The Project Gutenberg eBook ofPakolaiskuningasThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: PakolaiskuningasRomaani Ranskan vallankumouksestaAuthor: Alexandre DumasTranslator: Urho KivimäkiRelease date: June 24, 2024 [eBook #73907]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1924Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAKOLAISKUNINGAS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: PakolaiskuningasRomaani Ranskan vallankumouksestaAuthor: Alexandre DumasTranslator: Urho KivimäkiRelease date: June 24, 2024 [eBook #73907]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1924Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Pakolaiskuningas
Romaani Ranskan vallankumouksesta
Author: Alexandre DumasTranslator: Urho Kivimäki
Author: Alexandre Dumas
Translator: Urho Kivimäki
Release date: June 24, 2024 [eBook #73907]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1924
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAKOLAISKUNINGAS ***
Romaani Ranskan vallankumouksesta
Kirj.
Ranskankielestä suomentanut
Urho Kivimäki
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto OSAKEYHTIÖ, 1924.
I. Mirabeaun sanaleikkiII. Kuningattaren näköinen nainenIII. Tuntemattoman naisen vaikutus alkaaIV. Mars-kenttäV. Heinäkuun 14 päivä 1790VI. Täällä käy karkelo!VIII. TapaaminenIX. Plâtrière-kadun looshiX. TilintekoXI. Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys!XII. Naiset ja kukatXIII. Mitä kuningas ja kuningatar sanoivatXIV. Eläköön Mirabeau!XV. Paetkaa, paetkaa, paetkaa!XVI. HautajaisetXVII. LähettiXVIII. LupausXIX. SelkeänäköisyysXX. Kesäkuun 20 päivän iltaXXI. LähtöXXII. Hovisääntö velvoittaaXXIII. AlkutaivalXXIV. Kohtalon oikkuXXV. Kuningas tunnetaanXXVI. Pahoja enteitäXXVII. Jean-Baptiste DrouetXXVIII. Varennesin sillan vahtitorniXXIX. Prokuraattorin talossaXXX. Epätoivon neuvoXXXI. Catherine-parka!XXXII. CharnyXXXIII. Uusi vihollinen
Mirabeaun sanaleikki
Koska Mirabeaun kaupunkiasunto ei ollut vielä kunnossa eikä hänellä ollut siis omaa talliakaan, lähetettiin palvelija hakemaan torilta ajuri. [Romaani on suoranaista jatkoaSalaliittolaisille.]
Siihen aikaan merkitsi ajelu Argenteuiliin miltei oikeaa matkaa. Nykyisin sinne mennään yhdessätoista minuutissa ja kymmenen vuoden perästä sinne pääsee kenties yhdessätoista sekunnissa.
Miksi Mirabeau oli valinnut Argenteuilin? Koska hänen elämänsä muistot, kuten hän oli sanonut tohtorille, kiinnittivät häntä tähän pikku kaupunkiin ja koska ihminen tuntee niin suurta tarvetta pidentää hänelle suotua lyhyttä elinaikaa, että hän takertuu voimiensa mukaan menneisyyteen päästäkseen liian nopeasti joutumasta tulevaisuuden kahleihin.
Argenteuilissa oli hänen isänsä, markiisi de Mirabeau, kuollut heinäkuun 11 p. 1789, kuten tulikin kuolla todellisen aatelismiehen, joka ei mielinyt nähdä Bastiljin valtausta.
Argenteuilin sillan päässä Mirabeau pysäytti ajurin.
»Olemmeko perillä?» kysyi tohtori.
»Olemme ja emme. Emme ole vielä saapuneet Marais-linnaan, joka on puolentoista kilometrin päässä Argenteuilista, mutta, hyvä tohtori, unohdin sanoa teille, ettemme tänään teekään yksinkertaista vieraskäyntiä, vaan olemme toivioretkellä, jonka kuluessa pysähdymme kolmasti.»
»Toivioretkellä!» hymyili Gilbert. »Minkä pyhimyksen haudalle?»
»Pyhän Riquettin haudalle, tohtori hyvä. Sitä pyhimystä ette taida tunteakaan. Sen pyhimyksen ovat ihmiset julistaneet kanoniseksi. Totuuden lausuakseni epäilen suuresti, onko Jumala, mikäli hän ollenkaan piittaa tämän maailmapahaisen pikkuasioista, hyväksynyt koko kanonisointia. Mutta totta vain on, että täällä on päättänyt päivänsä Riquetti, markiisi de Mirabeau,Ihmisten ystävä, joka kuoli marttyyrina arvottoman poikansa, Honoré-Gabriel-Victor Riquettin, kreivi de Mirabeaun, hillittömän elostelun takia.»
»Ah, se on totta», sanoi Gilbert, »isänne kuoli Argenteuilissa. Suokaa anteeksi, hyvä kreivi, että unohdin sen seikan. Puolustuksekseni haluan mainita, että tulin suoraan Amerikasta, kun minut vangittiin heinäkuun alussa matkalla Havresta Pariisiin. Isänne kuoleman aikoihin olin siis Bastiljissa. Pääsin vapaaksi heinäkuun neljäntenätoista seitsemän muun vangin mukana, ja vaikka tämä tapahtuma olikin sinänsä varsin merkittävä, hävisi se, ellei juuri pääasiana, niin ainakin sivuseikkana, saman kuukauden muihin laajakantoisiin tapahtumiin… Entä missä isänne asui?»
Juuri kun Gilbert teki kysymyksensä, pysähtyi Mirabeau laiturikadun varrella olevan rakennuksen ristikkoportin eteen. Talo oli vastapäätä jokea, josta sen eroittivat noin kolmesataa askelta leveä nurmikko ja pensasaita.
Roteva pyrenealaiskoira hyökkäsi muristen portille nähdessään vieraan miehen seisahtuvan sen eteen, tunki päänsä ristikkorautojen välistä ulos ja yritti puraista Mirabeauta tai edes kiskaista irti palasen hänen nutustaan.
»Totisesti, tohtori», sanoi Mirabeau ja väistyi paimenkoiran valkoisten, uhkaavien hampaitten ulottuvilta, »mikään ei ole muuttunut ja minut otetaan vastaan samalla tavalla kuin isäni eläessäkin».
Mutta tällöin ilmestyi portaille muuan nuori mies, vaiensi koiran, houkutteli sen luoksensa ja meni itse molempia vieraita vastaan.
»Suokaa anteeksi, hyvät herrat», sanoi hän. »Isäntäväki ei ole mukana siinä vastaanotossa, jonka koira on teille suonut. Varsin monet kulkijat pysähtyvät tämän talon luo, jossa varemmin asui markiisi de Mirabeau, eikä Cartouche-parka ymmärrä sitä historiallista harrastusta, jota osoitetaan sen halvan isäntäväen asunnolle. Se haukkuu aina. Koppiisi, Cartouche!»
Nuori mies teki uhkaavan liikkeen ja koira meni koppiinsa yhä muristen. Aukosta se sitten työnsi molemmat etukäpälänsä ulos, painoi niille pitkän turpansa ja paljasti terävät hampaansa, veripunaisen kielensä ja tulta tuiskivat silmänsä.
Mirabeau ja Gilbert vaihtoivat sillaikaa pikaisen silmäyksen.
»Hyvät herrat», jatkoi nuorukainen, »nykyisin tämän ristikkoportin takana ei ole ketään muita kuin talonisäntä, joka on valmis aukaisemaan sen ja ottamaan teidät vastaan, ellei uteliaisuutenne rajoitu vain talon ulkoasun tarkasteluun».
Gilbert sysäsi kyynärpäällään Mirabeauta merkiksi, että hän katsoisi mielellään myöskin talon sisustaa.
Mirabeau ymmärsi merkin. Hän halusi muuten samaa kuin Gilbertkin.
»Hyvä herra», virkkoi hän nuorukaiselle, »olette lukenut ajatuksemme. Tiesimme, että tässä talossa on asunutIhmisten ystävä, ja uteliaisuudessamme lähdimme sitä katsomaan.»
»Ja teidän uteliaisuutenne tulee vieläkin voimakkaammaksi, hyvät herrat», vastasi nuori mies, »kun saatte kuulla, että markiisin eläessä täällä kävi kolme kertaa hänen kuuluisa poikansa, jota, mikäli huhu kertoo, ei otettu aina vastaan niinkuin hän olisi ansainnut, tai kuten me ottaisimme hänet vastaan, jos hän teidän laillanne, hyvät herrat, saisi halun tulla tänne, mitä minä toivon kaikesta sydämestäni.»
Nuori mies kumarsi, aukaisi ristikkoportin vieraille, sulki sen ja lähti astumaan heidän edellään.
Mutta Cartouche ei tuntunut olevan ensinkään taipuvainen antamaan heidän nauttia tarjotusta vieraanvaraisuudesta. Se syöksyi jälleen ulos kopistaan ja haukkui vimmatusti.
Nuori mies asettui koiran ja sen vieraan väliin, jota elikko tuntui vihaavan katkerimmin.
Mutta Mirabeau työnsi nuorukaisen syrjään.
»Hyvä herra», sanoi hän, »koirat ja ihmiset ovat haukkuneet minua aina.Ihmiset ovat toisinaan purreetkin, koirat eivät milloinkaan. Sitäpaitsiihmiskatseen väitetään tehoavan elikkoihin vastustamattomalla voimalla.Sallikaa minun yrittää koetta, olkaa hyvä.»
»Herra», virkkoi nuorukainen nopeasti, »varokaa, Cartouche on äkäinen koira».
