Varsinkin Pittin kanssa hän olisi mielellään ryhtynyt mieskohtaiseen otteluun.
»Oh, sitä Pittiä!» huudahti hän kerran. »Hän on valmistelujen ministeri. Hän hallitsee mieluummin uhkauksin kuin teoin. Josminä olisin elänyt, olisi hän minusta saanut paljon huolta ja päänvaivaa!»
Silloin tällöin kuului huoneeseen saakka ikkunoitten alta kohinaa. Kansa siellä huusi alakuloisesti: »Eläköön Mirabeau!» Siinä huudossa oli rukoilua, valittelua eikä enää toivoa.
Mirabeau alkoi kuunnella ja avautti ikkunan, jotta tämä huuto, joka korvaisi niin monet kestetyt kärsimykset, kantautuisi häneen saakka. Jonkun tovin hän makasi hiljaa, kädet ojossa, korvat tarkkaavina ja hengitti, imi itseensä tätä kohinaa.
Sitten hän jupisi:
»Oh, sinä kelpo kansa! Olet niinkuin minäkin solvaistu, halveksittu, häväisty! On oikein, että juuri he minut unohtavat ja että juuri sinä minua muistelet!»
Kun tuli yö eikä Gilbert halunnut poistua sairaan luota hetkeksikään, siirrätti hän vuoteen lähelle leposohvan ja heittäytyi sille nukkumaan.
Mirabeau salli sen. Koska hän oli varma kuolemastaan, ei hän tuntunut enää pelkäävän lääkäriä.
Päivän sarastaessa hän avautti ikkunat.
»Hyvä tohtori», sanoi hän Gilbertille, »minä kuolen tänään. Kun on ehtinyt niin pitkälle kuin minä nyt, ei ole muuta tehtävää kuin koristaa ja seppelöidä itsensä kukilla, jotta voisi niin miellyttävästi kuin suinkin vaipua uneen, josta ei enää herää. Sallitteko minun tehdä mitä haluan?»
Gilbert nyökkäsi merkiksi, että Mirabeau oli isäntä talossaan.
Silloin kreivi kutsui luoksensa molemmat palvelijat.
»Jean», sanoi hän, »kerätkää minulle ihanimmat kukat mitä löydätte. Teisch puolestaan koettakoon tehdä minusta niin kauniin kuin mahdollista.»
Jean silmäili kysyvästi Gilbertiä. Tämä nyökkäsi.
Jean lähti.
Teisch, joka oli ollut edellisenä iltana hyvin sairas, alkoi ajaaMirabeaun partaa ja suoria hänen tukkaansa.
»Sinähän olit eilen sairas, poloinen Teisch», sanoi Mirabeau. »Kuinka on laitasi tänään?»
»Oh, varsin hyvin, rakas isäntä», vastasi tuo rehti palvelija. »Minä toivon, että olisitte minun nahoissani.»
»Mutta minä», sanoi Mirabeau nauraen, »minäpä en toivoisi sinun olevan minun nahoissani, mikäli rakastat elämää».
Tällöin kuului tykinjyrähdys. Mistä se tuli? Sitä ei saatu milloinkaan selville.
Mirabeau säpsähti.
»Ah, joko nyt vietetään Akilleen hautajaisia?» huudahti hän ja nousi istumaan.
Kun Jean oli tullut ulos, ryntäsivät kaikki tiedustelemaan häneltä kuulun sairaan vointia, ja tuskin hän oli sanonut olevansa menossa hakemaan kukkia, kun ihmiset jo juoksivat pitkin katuja huutaen: »Kukkia Mirabeaulle!» Kaikki ovet aukenivat, kukin tarjosi mitä oli tarjota asunnoissa tai kasvihuoneissa. Vähemmässä kuin neljännestunnissa oli Mirabeaun asunto tulvillaan mitä harvinaisimpia kukkia.
Kello yhdeksältä aamulla oli Mirabeaun huone muuttunut todelliseksi kukkatarhaksi.
Juuri silloin Teisch lopetti pukemishommansa.
»Hyvä tohtori», sanoi Mirabeau Gilbertille, »pyydän teitä suomaan minulle viisitoista minuuttia sanoakseni hyvästi eräälle henkilölle, jonka täytyy poistua talosta ennen minua. Jos sitä henkilöä yritetään loukata, uskon hänet teidän suojelukseenne.»
Gilbert ymmärsi.
»Hyvä on», sanoi hän, »jätän teidät».
»Odottakaa viereisessä huoneessa. Kun mainitsemani henkilö on lähtenyt, ette saa poistua luotani ennen kuolemaani.»
Gilbert nyökkäsi.
»Lupaatteko sen kunniasanallanne?» sanoi Mirabeau.
Gilbert sopersi lupauksensa. Tämä stoalainen kummasteli tuntiessaan silmänsä kyyneltyvän, hän, joka filosofiansa turvissa luuli olevansa tunteeton.
Sitten hän astui ovelle.
Mirabeau pysäytti hänet.
»Ennenkuin menette», sanoi hän, »avatkaa kirjoituspöytäni ja tuokaa sieltä minulle muuan pieni lipas».
Gilbert noudatti hänen toivomustaan.
Lipas oli hyvin painava. Gilbert päätteli sen olevan täynnä kultaa.
Mirabeau viittasi häntä panemaan lippaan yöpöydälle.
Sitten hän ojensi Gilbertille kätensä.
»Olkaa hyvä ja lähettäkää luokseni Jean», sanoi hän. »Jean, ymmärrättekö? Ei Teischiä, hän väsyttää minua alituisella kutsumisellaan ja soitollaan.»
Gilbert poistui. Jean odotteli viereisessä huoneessa. Gilbertin astuessa ulos meni Jean samasta ovesta sisään.
Gilbert kuuli, että Jean väänsi perässään oven salpaan.
Seuraavat kolmekymmentä minuuttia Gilbert käytti selittääkseen sairaan tilaa talossa tungeskeleville uteliaille.
Tiedot olivat lohduttomia. Hän ei salannut, ettei Mirabeau varmaankaan näkisi enää seuraavaa päivää.
Eräät ajoneuvot pysähtyivät hotellin edustalle.
Hetken hän jo ajatteli, että ne olivat hovin lähettämät vaunut, jotka, huomaavasti kyllä, oli päästetty perille, yleisestä kiellosta huolimatta.
Hän riensi ikkunaan. Olisihan ollut suloinen lohdutus kuolevalle, jos kuningatar lopultakin olisi muistanut häntä!
Mutta ne olivatkin vain tavalliset vuokravaunut, jotka Jean oli noudattanut paikalle.
Tohtori arvasi, ketä varten.
Jonkun minuutin kuluttua Jean opasti muuatta isoon viittaan kietoutunutta naista vaunuihin.
Väkijoukko teki kunnioittavasti tilaa näille vaunuille, välittämättä, kuka vaunuissa ajoi.
Jean palasi sisälle.
Tuokion perästä Mirabeaun huoneen ovi aukeni ja potilaan heikko ääni kutsui tohtoria.
Gilbert riensi hänen luoksensa.
»Kas niin, tohtori», sanoi Mirabeau, »olkaa hyvä ja pankaa tämä lipas entiselle paikalleen».
Ja kun Gilbert näytti kummastelevan, että lipas oli yhtä painava kuin ennenkin, sanoi Mirabeau:
»Eikö olekin omituista? Missä hiton loukoissa epäitsekkyys piileskeleekään!»
Lattialla vuoteen vieressä Gilbert näki kirjaillun pitsinenäliinan.
Se oli kyynelten kostuttama.
»Ah», sanoi hän Mirabeaulle, »hän ei ole ottanut mitään, mutta on sensijaan jättänyt jotakin».
Mirabeau otti nenäliinan ja tuntiessaan sen kosteaksi painoi sen otsalleen.
»Ah», mutisi hän, »vain hän yksin on sydämetön…!»
Ja hän painui takaisin vuoteelleen silmät ummessa. Hänen olisi voinut luulla pyörtyneen tai kuolleen, ellei rinnan korina olisi ilmaissut, että hän oli vasta astunut kuolontielle.
Paetkaa, paetkaa, paetkaa!
Tästä alkaen Mirabeaun viimeiset hetket olivat tosiaan yhtämittaista kuolemankamppailua.
Gilbert piti lupauksensa ja pysytteli hänen vuoteensa ääressä viimeiseen hetkeen saakka.
Niin tuskallista kuin onkin katsella tätä aineen ja hengen välistä viimeistä ottelua, on siinä alati jotakin uutta opittavaa lääkärille ja ajattelijalle.
Mitä suurempi nero on kysymyksessä, sitä merkittävämpää on tarkata, kuinka tämä nero kestää taistelun kuolemaa vastaan, joka lopulta sen taistelun voittaa.
Tätä kuolevaa suurmiestä katsellessaan Gilbert johtui lisäksi toisiin synkkiin ajatuksiin.
