Nämä miehet olivat Billot ja Pitou.
Kertokaamme nyt, mitä tapahtui Villers-Cotteretsissa kolmantena yönä sen jälkeen kun he oli saapuneet Pariisiin, toisin sanoin heinäkuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä eli hetkellä, jolloin näimme heidän voimiensa mukaan ahertavan toisten raatajien joukossa.
Kerrotaan, mitä Catherinelle on tapahtunut, mutta ei sanota, mitä hänelle tapahtuu
Tänä heinäkuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä kellon lähetessä yhtätoista illalla tohtori Raynal, joka oli mennyt levolle toivoen — kuten lääkärit niin usein turhaan tekevät — saavansa viettää yön kaikessa rauhassa, heräsi siihen, että ulko-ovelta kuului kolme voimakasta koputusta.
Kuten tiedämme, oli kunnon tohtorin tapana, kun yöllä kolkutettiin hänen ovelleen tai soitettiin yökelloa, mennä itse avaamaan, jotta tapaisi pikemmin ne henkilöt, jotka voivat tarvita hänen apuaan.
Tälläkin kerralla hän hypähti sukkasillaan vuoteesta, pani yllensä aamunutun, jalkaansa tohvelit ja meni niin nopeasti kuin pääsi kapeat portaat alas.
Vaikka hän liikkuikin ketterästi, oli hän yöllisen vieraan mielestä kai liian hidas, sillä tämä oli alkanut jälleen kolkuttaa, mutta nyt ihan säännöttömästi ja loputtomasti, kunnes ovi äkkiä aukeni.
Tohtori Raynal tunsi saman lakeijan, joka kerran aikaisemminkin oli tullut häntä yöllä hakemaan varakreivi Isidor de Charnyn luokse.
»Ohoh!» virkkoi tohtori. »Tekö taas, ystäväiseni? Ymmärrätte kai, etten sano näin moittiakseni, mutta jos isäntänne on jälleen haavoittunut, niin pitäköön varansa; ei ole terveellistä liikuskella tienoilla, missä sataa pyssynkuulia.»
»Herra tohtori», vastasi palvelija, »nyt ei ole kysymys isännästä eikä haavasta, vaan jostakin muusta yhtä kiireellisestä. Pukeutukaa nopeasti, tässä on ratsu, teitä odotetaan.»
Tohtori ei tarvinnut pukeutumiseensa milloinkaan viittä minuuttia enempää. Tällä kerralla, kun hän huomasi palvelijan äänensävystä ja äskeisestä kolkutustavasta, että häntä tarvittiin tavallista kiireellisemmin, hänelle riitti neljä minuuttia.
»Tässä olen», sanoi hän tullessaan takaisin melkein heti kun oli kadonnut.
Maahan laskeutumatta lakeija piteli suitsista tohtori Raynalin hevosta. Tohtori nousi heti satulaan ja seurasi palvelijaa, joka ratsasti edellä. Nyt ei käännyttykään vasemmalle, kuten edellisellä kerralla, vaan poikettiin oikealle.
Hänet opastettiin nyt päinvastaiseen suuntaan Boursonnelsista.
He ratsastivat halki puiston, tulivat sitten metsään — Haramontin jäädessä vasemmalle — ja olivat pian niin sankassa ryteikössä, että oli vaikeaa päästä edemmäksi ratsain.
Äkkiä muuan mies tuli esille puun takaa.
»Tekö siellä, tohtori?» kysyi hän.
Tohtori pysäytti hevosensa, sillä hän ei tiennyt, mitä tämä uusi tulokas heistä tahtoi, mutta sitten hän tunsi varakreivi Isidor de Charnyn äänen.
»Minä tässä olen», vastasi hän. »Minne lempoon te oikein aiotte viedä minut, herra varakreivi?»
»Saatte pian nähdä», sanoi Isidor. »Mutta olkaa hyvä ja hypätkää satulasta ja seuratkaa minua.»
Tohtori hypähti maahan. Hän alkoi käsittää.
»Vai niin», virkkoi hän, »lyön vetoa, että kysymyksessä on synnytys?»
Isidor tarttui hänen käteensä.
»Niin on, tohtori, ja lupaattehan säilyttää salaisuuden, eikö totta?»
Tohtori kohautti olkapäitään ikäänkuin olisi mielinyt sanoa: — Hyvä jumala, olkaa rauhassa, ei tämä ole ensimmäistä kertaa!
»No niin, tätä tietä», sanoi Isidor vastaten hänen ajatukseensa.
Ja molemmat painuivat rautatammien sekaan, yli kuivien, alla ratisevien lehtien, suunnattomien pyökkien pimentoon, joiden huojuvien oksien lomitse tähti silloin tällöin pilkahti, ja etenivät ryteikössä, johon ratsain ei olisi voinut tunkeutua.
Jonkun tovin perästä tohtori näki Clouise-kallion.
»Soo, kelpo Clouisin majaanko olemmekin menossa?» kysyi hän.
»Emme ihan sinne, mutta lähelle kyllä», vastasi Isidor.
Ja kiertäen tuon suunnattoman kalliopaaden hän opasti tohtorin pienen tiilirakennuksen oven eteen. Tämä rakennus nojasi vanhan metsänvartijan hökkeliin niin välittömästi, että olisi voinut luulla — ja naapuristossa tosiaan luultiinkin että ukko Clouis oli mukavuussyistä rakennuttanut tämän jatkon.
Mutta, paitsi että Catherine vääntelehti vuoteella, tarvitsi vain luoda silmäys ympärilleen tässä pikku huoneessa huomatakseen erehtyneensä.
Seiniä peitti kaunis paperi, kahdessa ikkunassa oli seinäpaperin väriset kangasuutimet, ikkunoitten välissä riippui komea kuvastin ja kuvastimen alla oli pöytä täynnä porsliinisia tarve-esineitä, edelleen kaksi tavallista tuolia ja kaksi nojatuolia, pieni sohva ja pieni kirjakaappi, siinä se, kuten nykyisin sanottaisiin, miltei loistelias sisustus, joka kohtasi silmää, kun astui tähän pikku huoneeseen.
Mutta kelpo tohtorimme katse ei pysähtynyt hetkeksikään näihin seikkoihin. Hän oli huomannut vuoteella makaavan naisen. Hän meni suoraan potilaan luokse.
Tohtorin nähdessään Catherine peitti kasvot käsillään, jotka eivät voineet pidättää hänen nyyhkytyksiään eivätkä salata hänen kyyneliään.
Isidor tuli lähemmäs ja lausui hänen nimensä. Tyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa.
»Tohtori», sanoi nuori mies, »uskon teidän käsiinne sen naisen elämän ja kunnian, joka tänään on rakastajattareni, mutta josta kerran tulee vaimoni».
»Ah, kuinka hyvä sinä oletkaan, Isidor kulta, kun puhelet noin! Sillä sinä tiedät hyvin, että minunlaiseni tyttö-rievun on mahdotonta koskaan tulla varakreivitär de Charnyksi. Mutta minä kiitän sinua silti. Sinä tiedät minun nyt tarvitsevan voimaa ja sinä haluat valaa minuun rohkeutta. Ole rauhassa, minä olen rohkea. Paras todistus siitä on, että paljastan kasvoni teille, hyvä tohtori, ja ojennan teille käteni.»
Ja hän ojensi kätensä tohtori Raynalille.
Entistä ankarampi tuska kouristi Catherinen kättä juuri silloin kun tohtori Raynal puristi sitä.
Tohtori loi merkitsevän silmäyksen Isidoriin. Tämä ymmärsi, että hetki oli tullut.
Nuori mies polvistui potilaan vuoteen viereen.
»Catherine, rakas lapsi», sanoi hän, »minun pitäisi pysyä lähelläsi, tukea ja rohkaista sinua, mutta minä pelkään voimieni pettävän. Mutta jos sinä haluat…»
Catherine kietoi kätensä Isidorin kaulaan.
»Mene», sanoi hän. »Kiitän sinua, että rakastat minua niin, ettet voi nähdä minun kärsivän.»
Isidor kosketti huulillaan lapsi-poloisen huulia, puristi vielä kerran tohtori Raynalin kättä ja lähti huoneesta.
Kaksi tuntia hän harhaili kuin haamut, joista Dante puhuu, jotka eivät voi hetkeäkään levähtää ja jos pysähtyvät, pistää heitä joku pahahenki kolmikärjellään ja työntää heidät jälleen liikkeelle. Yhtenään, pitemmän tai lyhyemmän matkan kuljettuaan, hän palasi tuon oven eteen, jonka takana täyttyi synnyttämisen tuskallinen salaisuus. Mutta kerta kerralta Catherinen huudot iskivät häneen kuin kadotettuja kiduttava kolmikärki, ja hän jatkoi harhailevaa kulkuaan loitoten alituiseen paikalta, jonne hän alituiseen palasi.
