Tapaaminen
Kuten edellisen luvun alussa mainitsimme, päätti Pitou yhtä paljon itsensä iloksi kuin hälventääksensä Billotin raskasmielisyyttä, puhutella häntä.
»Sanokaapa, isäntä», aloitti Pitou lyhyen äänettömyyden jälkeen, jonka kuluessa hän tuntui keräävän sanoja varastoon, niinkuin tykkimies kasaa ammukset, ennenkuin aloittaa ammunnan, »sanokaapa, kuka lempo olisi osannut arvata täsmälleen vuosi ja kaksi päivää sitten, kun neiti Catherine antoi minulle louisdorin ja katkaisi siteet käsistäni tällä puukolla… nimenomaan tällä puukolla… kuka olisi osannut aavistaa, että vuodessa ja parissa päivässä voisi sattua näin paljon ihmeellistä?»
»Ei kukaan», vastasi Billot. Pitou ei huomannut, mikä hirveä katse välähti tilanhoitajan silmissä, kun hän, Pitou, mainitsi Catherinen nimen.
Pitou odotti, lisäisikö Billot jotakin näihin kahteen sanaan vastatakseen hänen melko pitkään lauseeseensa, joka hänen mielestään oli aika hyvin sommiteltu.
Mutta huomatessaan Billotin pysyvän vaiti Pitou teki, kuten äsken mainitsemamme tykkimieskin, panosti aseensa ja laukaisi toisen kerran:
»Sanokaapa, isäntä, kuka olisi voinut ennustaa, kun te juoksitte jäljissäni Ermenonvillen kentälle, kun te olitte läkähdyttää kadetin ja minutkin, kun te tavoititte minut, kun te sanoitte kuka olitte, kun te nostitte minut tarakkaanne, kun te Dammartinissa vaihdoitte hevosta päästäksenne Pariisiin pikemmin, kun me Pariisiin saavuttuamme näimme tullipuomien palavan kun 'keisarilliset' työnsivät meidät Villetten esikaupunkiin» kun me kohtasimme kulkueen, joka huusi eläköötä Neckerille ja Orleansin herttualle, kun teillä oli kunnia kantaa paareja, joilla kuljetettiin näiden kahden suurmiehen rintakuvaa, sillaikaa kun minä yritin pelastaa Margotin henkeä, kun kuninkaan sveitsiläiskaarti ampui meitä Vendôme-torilla ja Neckerin rintakuva putosi teidän päähänne, kun me pelastuimme Saint-Honoré-kadulle ja huusimme: 'Aseihin, veljiämme surmataan!' kuka olisi voinut ennustaa, että me valloittaisimme Bastiljin?»
»Ei kukaan», vastasi tilanhoitaja yhtä niukkasanaisesti kuin edelliselläkin kerralla.
Hitossa! — tuumi Pitou itsekseen odotettuaan jonkun tovin. — Hän näyttää päättäneen pysyä mykkänä. Saammepa nähdä, laukaiskaamme kolmas kerta.
Hän sanoi ääneensä:
»Sanokaapa, isäntä, kuka olisi saattanut uskoa, että valloitettuamme Bastiljin minusta täsmälleen vuosi sen jälkeen tulisi kapteeni ja teistä liittolainen ja että me molemmat, varsinkin minä, haukkaisimme iltaista lehtipuu-bastiljissa, joka on istutettu alkuperäisen paikalle? No, kuka olisi saattanut sellaista uskoa?»
»Ei kukaan», kertasi Billot entistäkin synkemmällä äänellä.
Pitou oivalsi nyt, ettei tilanhoitajaa saisi millään keinolla puheliaaksi. Mutta häntä lohdutti ajatus, ettei mikään ollut riistänyt häneltä oikeutta puhua yksin.
Hän jatkoi siis ja myönsi Billotille oikeuden vastata, jos häntä miellytti:
»Kun ajattelen, että täsmälleen vuosi sitten me menimme kaupungintaloon ja te iskitte herra de Flessellesin kaulukseen — poloinen de Flesselles, missä hän on nyt ja missä on Bastilji? — kun te pakotitte hänet antamaan meille ruudin, minun seisoessani vartiona ovella, ja ruudin lisäksi pienen kirjeen, joka oli osoitettu herra de Launaylle, kun me ruudin jaettuamme olimme eronneet Muratista, joka aikoi Invalides-hotelliin, ja kun me Bastiljiin tultuamme löysimme herra Gonchonin, kansan Mirabeaun, kuten häntä sanotaan… Tiedättekö, isäntä, mitä herra Gonchonista on tullut? Sanokaa, tiedättekö, mitä hänestä on tullut.»
Billot tyytyi tällä kerralla vain ravistamaan päätänsä.
»Ettekö tiedä? En minäkään. Ehkä hänen on käynyt samoin kuin Bastiljin tai kuin herra de Flessellesin tai niinkuin meidänkin kerran käy», jatkoi Pitou filosofoivasti, »pulvis es et in pulverem reverteris. Kun ajattelen, että portista, joka oli tuossa ja jota ei ole enää, te astuitte linnoitukseen annettuanne sitä ennen herra Maillardin sepustaa kuuluisan lipasta koskevan kirjoituksenne, joka minun piti lukea kansalle, ellette palaisi, kun ajattelen, että tuolla, missä nyt ovat sinkilät ja kahleet, tuossa isossa kuopassa, joka muistuttaa vallihautaa, te kohtasitte herra de Launayn — miesparka, näen hänet vieläkin, yllä sinipunerva nuttu, päässä kolmikolkkahattu, rinnalla punainen nauha ja kädessä miekkakeppi, siinä jälleen yksi, joka on mennyt samaa tietä kuin herra Flesselleskin! — kun ajattelen, että herra de Launay näytti teille Bastiljin alhaalta ylös asti, antoi teidän tutkia ja mitata sitä… muureja, jotka tyveltään olivat kolmekymmentä ja harjaltaan viisitoista jalkaa paksut… kun ajattelen, että te nousitte hänen kanssansa torneihin ja että te uhkasitte, mikäli hän ei käyttäytyisi järkevästi, heittäytyä hänen kerallaan tornista alas, kun ajattelen, että alas tullessanne hän näytti teille tykin, joka kymmentä minuuttia myöhemmin olisi lähettänyt minut sinne, missä poloinen herra de Flesselles on nyt ja missä poloinen herra de Launay on itsekin, ellen olisi keksinyt sopivaa piilopaikkaa, ja kun lopuksi ajattelen, että te kaiken tämän nähtyänne sanoitte ikäänkuin olisi ollut kysymys jonkun heinäladon, kyyhkyslakan tai tuulimyllyn valtauksesta: 'Ystävät, ottakaamme Bastilji! ja että me otimme sen, sen maanmainion Bastiljin ja otimmekin niin verrattoman hyvin, että tänään istumme sen entisellä paikalla, haukkaamme sianmakkaraa ja maistelemme bourgogne-viiniä sen tornin sijalla, jota sanottiinkolmanneksi Berthaudièreksija jossa tohtori Gilbert oli vankina! Kuinka ihmeellistä! Ja kun ajattelen kaikkea hälinää ja melua, touhua ja tohinaa… Mutta», jatkoi Pitou, »mitä tämä melu sitten on? Kuuletteko, isäntä, jotakin on menossa tai joku menee, koko maailma juoksee ja kuhisee. Tulkaa katsomaan, kuten muutkin, tulkaa, isäntä, tulkaa!»
Pitou pujotti kätensä Billotin kainaloon ja molemmat, Pitou uteliaana,Billot välinpitämättömänä, lähtivät suunnalle, mistä melu kuului.
Melun oli aiheuttanut mies, jolla oli harvinainen oikeus aiheuttaa melua kaikkialla, missä hän liikkuikin.
Hälinän keskeltä kuului huutoja: »Eläköön Mirabeau!» Huudot lähtivät voimakkaista rinnoista, jotka eivät niinkään helposti muuta ihmisistä saamaansa käsitystä.
Se oli tosiaankin Mirabeau. Erään naishenkilön seurassa hän oli tullut katsomaan uutta Bastiljia, ja kun hänet oli tunnettu, syntyi tämä kova hälinä.
Nainen oli hunnutettu.