Miksi Mirabeau kuoli, hän, jolla oli jättiläisluonne, Herakleen ruumis?
Senkö vuoksi, että hän oli kohottanut kätensä tukeakseen luhistumaisillaan olevaa kuninkuutta? Senkö vuoksi, että häneen oli hetken nojannut sen onnettomuutta tuottavan naisen käsivarsi, jonka nimi oli Marie-Antoinette?
Eikö Cagliostro ollut hänelle ennustanut jotakin sensuuntaista Mirabeaun kuolemasta? Eivätkö nuo kaksi omituista olemusta, jotka hän oli tavannut ja joista toinen turmeli tuon Ranskan suuren puhujan, kuninkuuden tukijan, maineen ja toimen hänen terveytensä, eivätkö ne olleet todistamassa hänelle, Gilbertille, että kaikki esteet murtuisivat Bastiljin tavoin tuon miehen edestä tai oikeammin hänen edustamansa aatteen tieltä?
Gilbertin pohtiessa juurtajaksain näitä kysymyksiä Mirabeau liikahti ja avasi silmänsä.
Hän astui elämään tuskien portista.
Hän yritti puhua, mutta turhaan. Mutta kaukana siitä, että tämä uusi koettelemus olisi masentanut hänet, huomattuaan kielensä käyneen mykäksi hän hymyili ja ilmaisi silmillään kiitollisuutta, jota hän tunsi Gilbertiä ja niitä kohtaan, jotka osanotollaan saattoivat häntä tällä kuolemaan johtavan tien viimeisellä levähdyspaikalla.
Yksi ainoa ajatus näytti häntä huolestuttavan. Vain Gilbert osasi arvata, mikä se oli.
Potilas ei voinut arvioida, kuinka kauan hän oli virunut äskeisessä tainnostilassaan. Oliko sitä kestänyt tunnin? Vai kokonaisen päivän? Oliko kuningatar tuon tunnin tai päivän kuluessa lähettänyt tiedustelemaan hänen vointiaan?
Hän noudatti alhaalta luettelon, johon jokainen, lähettinsä välityksellä tai henkilökohtaisesti, kirjoitti nimensä.
Mutta mikään nimi, joka olisi tiedetty kuninkaallisen perheen uskotuksi, ei ilmaissut siltä taholta tulleen edes epävirallista osanottoa.
Teisch ja Jean kutsuttiin paikalle ja heiltä kyseltiin. Ketään ei ollut tullut, ei kamaripalvelijaa, ei airutta.
Silloin Mirabeaun nähtiin ponnistavan viimeiset voimansa lausuakseen vielä jonkun sanan, ponnistavan voimansa kuten kuuluu tehneen Kroisoksen poika, joka nähdessään kuoleman uhkaavan isäänsä sai murretuksi kielensä kahleet ja huudetuksi: »Sotamiehet, älkää surmatko Kroisosta!»
Mirabeau onnistui.
»Oh», huudahti hän, »eivätkö he siis älyä, että minun kuolemani jälkeen he ovat hukassa? Minä vien hautaan kuninkuuden ja minun haudallani vehkeilijät jakavat keskenään sen sirpaleet…»
Gilbert riensi sairaan luo. Taitava lääkäri toivoo niin kauan kun on elämää. Eikö hänen velvollisuutensa olisi turvautua tieteen apukeinoihin salliakseen tuon kaunopuheisen suun lausua vielä muutamia sanoja?
Hän tiputti lusikkaan pari kolme pisaraa sitä vihertävää nestettä, jota hän oli varemmin antanut Mirabeaulle kokonaisen pullollisen. Sekoittamatta sitä tällä kerralla viinaan hän vei annoksen potilaan huulille.
»Ah, hyvä tohtori», sanoi Mirabeau hymyillen, »jos tahdotte elämäneliksiirin vaikuttavan minuun, antakaa minulle sitä koko lusikallinen tai täysi pullollinen».
»Kuinka niin?» kysyi Gilbert ja silmäili potilasta tutkivasti.
»Luuletteko te», vastasi Mirabeau, »että minä, kaiken väärinkäyttäjä, olisin pitänyt hallussani tätä elämänaarretta käyttämättä sitäkin väärin? Ei, ei! Minä tutkitutin nesteenne, Aeskulapiuksen kelpo oppilas. Sain selville, että sitä valmistetaan Intian-hampun juuresta, ja siitä lähtien olen juonut sitä, en vain tipoittain, vaan lusikoittainkin, en ainoastaan elääkseni, vaan myöskin uneksiakseni.»
»Onneton, onneton!» jupisi Gilbert. »Minun olisi pitänyt arvata, että vuodatin teihin myrkkyä.»
»Suloista myrkkyä, tohtori, myrkkyä, jonka avulla olen elämäni viimeiset hetket tehnyt kaksi, neljä, sata kertaa pitemmiksi ja jonka avulla olen nelikymmenvuotiaana elänyt satavuotiaan elämää ja jonka avulla olen unessa saanut kaikki, mitä minulta todellisuudessa puuttui: voimaa, rikkautta, lempeä… Ah, tohtori, älkää katuko, päinvastoin, onnitelkaa itseänne. Jumala oli suonut minulle todellisen, alakuloisen, karun, värittömän, onnettoman, vähän tavoiteltavan elämän, joka ihmisen täytyy alati olla valmis luovuttamaan hänelle takaisin korkoa kasvavana lainana. Tohtori, en tiedä, tulisiko minun kiittää Jumalaa elämästäni, mutta tiedän, että minun on kiitettävä teitä myrkystänne. Täyttäkää siis lusikka, tohtori, ja antakaa se minulle.»
Tohtori noudatti Mirabeaun toivomusta ja ojensi potilaalle juoman, jonka tämä mielihyvin nautti.
Lyhyen vaitiolon jälkeen Mirabeau sanoi, ikäänkuin iäisyyden lähestyessä kuolema olisi sallinut hänen kohottaa tulevaisuuden verhoa:
»Ah, tohtori, onnellisia ne, jotka kuolevat vuonna 1791! He saavat nähdä vallankumouksen loistavimmassa, puhtaimmassa muodossaan. Toistaiseksi ei mitään näin suurta vallankumousta ole suoritettu näin vähättä verettä. Se johtuu siitä, että se on toistaiseksi kehittynyt etupäässä ihmismielessä. Koittaa hetki, jolloin se muuttuu teoksi ja toiminnaksi. Luulette kai, että Tuileries-palatsissa minua kaivataan. Ei sinne päinkään. Kuolemani vapauttaa heidät tehdyistä sitoumuksista. Minun kanssani heidän täytyi hallita jonkunlaisen järjestelmän mukaan. Minä en olisi enää ollut tuki, vaan haitta. Hän puolustautui veljelleen seuraavin sanoin: 'Mirabeau luulee neuvovansa minua eikä huomaa, että minä leikittelen hänellä’. Oh, senpä vuoksi halusinkin hänestä itselleni rakastajatarta enkä kuningatarta. Mikä kaunis osa historiassa, tohtori, miehelle, joka toisella kädellä tukee nuorta vapautta ja toisella vanhaa kuninkuutta ja joka pakottaa ne kulkemaan samassa tahdissa samaa päämäärää kohden, kohti kansan onnea ja kuninkuuden kunnioittamista! Se oli kenties toteutettavissa, se oli kenties haavetta. Mutta olen varma, että vain minä olisin voinut sen haaveen toteuttaa. Mieltäni ei pahoita, tohtori, että kuolen, vaan että kuolen kesken töitäni ja että olen ryhtynyt yritykseen, jota en ole ehtinyt suorittaa loppuun. Kuka nostaa kunniaan aatteeni, jos aatteeni pettää, epäonnistuu, tuhoutuu? Mitä minusta tiedetään, tohtori, on juuri se, mitä minusta ei tulisi tietää: epäsäännöllinen, mieletön, irstaileva elintapani. Minun kirjoituksistani luetaan ainoastaanKirjeeni Sophielle, Erotika Biblian, Preussilainen monarkia, häväistyskyhäykset ja riettaat kirjat. Minun soimataan neuvotelleen hovin kanssa ja soimataan nimenomaan sen vuoksi, ettei näistä neuvotteluista tule, mitä niistä piti tulla. Minun työni jää muodottomaksi sikiöksi, päättömäksi kummitukseksi. Ja kuitenkin minua tuomitaan, minua, joka kuolen kahdenviidettä vuoden ikäisenä, ikäänkuin olisin elänyt kokonaisen ihmisiän, minua, joka katoan myrskyn mukana ja olen saanut herkeämättä uhmata aaltoja ja kulkea jyrkänteen partaalla, minua tuomitaan, ikäänkuin olisin kaiken aikani vaeltanut valtamaantiellä, joka on kivetty laeilla, asetuksilla ja säädöksillä. Tohtori, sanokaa, kenen huostaan uskon — en tuhlattua omaisuuttani, mikä onkin toisarvoinen seikka, koska minulla ei ole lapsia — vaan kenen huostaan uskon häväistyn muistoni, muiston, jonka perintö joskus voi tuoda kunniaa Ranskalle, Euroopalle, maailmalle…?»