Vihdoin hän kuuli yöstä tohtorin kutsun, johon liittyi toinen hennompi, heikompi ääni. Kahdella harppauksella hän ehätti avoimelle ovelle, jonka kynnyksellä häntä odotti tohtori lapsi sylissä.
»Ah, Isidor», kuiskasi Catherine, »nyt minä olen kaksin kerroin sinun… sinun rakastajattarena ja sinun äitinä!»
Viikkoa myöhemmin, heinäkuun 13 ja 14 päivän välisenä yönä samalla kellonlyömällä majan ovi aukeni jälleen. Pari miestä kuljetti paareilla erästä naista ja lasta. Muuan nuori, ratsastava mies kulki saattueen mukana ja kehoitti kantajia äärimmäiseen varovaisuuteen. Haramontin ja Villers-Cotteretsin valtatiellä saattue tapasi kauniit, kolmen hevosen vetämät berliiniläisvaunut, joihin äiti lapsineen nousi.
Nuori mies antoi joitakin ohjeita palvelijalleen, hypähti maahan, heitti ratsunsa ohjakset palvelijalle ja meni vaunuihin. Villers-Cotteretsiin pysähtymättä, sen kautta edes menemättä vaunut sivuuttivat puiston ja fasaaniaitauksen, tulivat Largny-kadun päähän ja vierivät sitten nopeaa menoa Pariisiin johtavalla tiellä.
Ennen lähtöä nuori mies oli jättänyt ukko Clouisille kukkarollisen kultaa ja nuori nainen Pitoulle osoitetun kirjeen.
Tohtori Raynal oli vakuuttanut, että toipilaan terveydentila ja poikalapsen vankka ruumiinrakenne sallivat kyllä vaaratta matkata Villers-Cotteretsista Pariisiin hyvissä ajoneuvoissa.
Tohtorin vakuutus oli saanut Isidorin järjestämään tämän matkan, joka oli muuten välttämätönkin, koska Billot ja Pitou palaisivat pian kotiin.
Jumala, joka joskus tuntuu määrättyyn hetkeen asti suojelevan ja sitten myöhemmin hylkäävän, oli suonut synnytyksen tapahtua Billotin ja Pitoun poissaollessa. Edellinen ei muuten tuntenutkaan tyttärensä pakopaikkaa eikä jälkimäinen edes aavistanut Catherinen olevan siunatussa tilassa.
Kello viisi aamulla vaunut saapuivat Saint-Denisin portille, mutta se ei päässyt bulevardeille, sillä kadut olivat ahdinkoon saakka täynnä juhlayleisöä.
Catherine kurkisti sattumalta vaunujen ikkunasta, mutta vetäytyi parahtaen takaisin ja kätki päänsä Isidorin rinnalle!
Ensimmäiset, jotka hän juhlivien joukossa näki, olivat Billot ja Pitou.
Heinäkuun 14 päivä 1790
Se työ, jolla suunnattomasta tasangosta piti tehtämän suunnaton laakso kahden kunnaan väliin, oli tosiaankin saatu valmiiksi heinäkuun 13 päivän illalla koko pariisilaisväestön yhteistoiminnan avulla.
Saadakseen varmasti hyvän paikan seuraavan päivän juhlatilaisuudessa olivat monet työmiehet jääneet nukkumaan työmaalle ja nukkuivat kuin voittajat taistotanterella.
Billot ja Pitou olivat liittyneet toisiin edustajiin ja valinneet itselleen paikan heidän kanssaan bulevardilta. Kuten olemme nähneet, järjesti sattuma asiat niin, että Aisnen departementin edustajille oli varattu juuri se tienoo, minne Catherinea ja hänen lastansa kuljettavat vaunut Pariisin-matkallaan poikkesivat.
Tämä edustajaryhmä ulottui pitkänä rivinä Bastiljista Bonne-Nouvellen bulevardille.
Jokainen oli tehnyt parhaansa ottaakseen nämä vieraat ystävällisesti vastaan. Kun saatiin kuulla, että bretagnelaiset, vapauden vanhimmat, olivat tulossa, menivät Bastiljin valloittajat heitä vastaan Saint-Cyriin saakka ja pitivät heitä vierainaan.
Silloin huomattiin kummanlaista kilpailua epäitsekkyyttä ja isänmaallisuutta ilmaisevissa mielialoissa.
Ravintoloitsijat pitivät kokouksen ja päättivät yksimielisesti alentaa kaikki hinnat sen sijaan että olisivat ne korottaneet. Siinä epäitsekkyys.
Sanomalehtimiehet, nuo jokapäiväisen elämän purevat kamppailijat, jotka käyvät keskenään hellittämätöntä sotaa käyttäen aseinaan niitä intohimoja, jotka lietsovat eivätkä suinkaan vaimenna yleistä vihaa, sanomalehtimiehet — ainakin Loustalot ja Camille Desmoulins — ehdottivat liittosopimusta kynäilijöiden kesken. Luovuttaisiin kilpailusta ja kateudesta ja luvattaisiin tästedes kilpailla vain yhteisen hyvän asioissa. Siinä isänmaallisuus.
Valitettavasti tämä rauhanehdotus ei saanut vastakaikua sanomalehdistöstä ja se jäi silloin kuten vastakin vain ylevän utopian ilmaisuksi.
Kansalliskokous oli niinikään saanut osansa siitä sähköiskusta, joka vavahdutti Ranskaa kuin maanjäristys. Muutamaa päivää aikaisemmin se oli herrojen de Montmorencyn ja Lafayetten ehdotuksesta poistanut perinnöllisen aateluuden, jota oli puolustanut apotti Maury, erään kyläsuutarin poika.
Jo helmikuussa oli kansalliskokous aluksi poistanut periytyvän rikollisuuden. Se oli päättänyt vekselinväärennyksestä tuomittujen Agasse-veljesten hirttämisen johdosta, ettei mestauslava tahraisi tuomitun lasten eikä omaisten nimeä.
Samana päivänä, jolloin kansalliskokous poisti perinnöllisen aateluuden, kuten se oli poistanut periytyvän rikollisuuden, ilmestyi sen aitauksen eteen ihmisyyden edustajana muuan preussilainen parooni, Klevessä syntynyt, saksalainen, Reinin maakuntalainen -— Anacharsis Clootz — joka oli muuttanut etunimensä Jean-Baptisten Anacharsisiksi. Hänen mukanaan tuli parikymmentä kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvaa, kansallispukuista miestä, kaikki maastakarkoitettuja, jotka kansojen, ainoiden laillisten hallitsijain, nimessä tulivat pyytämään itselleen paikkaa liittojuhlassa.
Tälleihmisyyden puhemiehellemyönnettiin paikka.
Toisaalta Mirabeaun vaikutus kasvoi päivä päivältä. Tämän valtavan taistelijan toimesta hovi sai kannattajia ei ainoastaan oikeistosta, vaan myöskin vasemmistosta. Kansalliskokous oli äänestänyt melkein haltioissaan neljänkolmatta miljoonan sivililistan kuningasta varten ja neljän miljoonan elinkoron kuningattarelle.
Siinä oli kummallekin riittävä korvaus niistä kahdensadankahdeksantuhannen frangin veloista, jotka he olivat suorittaneet kaunopuheisen kansanjohtajan puolesta, ja niistä kuudentuhannen frangin kuukausituloista, jotka he olivat hänelle taanneet.
Mirabeau ei ollut erehtynyt maaseutulaisten mielialasta. Ne liittolaiset, jotka Ludvig XVI oli ottanut puheilleen, tulivat Pariisiin tulvillaan ihastusta kansalliskokousta kohtaan, mutta myöskin kunnioitusta kuninkuutta kohtaan. He heiluttivat hattuaan herra Baillyn edessä ja huusivat: »Eläköön kansa!» Mutta he polvistuivat Ludvig XVI:n eteen, panivat miekkansa hänen jalkojensa juureen ja huusivat: »Eläköön kuningas!»
Valitettavasti kuningas oli liian vähän runollinen, liian vähän ritarillinen. Hän vastasi huonosti näihin sydämenpurkauksiin.
Valitettavasti kuningatar oli liian ylpeä, liiaksi lotringilainen, jos niin saa sanoa, eikä osannut panna oikeaa arvoa näihin alttiuden todistuksiin.
Nais-rukka! Hänen ajatustensa pohjalla oli jotakin synkkää, jotakin, mikä muistutti niitä mustia pilkkuja, jotka himmentävät aurinkoa.
Tämä synkkä jokin, hänen sydäntään samentava pilkku oli Charnyn poissaolo, Charnyn, joka olisi voinut tulla, mutta joka pysytteli markiisi de Bouillén lähettyvillä.