»Olkoon vain, hyvä herra», vastasi Mirabeau. »Joudun joka päivä tekemisiin häijyluontoisempien otusten kanssa kuin tuo on ja tänään pidin kurissa kokonaisen elikkolauman.»
»Niin, mutta sille laumalle te voitte puhua», huomautti Gilbert, »eikä kukaan kiellä sanojenne voimaa».
»Hyvä tohtori, luulin teidän olevan salatieteitten harrastelijan.»
»Niin olenkin. Entä sitten?»
»Silloin teidän pitäisi tuntea myöskin katseen voima. Sallikaa minun magnetisoida Cartouche.»
Mirabeau puhui sitä rohkeaa kieltä, joka on ominaista kaikille muita lahjakkaammille ihmisille.
»Tehkää kokeenne», sanoi Gilbert.
»Ah, herra», varoitti nuorukainen jälleen, »älkää olko varomaton!»
»Olkaa rauhassa», tyynnytti Mirabeau häntä.
Nuori mies kumarsi suostumuksen merkiksi ja väistyi vasempaan Gilbertin siirtyessä oikealle, kuten todistajat kaksintaistelussa tekevät, kun vastustaja aikoo ampua heidän toveriaan.
Nuori mies, joka oli noussut pari kolme porrasaskelta, valmistui pysäyttämään Cartouchen, jos tuntemattoman sana tai katse osoittautuisi riittämättömäksi.
Koira vilkaisi ensin vasemmalleen ja oikealleen kuin varmentuakseen, ettei mies, jota vastaan se tuntui vannoneen heltymätöntä vihaa, saisi mistään apua. Kun se huomasi tämän seisovan yksin ja aseettomana, ryömi se hitaasti kopistaan, muistuttaen tällöin enemmän käärmettä kuin nelijalkaista, syöksyi sitten äkkiä eteenpäin ja pääsi yhdellä loikkauksella kolmanneksen välimatkasta, joka eroitti sen vastustajastaan.
Mirabeau pani käsivarret ristiin rinnalleen ja katseessa voima, joka teki hänestä puhujalavalla jyrisevän Jupiterin, hän suuntasi silmänsä koiraan.
Samalla kaikki hänen jäntevän ruumiinsa kehittämä sähkö tuntui keskittyneen hänen otsaansa. Hänen hiuksensa nousivat karilleen kuin leijonanharja ja jos tällöin olisi ollut yö eikä se päivänhetki, jolloin laskeva aurinko vielä valaisi, olisi varmaankin jokaisen hiuskarvan nähty kipunoivan.
Koira pysähtyi ja tuijotti häneen.
Mirabeau kumartui ottamaan maasta kourallisen hiekkaa ja viskasi sen koiran silmille.
Koira ulvahti ja uudella hypyllä se tuli kolmen neljän askelen päähän vastustajastaan. Mutta silloin tämä astui askelen koiraan päin.
Elikko oli hetken aikaa liikkumaton kuin metsästäjä Kephaloksen graniittikoira. Mirabeaun lähestyminen teki sen levottomaksi, se näytti empivän vihan ja pelon vaiheilla, hampaat ja silmät uhkasivat yhä, mutta samalla se lyyhistyi takakäpälilleen. Sitten Mirabeau kohotti kätensä hallitsijan elein, joka oli niin monesti koitunut hänelle voitoksi puhujalavalla, kun hän sinkosi vihollistensa silmille purevat, vihlovat, musertavat ivasanansa, ja masennettu koira alkoi väristä kaikilta jäseniltään ja peräytyi vilkuillen taakseen nähdäkseen, oliko pakotie esteetön. Äkkiä se sitten pyörsi poispäin ja kapaisi takaisin koppiinsa.
Mirabeau kohotti päänsä ylpeänä ja haltioissaan kuin jokuIsthmos-kisojen voittaja.
»Ah, herra tohtori», sanoi hän, »vanhempi Mirabeau oli oikeassa väittäessään, että koirat voivat pyrkiä ihmisyyden edustajiksi. Näitte tuon äsken röyhkeänä, sitten pelkurina ja nyt se on nöyrä kuin ihminen.»
Hän antoi kätensä vaipua rentona kupeelle ja sanoi käskevällä äänellä:
»Tänne, Cartouche, tänne!»
Koira epäröi, mutta käskijän kärsimätön ele sai sen työntämään päänsä toistamiseen ulos kopista, ryömien jälleen maata pitkin ja tuijottaen suoraan Mirabeaun silmiin se kulki välimatkan, joka eroitti sen voittajastaan. Mirabeaun jalkojen edessä se kohotti päänsä arasti ja hitaasti ja läähättäen nuoli kielensä kärjellä Mirabeaun sormenpäitä.
»Hyvä on», virkahti Mirabeau, »koppiisi takaisin!»
Hän viittasi kädellään ja koira meni makuulle.
Nuori mies oli kaiken aikaa seisonut portailla pelokkaana ja mykkänä kummastuksesta.
Mirabeau kääntyi puhuttelemaan Gilbertiä.
»Tiedättekö, hyvä tohtori», sanoi hän, »mitä minä ajattelin järjestellessäni tätä pikku kohtausta, jonka katselijana saitte vastikään olla?»
»En tiedä, mutta sanokaa, sillä ette varmaankaan tehnyt sitä pelkän uhman takia vai kuinka?»
»Minä ajattelin lokakuun viidennen ja kuudennen päivän välistä kuuluisaa yötä. Tohtori, tohtori, antaisin mielelläni puolet jäljellä olevista elinpäivistäni, jos kuningas Ludvig kuudestoista olisi nähnyt tuon koiran syöksyvän kimppuuni, poistuvan koppiinsa ja tulevan sitten nuolemaan kättäni.»
Sitten hän virkkoi nuorelle miehelle:
»Suottehan anteeksi, hyvä herra, että nöyryytin Cartouchen? Menkäämme nyt silmäilemään Ihmisten ystävän asuntoa, koska haluatte näyttää sitä meille.»
Nuorukainen väistyi syrjään ja päästi Mirabeaun ohitseen. Tämä ei tuntunut tarvitsevan opasta ja näytti tuntevan talon yhtä hyvin kuin sen vakinainen asukas.
Pohjakerrokseen pysähtymättä hän riensi portaille, joita koristivat melko sirotekoiset rautakaiteet.
»Tätä tietä, tohtori, tätä tietä!» kehoitti hän.
Hänelle ominaisella, vastustamattomalla tavallaan, tottuneena kaikissa olosuhteissa hallitsemaan Mirabeau nytkin muuttui katselijasta toimivaksi henkilöksi, vieraasta isännäksi.
Gilbert seurasi häntä.
Tällä välin nuorukainen kutsui paikalle isänsä, viidenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden ikäisen miehen, ja molemmat sisarensa, viidentoista, kahdeksantoista ikäiset tytöt, kertoakseen näille, minkä kummanlaisen vieraan talo oli saanut.
Hänen kuvaillessaan Cartouchen masentamista Mirabeau näytti Gilbertille markiisivainajan työhuonetta, makuusuojaa ja salonkia, ja koska jokainen huone, missä he kävivät, herätti hänessä joitakin muistoja, kertoi hän pikkujutun toisensa perään miellyttävästi ja innostuneesti, kuten hänen tapansa oli.
Talon omistaja sekä hänen omaisensa kuuntelivat silmät suurina ja korvat höröllä tätä opasta, joka kertoi juttuja heidän omasta talostaan.
Kun yläkerroksen huoneet oli tarkastettu ja kun Argenteuilin kirkonkello löi seitsemän, pelkäsi Mirabeau, ettei hän kenties ehtisikään tehdä kaikkea mitä oli aikonut, minkä vuoksi hän kehoitti Gilbertiä lähtemään alas ja näytti itse hyvää esimerkkiä harpaten nopeasti portaitten neljä ylintä askelta.
»Hyvä herra», virkkoi silloin talon isäntä, »koska te tiedätte noin monta juttua markiisi de Mirabeausta ja hänen kuuluisasta pojastaan, voisitte kenties kertoa jotakin myös näistä neljästä porrasaskelmasta, jutun, joka ei suinkaan olisi aikaisempia tarinoitanne huonompi.»
Mirabeau pysähtyi ja hymyili.
»Tosiaankin!» huudahti hän. »Mutta sen minä aioin sivuuttaa vaitiololla.»
»Miksi, kreivi?» kysyi tohtori.
»Hitossa, saatte itse päätellä. Päästyään pois Vincennesin vankilasta, missä oli virunut puolitoista vuotta, oli Mirabeau, joka oli kaksi kertaa niin vanha kuin tuhlaajapoika, saanut päähänsä tulla vaatimaan perintöosuuttaan. Hän ei suinkaan odottanut, että hänen paluunsa kunniaksi olisi teurastettu juottovasikkaa. Oli näet kaksikin syytä, miksei Mirabeauta otettu isänkodissa suosiollisesti vastaan. Ensiksi, hän tuli Vincennesistä vastoin markiisin tahtoa, ja toiseksi, hän tuli taloon tiukkaamaan rahaa. Siitä johtui, että markiisi, joka paraikaa viimeisteli jotakin ihmisystävällistä työtä, nousi tuolilta heti kun näki poikansa, sieppasi kepin kuultuaan pojan ensimmäiset sanat ja syöksyi hänen kimppuunsa niin pian kun kuuli sanan rahaa. Kreivi tunsi isänsä vanhastaan, mutta toivoi silti, että hänen seitsemänneljättä ikävuottansa pelastaisi hänet siitä ojennuksesta, joka nyt uhkasi häntä. Kreivi huomasi erehdyksensä tuntiessaan olkapäillään kepiniskujen raekuuron.»