»Mutta miksi siis haluatte kuolla näin pian?» kysyi Gilbert alakuloisena.
»Niin, niin, toisinaan on hetkiä, jolloin kysyn itseltäni samaa mitä tekin. Mutta kuulkaa: minä en voisi mitään hänettä eikä hän välitä minusta. Minä tein lupauksia kuin hullu, vannoin valoja kuin hölmö, järkeni ja sydämeni hullaannuttamana, eikä hän luvannut mitään… Kaikki on nyt niin hyvin kuin voi olla, tohtori, ja jos te lupaatte yhden asian, ei vähäisinkään kaipaus katkeroita niitä harvoja hetkiä, jotka vielä saan elää.»
»Hyvä jumala, mitäpä minä voin teille luvata?»
»No niin, luvatkaa, että jos minun siirtymiseni tästä elämästä toiseen tulee liian vaikeaksi, liian tuskalliseksi, luvatkaa, tohtori — ei ainoastaan lääkärinä, vaan lisäksi ihmisenä, ajattelijana — luvatkaa helpottaa sitä siirtymistä!»
»Miksi sitä pyydätte?»
»Ah, sanon sen teille. Siksi, että vaikka tunnenkin kuoleman olevan lähellä tunnen samalla minussa olevan paljon elinvoimaa. Minä en kuole vainajana, tohtori, minä kuolen elävänä ja viimeinen askel tulee työlääksi astua.»
Tohtori kumartui Mirabeauhun päin.
»Olen luvannut, etten poistu luotanne, hyvä ystävä», sanoi hän. »Jos Jumala — ja toivon vielä, ettei niin käy — jos Jumala on tuominnut elämänne sammumaan, niin luottakaa ratkaisevalla hetkellä syvään alttiuteeni. Teen voitavani. Jos kuolema tulee, olen minäkin läsnä!»
Olisi voinut sanoa, että potilas oli odottanut vain tätä lupausta.
»Kiitos», mutisi hän.
Ja hän painui takaisin pielukselleen.
Vaikka lääkärin velvollisuus onkin vuodattaa potilaan mieleen toivon viimeinenkin pisara, ei Gilbert nyt enää toivonut mitään. Se runsas hashish-annos, jonka Mirabeau oli nauttinut, oli volta-iskun lailla hetkeksi palauttanut sairaan puhekyvyn ja lihasliikunnon ohella palauttanut myöskin ajatuselämän, jos niin voi sanoa. Mutta kun hän herkesi puhumasta, laukesivat lihakset, ajatuselämä sammui ja kuolema, joka oli viimeisen kohtauksen aikana painanut leimansa hänen kasvoilleen, palasi entistä selvempänä hänen piirteihinsä.
Kolme tuntia hänen jääkylmä kätensä oli tohtori Gilbertin kädessä. Näiden kolmen tunnin aikana, kello neljästä seitsemään, tuskat lientyivät siihen määrään, että kaikki, jotka halusivat, saivat tulla katsomaan häntä. Hän näytti nukkuvan.
Mutta kellon kahdeksatta käydessä Gilbert tunsi potilaan käden jäykistyvän. Kouristus oli niin ankara, ettei hän voinut enää epäillä sen laatua.
»Kas niin», sanoi hän, »kamppailun hetki on koittanut, todellinen kuolintuska alkaa».
Potilaan otsalle kihosi hiki, hänen silmänsä aukenivat ja niissä välähti salama.
Hän viittasi kädellään haluavansa juoda.
Hänelle tarjottiin kiireesti vettä, viiniä ja sitruunamehua, mutta hän ravisti päätänsä.
Sitä hän ei halunnut.
Hän viittasi kädellään, että hänelle tuotaisiin kynä, mustetta ja paperia.
Hänen toivomustaan noudatettiin yhtä paljon hänen mielikseen kuin siksi, ettei ainoakaan tämän neron lausuma, vaikkapa hourailtu sana hukkaantuisi.
Hän tarttui kynään ja kirjoitti lujalla kädellä seuraavat kaksi sanaa:
»Nukkua, kuolla.»
Hamletin sanat.
Gilbert ei ollut ymmärtävinään.
Mirabeau heitti kynän, painoi molemmin käsin rintaansa kuin rusentaakseen sen, voihki tolkuttomia sanoja, tarttui jälleen kynään ja jännittäen kaikki voimat masentaakseen tuskat edes hetkeksi hän kirjoitti: »Tuska on viiltävä, sietämätön. Annetaanko ystävän kitua teilirattaan alla tuntikausia, ehkä päiväkaudet, kun häneltä voitaisiin säästää nämä poltteet parilla opium-pisaralla?»
Mutta tohtori empi. Niin, hän oli sanonut Mirabeaulle, että hän olisi ratkaisevalla hetkellä läsnä, mutta kuolemaa torjuakseen eikä sitä edistääkseen.
Tuskat yltyivät. Kuoleva heittelehti vuoteellaan, väänteli käsiään ja pureutui pielukseensa.
Nämä kouristukset kirvoittivat hänen kielensä.
»Voi, ne lääkärit, ne lääkärit!» huudahti hän äkkiä. »Ettekö ole minun lääkärini ja ystäväni, Gilbert? Ettekö ole luvannut säästää minulta tällaisen kuoleman tuskat? Tahdotteko, että poistun elämästä katuen luottaneeni teihin? Gilbert, vetoan ystävyyteenne, vetoan kunniantuntoonne!»
Ja huokaisten, voihkien, tuskasta huutaen hän painui takaisin vuoteelleen.
Gilbert huokasi niinikään, tarttui Mirabeaun käteen ja sanoi:
»Olkoon niin, hyvä ystävä, saatte mitä pyydätte.»
Hän tarttui kynään kirjoittaakseen lääkemääräyksen, joka sisälsi vain voimakkaan annoksen puhdistettuun veteen sekoitettua unikkosiirappia.
Mutta tuskin hän oli lopettanut, kun Mirabeau kohosi istumaan, ojensi kätensä ja pyysi kynän.
Gilbert ojensi sen hänelle.
Tuskien jäykistämällä, kuoleman herpaisemalla kädellä hän kirjoitti seuraavat vaikeasti luettavat sanat: »Paetkaa, paetkaa, paetkaa!»
Hän aikoi kirjoittaa vielä nimensäkin, mutta vain neljä ensimmäistä kirjainta hän sai piirretyksi, sitten hän ojensi nytkähtelevän kätensä Gilbertiin päin ja sopersi:
»Hänelle!»
Ja hän painui vuoteelleen liikkumattomana, katseettomana, hengittämättä.
Hän oli kuollut.
Gilbert tuli lähemmäksi, silmäili häntä, koetti valtimoa, laski käden hänen sydämelleen ja sanoi sitten tämän viimeisen hetken todistajille:
»Hyvät herrat, Mirabeau ei kärsi enää.»
Ja hän painoi viimeisen kerran huulensa vainajan otsalle, otti paperin, jonka sisällön vain hän tunsi, taittoi sen hartaana kokoon, pani sen povitaskuun ja lähti talosta arvellen, ettei hänellä ollut oikeutta viivyttää kauempaa kuin oli välttämätöntä kuulun vainajan viimeisen tahdon toteuttamista. Antinin viertotieltä hän kiiruhti Tuileries-palatsiin.
Muutamia sekunteja sen jälkeen kun tohtori oli lähtenyt vainajan huoneesta, nousi kiihkeä ääntensorina alhaalla kadulla.
Huhu Mirabeaun kuolemasta alkoi levitä.
Pian saapui paikalle Gilbertin lähettämä kuvanveistäjä. Hän tuli tallettamaan jälkimaailmalle kuvan suuresta puhujasta juuri sillä hetkellä, jolloin tämä oli sortunut taistelussaan kuolemaa vastaan.
Parin hetken ikuisuus oli jo ehtinyt valaa vainajan piirteihin sitä seesteistä kirkkautta, jota voimakas henki ruumiista lähtiessään heijastelee kasvoissa, joita se on elävöittänyt.
Mirabeau ei ole kuollut. Mirabeau näyttää nukkuvan unta, joka on tulvillaan elämää ja hymyileviä haaveita.
Hautajaiset
Suru oli tavaton, yleinen. Tuokiossa se levisi keskuksesta laitakaupungille, Antinin viertotieltä Pariisin tulliporteille, Kello oli puoli yhdeksän aamulla.
Kansa puhkesi haikeihin valitushuutoihin. Sitten ryhdyttiin valmistamaan surun ilmaisua.
Juostiin teattereihin, näytäntöilmoitukset revittiin ja ovet suljettiin.