Mirabeaun tavattuaan hän oli hetken ajatellut ruveta ajan ratoksi liehimään tätä miestä. Kun tuo mahtava nero oli nöyrtynyt hänen edessään, oli hänen kuninkaallinen ja naisellinen itserakkautensa tuntenut miellyttävää kutkutusta. Mutta tarkemman harkinnan perästä, mitä on sydämelle nero, mitä merkitsevät intohimolle itserakkauden ja ylpeyden riemuvoitot?
Mirabeaussa kuningatar oli naisensilmällään nähnyt ennen kaikkea materialistisen miehen, sairaalloisen lihavuuden, kurttuiset, kuopalle painuneet, rokonarpiset kasvot, tulehtuneet silmät, lyhyen, paksun kaulan ja verrannut häntä heti Charnyyn. Charny, vuosiensa kukoistuksessa oleva komea aatelismies, miehekkäässä kauneudessaan voittamaton Charny, joka uljaassa asetakissaan muistutti taistelujen voitonsankaria, ja Mirabeau, joka, milloin nerous ei elävöittänyt hänen kookasta varttansa, toi mieleen valepukuisen papin! Kuningatar kohautti olkapäitään ja huoahti raskaasti. Yövalvonnan ja kyynelten tulehduttamin silmin hän tuijotti eteensä ja mutisi tuskaisella, nyyhkyttävällä äänellä: »Charny, oi, Charny!»
Mitä piittasi tämä nainen moisina hetkinään siitä, että kansa polvistui hänen eteensä? Mitä välitti hän tuosta ihmisjoukosta, joka taivaan tuulten vyöryttämän meren lailla aaltoili valtaistuimen juurella ja huusi: »Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!»? Mutta jos muuan ääni olisi kuiskannut hänen korvaansa: »Marie, mikään ei ole minussa muuttunut! Antoinette, minä rakastan teitä!» olisi tämä ääni saanut hänet uskomaan, ettei mikään ollut muuttunut hänen ympärillään, ja olisi tyynnyttänyt tuota sydäntä, seestänyt tuota otsaa enemmän kuin kaikki nämä huudot, kaikki nämä lupaukset, kaikki nämä valat.
Heinäkuun 14 päivä oli lopulta koittanut, välttämättä ja ajallaan, tuoden mukanaan ne suuret ja pienet tapahtumat, jotka luovat köyhien ja rikkaitten, kansan ja kuninkaitten historian.
Vaikka tämä ylväs heinäkuun 14 päivä tiesi hyvin joutuvansa valaisemaan ennenkuulumattoman suurenmoista, loistavaa näytelmää, koitti se pilvisenä, vihurisena ja sateisena.
Mutta ranskalaisten ominaisuuksia on osata nauraa sateisinakin juhlapäivinä.
Pariisin kansalliskaartilaiset ja maakuntien edustajat, jotka kello viidestä alkaen olivat sulloutuneet bulevardeille, likomärkinä ja nälkään nääntymäisillään, nauroivat ja lauloivat.
Vaikka Pariisin asujamisto ei kyennytkään suojaamaan heitä sateelta, koetti se sentään varjella heitä nälältä.
Kaikista ikkunoista alettiin heille laskea köysien avulla leipää, lihaa ja viinipulloja.
Sama oli laita kaikilla kaduilla, missä he liikkuivatkin. Heidän marssinsa aikana kerääntyi Mars-kentän valleille sataviisikymmentätuhatta katselijaa ja yhtä monta tuhatta niiden taakse.
Chaillotin ja Passyn amfiteatteriin oli ahtautunut väkijoukko, jonka päälukua oli mahdoton arvioida.
Suurenmoinen sirkus, suunnaton amfiteatteri, verraton arena, missä vietettiin Ranskan liittojuhla ja kerran juhlittaneen koko maailman yhdistymistä!
Näemmepä tuon juhlan tai emme, vähät siitä, lapsemme sen kyllä näkevät, maailma saa sen nähdä!
Ihmisen suurimpia erehdyksiä on uskoa, että tämä maailma on luotu vain hänen lyhyttä elämäänsä varten. Hän ei huomaa, että äärettömän lyhytaikaisten, katoovaisten ja muiden kuin Jumalan silmän näkemättömien elämien sarja luoajan, sen lyhemmän tai pitemmän ajanjakson, jonka kuluessa kaitselmus, tuo nelinisäinen Isis, kansojen kaitsija, suorittelee salaperäistä työtänsä, jatkaa herkeämätöntä luomispuuhaansa.
Ah, varmaankin kaikki, jotka silloin olivat läsnä, luulivat pitelevänsä siivistä sitä kaikkoavaa jumalatarta, jota sanotaan Vapaudeksi ja joka häipyy ja katoaa ilmestyäkseen jälleen kerta kerralta ylpeämpänä ja säteilevämpänä.
He erehtyivät, kuten erehtyivät heidän poikansa luullessaan sen ikiajoiksi kadonneen.
Mikä ilo, mikä luottamus vallitsikaan tässä joukossa, sekä siinä, joka istuen tai seisoen odotteli, että siinä, joka Chaillotin edustalle rakennettua puusiltaa pitkin tunkeutui Voittokaaren kautta Mars-kentälle!
Sitä mukaa kuin liittolaisedustajien pataljoonat marssivat kentälle remahti kaikista suista haltioitumisen huudahduksia — niihin sisältyi kenties kummastustakin.
Sillä milloinkaan ei ihmissilmä ollut katsellut tällaista näytelmää.
Mars-kenttä oli yhdessä kuukaudessa kuin taikaiskulla muutettu tasaisesta kentästä laaksoksi, joka oli kuusi kilometriä ympärimitaten.
Tämän laakson suunnikassivuilla istui tai seisoi kolmesataatuhatta katselijaa!
Kentän keskellä oli isänmaan alttari, jolle johtivat neljät portaat niiltä neljältä taholta, jonne alttarin yläpuolella kohoavan obeliskin sivut näyttivät.
Alttarin neljässä nurkassa paloivat suunnattomat suitsutuspannut; niissä paloi suitsutuspihkaa, jota kansalliskokouksen päätöksen mukaan sai polttaa vain Jumalan kunniaksi!
Alttarin reunoihin sommitellut kirjoitukset kuuluttivat kaikelle maailmalle, että Ranskan kansa on vapaa, ja kehoittivat toisiakin kansoja vapauteen!
Oi, sinua, isiemme suuri ilo! Sinä olit niin elävä, niin syvä, niin rehellinen, että sinun väreilysi on ulottunut meihin asti!
Ja kuitenkin taivas puhui kuin entisajan auguri!
Joka hetki sadekuuroja, tuulenpuuskia, synkkiä pilviä: 1793, 1814, 1815!
Ja silloin tällöin päivän pilkahtelua: 1830, 1848!
Ja jos joku profeetta olisi tullut ennustamaan sellaista tälle miljoonajoukolle, kuinka hänet olisi otettu vastaan?
Niinkuin kreikkalaiset Kalkaan, niinkuin trojalaiset Kassandran!
Mutta tänä päivänä kuunneltiin vain kahta ääntä: uskon ääntä ja sen vastauksena toivon ääntä.
Sotakoulurakennusten eteen oli pystytetty parvekkeita.
Nämä parvekkeet, jotka oli verhottu kankaalla ja joiden yläosaan oli ripustettu kolmiväriverhot, oli varattu kuningattarelle, hoville ja kansalliskokoukselle.
Kaksi samanlaista valtaistuinta, kolmen askelen päässä toisistaan, oli varattu kuninkaalle ja kansalliskokouksen puheenjohtajalle.
Kuningas, joka olitäksi ainoaksi päiväksinimitetty Ranskan kansalliskaartin kaikkivaltiaaksi ylipäälliköksi, oli siirtänyt ylipäällikkyyden Lafayettelle!
Lafayette oli siis tänä päivänä kuusimiljoonaisen aseellisen joukon generalissimus!
Hänen onnellaan oli kiire päästä huipulle; kun se paisuisi häntä suuremmaksi, haalistuisi se pian ja sammuisi kokonaan.
Tänä päivänä se olikin huippukohdassaan, mutta kuten yölliset aavenäyt vähitellen sivuuttavat inhimilliset mittasuhteet, oli sekin kasvanut muodottomasti hajotakseen lopulta usvapilveksi, sitten haihtuakseen ja kadotakseen.
Mutta liittojuhlan aikana kaikki oli todellista, kaikessa oli todellisuuden leima ja voima.
Kansassa, joka pian pirstoutuisi, kuninkaassa, jonka pää pian putoaisi, ja ylipäällikössä, joka pian ratsastaisi valkoisella hevosellaan maanpakoon.
Kylmän sateen valuessa maahan, vihurituulen liehtoessa, päivän — ei auringon — säteitten soutaessa synkän pilvikatoksen läpi työntyivät liittojuhlaedustajat tähän suunnattomaan sirkukseen Voittokaaren kolmesta portista. Tämän etuvartioston jälkeen, jonka viisikolmattatuhatta miestä kaarsi kahtena rivinä koko sirkuksen soikion, saapuivat Pariisin valitsijat, sitten kommuunin edustajat ja sen jälkeen kansalliskokouksen jäsenet.
