Myyjä aivan erikoisesti iski Uutelalle silmää, katsahtaen samalla morsiameen.
Uutelan olisi tehnyt mieli ostaa—vain sentähden että tämä kaikki oli niin hauskaa ja ihmiset niin erityisen huomaavaisia. Mutta hän oli liian ylpeä tarjotakseen laatikon kannelta, siksi hän ainoastaan hymyili ja nyökäytti ystävällisesti päätään.
He astuivat sammaltuneella kiviaidalla ympäröityyn suureen kirkkopihaan, jonka toinen puoli oli hautuumaana. Koivut ja pajut jo vihottivat, haavat yksin seisoivat tummina ja alastoman vakavina.
Kihlatut lähtivät kiertämään hautuumaan käytäviä, aina väliin pysähtyen ja hautakirjotuksia lueskellen. Morsian ei puhunut juuri mitään, mutta Uutelalla oli tuontuostakin joku hyvänsävyinen sana entisistä nuoruuden tuttavistaan, joista monet jo lepäsivät mullassa.
He olivat pysähtyneet erään yksinkertaisen, hiotun kiven eteen.
»Kenenkäs se on?» kysyi Uutela, joka ei osannut latinaisia kirjaimia.
»Saksan Ingrid», luki morsian. Mitään muuta ei kivessä ollutkaan, ei edes syntymä- eikä kuolinpäivää.
»Vai niin, vai se nyt on sen Saksan Ingridin—ja oikein kivi!»
Morsian käveli edelleen, mutta Uutela jäi yhä kiveä katselemaan. Merkillistä! Nyt vasta hänelle ikäänkuin selvisi Ingridin tarina. Kuinka nuori vierasmaalainen nainen hoiteli Huhdin majuria, vanhaa miestä. Jaa-a, siinä on ollut paljon, kun sen oikein ymmärtää! Hänen teki mieli puhua tästä uudesta käsityksestään morsiamellekin, mutta sitten hän vasta muisti: eihän heitä, majuria ja Ingridiä, oltu edes vihitty—ja vaikeni.
Morsian oli sillä välin kulkenut pohjoista kulmaa kohti.
Uutelalle tuli melkein hätä—sielläpäin oli Maija-vainaankin hauta. Niinkuin siellä kulmassa, suuren haavan alla, olisi maannut köyhä sukulainen, josta ei mielellään puhu.
»Eiköhän mennä jo kirkkoon?» huusi hän morsiamen jälkeen.—»Kun ne eivät kuulu pitävän, että niille muistutetaan entisistä vaimoista», puolusteli hän itseään ajatuksissaan. »Ja mitäs meillä oikeastaan on kuolleitten kanssa tekemistä!»
He läksivät suoraan kirkkoon, katselematta enää sen enempää edes tien varrella olevia ristejä.
Kirkko oli jo melkein puolillaan, kun he astuivat pääkäytävän ovesta sisään.
Mutta morsian rupesi heti oven luona katselemaan sivuilleen.
»Eiköhän jäädä tänne?» kuiskasi hän. »Täältä näkee niin hyvin.»
Uutela pysähtyi ja katsoi kuin tutkistellen häntä silmiin. Mutta sitten hän taas hymyili tyyntä hymyään.
»Ei, kyllä me menemme lähelle alttaria», sanoi hän.—»No, eihän se niin ylötön ihme ole—täytyy nuoria ymmärtää», tyynnytteli hän itseään.
Tämä oli Uutelan mielestä hänen elämänsä kaikkein juhlallisin hetki, kun hän näin astui nuoren morsiamensa kanssa kirkon läpi, kaiken kansan katsellessa. Hän kulki hitain, varmoin askelin punaiseksi karahtaneen morsiamen rinnalla, jopa tervehti ohimennen muutamia tuttavampia katseella, koska päännyökäytys ei sopinut.
He istuivat lähelle alttaria—Uutela käytävän oikealle, morsian vasemmalle puolelle.
Jumalanpalvelus oli alkanut.
Mutta Uutela ei joutanut sen menoa paljonkaan seuraamaan; hänen mielensä oli täyttänyt uusi ajatus. Hän oli pappia odoteltaessa katsellut alttaritaulua, ja silloin hänen sielunsa läpi kulki kuin uusi valaistus.