Joku muu kuin Mirabeau olisi kauhistunut tätä melua, joka, kulki hänen perässään ja jonka ylisteleviin ääniin sekaantui myöskin uhkailevaa sorinaa, samanlaisia huutoja, jotka saattelivat roomalaisen voittajan riemuvaunuja ja joiden sisältönä oli. »Caesar, älä unohda, että sinäkin olet kuolevainen!»
Mutta hän, rajusäitten mies, joka myrskylinnun lailla tuntui voivan elää vain ukonjyrinän ja salamain seassa, hän liikkui tuossa hälinässä hymyilevin kasvoin, tyynin silmin ja hallitsijan elein, kuljettaen käsikynkässään tuota tuntematonta naista, jota hänen seuralaisensa kansanomaisuuden synnyttämä vihurituuli puistatti.
Semelen tavoin tuo varomaton oli varmaankin halunnut nähdä Jupiterin, ja nyt oli salama polttaa hänet poroksi.
»Oh, se on herra Mirabeau!» huudahti Pitou. »Herra Mirabeau tosiaankin, ylhäisön Mirabeau! Muistatteko, isäntä Billot, että tässä lähellä kerran näimme herra Gonchonin, kansan Mirabeaun, ja että sanoin teille silloin: 'En tiedä, millainen on ylhäisön Mirabeau, mutta kyllä kansan Mirabeau on melko ruma'? No niin, nyt kun olen nähnyt molemmat, sanon, että minun mielestäni ne ovat yhtä rumat, mikä ei silti estä meitä osoittamasta kunnioitusta tuolle suurmiehelle.»
Ja Pitou hypähti tuolille, tuolilta pöydälle, pani kolmikolkkahattunsa miekankärkeen ja huusi:
»Eläköön Mirabeau!»
Billot puolestaan ei merkilläkään ilmaissut myötätuntoaan tai vastenmielisyyttään, panihan vain molemmat kätensä ristiin mahtavalle rinnalleen ja mutisi kumealla äänellä:
»Hän kuuluu kavaltaneen kansan.»
»Pötyä», huomautti Pitou, »samaa on sanottu kaikista vanhan ajankin suurmiehistä, Aristideesta Cireroon saakka».
Ja entistäkin täyteläisemmällä ja kaikuvammalla äänellä hän huusi:
»Eläköön Mirabeau!»
Sillä välin tuo kuuluisa puhuja katosi ihmisvilinään, hälinän ja huutojen saattelemana.
»Kuinka tahansa», sanoi Pitou ja hyppäsi pöydältä maahan, »olen mielissäni, että olen nähnyt kreivi de Mirabeaun… Menkäämme nyt lopettamaan toinen pullomme ja haukkaamaan makkaramme, ukko Billot.»
Ja hän vei tilanhoitajan takaisin pöydän luo, jolla heitä tosiaankin odottelivat Pitoun yksin nauttiman aterian tähteet, mutta silloin he huomasivat, että heidän pöytänsä ääreen oli siirretty kolmaskin tuoli ja että tällä tuolilla istui muuan mies ilmeisesti heitä odottelemassa.
Pitou silmäili Billotia, joka puolestaan silmäili tuntematonta.
Päivä oli tosin veljeyden päivä ja salli siis tuttavallisen esiintymisen kansalaisten kesken, mutta Pitoun mielestä, kun hän ei ollut vielä tyhjentänyt toista viinipulloa eikä lopettanut makkaraa, moinen tuttavallisuus oli miltei yhtä tunkeilevaa kuin tuntemattoman pelurin ilmestyminen ritari de Grammontin luokse.
Sitäkin enemmän kun henkilö, jota Hamilton ritaria koskevissa muistelmissaan sanoopikku kurpitsaksi, pyysi de Grammontilta anteeksi »tunkeilevaa tuttavallisuuttaan», mutta tänä tuntematon ei pyytänyt anteeksi mitään, ei Pitoulta eikä Billotilta, vaan silmäili heitä päinvastoin leikillisen nenäkkäästi, mikä tuntui olevan hänelle luonteenomaista.
Billot ei ilmeisesti ollut sillä tuulella, että olisi selityksittä sietänyt tuota katsetta, koskapa hän astui ripeästi tuntematonta kohden, mutta ennenkuin tilanhoitaja ehti suutansa avata tai tehdä pienintäkään elettä, oli tuntematon tehnyt salamerkin, johon Billot oli heti vastannut.
Miehet eivät tunteneet toisiaan, mutta he olivat veljet keskenään.
Tuntematon oli puettu, kuten Billotkin, liittolaisasuun, mutta muuan eroavaisuus puvussa ilmaisi tilanhoitajalle, että sen pitäjä oli päivän juhlassa esiintynyt siinä pienessä ulkomaalaisten ryhmässä, joka Anacharsis Clootzin johdolla oli edustanut ihmiskuntaa.
Kun tuntematon oli tehnyt merkin ja Billot vastannut, istuutuivatBillot ja Pitou paikoilleen.
Billot taivutti päätänsä jonkunlaiseksi tervehdykseksi ja Pitou hymyili suopeasti.
Mutta koska molemmat tuntuivat tekevän katsekysymyksen tuntemattomalle, oli tämän siis ensiksi aloitettava puhelu. »Ette tunne minua, veljet», sanoi hän, »mutta minä tunnen teidät molemmat».
Billot silmäili tutkivasti tuntematonta; herkempi Pitou huudahti:
»Ihanko totta, herra?»
»Tunnen sinut, kapteeni Pitou», vastasi vieras, »tunnen sinut, tilanhoitaja Billot».
»Juuri niin», myönsi Pitou.
»Mutta miksi noin synkkänä, Billot?» kysyi vieras. »Siksikö, että vaikka olet Bastiljin valloittaja, vieläpä ensimmäinen hyökkääjä, sinulle on unohdettu antaa heinäkuun neljännentoista päivän muistomerkki ja juhlia sinua, kuten on juhlittu herroja Maillardia, Elietä ja Hullinia?»
Billot hymyili halveksivasti.
»Jos tunnet minut, veli», sanoi hän, »pitäisi sinun tietää, ettei sellainen hölynpöly voi synkentää minun sydäntäni».
»Senkö vuoksi siis, että jalomielisyydessäsi koetit turhaan ehkäistä deLaunayn, de Foulonin ja le Berthierin murhaa?»
»Tein parhaani ja mikäli voimani riittivät noiden murhien välttämiseksi», sanoi Billot. »Olen useammin kuin kerran nähnyt unissani niiden rikosten uhrit eikä kukaan heistä ole johtunut syyttämään minua.»
»Ehkä sen vuoksi, että palattuasi lokakuun viidennen ja kuudennen päivän tapahtumien jälkeen maatilallesi huomasit aittasi tyhjiksi ja peltosi kyntämättömiksi?»
»Olen rikas, ei minua liikuta yhden sadon tuhoutuminen.»
»Silloin», sanoi tuntematon ja katsoi Billotia suoraan silmiin, »on syynä se, että tyttäresi Catherine…»
»Vaiti!» keskeytti tilanhoitaja ja tarttui vieraan käsivarteen.»Älkäämme puhuko siitä.»
»Miksemme», tokaisi tuntematon, »jos minä puhun siitä auttaakseni sinua kostamaan?»
»Se on toinen juttu», sanoi Billot kalveten ja hymyillen yhtaikaa, »puhukaamme siitä».
Pitou ei ajatellut enää juomaa eikä ruokaa, hän silmäili vierasta kuin jotakin taikuria.
»Entä kuinka aiot kostaa?» kysyi tuntematon hymyillen.
»Sano? Niinkö tökerösti, että yrität surmata yksilön, kuten olet kerran yrittänytkin?»
Billot valahti kuolonkalpeaksi. Pitou tunsi kylmät kareet selässään.
»Vai sitenkö, että aiot vainota koko säätyluokkaa?»
»Vainoamalla koko luokkaa», sanoi Billot, »sillä yhden rikos on kaikkien rikos. Herra Gilbert, jolle valitin kohtaloani, sanoi: 'Billot-parka, mitä sinulle on tapahtunut, se on tapahtunut sadoille tuhansille isille! Mitäpä muutakaan nuoret ylimykset tekisivät kuin viettelisivät rahvaan tyttäriä ja vanhat muuta kuin kuluttaisivat kuninkaan rahoja?'»
»Soo, sanoiko Gilbert niin?»