»Mitä, kepiniskuja?» sanoi Gilbert.
»Niin juuri, ja aimo iskuja ne olivat, ei sellaisia, joita sivalletaan Comédie Françaisen esittäessä Molièren kappaleita, vaan rehellisiä kepiniskuja, jotka voivat murskata kallon ja katkaista käsivarren.»
»Entä mitä teki kreivi de Mirabeau?» kysyi Gilbert.
»Lempo, hän teki samaa mitä Horatius ensimmäisessä taistelussaan, hän turvautui pakoon. Valitettavasti hänellä ei ollut, kuten Horatiuksella, kilpeä. Lydian laulajan lailla hän ei olisi viskannut sitä menemään, vaan olisi suojellut sillä itseään kepiniskuilta. Mutta koska hänellä ei ollut kilpeä, kapaisi hän alas näiden portaitten neljä ylintä askelmaa, kuten minä vastikään tein, kenties hieman nopeamminkin. Siihen hän sitten pysähtyi, kääntyi, kohotti keppinsä hänkin ja sanoi: 'Seis, hyvä herra! Neljän asteen alapuolella ei ole enää sukulaisia!' Se oli aika kehno sanaleikki, mutta se pysäytti kelpo markiisin paremmin kuin maailman tepsivin järkisyy. 'Ah, mikä vahinko', sanoi hän, 'että isäni on kuollut, olisin kirjoittanut hänelle tämän'. Mirabeau», jatkoi kertoja, »oli liian taitava strategikko jättääkseen käyttämättä hyväkseen tätä pakotilaisuutta. Hän livisti jäljellä olevat portaat alas melkein yhtä nopeasti kuin oli harpannut ylimmätkin askelmat eikä valitettavasti sen koommin käväissyt enää isänsä talossa. Kreivi de Mirabeau onkin aika heittiö vai mitä te arvelette, tohtori?»
»Oh, hyvä herra», virkkoi nuorukainen lähestyessään kädet ristissä Mirabeauta ikäänkuin pyytääkseen vieraaltansa anteeksi, kun uskalsi olla toista mieltä, »sanokaa pikemminkin, hyvin suuri mies!»
Mirabeau silmäili nuorukaista tutkivasti.
»Vai niin», sanoi hän, »onko siis maailmassa ihmisiä, jotka ajattelevatMirabeausta tuontapaistakin?»
»On kyllä, hyvä herra», vastasi nuori mies, »ja silläkin uhalla, että pahoitan mielenne, sanon, että minä ennen muita ajattelen hänestä sitä.»
»Mutta, nuori mies», naurahti Mirabeau, »älkää sanoko sitä ääneen tässä talossa, sillä seinät voivat sen johdosta luhistua päällenne».
Sitten hän kumarsi kunnioittavasti vanhukselle ja kohteliaasti molemmille nuorille tytöille ja poistui puutarhaan. Hän heilautti kädellään ystävällisen tervehdyksen myöskin Cartouchelle, joka vastasi siihen murahduksella, mihin sisältyi sekä kapinallisuutta että alistumista.
Gilbert seurasi Mirabeauta, joka käski ajurin suunnata matkan kaupunkiin ja pysähtyä kirkon eteen.
Mutta jo ensimmäisessä kadunkulmassa hän komensi seis, otti taskustaan käyntikortin ja sanoi palvelijalleen:
»Teisch, viekää tämä kortti sille nuorelle miehelle, joka on herra deMirabeausta toista mieltä kuin minä.»
Sitten hän huoahti ja virkkoi:
»Ah, tohtori, hän ei ole vielä lukenut 'kreivi de Mirabeaun suurta petosta'!»
Teisch palasi.
Nuorukainen tuli hänen mukanaan.
»Voi, herra kreivi», sanoi hän pettämättömän ihailevasti, »suokaa minulle sama kunnia, minkä soitte Cartouchellekin, sallikaa minun suudella kättänne».
Mirabeau levitti sylinsä ja puristi nuorukaisen rintaansa vasten.
»Herra kreivi», lisäsi nuori mies, »nimeni on Mornais. Jos milloin tarvitsette henkilöä, joka on valmis kuolemaan puolestanne, muistakaa silloin minua.»
Mirabeaun silmät kyyneltyivät.
»Tohtori», sanoi hän, »tuollaisia ihmisiä tulee jälkeemme. Kunniani kautta minä luulen, että he ovat meitä parempia!»
Kuningattaren näköinen nainen
Vaunut pysähtyivät Argenteuilin kirkon eteen.
»Sanoin äsken, etten ole käynyt Argenteuilissa sen päivän jälkeen, jolloin isäni karkoitti minut kepiniskuin. Erehdyin, käväisin täällä päivänä, jolloin saatoin hänen ruumiinsa tähän kirkkoon.»
Mirabeau hyppäsi vaunuista, otti hatun käteensä ja astui kirkkoon paljain päin, verkkaisin ja juhlallisin askelin.
Tässä omituisessa miehessä oli niin kosolti vastakkaisia mielialoja, että hän oli toisinaan uskonnollinen, aikana, jolloin kaikki olivat ajattelijoita ja jolloin eräitten filosofia oli kehittynyt ateismiksi.
Gilbert seurasi häntä parin askeleen päässä. Hän näki Mirabeaun astelevan halki koko kirkon neitsyt Maarian alttarille saakka ja sitten pysähtyvän nojaamaan erästä jyhkeää pylvästä vasten, jonka romanilaisessa kapitelissa näkyi vuosiluku 12. vuosisadalta.
Pää kumarassa hän tuijotti mustaan kivipaateen, joka oli upotettu keskelle kappelin permantoa.
Tohtori kummasteli, mikä se noin oli vallannut Mirabeaun ajatukset; hänen katseensa seurasi kreivin katseen suuntaa ja pysähtyi seuraavaan hautakirjoitukseen:
»Tässä lepää
Françoise de Castellane, markiisitar de Mirabeau, hurskauden ja hyveen esikuva, onnellinen puoliso, onnellinen äiti.
Syntynyt Dauphinéssa 1685, kuollut Pariisissa 1769. Haudattu ensin Saint-Sulpiceen ja siirretty sitten tänne samaan hautaan kuin hänen arvoisa poikansakin, Victor de Riquetti, markiisi de Mirabeau, lisä nimeltäänIhmisten ystävä.
Syntynyt Provencen Pertuisissa lokakuun 4 p. 1715, kuollut Argenteuilissa heinäkuun 11 p. 1789.Rukoilkaa Jumalaa heidän sielujensa puolesta!Kuoleman läheisyys vaikuttaa niin voimakkaasti, että tohtori Gilbertkin painoi hetkeksi päänsä alas ja haki muististaan jotakin rukousta noudattaakseen kehoitusta, jonka hautakivi lausui jokaiselle kristitylle.
Mutta jos Gilbert joskus nuoruudessaan, mitä voi epäillä, olikin osannut puhua nöyryyden ja uskon kieltä, oli epäily, tuo viime vuosisadan syöpätauti, jäytänyt viimeisenkin rivin tästä elämänkirjasta ja filosofia oli kirjoittanut tilalle saivartelujaan ja paradoksejaan.
Havaittuaan sydämensä kuivaksi ja suunsa mykäksi hän kohotti päänsä ja näki pari kyyneltä Mirabeaun voimakkailla kasvoilla, jotka intohimoinen elämä oli uurtanut niinkuin laava tulivuoren kupeet.
Nämä pari kyyneltä liikuttivat oudosti Gilbertin mieltä. Hän meni puristamaan Mirabeaun kättä.
Mirabeau ymmärsi.
Jos hän olisi vuodattanut kyyneliä sen isän muistoksi, joka oli kiduttanut, kiusannut häntä ja toimittanut hänet vankilaan, olisivat ne kyyneleet tuntuneet käsittämättömiltä ja arkipäiväisiltä.
Hän kiiruhti siis selittämään Gilbertille tunneherkkyytensä todellisen syyn.
»Tämä Françoise de Castellane, isoäitini», sanoi hän, »oli kunnioitettava nainen. Kun kaikki muut pitivät minua inhoittavana, tyytyi hän sanomaan minua vain rumaksi. Kaikkien muiden vihatessa minua hän miltei rakasti minua. Mutta voimakkaimmin hän sentään rakasti poikaansa. Ja, kuten huomaatte, hyvä tohtori, minä olen yhdistänyt heidät samaan hautaan. Mihin minut liitetään? Kenen luut lepäävät minun vieressäni? Minulla ei ole edes koiraa minua rakastamassa!»
Ja hän naurahti sydäntäviiltävästi.
»Hyvä herra», virkkoi muuan kuivakiskoinen, moittiva ääni, jommoinen on ominainen ulkokultaisille henkilöille, »kirkossa ei ole tapana nauraa!»
Mirabeau käänsi kyynelehtivät kasvonsa suunnalle, josta tämä ääni kuului, ja huomasi pappismiehen.
»Herra», vastasi hän ystävällisesti, »oletteko tämän kirkon pappeja?»
»Olen… entä sitten?»
»Onko seurakunnassanne paljon köyhiä?»
»Enemmän kuin niitä, jotka antavat almuja…»
»Tunnette kai sentään jonkun armeliaan sydämen, jonkun ihmisystävällisen henkilön?»
Pappi alkoi nauraa.
»Hyvä herra», huomautti Mirabeau, »luulen kuulleeni teidän äsken sanovan, ettei kirkoissa ole tapana nauraa…»
»Herra», keskeytti pappi loukkaantuneena, »aiotteko pitää minulle nuhdesaarnan?»