Taulu esitti Mariaa ja Joosefia Jeesuslapsen kanssa. Uutela oli heikko raamatun tuntemisessa, mutta joku kohtaus heidän elämästään se mahtoi olla.
Maria oli kaunis nuoressa kukoistuksessaan—Uutelasta näytti että hänen kasvonsa olivat hyvin paljon Mantan kasvojen kaltaiset, vaikka tietysti kauniimmat, koska hän oli Jumalan äiti. Mutta se ei tässä ollut merkillisintä, vaan—Joosef. Kuinka hän nyt vasta ensi kerran huomasi, että Joosef olikinvanha mies, ainakin 60, ellei 70:kin ikäinen. Ja päälaki jo aivan paljas! Hän ei voinut olla ikäänkuin vertailematta—hänellä itsellään oli vielä aivan täysi vankka tukka, eikä hän muutenkaan missään tapauksessa näyttänyt noin vanhalta.
Tämä kaikki vaikutti häneen niin omituisesti, että hän tunsi hiljaista väristystä ruumiissaan, sen yhteydessä mitä äsken oli käytävällä tapahtunut, kun morsian melkein esteli astua hänen rinnallaan kirkon läpi. Aivan selvään näki, että Maria tuolla taulussa hymyili toisella puolella kasvojaan niin rakkaasti Joosefille, vaikka katselikin ensi sijassa lasta.
Hänen olisi tehnyt mieli välttämättä saattaa tuo ajatus morsiamenkin huomioon, kehottaa häntäkin taulua katselemaan. Mutta he istuivat erossa.
Uutela katsahti käytävän yli.
»Aivan oikein, jo se katselee!» riemastui hän. »Ensin tietysti Mariaa—no, muuta ei tarvita, kyllä sinä sentoisensitten huomaat.»
Morsian havaitsi Uutelan katselevan hellittämättömästi itseään. Hän kävi kasvoiltaan punaiseksi ja painoi päänsä alemmaksi.
»Nyt se ymmärsi ja häpesi», ajatteli Uutela kääntyen taas taulua katselemaan.
Marian ja Joosefin historia esiintyi nyt hänelle aivan uudessa valossa. Hän ajatteli sitä koko saarnankin ajan. Kuinka Joosef oli mahtanut puuhata ja rakennella taloja Natsaretissa, kuinka hän sitten oli kosinut—olivatkohan hekin käyneet kirkossa? Tietysti!
Ainoastaan kuulutusten aikana hän ajatteli muuta. Hän istui suorana ja arvokkaana, tuntien ihmisten katseet selässään. Ja hänestä tuntui että rovasti luki tavallista painokkaammalla äänellä:Talontytär,nuorineito Manta Kustaantytär.
Lähtösiunaukseen kumartuessaan hän rukoili, että heidän välinsä tulisi samanlaiseksi kuin Marian ja Joosefin—niinkuin se nyt tänään oli hänelle uudessa valossa selvennyt.
Kirkosta lähtijöillä oli kiire. Jotkut ostelivat vielä vehnäsiä, toiset heittelivät hyvästejä, hevoset kuopivat maltittomina kärryille noustaessa.
Uutela oli aivan ensimäisiä lähtijöitä. Hän ei paljon katsellut eikä kuunnellut. Hänen mielensä täytti yhä tuo yksi ajatus, mielihyvä siitä että heidän kirkossakäyntinsä oli saanut sellaisen sisällyksen.
Kun hevonen ensimäisessä ahteessa hiljensi käynniksi, ei hän voinut olla varmuuden vuoksi sentään kysymättä:
»No, mitäs pidit taulusta—eikös se ollut kaunis?»
Morsian hätkähti, ymmärtämättä mitä toinen tarkotti.
»Kyllähän se oli...» vastasi hän umpimähkään, miltei itku kurkussa.
»Niinkuin arvasin», hymyili Uutela. »Kyllä se sen ymmärsi.»
Kesäaika oli mennyt—häineen, heinäkiireineen, elonkorjuineen ja hiljaisine syyspuuhineen. Elettiin jo lokakuun alkupäiviä.