Kaikki nämä joukko-osastot, joille oli varattu paikka sotakoulun eteen rakennetulla parvekkeella, kulkivat suorana rivistönä, jakautuivat kahtia kuin aalto kalliopaaden edessä kiertäessään isänmaan alttarin, mutta yhtyivät jälleen sen tuolla puolen ja tavoittivat etupäällään parvekkeen, takapään vielä käärmeen lailla luikerrellessa Voittokaaren kohdalla.
Valitsijoitten, kommuunin edustajien ja kansalliskokouksen jäsenten jäljessä tuli kulkueen loppuosa: liittojuhlan osanottajat, sotilasedustajat ja kansalliskaartit.
Jokaisella departementilla oli oma lippu, mutta ne oli kaikki kansallistutettu, yhdistetty sillä isolla kolmivärilippujen vyöllä, joka lausui silmälle ja sydämelle seuraavat kaksi sanaa, ne ainoat sanat, joilla kansat, Jumalan työmiehet, suorittavat suurtyönsä:Isänmaa ja yhteys.
Samalla hetkellä kun kansalliskokouksen puheenjohtaja nousi valtaistuimelleen, nousi kuningaskin omalleen ja kuningatar asettui paikalleen parvekkeelle.
Voi poloista kuningatarta! Hänen hovisaattueensa oli mitättömän pieni. Hänen parhaat ystävättärensä olivat pelästyneet ja hylänneet hänet. Jos olisi tiedetty, että kuningas oli Mirabeaun välityksellä saanut viisikolmatta miljoonaa, olisivat jotkut kenties palanneet, mutta sitä ei tiedetty.
Sitä taas, jota- än turhaan haki katseillaan, Marie-Antoinette tiesi, ettei kulta eikä valtakaan saisi häntä tulemaan hänen luokseen.
Kun ei Charnytä ollut, koettivat hänen silmänsä löytää edes jotkut ystävälliset ja uskolliset kasvot.
Hän kysyi, missä oli herra Isidor de Charny ja miksi, kun kuninkuudella oli niin vähän kannattajia suuressa joukossa, sen puolustajat eivät olleet paikallaan kuninkaan ympärillä tai kuningattaren jalkojen juuressa.
Kukaan ei tiennyt, missä Isidor de Charny oli, ja jos hänelle olisi vastattu, että varakreivi juuri silloin saattoi muuatta pientä talonpoikaistyttöä, rakastajatartaan, vaatimattomaan asuntoon Bellevuen vuoren rinteelle, olisi hän varmaankin kohauttanut säälivästi olkapäitään, ellei hänen sydäntään olisi lemmenkateus kouristanut.
Kukapa tietää, eikö tämä Caesarien perijätär olisi luopunut valtaistuimesta ja kruunusta, olisi tyytynyt tuntemattoman talonpoikaistytön, vähäpätöisen tilanhoitajan tyttären osaan, jos Olivier rakastaisi häntä vielä niin kuin Isidor rakasti Catherinea.
Sentapaiset ajatukset varmaankin kiertelivät hänen aivoissaan, kun Mirabeau siepaten yhden noista epämääräisistä katseista, joka oli kuin taivaan sade tai kuin ukon salama, ei malttanut olla lausumatta ääneensä:
»Mutta mitä tuo taikurinainen oikein ajattelee!»
Jos Cagliostro olisi kuullut nämä sanat, olisi hän kenties vastannut: »Hän ajattelee sitä kohtalokasta konetta, jonka minä näytin hänelle Taverneyn linnassa vesikarahvissa ja jonka hän näki uudelleen eräänä iltana Tuileries-palatsissa tohtori Gilbertin piirtämänä.» Hän olisi erehtynyt, tuo suuri tietäjä, joka erehtyi ani harvoin.
Kuningatar ajatteli poissaolevaa Charnyta ja sammunutta rakkautta.
Sitä hän ajatteli viidensadan rummun päristessä ja kahdentuhannen soittimen raikuessa, jotka äänet miltei hukkuivat huutoihin: »Eläköön kuningas! Eläköön laki! Eläköön kansa!»
Äkkiä syntyi syvä hiljaisuus.
Kuningas ja kansalliskokouksen puheenjohtaja istuutuivat. Kaksisataa valkokasukkaista pappia lähestyi alttaria. Heidän edellään asteli Autunin piispa, herra de Talleyrand, kaikkien menneitten, nykyisten ja tulevien valan vannojien suojelija.
Hän nousi onnahtaen alttarin portaat, tuo Mefistofeles, joka odotteliFaustia, joka ilmestyisi vendemiairen 13 päivänä.
Autunin piispan lukema messu! Olimme unohtaneet mainita tämän seikan huonojen enteitten joukossa.
Juuri silloin myrsky yltyi, tuntui kuin taivas olisi pannut vastalauseensa tuota väärää pappia vastaan, joka oli menossa häväisemään messun pyhyyttä ja kohottamaan Herran pyhâtössä rinnan, jota niin monet väärät valat tulisivat saastuttamaan.
Departementtien liput ja kolmiväriset viirit, jotka oli tuotu alttarin kupeelle, muodostivat sen ympärille tuhatvärisen liehuvan vyön, jota lounaispuhuri vihaisesti riuhtoi.
Kun messu oli toimitettu, astui Talleyrand jonkun porrasaskelman alemmas ja siunasi kansallislipun ja kahdeksankymmenen kolmen departementin viirit. ‘
Sitten alkoi pyhä valanvannonta.
Ensimmäiseksi Lafayette vannoi kuningaskunnan kansalliskaartien nimessä.
Kansalliskokouksen puheenjohtaja vannoi sitten Ranskan nimessä.
Sen jälkeen kuningas vannoi omassa nimessään.
Lafayette hyppäsi ratsultaan maahan, astui alttarin edessä olevan aukion yli, nousi portaat, paljasti miekkansa, painoi sen kärjen raamatulle ja lausui lujalla, vakaalla äänellä:
»Me vannomme ikuista uskollisuutta kansalle, laille, kuninkaalle. Vannomme suojelevamme voimiemme mukaan kansalliskokouksen säätämää ja kuninkaan vahvistamaa hallitusmuotoa, turvaamme, lakien mukaan, henkilökohtaisen vapauden ja omistusoikeuden koskemattomuuden, viljan ja elintarpeitten jakelun valtakunnassa, yleisten verojen kannon, minkälaatuisia ne ovatkin; vannomme olevamme yhtä kaikkien ranskalaisten kanssa veljeyden katkeamattomien siteitten muodossa.»
Tämän valan aikana vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.
Mutta tuskin oli vala vannottu, kun sata kanuunaa jyrähti; se oli merkki naapuridepartementeille.
Kaikista kaupungin linnoituskista sinkosi nyt suunnaton salama ja sitä seurasi ihmisten keksimä uhkaava jyrinä, joka, mikäli ylemmyyttä arvioidaan hävityskyvyn mukaan, oli ammoin sitten voittanut Jumalan ukonjylinän.
Niinkuin veteen viskattu kivi synnyttää karerenkaan, joka keskuksesta loittonee ja häipyy lopulta rantaan, samoin tämä salamarengas, tämä jylinänkaiku kiiti keskuksestaan ympäristöön, Pariisista rajalle, Ranskasta ulkomaille.
Sitten nousi kansalliskokouksen puheenjohtaja ja kaikkien edustajien seistessä hänen ympärillään hän vannoi:
»Minä vannon uskollisuutta kansalle, laille, kuninkaalle. Minä vannon suojelevani voimieni mukaan kansalliskokouksen säätämää ja kuninkaan vahvistamaa hallitusmuotoa.»
Tuskin hän oli lopettanut, kun sama salama välähti, sama ukkonen jyrähti ja sama kaiku kiiri Ranskan rajoille saakka.
Sitten tuli kuninkaan vuoro.
Hän nousi.
Hiljaa! Kuunnelkaa tarkoin, millä äänellä hän vannoo kansallisvalan, jonka hän sydämessään rikkoo jo sitä vannoessaan.
Varokaa, sire, pilvet hajoavat, taivas seestyy, aurinko pilkoittaa.
Aurinko on. Jumalan silmä! Jumala katselee teitä.
»Minä, ranskalaisten kuningas», sanoi Ludvig XVI, »minä vannon sen vallan nojalla, jonka valtion perustuslaki minulle antaa, säilyttäväni kansalliskokouksen säätämän ja minun vahvistamani hallitusmuodon ja hallitsevani lakien mukaan.»
Ah, sire, sire, miksette tälläkään kerralla vannonut alttarilla?
Kesäkuun 21 päivä vastaa heinäkuun 14 päivälle, Varennes ratkaiseeMars-kentän arvoituksen.
Mutta olipa vala väärä tai vilpitön, se sai silti salamansa ja jylinänsä.