Eräässä Antinin viertotien varrella olevassa hotellissa piti sinä iltana tanssittaman; hyökättiin hotelliin, tanssiparit hajoitettiin ja soittokoneet särjettiin.
Kansalliskokouksessa puheenjohtaja ilmoitti, minkä tappion kansalliskokous oli kärsinyt.
Silloin nousi Barnave puhujalavalle ja ehdotti, että kansalliskokous merkitsisi tämän surupäivän pöytäkirjoihin sen syvän surun ilmaisun, jota se tunsi menettäessään suurmiehensä, ja vaati, että isänmaan nimessä kaikkia kansalliskokouksen jäseniä kehoitettaisiin olemaan mukana vainajan hautajaisissa.
Seuraavana päivänä, huhtikuun 3:na, Pariisin departementin edustajat tulivat kansalliskokouksen istuntoon, pyysivät ja saivat luvan, että Sainte-Genevièven kirkko muutettaisiin Pantheoniksi, joka pyhitettäisiin suurmiesten leposijaksi, ja että Mirabeau haudattaisiin sinne ensimmäisenä.
Seuraavana päivänä kello neljä iltapäivällä kansalliskokous lähti mieslukuisena maneesista ja suuntasi kulkunsa Mirabeaun asunnolle, missä sitä odotteli departementin puheenjohtaja, kaikki ministerit ja satatuhatta kansalaista.
Mutta näiden sadantuhannen joukossa ei ollut ketään edustamassa kuningatarta.
Kulkue lähti liikkeelle.
Ensimmäisenä kulki Lafayette, kuningaskunnan kansalliskaartien ylipäällikkö.
Häntä seurasi Tronchet, kansalliskokouksen puheenjohtaja, kuninkaallisesti kahdentoista nauhaniekka-vahtimestarin ympäröimänä.
Sen jälkeen ministerit.
Sitten kansalliskokouksen jäsenet, puolueryhmitystä noudattamatta,Sieyès esimerkiksi Charles de Lamethin rinnalla.
Kansalliskokouksen perässä tuli jakobini-kerho, toinen kansalliskokous, joka kunnostautui surunilmaisullaan, teeskentelevällä pikemmin kuin todellisella. Se oli määrännyt viikkoisen surun. Robespierre, joka oli liian varaton kustantaakseen itselleen uuden puvun, oli sen lainannut, kuten varemmin Franklinin kuolemaa surtaessa.
Tämän jälkeen pariisilaisväestö kokonaisuudessaan kahden kansalliskaartilaisjonon välissä. Kaartilaisia oli yli kolmekymmentä tuhatta.
Surumusiikki, jossa ensimmäistä kertaa kuultiin kahden siihen asti tuntemattoman soittokoneen, trumpetin ja tamtamin, äänet, antoi poljennon tämän suunnattoman joukon askelille.
Vasta kello kahdeksaksi saavuttiin Saint-Eustachen kirkolle. Ruumispuheen piti Cérutti. Puheen loputtua kirkossa olevat kymmenentuhatta kansalliskaartilaista laukaisivat yhtaikaa kiväärinsä. Kansalliskokouksen jäsenet, jotka eivät olleet odottaneet moista laukausta, kiljahtivat. Jyrähdys oli niin voimakas, ettei ainoatakaan ikkunaruutua jäänyt eheäksi. Olisi voinut luulla, että temppelin holvilaki sortuisi ja kirkko luhistuisi vainajan hautakummuksi.
Sitten lähdettiin jälleen liikkeelle soihtujen valossa. Oli tullut hämärä; se ei vain peittänyt niitä katuja, joita pitkin oli kuljettava, vaan se oli tunkeutunut kulkijoitten sydämeenkin.
Mirabeaun kuolema oli tosiaankin synnyttänyt poliittisen hämmingin. Mikä suunta oli valittava Mirabeaun kuoltua? Ei ollut enää häntä, taitavaa ajomiestä, ohjaamassa niitä tulisia juoksijoita, joita sanotaan kunnianhimoksi ja vihaksi. Jokainen tunsi, että hänen mukanaan meni hautaan jotakin, mikä tästedes puuttuisi kansalliskokouksesta: rauhanhenki, joka valvoi taistelun tuoksinassakin, sydämenhyvyys, joka peittyi hengen väkivaltaisuuteen. Tämä kuolema oli vienyt kaikilta jotakin: rojalisteilla ei ollut enää kannustinta, vallankumouksellisilla ei enää ohjaksia. Tästedes ajoneuvot vierisivät nopeammin ja viettävä tie olisi vielä pitkä. Kuka osasi sanoa, minne matka johtaisi, voitonkukkulalleko vai tuhonkuiluun?
Sydänyöllä saavuttiin Pantheoniin.
Kulkueesta puuttui vain yksi mies: Pétion.
Miksi Pétion oli poissa? Hän selitti syyn seuraavana päivänä ystävilleen, jotka soimasivat häntä tästä poissaolosta.
Hän oli lukenut, — niin hän sanoi, — vastavallankumouksellisen salaliittosuunnitelman, jonka Mirabeau oli omalla kädellään kirjoittanut.
Kolme vuotta myöhemmin, eräänä synkkänä syyspäivänä, ei enää maneesissa, vaan Tuileries-palatsin salissa, kun kansalliskonventilla, joka oli surmannut kuninkaan, surmannut kuningattaren, surmannut girondistit, surmannut kordelierit, surmannut jakobinit, surmannut vuorelaiset, surmannut itsensäkin, ei ollut enää eläviä surmattavana, alkoi se surmata vainajia. Silloin se selitti villin iloisena, että se oli erehtynyt arvostellessaan Mirabeauta ja ettei sen silmissä nerous voi puolustaa lahjottavuutta.
Tehtiin uusi päätös, joka karkoitti Mirabeaun Pantheonista.
Vahtimestari tuli kirkon kynnykselle lukemaan päätöstä, joka julisti Mirabeaun arvottomaksi lepäämään Voltairen, Rousseaun ja Descartesin rinnalla ja joka määräsi kirkon vartijan luovuttamaan hänelle ruumiin.
Silloin kuultiin äänen, hirveämmän sitä ääntä, joka kerran kuultiinJosafatin laaksossa, huutavan liian aikaisin:
»Pantheon, luovuta vainajasi!»
Pantheon totteli. Mirabeaun ruumis annettiin vahtimestarille, joka omien sanojensa mukaansiirrätti mainitun ruumisarkun tavalliseen hautuumaahan.
Niinpä kyllä, mutta tämä tavallinen hautuumaa oli Clamart, kuolemantuomion kärsineitten leposija.
Ja jotta hänen tomuansa kohdannut rangaistus vaikuttaisi kahta hirveämmältä, kuopattiin ruumisarkku yöllä ja saattueetta eikä hautakummulle pantu ristiä, ei kiveä, ei hautakirjoitusta.
Mutta kun myöhemmin muuan utelias, joka halusi tietää mitä muut eivät tiedä, kysyi eräältä iäkkäältä haudankaivajalta, opasti tämä miehen aution hautuumaan halki, pysähtyi sen keskivaiheille, polkaisi jalallaan maata ja sanoi:
»Se on tässä.»
Ja kun utelias penäsi varmaa todistusta, selitti haudankaivaja:
»Se on tässä. Voin sen taata, sillä minä olin mukana arkkua kuoppaan pantaessa. Minä olin itsekin vierähtää hautaan, sillä se lyijyarkku oli vietävän painava.»
Tämä utelias oli Nodier. Eräänä päivänä hän opasti minut Clamartiin, polkaisi jalallaan maata ja sanoi:
»Se on tässä.»
Yli viisikymmentä vuotta ovat myöhemmät sukupolvet tallanneet Mirabeaun tuntematonta hautakumpua. Eikö se ole riittävän pitkä sovitus kiistanalaisesta rikoksesta, joka oli pikemminkin Mirabeaun vihollisten rikos kuin hänen? Eikö olisi jo aika sopivassa tilaisuudessa penkoa tuota saastutettua multaa, kunnes löydetään se lyijyarkku, joka kerran painoi niin raskaasti haudankaivajan kättä ja jossa tunnettaisiin Pantheonista karkoitettu vainaja?
Mirabeau ei kukaties ansaitse Pantheonia, mutta varmaa ainakin on, että siunatussa maassa lepää paljon sellaisia, jotka häntä paremmin ansaitsisivat teloitettujen hautuumaan.
Ranska, hauta Mirabeaulle teloitettujen hautuumaan ja Pantheonin väliin! Hauta, jonka kirjoituksena on hänen nimensä, koristuksena hänen rintakuvansa ja tulevaisuus tuomarina!
Lähetti
Huhtikuun 2 päivän aamupuolella, arviolta tuntia ennen kuin Mirabeau henkäisi viimeisen henkäyksensä, muuan korkea-arvoinen meriupseeri, puettuna laivakapteenin komeaan virkatakkiin, tuli Saint-Honorén-kadulta ja suuntasi askelensa Tuileries-palatsiin päin Saint-Louisin ja Echelle-katujen kautta Tallipihan kohdalle ehdittyään hän poikkesi vasemmalle, hypähti yli ketjujen, jotka eroittivat sen sisäpihasta, tervehti virkamiestä, joka otti huostaansa hänen aseensa, ja joutui sitten sveitsiläispihaan.