Keskitalo oli juuri palannut metsästä ja istui nyt, lyhyen päivän alkaessa hämärtyä, yksinään keittiön penkillä.
Hän tunsi itsensä väsyneeksi. Rinta oli yhä heikontunut ja koleat syysilmat kaiketi olivat vaikuttaneet, että hän oli alkanut entistä enemmän yskiä.
Siitä huolimatta, tai osaksi juuri sen johdosta, hän kuitenkin tunsi itsensä tyytyväiseksi.
Kaikki oli käynyt juuri niinkuin hän oli suunnitellut. Talo oli vihdoinkin velaton ja sen säilyminen suvussa taattu; poissa tuo raskas taakka, jonka painon hän oli tuntenut aina nuoruusvuosistaan saakka. Olipa enemmänkin—lapsilla taattuna runsas perintö, koska Uutela ei voinut enää olla monien vuosien mies eikä vanhuutensa vuoksi edes saada lapsia. Sillä juuri siinä se oli hänen suunnitelmansa solmu, että nuori vävy olisi perustanut oman perheen, vaan Uutela toi kaikki entiseen pesään mitään erottelematta.
Eikä Uutela tuonut mukanaan ainoastaan varallisuutta, vaan samalla aivankuin uutta elämää taloon—niin hupaisaa kesää ei Keskitalo muistanut pitkiin aikoihin eläneensä. Pojatkin sopivat niin mainiosti hänen kanssaan. Mikäs sellaisen miehen kanssa! Aina tasainen, aina hymyilevä ja puuhakas kuin nuori poika—nytkin paraikaa suurta kaurakuormaa Hämeenlinnaan viemässä.
Ja nuoren parin välit näkyivät menevän oikein hyvin—juuri niinkuin hän oli ajatellut silloinkun muut hiukan epäilivät. Mikäs sellaisen miehen kanssa!
Oli se sentään onnellinen ajatus, tuo Uutelan vävyksi ottaminen! päätti hän, sellainen ovelan itsetyytyväinen hymy kasvoillaan, kuin että se oli temppu, jonka nerokkuuden ainoastaan hän perinpohjin tunsi. Muut näkivät vain pinnalta, eikä hän ollut pitänyt tarpeellisena edes kaikkea selittää.
Huone oli hämärtynyt. Keskitalo tuskin huomasi että vanha emäntä, niinkuin häntä nyt sanottiin, astui sisään.
Emäntä tuli kuin hiipien ja viivytteli oven luona. Hämmästys, suru ja pelko kuvautui yhtaikaa hänen kasvoillaan.
Se ei jäänyt Keskitalolta huomaamatta.
»Mikäs nyt on?» kysyi hän.
»Voi voi!» vaikeroi emäntä käsiään väännellen. »Nyt on hullusti...»
»Mikä on hullusti?» Keskitalo nousi kuin apuun rientääkseen.
»Älä suutu isä!» rukoili emäntä.
Se sai Keskitalonkin levottomaksi:
»Mutta sano jo herran nimessä!»
»Voi voi, isä! Mantan asiat ovat...» sopersi emäntä katkonaisesti.
Keskitalo tunsi rintaansa kuristavan. Hän ei vieläkään tajunnut, ainoastaan kuin levottoman omantunnon kuiskauksesta jotain aavisti.
»Minä jo jonkun aikaa epäilin... vaikka se koetti salata», selitti emäntä hätäisesti. »Nyt juuri pääsin perille... Mutta älä suutu, isä!»
Keskitalo tunsi vapisevansa. Nyt hän ymmärsi—kaikki alkoi mennä hänen ajatuksissaan sekaisin.
»Missä hän on?» kysyi hän.
»Pirtissä.—Mutta älä suutu... koetetaan ottaa selkoa kuinka se oikein on.»
He menivät peräkanaa kiireisesti porstuan läpi.
Tytär seisoi muurin luona kuin kivettynyt, katse maassa, kasvot tuhkanharmaina.
Keskitalo tunsi tukehtuvansa. Hän oli aikonut kysyä jotain Uutelasta, nyt se oli tarpeetonta. Ainoastaan suuren synnin tehnyt voi olla tuon näköinen.