»En, herra, aion vain todistaa teille, että henkilöitä, jotka pitävät velvollisuutenaan rientää kärsivien lähimmäistensä avuksi, ei ole niin vähän kuin te luulette. Minusta tulee todennäköisesti Marais-linnan asukas. No niin, kaikki työttömät saavat sieltä työtä ja kunnollisen palkan. Kaikki nälkää kärsivät vanhukset saavat sieltä leipää. Kaikki sairaat, kuulukootpa mihin tahansa valtiolliseen puolueeseen tai uskonlahkoon, saavat siellä hoidon. Tästä päivästä alkaen, herra pastori, annan teille siihen tarkoitukseen tuhannen frangia kuukausittain.»
Hän repäisi muistikirjastaan lehden ja kirjoitti siihen lyijykynällä seuraavan määräyksen:
»Kahdentoistatuhannen frangin maksumääräys, jonka nojalla Argenteuilin herra pastori saa minulta kuukausittain tuhannen frangia. Ne rahat hän käyttäköön hyväntekeväisyystarkoituksiin siitä päivästä alkaen, jolloin olen muuttanut asumaan Marais-linnaan.
Kirjoitettu Argenteuilin kirkossa ja varmennettu nimikirjoituksellani neitsyt Maarian alttarin ääressä.
Mirabeau vanhempi.»
Mirabeau oli tosiaankin kirjoittanut tämän maksumääräyksen ja varmentanut sen neitsyt Maarian alttarilla.
Maksumääräyksen kirjoitettuaan hän ojensi sen pastorille, joka hämmästyi luettuaan nimikirjoituksen ja hämmästyi vieläkin enemmän luettuaan koko paperin.
Sitten Mirabeau lähti kirkosta ja viittasi Gilbertiä seuraamaan mukana.
He nousivat jälleen vaunuihin.
Vaikka Mirabeau oli vain tuokioksi poikennut Argenteuiliin, ehti hän jättää jälkeensä kaksi muistoa, jotka myöhempien sukupolvien silmissä näyttivät kerrassaan suurenmoisilta.
Eräillä luonteilla on ominaisuus herättää huomiota kaikkialla, minne he jalallaan astuvatkin.
Niinkuin Kadmos, joka kylvi sotamiehiä Theban maaperälle.
Niinkuin Herakles, joka siroitteli kaksitoista urotekoansa maailman kasvoille.
Vielä tänä päivänä — Mirabeau on ollut vainaja jo seitsemättäkymmentä vuotta — vielä tänä päivänä käydessänne Argenteuilissa voitte pysähtyä samoissa paikoissa, missä Mirabeaukin, mikäli talo ei ole asumaton ja kirkko hylätty, ja te tapaatte kyllä jonkun, joka kertoo teille yksityiskohtaisesti ja kuin eilispäivän tapahtumasta kaikki, mitä mekin olemme kertoneet.
Vaunut ajoivat ison kadun päähän asti. Sitten ne poikkesivat Argenteuilista Besonsin tielle. He olivat kulkeneet tätä tietä tuskin sataakaan askelta, kun Mirabeau näki oikealla kädellä erään puiston tuuheat puut, joiden seasta pistivät esiin linnan ja sen sivurakennusten liuskakivikatot.
Se oli Marais.
Tien oikealla laidalla, ennenkuin poiketaan linnan rautaportille johtavalle kujalle, oli muuan kurjannäköinen hökkeli.
Tämän hökkelin kynnyksellä istui vaimo puurahilla tuuditellen sylissään laihaa, kalpeaa, kuumeen jäytämää lapsukaista.
Puolikuollutta pienokaistaan tyynnyttelevä äiti-rukka tuijotti itkien ylös taivaaseen.
Hän haki apua sieltä, mistä sitä haetaan, kun ihmisavusta ei enää ole toivoa.
Mirabeau huomasi jo kaukaa tämän surullisen kohtauksen.
»Tohtori», sanoi hän, »minä olen taikauskoinen kuin entisajan ihminen. Jos tuo lapsi kuolee, en muuta Marais-palatsiin. Tuumikaa asiaa, se koskee teitä.»
Hän pysäytti vaunut hökkelin edustalle.
»Tohtori», jatkoi hän, »koska minulla on vain parikymmentä minuuttia aikaa tarkastelukseni linnaa päivänvalossa, jätän teidät tähän. Tulkaa myöhemmin kertomaan minulle, onko toivoa lapsen pelastamisesta.»
Sitten hän sanoi lapsen äidille:
»Kunnon vaimo, tämä herra tässä on hyvin taitava lääkäri. Kiittäkää kaitselmusta, joka on lähettänyt hänet teidän luoksenne. Hän koettaa parantaa lapsenne.»
Vaimo ei tiennyt, oliko tämä unta. Hän nousi rahiltaan, lapsi sylissä, ja sopersi kiitossanoja.
Gilbert astui vaunuista.
Ajoneuvot jatkoivat matkaansa. Viittä minuuttia myöhemmin Teisch soitti linnan ovikelloa.
Kesti vähän aikaa, ennenkuin ketään tuli esille. Lopulta muuan mies, joka puvustaan päätellen oli puutarhuri, tuli avaamaan.
Mirabeau tiedusteli ensiksikin, minkälaisessa kunnossa linna oli.
Puutarhuri vastasi, että linna oli täysin asuttavassa kunnossa, minkä muuten ensi näkemältä huomasikin.
Se oli osa Saint-Denisin apottikunnan tiluksista, Argenteuilin priorin pääasunto, ja nyt myytävänä kirkon omaisuutta koskevan asetuksen johdosta.
Kuten on sanottu, tunsi Mirabeau linnan jo ennestään, mutta hän ei ollut milloinkaan päässyt tarkastamaan sitä niin läheltä kuin nyt tässä tilaisuudessa oli laita.
Kun portti oli aukaistu, tultiin ensimmäiseen, miltei neliönmuotoiseen pihaan. Oikealla oli sivurakennus, ilmeisesti puutarhurin asunto, vasemmalla toinen sivurakennus, jonka sirosti koristeltu ulkoasu pani hetkeksi epäilemään, ettei se ollut edellisen sisarrakennus.
Se oli silti edellisen sisarrakennus, mutta yksinkertainen sivurakennus oli koristelun mukana saanut miltei ylhäisen leiman. Suunnattomat, runsaskukkaiset ruusupensaat vaatettivat sitä monikirjavalla peitteellään, viiniköynnösten kiertäessä sitä vihreänä vyönä. Jokaista ikkunaa peittivät kuin uutimina neilikat, heliotropit ja fuksiat, joiden tuuheat oksat ja auenneet kukinnot estivät aurinkoa ja ihmiskatsetta kurkistamasta sisälle. Pieni kukkatarha, täynnä liljoja, kaktuksia ja narsisseja, oikea kukkaismatto, jota kaukaa katsellen olisi voinut luulla Penelopen kirjailemaksi, oli ihan rakennuksen edessä ja ulottui pitkin pihaa sen toiseen laitaan asti, missä kasvoi suunnaton kyynelpaju ja ryhmä upeita lehmuksia.
Tiedämme, että Mirabeau piti kukista intohimoisesti. Nähdessään tuon ruusuihin hukkumaisillaan olevan paviljongin, tuon ihanan kukkatarhan, joka oli kuin osa Flora-jumalattaren asunnosta, hän huudahti ilosta ja sanoi puutarhurille:
»Hyvä ystävä, onko tuo paviljonki vuokrattavana tai myytävänä?»
»Onpa vainen, herra», vastasi mies, »sillä se kuuluu linnaan ja linna on vuokrattavana tai myytävänä. Se on tosin nyt vuokrattu, mutta koska asukkaan kanssa ei ole tehty vuokrasopimusta, voi hänet sieltä häätää, jos herra aikoo ottaa linnan haltuunsa.»
»Entä kuka on se asukas?»
»Muuan nainen.»
»Nuori?»
»Kolmenkymmenen tai viidenneljättä ikäinen.»
»Kaunis?»
»Hyvin kaunis.»
»Hyvä on», sanoi Mirabeau. »Saammehan nähdä. Kaunis naapuritar ei ole haitaksi. Olkaa hyvä ja näyttäkää minulle nyt itse linna.»
Puutarhuri meni Mirabeaun edellä ja he tulivat pian sillalle, joka yhdisti ensimmäisen pihan toiseen ja jonka alla solisi pikku puro.
Puutarhuri pysähtyi.
»Jos herra», sanoi hän, »haluaa antaa paviljongissa asuvan naisen elää kaikessa rauhassa, käy se sitäkin helpommin päinsä, kun tämä pikku puro eristää täydellisesti paviljonkiin kuuluvan puisto-osan muusta puutarhasta. Hän olisi omalla puolellaan ja herra omallaan…»
»Hyvä, hyvä, sittenhän nähdään», sanoi Mirabeau. »Silmäilkäämme nyt linnaa.»
Ja hän nousi ketterästi ulkoportaat.
Puutarhuri aukaisi pääoven.
Tästä ovesta pääsi stukkomaalauksin somistettuun eteiseen, jonka seinäsyvennyksissä oli kuvapatsaita ja pylväsjalustoilla maljakkoja, kuten sen ajan kuosi vaati.
Eteisen perällä, vastapäätä isoa ovea, oli toinen ovi, josta pääsi puutarhaan.
Oikealla olivat biljardihuone ja ruokasali.
Vasemmalla oli kaksi salonkia, iso ja pieni.
Alakerros miellytti Mirabeauta aika lailla, mutta hän näytti hajamieliseltä ja kärsimättömältä.
He nousivat yläkerrokseen.
Yläkerroksessa oli iso sali, joka tuntui sopivan mainiosti työhuoneeksi, ja kolme neljä makuusuojaa.