Täältä hän henkilön lailla, jolle tie on tuttu, pujahti takaportaille, joilta pitkän kaarikäytävän kautta pääsi kuninkaan työhuoneeseen.
Hänet huomatessaan kamaripalvelija huudahti hämmästyneenä, miltei iloisena. Mutta vieras kohotti sormen huulilleen ja sanoi:
»Herra Hue, voiko kuningas ottaa nyt vastaan?»
»Kuninkaan puheilla on tällä hetkellä herra kenraali de Lafayette, jolle hän antaa päiväkäskyjä», vastasi kamaripalvelija, »mutta heti kun kenraali poistuu…»
»Te ilmoitatte minut?» keskeytti upseeri.
»Oh, se on varmaankin tarpeetonta. Hänen majesteettinsa odottaa teitä, sillä eilen illalla jo hän antoi määräyksen, että teidät on päästettävä hänen puheilleen heti kun saavutte.»
Tällöin kuului kuninkaan huoneesta kellonkilinä.
»Kas niin», sanoi kamaripalvelija, »kuningas soittaa tiedustellakseen varmaankin juuri teitä».
»Menkää siis, herra Hue. Älkäämme tuhlatko aikaa, jos kuningas tosiaan on vapaa ottamaan minut vastaan.»
Kamaripalvelija avasi oven ja melkein heti — mikä todisti, että kuningas oli yksin — ilmoitti:
»Herra kreivi de Charny!»
»Ah, tulkoon sisälle, tulkoon sisälle!» kehoitti kuningas. »Olen odottanut häntä eilisestä asti.»
Charny astui ripein askelin sisälle ja lähestyi kunnioittavasti kuningasta.
»Sire», sanoi hän, »olen kaikesta päättäen myöhästynyt muutamia tunteja, mutta minä toivon, että kerrottuani teidän majesteetillenne myöhästymiseni syyn saan sen anteeksi».
»Tulkaa, tulkaa, herra de Charny. Olen tosin odottanut teitä kärsimättömästi, mutta tiedän myöskin, että vain jokin painava syy on voinut vilkastuttaa matkaanne. Mutta nyt kun olette täällä, olkaa tervetullut.»
Ja hän ojensi kreiville kätensä, jota tämä suuteli kunnioittavasti.
»Sire», jatkoi Charny, joka huomasi kuninkaan kärsimättömyyden, »sain teidän ohjeenne toissa päivänä ja eilen aamulla kello kolme lähdin Montmédystä».
»Kuinka olette tullut?»
»Postivaunuissa.»
»Se selittää minulle muutaman tunnin myöhästymisen», sanoi kuningas hymyillen.
»Sire», virkkoi Charny, »olisin tietenkin voinut tulla ratsain ja ehtinyt siten tänne jo eilen illalla kello kymmeneksi tai yhdeksitoista, ehkäpä aikaisemminkin, jos olisin kulkenut suoraa tietä. Mutta minä halusin tutustua teidän majesteettinne valitseman tien hyviin ja huonoihin mahdollisuuksiin, halusin tutustua postiasemien kelvollisuuteen ja kelvottomuuteen, ja ennen kaikkea halusin saada tarkan selon, paljonko aikaa minuutilleen ja sekunnilleen vaatii matka Montmédystâ Pariisiin ja siis myöskin Pariisista Montmédyyn. Olen merkinnyt kaikki nämä seikat muistiin ja voin nyt vastata kaikista tiedoistani.»
»Hyvä, hyvä!» sanoi kuningas. »Herra de Charny, olette ihailtava palvelija. Mutta sallikaa minun aloittaa selittämällä, kuinka pitkälle olemme päässeet täällä. Sitten te voitte kertoa, kuinka olette edistyneet siellä.»
»Ah, sire», huomautti Charny, »kaikesta kuulemastani päätellen sujuvat asiat täällä tuiki huonosti».
»Niin huonosti, että minä olen vankina Tuileries-palatsissa, hyvä kreivi! Sanoin vastikään kelpo Lafayettelle, vanginvartijalleni, että olisin mieluummin Metzin kuin Ranskan kuningas. Mutta onneksi olette te täällä!»
»Teidän majesteettinne suvaitsi äsken sanoa minulle, että aiotte selostaa minulle täkäläistä tilannetta.»
»Niin, se on totta. Pari sanaa riittää. Olette kai kuullut jotakin tätieni paosta?»
»Kuten kaikki, sire, mutta en tunne ainoatakaan yksityisseikkaa.»
»Hyvä jumala, juttu on hyvin yksinkertainen. Tiedättehän, että kansalliskokous sallii meille vain valantehneet sielunhoitajat. No niin, nämä nais-poloiset kauhistuivat paaston lähetessä. He arvelivat sielunsa autuuden olevan vaarassa, jos he ripittäytyisivät perustuslailliselle papille, ja minun kehoituksestani — se myönnettäköön — he päättivät matkustaa Roomaan. Laki ei pannut esteitä tälle matkalle eikä liioin ollut pelättävissä, että kaksi poloista naisvanhusta kovinkaan paljoa vahvistaisivat emigranttipuoluetta. He olivat valinneet Narbonnen huolehtimaan tästä matkasta, mutta en tiedä, kuinka hän menetteli. Koko hanke epäonnistui ja tädeilleni tapahtui Bellevuessa jo lähtöiltana samaa mitä meille Versaillesissa lokakuun viidentenä ja kuudentena päivänä. Onneksi he pääsivät pujahtamaan ulos yhdestä portista roskajoukon tunkeutuessa sisälle toisesta. Ymmärrättekö? Heidän varalleen ei ollut ainoitakaan ajoneuvoja, vaikka vaunuvajaan piti hankkia kolmet valmiiksi valjastetut vaunut! Heidän täytyi kulkea jalan Meudoniin saakka. Vasta sieltä he saivat ajoneuvot ja niin lähdettiin. Kolme tuntia myöhemmin syntyi Pariisissa kauhea hälinä. Ne, jotka olivat tulleet ehkäisemään tätä pakoa, olivat löytäneet pesän vielä lämpimänä, mutta tyhjänä. Seuraavana päivänä sanomalehdistö ulvoi. Marat kirkui, että tätini veivät mukanaan miljoonia, Desmoulins, että he veivät kruununprinssin. Väitteissä ei ollut perää. Nais-parkojen kukkarossa oli kolme- tai neljäsataatuhatta frangia ja heillä oli riittävästi huolta itsestänsäkin ottaakseen mukaansa lapsen, joka vain paljastaisi heidät. Ja siitä huolimatta heidät tunnettiin, ensin Moretissa, missä heidän annettiin mennä, sitten Amayle-Ducissa, missä heidät pidätettiin. Minun täytyi kirjoittaa kansalliskokoukselle ja anoa heille matkalupaa ja kirjeestäni huolimatta kansalliskokous keskusteli asiasta kokonaisen päivän. Lopulta heidän sallittiin jatkaa matkaansa, mutta sillä ehdolla, että valiokunta esittäisi lain, joka kieltäisi maastamuuton.»
»Niin», huomautti Charny, »mutta muistaakseni Mirabeaun suurenmoisen puheen vaikutuksesta kansalliskokous hylkäsi valiokunnan laatiman lakiehdotuksen».
»Se hylkäsi tosin, mutta tätä pikku voittoa seurasi suuri nöyryytys. Koska nais-parkojen lähtö oli aiheuttanut tällaisen hälinän, niin muutamat uskolliset ystävät — niitä oli enemmän kuin aavistinkaan, hyvä kreivi — muutamat uskolliset ystävät, satakunta aatelismiestä, riensivät Tuileries-palatsiin ja tulivat tarjoamaan minulle elämänsä. Heti levisi huhu, että salahanke on tekeillä ja minut aiotaan ryöstää. Lafayette, joka oli saatu rientämään Saint-Antoinen esikaupunkiin, koska muka Bastiljia oli ruvettu uudelleen rakentamaan, raivostui silmittömäksi huomattuaan, että häntä oli puijattu, palasi päätäpahkaa Tuileries-palatsiin, syöksyi sisälle miekka kädessä ja pistin tanassa. Ystävä-parat pidätettiin ja riisuttiin aseista. Yksiltä löydettiin pistooli, toisilta veitsi. Kukin oli ottanut mukaansa mitä oli sattunut saamaan. No niin. Se päivä saa historiassa uuden nimen: sitä tullaan sanomaan puukkoritarien päiväksi.»
»Voi, sire, sire, mitä kauheaa aikaa me elämmekään!» huoahti Charny päätänsä ravistaen.
