Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys!
Kuuntelijajoukossa syntyi juhlallinen hiljaisuus, joka todisti selvästi, kuinka tärkeänä pidettiin kohta kuultavaa esitystä.
»Niin, on oikein, että minulta kysytään, mitä on vapaus, mitä on yhdenvertaisuus, mitä on veljeys. Minä sanon sen teille. Aloittakaamme vapaudesta. Ja ennen kaikkea, veljet, älkää sekoittako vapautta riippumattomuuteen. Ne eivät ole sisaruksia, kuten näyttää, ne ovat kaksi toisiaan vihaavaa vastustajaa. Melkein kaikki vuoristokansat ovat riippumattomia. En tiedä, voiko ainoatakaan niistä, sveitsiläisiä lukuunottamatta, sanoa todella vapaaksi. Kukaan ei kiellä, etteivät kalabrialainen, korsikalainen ja skotlantilainen olisi riippumattomia, mutta kukaan ei tohdi sanoa heitä vapaiksi. Jos kalabrialaisen tunteita loukataan, jos korsikalaisen kunniaa solvaistaan, jos skotlantilaisen etuihin kajotaan, niin kalabrialainen, joka ei voi turvautua oikeuteen, koska sorretun kansan keskuudessa ei ole oikeutta, kalabrialainen hakee oikeutta puukostaan, korsikalainen tikaristaan, skotlantilainendirkistään. Hän iskee, vihollinen kaatuu, hän on kostanut. Vuoristo tarjoo hänelle tyyssijan, ja koska ei ole vapautta, tuota kaupunginasukkaan turhaan vaatimaa vapautta, löytää hän riippumattomuuden syvistä rotkoista, sankoista metsistä, korkeilta vuorenhuipuilta. Hän elää toisin sanoin ketun, vuorikauriin ja kotkan riippumattomuutta. Mutta kotka, vuorikauris ja kettu, jotka tunteettomina, muuttumattomina, välinpitämättöminä katselevat niiden silmien edessä esitettävää suurta, inhimillistä näytelmää, ovat eläimiä, joiden elämä rajoittuu vaistoon ja jotka on tuomittu yksinäisyyteen.
»Alkuperäinen, antiikkinen, kantasivistys, jos niin saa sanoa, Intian, Egyptin, Etrurian, Vähän Aasian, Kreikan, Latiumin sivistysmuodot, kootessaan tieteensä, uskontonsa, taiteensa, runoutensa valokimpuksi, jota ne ovat heilutelleet koko maailman yli valaistukseen silloin vielä kehdossa uinuvaa, kehitystilassa olevaa nykyaikaista sivistystä, ovat jättäneet ketut loukkoihinsa, vuorikauriit kallionhuipuillensa ja kotkat pilviä pitelemään. Niiltäkin aika kuluu, mutta siinä ei ole mittaa, niillekin tieto versoo, mutta siinä ei tapahdu edistystä, niillekin sukupolvet syntyvät, varttuvat ja kuolevat, mutta ne eivät opi siitä mitään. Sillä kaitselmus on rajoittanut niiden kyvyt itsesäilytysvaistoon, sen sijaan kun Jumala on antanut ihmiselle kyvyn eroittaa hyvän ja pahan, tunteen tajuta oikean ja väärän, kammon eristymistä ja rakkauden yhteiselämää kohtaan. Senpä vuoksi ihminen, joka syntyy yksinäisyyteen kuin kettu, on villi kuin vuorikauris ja eristäytynyt kuin kotka, liittyy perheeksi, muodostuu heimoksi, järjestyy kansaksi. Sen vuoksi, kuten jo sanoin, veljet, ei eristäytyvällä ihmisellä ole oikeutta muuhun kuin riippumattomuuteen, ja päinvastoin, yhteen liittyvillä ihmisillä on oikeus vapauteen.
Vapaus ei ole alkuaine kuin kulta, vaan se on kukka, se on hedelmä, se on taideluoma, se on tuote. Sitä täytyy viljellä, jotta se puhkeisi kukkaan ja kypsyisi hedelmäksi. Vapaus on kunkin yksilön oikeutta tehdä omaksi edukseen, tyydytyksekseen, hyvinvoinnikseen, huvikseen ja kunniakseen kaikki, mikä ei lonkkaa toisen vastaavia etuja. Se on osittaista luopumista henkilökohtaisesta riippumattomuudesta, jotta saataisiin syntymään yleisen vapauden varasto, josta jokainen ammentakoon määräaikoina yhtä suuren osuuden. Vapaus on vieläkin enempää, se on maailmalle asetettua velvoitusta, ettei saa supistaa sitä valistuksen, edistyksen, etuoikeuksien määrää, joka on saavutettu, jonkun kansan, valtion tai rodun itsekkääseen toimipiiriin, vaan päinvastoin jokaisen yksilön, jokaisen yhteisön on jaettava niitä täysin käsin aina milloin joku köyhä yksilö tai niukkavarainen yhteisö pyytää päästä tämän aarteen jaolle.
»Ei tarvitse pelätä tämän aarteen ehtyvän, sillä vapaudella on jumalallinen kyky lisääntyä itsestään ja se muistuttaa sikäli maata kostuttavien suurten virtojen uomaa, joka lähteiltään on sitä täydempi, mitä vuolaampina virrat siitä lähtevät. Sellainen on vapaus, se on taivaan mannaa, johon jokaisella on oikeus ja joka valitun kansan, päästyään siitä osalliseksi, on jaettava kaikkien kansojen kanssa, jotka pyytävät siitä osansa. Sellainen on vapaus minun käsittääkseni», jatkoi Cagliostro, välittämättä vastata suoraan sille, joka oli tämän välikysymyksen tehnyt. »Siirtykäämme nyt yhdenvertaisuuteen.»
Valtavat hyväksymishuudot kohosivat salin holvilakeen asti ja palkitsivat puhujan sillä hyväilyllä, joka on kaikkein suloisinta, ellei miehen sydämelle, niin ainakin hänen kunnianhimolleen, — nimittäin kansansuosiolla.
Mutta ikäänkuin tottuneena moisiin ihmisten ylistelyihin Cagliostro kohotti kätensä vaatiakseen hiljaisuutta.
»Veljet», sanoi hän, »hetket rientävät, aika on kallista. Jokainen minuutti ajasta, jonka pyhän asiamme viholliset saavat käyttää hyväkseen, kaivaa maata aitamme tai nostaa esteitä tiellemme. Sallikaa minun siis selittää teille, mitä on yhdenvertaisuus, kuten olen selittänyt, mitä on vapaus.»
Näitä sanoja seurasivat moninkertaisethiljaa!-huudot, sitten syntyi syvä hiljaisuus ja Cagliostron sanat kuuluivat selvinä, kaikuvina, ponnekkaina.
»Veljet», sanoi, »en halua loukata teitä uskomalla, että kukaan teistä olisi hetkeäkään rinnastanut tätä houkuttelevaa yhdenvertaisuus-sanaa aineen ja älyn yhdenvertaisuuden kanssa. Ei, te tiedätte erinomaisen hyvin, että sen laatuinen yhdenvertaisuus on ristiriidassa todellisen filosofian kanssa ja että luonto itse on ratkaissut tämän suuren kysymyksen istuttamalla tammen rinnalle isopin, sijoittamalla vuoren viereen kummun, panemalla virran sivulle puron, valtameren liepeelle järven, neron rinnalle typeryyden. Kaikki maailman mahtikäskyt eivät alenna vaaksan vertaakaan Chimborazon, Himalajan tahi Mont-Blancin huippuja, ei ainoakaan ihmisten laatima määräys voi sammuttaa Homeroksen, Danten tai Shakespearen nerontulta. Kukaan ei ole voinut ajatellakaan, että lain pyhittämä yhdenvertaisuus olisi aineellista ja ruumiillista yhdenvertaisuutta ja että päivänä, jolloin tämä laki piirrettäisiin hallitusmuodon kivitauluun, ihmissuku saisi Goliatin vartalon, Cidin uljuuden tai Voltairen nerouden. Ei, yksilöinä tai joukkoina, me olemme täydellisesti käsittäneet ja meidän tulee aina täydellisesti käsittää, että kysymys on selvästi ja yksinkertaisesti yhteiskunnallisesta yhdenvertaisuudesta. Mutta, veljet, mitä on yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus?