Salin ja makuusuojien ikkunat olivat kiinni.
Mirabeau itse meni avaamaan yhden.
Puutarhuri aikoi avata muut.
Mutta Mirabeau viittasi kädellään ja puutarhuri herkesi yrityksestään.
Mirabeaun aukaiseman ikkunan alla, ison kyynelpajun katveessa loikoili muuan nainen kirjaa lukien. Parin askeleen päässä hänestä viiden tai kuuden vuoden ikäinen poika leikki nurmikolla kukkien seassa.
Mirabeau oivalsi, että tämä nainen oli paviljongin asukas.
Oli mahdotonta olla sirommin ja upeammin puettu kuin tämä nainen. Hänen yllänsä oli pitsein koristettu lyhyt musliininen aamunuttu, joka peitti valkoiset, punaisilla ja valkoisilla nauhoilla kurotut taftikankaiset liivit, valkoinen musliinihame ja siinä punavalkoiset, rypytetyt lievereunat, punaiset taftikankaiset kureliivit samanvärisin nauhakkein sekä päähuivi, kauttaaltaan koristettu liehuvilla pitseillä, joiden seasta kuin utupilvestä eroitti hänen kasvonsa.
Hienot, hoikat kädet, joissa oli aristokraattiset kynnet, lapsukaisen jalat parissa pienessä, taftikankaisessa, valkoisessa tohvelissa, joissa oli ruusun väriset nauhakkeet, täydensivät tätä sopusuhtaista, hurmaavaa kokonaisuutta.
Pojan yllä oli valkoinen, satiininen puku ja päässä Henrik IV:n kuosinen hattu sekä vyöllä kolmivärinauha, jota sanottiin kansallisvyöksi — moinen pukusekoitus ei ollut näihin aikoihin niinkään harvinainen.
Samanlainen puku oli ollut nuorella kruununprinssilläkin, kun hän oli viimeksi esiintynyt äitinsä kanssa Tuileries-palatsin parvekkeella.
Mirabeaun viittauksen tarkoituksena oli, ettei tuota kaunista naista häirittäisi.
Nainen oli siis kukkaispaviljongin asukas, liljoja, kaktuksia ja narsisseja kasvavan kukkatarhan kuningatar, lyhyesti, sellainen naapuritar, jonka Mirabeau, aistillisia nautintoja tavoitteleva mies, olisi valinnut, ellei sattuma olisi nyt tuonut sitä hänen tielleen.
Jonkun tovin hän ahmi silmin tuota ihanaa olentoa, joka lojui liikkumattomana kuin marmoriveistos aavistamatta, olevansa miehen palavien katseitten edessä. Mutta joko sattumalta tai jonkun magneettisen virran vaikutuksesta naisen silmät irtaantuivat kirjasta ja kääntyivät ikkunaan päin.
Hän huomasi Mirabeaun, parahti hiljaa, nousi, kutsui poikaansa, tarttui hänen käteensä ja katosi, pariin kolmeen otteeseen taaksensa vilkaistuaan, puiden sekaan, joiden välitse Mirabeau näki vilauksittain hänen upean pukunsa, jonka hohtava valkoisuus uhmasi hämärtyvää iltaakin.
Tuntemattoman naisen huudahdukseen Mirabeau vastasi syvää kummastelua ilmaisevalla huudahduksella.
Tuo nainen oli, ei vain majesteetilliselta ryhdiltään, vaan myöskin, mikäli pitsiharson takaa saattoi erottaa hänen kasvojaan, piirteiltään ilmetty Marie-Antoinette.
Poika vielä lisäsi tätä yhdennäköisyyttä. Hän oli tarkalleen yhtä vanha kuin kuningattaren toinen poika, kuningattaren, jonka ryhti, jonka kasvot ja jonka vähäisimmätkin eleet olivat syöpyneet Mirabeaun mieleen, sanoisimmeko, sydämeen Saint-Cloudissa tapahtuneen keskustelun jälkeen. Hän olisi tuntenut kuningattaren, missä tahansa hänet olisi tavannutkin, vaikkapa sen jumalaisen pilven seasta, johon Vergilius kietoo Venuksen, kun tämä ilmestyy pojalleen Kartagon rannikolla.
Mikä kumma ihme toi tuon salaperäisen naisen, joka mikäli ei ollut kuningatar, -oli hänen elävä kuvajaisensa, sen talon puistoon, jonka Mirabeau aikoi vuokrata?
Tällöin Mirabeau tunsi olkapäällään käden kosketuksen.
Tuntemattoman naisen vaikutus alkaa
Mirabeau säpsähti ja kääntyi.
Tohtori Gilbert se oli laskenut kätensä hänen olalleen.
»Ah, tekö se olettekin, kunnon tohtori! No?»
»No niin, olen tutkinut lapsukaisen.»
»Toivotteko voivanne pelastaa sen?»
»Lääkäri ei saa kadottaa toivoa milloinkaan, ei edes kuoleman edessä.»
»Hitossa!» huudahti Mirabeau. »Sairaus on siis vakavaa?»
»Enemmän kuin vakavaa, hyvä kreivi, se vie kuolemaan.»
»Mitä sairautta se siis enää onkaan?»
»En parempaa pyydäkään kuin saada parilla sanalla kosketella sitä seikkaa, varsinkin kun sillä pitäisi olla merkitystä miehelle, joka pahaa aavistamatta on päättänyt vuokrata tämän linnan asunnokseen.»
»Mitä? Aiotteko väittää, että täällä uhkaa rutto?»
»En suinkaan, mutta minä haluan kertoa, kuinka pienokainen on saanut kuumeen, joka todennäköisesti vie sen viikossa hautaan. Lapsen äiti oli ollut niittämässä heinää puutarhurin kanssa ja voidakseen liikkua vapaammin hän oli pannut pojan lähelle sitä kaivantoa, joka liikkumattomin vesin kiertää linnan puistoa. Poloinen vaimo, jolla ei ole aavistustakaan maan kiertoliikkeestä, oli pannut pienokaisen varjoon ajattelematta, että jonkun tovin perästä varjo siirtyisi auringon puolelle. Kun lapsi oli alkanut valitella, oli äiti mennyt sitä katsomaan. Lapsi vääntelehti kaksinkertaisen vaivan ahdistamana. Aurinko oli saanut liian kauan paahtaa sen nuoria aivoja ja se oli hengittänyt suokaasuja, jotka aiheuttavat niin sanotun suomyrkytyksen.»
»Suokaa anteeksi, tohtori», virkkoi Mirabeau, »mutta nyt minä en oikein käsitä teitä».
»Mutta olette kai kuullut puhuttavan Pontinin soilla raivoavista kuumeista? Tunnette kai edes huhupuheista ne myrkylliset kaasut, joita Toskanan suot henkivät? Ettekö ole lukenut firenzeläisen runoilijan kuvailemana Pia dei Tolomein kuolemasta?»
»Olen toki, tohtori, tunnen tuon kaiken, mutta vain maailmanmiehenä ja runoilijana enkä kemistinä tai lääkärinä. Cabanis kertoi viimeksi tavatessamme minulle jotakin samantapaista maneesin kokoussalista, missä meidän on epäterveellistä istua. Hän väitti, että ellen kävisi istunnon aikana kolmea kertaa ulkona hengittämässä raitista ilmaa, minä kuolisin myrkytykseen.»
»Ja Cabanis oli oikeassa.»
»Olkaa hyvä ja selittäkää, tohtori. Kuuntelen selitystänne mielihyvällä.»
»Ihanko totta?»
»Totta tietenkin. Minä osaan melko hyvin kreikkani ja latinani. Oleskellessani neljä viisi vuotta vankiloissa, joihin isäni yhteiskunnallinen herkkyys minut vei, harjaannuin joltisestikin antiikin tieteisiin. Olenpa lomahetkinäni sepittänyt antiikin ajan tavoista puolirivon kirjankin, jolta ei puutu eräänlaista tieteellisyyttäkään. Mutta en käsitä hitustakaan, kuinka kansalliskokouksen istunnoissa voi saada myrkytyksen, mikäli sitä ei saa apotti Mauryn purevista puheista tai Maratin lehteä lukemalla.»
»Hyvä, selitän sen teille. Selitykseni voi tuntua hämärältä henkilöstä, jonka fysiikantiedot ovat heikonlaiset ja joka ei tiedä kemiasta yhtään mitään. Mutta minä koetan olla niin helppotajuinen kuin mahdollista.»
»Puhukaa, tohtori. Milloinkaan teillä ei ole ollut tarkkaavampaa kuuntelijaa.»
»Arkkitehti, joka on rakentanut maneesin — ja arkkitehdit ovat valitettavasti yhtä kehnoja kemistejä kuin tekin, hyvä kreivi — arkkitehti ei ole huomannut panna salin kattoon ilmatorvea, josta saastutettu ilma pääsisi ulos, eikä lattian alle toista torvea, josta raitis ilma tulisi sisälle. Siitä johtuu, että saliin ahdettujen yhdentoistasadan suut hengittävät keuhkoihinsa hapen ja puhaltavat ulos hiilihappoa. Kun istuntoa on kestänyt tunnin aika, on salin ilma — etenkin talvella kun ikkunat ovat kiinni ja kamiinat lämmitetyt — kelvotonta hengitettäväksi.»
»Sen seikan juuri haluankin saada selville, ellei muun vuoksi niin siksi, että voisin kertoa sen Baillylle.»