»Malttakaa, saatte kuulla enemmän. Joka vuosi me matkustamme Saint-Cloudiin, se on päätetty, sovittu asia. Toissapäivänä me tilasimme vaunut. Menimme pihalle ja näimme vaunujen ympärillä tuhatviisisataa pariisilaista. Me nousimme vaunuihin. Oli mahdotonta päästä eteenpäin. Joukko tarttuu hevosten suitsiin ja sanoo, että minä aion paeta, siitä ei tulisi mitään. Tunnin verran turhaan ponnisteltuamme meidän täytyi palata sisälle. Kuningatar itki kiukusta.»
»Mutta eikö Lafayette ollut paikalla vaatimassa kunnioitusta teidän majesteetillenne?»
»Lafayette? Tiedättekö, mitä hän teki? Hän soitatti Saint-Rochin hätäkelloa. Hän juoksi kaupungintaloon vaatimaan punaista lippua, jotta tehtäisiin tiettäväksi isänmaan olevan vaarassa. Isänmaa vaarassa, kun kuningas ja kuningatar aikovat lähteä Saint-Cloudiin! Tiedättekö, kuka häneltä epäsi punaisen lipun, kuka riuhtaisi sen hänen kädestään, sillä se oli jo hänellä? Danton. Niinpä nyt väitetäänkin, että Danton on ostettu, että Danton on saanut minulta satatuhatta frangia. Tällainen on tilanne, hyvä kreivi, puhumattakaan siitä, että Mirabeau on kuolemaisillaan, on ehkä jo kuollutkin.»
»No niin, sitä suurempi syy pitää kiirettä, sire.»
»Sen me aiomme tehdäkin. Antakaa nyt kuulua, mitä te ja Bouillé olette päättäneet. Hän on toivoakseni kyllin vahva. Nancyn juttu soi minulle tilaisuuden lisätä hänen valtuuksiaan ja antaa hänen johdettavakseen uusia joukkoja.»
»Niinpä kyllä, sire, mutta valitettavasti sotaministerin järjestelyt ovat vastakkaisia teidän määräyksillenne. Hän on riistänyt Bouillélta saksilaiset husaarit ja epää häneltä sveitsiläisrykmentit. Vaivoin Bouillé sai pidätetyksi Montmédyyn Bouillonin jalkaväkirykmentin.»
»Niinpä hän siis alkaa epäillä yrityksemme onnistumista?»
»Ei, sire. Mahdollisuudet vain ovat vähenneet, mutta ei se haittaa! Tämäntapaisissa hankkeissa on luotettava myöskin sattumaan, ja jos yritystä johdetaan hyvin, on meillä aina sadasta yhdeksänkymmentä voitonmahdollisuutta.»
»No, koska niin on, palatkaamme siis asiaamme.»
»Sire, onko teidän majesteettinne lopullisesti päättänyt matkustaa Châlonsin, Sainte-Menehouldin, Clermontin ja Stenayn kautta, vaikka tämä tie onkin vähintäin kaksitoista penikulmaa muita teitä pitempi ja vaikkei Varennesissa olekaan postiasemaa?»
»Olen jo herra de Bouillélle maininnut, miksi pidän sitä tietä toisia parempana.»
»Niin, sire, ja hän on esittänyt meille teidän majesteettinne ohjeet. Niiden mukaan olenkin tutkinut koko sen tien, pensaan pensaalta, kiven kiveltä. Tutkimukseni tulos on varmaankin jo teidän majesteettinne hallussa.»
»Ja se onkin oikea selvyyden mallituote, hyvä kreivi. Tunnen tien nyt yhtä tarkoin kuin jos olisin sen itse tutkinut.»
»Hyvä on, sire. Nyt on tehtävä tiedonantoihini eräitä täydennyksiä, jotka olen saanut viime matkallani.»
»Puhukaa, herra de Charny, minä kuuntelen, ja jotta esityksenne kävisi selvemmäksi, silmätkäämme tätä itse piirtämäänne karttaa.»
Ja kuningas otti laatikosta kartan ja levitti sen pöydälle. Tätä karttaa ei ollut piirretty, se oli kuvattu ja, kuten Charny oli sanonut, ei yhtä puuta tai kiveä siitä puuttunut. Se oli kahdeksan kuukauden työn tulos.
Charny ja kuningas kumartuivat kartan yli.
»Sire», huomautti Charny, »todellinen vaara alkaa teidän majesteetillenne Sainte-Menehouldissa ja on ohi Stenayssa. Sille kymmenpenikulmaiselle taipalelle on joukkomme sijoitettava.»
»Eikö niitä voisi sijoittaa likemmäksi Pariisia, esimerkiksiChâlonsiin, herra de Charny?»
»Se käy vaikeaksi, sire. Châlons on liian suuri kaupunki, jotta neljä- viisikymmentä tai vaikkapa sata miestä voisi siellä suojella teidän majesteettianne, jos turvallisuutenne tulee uhatuksi. Herra de Bouillé ei muuten vastaakaan mistään ennenkuin olette Sainte-Menehouldista lähtenyt. Ainoa minkä hän voi tehdä — ja senkin vasta kun olen asiasta neuvotellut teidän majesteettinne kanssa — on sijoittaa ensimmäinen joukko-osasto Pont-de-Sommevelleen. Kuten kartasta näette, sire, on se ensimmäinen postiasema Châlonsin jälkeen.» Ja Charny osoitti sormellaan tienoota, josta oli kysymys.
»Olkoon menneeksi», myönsi kuningas, »kymmenessä kahdessatoista tunnissa pääsee Châlonsiin. Monessako tunnissa ajoitte viisikymmentäneljä penikulmaanne?»
»Kuudessaneljättä tunnissa, sire.»
»Niin, mutta keveissä ajoneuvoissa, kun matkustitte yhden palvelijanne kanssa.»
»Sire, minä menetin kolme tuntia tutkiessani, millä kohdalla Varennesissa olisi vaihdettava hevosia, tällä puolellako kaupunkia, Sainte-Menehouldin suunnalla, vai kaupungin tuolla puolen, Dunin taholla. Tämä tasoittaa ajan. Nämä kolme tuntia korvaavat raskaammat ajoneuvot. Minun käsittääkseni kuningas voi matkustaa Pariisista Montmédyyn viidessä- tai kuudessakolmatta tunnissa.»
»Entä mitä olette päättänyt Varennesissa tapahtuvasta valjaikon vaihdosta? Se on tärkeä kysymys. Meidän täytyy olla varmoja, että hevosia on saatavissa.»
»Niin, sire, ja minun käsittääkseni on hevoset vaihdettava kaupungin tuolla puolen, Dunin suunnalla.»
»Millä tuette käsitystänne?»
»Kaupungin asema sitä tukee, sire.»
»Selittäkää tarkemmin sen asema, kreivi.»
»Sire, se on helppoa. Olen käväissyt Varennesissa viisi, kuusi kertaa Pariisista lähdettyäni ja eilen viivyin siellä kello kahdestatoista kolmeen saakka. Varennes on pieni kaupunki, jossa on arviolta tuhatkuusisataa asukasta. Siinä on kaksi, toisistaan jyrkästi eroavaa kaupunginosaa. Toista sanotaan yläkaupungiksi, toista alakaupungiksi. Niitä erottaa Aire-joki ja yhdistää tämän joen yli rakennettu silta. Teidän majesteettinne suvaitkoon tarkata sanojani kartan mukaan… tuossa, sire, lähellä Argonnen metsää, metsänlaidassa te näette…»
»Ah, näen, näen», virkkoi kuningas, »tie tekee tavattoman ison kaaren metsään Clermontin suunnalle».
»Juuri niin, sire.»
»Mutta se ei vielä selitä, miksi hevoset on vaihdettava kaupungin ulkopuolella eikä itse kaupungissa.»
»Odottakaa, sire. Kaupunginosia toisiinsa yhdistävän sillan keskeltä kohoaa korkea torni. Tämän entisen vahtitornin kautta kulkee ahdas, pimeä holvikäytävä. Vähäinenkin este voi sillä kohdalla keskeyttää matkan. Koska siis siltä taholta voi vaara uhata, on parempi sivuuttaa silta Clermontista käsin niin nopeasti kuin hevoset ja postimiehet vain voivat sen tehdä kuin pysähtyä vaihtamaan hevosia viidensadan askelen päähän sillasta, jota, jos kuningas sattumalta tunnettaisiin vaihtopaikalla, kolme neljä miestä voi hyvin puolustaa saatuaan jonkun yksinkertaisen merkin.»
»Se on totta», virkkoi kuningas. »Ja jos sattuisimmekin joutumaan pulaan, olettehan te paikalla, kreivi?»
»Se on velvollisuuteni ja samalla minulle suuri kunnia, jos kuningas pitää minua sen arvoisena.»
Kuningas ojensi kätensä toistamiseen Charnylle.