»Tunnetteko hänet?»
Tuntematon hymyili.
»Minä tunnen kaikki ihmiset», sanoi hän, »kuten tunnen sinut, Billot, Pisseleun isännän, kuten tunnen Pitoun, Haramontin kansalliskaartin kapteenin, kuten tunnen varakreivi Isidor de Charnyn, Boursonnesin herran, kuten tunnen Catherinen…»
»Olen jo kerran kieltänyt sinua lausumasta sitä nimeä, veli.»
»Minkä vuoksi?»
»Koska Catherinea ei enää ole.»
»Mitä hänestä siis on tullut?»
»Hän on kuollut!»
»Ei ole, hän ei ole kuollut, ukko Billot», huudahti Pitou, »sillä…»
Ja hän olisi varmaankin jatkanut: »sillä minä tiedän, missä hän on ja minä tapaan hänet joka päivä», mutta Billot sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastustelua:
»Hän on kuollut!»
Pitou painoi päänsä alas. Hän ymmärsi.
Vaikka Catherine kenties elikin muille, oli hän kuollut isältään.
»Ah», mutisi tuntematon, »jos olisin Diogenes, sammuttaisin lyhtyni, sillä minä luulen löytäneeni ihmisen».
Sitten hän nousi, ojensi kätensä Billotille ja sanoi:
»Veli, lähde kanssani kävelylle. Sillaikaa tämä kelpo nuorukainen tyhjentäköön viinipullonsa ja lopettakoon ateriansa.»
»Lähden mielelläni», sanoi Billot, »sillä alan käsittää, mitä aiot tarjota minulle».
Hän tarttui tuntemattoman käsivarteen ja sanoi Pitoulle:
»Odota minua täällä, kunnes palaan.»
»Mutta, ukko Billot, jos viivytte kauan, tulee minun ikävä», huomautti Pitou, »sillä jäljellä on enää vain puoli lasillista viiniä, viilu makkaraa ja palanen leipää».
»Ole rauhassa, kelpo Pitou», lohdutti tuntematon, »ruokahalusi tunnetaan ja sinulle lähetetään jotakin, minkä turvissa voit kärsivällisesti odotella».
Ja tuskin olivat tuntematon ja Billot kadonneet lehtimuurin taa, kunPitoun pöytää koristi uusi sianmakkara, uusi leipä ja kolmas viinipullo.
Pitou ei käsittänyt mitään tapahtuneesta. Hän oli sekä hyvin kummastunut että hyvin levoton.
Mutta hämmästys ja levottomuus, kuten mielenliikutukset yleensä, tekivät Pitoun nälkäiseksi.
Koska hän oli nyt hyvin kummastunut ja varsinkin hyvin huolestunut, tunsi hän vastustamatonta tarvetta käydä käsiksi hänelle tuotuihin ruokiin ja hän tyydytti tämän tarpeensa luonteenomaisella tulisuudella. Vihdoin Billot palasi yksin ja istuutui entiselle paikalleen vastapäätä Pitouta, äänettömänä, mutta otsa seesteisenä kuin ilon kirkastamana.
»No, mitä uutta, ukko Billot?» kysyi Pitou.
»Sitä uutta, että saat lähteä huomenna yksin, Pitou.»
»Entä te?» uteli kansalliskaartin kapteeni.
»Minäkö? Minä jään», vastasi Billot.
Plâtrière-kadun looshi
Jos lukijamme haluavat — viikko on vierinyt edellisen luvun tapahtumista — jos lukijamme haluavat tavata eräät kuvauksemme päähenkilöt, jotka eivät ole esittäneet osaansa ainoastaan menneisyydessä, vaan joille on määrätty osa myöskin tulevaisuudessa, tulkoot he meidän kanssamme sille Plâtrière-kadun suihkukaivolle, jonka altaassa olemme nuoren Gilbertin, Rousseaun oppilaan, nähneet kastelevan kuivaa leipäänsä. [Kts.Josef Balsamo. — Suom.] Perillä pitäkäämme silmällä ja seuratkaamme muuatta mieshenkilöä, jota ei tarvitse odottaa kauan ja jonka tunnemme, emme enää liittolais-asusta — sillä Ranskan lähettämien sadantuhannen edustajan hajaannuttua kotiseuduilleen se puku olisi herättänyt suurempaa huomiota kuin mitä henkilömme nyt halusi — vaan yksinkertaisesta, joskin hyvin tutusta puvusta, jommoisia Pariisin ympäristön varakkaat tilanhoitajat pitivät.
Minun ei tarvinne sanoa lukijalle, että tämä mieshenkilö oli Billot. Hän tuli Saint-Honoré-kadulta, sivuutti Palais-Royalin ristikkoportit — palatsi upeili jälleen kaikessa yöllisessä loistossaan sen jälkeen kun Orleansin herttua oli kotiutunut Lontoosta, missä hän oli elellyt kahdeksan kuukautta maanpakolaisena — poikkesi vasempaan Grenellen kadulle ja kääntyi sitten empimättä Plâtrière-kadulle.
Mutta ehdittyään suihkukaivon kohdalle, missä me häntä odottelemme, hän pysähtyi ja näytti epäröivän, ei siksi, että rohkeus olisi hänet pettänyt — ne, jotka tuntevat hänet, tietävät hyvin, että jos tuo urhea tilanhoitaja olisi päättänyt mennä helvettiin, olisi hän mennyt kalpenematta — vaan koska hän ilmeisesti oli kahden vaiheilla oikeasta suunnasta.
Meidän, joilla on erikoinen syy tarkata hänen askeliaan, on helppo huomata, että hän tutkii jokaista porttia hyvin tarkkaan kuin henkilö, joka ei halua tehdä erehdystä.
Tarkkuudestaan huolimatta hän oli kulkenut lähes kaksi kolmannesta kadunmittaa löytämättä mitä etsi, mutta silloin hänen matkansa keskeytyi. Kadun sulki näet ihmisjoukko, joka oli kerääntynyt muutaman lauluniekan ympärille. Muuan miehenääni oli muita korkeampi ja se lauloi tilapäisviisuja päivän tapahtumista. Ne eivät semmoisinaan varmaankaan olisi kiihoittaneet uteliaisuutta, ellei jokaisessa laulussa olisi ollut yhtä tai paria säkeistöä, jotka tunnettuja henkilöitä letkauttamalla antoivat höystettä koko laululle.
Varsinkin yksi näistä lauluista, maneesiviisu, herätti joukossa iloisuutta. Koska kansalliskokous piti istuntonsa entisessä maneesissa, olivat edustajien puoluevärit saaneet nimivivahduksensa hevosten värin mukaan — mustat, valkoiset, rautiaat, ruskot — ja yksityisillä edustajillakin oli hevosnimet. Niinpä Mirabeau oliHuima, kreivi de Clermont-TonnerreVauhko, apotti MauryÄksy, ThouretLeimu, BaillyOnni.
Billot pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan näitä pikemmin kärkeviä kuin sattuvia hyökkäyksiä, solahti sitten oikealle seinän suojaan ja katosi väkijoukkoon.
Siitä joukosta hän varmaankin löysi mitä haki, sillä kadottuaan joukkoon yhdeltä laidalta ei hän tullut enää toiselta ulos.
Seuratkaamme nyt Billotia ja katsokaamme, mitä tämä väkijoukko kätki taakseen.
Näemme matalan portin, jonka kamanaan on punaliidulla piirretty kolme kirjainta. Ne ovat ilmeisesti ensi yön kokouksen tunnusmerkkejä, jotka päiväksi pyyhitään pois.
Nämä kolme kirjainta ovat: L, D ja P.
Portti näyttää kellarikäytävältä. Ensin on astuttava joku porras alas ja sitten tullaan pimeään käytävään.
Ilmeisesti tämä toinen tunnusmerkki täydensi edellistä, sillä tutkittuaan tarkasti portin kolmea kirjainta, jotka eivät riittäneet Billotille, koska tämä kunnon tilanhoitaja ei osannut lukea, Billot alkoi astua portaita alas. Hän laski askelmat ja ehdittyään kahdeksannelle hän kiirehti reippaasti käytävään.
Käytävän perällä lekutti himmeä lamppu. Sen valossa muuan mies luki tai oli lukevinaan sanomalehteä.
Billotin askelten äänen kuullessaan mies nousi, nosti sormen rinnalleen ja odotti.