Yhdenvertaisuus on kaikkien perintönä kulkevien etuoikeuksien poistamista, se merkitsee vapaata pääsyä kaikkiin: virkoihin, kaikkiin virka-arvoihin, kaikkiin arvoasteihin, lyhyesti, se on palkkio, joka suodaan ansioille, kyvylle, hyveelle, eikä enää läänitys, joka myönnetään jollekin kastille, jollekin suvulle, jollekin rodulle. Valtaistuin — edellyttäen, että valtaistuin säilyy — ei ole tai oikeammin ei tule olemaan muuta kuin korkein valtasija, jolle kaikkein arvokkain voi päästä, ja kaikille alemmille asteille pääsevät kykyjensä mukaan ne, jotka ovat alempien asteitten arvoisia, ilman että kukaan levottomana kysyy, miltä tasolta ovat lähtöisin kuninkaat, ministerit, neuvostojäsenet, kenraalit, tuomarit. Kuninkuus tai tuomarinarvo, kuninkaan valtaistuin tai presidentin tuoli eivät siis enää siirry jossakin rodussa perintönä, vaan ne ratkaistaanvaalilla. Valtioneuvosto, sota-asiat, lainsäädäntö eivät enää ole jonkun säätyluokan yksinoikeutta, vaan ne määrääkyky. Taiteissa, tieteissä, kirjallisuudessa ei enää tavata suosikkijärjestelmää, vaan kilpailua. Sellainen on yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus! Ja rinnan kasvatuksen kanssa, joka ei ainoastaan ole kaikille ilmaista ja kaikkien saatavissa, vaan lisäksi kaikille pakollista, aatteet kehittyvät ja yhdenvertaisuus kasvaa niiden mukana. Yhdenvertaisuus ei saa jäädä lietteeseen, sen on noustava kaikkein korkeimmille huipuille. Sellainen suuri kansa kuin Ranskan kansa voi tunnustaa vain kehittyvän yhdenvertaisuuden eikä taantuvaa. Taantuva yhdenvertaisuus ei ole Titanin, vaan ryövärin. Se ei ole enää Prometeuksen kaukasialainen leposija, se on Prokrusteen vuode. Kas, sellainen on yhdenvertaisuus!»
Oli mahdotonta käydä toisin kuin että tällainen määritelmä sai osakseen yleisen hyväksymisen valistuneessa, kunnianhimoisessa kuulijakunnassa, missä jokainen, harvoja vaatimattomia luonteita lukuunottamatta, vaistomaisesti näki naapurissaan tulevan kohoamisensa porrasaskelen. Jälleen kajahtikin salissa eläköön- ja hyvä-huutojen jyrinä, mikä todisti, että tässä kokouksessa oli henkilöitä, jotka toiminnan hetken koittaessa käsittäisivät yhdenvertaisuudella jotakin muuta kuin Cagliostro, mutta jotka silloisena teorian hetkenä hyväksyivät yhdenvertaisuuden sellaiseksi kuin sen käsitti heidän valitsemansa omituisen päällikön valtava nero.
Mutta yhä tulisempana, säkenöivämpänä, innoittuneempana sitä mukaa kuin kysymys suureni, Cagliostro vaati jälleen hiljaisuutta ja jatkoi äänellä, jossa ei huomannut väsymyksen tai epäröinnin merkkiäkään:
»Veljet, olemme nyt tulleet tunnuslauseemme kolmanteen osaan, siihen, jota ymmärtääkseen ihmiset tarvitsevat pisimmän ajan ja jonka sivistyksen suuri esitaistelija vallan oikein on pannut viimeiseksi. Veljet, olemme nyt tulleet veljeyteen.
Oi, suuri sana, jos sinut käsitetään oikein! Oi, ylevä sana, jos sinut selitetään oikein! Jumala varjelkoon minua väittämästä, että se, joka käsitettyään väärin tämän sanan kantavuuden käyttää sitä sanan ahtaimmassa merkityksessä sovelluttaakseen sitä jonkun kylän asujamiin, jonkun kaupungin kansalaisiin, jonkun kuningaskunnan asukkaihin, olisi huono ihminen… Ei, veljet, ei, hän olisi vain henkisesti vajavainen ihminen. Säälikäämme henkisesti köyhiä, koettakaamme vapautua keskinkertaisuuden lyijyanturoista, levittäkäämme siipemme ja nouskaamme arkipäiväisten aatteiden yläpuolelle! Kun Saatana halusi kiusata Kristusta, vei se hänet maailman korkeimmalle vuorelle, jonka huipulta se voi näyttää hänelle kaikki maapallon kuningaskunnat, eikä suinkaan Natsaretin torniin, josta se olisi voinut näyttää hänelle vain Juudaanmaan kyläpahasia.
»Veljet, ei yhteen kaupunkiin, ei yhteen kuningaskuntaan; vaan koko maailmaan on veljeys vietävä! Veljet, koittaa päivä, jolloin pyhältä tuntuva sanaisänmaa, tai toinen pyhältä tuntuva sana,kansallisuus, katoavat kuin teatterin väliverhot, jotka painuvat tilapäisesti paikalleen, jotta maalarit ja koneenkäyttäjät saisivat aikaa valmistaa loputtomat etäisyydet, mittaamattomat kaukokuvat. Veljet, koittaa päivä, jolloin ihminen, nyt jo maan ja veden herra, valloittaa tulen ja ilman, jolloin hän valjastaa tulihevoset, ei ainoastaan ajatuksissaan, vaan aineellisestikin, jolloin tuulet, nuo nykyisin vain rajuilmojen talttumattomat esijuoksijat, muuttuvat sivistyksen älykkäiksi ja kuuliaisiksi sanansaattajiksi. Veljet, koittaa päivä, jolloin kansat, tämän maa- ja ilmaliikenteen turvin, jota vastaan kuninkaat ovat voimattomat, ymmärtävät, että kestetyt kärsimykset liittävät ne toinen toisiinsa, ja että nämä kuninkaat, jotka ovat panneet aseet niiden käteen, jotta ne tuhoisivat toisensa, ei kunnian vaatimassa taistelussa, kuten heille uskoteltiin, vaan veljesmurhissa, saavat jälkipolville vastata jok'ikisestä veripisarasta, joka on vuotanut suuren ihmisperheen halvimmankin jäsenen ruumiista. Silloin, veljet, te näette, mikä suurenmoinen näytelmä esitetään Herran kasvojen edessä. Kaikki kuvitellut rajat katoavat, kaikki keinotekoiset esteet häviävät, virrat eivät ole enää haittana, vuoret eivät ole enää sulkuina. Virtojen yli kansat ojentavat toisilleen kättä ja kaikkein korkeimmalta huipulta kohoaa alttari, isänmaan alttari.
»Veljet, veljet, veljet, minä sanon teille, sellainen on apostolin saarnaama todellinen veljeys! Kristus ei kuollut vapahtaakseen vain natsarealaiset, Kristus kuoli lunastaakseen kaikki maan kansat. Älkää siis tehkö näistä kolmesta sanasta,vapaudesta, yhdenvertaisuudesta, veljeydestä, ainoastaan Ranskan tunnuslausetta, vaan kirjoittakaa ne ihmisyyden lippuun koko maailman tunnuslauseeksi. Ja nyt, veljet, menkää, tehtävänne on suuri, niin suuri, että minkä kyynel- ja verilaakson kautta joutunettekin kulkemaan teidän jälkeläisenne kadehtivat teiltä sitä pyhää tehtävää, jonka olette suorittaneet, ja kuin ristiretkeläiset, jotka yhä suuremmin joukoin ja nopeammin askelin seurasivat toisiaan pyhille paikoille johtavilla teillä, eivät hekään pysähdy, vaikka he usein näkevätkin matkansa suunnan vain isiensä vaalenneitten luitten mukaan. Rohkeutta siis, apostolit, rohkeutta, toivioretkeläiset, rohkeutta, soturit! Apostolit, käännyttäkää, toivioretkeläiset, vaeltakaa, soturit, taistelkaa!»
Cagliostro lopetti, mutta ellei hän olisi lopettanut, olisivat suosionosoitukset, hyvä-huudot keskeyttäneet hänen esityksensä.
Kolmesti ne vaimenivat ja kolmesti ne jälleen elpyivät jylisten hautakammion holveissa kuin maanalainen ukkonen.
Sitten naamioidut miehet kumarsivat yksitellen, suutelivat hänen kättänsä ja poistuivat.
Sen jälkeen jokainen veli vuoron perään taivutti päänsä tuon lavan edessä, jolla toisen Pietari erakon lailla tämä uusi apostoli oli saarnannut vapauden ristiretkeä ja lausui ohimennessään tuon kohtalokkaan ohjelauseen:Lilia pedibus destrue.
Viimeisen poistuttua lamppu sammui.
Ja Cagliostro oli yksin, maan uumenissa, äänettömyydessä ja pimeydessä, muistuttaen niitä Intian jumalia, joiden salaisuuksiin hän väitti tutustuneensa parituhatta vuotta sitten.
Naiset ja kukat
Muutamia kuukausia näiden tapausten jälkeen, maaliskuun lopulla 1791, eräät vaunut kiitivät Argenteuilin ja Besonsin välisellä maantiellä, poikkesivat kilometrin päässä kaupungista sivutielle ja ajoivat Marais-linnaan, jonka ristikkoportti aukeni niiden tullessa paikalle. Vaunut pysähtyivät sisäpihalla portaitten eteen.
Rakennuksen pääkäytävän otsikkoon sijoitettu kello löi tällöin kahdeksan aamulla.
Muuan vanha palvelija, joka näytti kärsimättömänä odotelleen ajoneuvojen tuloa, kiiruhti avaamaan vaunujen oven, jolloin kauttaaltaan mustiin puettu mieshenkilö hypähti astinlaudalle.
»Ah, herra Gilbert, vihdoinkin!» tervehti kamaripalvelija. »No, mikä nyt on hätänä, kunnon Teisch?» kysyi tohtori. »Voi, herra, saatte itse nähdä!» vastasi palvelija.
Ja hän lähti astelemaan tohtorin edellä, opasti hänet biljardisalin kautta, jonka lamput, sytytetyt varmaankin jo tuntia ennen sydänyötä, paloivat yhä, ja sitten ruokasaliin, jonka pöytä, täynnä kukkia, aukaistuja viinipulloja, hedelmiä ja leivoksia, todisti illallisen jatkuneen muutamia tunteja pitempään kuin tavallisesti.