»Kas niin», sanoi kuningas, »herra de Bouillé on kai jo merkinnyt pysähdyspaikat ja määrännyt miehet asemiinsa matkamme varrelle?»
»Kyllä, sire, puuttuu enää vain teidän majesteettinne suostumus.»
»Onko hän antanut teille kirjallista merkintää suunnitelmastaan?»
Charny otti taskustaan kokoontaitetun paperin ja ojensi sen kuninkaalle kumartaen.
Kuningas levitti paperin ja luki:
»Markiisi de Bouillén tarkoitus on, ettei joukko-osastoja tulisi sijoittaa Sainte-Menehouldia kauemmaksi. Jos kuningas kuitenkin vaatii, että niiden on tultava Pont-de-Sommevelleen saakka, niin minä ehdotan hänen majesteetilleen, että saattueen palvelukseen varatut voimat jaettaisiin seuraavalla tavalla:
1. Pont-de-Sommevelleen neljäkymmentä herra de Choiseulin komennukseen kuuluvan Lauzunin rykmentin husaaria, aliluutnantti Boudet johtajana;
2. Sainte-Menehouldiin kolmekymmentä kuninkaan rykmentin ratsumiestä,kapteeni Dandoins päällikkönä;
3. Clermontiin sata Monsieurin rykmentin ja neljäkymmentä kuninkaanrykmentin ratsumiestä, kreivi Charles de Damas päällikkönä;
4. Varennesiin kuusikymmentä Lauzunin rykmentin husaaria, herrat deRohrig, nuorempi de Bouillé ja de Raigecourt päällikköinä;
5. Duniin sata Lauzunin rykmentin husaaria, kapteeni Deslonpäällikkönä;
6. Mouzayhin viisikymmentä kuninkaan saksalaista ratsumiestä, kapteeniGuntzer päällikkönä;
7. Stenayhin kuninkaan saksalainen rykmentti, everstiluutnanttiparooni de Mandell päällikkönä.»
»Suunnitelma tuntuu minusta hyvältä», sanoi kuningas luettuaan muistiinpanot, »mutta jos joukko-osastojen täytyy viipyä päivä pari näissä kaupungeissa ja näissä kylissä, mikä veruke on siltä varalta keksitty?»
»Sire, veruke on keksitty. Joukko-osastot on sijoitettu näihin asemiin niiden rahavarojen turvaksi, jotka sotaministeri lähettää pohjoiselle armeijalle.»
»Kas niin», sanoi kuningas ilmeisesti hyvin tyytyväisenä, »kaikki näyttää suunnitellun valmiiksi».
Charny kumarsi.
»Rahalähetyksestä puhuttaessa», jatkoi kuningas, »onko herra de Bouillé saanut hänelle lähettämäni miljoonan?»
»On kyllä, sire, mutta teidän majesteettinne tietää, että se miljoona oli assignaatteja, [Vallankumousajan setelirahaa. — Suom.] jotka ovat menettäneet kaksikymmentä prosenttia arvostaan?»
»Onko hän saanut vaihdetuksi ne edes siihen kurssiin?»
»Sire, ensiksikin on muuan uskollinen alamaisenne ollut niin onnellinen, että on voinut yksinään ostaa noita assignaatteja sadallatuhannella éculla, niiden nimellisarvosta tietenkin.»
Kuningas silmäili Charnyta.
»Entä jäljelle jääneet, kreivi?» kysyi kuningas.
»Jäljellä olevat», vastasi kreivi de Charny, »on de Bouillé nuorempi myynyt isänsä pankkiirille, herra Perregauxille, joka on niistä antanut frankfurtilaisen Bethmann-toiminimen lunastettavaksi asetetun vekselin. Tarpeen tullen ei siis ole rahasta puute.»
»Kiitos, herra kreivi», sanoi Ludvig XVI. »Nyt teidän on vielä ilmaistava sen uskollisen palvelijan nimi, joka kenties on pannut omaisuutensa vaaraan antaessaan mainitut satatuhatta écua herra de Bouillélle.»
»Sire, tämä teidän majesteettinne uskollinen palvelija on hyvin varakas eikä siis ansaitse kiitosta siitä, mitä on tehnyt.»
»Kuinka tahansa, herra kreivi, kuningas haluaa tietää hänen nimensä.»
»Sire», vastasi Charny kumartaen, »se henkilö suostui tekemään tämän oletetun palveluksen teidän majesteetillenne vain sillä ehdolla, että saisi pysyä tuntemattomana».
»Mutta te kai tunnette hänet?»
»Tunnen, sire.»
»Herra de Charny», sanoi silloin kuningas äänessä ja eleissä sitä arvokkuutta, jonka hän määrättyinä hetkinä osasi loihtia esille, »tässä on sormus, jota minä pidän suuressa arvossa». — Ja hän otti sormestaan yksinkertaisen kultasormuksen. — »Minä otin sen isävainajani sormesta suudellessani viimeistä kertaa hänen kuoleman kangistamaa kättänsä. Sillä ei ole siis muuta arvoa kuin minkä minä sille annan. Mutta minua ymmärtävälle sydämelle tämä sormus on kallisarvoisempi kuin komeinkaan timantti. Toistakaa sille uskolliselle palvelijalle mitä nyt olen sanonut teille, herra de Charny, ja antakaa tämä sormus hänelle minun nimessäni.»
Kaksi kyyneltä pusertui Charnyn silmistä, hänen rintansa laajeni ja syvästi liikutettuna hän polvistui ottamaan kuninkaan tarjoaman sormuksen.
Tällöin aukeni ovi. Kuningas kääntyi kiivaasti, sillä tuon oven avaaminen loukkasi kaikkia hovisääntöjä niin julkeasti, että vain mitä vaativin välttämättömyys saattoi antaa sen anteeksi.
Tulija oli kuningatar, joka kalpeana ja pidellen kädessä muuatta paperia astui huoneeseen.
Mutta nähdessään kreivin, joka polvistuneena suuteli kuninkaan sormusta ja pani sen sitten omaan sormeensa, kuningatar pudotti paperin ja huudahti hämmästyneenä.
Charny nousi, tervehti kunnioittavasti kuningatarta, joka sopersi:
»Herra de Charny… herra de Charny… täällä… kuninkaan luona…Tuileries-palatsissa!»
Ja sitten hän kuiskasi:
»Enkä minä tiennyt sitä!»
Nais-poloisen silmissä kuvastui sellainen tuska, että Charny, joka ei ollut kuullut hänen viimeisiä sanojaan, mutta oli ne arvannut, astui pari askelta häntä kohden ja sanoi:
»Tulin hetki sitten ja aioin juuri pyytää kuninkaalta lupaa päästä tervehtimään teitä.»
Veri palasi kuningattaren poskille. Hän ei ollut pitkiin aikoihin kuullut Charnyn ääntä eikä tuossa äänessä sitä hellää sävyä, joka nyt ilmeni hänen sanoissaan.
Hän kohotti molemmat kätensä kuin mennäkseen Charnyta vastaan, mutta miltei heti hän painoi toisen käden sydämelleen, joka varmaankin sykki liian rajusti.
Charny näki kaikki, arvasi kaikki, vaikka nämä mielialat, joita kuvailemaan ja selittämään on tarvittu kymmenen riviä, syntyivät ja ilmenivät sinä lyhyenä aikana, jonka kuningas tarvitsi ottaakseen lattialta kuningattaren kädestä kirvonneen paperin, jonka ikkunan ja oven auetessa syntynyt ilmavirta oli lennättänyt työhuoneen peränurkkaan saakka.
Kuningas luki mitä paperille oli kirjoitettu, mutta ei ymmärtänyt siitä mitään.
»Mitä nämä kolme sanaa: 'Paetkaa, paetkaa, paetkaa!' ja nämä kolme kirjainta oikeastaan merkitsevät?» kysyi kuningas.
»Sire», vastasi kuningatar, »ne merkitsevät, että kreivi de Mirabeau kuoli kymmenisen minuuttia sitten ja että hän antoi kuollessaan meille sen neuvon».
»Madame, neuvoa seurataan, sillä se on hyvä. Hetki on nyt tullut panna se täytäntöön.»
Sitten kuningas sanoi Charnylle:
»Kreivi, voitte seurata kuningatarta hänen puolelleen ja kertoa hänelle kaikki.»
Kuningatar nousi ja silmäili vuorotellen kuningasta ja Charnyta. Sitten hän sanoi jälkimäiselle:
»Tulkaa, herra kreivi.»
Ja hän kiiruhti ulos, sillä jos hän olisi viipynyt huoneessa hetkeäkin kauemmin, ei hän olisi kyennyt masentamaan niitä ristiriitaisia tunteita, jotka riehuivat hänen rinnassaan.
Charny kumarsi kuninkaalle vielä kerran ja seurasi Marie-Antoinettea.
Lupaus
Kuningatar astui huoneeseensa, heittäytyi leposohvalle ja viittasiCharnyta sulkemaan oven.