Sata panosta laukaistiin, niinkuin oli laukaistu Lafayettelle ja kansalliskokouksen puheenjohtajalle ja departementtien tykistö lausui kolmannen kerran Euroopan kuninkaille seuraavan uhkaavan viestin: »Varokaa, Ranska on jalkeilla! Varokaa, Ranska tahtoo olla vapaa ja niinkuin muinen Rooman lähettiläs toi viittansa poimuissa rauhan tai sodan, niin Ranskakin on valmis ravistelemaan viittaansa koko maailman yli!»
Täällä käy karkelo!
Tässä väkijoukossa vallitsi hetken aikaa suunnaton ilo.
Mirabeau unohti tuokioksi kuningattaren, Billot unohti tuokioksiCatherinen.
Kuningas poistui yksimielisten suosionosoitusten raikuessa.
Kansalliskokous meni istuntosaliinsa ja sen mukana sama saattue, joka oli tullutkin sen kanssa.
Lippu, jonka Pariisin kaupunki oli lahjoittanut armeijan sotavanhuksille, päätettiin ripustaa kansalliskokouksen istuntosalin holvikattoon muistomerkiksi tuleville lainsäätäjille siitä onnellisesta ajankohdasta, jota vastikään oli juhlittu, ja vertauskuvaksi muistuttamaan sotajoukoille, että ne ovat kahden valtiovallan alamaisia ja että ne voivat levittää tämän lipun vain näiden molempien keskinäisellä suostumuksella.
Aavistiko Chapelier, jonka ehdotuksesta tämä päätös tehtiin, että koittaisi heinäkuun 27, helmikuun 24 ja joulukuun 2 päivä?
Tuli ilta. — Päivän juhla oli vietetty Mars-kentällä, illan juhla vietettiin entisen Bastiljin paikalla.
Kahdeksankymmentäkolme puuta — yhtä monta puuta kuin oli departementteja — kattoi lehvistöllään ne kahdeksan linnantornia, joiden perustukseen ne oli istutettu. Lamppujonot ulottuivat puusta puuhun. Keskeltä kohosi valtavan pitkä mastopuu ja siinä liehui viiri, johon oli kirjailtu sana VAPAUS. Lähellä vallihautaa, avoimeksi jätetyssä kuopassa oli maahan vajoamassa rautasinkilöitä, kahleita, Bastiljin ristikkoportit ja kuuluisa kellotaulu, johon oli kuvattu kahleita kantavia orjia. Sen lisäksi oli ne vankikopit, jotka olivat kostuneet monen monista vuodatetuista kyynelistä ja pakahtuneet monen monista voihkaisuista, jätetty ammolleen ja valaistu synkeän, hämäriksi. Ja kun sitten lehvistön seasta kuuluvan soiton houkuttelemana meni paikalle, missä varemmin oli ollut vankilan sisäpiha, näki kirkkaasti valaistun tanssisalin; käytävän yläpuolella oli sanat, jotka vain totesivat Cagliostron ennustaneen oikein:
Bastiljin ympärille, tähän tilapäiseen katveeseen, joka kuvasi vanhaa linnoitusta miltei yhtä tarkasti kuin arkkitehti Palloyn muovailemat pikku kivet, oli sijoitettu tuhansia pöytiä. Yhden ääressä pari miestä vahvisti voimiaan, jotka päiväinen marssi ja alituinen liikunto oli herpaannuttanut.
Heidän edessään oli valtava sianmakkara, neljän naulan leipä ja kaksi viinipulloa.
»Totisesti», sanoi toinen tyhjentäen yhdellä siemauksella lasinsa — nuorempi näistä miehistä, jolla oli kansalliskaartin kapteenin univormu, seuralaiselleen, joka näytti ainakin kaksi kertaa vanhemmalta ja oli puettu liittolaisen asuun — »totisesti, onpa mieluista syödä silloin kun on nälkä ja juoda silloin kun on jano!»
Lyhyen äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:
»Mutta eikö teidän siis olekaan jano eikä nälkä, ukko Billot?»
»Olen syönyt ja juonut», vastasi tämä, »minun ei ole enää jano eikä nälkä, vaan…»
»Vaan mikä?»
»Sanon sen sinulle, hyvä ystävä, kun koittaa hetki, jolloin minä istun ruokapöytään.»
Pitou ei huomannut Billotin vastauksessa kaksimielistä ajatusta. Billot oli juonut ja syönyt hyvin vähän päivän rasituksesta jasen aiheuttamasta nälästähuolimatta, kuten Pitou sanoi, mutta heidän lähdettyään Villers-Cotteretsista Pariisiin ja seuraavien viiden päivän tai oikeammin viiden Marskentän töissä vietetyn yön aikana Billot oli niinikään juonut ja syönyt tuiki vähän.
Pitou tiesi, että eräät mielentilat, olematta mitenkään vaarallisia, voivat hetkittäin riistää ruokahalun voimakkaimmastakin ruumiista, ja joka kerta kun hän huomasi, kuinka vähän Billot söi, oli hän kysynyt, kuten äskenkin, miksei hän syönyt. Tähän kysymykseen Billot oli aina vastannut, ettei hänen ollut nälkä. Pitou oli tyytynyt tähän vastaukseen.
Mutta yksi seikka kummastutti Pitouta. Se ei ollut Billotin vatsan kohtuullisuus. Kukin syököön tai olkoon syömättä, ja mitä vähemmän Billot söi, sitä enemmän jäi Pitoulle. Häntä kummastutti Billotin niukkasanaisuus.
Kun Pitou aterioi seurassa, puheli hän mielellään. Hän oli huomannut, että seurustelu, nielemistä haittaamatta, edisti ruoansulatusta. Tämä huomio oli syöpynyt hänen mieleensä niin lähtemättömäksi, että milloin hän söi yksin hän lauloi.
Ellei hän näet ollut alakuloinen.
Mutta nyt Pitoulla ei ollut syytä alakuloisuuteen, päinvastoin.
Haramontissa oli hänen elämänsä viime ajat ollut perin miellyttävää. Kuten olemme nähneet, Pitou rakasti tai oikeammin palvoi Catherinea. Kehoitamme lukijaa käsittämään tuon sanan kirjaimellisesti ja vastaamaan, mitä kaipaa italialainen tai espanjalainen, joka palvoo neitsyt Maariaa? Nähdä neitsyt Maarian, polvistua neitsyt Maarian eteen ja rukoilla neitsyt Maariaa…
Mitä teki Pitou?
Joka ilta hän meni Clouise-kalliolle, näki Catherinen, polvistuiCatherinen eteen ja rukoili Catherinea.
Ja tuo nuori tyttö, joka oli syvästi kiitollinen Pitoun tekemistä korvaamattomista palveluksista, salli hänen olla. Hänen ajatuksensa harhailivat toisaalla, kauempana, korkeammalla.
Mutta toisinaan kelpo nuorukaisemme sentään tunsi lemmenkateutta. Silloin kun hän toi postista Isidorin kirjeen ja vei postiin Catherinen kirjeen.
Mutta sittenkin oli silloinen tilanne verrattomasti miellyttävämpi kuin se, joka oli uhannut häntä maatilalla, kun hän ensimmäisen kerran palasi Pariisista ja kun Catherine, joka piti Pitouta kansanvillitsijänä, ylimystön ja aateliston vihollisena, oli karkoittanut hänet talosta sanoen, ettei maatilalla ollut enää hänelle työtä.
Pitoulla ei ollut syytä epäillä, ettei tätä tilannetta jatkuisi ikuisesti.
Niinpä hän olikin lähtenyt Haramontista hyvin murheissaan, mutta koska hänen sotilasarvonsa velvoitti häntä näyttämään hyvää esimerkkiä, oli hän sanonut hyvästit Catherinelle, uskonut tytön ukko Clouisin haltuun ja luvannut palata niin pian kuin mahdollista.
Pitou ei siis ollut jättänyt jälkeensä mitään sellaista, joka olisi voinut tehdä hänet alakuloiseksi.
Pariisissa Pitou ei liioin ollut kokenut mitään sellaista, joka olisi voinut herättää hänen sydämessään mainitunlaisen tunteen.
Hän oli tavannut tohtori Gilbertin, tilittänyt tältä saamansa viisikolmatta louisdoria ja esittänyt niiden kolmenneljättä kansalliskaartilaisen kiitokset, jotka hän oli näiden viidenkolmatta louisdorin avulla vaatettanut. Tohtori Gilbert oli antanut hänelle jälleen viisikolmatta louisdoria, jotka hän saisi käyttää, ei enää yksinomaan kansalliskaartin hyväksi, vaan myöskin omiksi tarpeikseen.
Pitou oli ottanut tämän lahjan vastaan vilpittömin, teeskentelemättömin mielin.
Koska herra Gilbert, joka oli hänen jumalansa, antoi, ei ollut pahaa siinä, että otti annin vastaan.