Gilbert katseli murhemielin tätä epäjärjestystä, joka todisti, kuinka vähän hänen määräyksistään oli piitattu. Sitten hän huoahti, kohautti olkapäitään ja siirtyi portaille noustakseen Mirabeaun huoneeseen, joka oli ylemmässä kerroksessa.
»Herra kreivi», sanoi palvelija astuessaan edellä isäntänsä huoneeseen, »tohtori Gilbert on saapunut».
»Mitä, tohtoriko?» ihmetteli Mirabeau. »Onko mokoman pikku jutun takia lähetetty häntä noutamaan?»
»Pikku jutun!» mutisi poloinen Teisch. »Päätelkää itse, herra, tohtori.»
»Ah, tohtori», sanoi Mirabeau ja kohosi istualleen vuoteessa, »saatte uskoa, että olen pahoillani, kun, minulle asiasta puhumatta, teitä on vaivattu tällä tavoin».
»Ensiksikin, hyvä kreivi, minua ei vaivata silloin kun minulle suodaan tilaisuus tavata teidät. Tehän tiedätte lisäksi, että harjoitan lääkärinammattia vain eräitten ystävieni hyväksi, ja heille minä kuulun kokonaan. Kas niin, mitä on tapahtunut? Ja ennen kaikkea, lääkäriltä ei mitään pidetä salassa! — Teisch, työntäkää verhot syrjään ja avatkaa ikkuna.»
Kamaripalvelija totteli, ja päivä pääsi valaisemaan Mirabeaun puolipimeää huonetta. Nyt tohtori huomasi, mikä muutos oli tapahtunut kuuluisan puhujan koko olemuksessa sen kuukauden kuluessa, jona hän ei ollut häntä tavannut.
»Ai, ai!» äännähti hän vastoin tahtoaan.
»Niin, niin», myönsi Mirabeau, »olen muuttunut vai kuinka?
Sanon teille heti, mistä se johtuu.»
Gilbert hymyili surumielisesti, mutta kuten älykäs lääkäri ainakin, joka käyttää hyväkseen, mitä potilas hänelle kertoo, vaikkapa tämä valehtelisikin, antoi hän Mirabeaun jatkaa.
»Tiedättekö», sanoi tämä, »mistä eilen kansalliskokouksessa kiisteltiin?»
»Kyllä tiedän. Kaivoksista.»
»Se kysymys on vielä huonosti tunnettu, vähän tai ei ollenkaan tutkittu. Omistajien ja hallituksen etuja ei ole riittävästi selvitetty. Sitäpaitsi kreivi de la Marck, uskollinen ystäväni, oli hyvin huolissaan tämän kysymyksen ratkaisusta, sillä siitä riippui puolet hänen omaisuudestaan. Hänen rahamassinsa, hyvä tohtori, on alati ollut minulle auki. Minun oli osoitettava kiitollisuuttani. Minä puhuin tai oikeammin laukaisin viisi kertaa. Viimeinen laukaus ajoi viholliset pakosalle, mutta olin itsekin jäädä tanterelle. Mutta kotiin palattuani halusin silti juhlia voittoa. Kutsuin muutaman ystävän illalliselle. Me nauroimme ja lörpöttelimme kello kolmeen saakka aamulla, jolloin mentiin levolle. Kello viisi aloin tuntea vatsanväänteitä. Huusin kuin mieletön. Teisch pelästyi kuin hölmö ja lähetti noutamaan teitä. Nyt olette yhtä viisas kuin minäkin. Tässä valtimo, tässä kieli. Kärsin kuin kadotukseen tuomittu. Päästäkää minut tästä tuskasta, jos voitte. Minä puolestani vakuutan, etten sekaannu koko juttuun.»
Gilbert oli taitava lääkäri. Kieltä tutkimatta ja valtimoa koettamatta hän voi todeta Mirabeaun tilan vakavuuden. Potilas oli tukehtumaisillaan, hän tuskin jaksoi hengittää, kasvot olivat pöhistyneet, sillä veri oli tukkeutunut keuhkoihin, hän valitti jalkojen ja käsien tuntuvan kylmiltä ja silloin tällöin ankara tuska pusersi hänen huuliltaan voihkaisun tai parahduksen.
Tohtori halusi silti varmistua, oliko hänen käsityksensä asiasta oikea ja koetti valtimoa.
Sen sykintä oli nytkähtelevää ja epätasaista.
»No niin», sanoi Gilbert, »tällä kerralla vielä selviydytään, mutta oli jo aikakin minun tulla!»
Tyynesti ja nopeasti, kuten nerokas mies ainakin, hän otti taskustaan haavurilippaan.
»Ahaa, te aiotte iskeä minusta suonta, niinkö?» sanoi Mirabeau.
»Ja heti paikalla.»
»Oikeaan vai vasempaan käsivarteen?»
»En kumpaankaan, sillä keuhkonne ovat jo liian täynnä tukkeentunutta verta. Isken suonta jalasta. Sillä välin Teisch menköön noutamaan Argenteulista sinappia ja kärpäslaastaria, jotta voisimme panna teihin sinappihauteen. Ottakaa minun vaununi, Teisch.»
»Hitossa, tohtori, näyttää tosiaankin siltä kuin olisi jo aikakin, kuten sanoitte», huomautti Mirabeau.
Mitään vastaamatta Gilbert ryhtyi heti iskemään suonta ja jonkun tovin kuluttua alkoi musta, paksu veri vuotaa potilaan jalasta.
Potilas tunsi heti suurta helpotusta.
»Totisesti, te olette suuri mies, tohtori», sanoi Mirabeau, joka taas voi hengittää kevyesti.
»Ja te olette suuri hullu, kreivi, kun panette vaaralle alttiiksi niin kallisarvoisen hengen kuin teidän on sekä ystävillenne että Ranskalle, muutaman tunnin nautinnon takia.»
Mirabeau hymyili alakuloisesti, miltei ivallisesti.
»Mitä vielä, hyvä tohtori!» sanoi hän. »Te liioittelette merkitystä, jonka ystäväni ja Ranska minulle antavat.»
»Kautta kunniani», huomautti Gilbert nauraen, »suurmiehet valittelevat alati toisten kiittämättömyyttä, vaikka he itse todella ovat kiittämättömiä. Jos te sairastutte vakavasti, kerääntyy koko Pariisi huomenna ikkunoittenne alle; jos te kuolette ylihuomenna, tulee koko Ranska saattamaan teitä hautaan.»
»Tiedättekö, että mitä nyt sanoitte lohduttaa minua tavattomasti?» vastasi Mirabeau hymähtäen.
»Senpä vuoksi juuri puhuinkin niin, sillä edellisen puolen huomaamalla voitte välttää jälkimäisen. Totisesti, teille täytyy esittää asiat peittelemättä, ennenkuin teihin voi vaikuttaa. Sallikaa minun viedä teidät mukanani Pariisiin parin tunnin perästä, kreivi, sallikaa minun sanoa ensimmäiselle vastaantulijalle, että te olette sairas, niin saatte nähdä, kuinka käy.»
»Arvelette siis, että minut voisi nyt siirtää Pariisiin?»
»Kyllä, vieläpä tänään… Miltä nyt tuntuu?»
»Hengitys käy vapaammin, pääni tuntuu kevyeltä ja silmistäni on usva haihtunut… sisäisiä poltteita on yhä.»
»Kyllä sinappihauteet ne poistavat, hyvä kreivi. Verenlasku on tehnyt tehtävänsä ja nyt on sinappihauteitten vuoro. Ja tuolta Teisch jo tuleekin.»
Ja tosiaankin, Teisch astui tällöin huoneeseen mukanaan pyydetyt lääkeaineet. Neljännestuntia myöhemmin tohtorin ennustus oli toteutunut: poltteet lakkasivat.
»Nyt saatte levähtää tunnin verran», sanoi Gilbert. »Sitten lähdemme.»
»Tohtori», virkkoi Mirabeau nauraen, »ettekö sallisi minun matkustaa vasta illalla? Tapaisimme toisemme talossani Antinin viertotien varrella kello yhdeltätoista.»
Gilbert silmäili Mirabeauta.
Potilas ymmärsi tohtorin arvanneen hänen pyytämänsä lykkäyksen syyn.
»Minkä minä sille voin?» jatkoi Mirabeau. »Minulle tulee vieraita.»
»Hyvä kreivi», vastasi Gilbert, »huomasin ruokasalin pöydälle tuodut kukat. Siitä päättelin, ettei illallinen ollut järjestetty yksinomaan miestuttuja varten.»
»Tiedättehän, etten tule kukitta toimeen. Se on minun hulluuteni.»
»Niin, niin, mutta kukat eivät yksin, kreivi!»
»Hyväinen aika, jos kukat ovat minulle välttämättömät, totta kai minä alistun sen välttämättömyyden seurauksiin.»
»Kreivi, kreivi, te surmaatte itsenne!» päivitteli Gilbert.
»Myöntäkää sentään, tohtori, että se on ihana itsemurhatapa.»
»Kreivi, en poistu luotanne tänään ollenkaan.»
»Tohtori, olen antanut kunniasanani. Ette toki halunne, että rikon sen?»