»Selitys on perin yksinkertainen. Puhdas ilma, joka on tarkoitettu keuhkojemme ravinnoksi, puhdas ilma sellaisena kuin me hengitämme sitä asunnossa, joka viettää itää kohden ja jonka lähettyvillä on virtaava vesi, toisin sanoen, paras saatavana oleva ilma sisältää seitsemänkahdeksatta osaa happea, yksikolmatta osaa typpeä ja kaksi osaa niin sanottua vesihöyryä.»
»Hyvä, tähän asti ymmärrän kaikki ja panen muistiin mainitsemanne numerot.»
»No niin, kuunnelkaa edelleen. Veri virtaa mustana ja hiilipitoisena keuhkoihin, missä se ulkoilman vaikutuksesta puhdistuu, toisin sanoen hapen vaikutuksesta, jota hengityksen mukana tulee keuhkoihin. Näin syntyy kaksinkertainen ilmiö, jota nimitetään hematosiksi. Happi yhtyy vereen, muuttaa sen mustasta punaiseksi ja tekee sen elinvoimaiseksi. Veressä ollut hiili yhtyy happeen, muuttuu hiilihapoksi eli hiilioksidiksi ja purkautuu vesihöyryn mukana ulos keuhkoista. No niin, tämä puhdas ilma, jonka keuhkot kuluttavat, ja tämä keuhkojen kehittämä pilaantunut ilma muodostavat täyteen sullotussa salissa ilmakerroksen, joka ei vain ole sopimatonta hengitettäväksi, vaan voi lisäksi aiheuttaa myrkytyksen.»
»Teidän käsityksenne mukaan, tohtori, minä olen siis puoleksi myrkytetty?»
»Vallan niin. Sisäiset kipunne johtuvat juuri siitä. Maneesin aiheuttamaan myrkytykseen minä tietenkin lisään ne, jotka olette saanut arkkipiispan talosta, Vincennesin tyrmästä, Jouxin vankilasta ja If-linnasta. Muistanette rouva de Bellegarden sanoneen, että Vincennesissä on muuan huone, jonka ilmaa voi verrata arsenikkiin?»
»Teidän mielestänne siis, hyvä tohtori, lapsiparka on kokonaan sitä, mitä minä olen vain puoleksi, nimittäin myrkytetty?»
»Niin, hyvä kreivi. Myrkytys on kehittänyt häneen kuumeen, jonka tyyssija on aivoissa ja aivokalvoissa. Tämä kuume on aiheuttanut sairauden, jota tavallisesti sanotaan aivokuumeeksi, mutta jolle minä antaisin uuden nimen. Sanon sitä, luvallanne, äkilliseksi aivopöhöksi. Siitä johtuvat kouristukset, kasvojen ajettuminen, huulten sinervä väri, leukojen puristuminen, silmämunien vääntyminen, huohottava hengitys, valtimon tärinä tavallisen sykinnän asemasta ja se kylmä hiki, joka peittää koko ruumiin.»
»Tiedättekö, hyvä tohtori, ihan puistattaa, kun kuulee teidän luettelevan! Totisesti, kun kuulen jonkun lääkärin käyttävän ammattisanoja, tuntuu tarkalleen siltä kuin lukiessani jotakin häväistyskirjoitusta, minusta tuntuu silloin aina kuolemakin miellyttävämmältä… Entä mitä olette määrännyt sille lapsi-poloiselle?»
»Mitä tehokkaimmat lääkkeet. Ja riennän heti lisäämään, että parin lääkemääräykseen käärityn louisdorin avulla lapsen äiti voi lääkkeet hankkia heti: kylmän kääreen päähän, kiihdyttävät hauteet käsiin ja jalkoihin, oksennuspulveria ja kiniinisekoitusta.»
»Hitossa! Eikä kaikki tuo auta…?»
»Luonnon avutta tuo kaikki ei paljoakaan merkitse. Olen lääkkeet määrännyt parhaan ymmärrykseni mukaan. [Vuonna 1790 ei tunnettu vielä kiniinijauhetta eikä käytetty iilimatoja korvan takana. Tohtori Gilbertin lääkemääräykset olivat siis niin tepsiviä kuin 18. vuosisadan tiede suinkin pystyi antamaan.] Lapsen suojelusenkeli, mikäli hänellä sellainen on, pitää huolen lopusta.»
»Hm!» äännähti Mirabeau.
»Ymmärrättehän?» sanoi Gilbert.
»Hiilihappomyrkytystä koskevan teorianne? Suunnilleen.»
»En tarkoittanut sitä. Käsitättekö, ettei Marais-linnan ilma ole teille terveellistä?»
»Niinkö arvelette, tohtori?»
»Olen siitä varma.»
»Se olisi ikävää, sillä linna miellyttää minua tavattomasti.»
»Siitä teidät jälleen tunnen, olette alati oman itsenne vihollinen! Neuvon teille ylänköä, te valitsette alangon, suosittelen virtaavaa vettä, te valitsette seisovan veden.»
»Entä tämä puisto? Katsokaa, minkälaiset puut, tohtori!»
»Nukkukaa yksi yö ikkunat auki, kreivi, tai kävelkää yhdentoista jälkeen illalla noiden kauniitten puitten katveessa ja kertokaa sitten seuraavana aamuna, miltä tuntuu.»
»Toisin sanoen, sen sijaan että olen nyt vain puoleksi myrkytetty, olisin tiemmä seuraavana aamuna kokonaan?»
»Olettehan halunnut kuulla puhtaan totuuden?»
»Niin olen. Ja senhän olette minulle sanonutkin vai kuinka?»
»Oh, kaikessa alastomuudessaan! Tunnen teidät, hyvä kreivi. Tulette tänne maailmaa pakoon, maailma tulee teitä hakemaan täältä. Kukin kantaa kahleet mukanaan, rautaiset, kultaiset tai kukkaiset. Teidän kahleenne on yöllä nautinto, päivällä opiskelu. Niin kauan kun olitte nuori, nautiskelu oli teille lepoa työn jälkeen, mutta työ on kuluttanut teidän päivänne ja nautiskelu riuduttanut teidän yönne. Te itse olette sanonut minulle ilmeikkäällä ja värikkäällä tavallanne, että tunnette siirtyvänne kesästä syksyyn. No niin, jos teistä liiallisten yöllisten nautintojen ja päivittäisen liikatyön jälkeen täytyisi iskeä suonta, niin totta kai älyätte, että tämän voimankulutuksen jälkeen olette entistä heikompi hengittämään tätä ilmaa, jota puiston puut yöllä ja seisovan veden suohuurut päivällä saastuttavat. Mitä minä voin tehdä? Teitä on kaksi minua vastaan ja molemmat olette minua voimakkaammat.
Te ja luonto. Minun täytyy sortua.»
»Te siis arvelette, hyvä tohtori, että sisäiset kipuni menehdyttävät minut? Hitossa, sananne pahoittavat mieleni! Sisäiset sairaudet ovat pitkäveteisiä ja tuskallisia. Mieluummin kuolisin äkilliseen sydänhalvaukseen tai valtimorevehtymään. Ettekö voisi järjestää jotakin sentapaista?»
»Oh, herra kreivi, älkää pyytäkö minulta mitään sensuuntaista! Toivomuksenne on jo täyttynyt tai on täyttymässä. Minun käsitykseni mukaan sisäinen sairautenne on vasta toisessa sijassa. Sydämenne se esittää nyt ja vastedes pääosaa. Valitettavasti teidän ikäisellänne miehellä ovat sydänkivut monilukuiset ja monenlaatuiset eivätkä kaikki suinkaan pääty äkilliseen kuolemaan. Yleistä sääntöä ei ole, hyvä kreivi, mutta kuunnelkaa tarkoin, mitä nyt sanon teille filosofisena huomiontekijänä pikemminkin kuin lääkärinä. Äkilliset ihmissairaudet noudattavat miltei ehdotonta järjestystä: lapsilla se esiintyy aivoissa, nuorukaisilla rinnassa, täysikasvuisilla vatsassa, vanhuksilla aivoissa tai sydämessä, toisin sanoen niissä elimissä, joiden kestettävänä on suurin työtaakka. Kun siis tiede pääsee lausumaan viimeisen sanansa, kun ihmisen tutkima elimellinen luonto on hellittänyt viimeisenkin salaisuutensa, kun kaikki taudit voidaan lääkitä, kun ihminen harvoin poikkeuksin kuolee, kuten häntä ympäröivät eläimetkin, vain vanhuuttaan, jää häneen ainoastaan kaksi taudille altista elintä, aivot ja sydän ja aivohalvauskin johtuu sydämen kivuista.»
»Totisesti, hyvä tohtori, ette voi aavistaakaan, kuinka huvitettu olen esitelmästänne. Voisi miltei väittää sydämeni tietävän, että puhelette siitä. Koettakaa, kuinka se sykkii.»
Mirabeau tarttui Gilbertin käteen ja laski sen sydämelleen.