»Onko se totta?» sai hän vaivoin kysytyksi.
»On...» vastasi tytär tuskin kuuluvasti, painaen päänsä vieläkin alemmaksi.
Keskitalon silmät mustenivat, hänet valtasi kamala viha. Hänen toinen kätensä puristui nyrkkiin.
»Isä kulta, isä kulta, älä Jumalan tähden!» rukoili emäntä tarttuen hänen käsivarteensa.
»Mitäs olet tehnyt, kelvoton?» Keskitalo oli niin kuohuksissaan, että hänen täytyi pysähtyä henkeä vetämään.
Tytär, joka tähän saakka oli ollut kalpea kuin palttina, tuli äkkiä kasvoiltaan hehkuvan punaiseksi.
»Mitäs isä pakotti... vaikka minä itkin ja pyysin...» sanoi hän torjuvasti, yhä lattiaan katsoen.
»Minäkö pakotin? Sinä tiedät itse, että talo olisi mennyt ja...»
Lause jäi keskeneräiseksi. Keskitalo ei tiennyt enää itsekään mitä ajatella. Hetki takaperin hän oli ihaillut suunnitelmansa erinomaisuutta—nyt oli kaikki häpeällisesti murskana. Niinkuin hän olisi itse ollut syyllinen ja saatu kiinni juuri teossa...
»Jos se sentään on Uutelan...?» ehätti emäntä, katsoen mieheensä rauhottavasti ja sitten tyttäreen kuin viimeiseen pelastuksen toivoon.
Niinkuin pahahenki olisi sinä hetkenä mennyt tyttäreen. Hän kohotti päänsä, häpeän sijaan ilmestyi kasvoille julkeus ja viha.
»Uutelan!» huusi hän kuin veristä häväistystä torjuen. »Uutelalla ei sen kanssa ole mitään tekemistä!»
Keskitalo luuli maahan vaipuvansa. Enin häntä kauhistutti tyttären kasvojenilme.
»Herra Jumala!» vaikeroi hän. »Keskitalon suvussa ei ole ollut ainoatakaan huonoa ihmistä.»
Tytär yhä yltyi.
»Nyt on!» huusi hän luonnottomalla äänellä, silmät oudosti pyörähtäen.
Keskitalo astui askeleen kohti.
»Hiljaa, taikka minä tapan!—Kenenkäs kanssa se on?» läähätti hän.
»Kenenkä tahansa!» huusi tytär kiiluvin silmin—niinkuin hän olisi ollut mieletön.
Keskitalon teki mieli lyödä. Mutta hän tunsi itsensä niin voimattomaksi, ettei hän olisi kyennyt kättään nostamaan. Hänen rintansa ikäänkuin luhistui sisään ja hän sai yskänkohtauksen.
Vanha emäntä alkoi taputella hiljaa hänen hartioitaan, että kohtaus menisi pikemmin ohi.
Kun se vihdoin helpotti, vaipui Keskitalo kasvoiltaan punaisena hervottomasti lavitsalle.
»Niin on porton polut», huokasi hän kuin itsekseen, »syö, pyyhkii suunsa ja sanoo: En minä mitään tehnyt ole!»
Tyttären leuka tärähti, hän kääntyi äkkiä poispäin, peitti kasvonsa käsillään ja meni kiireisesti ulos.
»Herra Jumala, Herra Jumala, mikä tässä nyt turvaksi tulee?» valitti emäntä vaipuen miehensä viereen lavitsalle.
Keskitalo istui pitkän aikaa pää käsien välissä eteensä tuiottaen. Hän tunsi lattian keinuvan jalkainsa alla kuin lainehtivan järven.
»Mene sinä keittiöön, en minä jaksa nyt mitään ajatella. Puhutaan sitten—ehtoollisen jälkeen.» Hän koetti hymyillä: »Mene nyt!»
Emäntä huokasi ja lähti kuin unissaan kulkien.
Mutta Keskitalo istui ja tuiotti yhä eteensä. Hänen silmiensä editse kulki koko eletty elämä. Huolta ja velkataakan painoa se oli ollut, mutta kotielämä oli ollut ehjä ja onnellinen. Ja hyvä nimi heillä oli ollut perintönä polvesta polveen.