»Oletteko illalla Pariisissa?»
»Sanoin jo, että odotan teitä kello yhdeksitoista Antinin viertotien varrella olevaan pikku asuntooni… Oletteko käynyt siellä?»
»En vielä.»
»Olen sen ostanut Julielta, Talman vaimolta… Mutta nyt tunnen tosiaankin itseni reippaaksi, tohtori.»
»Toisin sanoin te haluatte karkoittaa minut?»
»Oh, en suinkaan…»
»Olette muuten oikeassa. Minun täytyy käväistä päivälläTuileries-palatsissa.»
»Ah, te tapaatte siellä kuningattaren», sanoi Mirabeau synkästi.
»Luultavasti. Onko teillä jotakin sanottavaa hänelle?» Mirabeau hymyili katkerasti.
»Sellaisesta vapaudesta en uskalla uneksiakaan, tohtori.
Älkää mainitko hänelle edes, että olette tavannut minut.»
»Miksi niin?»
»Koska hän kysyisi teiltä, olenko pelastanut kuninkuuden, kuten hänelle lupasin, ja teidän täytyisi vastata kieltävästi. Vaikka», jatkoi Mirabeau hermostuneesti naurahtaen, »se on hänen vikansa yhtä paljon kuin minunkin».
»Ette siis halua, että sanoisin hänelle liikatyön ja taistelun puhujalavalla surmaavan teidät?»
Mirabeau tuumi hetken.
»Sanokaa vain», vastasi hän sitten. »Tehkää minut, jos tahdotte, sairaammaksi kuin olenkaan.»
»Miksi niin?»
»Muuten vain… olen utelias… haluan saada selville erään seikan.»
»Olkoon menneeksi.»
»Lupaatte siis, tohtori?»
»Lupaan.»
»Ja toistatte minulle, mitä hän sanoo?»
»Toistan teille hänen omat sanansa.»
»Hyvä. Näkemiin, tohtori, tuhannet kiitokset!»
Ja hän ojensi Gilbertille kätensä.
Gilbert katseli Mirabeauta tutkivasti. Silmäys näytti hämmentävän kreiviä.
»Asiasta toiseen», sanoi potilas, »ennenkuin lähdette, mitä määräätte minulle?»
»Oh, kuumaa, vain janoa sammuttavaa juomaa, sikuria tai purasruohoa, kevyttä ruokaa ja ennen kaikkea…»
»No, ennen kaikkea?»
»Ei sairaanhoitajatarta, joka on viittäkymmentä vuotta nuorempi…Ymmärrättehän, kreivi?»
»Tohtori», sanoi Mirabeau nauraen, »jotten rikkoisi määräyksiänne, otan kaksi viisikolmattavuotiasta!»
Ovella Gilbert tapasi Teischin.
»Voi, herra», sanoi tämä, »miksi lähdette?»
»Lähden, koska minut ajetaan, kunnon Teisch», vastasi Gilbert nauraen.
»Ja kaikki tämä on sen naisen vika», mutisi vanha palvelija. »Ja kaikki johtuu siitä, että se nainen on kuningattaren näköinen. Niin nerokas mies, kuten hän kuuluu olevan, ja kuitenkin niin lapsellinen!»
Tämän huomautuksen jälkeen hän avasi Gilbertille vaununoven. Tohtori nousi ajoneuvoihin ja tuumi itsekseen:
— Mitä hän tarkoittanee naisella, joka on kuningattaren näköinen?
Hetkeksi hän tarttui Teischin käsivarteen kysyäkseen tältä, mutta malttoi mielensä ja jupisi:
»Mitä minä sille voin? Se on Mirabeaun salaisuus eikä minun… Ajuri,Pariisiin.»
Mitä kuningas ja kuningatar sanoivat
Gilbert täytti tunnontarkasti Mirabeaulle tekemänsä kaksoislupauksen.
Pariisissa hän tapasi Camille Desmoulinsin, tuon elävän päivälehden, aikakautensa henkilöityneen sanomalehden.
Hän mainitsi tälle Mirabeaun sairaudesta ja kuvaili sitä vakavammaksi kuin se tällä hetkellä olikaan, mutta ei pahemmaksi kuin miksi se voisi kehittyä, jos Mirabeau olisi jälleen varomaton.
Sitten hän meni Tuileries-palatsiin ja puhui kuninkaalle samasta sairaudesta.
Kuningas tyytyi sanomaan:
»Ah, kreivi-poloista Onko hän kadottanut ruokahalun?»
»On, sire», vastasi Gilbert.
»Silloin hän on vakavasti sairas», virkkoi kuningas.
Ja hän siirtyi puhumaan muista asioista.
Kuninkaan luota Gilbert meni kuningattaren puheille ja toisti hänelle, mitä oli sanonut kuninkaalle.
Maria Teresian tyttären ylpeä otsa kävi kurttuihin.
»Mikä vahinko», sanoi hän, »ettei hän sairastunut sen päivän aamulla, jolloin hän piti kauniin puheensa trikolorista!»
Sitten hän tuntui katuvan, että oli Gilbertin kuullen ilmaissut, kuinka hän vihasi tuota ranskalaisten kansallismerkkiä, ja jatkoi:
»Kuinka tahansa, olisi perin onnetonta Ranskalle ja meille, jos hänen pahoinvointinsa kehittyisi vakavaksi.»
»Minulla on ollut kunnia sanoa kuningattarelle», huomautti Gilbert, »että se on enempää kuin pahoinvointia, että se on vakavaa sairautta».
»Jonka te parannatte, tohtori», sanoi kuningatar.
»Teen parhaani, madame, mutta en takaa tuloksia.»
»Tohtori», sanoi kuningatar, »minä toivon ja luotan teidän tuovan minulle tietoja herra de Mirabeaun tilasta, eikö niin?»
Ja hän alkoi puhua muista asioista.
Sovittuun aikaan illalla Gilbert nousi Mirabeaun pikku asunnon portaat.
Mirabeau odotteli häntä leposohvalla lojuen. Kun Gilbert joutui viipymään jonkun tovin salongissa, sillaikaa kun kreiville käytiin ilmoittamassa hänen saapuneen, silmäili hän sisälle astuessaan ympärilleen ja huomasi nojatuolille unohdetun kasimirhuivin.
Mutta joko johtaakseen Gilbertin huomion toisaalle tai päästäkseen nopeammin tekemään tärkeät kysymyksensä Mirabeau ehätti sanomaan:
»Ah, te olette tullut! Olen kuullut teidän jo täyttäneen lupauksenne edellisen osan. Pariisi tietää, että olen sairas, ja Teisch-poloinen on saanut yhtenään kahden tunnin ajan kertoa tilastani ystäville, jotka ovat tulleet tiedustelemaan, voinko nyt paremmin, ja kenties myöskin vihamiehille, jotka ovat tulleet kuulemaan, eikö tilani ole muuttunut huonommaksi.
Siinä lupauksenne edellinen osa. No, oletteko täyttänyt jälkimäisen osan yhtä tarkasti kuin edellisenkin?»
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Gilbert hymyillen.
»Tiedätte sen kyllä hyvin.»
Gilbert kohautti olkapäitään kuin vastalauseeksi.
»Oletteko käynyt Tuileries-palatsissa?»
»Olen.»
»Oletteko tavannut kuninkaan?»
»Olen.»
»Ja kuningattaren?»
»Hänetkin.»
»Oletteko sanonut heille, että he pääsevät minusta pian eroon?»
»Olen sanonut heille teidän olevan sairaan.»
»Mitä he sanoivat?»
»Kuningas kysyi, oletteko kadottanut ruokahalunne.»
»Ja kun te vastasitte myöntävästi, entä sitten?»
»Hän surkutteli teitä vilpittömästi.»
»Sitä hyvää kuningasta! Kuolinvuoteellaan hän sanoo ystävilleen kuten muinen Leonidas: 'Tänään minä syön illallista sen Pluton luona.' Entä kuningatar?»
»Kuningatar surkutteli teitä ja tiedusteli hartaasti vointianne.»
»Millä sanoilla, tohtori?» kysyi Mirabeau, joka ilmeisesti pani suuren arvon Gilbertin vastaukselle.
»Hyvin kauniilla sanoilla tietenkin.»
»Lupasitte kunniasanallanne toistaa sanasta sanaan, mitä kuningatar puhuisi.»
»Oh, en muista ihan tarkkaan sanamuotoa.»
»Tohtori, ette ole unohtanut tavuakaan.»
»Vannon…»
»Tohtori, olette luvannut. Tahdotteko, että kohtelen teitä miehenä, jonka sanaan ei voi luottaa?»
»Te ahdistatte tiukasti, kreivi.»
»Minä olen sellainen.»
»Tahdotte siis ehdottomasti kuulla, mitä kuningatar sanoi?»
»Sanasta sanaan.»
»No hyvä, hän sanoi, että teidän olisi pitänyt sairastua sen päivän aamulla, jolloin puhujalavalta puolustitte trikoloria.»
Gilbert halusi saada selville, mikä vaikutus kuningattarella oliMirabeauhun.
Kreivi hätkähti leposohvallaan kuin voltaiskun koskettamana.