Kun Jumala antoi sateen tai paisteen, ei Pitoun mieleen ollut milloinkaan juolahtanut turvautua sateen- tai päivänvaloon evätäkseen nämä Jumalan lahjat.
Ei, hän otti vastaan molemmat ja kukkien, taimien, puiden lailla hän oli alati huomannut niiden virkistävän vaikutuksen.
Lyhyen äänettömyyden jälkeen oli Gilbert kohottanut kauniin ajattelijanpäänsä ja sanonut hänelle:
»Kuulehan, Pitou ystävä, minä luulen, että Billotilla on minulle paljo kerrottavaa. Etkö haluaisi sillaikaa kun minä juttelen Billotin kanssa käydä tapaamassa Sebastienia?»
»Voi, niin mielelläni, herra Gilbert», huudahti Pitou ja taputti käsiään kuin lapsi. »Jo kauan on mieleni tehnyt päästä häntä tapaamaan, mutten ole uskaltanut pyytää teiltä lupaa.»
Gilbert tuumi vielä hetken.
Sitten hän otti kynän, kirjoitti muutaman sanan ja taittoi paperin kirjeeksi, jonka hän osoitti pojalleen.
»Kas niin», sanoi hän, »ota ajuri ja mene tervehtimään Sebastienia. Sen mukaan mitä hänelle kirjoitin hän ilmeisesti lähtee vierailulle. Sinä saatat häntä sinne, minne hän menee, eikö niin, Pitou? Odottelet häntä portilla. Hän antaa sinun odottaa ehkä tunnin, kenties kauemminkin. Mutta minä tunnen sinun hyvän sydämesi. Sinä päättelet tekeväsi minulle palveluksen etkä ikävysty.»
»Oh, en suinkaan, saatte olla rauhassa», sanoi Pitou, »en ikävysty milloinkaan, herra Gilbert. Voinhan sitäpaitsi poiketa matkalla leipuriin ja ostaa aimo palasen leipää ja jos aika käy pitkäksi, pureskelen leipää.»
»Hyvä keino!» myönsi Gilbert. »Mutta muista, Pitou», lisäsi hän hymyillen, »ettei ole terveellistä syödä kuivaa leipää, on hyvä juoda myös jotakin».
»No, minä ostan leivän lisäksi palasen silavaa ja viinipullon.»
»Se kelpaa!» huudahti Gilbert.
Tämän rohkaisun kannustamana Pitou lähti ulos, otti ajurin ja opastutti itsensä Saint-Louisin opistoon, kysyi Sebastienia, joka käveli puutarhassa, syleili häntä kuin Herakles Telefota ja syleiltyään häntä tarpeekseen laski hänet maahan ja antoi hänelle tohtori Gilbertin kirjeen.
Sebastien suuteli kirjettä osoittaen siten, kuinka kunnioittavasti ja hellästi hän rakasti isäänsä.
»Pitou», sanoi hän sitten, »eikö isäni ole sanonut sinulle, että sinun pitäisi saattaa minut jonnekin?»
»Kyllä vain, jos jonnekin lähdet.»
»Tietysti minä lähden», sanoi poika vilkkaasti, »ja sinä saat mainita isälle, että minä lähden mielelläni».
»Hyvä», virkkoi Pitou, »tuntuu siltä, että menet paikkaan, missä sinulla on hauskaa».
»Siinä paikassa olen käynyt vain kerran, Pitou, mutta sinne menen aina hyvin onnellisena.»
»Eipä siis muuta kuin mennä ilmoittamaan apotti Bérardierille, että lähdet ulos. Portilla odottaa ajuri ja minä vien sinut mukanani.»
»Jottemme tuhlaisi aikaa, niin mene sinä, Pitou ystävä, viemään apotille isäni terveiset. Sillaikaa minä pukeudun ja tapaan sinut pihalla.»
Pitou toimitti asian opiston johtajalle, sai Sebastienille lähtöluvan ja poistui pihalle.
Apotti Bérardierin tapaaminen oli melkoisesti hivellyt Pitoun itserakkautta. Hän oli esittäytynyt samaksi maalaistomppeliksi, joka kypäri päässä, sapeli kupeella ja huonosti puettuna oli Bastiljin valtauspäivänä, täsmälleen vuosi sitten, herättänyt tavatonta huomiota opistossa sekä aseistuksensa että vajavaisen pukunsa johdosta. Tänään hänellä oli päässä kolmikolkkahattu, yllä sininen nuttu, jossa oli valkoiset pielet, jalassa lyhyet housut, asetakki, kapteenin olkalaput. Tänään hänessä oli sitä varmaa itsetietoisuutta, jota kansalaisten kunnioittava suhtautuminen ihmiseen valaa. Tänään hän esiintyi liittolaisedustajana, lyhyesti, miehenä, jolla oli oikeus vaatia kunnioittavaa kohtelua.
Apotti Bérardier kohtelikin häntä huomaavasti.
Melkein samalla hetkellä kun Pitou tuli alas opiston johtajan portaita, ilmestyi Sebastien oppilasosaston portaille.
Sebastien oli vielä kuin lapsi. Hän oli miellyttävän näköinen, kuudentoista tai seitsemäntoista ikäinen nuorukainen, jonka kasvoja kehysti kaunis, kastanjanruskea tukka ja jonka sinisissä silmissä säihkyi nuoruuden ensimmäinen hehku, kultaisena kuin koittavan päivän rusko.
»Tässä olen», sanoi hän iloisesti Pitoulle. »Lähtekäämme.»
Pitou silmäili häntä niin ihastuneena ja niin kummissaan, ettäSebastienin täytyi toistaa äskeiset sanansa.
Vasta tämä toinen kehoitus sai Pitoun seuraamaan nuorukaista.
Portilla Pitou sanoi Sebastienille:
»Ah, niin, enhän minä tiedäkään, minne olemme menossa. Sinun asiasi siis on ilmoittaa ajurille osoite.»
»Ole huoleti», kehoitti Sebastien.
Sitten hän sanoi ajurille:
»Coq-Héronin katu yhdeksän, ensimmäinen ajoportti Coquillière-kadulta tullessa.»
Tämä osoite ei ilmaissut Pitoulle mitään. Mutta vastaan inttämättä hän nousi Sebastienin perässä ajoneuvoihin.
»Mutta, hyvä Pitou», sanoi Sebastien, »jos henkilö, jota menen tapaamaan, on kotosalla, voin viipyä hänen luonansa tunnin, ehkä kauemminkin».
»Älä välitä siitä, Sebastien», lohdutteli Pitou ja aukaisi leveän suunsa iloiseen nauruun, »se mahdollisuus on otettu huomioon. Hei, ajuri, pysäyttäkää!»
Oltiin juuri menossa erään leipuriliikkeen ohitse. Ajuri pysäytti. Pitou poikkesi sisälle, osti kahden naulan leivän ja palasi ajoneuvoihin.
Vähän edempänä Pitou pysäytti ajurin toistamiseen.
Erään anniskelun eteen.
Pitou meni ostamaan viinipullon ja palasi Sebastienin viereen.
Vielä kolmannenkin kerran Pitou pysäytti ajurin, tällä kerralla leikkelemyymälän eteen.
Pitou poistui hetkeksi vaunuista ja osti neljänneksen silavaa.
»Ja nyt», sanoi, »ajakaa pysähtymättä Coq-Héronin kadulle saakka.Minulla on kaikki mitä tarvitsen.»
»Hyvä», huomautti Sebastien, »ymmärrän tarkoituksesi ja voin olla ihan levollinen».
Ajoneuvot vierivät Coq-Héronin kadulle ja pysähtyivät vasta numero 9:n kohdalla.
Mitä lähemmäs tätä taloa tultiin, sitä kiihtyneemmäksi muuttui Sebastienin mieliala. Hän seisoi vaunuissa, kurkottautui ikkunasta ulos ja huusi ajurille:
»Nopeammin, ajuri, nopeammin toki!»
Ajurin ja hänen kahden koninsa kunniaksi on mainittava, ettei hoputus vilkastuttanut rahtuakaan ajoneuvojen kulkua.
Mutta koska kaikilla asioilla on päätekohta, purolla joessa, joella kymessä, kymellä valtameressä, niin ajoneuvotkin lopulta ehtivät Coq-Héronin kadulle ja pysähtyivät, kuten sanottu, numero 9:n kohdalla.
Ajurin apua odottamatta Sebastien aukaisi heti oven, syleili vielä kerran Pitouta, hypähti kadulle, soitti tuimasti ovikelloa ja kun ovi aukeni, kysyi hän portinvartijalta, oliko kreivitär de Charny kotona. Ennenkuin hänelle vastattiinkaan, riensi hän jo paviljonkiin päin.