Billot koukisti saman sormen ja kohotti sen huulilleen kuin munalukoksi.
Se oli varmaankin tuon salaperäisen portinvartijan odottama merkki, sillä hän aukaisi oikealla olevan oven, jota ei näkynyt ensinkään silloin kun se oli kiinni, ja näytti Billotille kaitoja, jyrkkiä portaita, jotka painuivat maan alle.
Billot astui sisälle. Ovi sulkeutui hänen takanaan, nopeasti, mutta äänettömästi.
Tilanhoitaja laski tällä kerralla seitsemäntoista porrasaskelta ja ehdittyään kahdeksannelletoista hän mutisi, unohtaen mykkyyden, johon hän tuntui tuomitun:
»Hyvä, olen oikealla tiellä.»
Jonkun askelen päässä näkyivät lepattavat oviverhot. Billot asteli suoraan näitä verhoja kohden, työnsi ne syrjään ja joutui puolipyöreään, maanalaiseen saliin, jonne oli kerääntynyt jo viitisenkymmentä henkilöä.
Lukijamme ovat jo kerran astuneet tähän saliin, viisi, kuusitoista vuotta sitten Rousseaun jäljessä.
Kuten Rousseaun aikoihin, oli sali nytkin verhottu punaisilla ja valkoisilla kankailla, joiden päällä riippuivat kompassi, kulmarauta ja vesivaaka.
Yksi ainoa holvilaesta riippuva lamppu loi kalvakasta valoa salin keskikohdalle, muttei riittänyt valaisemaan henkilöitä, jotka haluten pysyä tuntemattomina pysyttelivät seinävierillä.
Neljä porrasta johti lavalle, joka oli varattu puhujille ja veljeskunnan uusille tulokkaille. Tällä lavalla, ihan lähellä seinää, oli yksinäinen pöytä ja tyhjä nojatuoli, molemmat kokouksen puheenjohtajaa varten.
Parin hetken kuluttua sali oli täyttynyt ahdinkoon asti. Joukossa oli kaikensäätyisiä ja -arvoisia miehiä, talonpojasta ruhtinaaseen saakka, jotka saapuivat yksitellen, kuten Billotkin, ja jotka toisiaan tuntematta tai toisensa tuntien hakivat itselleen paikan minkä parhaaksi katsoivat.
Jokaisella oli takkinsa tai viittansa alla joko vapaamuurarin esiliina, jos hän oli vain tavallinen vapaamuurari, tai kirkastettujen vyöhyt, jos hän oli sekä vapaamuurari että kirkastettu, toisin sanoin vihitty suureen salaisuuteen.
Vain kolmelta puuttui tämä jälkimäinen tunnusmerkki, heillä oli vain vapaamuurarin esiliina.
Yksi heistä oli Billot, toinen nuori mies, tuskin kahtakymmentäkään täyttänyt, kolmas arviolta kahden viidettä vuoden ikäinen, joka eleiltään näytti kuuluvan kaikkein ylhäisimpään seurapiiriin.
Pari sekuntia sen jälkeen kun tämä viimeksi mainittu oli astunut saliin — eikä hänen tulonsa herättänyt suurempaa huomiota kuin seuran halvimman jäsenen saapuminen — aukeni muuan salaovi ja puheenjohtaja astui esille, yllänsä Suur-Idän ja suurkoptin merkit.
Billot huudahti heikosti: tuo puheenjohtaja, jonka edessä kaikki päät taipuivat, oli sama liittolainen, jonka hän oli tavannut Bastiljissa.
Hän nousi hitaasti lavalle, kääntyi kuulijakuntaan päin ja sanoi:
»Veljet, meillä on tänään kaksi tehtävää, minun on otettava vastaan kolme uutta jäsentä ja esitettävä teille tilitys, mitä olen tehnyt siitä päivästä ruveten, jolloin yritykseen ryhdyin, tähän päivään saakka, sillä työn muuttuessa hetki hetkeltä vaikeammaksi on teidän saatava selväksi, olenko edelleenkin luottamuksenne arvoinen, ja minun päästävä selvyyteen, vieläkö te luotatte minuun. Vain siten, että valistatte minua ja minä valistan teitä, voin kulkea sillä synkällä, hirveällä tiellä, jolle olen astunut. Tähän saliin jääkööt vain järjestön mestarit, jotta me voimme joko hyväksyä tai hylätä niiden kolmen uuden jäsenen anomuksen, jotka seisovat edessämme. Kun nämä kolme jäsentä on hyväksytty tai hylätty, palatkoot kaikki jäsenet istuntosaliin, ylimmästä alimpaan saakka, sillä kaikkien enkä vain korkeimman piirin kuullen haluan selostaa toimintaani ja ottaa vastaan moitetta tai kiitosta.»
Kun hän oli puhunut, aukeni vastapäätä äsken mainittua salaovea kätketty toinen ovi, jonka takana näkyi isoja holvilakisia onkalolta kuin vanhan basilikan hautakammioita. Haamukulkueen lailla seura siirtyi äänettömänä noihin holvikäytäviin, joiden harvat kuparilamput loivat juuri ja juuri niin paljon valoa, että — kuten runoilija sanoisi — pimeys tuli näkyväksi.
Vain kolme miestä jäi saliin, nimittäin ne, jotka aiottiin valita järjestön jäseniksi.
Sattumalta nämä kolme nojasivat seinään yhtä pitkien välimatkojen päässä toisistaan.
He silmäilivät toisiaan kummastuneina, sillä nyt vasta he oivalsivat olevansa edessä olevan näytelmän kolme sankaria.
Tällöin aukeni ovi, josta puheenjohtaja oli astunut sisälle. Kuusi naamioitua miestä astui saliin. He jäivät seisomaan nojatuolin ympärille, kolme sen oikealle, kolme vasemmalle puolelle.
»Numerot kaksi ja kolme poistukoot hetkeksi», sanoi puheenjohtaja. »Vain ylimmillä mestareilla on oikeus tuntea salaisuudet, jotka tulevat esille, kun vapaamuurariveli hyväksytään tai hylätään kirkastettujen osaston jäseneksi.»
Nuorukainen ja ylhäisen näköinen mies poistuivat samasta ovesta, josta olivat tulleetkin.
Billot jäi saliin.
»Astu lähemmäksi», kehoitti puheenjohtaja lyhyen äänettömyyden jälkeen, jonka kuluessa molemmat toiset ehdokkaat ehtivät poistua.
Billot astui lähemmäksi.
»Mikä on nimesi vihkimättömien keskuudessa?» kysyi puheenjohtaja.
»François Billot.»
»Mikä on nimesi valittujen joukossa?»
»Voima.»
»Missä olet nähnyt valon?»
»Soissonsin Totuuden ystävien looshissa.»
»Kuinka vanha olet?»
»Seitsemän vuotta.»
Ja Billot teki merkin, joka osoitti, että hänellä oli vapaamuurarijärjestön mestarinarvo.
»Miksi haluat nousta astetta korkeammalle ja liittyä meidän pariimme.»
»Koska minulle on sanottu, että se aste on askelta lähempänä yleistä valoa.»
»Onko sinulla kummeja?»
»Ei muita kuin se, joka ensimmäisenä ja kutsumatta tuli luokseni ja tarjoutui ottamaan minut seuraan.»
Ja Billot silmäili tiukasti puheenjohtajaa.
»Mikä tunne johtaa sinua tiellä, jonka nyt haluat aukaistavaksi itsellesi?»
»Viha hallitsevia ja rakkaus yhdenvertaisuutta kohtaan.»
»Mikä takaa meille, että se rakkaus ja se viha ovat vilpittömät?»
»Miehensana, jota ei ole milloinkaan rikottu.»
»Mikä on innoittanut sinut rakastamaan yhdenvertaisuutta?»
»Se alhainen asema, jossa olen syntynyt.»
»Mikä on innoittanut sinut vihaamaan hallitsevia?»
»Se on minun salaisuuteni. Sen salaisuuden sinä tunnet. Miksi haluat, että ääneeni toistan, mitä epäröin kuiskata itselleni?»
»Kuljetko itse ja koetatko voimiesi mukaan saada kaikki lähimmäisesi kulkemaan yhdenvertaisuuden tietä?»
»Kyllä.»