»Kuninkaitten tavallista kiittämättömyyttä!» mutisi hän. »Se puhe on saanut hänet unohtamaan kuninkaan neljäkolmattamiljoonaiset käyttövarat ja oman nelimiljoonaisen elinkorkonsa! Mutta eikö se nainen siis tiedä, eikö se kuningatar tajua, että oli yhdellä iskulla vallattava takaisin kansansuosio, jonka olin hänen takiansa menettänyt! Eikö hän siis enää muista, että minun ehdotuksestani lykättiin tuonnemmaksi päätös Avignonin liittämisestä Ranskaan, sillä minä halusin säästää kuninkaan uskonnollisia tunteita — se oli virhe! Hän ei enää muista, että ollessani jakobiini-klubin puheenjohtajana — ne kolme kuukautta riistivät minulta kymmenen elinvuotta — minä puolustin kansalliskaarteja koskevaa lakia, joka rajoitti sotilasvelvollisuuden vain toimiviin kansalaisiin — se oli virhe! Hän ei siis muista enää, että kansalliskokouksen pohtiessa pappien valaa koskevaa lakiehdotusta minä vaadin, että vala rajoitettaisiin vain rippi-isiin — sekin oli virhe! Ah, nämä virheet olen saanut kallisti maksaa», jatkoi Mirabeau, »eivätkä nämä virheet silti ole minua kaataneet! On näet aikakausia, omituisia, luonnottomia aikakausia, jolloin ihminen ei kaadu tekemiensä virheitten johdosta. Eräänä päivänä, jälleen heidän edukseen, minä puolustin muuatta oikeusasiaa, ihmisyyskysymystä. Kuninkaan tätien pako oli synnyttänyt ankaran väittelyn. Joku ehdotti, että säädettäisiin laki maastamuuton ehkäisemiseksi. ’Jos te säädätte sellaisen lain', huudahdin minä, 'niin minä vannon, etten milloinkaan sitä noudata!' Lakiehdotus hylättiin yksimielisesti. No niin, mitä eivät erehdykseni saaneet aikaan, sen teki voittoni! Minua sanottiin diktaattoriksi, minut ärsytettiin nousemaan puhujalavalle vihan vimmassa, mikä on puhujan huonoin kannustaja. Voitin toistamiseen, mutta vain hyökkäämällä jakobiinien kimppuun. Silloin jakobiinit vannoivat minulle kuolemaa, ne tomppelit! Duport, Lameth, Barnave ja muut eivät älyä, että minut surmatessaan he antavat perässään diktatuurin Robespierrelle. Minut, jota heidän tulisi varjella kuin silmäteräänsä, he ovat nujertaneet typerällä enemmistöllään, ovat panneet minut hikoomaan verta, juomaan katkerokalkin pohjaan saakka, ovat painaneet päähäni orjantappurakruunun, panneet käsiini kaislan ja ristiinnaulinneet minut! Olen onnellinen, kun olen Kristuksen tavoin kokenut suuren kärsimyksen inhimillisyyden hyväksi… Trikolor-lippu! Eivätkö he siis huomaa, että se on heidän ainoa pelastuksensa, että jos he vilpittömin mielin ja julkisesti hakevat turvaa sen varjosta, se varjo voi kenties vielä pelastaa heidät? Mutta kuningatar ei halua pelastua, hän haluaa kostaa. Hän ei hyväksy ainoatakaan järkevää keinoa. Keino, jota minä ehdotan ainoana tepsivänä, on juuri se, jota hän pitää vastenmielisimpinä: olla maltillinen, olla oikeamielinen ja mahdollisuuden mukaan olla aina suora ja vilpitön.»
»Minä olen tahtonut pelastaa kaksi asiaa samalla kertaa, kuninkuuden ja vapauden. Se on epäkiitollista taistelua, jota olen saanut käydä yksin, hylättynä ja mitä vastaan? Jos se olisi taistelua ihmisiä vastaan, olisi se leikintekoa, tiikerejä, leijonia vastaan, ei se olisi mitään, mutta se on rynnistystä luonnonvoimaa vastaan, merta vastaan, hyökyaaltoa, tulvivaa jokea vastaan. Eilen olin nilkkoja myöten vedessä, tänään tulva ulottuu polviin saakka, huomenna se on noussut vyötäröihin asti ja ylihuomenna se on kohonnut pään yli… Nähkääs, tohtori, minä haluan olla teitä kohtaan suora. Ensimmältä minut valtasi suru, sitten vastenmielisyys. Olin uneksinut esiintyväni erotuomarina vallankumouksen ja kuninkuuden välillä. Uskoin voivani miehenä vaikuttaa kuningattareen ja kun hän sitten jonakin päivänä varomattomasti uskaltautuisi tulvaveteen, ja kadottaisi jalansijan, heittäytyisin veteen kuin mies hänet pelastaakseni. Mutta ei, minua ei milloinkaan vakain mielin autettu, tohtori. Minua on paneteltu, minulta on riistetty kansansuosio, minut on tahdottu murskata, nujertaa, tehdä voimattomaksi sekä pahassa että hyvässä. Ja nyt, tohtori, sanon teille avoimesti, mitä minun on parasta tehdä: kuolla ajoissa, mennä makuulle sulavasti kuin antiikin ajan taistelija, kurkottaa kaula armoniskua varten ja kuolla ajan vaatimusten mukaan.» Ja Mirabeau heittäytyi leposohvalle ja alkoi pureskella sen pielusta kaikin voimin.
Gilbert tiesi mitä halusikin tietää, toisin sanoin, mikä ratkaisiMirabeaun elämän tai kuoleman.
»Kreivi, mitä sanoisitte, jos kuningas huomenna lähettää jonkun tiedustelemaan vointianne?» kysyi hän.
Potilas kohautti olkapäitään kuin sanoakseen:
— Se on minusta yhdentekevää!
»Kuningas… tai kuningatar», jatkoi Gilbert.
»Mitä?» huudahti Mirabeau ja kohosi istumaan.
»Sanoin kuningas tai kuningatar», toisti Gilbert.
Mirabeau nojasi molempiin nyrkkeihinsä kuin kyyristynyt leijona ja koetti nähdä Gilbertin sielun pohjaan saakka.
»Kuningatar ei tee sitä», sanoi hän.
»Mutta jos hän tekisi?»
»Luuletteko hänen alentuvan sellaiseen?»
»En luule mitään, minä vain oletan, kuvittelen.»
»Olkoon menneeksi», sanoi Mirabeau, »odotan huomisiltaan saakka».
»Mitä tarkoitatte?»
»Käsittäkää sanani juuri niinkuin ne pitääkin käsittää, tohtori, älkääkä yrittäkö tulkita niitä toisin. Odotan huomisiltaan saakka.»
»Entä huomisiltana?»
»No niin, tohtori, jos hän huomisiltaan mennessä on lähettänyt tänne jonkun, jos esimerkiksi herra Weber tulee, olette te oikeassa ja minä väärässä. Mutta jos hän ei tule, silloin olette te, tohtori, väärässä ja minä oikeassa.»
»Hyvä, huomis-iltaan siis. Ja siihen asti, hyvä Demosthenes, lepoa, rauhaa, mielentyyneyttä!»
»Minä en liikahda leposohvalta.»
»Entä tuo huivi?»
Ja Gilbert osoitti sormellaan esinettä, jonka hän oli ensimmäiseksi huomannut astuessaan huoneeseen.
Mirabeau hymyili.
»Annan kunniasanani!» virkkoi hän.
»Hyvä on. Koettakaa nyt viettää rauhallinen yö, ja minä vastaan kaikesta.»
Gilbert lähti.
Teisch odotteli häntä ovella.
»No, kunnon Teisch, isäntäsi voi paremmin», sanoi tohtori.
Iäkäs palvelija ravisti alakuloisena päätänsä.
»Mitä, epäiletkö sanojani?» kysyi Gilbert.
»Epäilen kaikkea, herra tohtori, niin kauan kuin hänen paha henkensä on hänen lähellään.»
Ja hän huoahti ja jätti Gilbertin kapeille portaille.
Portaitten käänteessä Gilbert näki hunnutetun varjon, joka odotteli häntä.
Huomattuaan tohtorin tuo varjo parahti hiljaa ja katosi ovesta, joka oli pantu raolleen helpottamaan tätä katoamista, joka muistutti pakoa.
»Kuka on tuo nainen?» kysyi Gilbert.
»Se on hän», vastasi Teisch.
»Kuka hän?»
»Nainen, joka on kuningattaren näköinen.»
Gilbertin mieleen juolahti toistamiseen sama ajatus, kun hän jälleen kuuli tuon lauseen. Hän astui pari askelta kuin tavoittaakseen äskeisen haamun. Mutta sitten hän pysähtyi.
»Mahdotonta!» jupisi hän.
Ja hän jatkoi matkaansa jättäen iäkkään palvelijan epätoivoissaan tuumimaan, miksei niin oppinut mies kuin tohtori ryhtynyt manaamaan pois sitä pahaa henkeä, joka hänen varman vakaumuksensa mukaan oli helvetin lähetti.
Mirabeau vietti rauhallisen yön. Varhain seuraavana aamuna hän kutsui Teischin ja käski tämän avata ikkunat, jotta hän saisi hengittää raitista ulkoilmaa.
Ainoa seikka, joka huolestutti vanhaa palvelijaa, oli se kuumeinen kärsimättömyys, joka näytti vallanneen potilaan.