Hetken päästä hän nousi ja kulki raskain askelin makuukamariin. Sytytti siellä lampun ja otti säilikön päältä vanhan raamatun esiin.
Keskitalo luki usein raamattua, varsinkin milloin oli kova paikka edessä tai kun oli hyvin käynyt. Arkioloissa hän käytti sen lauselmia sattuvina puheenparsina, mutta tällaisina hetkinä hän etsi tukea.
Hän luki pitkän aikaa, aluksi ahdistettuna, sitten vähän rauhottuneena. Sitten hän vaipui taas miettimään.
Hänestä tuntui käsittämättömältä Jumalan sallimukselta että juuri nyt, kun hän vihdoin luuli lepoon päässeensä, hänen hartioilleen laskettiin taakka, jonka rinnalla kaikki entinen oli vain leikintekoa. Oliko hän sellaista ansainnut?
Silloin hänen mieleensä johtuivat Jobin onnettomuudet. Hän etsi sen paikan raamatusta ja alkoi uudelleen lukea.
Kun hän vihdoin pani kirjan kiinni, tunsi hän itsensä rauhallisemmaksi ja ajatuksensa selvemmäksi.
Emäntä tuli hiljaa sisään.
»Manta siellä itkee kamarissaan...» ilmotti hän.
»Osaakos se hävytön vielä itkeä?» vastasi Keskitalo katkerasti, vaikka tunsi tuon tiedon tekevän niin sanomattoman hyvää.
»Ei tämmöistä ole nähty eikä kuultu», sanoi hän sitten. »Ei ole ollut minun suvussani, eikä sinunkaan.»
»Ei ... kyllä tämä oli ensimäinen tapaus.»
»Ja se vielä kehtaa syytellä muita!» sanoi Keskitalo kiivastuen.
»Minä epäilin alusta alkaen», huokasi emäntä. »Sinä, Kustaa, juoksit kunnian perään, nyt se vasta häpeä tuli!»
Keskitalo kääntyi ja katseli häntä pitkän aikaa äänetönnä.
»Jätätkö sinäkin minut nyt?» sanoi hän sitten murtuneena.
»Enhän minä, isä kulta»—kyyneleet herahtivat emännän silmiin—»vaan kun sydän on niin täysi.» Sitten hänen hartiansa alkoivat täristä. »Minua niin viluttaa», sanoi hän nyyhkytysten välistä.
»Sinun täytyy mennä maata», puhui Keskitalo heltyneenä. »Äläkä nyt noin—ehkei kaikki ole vielä mennyttä—täytyy miettiä.»
Hän lähti hiljaa kävelemään, hieroen kädellään kuumaa otsaansa. Kun emäntä oli ennättänyt vuoteeseen, istahti hän sängyn reunalle.
»Sodassa pitää ihmisen oleman maan päällä», huokasi hän. »Minä ajattelin kaikki niin hyvin. Kaikille olisi käynyt hyvin: Uutelalle, meille, lapsille, ja hän olisi kyllä ennättänyt saada vielä nuoren miehen. Mutta se kelvoton!—Näitkös sinä minkälaiset hänen kasvonsa olivat?»
»Älä puhukkaan—ei hän ollut silloin järjissään!» Emäntä ratkesi taas nyyhkyttämään.
»Koeta nyt nukkua!» rauhotteli Keskitalo. »Kyllä minä aamuksi jonkun keinon keksin.»
He vaipuivat omiin raskaisiin mietelmiinsä kumpikin.
»Emme me jaksa tätä häpeätä kantaa, vaikka kuinka ajattelisi», sanoi taas Keskitalo. »Kun jokainen sen ymmärtää—kun Uutela on niin vanha ja kun hänellä ei ole ollut nuorempanakaan lapsia.»
»Uutela!» huudahti emäntä kauhistuneena. Nyt vasta hän muisti sen puolen asiasta. »Voi Jumala, mitä hän sanookaan ja tekeekään?»
Keskitalon mielestä se ei kuitenkaan ollut pahin kohta.