»Raivaatko voimiesi ja kykyjesi mukaan kaikki esteet, jotka ovatRanskan vapauden ja maailman vapautumisen tiellä?»
»Kyllä.»
»Oletko vapaa aikaisemmista sitoumuksista tai jos nämä sitoumukset ovat ristiriidassa juuri tekemiesi lupausten kanssa, oletko valmis ne rikkomaan?»
»Olen.»
Puheenjohtaja kääntyi kuuden naamioidun miehen puoleen.
»Veljet», sanoi hän, »tämä mies puhuu totta. Minä olen kutsunut hänet seuraamme. Suuri suru liittää hänet asiaamme vihan veljeyden muodossa. Hän on jo tehnyt paljon vallankumouksen hyväksi ja voi vielä tehdä paljon. Minä julistaudun hänen kummikseen ja vastaan hänestä menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.»
»Hänet hyväksyttäköön», sanoi kuusi miestä yhtaikaa.
»Kuuletko?» virkkoi puheenjohtaja. »Oletko valmis vannomaan valan?»
»Sanelkaa vala, minä toistan sen», vastasi Billot.
Puheenjohtaja kohotti kätensä ja sanoi verkkaisella, juhlallisella äänellä:
»Ristiinnaulitun Pojan nimessä vanno katkaisevasi kaikki lihalliset siteet, jotka vielä kiinnittävät sinut isään, äitiin, veljiin, sisariin, vaimoon, omaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin, hyväntekijöihin ja jokaiseen, kenelle oletkin luvannut uskollisuutta, kuuliaisuutta, kiitollisuutta tai palvelusta.»
Billot toisti puheenjohtajan sanat ehkä lujemmalla äänellä kuin millä ne oli lausuttu.
»Hyvä», jatkoi puheenjohtaja. »Tästä hetkestä alkaen olet vapaa valasta, jonka olet vannonut isänmaalle ja laeille. Vanno siis ilmaiseväsi uudelle päämiehellesi, jonka tunnustat, kaikki mitä olet nähnyt tai tehnyt, lukenut tai kuullut, oppinut tai mietiskellyt ja vanno lisäksi etsiväsi ja vakoilevasi kaikkea mitä et muuten näe.»
»Minä vannon», kertasi Billot.
»Vanno», jatkoi puheenjohtaja, »kunnioittavasi ja palvovasi myrkkyä, rautaa ja tulta, näitä nopeita, varmoja ja välttämättömiä välineitä, kun maa puhdistetaan kuolemalla niistä, jotka koettavat tuhota totuuden tai riistää sen meidän käsistämme».
»Minä vannon», toisti Billot.
»Vanno kaihtavasi Napolia, kaihtavasi Roomaa, kaihtavasi Espanjaa, kaihtavasi jokaista kirottua maata. Vanno kaihtavasi kiusausta, joka houkuttelee sinua paljastamaan mitä näet tai kuulet kokouksissamme, sillä salamakaan ei ole niin nopea iskemään kuin se näkymätön ja väistämätön puukko, joka tapaa sinut, missä tahansa piileskeletkin.»
»Minä vannon», kertasi Billot.
»Ja nyt», lopetti puheenjohtaja, »elä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!»
Muuan pimennossa seissyt veli aukaisi oven hautakammioon, missä järjestön alemmat jäsenet kävelivät ja odottelivat kolmen uuden jäsenen vastaanoton loppua. Puheenjohtaja teki merkin Billotille. Tämä kumarsi ja liittyi niiden seuraan, joiden veljeksi äsken vannottu hirveä vala hänet teki.
»Numero kaksi», sanoi puheenjohtaja lujalla äänellä, kun ovi uuden jäsenen perässä oli sulkeutunut.
Käytäväovea naamioiva verho kohosi hitaasti ja mustapukuinen nuorukainen astui esille.
Hän päästi verhon putoamaan taaksensa, mutta itse pysähtyi kynnykselle odottaen, että häntä puhuteltaisiin.
»Astu lähemmäksi», kehoitti puheenjohtaja.
Nuori mies totteli.
Olemme jo sanoneet, että hän oli tuskin kahdenkymmenen tai kahdenkolmatta vuoden ikäinen mies, jota valkoisen ja hienon hipiänsä vuoksi olisi voinut pitää naisena. Suunnaton, piukka kaulanauha, jota hän vastoin ajan kuosia piti, pani arvelemaan, ettei hänen ihonsa hohtava kuultavuus ollutkaan veren puhtautta, vaan pikemminkin jonkun salaisen taudin aiheuttamaa. Vaikka hän oli varreltaan pitkä ja vaikka hänellä oli korkea kaulanauha, näytti hänen kaulansa verrattain lyhyeltä. Otsa oli matala ja päälaki näytti litistyneeltä. Siitä johtui, että tukka, olematta pitempi kuin mitä silloinen kuosi salli, ulottui miltei silmille ja niskassa olkapäille asti. Koko hänen olemuksessaan näkyi eräänlaista koneellista jäykkyyttä, joka teki tästä tuskin elämänsä kynnykselle ehtineestä nuoresta miehestä kuin toisen maailman lähettilään, kuin haudan edustajan.
Puheenjohtaja silmäili häntä kotvan aikaa tarkasti ennenkuin aloitti kyselynsä.
Mutta tämä katse, johon sekoittui kummastelua ja uteliaisuutta, ei saanut nuorukaisen tuijottavaa katsetta painumaan.
Hän odotti.
»Mikä on nimesi vihkimättömien joukossa?»
»Antoine Saint-Just.»
»Mikä on nimesi valittujen parissa?»
»Nöyryys.»
»Missä olet nähnyt valon?»
»Laonin Ihmisystävien looshissa.»
»Kuinka vanha olet?»
»Viisivuotias.»
Ja alokas teki merkin, joka ilmaisi, että hän oli vapaamuurari-kunnan jäsen.
»Miksi haluat nousta astetta korkeammalle ja liittyä meihin?»
»Koska ihminen pyrkii kohoamaan ja koska korkeuksissa ilma on puhtaampaa ja valo kirkkaampaa.»
»Onko sinulla esikuvaa?»
»On, Geneven filosofi, luonnon ihminen, kuolematon Rousseau.»
»Onko sinulla kummeja?»
»On.»
»Montako?»
»Kaksi.»
»Ketkä?»
»Robespierre vanhempi ja nuori Robespierre.»
»Mikä tunne ohjaa sinua tiellä, jota haluat kulkea?»
»Usko.»
»Minne se tie vie Ranskan ja maailman?»
»Ranskan vapauteen ja maailman vapautumiseen.»
»Mitä annat, jotta Ranska ja maailma saavuttaisivat tämän päämäärän?»
»Henkeni. Se vain on minulla jäljellä, sillä omaisuuteni olen jo antanut.»
»Kuljetko itse ja koetatko voimiesi mukaan saada kaikki lähimmäisesi kulkemaan tätä vapauden ja vapautumisen tietä?»
»Minä kuljen ja koetan saada kaikki lähimmäiseni kulkemaan tätä tietä.»
»Raivaatko voimiesi ja kykyjesi mukaan kaikki esteet, jotka tielläsi tapaat?»
»Raivaan.»
»Oletko vapaa kaikista sitoumuksista tai jos nämä sitoumukset ovat ristiriidassa juuri tekemiesi lupausten kanssa, oletko vapaa ne rikkomaan?»
»Olen vapaa.»
Puheenjohtaja kääntyi kuuden naamioidun miehen puoleen.
»Veljet», sanoi hän, »oletteko kuulleet?»
»Olemme», vastasivat ylimmän piirin jäsenet yhtaikaa.
»Onko hän puhunut totta?»
»On.»
»Oletteko sitä mieltä, että hänet hyväksytään?»
»Olemme», vastasivat miehet.
»Oletko valmis vannomaan valan?» kysyi puheenjohtaja jäsenehdokkaalta.
»Olen valmis», vastasi Saint-Just.
Puheenjohtaja toisti sanasta sanaan sen kolmijaksoisen valan, jonka hän äsken saneli Billotille, ja jokaisen pysähdyksen jälkeen Saint-Just sanoi lujalla, tiukalla äänellä:
»Minä vannon!»
Kun vala oli vannottu, aukaisi näkymättömän veljen käsi hautakammion oven. Yhtä jäykkänä ja koneellisesti kuin oli tullutkin Saint-Just poistui jättämättä varmaankaan jälkeensä epäilystä tai katumusta.