»No niin», sanoi tohtori, »tämä vain tukee väitettäni. Kuinka voitte luulla, että elin, joka on mukana kaikissa vaihtelevissa mielialoissanne, joka kiihtyy ja höltyy yksinkertaisen lääketieteellisen keskustelun mukaan, kuinka voitte luulla, että juuri teissä tämä elin olisi kajoamat on? Sydän on pitänyt teidät vireessä, sydän teidät lopulta murtaa. Pankaa se mieleenne. Ei ole sellaista voimakasta sielullista häiriötilaa, ei sellaista äkillistä sairautta, joka ei aiheuttaisi ihmisessä jonkunlaista kuumetta, eikä sellaista kuumetta, joka ei jossakin määrässä kiihdyttäisi sydämen toimintaa. No niin, tässä työssä, joka on rasittavaa ja väsyttävää, koska se suoritetaan tavallisen työjärjestyksen ulkopuolella, sydän kuluu, sydän väsyy. Siitä johtuu vanhuksien hypertrofia eli sydämen laajentuminen, siitä aneurismi eli sydämen kutistuminen, mikä puolestaan saa aikaan sydämen murtumisen, ainoan äkillisen kuolemantapauksen. Sydämen laajentuminen johtaa aivohalvaukseen, pitkälliseen kuolemaan, jolloin aivojen toiminta on lakannut eikä todellista kipua siis tunnu, sillä kipua ei voi olla siellä, missä aivot eivät ole sitä arvioimassa tai mittaamassa. No niin, voitteko te, joka olette rakastanut, te, joka olette ollut onnellinen, te, joka olette kärsinyt, te, jolla on ollut ilon hetkiä ja epätoivon aikoja, jommoisia ei kellään ennen teitä, te, joka olette kilvoitellut itsellenne ennen tuntemattomat riemuvoitot ja saanut tuta ennenkuulumattoman katkerat pettymykset, te, jonka sydän on neljäkymmentä vuotta ajanut veren palavina ryöppyinä keskuksesta ruumiin etäisimpiin soppiin, te, joka olette päivät pitkät ajatellut, työskennellyt ja puhunut, te, joka olette yöt perätysten juonut, nauranut ja lempinyt, voitteko te kuvitella, ettei sydän, jota olette näin kuluttanut ja rasittanut, äkkiä pettäisi teitä? Nähkääs, hyvä ystävä, sydän on kuin rahamassi, joka pulleudestaan huolimatta joskus ohenee, jos siitä yhtenään ammennetaan.
— Mutta esitettyäni teille tilanteen synkän puolen, sallikaa minun nyt valaista sen kaunistakin puolta. Kestää kauan, ennenkuin sydän kuluu loppuun. Älkää rasittako sitä niinkuin tähän asti olette tehnyt, älkää vaatiko siltä työtä enempää kuin minkä se kestää, älkää kiihoittako sitä enempää kuin se sietää, varokaa häiritsemästä elämän kolmen päätoiminnan järjestystä: hengityksen, jonka keuhkot toimittavat, verenkierron, jonka voimanlähteenä on sydän, ja ruoansulatuksen, joka tapahtuu suolistossa, ja te voitte elää vielä pari-kolmekymmentä vuotta ja kuolette vasta vanhuuttanne. Mutta jos te sen sijaan tavoittelette pikaista itsemurhaa, niin, hyvä jumala, mikään ei ole teille helpompaa! Te viivästytätte tai kiirehditte kuolemaa oman mielenne mukaan. Kuvitelkaa ohjaavanne raisua parivaljakkoa. Jos pakotatte hevoset käymään jalan, voivat ne kulkea pitkän ajan ja pitkän matkan. Jos annatte niiden mennä täyttä neliä, juoksevat ne, kuten aurinkovaljakko, yhdessä päivässä ja yhdessä yössä koko taivaanradan.»
»Niin, niin», myönsi Mirabeau, »mutta päivällä ne toki lämmittävät ja valaisevat, ja se on sentään jotakin se. Tulkaa nyt, tohtori, on jo myöhä. Mietin asiaa.»
»Niin, miettikää sitä», kehoitti tohtori seuratessaan Mirabeauta, »mutta ensi työksi noudattakaa tieteemme määräyksiä, luvatkaa, ettette vuokraa tätä linnaa. Pariisin lähettyviltä löydätte kymmenen, kaksi-, viisikymmentä huvilaa, joilla on samat edut kuin tälläkin.»
Mirabeau olisi ehkä totellut tätä järkevää neuvoa ja luvannut, mutta silloin hän oli näkevinään illan tihenevässä hämärässä kukkakaihtimien takana naisen pään, saman naisen, jolla oli valkoinen taftikankainen hame ja ruusunpunaiset liepeet. Tämä nainen hymyili hänelle. Mirabeau luuli ainakin niin, mutta hänellä ei ollut aikaa varmentua näkemästään, sillä samalla hetkellä Gilbert, joka arvasi, että hänen potilaassansa tapahtui jotakin uutta, katsahti ulos saadakseen selville, mikä pani Mirabeaun käden hermostuneesti värisemään. Naisenpää katosi nopeasti eikä tohtori nähnyt paviljongin ikkunassa muuta kuin ruusujen, heliotrooppien ja neilikkojen heikosti häälähtelevät oksat.
»No», sanoi Gilbert, »ette vastaa».
»Hyvä tohtori», virkkoi Mirabeau, »muistanette vielä, mitä minä sanoin kuningattarelle, kun hän jäähyväisiksi ojensi kätensä suudeltavakseni: 'Madame, tämä suudelma pelastaa kuninkuuden!'»
»Entä sitten?»
»No niin, sitouduin raskaaseen tehtävään, tohtori, varsinkin kun saan raataa yksin. Mutta en halua pettää lupaustani. Älkäämme liiaksi tuomitko itsemurhaa, josta äsken puhuitte, tohtori; se itsemurha on ehkä ainoa keino, jolla selviydyn moitteettomasti tästä jutusta.»
Kahta päivää myöhemmin Mirabeau oli muutamiksi vuosiksi vuokrannutMarais-linnan.
Mars-kenttä
Olemme jo koettaneet saada lukijamme käsittämään, mikä aukaisematon liittoside oli yhdistänyt koko Ranskan ja mikä vaikutus yleistä liittoa edeltäneillä paikallisliitoilla oli koko Euroopalle.
Eurooppa näet käsitti, että jonakin päivänä — milloin? määräpäivä oli vielä etäisen tulevaisuuden usvissa — Eurooppa käsitti, sanomme sen toistamiseen, että jonakin päivänä sekin muodostaisi vain yhden suunnattoman kansalaisliiton, yhden valtavan veljesjärjestön.
Mirabeau oli innokkaimpia tämän suuren liiton puuhaajia. Kuninkaan epäileviin huomautuksiin hän oli vastannut, että mikäli Ranskassa kuninkuus aiottiin turvata, ei pelastusta suinkaan olisi etsittävä Pariisista, vaan maaseudulta.
Tästä Ranskan kaikilta kulmilta saapuneiden kansalaisten veljellisestä liitosta koituisi muuten tavaton etu, se näet, että kuningas näkisi kansansa ja kansa näkisi kuninkaansa. Kun Ranskan kansa kolmensadantuhannen edustajansa, porvarien, virkamiesten ja sotilasten, suulla huutaisi Mars-kentällä: »Eläköön kansa!» ja kädet liittyisivät toisiinsa Bastiljin raunioilla, eivät jotkut sokeat liehittelijät tai ne, joiden etujen mukaista oli sokaista kuningas», voisi enää sanoa hänelle, että vain Pariisi, jota kourallinen kiihkoilijoita johti, vaati vapautta, jota muu Ranska ei ollenkaan kaivannut. Ei, Mirabeau luotti kuninkaan terveeseen arvostelukykyyn, hän luotti kuninkuusaatteeseen, joka silloin vielä vaikutti elävänä jokaisen ranskalaisen sydämessä, ja hän laski, että tämä ennen kokematon, tuntematon, kuulumaton kosketus kuninkaan ja kansan välillä johtaisi pyhään liittoon, jota mitkään vehkeilyt eivät voisi murtaa.
Neroilla on joskus ylevän lapsekkaita oikkuja, joita tulevan ajan poliittisilla alokkaillakin on oikeus naureskella.
Lyonin tienoilla oli jo pidettykin jonkunlainen valmistava liittojuhla. Ranska, joka vaistomaisesti liukui kohti yhteyttään, oli luullut saavansa kuulla ratkaisevan sanan Rhône-joen laaksomaakunnista, mutta olikin sitten huomannut, että Lyon kyllä saattoi kihlata Ranskan vapaudenhengen kanssa, mutta että Pariisin tehtävänä oli solmia lopullinen avioliitto!
Kun Pariisin pormestari ja kommuuni, jotka eivät voineet enää vastustaa toisten kaupunkien pyyntöjä, tekivät kansalliskokoukselle ehdotuksen yleisen liittojuhlan järjestämisestä, syntyi edustajien joukossa tavaton mieltenkuohu. Ajatusta, että Pariisiin, tähän ikuisen kapinallisuuden keskukseen, kerättäisiin suunnaton väkijoukko, vastustivat eduskunnan molemmat riitapuolueet, rojalistit ja jakobinit.
Rojalistit väittivät, että siitä uhkaisi tulla toinen jättimäinen heinäkuun 14 päivä, mutta ei Bastiljia, vaan kuninkuutta vastaan.
Jakobinit puolestaan, jotka tiesivät hyvin, minkälainen vaikutusvalta Ludvig XVI:lla oli suuriin joukkoihin, kavahtivat tätä liittojuhlaa yhtä paljon kuin heidän vastustajansakin.
Jakobinien silmissä moinen liitto herpaannuttaisi yleisen mielipiteen, tyynnyttäisi epäluulon, herättäisi entisen palvonnan, lyhyesti, tekisi Ranskasta jälleen kuningasmielisen.
Mutta ei liioin käynyt päinsä vastustella tätä liikettä, jonka vertaista ei ollut nähty sen jälkeen kun 11. vuosisadalla koko Eurooppa oli noussut vapauttamaan Kristuksen hautaa.
Eikä se ole kummakaan: nämä kaksi kansanliikettä eivät olleet toisilleen niin vieraita kuin ensi silmäyksellä voisi luulla. Ensimmäinen vapaudenpuu oli istutettu Pääkallonpaikalle.