Kun hän isäntänsä kysyttyä oli vastannut, ettei kello ollut vielä kahdeksaakaan, ei Mirabeau ollut uskonut häntä, ennenkuin oli noudattanut kellon eteensä nähdäkseen itse.
Tämän kellon hän oli pannut pöydälle vuoteensa viereen.
»Teisch», sanoi hän vanhalle palvelijalle, »vaihtakaa alhaalla paikkaJeanin kanssa, joka tänään saa palvella minua täällä ylhäällä».
»Hyvä jumala», huudahti Teisch, »onko herra kreivi siis tyytymätön minuun?»
»Päinvastoin, kunnon Teisch», vastasi Mirabeau liikutettuna, »juuri siksi että luotan vain sinuun minä panen sinut täksi päiväksi alas portille. Kaikille, jotka tulevat tiedustelemaan vointiani, sinä sanot, että minä jaksan nyt paremmin, mutten ota vielä vastaan ketään. Mutta jos…» Mirabeau vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten, »mutta jos joku tulee linnasta, Tuileries-palatsista, niin sinä opastat lähetin tänne ylös, ymmärrätkö? Missään tapauksessa et saa päästää häntä menemään, ennenkuin olen puhutellut häntä. Huomaat siis, kunnon Teisch, että lähettäessäni sinut luotani minä korotan sinut uskotun asemaan.»
Teisch tarttui Mirabeaun käteen ja suuteli sitä.
»Ah, herra kreivi», sanoi hän, »jospa vain tahtoisitte elää!» Ja hän lähti.
»Siinäpä se taito juuri onkin, siinä tahtomisessa!» sanoi Mirabeau silmätessään poistuvaa palvelijaa.
Kello kymmenen Mirabeau nousi ja pukeutui miltei keikailevasti. Jean kähersi hänen tukkansa, ajoi hänen partansa ja siirsi sitten hänen nojatuolinsa ikkunan ääreen.
Siitä ikkunasta hän voi katsella kadulle.
Joka kerta kun kolkutin kolahti, joka kerta kun ovikello soi, olisi vastapäätä olevasta talosta voinut nähdä hänen huolestuneitten kasvojensa kurkottautuvan kohotettujen uutimien takaa, hänen terävän katseensa pälyilevän kadulle, sitten uutimien putoavan ja jälleen kohoavan, kun ovikello kilahti ja kolkutin kolahti.
Kello kaksi Teisch tuli ylös erään lakeijan seurassa. Mirabeaun sydän sykki rajusti. Lakeijalla ei ollut liveripukua.
Mirabeaun mieleen juolahti ajatus, että tuo harmaapukuinen palvelija oli kuningattaren lähetti ja että hän oli pukeutunut noin, jottei paljastaisi henkilöä, joka hänet lähetti.
Mirabeau erehtyi.
»Herra tohtori Gilbertin lähetti», ilmoitti Teisch.
»Vai niin», sanoi Mirabeau ja kalpeni kuin olisi ollut vielä viisikolmattavuotias ja odotellessaan rouva de'Monnierin kirjettä olisikin saanut kirjeen tuomarienoltaan.
»Herra kreivi», jatkoi Teisch, »koska tämä poika on herra tohtori Gilbertin lähettämä ja koska hän tuo teille kirjeen, olen katsonut voivani tehdä poikkeuksen ja toin hänet puheillenne.»
»Olet tehnyt oikein», sanoi kreivi.
Sitten hän virkkoi lakeijalle:
»Missä on kirje?»
Lakeijalla oli kirje kädessä ja hän ojensi sen kreiville.
Mirabeau avasi sen. Kirjeessä oli seuraava lyhyt sisältö:
»Antakaa kuulua, kuinka voitte. Olen luonanne kello yksitoista illalla. Toivon, että ensimmäiset sanat, jotka lausutte minulle, myöntävät minun olleen oikeassa ja teidän olleen väärässä.»
»Sano isännällesi, että näit minut jalkeilla ja että minä odotan häntä tänä iltana», sanoi Mirabeau lakeijalle.
Sitten hän virkkoi Teischille:
»Pidä huoli, että poika lähtee talosta tyytyväisenä.»
Teisch nyökkäsi ymmärtäväisesti ja poistui harmaapukuisen lähetin seurassa.
Tunnit seurasivat toisiaan. Ovikello ei herennyt kilisemästä, kolkutin kolajamasta. Koko Pariisi kävi merkitsemässä nimensä Mirabeaun vieraskirjaan. Kadulle oli kerääntynyt rahvasta, joka saatuaan kuulla toisia uutisia kuin mitä sanomalehdet tiesivät kertoa, ei mielinyt uskoa Teischin rauhoittaviin vakuutteluihin ja pakotti ajoneuvot kääntymään oikealle ja vasemmalle, jottei pyörien kolina häiritsisi kuuluisaa potilasta.
Kellon viittä käydessä Teisch uskalsi ilmestyä toistamiseen Mirabeaun huoneeseen kertoakseen hänelle tämän uutisen.
»Ah», sanoi Mirabeau, »nähdessäni sinun tulevan arvelin sinulla olevan parempaa kerrottavaa!»
»Jotakin parempaa!» kummasteli Teisch. »Minä luulin, etten voisi kertoa herra kreiville mitään niin miellyttävää kuin on tällainen rakkauden ilmaisu.»
»Olet oikeassa, Teisch», myönsi Mirabeau. »Minä olen kiittämätön.»
Kun Teisch sitten oli sulkenut oven, meni Mirabeau avaamaan ikkunan.
Hän astui parvekkeelle ja kiitti kädenliikkeellä noita kelpo pariisilaisia, jotka olivat ruvenneet hänen leponsa vartijoiksi.
Hänet tunnettiin ja huudot: »Eläköön Mirabeau!» kajahtivat Antinin viertotien päästä toiseen.
Mitä ajatteli Mirabeau, kun hänelle osoitettiin tätä odottamatonta kunnioitusta, joka toisissa olosuhteissa olisi pannut hänen sydämensä ilosta hypähtämään?
Hän ajatteli sitä ylpeää naista, joka ei välittänyt hänestä. Hänen katseensa harhaili talon ympärille ahtautuneessa väkijoukossa nähdäkseen, eikö bulevardilta ollut tulossa ketään siniliveristä hovilakeijaa.
Murtunein sydämin hän palasi huoneeseensa. Alkoi hämärtää. Hän ei ollut nähnyt mitään.
Ilta kului kuten päiväkin. Mirabeaun kärsimättömyys oli muuttunut synkäksi katkeruudeksi. Hänen toivoton sydämensä ei sykähdellyt enää ovikellon soitosta eikä kolkuttimen kolahduksesta. Ei, kasvoilla synkkä, katkera ilme, hän odotti sitä osanoton todistusta, joka oli hänelle puolittain luvattu, mutta jota ei tullut.
Kello yksitoista ovi aukeni ja Teisch ilmoitti tohtori Gilbertin.
Tämä astui sisälle hymysuin. Hän pelästyi nähdessään Mirabeaun kasvojen ilmeen.
Nuo kasvot kuvastivat tarkalleen hänen sydämensä kuohuvia tunteita.
Gilbert arvasi kaikki.
»Eikö kukaan ole tullut?» kysyi hän.
»Mistä sitten?» sanoi Mirabeau.
»Tiedätte hyvin, mitä tarkoitan.»
»Minäkö? En tiedä… kunniasanalla!»
»Linnasta… hänen… kuningattaren taholta?»
»Ei kukaan, kelpo tohtori, ei ole tullut ketään.»
»Mahdotonta!» sanoi Gilbert.
Mirabeau kohautti olkapäitään.
»Olettepa te herkkäuskoinen?» sanoi hän.
Sitten hän tarttui Gilbertin käteen, puristi sitä voimakkaasti ja virkkoi:
»Tahdotteko, että sanon teille, mitä olette tänään tehnyt, tohtori?»
»Minäkö? Olen tehnyt jotenkin samaa mitä teen joka päivä.»
»Ettepä, joka päivä ette sentään käy linnassa ja tänään olette käynyt siellä. Joka päivä ette tapaa kuningatarta, ja tänään olette tavannut hänet. Joka päivä ette anna hänelle neuvoja, mutta tänään olette antanut hänelle yhden neuvon.»
»Jopa peräti!» huudahti Gilbert.
»Kuulkaas, hyvä tohtori, minä näen, mitä on tapahtunut, minä kuulen, mitä on puhuttu, yhtä selvästi kuin jos olisin ollut paikalla.»
»No hyvä, herra kaukonäkijä, mitä siis on tapahtunut ja mitä on puhuttu?»
»Menitte tänään kello yksi Tuileries-palatsiin, pyysitte päästä kuningattaren puheille, tapasitte hänet, sanoitte hänelle, että tilani oli huononemaan päin ja että olisi kaunista, jos hän kuningattarena ja naisena lähettäisi jonkun tiedustelemaan vointiani; ellei säälin niin ainakin harkinnan kannalta se olisi suotavaa. Kuningatar keskusteli kanssanne, hän tuntui tulleen vakuutetuksi, että olitte oikeassa, ja hyvästiksi hän sanoi lähettävänsä jonkun minun luokseni. Te lähditte onnellisena ja tyytyväisenä ja luottaen kuninkaalliseen sanaan. Ja hän, ylpeänä ja katkerana hän nauroi herkkäuskoisuuttanne, joka ei tiedä, ettei kuninkaallinen sana velvoita mihinkään… No, kunniasana», jatkoi Mirabeau ja katsoi Gilbertiä suoraan silmiin, »eikö niin käynyt, tohtori?»