Puheenjohtaja odotti, kunnes hautakammion ovi oli sulkeutunut, ja sanoi sitten kovalla äänellä:
»Numero kolme!»
Oviverho kohosi toistamiseen ja kolmas pyrkijä astui sisälle.
Hän oli, kuten sanottu, arviolta neljänkymmenen tai kahdenviidettä vuoden ikäinen, punakka, hieman pisamainen mies, jonka koko olemuksesta, näennäisen rahvaanomaisuuden uhallakin, huokui ylhäisyyttä, johon oli sekoittunut eräänlaista englantilaista tuoksahdusta. Sen huomasi heti ensi silmäyksellä.
Hänen komeassa puvussaan oli sitä vakavaa sävyä, joka alkoi tulla Ranskassa muotiin ja jonka varsinainen alku oli niissä suhteissa, joihin ranskalaiset olivat joutuneet Amerikan kanssa.
Hänen käyntinsä, vaikkei ollutkaan horjuvaa, ei ollut niin tanakkaa kuin Billotin eikä niin jäykkää kuin Saint-Justin.
Mutta hänen askelissaan, kuten koko hänen olemuksessaan, huomasi eräänlaista epäröintiä, joka tuntui olevan hänelle luonteenomaista.
»Astu lähemmäksi», kehoitti puheenjohtaja.
Alokas totteli.
»Mikä oli nimesi vihkimättömien keskuudessa?»
»Ludvig Filip Josef, Orleansin herttua.»
»Mikä on nimesi valittujen parissa?»
»Yhdenvertaisuus.»
»Missä olet nähnyt valon?»
»Pariisin Vapaitten miesten looshissa.»
»Kuinka vanha olet?»
»Minulla ei ole enää ikää.»
Ja herttua teki vapaamuurarimerkin, joka ilmaisi, että hänellä oli ruusuristin arvo.
»Miksi haluat liittyä joukkoomme?»
»Koska olen alati elänyt isoisten parissa ja haluan tästedes elää ihmisten joukossa; koska olen alati elänyt vihollisten seassa ja haluan nyt elää veljien keskellä.»
»Onko sinulla kummeja?»
»On kaksi.»
»Niiden nimet?»
»Toinen on inho, toinen on viha.»
»Mikä halu johtaa sinua tiellä, jolle aiot astua?»
»Kostonhalu.»
»Kenelle tahdot kostaa?»
»Miehelle, joka ei ole ymmärtänyt minua, naiselle, joka on nöyryyttänyt minua.»
»Mitä annat, jotta saavuttaisit tämän päämäärän?»
»Omaisuuteni. Enemmän kuin omaisuuteni, henkeni. Enemmänkin kuin henkeni, kunniani!»
»Oletko vapaa kaikista sitoumuksista tai jos sitoumuksesi ovat ristiriidassa juuri tekemiesi lupausten kanssa, oletko vapaa ne rikkomaan?»
»Eilisestä saakka ovat kaikki sitoumukseni rikkuneet.»
»Veljet, oletteko kuulleet?» sanoi puheenjohtaja, kääntyen naamioitujen miesten puoleen.
»Olemme.»
»Tunnetteko hänet, joka nyt lupautuu täyttämään kanssamme työn?»
»Tunnemme.»
»Ja hänet tuntien te olette sitä mieltä, että hänet voidaan hyväksyä riveihimme?»
»Niin, mutta hänen on vannottava.»
»Tunnetko valan, joka sinun on vannottava?» sanoi puheenjohtaja herttualle.
»En tunne, mutta sanele se minulle ja minä toistan sen, olkoonpa se millainen tahansa.»
»Se on hirveä, etenkin sinulle.»
»Ei kuitenkaan hirveämpi kärsimääni loukkausta.»
»Niin hirveä, että kun olet sen kuullut, sallimme sinun vapaasti peräytyä, jos epäilet, ettet hetken tullen voikaan noudattaa sitä kaikessa ankaruudessaan.»
»Sanele.»
Puheenjohtaja loi alokkaaseen läpitunkevan silmäyksen. Sitten, kuin haluten valmistaa häntä vähitellen kaamean lupauksen tekoon, hän muutti valan järjestystä, niin että aloitti toisesta jaksosta ensimmäisen asemasta.
»Vanno», sanoi hän, »kunnioittavasi rautaa, myrkkyä ja tulta, näitä varmoja, nopeita ja välttämättömiä välineitä, kun maa puhdistetaan kuolemalla niistä, jotka koettavat tuhota totuuden tai riistää sen meidän käsistämme!»
»Minä vannon!» sanoi herttua lujalla äänellä.
»Vanno», jatkoi puheenjohtaja, »katkaisevasi kaikki lihalliset siteet, jotka vielä kiinnittävät sinut isään, äitiin, veljiin, sisariin, vaimoon, omaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin, hyväntekijöihin ja jokaiseen, kenelle oletkin luvannut uskollisuutta, kuuliaisuutta, kiitollisuutta tai palvelusta».
Herttua oli kotvan aikaa vaiti ja tuskanhiki näkyi helmeilevän hänen otsallaan.
»Minähän sanoin sinulle», huomautti puheenjohtaja.
Mutta sensijaan että olisi vastannut yksinkertaisesti: »minä vannon!» herttua, haluten katkaista kaikki peräytymistiet, toisti kumealla äänellä:
»Minä vannon katkaisevani kaikki lihalliset siteet, jotka vielä kiinnittävät minut isään, äitiin, veljiin, vaimoon, omaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin, hyväntekijöihin ja jokaiseen, kenelle olenkin luvannut uskollisuutta, kuuliaisuutta, kiitollisuutta tai palvelusta.»
Puheenjohtaja kääntyi naamioitujen miesten puoleen, jotka silmäilivät toisiaan ja joiden katseet välähtivät salaman lailla heidän naamionsa aukoista.
Sitten hän sanoi herttualle:
»Ludvig Filip Josef, Orleansin herttua, tästä hetkestä alkaen olet vapaa valasta, jonka olet vannonut isänmaalle ja laeille, mutta älä unohda erästä seikkaa, sitä näet, että jos kavallat meidät, ei salamakaan ole niin nopea iskemään kuin se näkymätön ja väistämätön puukko, joka tapaa sinut, missä tahansa piileskeletkin. — Ja nyt elä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!»
Ja puheenjohtaja viittasi prinssille hautakammion ovea, joka aukeni hänen edessään.
Herttua kohotti käden otsalleen, huoahti raskaasti kuin henkilö, joka on kantanut liian painavaa taakkaa-, ja ponnisteli irroittaakseen jalkansa permannosta.
»Haa, saan siis kostaa!» huudahti hän ja kiiruhti hautakammioon.
Tilinteko
Jäätyään yksikseen nuo kuusi naamioitua ja puheenjohtaja keskustelivat hetken kuiskaavalla äänellä:
Sitten Cagliostro huusi:
»Tulkoot kaikki sisälle. Olen valmis esittämään lupaamani tilityksen.»
Heti aukeni ovi ja järjestön jäsenet, jotka olivat kävelleet kaksittain tai puhelleet ryhmittäin hautakammiossa, astuivat sisälle ja täyttivät pian heille tutun kokoussalin.
Tuskin oli ovi viimeisen jäsenen perässä sulkeutunut, kun Cagliostro kohotti kätensä kuin henkilö, joka tietää hetkien arvon eikä halua tuhlata sekuntiakaan, ja sanoi kuuluvalla äänellä:
»Veljet, jotkut teistä luultavasti olivat mukana siinä kokouksessa, joka täsmälleen kaksikymmentä vuotta sitten pidettiin Ukkosvuoren onkalossa, kolmenkymmenen kilometrin päässä Reinin rannalta ja kahdentoista kilometrin päässä Danenfelsin kylästä. [Kts.Lääkärin muistelmia, 2. luku. — Suom.] Jos jotkut teistä olivat mukana, nostakoot ne suuren asiamme kunnianarvoiset tukijat kätensä ja sanokoot: 'Minä olin siellä.'»
Viisi kuusi kättä kohosi joukosta ja heilui toisten päitten yli.
Ja samaan aikaan viisi kuusi ääntä toisti, kuten puheenjohtaja oli kehoittanut:
»Minä olin siellä!»