Mutta kansalliskokous teki voitavansa saadakseen osanoton liittojuhlaan pienemmäksi kuin miksi se uhkasi paisua. Kysymystä pohdittiin pitkät ajat, joten niille, jotka tulisivat valtakunnan kaukaisimmilta kulmilta, voisi käydä samoin kuin Lyonin liittojuhlassa oli käynyt Korsikan edustajille: vaikka nämä olivatkin pitäneet kiirettä, olivat he kuitenkin tulleet liian myöhään.
Kukin paikkakunta saisi sitäpaitsi kustantaa edustajiensa matkan. Oli maakuntia — ja se tiedettiin — niin köyhiä, että ne vain äärimmäisin ponnistuksin voisivat kustantaa edustajilleen vain puoli matkaa tai oikeammin vain neljänneksen, koska edustajien oli ei ainoastaan tultava Pariisiin vaan myöskin palattava kotiseudulleen.
Mutta kansalliskokous ei ollut huomannut yleistä innostusta. Se ei ollut ottanut lukuun varakkaitten autiutta, jotka antoivat kahdesti, kerran omilleen, toisen kerran köyhille. Se ei ollut ottanut lukuun vieraanvaraisuutta, joka huusi teiden varsilla: »Ranskalaiset, avatkaa ovet, veljenne saapuvat Ranskan kaikilta ääriltä!»
Tämä huuto ei tavannut ainoatakaan kuuroa korvaa, ei ainoatakaan vastahakoista ovea.
Ei ollut vieraita, ei tuntemattomia, kaikkialla vain ranskalaisia, omaisia, veljiä. Tänne, te suuren juhlan toivioretkeläiset! Tulkaa, kansalliskaartilaiset, tulkaa, soturit, tulkaa, meripojat! Astukaa meidän taloomme! Te tapaatte isiä, äitejä, vaimoja, joiden pojat ja miehet saavat muualla samaa kestiystävyyttä, mitä me tarjoamme teille!
Jos joku olisi viety, kuten aikoinaan Kristus, ei maapallon korkeimmalle vuorelle, vaan Ranskan korkeimmalle kukkulalle, olisi hänelle auennut loistava näky, kun nämä kolmesataatuhatta kansalaista vaelsivat kohti Pariisia, kun nämä tähden säteet virtasivat takaisin keskukseensa.
Entä ketkä johtivat kaikkia näitä vapauden toivioretkeläisiä? Vanhukset, seitsenvuotisen sodan poloiset soturit, Fontenoyn aliupseerit, ylemmät upseerit, joilta oli vaadittu kokonainen elämä työtä, rohkeutta ja uhrautumista ennenkuin olivat saaneet luutnantin olkanauhan ja kapteenin kahdet olkanauhat, kurjat kaivostyöläiset, joiden oli täytynyt otsallaan kuluttaa entisen sotilashallituksen graniittiholvia, merimiehet, jotka Bussyn ja Dupleixin kanssa olivat valloittaneet Intian ja Lally-Tollendalin kanssa sen menettäneet, elävät ihmisrauniot, sotakenttien tykkien runtelemat, meren vuoksen ja luoteen kuluttamat. Juhlan aattopäivinä kahdeksankymmenen ikäiset ukot suorittivat kuuden seitsemän penikulmaisen päivämatkan ehtiäkseen ajoissa. Ja he saapuivat perille ajoissa.
Hetkellä, jolloin he olivat valmiit vaipumaan ikuiseen uneen ja lepoon, he saivat takaisin nuoruutensa voimat.
Isänmaa oli kutsunut heitä toisella kädellä, toisella näyttänyt heille heidän lastensa tulevaisuuden.
Toivo kulki heidän edellään.
Ja he lauloivat kaikki samaa laulua, tulivatpa toivioretkeläiset pohjoisesta tai etelästä, idästä tai lännestä, Elsassista tai Bretagnesta, Provencesta tai Normandiesta. Kuka oli opettanut heille tämän laulun, jonka poljento oli raskasta, hidasta kuin niiden vanhojen virsien, joiden sävel oli johtanut ristiretkeläiset yli Bosporon ja halki Vähän Aasian tasankojen? Kukaan ei tiedä — ehkäpä uudistusten hyvä hengetär, joka ohiliitäessään lehahdutti siipiään Ranskan yli.
Tämä laulu oli kuuluisaEespäin vaan, ei vuoden 93 laulu. Vuosi 93 käänsi kaikki ylösalasin, muutti naurun kyynelvuoksi, hien verivirraksi.
Ei, koko tämä Ranska, joka oli riistäytynyt kotikonnultaan ja marssi nyt Pariisiin vannomaan yleistä valaa, ei laulanut uhkaavia sanoja, se ei laulanut:
»Hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan, ylimykset lyhtytolppaan; hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan, hirteen ylimykset maan!»
Tämä kansa ei laulanut kuolemanlaulua, vaan elämänlaulua, se ei ollut epätoivon hymniä, vaan toivon virttä.
Se lauloi toisin sävelin ja toisin sanoin:
»Kaikki kansa tänään kertaa yhä: hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan, ohjeenansa Luojan sana pyhä. Hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan. Lainlaatijan? apua vaatii maa: ken itsensä ylentää, nöyrtyä saa, ylös se, joka itsensä alentaa!»
Tarvittiin jättiläissirkus Pariisin ja maakunnan viidellesadalletuhannelle hengelle, tarvittiin suunnaton amfiteatteri miljoonaiselle katselijajoukolle.
Edelliseen tarkoitukseen valittiin Mars-kenttä.
Jälkimäiseen Passyn ja Chaillotin kukkulat.
Mutta Mars-kenttä oli vain tasainen pinta. Siitä oli tehtävä valtava allas, sitä oli syvennettävä ja kaivausmullasta tehtävä siihen sivukorokkeet.
Viisitoistatuhatta työmiestä — miehiä, jotka ikuisesti valittelevat ääneensä, että hakevat työtä turhaan, mutta kaikessa hiljaisuudessa rukoilevat, ettei työtä ilmaantuisi — viisitoistatuhatta työmiestä Pariisin kaupunki lähetti kuokin ja lapioin muuttamaan tätä kenttää leveän amfiteatterikorokkeen reunustamaksi laaksoksi. Mutta näillä viidellätoistatuhannella oli aikaa vain kolme viikkoa suorittaa tämä titanien työ. Kahden päivän perästä huomattiin, että he tarvitsisivat kolme kuukautta.
Ehkä he saisivat paremman palkankin, jos lakkaisivat työstä, kuin jos työskentelisivät.
Mutta silloin tapahtui ihme, jonka mukaan voi arvostella Pariisilaisten haltioitunutta innostusta. Koko asujamisto ryhtyi tähän suunnattomaan työhön, jota muutama tuhat laiskuria ei voinut tai ei halunnut suorittaa. Samana päivänä kun kuultiin, ettei Mars-kenttä valmistuisikaan heinäkuun 14 päiväksi, nousi satatuhatta miestä ja sanoi äänessä varmuus, joka ilmenee kansan tai Jumalan tahdossa: »Se valmistuu!»
Näiden sadantuhannen työmiehen edustajat kävivät Pariisin pormestarin puheilla, jonka kanssa tehtiin sopimus, että he saisivat työskennellä yöllä, jottei heidän päivätyönsä häiriintyisi.
Jo samana iltana kello seitsemän jymähti tykinlaukaus, joka ilmoitti päivän työn päättyneen ja yön alkavan.
Ja samalla hetkellä Mars-kentälle syöksyi väkeä neljältä suunnalta, Grenellen taholta, joen puolelta, Gros-Cailloulta päin ja Pariisista käsin.
Kukin toi työaseet mukanaan: kuokan, lapion tai käsirattaat.
Toiset vierittivät paikalle viinitynnyreitä ja näiden perässä tuli viulun ja kitaransoittajia, rumpaleita ja huilunpuhaltajia.
Kaikki ikäkaudet, kaikki säätyarvot, molemmat sukupuolet olivat mukana tässä tungoksessa: rahvasta, sotamiehiä, apotteja, munkkeja, kauniita naisia, tanssijattaria, armeliaisuussisaria, näyttelijättäriä. Kaikki käyttelivät lapiota, työnsivät rattaita. Lapset kulkivat edellä tuohuksineen ja soittokunnat tulivat perässä viljellen kaikkia soittimiaan. Tämän työntouhun, hälinän ja soiton yli kohosiEespäin vaan, sadantuhannen suun laulama hymni, johon kolmesataatuhatta ääntä vastasi Ranskan kaikilta ääriltä.
Uutterimpien ja ensimmäisinä tulleiden työmiesten joukossa oli kaksi asetakkiin pukeutunutta miestä. Toinen oli nelikymmenvuotias, jäntterä, voimakas, mutta synkännäköinen.
Hän ei laulanut, tuskin puhuikaan.
Toinen oli nuori mies, parinkymmenen ikäinen; hänellä oli avomieliset, hymyilevät kasvot, suuret siniset silmät, hohtavan valkoiset hampaat, vaaleat hiukset, isot jalat ja kömpelöt polvet. Leveillä kourillaan hän nosteli valtavia taakkoja, työnsi käsirattaitaan, hetkeksikään levähtämättä, alati laulaen, päästämättä silmänräpäykseksikään näkyvistä toveriaan, lausuen hänelle tuolloin tällöin jonkun ystävällisen sanan, vaikkei toinen vastannutkaan, tai tarjoten hänelle viinilasin, jonka hän torjui, ja palasi työpaikalleen olkapäitänsä kohauttaen, raataen kuin kymmenen ja laulaen kuin kaksikymmentä.