»Tosiaankin», myönsi Gilbert, »ette olisi paremmin nähnyt tai kuullut, vaikka olisitte ollut paikalla, hyvä kreivi!»
»Niitä hupsuja!» sanoi Mirabeau katkerasti. »Olen teille jo sanonut, etteivät he osaa tehdä mitään ajallaan… Jos kuninkaan liveripukuinen lähetti olisi tänään tullut luokseni joukon halki, joka huusi minun oveni edessä ja ikkunoitteni alla: 'Eläköön Mirabeau!' olisin minä taannut heille kansansuosion ainakin vuodeksi eteenpäin.»
Mirabeau ravisti päätänsä ja peitti kädellä silmänsä.
Kummakseen Gilbert näki hänen pyyhkäisevän kyynelen silmästään.
»Mikä teitä vaivaa, kreivi?» kysyi hän.
»Minuako? Ei mikään», vastasi Mirabeau. »Tiedättekö mitään uutta kansalliskokouksesta, kordeliereista tai jakobineista? Onko Robespierre kiehauttanut jonkun uuden puheen tai Marat oksentanut jonkun uuden häväistyskirjoituksen?»
»Milloin olette viimeksi syönyt?» kysyi Gilbert.
»Kello kahden jälkeen en ole maistanut mitään.»
»Siinä tapauksessa teidän on ensi töiksi mentävä kylpyyn, hyvä kreivi.»
»No, mutta se oli suurenmoinen ajatus, tohtori! — Jean, kylpy kuntoon!»
»Tännekö, herra kreivi?»
»Ei, ei, pukeutumishuoneeseen.»
Kymmentä minuuttia myöhemmin Mirabeau istui kylpyammeessa. Tapansa mukaan Teisch saatteli Gilbertiä.
Mirabeau kurkottautui ammeesta seuratakseen katsein tohtorin lähtöä. Kun tämä oli kadonnut näkyvistä, höristi hän korviaan kuullakseen menijän askelten äänen. Tässä asennossa hän pysyi, kunnes kuuli asuntonsa ulko-oven aukenevan ja sulkeutuvan.
Sitten hän soitti rajusti.
»Jean», sanoi hän, »kattakaa pöytä minun huoneeseeni ja käykää kysymässä, haluaisiko Oliva tulla syömään illallista kanssani».
Lakeijan lähtiessä noudattamaan saamiaan määräyksiä lisäsi Mirabeau:
»Kukkia, ennen kaikkea kukkia! Minä jumaloin kukkia!»
Kello neljältä aamulla tohtori Gilbert heräsi ankaraan ovikellon soittoon.
»Ah», sanoi hän hypätessään sukkasillaan vuoteesta, »olen varma, ettäMirabeaun laita on huonosti!»
Tohtori ei erehtynytkään. Kun illallinen oli katettu ja pöytä peitetty kukilla, oli Mirabeau lähettänyt Jeanin pois ja käskenyt Teischin mennä nukkumaan.
Sitten hän oli lukinnut kaikki ovet paitsi sitä, josta pääsi sen tuntemattoman naisen luo, jota iäkäs palvelija sanoi isäntänsä pahaksi hengeksi.
Mutta palvelijat eivät olleet menneet levolle. Jean, vaikka olikin nuorempi, oli tosin nukahtanut eteisen nojatuoliin.
Teisch oli pysynyt valveilla.
Neljännestä vailla neljä oli kuulunut kova kellonsoitto. Molemmat palvelijat olivat kiiruhtaneet Mirabeaun makuuhuoneeseen päin.
Kaikki ovet olivat lukossa.
Silloin he keksivät mennä tuntemattoman naisen huoneiston kautta ja pääsivät sitä tietä makuuhuoneeseen saakka.
Mirabeau lojui nojatuolissaan, puolipyörtyneenä, ja piteli sylissään naista, jottei tämä pääsisi hakemaan apua. Kauhuissaan nainen soitti pöytäkelloa, koska ei voinut ulottua takkakellon nuoraan.
Palvelijat huomattuaan nainen kutsui heitä avukseen ja myöskin Mirabeaun avuksi. Hän oli tukehtumaisillaan kreivin kouristavaan syleilyyn.
Olisi voinut sanoa valepukuisen kuoleman yrittäneen viedä häntä hautaan.
Yhteisin ponnistuksin palvelijat saivat kuolevan kädet hellittämään otteensa. Mirabeau lysähti istuimelleen ja nainen meni itkien huoneeseensa.
Jean oli lähtenyt hakemaan tohtori Gilbertiä Teischin jäädessä hoitamaan isäntäänsä.
Gilbertillä ei ollut aikaa valjastuttaa omia ajoneuvoja eikä haettaa vierasta ajuria. Saint-Honoré-kadulta Antinin viertotielle ei ollut pitkä matka. Hän lähti Jeanin kanssa jalan ja kymmenen minuutin kuluttua hän saapui Mirabeaun asuntoon.
Teisch odotteli alaeteisessä.
»No, hyvä ystävä, kuinka nyt on laita?» kysyi Gilbert.
»Ah, herra tohtori», vaikeroi iäkäs palvelija, »se nainen, yhä se nainen, ja lisäksi ne kirotut kukat! Saatte itse nähdä, saatte itse nähdä!»
Tällöin kuului jostakin nyyhkytystä. Gilbert riensi yläkerrokseen. Kun hän ehti portaitten yläpäähän, aukeni Mirabeaun huoneen viereinen ovi ja muuan valkoiseen aamunuttuun verhoutunut nainen syöksyi esille ja heittäytyi tohtorin jalkoihin.
»Voi, Gilbert, Gilbert», huudahti hän ja painoi molemmat kädet hänen rinnalleen, »taivaan tähden pelastakaa hänet!»
»Nicole, Nicole!» voihkaisi Gilbert. »Tekö se siis olittekin, onneton!»
»Pelastakaa, pelastakaa hänet!» toisti Nicole.
Gilbert luuli hetken suistuvansa kaameitten ajatusten kuiluun.
»Ah», jupisi hän, »Beausire kaupittelemassa häväistyskirjoituksia häntä vastaan, Nicole hänen rakastajattarensa! Hän on tosiaankin hukassa, sillä tämän takana on Cagliostro!»
Ja hän riensi Mirabeaun huoneeseen. Hän oivalsi, ettei ollut hetkeäkään hukattava.
Eläköön Mirabeau!
Mirabeau oli makuulla. Hän oli tullut tajuihinsa. Illallisen tähteet, lautaset ja kukat olivat vielä pöydällä, yhtä syyttävinä todistajina kuin on itsemurhaajan vuoteen vieressä maljan pohjasta löydetty myrkyn jäännös.
Gilbert lähestyi häntä nopeasti ja hengitti kevyemmin nähdessään potilaan.
»Ah», sanoi hän, »ei olekaan niin huonosti kuin pelkäsin!»
Mirabeau hymyili.
»Niinkö arvelette, tohtori?» virkkoi hän.
Ja hän ravisti päätänsä kuin henkilö, joka arvelee tuntevansa tilansa ainakin yhtä tarkoin kuin lääkäri, joka toisinaan tahallaan erehtyy voidakseen sitä helpommin pettää potilaitaan.
Tällä kerralla Gilbert ei tyytynytkään vain ulkokohtaiseen tutkimiseen. Hän koetti valtimoa: se löi nopeasti ja voimakkaasti. Hän katsoi kieltä: se oli tahmainen ja kitkerä. Hän tiedusteli, miltä pää tuntui: se tuntui raskaalta ja sitä kivisteli.
Jalat olivat kylmät.
Äkkiä toistuivat samat suonenvedontapaiset nytkähtelyt, jotka olivat kiusanneet potilasta paria päivää aikaisemmin ja jotka ilmenivät milloin kainalon alla, milloin solisluun kohdalla tai palleassa. Valtimo, joka, kuten sanottu, löi nopeasti ja voimakkaasti, muuttui tällöin katkonaiseksi ja nykiväksi.
Gilbert määräsi saman rauhoittavan hoitotavan, joka edelliselläkin kerralla oli osoittautunut tehokkaaksi.
Mutta potilas joko oli liian heikko kestämään tätä tuskallista hoitotapaa tai ei yksinkertaisesti halunnutkaan parantua, koskapa neljännestunnin kuluttua valitteli sinappihauteitten aiheuttavan niin sietämättömiä tuskia, että hauteet oli poistettava kokonaan.
Heti taukosivat myöskin parantumisoireet.
Tarkoituksemme ei suinkaan ole kuvailla tämän vaikean sairauden eri vaiheita. Jo saman päivän aamulla levisi huhu kautta koko kaupungin ja nyt vakavampana kuin eilinen.
Tauti oli uusiintunut, kertoivat ihmiset toisilleen, ja uhkasi nyt kuolemalla.