»Uutela on hyvä mies, hänen kanssaan voisi aina jollainlailla tulla toimeen», sanoi hän. Ja kesken murheenkin hiipi taas tuo viekkaan ovela arkipiirre hänen suupieleensä: »Uutelalle sopisi aina sanoa: Voiko sadan ajastaikaiselle vielä syntyä poika—vastaus katso 1:stä Mooseksen kirjasta. Mutta sen huutavat muut hänelle korvaan.»
»Niin niin, kun se nyt kuuluu koko maailmalle se asia!» huokasi emäntä.
Sitten he taas vaipuivat entistä raskaampiin ajatuksiin.
Pirtin kello löi kymmenen, löi yksitoista ja löi kaksitoista—he yhä valvoivat. Ja mitä enemmän aika kului, sitä suuremmaksi heidän hätänsä kasvoi.
He puhuivat yhdessä, mutta eivät voineet toisiaan lohduttaa. He rukoilivat yhdessä, mutta siitäkään ei ollut apua. He elivät näinä harvoina tunteina enemmän kuin monina pitkinä vuosina. Kuinka monimutkainen onkaan elämä—eivät he olisi voineet uskoa että ihminen voi langeta tämmöiseen avuttomuuteen.
»Jos kuitenkin täytyisi puhua Uutelalle?» ehdotti emäntä toivottomuudessaan. »Jos hän armahtaisi ja omistaisi? Onhan semmoista ennenkin nähty.»
Keskitalo hylkäsi jyrkästi sen ajatuksen.
»Ei, semmoiseen ei ole mitään kiirettä. Eikä Uutela ole tässä pääasia, vaan ihmiset. Ja ne eivät kuitenkaan uskoisi, ainoastaan nauraisivat.»
»Jumala, Jumala! Mihinkäs me nyt joudumme, kun ei näy pelastusta mistään!»
Kello löi yksi. Keskitalo säpsähti niinkuin hän olisi kuullut hätäkellojen äänen kirkontornista.
Hän oli pitkin matkaa ajatellut: Seuraavaksi lyönniksi minä jo jotain keksin. Lyönti seurasi lyöntiä, yhä suurempi pimeys kiertyi hänen ympärilleen. Hän tunsi olevansa aivan märkä, häntä alkoi värisyttää.
»Onko Jumala minut kokonaan hyljännyt?» huokaili hän ahdistuksessaan. »Miksi? Moni elää niinkuin tahtoo, ei koskaan sinun sanastasi välitä, etkä sinä kuitenkaan heitä koettele tämmöisillä onnettomuuksilla. Onko tämä oikein?»
Silloin hänet valtasi epätoivo, kauhea halu katkaista väkivoimalla häpeänsä kahleet. Hänen kasvonsa vääntyivät, hikikarpalot pusertuivat otsalle, sielun syvyydessä kamppailivat pelottavat voimat.
»Se on tehtävä—se on hävitettävä—minä hänet pakotan!» jupisi hän itsekseen.
Vaimo kuuli outoja kuiskauksia ja kavahti istumaan.
»Ei ei!—Miksei?—Ei ei... Herra Jumala!» kuuluivat taas tuskaiset kuiskeet pöydän luota.
Emäntä juoksi hätääntyneenä ylös: »Kustaa, Kustaa, mikä sinuun nyt tuli...?»
»Ei mikään—rukoile, rukoile!»
Keskitalo räytyi tuolin viereen polvilleen ja alkoi rukoilla kiihkeästi kädet ristissä, hikipisarain yhä putoillessa otsalta.
Kello löi kaksi. Keskitalo istui epätoivoonsa jähmettyneenä, hänen päätään pakotti, hänellä ei ollut enää ainoatakaan selvää ajatusta.
»Kun pääsisi pois, kauas pois!» ajatteli hän. Hän tunsi ettei tämä ollut ainoastaan perheen ja suvun, vaan koko paikkakunnan häpeä, josta kerrottaisiin kautta Hämeen. Ventovieraiden parissa sensijaan se ei olisi mitään, ei kerrassaan mitään.
Silloin hänen sydämensä lakkasi lyömästä—hänen aivojensa läpi kulki äkillinen välähdys.