Portinvartija, joka näki kauniin ja hyvin puetun lapsen, ei yrittänyt häntä pidätellä, ja koska kreivitär oli kotona, tyytyi hän sulkemaan oven katsottuaan sitä ennen tarkoin, ettei kukaan muu yrittänyt tunkeutua pojan mukana taloon.
Viittä minuuttia myöhemmin, juuri kun Pitou paloitteli veitsellään silavakimpaletta, piteli avattua viinipulloa polviensa välissä ja painoi kauniit hampaansa tuoreen leivän ruskeutettuun kuoreen, aukeni vaunujen ovi ja portinvartija, hattu kädessä, lausui Pitoulle seuraavat sanat, vieläpä kahteen kertaan:
»Rouva kreivitär de Charny pyytää herra kapteeni Pitouta ystävällisesti tulemaan hänen luoksensa sen sijaan että herra Pitou odottaisi Sebastien-herraa vaunuissa.»
Kuten sanottu, Pitoulle piti toistaa tämä lause kahdesti, mutta koska toisella kerralla ei enää ollut mahdollisuutta väärinkäsitykseen, täytyi hänen murhemielin nielaista suupalansa, kääriä jälleen paperiin jo paloiteltu silava ja panna viinipullo huolellisesti vaunujen nurkkaan, jottei viini vuotaisi kuiviin.
Lopen hämillään hän sitten seurasi portinvartijaa. Mutta hänen hämmästyksensä vain yltyi, kun hän näki eteisessä kauniin naisen, joka Sebastienia syleillen ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
»Herra Pitou, olette tehnyt minut niin odottamattoman iloiseksi tuomalla Sebastienin luokseni, että olen halunnut kiittää teitä henkilökohtaisesti.»
Pitou katseli ja sopersi jotakin, mutta antoi kauniin naiseni käden pysyä ojennettuna.
»Tartu tuohon käteen ja suutele sitä, Pitou», kehoitti Sebastien.»Äitini sallii sen.»
»Äitisi?» ihmetteli Pitou.
Sebastien nyökäytti päätänsä.
»Niin, hänen äitinsä», sanoi Andrée katse iloa säteillen. »Hänen äitinsä, jonka luokse olette hänet tuonut yhdeksän kuukautta kestäneen eron jälkeen. Hänen äitinsä, joka on nähnyt hänet vain kerran ja joka toivoen, että toisitte hänet vielä toistekin tänne, ei halua pitää sitä teiltä salassa, vaikka se salaisuus olisi hänen turmionsa, jos se tulisi ilmi.»
Aina kun vedottiin Pitoun sydämeen ja alttiuteen, sai olla varma, että tuo kelpo poika siinä samassa voitti hämminkinsä ja epäröintinsä.
»Ah, madame», sanoi hän, tarttui käteen, jonka kreivitär de Charny ojensi hänelle, ja suuteli sitä, »olkaa rauhassa, salaisuutenne säilyy!»
Hän ojentautui ja laski arvokkain elein käden sydämelleen.
»Ja nyt, herra Pitou», jatkoi kreivitär, »poikani sanoi, ettette ole vielä syönyt aamiaista. Astukaa ruokasaliin ja sillaikaa kun minä juttelen Sebastienin kanssa — suottehan äidille sen ilon? — teille tarjotaan ateria ja siten saatte menetetyn ajan takaisin.»
Ja tervehdittyään Pitouta katsein, jommoista hän ei ollut milloinkaan suonut Ludvig XV:n tai Ludvig XVI:n hovin rikkaimmille ylimyksillekään, hän talutti Sebastienin salongin kautta makuusuojaan saakka ja jätti hölmistyneen Pitoun ruokasalissa odottamaan annetun lupauksen vaikutusta.
Jonkun tovin kuluttua tämä lupaus toteutuikin. Kaksi kyljystä, kylmä kana ja lautasellinen hilloa tuotiin pöytään, jolla jo ennestään oli pullo bordeaux-viiniä, venetsian-kristallista tehty lasi, hieno kuin harso, ja kasa kiinan-posliinisia lautasia.
Vaikka tarjoilu olikin näin loistavaa, emme uskalla väittää, ettei Pitou olisi kaivannut kahden naulan leipää, silavaa ja vihreäsinettistä viinipulloa.
Juuri kun hän alkoi paloitella kanaa, ahmittuaan sitä ennen molemmat kyljykset, aukeni ruokasalin ovi ja huoneeseen astui muuan nuori mies, joka aikoi mennä salista suoraa päätä viereiseen salonkiin.
Pitou nosti päänsä, nuori aatelimies painoi katseensa alas, sillä he olivat tunteneet toisensa heti ja samaan aikaan kuului kaksi huudahdusta:
»Herra varakreivi de Charny!»
»Ange Pitou!»
Pitou nousi, hänen sydämensä sykki rajusti. Nuoren miehen näkeminen toi hänen mieleensä hänen elämänsä tuskallisimmat muistot.
Isidor puolestaan muisti Pitoun nähdessään vain sen kiitollisuudenvelan, jossa Catherine oli tähän kelpo nuorukaiseen.
Hän ei tiennyt, ei voinut mitenkään edes aavistaa, kuinka syvästi Pitou rakasti Catherinea, niin syvästi, että oli voinut siitä rakkaudesta ammentaa voimaa uhrautumiseensa. Sen vuoksi hän astuikin suoraan Pitoun luo, jossa hän asetakista ja kaksinkertaisista olkanauhoista huolimatta ja vanhan tottumuksen mukaan näki vain haramontilaisen maalaispojan, Susilehdon jäniksenpyytäjän ja Billotin maatalon rengin.
»Ah, tekö se olettekin, herra Pitou», sanoi hän, »hauskaa tavata teidät saadakseni kiittää kaikesta sydämestäni teitä niistä palveluksista, jotka olette meille tehnyt».
»Herra varakreivi», vastasi Pitou lujalla äänellä, vaikka koko hänen ruumiinsa vapisi, »kaikki palvelukseni olen tehnyt neiti Catherinen hyväksi, yksinomaan hänen hyväkseen».
»Niin kyllä, siihen asti kun saitte kuulla, että minä rakastan häntä; siitä lähtien minä olen ottanut osan näistä palveluksista, ja koska teillä kirjeitten kuljetuksesta ja Clouise-kalliolle rakennetun pikku majan takia on varmaankin ollut menoja…»
Ja Isidor siirsi kätensä taskuun päin ikäänkuin sillä liikkeellä koetellakseen Pitoun omaatuntoa.
Mutta Pitou ehkäisi hänet.
»Hyvä herra», sanoi hän äänessä se arvokas sävy, jonka hänen esiintymisessään toisinaan kummakseen tapasi, »teen palveluksia silloin kun voin, mutten myy niitä. Sanon muuten vielä kerran, että olen palvellut yksinomaan neiti Catherinea. Neiti Catherine on ystäväni. Jos hän arvelee olevansa minulle velkaa jotakin, järjestää hän sen asian minun kanssani. Mutta te, herra varakreivi, ette ole minulle velkaa mitään, sillä minä olen tehnyt kaikki neiti Catherinen enkä mitään teidän hyväksenne. Teillä ei siis ole syytä tarjota minulle mitään.»
Nämä sanat ja etenkin Pitoun äänensävy kummastuttivat Isidoria. Ehkä hän vasta silloin huomasi, että sanojen lausujan yllä oli upseeritakki ja olalla kapteenin merkkinauhat.
»Kuinka tahansa, herra Pitou», intti Isidor ja taivutti kevyesti päätänsä, »minä olen teille velkaa jotakin ja minulla on teille jotakin tarjottavaa. Olen teille velkaa kiitokseni ja minun on tarjottava teille käteni. Minä toivon, että suotte minulle ilon hyväksymällä edellisen ja kunnian puristamalla jälkimäistä.»
Isidorin vastauksessa ja sitä seuranneessa eleessä oli sellaista suuruutta, että Pitou masennettuna ojensi kätensä ja kosketti sormenpäillään Isidorin sormia.
Tällöin kreivitär de Charny ilmestyi salongin kynnykselle.
»Herra varakreivi», sanoi hän, »olette tiedustellut minua.
Tässä olen.»
Isidor kumarsi Pitoulle, noudatti kreivittären kutsua ja astui salonkiin.
Mutta kun hän aikoi sulkea oven, voidakseen häiriintymättä puhella kreivittären kanssa, työnsi Andrée sen takaisin, niin että se jäi raolleen.
Kreivittären tarkoitus ilmeisesti oli, että se saisi olla raollaan.
Pitou joutui siis kuulemaan, mitä salongissa puhuttiin.
Hän huomasi, että salongin peräovi, se, josta pääsi makuusuojaan, oli niinikään auki. Sebastienkin voisi siis itse näkymättömänä kuulla, mitä kreivitär ja varakreivi toisilleen sanoivat, kuten hän itsekin kuulisi.
»Olette kysellyt minua, herra», sanoi kreivitär langolleen.