Silloin vasta pääsi oikein arvioimaan, minkä valtavan aseman yksityinen ihminen voi vallata kansan keskuudessa. Koko Pariisi oli liikutettu niinkuin päivinä, jolloin yleinen onnettomuus uhkaa yksityistä ja kansaa. Koko tämän, kuten edellisenkin päivän rahvas vartioi katua, jottei ajoneuvojen melu pääsisi sairaan kuuluville. Joka hetki ikkunoitten alle kerääntyneet joukot kävivät tiedustelemassa potilaan vointia, ja sanoma siitä kiiti nopeasti Antinin viertotieltä Pariisin laitakujille asti. Porttia piiritti kansalaisryhmä, jossa oli edustajia kaikista säädyistä, kaikista puolueista, ikäänkuin jokainen puolue, niin vastakkaisia kuin olivatkin toisilleen, menettäisi jotakin Mirabeaun menettäessään. Sillä välin suuren puhujan ystävät, omaiset ja tuttavat täyttivät pihat, eteiset ja alakerroksen huoneet potilaan tietämättä mitään tästä tungoksesta.
Mirabeau ja tohtori Gilbert eivät puhelleet paljoa.
»Tahdotte siis ehdottomasti kuolla?» oli tohtori kysynyt.
»Miksi eläisin?» oli Mirabeau vastannut.
Gilbert muisti, mitä Mirabeau oli luvannut kuningattarelle ja kuinka kiittämätön kuningatar oli ollut, eikä siis vastustellut kauempaa, vaan päätti täyttää velvollisuutensa lääkärinä loppuun saakka, vaikka tiesikin, ettei hän ollut mikään jumala taistelemaan mahdotonta vastaan.
Saman päivän illalla jakobini-klubi valitsi lähetystön tiedustelemaan entisen puheenjohtajan vointia. Lähetystön johtajana oli Barnave. Barnaven mukana oli ajateltu lähettää myöskin molemmat Lamethit, mutta nämä olivat kieltäytyneet.
Kun Mirabeau sai kuulla tämän, sanoi hän:
»Tiesin kyllä, että he olivat kurjia raukkoja, mutta sitä en tiennyt, että he olisivat moisia tomppeleita!»
Kokonaiseen vuorokauteen tohtori Gilbert ei poistunut hetkeksikään Mirabeaun vuoteen äärestä. Keskiviikkoiltana kello yhdentoista tienoissa potilaan tila oli niin hyvä, että Gilbert uskalsi siirtyä viereiseen huoneeseen levähtämään tuokioksi.
Ennenkuin meni makuulle, antoi hän määräyksen, että vähäisimmänkin kohtauksen ilmetessä hänet oli heti herätettävä.
Päivän sarastaessa hän heräsi. Kukaan ei ollut käynyt häiritsemässä hänen untansa. Hän nousi levottomana. Hänestä tuntui mahdottomalta, että sairaan tila oli näin äkkiä parantunut.
Alakerroksessa Teisch ilmoitti hänelle kyynelsilmin ja itkuisin äänin, että Mirabeau oli ollut entistä sairaampi, mutta oli kieltäytynyt kokemiensa tuskien uhallakin herättämästä tohtori Gilbertiä.
Sairas oli tosiaankin saanut kärsiä hirveitä tuskia. Valtimo löi peloittavalla tavalla, tuskat olivat yltyneet kauhistuttavaan mittaan, tukehtumis- ja kouristuskohtaukset olivat uusiintuneet.
Monesti — Teisch oli pitänyt sitä alkavan hourailun oireena — sairas oli maininnut kuningattaren nimen.
»Kiittämättömät!» oli hän sanonut. »Eivät ole halunneet edes tiedustella vointiani!»
Sitten hän oli jatkanut kuin puhuen itsekseen:
»Mitä hän sanonee kuullessaan huomenna tai ylihuomenna, että olen kuollut…?»
Gilbert arveli, että kaikki riippuisi nyt siitä käännekohdasta, johon sairaus oli siirtymässä. Hän päätti taistella tautia vastaan kaikin voimin. Hän määräsi, että potilaan rintaan oli pantava iilimatoja. Mutta tuntui siltä, että iilimadot olivat lyöttäytyneet kuolevan liittolaisiksi, sillä ne eivät takertuneet kiinni. Silloin iskettiin toistamiseen jalasta suonta ja sairaalle annettiin myskipillereitä.
Kohtausta kesti kahdeksan tuntia. Näiden kahdeksan tunnin kuluessa tohtori Gilbert tottuneen kaksintaistelijan lailla otteli kuoleman kanssa, hyökkäili, väisteli, astui eteenpäin ja peräytyi, antoi iskuja ja sai takaisin. Lopulta kuume hellitti, kuolema väistyi, mutta kuten tiikeri, joka pakenee hyökätäkseen pian takaisin, niin sekin painoi hirveän otteensa sairaan kasvoihin.
Gilbert seisoi kädet ryntäillä vuoteen ääressä, missä tuo kauhea taistelu kohta käytäisiin loppuun. Hän tunsi liian hyvin tieteensä salaisuudet toivoakseen mitään tai edes epäilläkseen enää.
Mirabeau oli hukassa. Tuossa makaavassa ruumiissa, jossa elämänliekki vielä lepatti, oli mahdoton tuntea elävää Mirabeauta.
Omituinen ilmiö! Kuin yhteisestä sopimuksesta, kuin saman ajatuksen kannustamina sairas ja Gilbert puhelivat nyt Mirabeausta kuin henkilöstä, joka on elänyt, mutta sitten lakannut elämästä.
Mirabeaun kasvoille tuli samalla se juhlallinen ilme, joka oleellisena kuuluu suurten miesten kuolinkamppailuun: hän puhui verkkaisesti, vakaasti melkein kuin ennustaja, hänen sanoissaan oli entistä vakavampi, syvempi, täyteläisempi leima ja hänen tunne-elämänsä näytti herkemmältä, turvattomammalta, ylevämmältä.
Tultiin ilmoittamaan, että muuan nuori mies, joka oli nähnyt Mirabeaun vain kerran eikä halunnut sanoa, kuka hän oli, pyysi päästä katsomaan sairasta.
Mirabeau katsahti Gilbertiin kuin pyytääkseen tätä sallimaan nuoren miehen tulla sisälle.
Gilbert ymmärsi.
»Päästäkää hänet tänne», sanoi hän Teischille.
Teisch avasi oven. Kynnykselle ilmestyi yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen. Hän astui hitaasti peremmälle, polvistui Mirabeaun vuoteen ääreen, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja puhkesi nyyhkytyksiin.
Mirabeau näytti jännittävän hämärtyvää muistiaan.
»Ah, niin», sanoi hän sitten, »nyt tunnen teidät. Olette Argenteuilissa tapaamani nuori mies!»
»Ylistetty olkoon jumala!» huudahti nuorukainen. »Muuta en pyytänytkään.»
Hän nousi, peitti kasvot käsillään ja lähti.
Tovin kuluttua Teisch toi pienen kirjeen, jonka nuori mies oli kirjoittanut eteisessä.
Kirjeessä oli seuraavat yksinkertaiset sanat:
»Suudellessani Argenteuilissa herra de Mirabeaun kättä sanoin hänelle, että olen valmis kuolemaan hänen puolestaan.
Olen tullut täyttämään lupaukseni.
Luin eilen eräästä englantilaisesta lehdestä, että Lontoossa, oli menestyksellisesti kokeiltu verensiirtoa samanlaisessa sairaustapauksessa kuin mitä kuuluisa sairas nyt potee..
Jos herra de Mirabeaun pelastamiseksi katsotaan hyödylliseksi verensiirtoa, niin minä tarjoan vereni, se on nuorta ja puhdasta.
Marnais.»
Lukiessaan näitä muutamia rivejä ei Mirabeau voinut pidättää kyyneliään.
Hän käski, että nuorukainen oli tuotava takaisin. Mutta tämä oli ilmeisesti halunnut välttää hyvin ansaitsemaansa kiitollisuudenosoitusta ja poistunut ilmoitettuaan palvelijalle, mikä oli hänen osoitteensa Pariisissa ja Argenteuilissa.
Vähää myöhemmin Mirabeau suostui päästämään puheilleen kaikki pyrkijät: ystävänsä de la Marckin ja Frochotin, sisarensa rouva du Saillantin, ja sisarentyttärensä rouva d'Aragonin.
Mutta hän kieltäytyi jyrkästi turvautumasta kenenkään muun kuinGilbertin hoitoon. Ja kun Gilbertkin koetti taivuttaa häntä, sanoi hän:
»Ei, tohtori, ei! Olette saanut tuta kaikki sairauteni aiheuttamat ikävyydet. Jos parannatte minut, täytyy teidän saada kaikki ansio tervehtymisestäni.»
Silloin tällöin hän kysyi, ketkä olivat käyneet tiedustelemassa hänen vointiaan. Ja vaikkei hän koskaan kysynytkään, oliko kuningatar lähettänyt ketään palatsista, arvasi Gilbert siitä huokauksesta, joka puhkesi Mirabeaun rinnasta, kun hän ehti luettelon loppuun, että nimi, jonka hän oli toivonut siinä näkevänsä, oli juuri se, jota hän ei siinä nähnyt.
Puhumatta kuninkaasta tai kuningattaresta — Mirabeau ei ollut vielä niin viimeisillään, että olisi käsitellyt heitä — hän viehättyi puhumaan ihmeteltävän lennokkaasti yleisestä politiikasta ja etenkin siitä, jota hän olisi ministerinä noudattanut Englannin suhteen.