Hän nousi kuin huumeissaan ja syöksyi säilikön luo, jonka laatikosta hän sai käsiinsä pienen painetun vihkon.
Keskitalosta tuntui aivankuin Jumalan johdatukselta, että hän mitään aavistamatta oli pannut talteen tuon vihkosen, joka muutamia päiviä takaperin oli tullut sanomalehden mukana.
Hän alkoi sitä selailla kiihkeästi, kuumat veret kasvoillaan.
»Mitä sinulla siellä oikein on?» kysyi emäntä, kohoten istualleen.
»Odota vähän», puheli Keskitalo. »Minä luulen että minulla nyt on jotain.»
Ja hän taasen selaili. Piti sormia toisten lehtien väleissä, toisista etsi, tuijotti eteensä, raapi korvallistaan, ja yhä selaili.
Näin teki pitkän aikaa, emännän uteliaana odottaessa. Sitten hän veti kynnellä erääseen kohtaan vahvan merkin ja nousi.
»Nyt se on selvä!» puhui hän nopeasti keventyneellä äänellä. »Kaikki selviytyy. Me myymme Keskitalon ja muutamme kauas pois Hämeestä.»
Emäntä katsoi tyrmistyneenä.
»Niin juuri teemme!» jatkoi Keskitalo yhä kasvavalla vauhdilla. »Uutelalla on rahoja, me voimme ostaa esimerkiksi Savon puolesta pilkkahinnalla suuria kartanoita. Tuolla luettelossa on kymmenittäin semmoisia myytävänä. Kukaan ei siellä tunne, kukaan ei tiedä mitään, siellä se selviytyy Uutelankin kanssa kuin itsestään, kun ei ole ketään, joka korvaan huutelisi. Eikä tänne kuulu hiiskaustakaan, ei lapsesta eikä muusta. Ja lapsi voipi siellä kuolla, kaikki voipi painua umpeen.»
Emäntää värisytti.
»Voi voi, mitä sinä Kustaa nyt aattelet! Sinne vieraalle maalle vanhalla iällä? Ja kun et sinä taas pettäisi itseäsi tässä, niinkuin tuossa naimisasiassakin? Jos se tulee vaan hullummaksi. Ja onkohan tämä sitten oikein, omantunnon mukaan?»
»On!» sanoi Keskitalo lujasti. »Jumalan tahto on, että minä puolustan perheeni kunniaa.»
»Turhaan sinä, Kustaa, taidat tähän Jumalaa sekottaa», huokasi emäntä, vaikka hänkin jo tunsi mielensä keveämmäksi.
Keskitalo katsoi pitkään.
»Lue raamattua!» sanoi hän painokkaasti. »Kaikki, jotka ovat olleet rohkeat sukunsa ja kansansa puolesta, ovat menestyneet, aina Kalebista alkaen. Minä olen ollut heikko ja kivuloinen, mutta tämän asian tähden minä uskallan vaikka mitä, sillä elämä kestää hetken, vaan hyvä nimi pysyy iankaikkisesti!»
Emäntä yhä epäili, mutta hän ei voinut olla katselematta ihmetellen miestään—hän ei ollut vielä koskaan nähnyt häntä noin lujana ja päättäväisenä eikä puhuvan niin miehekkäästi. Hän aikoi vielä esittää epäilyksiään, mutta silloin hänen sisässään värähti niin kummallisesti—niinkuin hän itse olisi joskus toivonut, että miehensä olisi juuri tuollainen kuin hän nyt oli. Hän vaikeni ja ainoastaan katseli.
»Mutta kuinka sinä luulet saavasi lapset suostumaan?» kysyi hän sentään epäillen.
»Heidän täytyy!» sanoi Keskitalo lyhyesti. »Ja pojat sen kyllä ymmärtävät, sillä heille itselleen siitä kerran hyöty lankee, kun pääsevät avarampia aloja hallitsemaan. Ole sinä huoleti, kyllä minä kaikki hyvin järjestän.»
Hän astui kerran edestakaisin permannolla. Sitten hän istahti vuoteen laidalle ja alkoi hiljaa puhellen selvitellä suuren tuumansa yksityiskohtia.