»Hyvä on, siinä kaikki mitä tarvitaan», jatkoi puhuja. »Muut ovat kuolleet tai hajaantuneet maapallon eri kulmille työskentelemään yhteisen asiamme hyväksi, pyhän asian, koska se on koko ihmiskunnan asia. Kaksikymmentä vuotta sitten se työ, jonka vaiheita nyt aiomme selostaa, oli tuskin alussakaan. Päivä, joka nyt valaisee meitä, oli tuskin sarastanutkaan ja tarkimmatkin silmät näkivät tulevaisuuden vain pilven takaa, jonka ainoastaan valittujen katse voi läpäistä. Siinä kokouksessa minä selitin, minkä ihmeen avulla kuolema, joka ihmiselle on vain täyttyneen ajan ja menneitten tapausten unohtamista, ei merkitse minulle mitään, tai oikeammin, se oli kahdenkymmenen vuosisadan kuluessa pannut minut kaksineljättä kertaa hautaan lepäämään ilman että nämä eri ruumiit, kuolemattoman sieluni tilapäiset perijät, saivat tuta sitä unohdusta, joka, kuten sanoin, on ainoa todellinen kuolema. Minä olen siis voinut vuosisatojen vieriessä tarkata Kristuksen opin kehitystä, nähnyt kansojen hitaasti mutta varmasti siirtyvän orjuudesta vallanalaisuuteen ja vallanalaisuudesta siihen pyrkimykseen, joka edeltää vapautta. Niinkuin illan tähdet, jotka kiiruhtavat syttymään ja, ennenkuin aurinko on laskenutkaan, kiiluvat taivaalla, olemme nähneet Euroopan eri pikku kansojen kokeilevan vapaudella: Rooma, Venetsia, Firenze, Sveitsi, Genua, Pisa, Lucca, Arezzo, nuo etelän kaupungit, joissa kukat puhkeavat nopeammin ja hedelmät kypsyvät aikaisemmin kuin muualla, yrittivät toinen toisensa jälkeen perustaa tasavaltoja, joista pari kolme on elänyt meidän päiviimme saakka ja yhä vieläkin uhmaa kuninkaitten valtaryhmää. Mutta kaikkia näitä tasavaltoja jäyti ja jäytää perisynti: yhdet ovat ylimysvaltaisia, toiset harvainvaltaisia, kolmannet yksinvaltaisia. Genua esimerkiksi, yksi nykyisin elävistä tasavalloista, on välimuoto: sen asukkaat ovat muurien sisällä yksinkertaisia kansalaisia, mutta ylimyksiä muurien ulkopuolella. Vain Sveitsissä on eräitä kansanvaltaisia laitoksia, mutta sen vähäpätöiset, vuorien väliin hautautuneet kantonit eivät kelpaa esikuvaksi tai avuksi ihmiskunnalle. Sellaista emme siis tarvinneet, me tarvitsimme isoa maata, joka ei kaivannut ulkoista sysäystä, vaan joka sen sijaan voisi antaa sysäyksen, me tarvitsimme suunnatonta koneistoa, jonka rattaisiin Eurooppa takertuisi, planeettaa, joka leimahtaessaan valaisisi koko maailmaa…»
Hyväksyvää mutinaa kuului joukosta. Cagliostro jatkoi innostuneesti:
»Kysyin Jumalalta, kaiken luojalta, kaiken liikunnon alkuunpanijalta, kaiken kehityksen lähteeltä, ja minä näin hänen osoittavan sormellaan Ranskaa. Ja Ranska, katolinen toisesta vuosisadasta asti, kansallisesti eheytynyt yhdennestätoista vuosisadasta lähtien, valtiollisesti yhtenäinen kuudennestatoista vuosisadasta saakka, Ranska, jota Herra itse on sanonut vanhimmaksi tyttärekseen — varmaankin siksi, että hänellä olisi oikeus suurten uhrien hetken koittaessa naulita hänet ihmisyyden ristinpuuhun kuten hän oli uhrannut poikansa, Kristuksen — Ranska, joka oli kuluttanut loppuun kaikki hallitusmuodot, monarkisen, feodalisen ja ylimysvaltaisen, Ranska tosiaankin tuntui meistä soveliaimmalta alistaa vaikutusvaltaamme, ja päätimme taivaallisen valon johdolla, kuten muinoin israelilaisia johti tulipatsas, me päätimme tehdä Ranskasta ensimmäisen vapaan maan. Luokaa silmäys Ranskaan sellaisena kuin se oli kaksikymmentä vuotta sitten, ja te huomaatte, että vaadittiin suurta uskallusta tai oikeammin ylevää uskoa käydä käsiksi sellaiseen tehtävään.»
— Kaksikymmentä vuotta sitten Ranska oli vielä, Ludvig viidennentoista heikoissa käsissä, Ludvig neljännentoista Ranska, toisin sanoin suuri aristokraattinen valtakunta, jossa ylimyksillä oli kaikki oikeudet ja rikkailla kaikki edut. Ja valtion päänä oli mies, joka edusti samalla kertaa kaikkein ylevintä ja alhaisinta, suurinta ja pienintä, Jumalaa ja kansaa. Se mies voi yhdellä sanalla tehdä rikkaaksi tai köyhäksi, onnelliseksi tai onnettomaksi, vapaaksi tai vangiksi, eläväksi tai vainajaksi. Sillä miehellä oli kolme pojanpoikaa, kolme nuorta prinssiä, jotka oli kutsuttu hänen seuraajikseen. Sattumalta oli luonto määrännyt hänen seuraajakseen juuri sen, joka olisi valittu yleisessä äänestyksessäkin, jos silloin olisi yleinen äänestys ollut käytännössä. Häntä pidettiin hyväsydämisenä, oikeamielisenä, nuhteettomana, epäitsekkäänä, oppineena, miltei filosofina. Jotta päästäisiin ikiajoiksi niistä tuhoisista sodista, joita Euroopassa oli riehunut Kaarlo toisen kohtalokkaan vallanperimyksen johdosta, valittiin hänen puolisokseen Maria Teresian tytär. Ne kaksi suurvaltaa, jotka ovat Euroopan todellinen vaakapaino, Ranska Atlantin ja Itävalta Mustanmeren rannalla, aiottiin yhdistää eroittamattomasti toisiinsa. Niin oli ainakin laskenut Maria Teresia, silloisen Euroopan ensimmäinen valtiollinen kyky. Juuri silloin kun Ranska, Itävaltaan, Italiaan ja Espanjaan nojaten, oli siirtymässä uuteen ja toivottuun valta-asemaan, juuri silloin me valitsimme, emme Ranskaa tehdäksemme siitä maailman ensimmäisen kuningaskunnan, vaan ranskalaiset tehdäksemme heistä maailman ensimmäisen kansan.
— Mutta silloin kysyttiin, kuka astuisi tähän leijonaluolaan, kuka kristitty Teseus kulkisi, johtonaan uskon valo, tämän suunnattoman sokkelon mutkaiset käytävät ja uhmaisi kuninkaallista Minotauros-hirviötä. Minä vastasin: 'Minä teen sen. Jotkut kiihkomieliset intoilijat, jotkut levottomat sielut tiedustelivat, paljonko tarvitsisin aikaa suoriutuakseni tehtävän ensimmäisestä jaksosta — olin jakanut sen kolmeen osaan — ja minä pyysin kahtakymmentä vuotta. Äänekäs tyytymättömyyden ilmaus. Huomatkaa, ihmiset ovat olleet orjia tai palvelijoita kaksikymmentä vuosisataa, ja nyt oltiin tyytymättömiä, kun minä vaadin kaksikymmentä vuotta tehdäkseni ihmiset vapaiksi!»
Cagliostro silmäili kuulijakuntaansa. Hänen viimeiset sanansa olivat saaneet eräät jäsenet hymyilemään ivallisesti.