»Saanko tietää, miksi kunnioitatte minua vierailullanne?»
»Madame», vastasi Isidor, »sain eilen kirjeen Olivierilta ja siinä, kuten muissakin minulle lähettämissään kirjeissä, hän pyytää minua tuomaan teille sydämelliset tervehdykset Hän ei tiedä vielä, milloin voi palata Pariisiin. Hän olisi ylen onnellinen, niin hän sanoo, jos saisi teiltä joitakin tietoja joko siten, että lähettäisitte minun välitykselläni hänelle kirjeen tai että yksinkertaisesti lähetätte hänelle suulliset terveiset.»
»Hyvä herra», sanoi kreivitär, »en ole toistaiseksi voinut vastata kirjeeseen, jonka herra kreivi minulle lähtiessään kirjoitti; koska en tiedä hänen osoitettaan. Mutta turvaudun mielelläni välitykseenne täyttääkseni kuuliaisen ja kunnioittavan aviopuolison velvollisuudet. Jos siis suvaitsette tulla huomenna uudelleen, on herra de Charnylle menevä kirje valmiina.»
»Kirjoittakaa kirje valmiiksi, madame. Mutta koska en voi tulla huomenna sitä noutamaan, tulen viiden tai kuuden päivän perästä. Minun on lähdettävä välttämättömälle matkalle! Tällä hetkellä en osaa sanoa, kauanko sillä matkalla viivyn, mutta palattuani tulen teitä heti tervehtimään ja ottaman vastaan minulle antamanne tehtävän.»
Isidor kumarsi kreivittärelle, joka vastasi hänen tervehdykseensä ja osoitti hänelle toisen tien ulos. Varakreivi ei näet palannutkaan ruokasaliin, missä Pitou, ahmittuaan kanan, kuten oli ahminut kyljyksetkin, paraikaa kävi käsiksi hilloastiaan.
Hilloastia oli ollut jo kauan tyhjänä kuten lasikin, josta, Pitou oli tyhjentänyt viimeisenkin bordeaux-viinitilkan, kun kreivitär ilmestyi saliin Sebastienin kanssa.
Olisi ollut vaikea tuntea kankeaa neiti de Taverneyta tai vakavaa kreivitär de Charnyta tässä nuoressa äidissä, jonka silmät säteilivät iloa ja jonka huulia kirkasti riemuitseva hymy, kun hän poikaansa nojaten tuli esille. Ensimmäistä kertaa vuodatetut ja tähän asti tuntemattomat, suloiset kyyneleet olivat luoneet hänen kalpeille poskilleen heleää hehkua, joka kummastutti Andréeta itseäänkin. Äidinrakkaus, tuo naisen olemuksen toinen puoli, oli muuttanut hänet tällaiseksi niiden parin tunnin aikana, jotka hän oli viettänyt lapsensa parissa.
Vielä kerran hän peitti Sebastienin kasvot suudelmilla. Sitten hän luovutti lapsensa Pitoulle ja puristi tuon kelpo nuorukaisen karheaa kättä valkoisilla käsillään, jotka tuntuivat lämmenneeltä, elävältä marmorilta.
Sebastien puolestaan syleili Andréeta haltioituneesti, kuten hänen tapansa oli kaikessa mitä hän teki. Tätä lämpöä ei jäähdyttänyt edes se varomaton huudahdus, jota Andrée ei ollut voinut pidättää, kun Sebastien oli puhunut Gilbertistä.
Saint-Louisin opiston yksinäisyydessä ja eristettyyn puutarhaan tehdyillä kävelyillä oli lempeä äidinhaamu ilmestynyt hänen eteensä ja rakkaus oli vähitellen juurtunut hänen sydämeensä. Siitä johtui, että kun Sebastienille tuli Gilbertin kirje, joka salli hänen Pitoun mukana viettää tunnin pari äitinsä seurassa, tämä kirje oli täyttänyt pojan salaisimmat ja hartaimmat toiveet.
Gilbert oli hienotunteisesti viivästyttänyt tätä tapaamista. Hän oivalsi, että jos hän itse veisi Sebastienin Andréen luokse, hän riistäisi läsnäolollaan puolet siitä äidillisestä hellyydestä, jota kreivitär tunsi poikaansa kohtaan, ja toisaalta, jos hän turvautuisi jonkun toisen kuin hyväsydämisen ja rehdin Pitoun apuun, paljastaisi hän salaisuuden, joka ei ollut hänen omansa.
Pitou lähti kreivitär de Charnyn luota kyselemättä mitään, luomatta yhtä ainoaa uteliasta silmäystä ympärilleen, ja taluttaen Sebastienia, joka taaksensa katsellen vaihtoi lentosuukkoja äitinsä kanssa, hän saapui vaunuille, mistä hän löysi leipänsä, paperiin käärityn silavan ja nurkkaan pannun viinipullon.
Kaikessa tässä, sen enempää kuin siinäkään, että hänen oli täytynyt lähteä Villers-Cotteretsista, ei Pitou ollut tuntenut mitään alakuloisuuteen vivahtavaa.
Alusta asti Pitou oli työskennellyt Mars-kentällä, oli palannut sinne seuraavanakin päivänä ja sitä seuraavina. Herra Maillard, joka oli tuntenut hänet, oli lausunut hänelle monenmoisia kohteliaisuuksia, samoin herra Bailly, jolle hän oli huomauttanut itsestään. Hän oli tavannut herrat Elien ja Hullinin, jotka olivat Bastiljin valloittajia kuten hänkin, ja katsellut kadehtimatta kunniamerkkiä, jota nämä pitivät napinreiässä ja johon hänellä ja Billotilla oli yhtä suuri oikeus kuin kenellä tahansa. Kun sitten tuo kuuluisa päivä koitti, oli hän Billotin kanssa jo anivarhain aamulla sijoittunut riviinsä Saint-Denisin portin kohdalle. Hän oli kolmesta alas lasketusta eväsköydestä siepannut liikkiön, leivän ja viinipullon. Hän oli käväissyt isänmaan alttarilla ja pyörähdellyt iloisen karkeloon oopperanäyttelijättären ja bernhardilaisnunnan kanssa. Kuninkaan saapuessa hän oli palannut riviinsä ja nähnyt ilokseen, että itse Lafayette oli edustanut häntä, mikä oli suuri kunnia hänelle, Pitoulle. Kun sitten valat oli vannottu, tykit jyrähdelleet, torvet toitottaneet ja kun Lafayette valkoisen hevosen selässä oli ratsastanut rakkaitten aseveikkojensa muodostamaa kujaa, oli Pitoulla ollut ilo, kun kenraali oli tuntenut hänet ja suonut hänellekin yhden niistä kolmesta- tai neljästäkymmenestätuhannesta kädenlyönneistä, jotka kenraali oli päivän mittaani jakanut. Sen jälkeen hän oli lähtenyt Billotin kanssa Mars-kentältä, oli pysähtynyt katselemaan leikkejä, juhlavalaistusta ja ilotulitusta Champs-Elyseesillä. Sitten hän oli maleksinut bulevardeilla ja jottei olisi kadottanut rahtuakaan tämän suuren päivän huvituksista, oli hän, joka ei tiennyt mitä väsymys merkitsi, sen sijaan että olisi mennyt makuulle kuten tavallinen ihminen, joka tällaisen päivätyön jälkeen olisi kuolemanväsynyt, palannut Bastiljiin. Täällä hän oli löytänyt eräästä nurkasta vapaan pöydän ja tilannut, kuten on jo mainittu, kaksi naulaa leipää, kaksi viinipulloa ja sianmakkaran.
Pitoulla, joka ei tiennyt, että Isidor aikoi viettää Villers-Cotteretsissa ne seitsemän kahdeksan päivää, joista hän oli puhunut kreivitär de Charnylle, Pitoulla, joka ei aavistanut, että Catherine oli kuusi päivää sitten synnyttänyt lapsen, että hän oli lähtenyt Clouise-kallion pikkutalosta yöllä, tullut Pariisiin aamulla Isidorin kanssa, parahtanut ja heittäytynyt takaisin vaunuihin huomatessaan Saint-Denisin portin kohdalla hänet ja Billotin, Pitoulla ei ollut syytä alakuloisuuteen, pikemminkin päinvastoin: työskennellä Mars-kentällä, tavata herrat Maillard, Bailly, Elie ja Hullin, pyörähdellä oopperatanssijattaren ja bernhardilaisnunnan kanssa, tavata tuttavallisesti Lafayette, joka suvaitsi lyödä kättä hänen kanssansa, katsella juhlavalaistusta ja ilotulitusta, istua tässä keinotekoisessa Bastiljissa, pöydän ääressä, jolle oli tuotu iso leipä, sianmakkara ja kaksi viinipulloa — kaikessa tässä oli syytä iloon.
Ainoa seikka, joka olisi voinut masentaa Pitoun mieltä, oli Billotin alakuloisuus.