Sitten hän jatkoi:
»Lopulta minulle myönnettiin nämä kaksikymmentä vuotta. Minä annoin veljille ohjeeksi kuuluisan vaalilauseen:Lilia pedibus destrueja ryhdyin työhöni kehoittaen jokaista työskentelemään omalla tahollaan. Tulin Ranskaan voitonkaarien katveessa. Laakerit ja ruusut muodostivat kukka- ja lehvätien Strassburgista Pariisiin asti. Kaikki huusivat: 'Eläköön kruununprinssi, eläköön tuleva kuningatar!' Kuningaskunnan kaikki toivo oli tämän pelastavan avioliiton hedelmällisyydessä. Nyt minä en halua kunniaa itselleni seuraavien tapahtumien alkuunpanijana tai luojana. Jumala oli apuni, hän salli minun nähdä sen jumalallisen käden, joka piteli tulivaljakon ohjaksia. Jumala olkoon ylistetty! Minä olen raivannut tieltä kivet, olen rakentanut sillan jokien yli, olen täyttänyt syvänteet, ja vaunut ovat päässeet kulkemaan. Siinä kaikki. Katsokaamme nyt, veljet, mitä on tapahtunut kahdessakymmenessä vuodessa:
Parlamentit on hajotettu.
Ludvig viidestoista, lisänimeltään Rakastettu, on kuollut kaikkien halveksimana.
Kuningatar, joka oli seitsemän vuotta hedelmätön, on seitsemän vuoden perästä saanut lapsia, joiden syntyperä on kiistanalainen, hänen kimppuunsa käytiin kruununprinssin syntyessä, hänen maineensa tahraantui kaulanauhajutun takia.
Kuningas, jota liehitään Ludvig Kaivatuksi, on ryhtynyt hallitsemaan ja osoittautunut yhtä voimattomaksi valtiomiehenä kuin aviopuolisona, on rakennellut pilvilinnoja, kunnes päätyi vararikkoon, on vaihdellut ministerejä, kunnes tuli herra de Calonneen.
Aatelissääty on kutsuttu koolle ja se on päättänyt kutsua koolle valtiosäädyt.
Valtiosäädyt, jotka kutsuttiin koolle yleisen äänestyksen nojalla, ovat julistautuneet kansalliskokoukseksi.
Kolmas sääty on voittanut aateliston ja papiston.
Bastilji on vallattu.
Ulkomaalaiset joukot on karkoitettu Pariisista ja Versaillesista.
Elokuun neljännen päivän yö on osoittanut ylimyksille aatelissäädyn voimattomuuden.
Lokakuun viides ja kuudes päivä ovat osoittaneet kuninkaalle ja kuningattarelle kuninkuuden voimattomuuden.
Heinäkuun 14 päivä 1790 on osoittanut maailmalle Ranskan eheyden.
Prinssit ovat kadottaneet kansansuosion maasta pakenemalla.
Monsieur on kadottanut kansansuosion Favrasin jutun takia.
Ja lopuksi, hallitusmuoto on vannottu isänmaan alttarillani kansalliskokouksen puheenjohtaja on istunut samanlaisella valtaistuimella kuin kuningaskin; laki ja kansa ovat heitä ylempänä; Eurooppa katselee meitä, on vaiti ja odottaa; ne, jotka eivät osoita ihastusta, vapisevat!
Veljet, onko Ranska se, joksi sanoin sen tulevan, onko se koneisto, jonka rattaihin Eurooppa takertuu, onko se aurinko, josta maailma saa valon?»
»On, on, on!» huusivat kaikki yhteen ääneen.
»Mutta, veljet», jatkoi Cagliostro, »uskotteko, että työ on edistynyt niin pitkälle, että sen voi jättää oman onnensa nojaan? Uskotteko, että nyt kun hallitusmuoto on vannottu kuninkaan valaan voi luottaa?»
»Emme, emme, emme!» huusivat kaikki yhteen ääneen.
»Siinä tapauksessa», jatkoi Cagliostro, »on ryhdyttävä suuren kansanvaltaisen työmme toiseen vallankumousjaksoon. Huomaan ilokseni, että teidän, kuten minunkin mielestäni vuoden 1790 liittojuhla ei ole päämäärä, vaan levähdyskohta. No niin, levähdyskohtaan on tultu ja lepo on nautittu; hovi on jälleen puuttunut vastavallankumoukselliseen toimintaan; vyöttäkäämme mekin kupeemme ja jatkakaamme taivalta. Arat sydämet saavat varmaankin tuta monta levottomuuden tuntia, monta heikkouden hetkeä; usein meitä valaiseva säde näyttää sammuvan, meitä opastava käsi tuntuu hylkäävän meidät. Useammin kuin kerran sinä pitkänä ajanjaksona, joka meidän vielä on elettävä, meidän asiamme tuntuu uhatulta, joku odottamaton tapaus, joku aavistamaton sattuma on tuhoamaisillaan sen. Kaikki näyttää olevan meitä vastaan: epäsuotuisat olosuhteet, vihollistemme voitot, lähimmäistemme kiittämättömyys. Monet ja kenties juuri tunnontarkimmat joutuvat niin monen rehellisesti kestetyn vaivan ja näennäisen voimattomuuden jälkeen kysymään itseltään, ovatko he kenties väärällä tiellä ja ovatko he kenties joutuneet ajamaan huonoa asiaa. Mutta ei, veljet, ei! Minä sanon sen teille ja kaikukoot sanani alati teidän korvissanne voiton hetkellä riemusoittona, tappion uhatessa hätäkellon kumahduksena! Ei, johtajakansoilla on pyhä tehtävä, joka heidän kaitselmuksen määräyksestä on ehdottomasti suoritettava. Herralla, joka niitä johtaa, on salaiset aikeensa ja hän näyttäytyy meille vain niiden toteutumisen kirkkaudessa. Usein pilvi peittää hänet meidän katseiltamme ja hänen luullaan olevan poissa. Usein jokin aate näyttää horjahtavan ja peräytyvän, vaikka se päinvastoin, kuten keskiajan turnausritarit, hakee vain tilaa pannakseen keihään tanaan ja rynnätäkseen uudelleen vastustajansa kimppuun vereksin voimin ja entistäkin tulisemmin. Veljet, veljet! Päämäärä, jonne me pyrimme, on korkealle kalliolle pystytetty majakka. Parikymmentä kertaa matkamme varrella maakamaran kohokohdat estävät meitä näkemästä sitä ja sen arvellaan sammuneen. Silloin heikkouskoiset napisevat, voivottelevat, pysähtyivät ja sanovat: 'Nyt meillä ei ole enää opasta, me vaellamme yössä. Jääkäämme siihen, missä olemme. Mitä hyötyä siitä on, että eksymme?’ Rohkeat jatkavat matkaa, hymyilevinä ja luottavina, ja pian näkyy majakkavilkku taas, kadotakseen jälleen ja syttyäkseen uudelleen, ja kerta kerralta se loistaa selvemmin ja kirkkaammin, sillä se tulee yhä lähemmäs! Vain taistellen, kilvoitellen ja ennen kaikkea uskoen maailman valitut saapuvat pelastavan majakan juurelle, jonka tuli kerran valaisee ei ainoastaan Ranskaa, vaan kaikkia kansoja. Vannokaamme siis, veljet, vannokaamme omassa ja jälkeläistemme nimessä — sillä aate eli ikuinen prinsiippi käyttää toisinaan palvelukseensa useita sukupolvia — vannokaamme omassa ja jälkeläistemme nimessä, ettemme hellitä, ennenkuin olemme pystyttäneet koko maailman nähtäväksi Kristuksen pyhän ohjelauseen, jonka ensimmäisen osan olemme jo likimain toteuttaneetkin ja joka kuuluu: vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys!»
Cagliostron sanoja seurasivat voimakkaat suosionosoitukset. Mutta kesken hyvä-huutoja jäähdyttivät yleistä ihastusta, niinkuin jääkylmät pisarat, jotka kostean kallioluolan katosta putoavat hikiselle otsalle, seuraavat, terävällä, kimakalla äänellä lausutut sanat:
»Niin, vannokaamme, mutta sitä ennen selitä, kuinka sinä käsität nuo kolme sanaa, jotta me, sinun yksinkertaiset opetuslapsesi, voisimme selittää ne sinun käsityksesi mukaisesti.»
Cagliostron läpitunkeva katse uppoutui joukkoon ja valaisi kuin kuvastimen heijastama auringonsäde Arrasin edustajan kalpeita kasvoja.
»Hyvä», sanoi hän. »Kuule siis, Maximilien.»
Sitten hän kohotti kätensä, korotti äänensä ja sanoi joukolle:
»Kuulkaa minua kaikki!»