Onneksi oli huone tyhjä, sillä Gilbert oli pyytänyt saada puhutella kuningatarta kahden kesken kertoakseen hänelle mitä oli tapahtunut ja antaakseen hänelle Mirabeaun kehoituskirjeen.
Tuskin oli kuningatar istuutunut, kun hänen liian täysi sydämensä purkautui ja hän puhkesi nyyhkytyksiin.
Nämä nyyhkytykset olivat niin voimakkaita ja niin todellisia, että ne tavoittivat Charnyn sydämessä hänen entisen rakkautensa rippeet.
Sanomme hänen rakkautensa rippeet, sillä kun sellainen rakkaus, jonka olemme nähneet syttyvän ja varttuvan Charnyn kaltaisen miehen sydämessä, on palanut loppuun, ei se koskaan sammu tyystin, ellei sitä tapa joku niistä kirveistä iskuista, jotka muuttavat rakkauden vihaksi.
Charny oli siinä omituisessa asemassa, jonka laatua voivat arvostella vain vastaavaa tilannetta kokeneet: hänessä kyti vanha rakkaus ja versoi uusi.
Hän rakasti jo Andréeta sydämensä kaikella hehkulla.
Hän rakasti vielä kuningatarta sielunsa kaikella säälillä.
Joka kerta kun tuo poloinen, itsekkyyden täyttämä rakkaus, toisin sanoin liioiteltu rakkaus vaikeroi, oli hän tuntevinaan, kuinka naisen sydän vuoti verta, ja käsittäen hyvin tuon itsekkyyden, kuten kaikki, joille entinen rakkaus on muuttunut taakaksi, hänellä ei ollut kylliksi voimaa puolustaa sitä syyttömäksi.
Ja kuitenkin, aina kun tuo syvä tuska moitteitta ja syyttämättä puhkesi hänen silmiensä edessä, hän mittasi tuon rakkauden syvyyttä ja muisti, kuinka monia ennakkoluuloja, kuinka monia yhteiskunnallisia velvollisuuksia kuningatar oli hänen takiaan uhitellut, ja silmätessään alas tähän pohjattomaan kuiluun hän ei voinut pidättäytyä vuodattamasta kaipauksen kyyneltä ja lausumasta lohdun sanaa.
Mutta jos näistä nyyhkytyksistä kuulsi moite, jos tuossa itkussa oli syyttävä sävy, tuli hänen mieleensä heti tuon rakkauden vaateliaisuus, se ehdotonta alistumista vaativa tahto, se kuninkaallinen yksinvalta, jotka olivat alati mukana kaikissa hellyyden osoituksissa, kaikissa intohimon ilmennyksissä. Silloin hän jäykistyi tuota vaateliaisuutta vastaan, asestautui tuota yksinvaltaa vastaan, ryhtyi taisteluun tätä tahtoa vastaan, vertasi niihin Andréen lempeää, muuttumatonta olemusta ja alkoi pitää tätä jääpatsasta, kuten hänestä tuntui, parempana kuin sitä intohimoista olentoa, joka alati sinkosi rakkauden, luulevaisuuden ja ylpeyden salamia.
Tällä kerralla kuningatar itki sanomatta mitään.
Hän ei ollut nähnyt Charnyta kahdeksaan kuukauteen. Uskollisena kuninkaalle antamalleen lupaukselle kreivi ei ollut kenellekään ilmaissut, missä hän mainittuna aikana oleskeli. Kuningatar ei siis liioin ollut tiennyt, missä liikkui se mies, joka oli häneen niin läheisissä suhteissa, että parin kolmen vuoden aikana hän oli uskonut, ettei heitä voitaisi erottaa toisistaan heitä molempia musertamatta.
Ja silti oli Charny eronnut hänestä mainitsematta, minne lähti. Ainoana lohdutuksena oli tieto, että hän toimi kuninkaan palveluksessa. Kuningatar ajatteli: »Työskennellessään kuninkaan hyväksi hän toimii minunkin hyväkseni. Hänen täytyy siis ajatella minua, vaikka tahtoisikin minut unohtaa.»
Mutta vähän oli lohdutusta siitä päätelmästä, sillä tuo ajatus kohdistui häneen välillisesti, se ajatus, joka oli niin kauan kohdistunut häneen suoraan. Kun hän siis näki Charnyn hetkellä, jolloin vähimmin odotti tapaavansa häntä, ja kun hän näki kreivin kuninkaan luona melkein samassa paikassa, missä oli tavannut hänet lähtöpäivänäkin, palasivat kaikki hänen sieluaan ahdistaneet tuskat, kaikki hänen sydäntään jäytäneet ajatukset, kaikki hänen silmiään polttaneet kyyneleet yhtaikaa, rajuina ja pakottavina, tulvivat hänen poskilleen ja täyttivät hänen rintansa kaikella sillä tuskalla, jonka hän luuli jo voittaneensa, kaikella sillä kärsimyksellä, jonka hän luuli jo kestäneensä.
Hän itki itkeäkseen. Kyyneleet olisivat tukehduttaneet hänet, elleivät ne olisi saaneet vapaasti vuotaa.
Hän itki lausumatta sanaakaan. Oliko se ilon vai tuskan itkua? Ehkä molempia. Kaikki voimakkaat mielenliikutukset tulevat esille kyynelten muodossa.
Sanattomana, mutta pikemmin rakastavasti kuin kunnioittavasti Charny lähestyi kuningatarta, irroitti toisen käden hänen kasvoiltaan ja kosketti tätä kättä huulillaan.
»Madame», sanoi hän sitten, »olen sekä onnellinen että ylpeä voidessani vakuuttaa teille, että siitä päivästä lähtien, jolloin sanoin teille hyvästi, olen joka hetki puuhannut hyväksenne».
»Voi, Charny, Charny», vastasi kuningatar, »oli aika, jolloin te puuhasitte hyväkseni vähemmän, mutta jolloin ajattelitte minua enemmän».
»Madame», huomautti Charny, »kuningas on antanut minulle hyvin vastuunalaisen tehtävän. Tämä vastuu pakotti minut ehdottomaan vaitioloon, kunnes tehtävä oli suoritettu. Nyt vasta se on suoritettu. Tänään voin teidät tavata, voin teille puhua, tähän asti en ole voinut edes kirjoittaa teille.»
»Olette antanut kauniin esimerkin alttiudesta, Olivier», virkkoi kuningatar alakuloisesti, »ja minä valitan vain yhtä seikkaa, sitä näet, että se on tapahtunut erään toisen tunteen kustannuksella».
»Madame, koska kuningas on antanut luvan, niin sallikaa minun selostaa, mitä olen tehnyt teidän hyväksenne.»
»Ah, Charny, Charny, eikö teillä siis ole mitään tähdellisempää kerrottavaa!»
Ja hän puristi hellästi kreivin kättä ja loi häneen silmäyksen, jonka takia kreivi aikaisemmin olisi tarjonnut elämänsä ja jonka takia hän yhä oli valmis ellei tarjoamaan niin ainakin uhraamaan sen.
Ja häntä yhä näin katsellen kuningatar näki hänessä, ei pölyistä matkamiestä, joka juurikään on astunut postivaunuista ulos, vaan komean hovimiehen, joka on alistunut palvelusintonsa kaikkiin hovisääntöjen vaatimuksiin.
Tämä huoliteltu ulkoasu, joka olisi voinut tyydyttää vaativintakin kuningatarta, huolestutti naista.
»Milloin olette tullut?» kysyi hän.
»Tulin äsken, madame», vastasi Charny.
»Ja te tulette…?»
»Montmédystä.»
»Olette siis matkustanut puoli Ranskaa?»
»Toissa-aamusta lähtien olen kulkenut neljäkuudetta penikulmaa.»
»Ratsainko? Vaunuissako?»
»Postikyydillä.»
»Mutta kuinka voitte niin pitkän ja väsyttävän matkan jälkeen — suokaa anteeksi monet kysymykseni, Charny — esiintyä noin siistittynä, jauhotettuna, silotettuna ja suorittuna kuin joku kenraali Lafayetten ajutantti, joka on lähdössä esikunnastaan? Uutisenne eivät siis olleetkaan tärkeitä?»
»Päinvastoin, ne olivat hyvin tärkeitä, madame. Mutta minä arvelin herättäväni tarpeetonta huomiota, jos olisin pysäyttänyt Tuileries-palatsin pihaan pölyn ja loan peittämät postivaunut. Kuningas mainitsi vastikään, kuinka ankarasti teitä vartioidaan, ja häntä kuunnellessani onnittelin itseäni kun olin ymmärtänyt tulla jalan ja asetakki yllä kuin joku tavallinen upseeri, joka viikon pari kestäneen virkamatkan jälkeen tulee ilmoittautumaan.»
Kuningatar puristi hermostuneesti Charnyn kättä. Kaikesta näki, että hän aikoi kysyä vielä jotakin ja että hänen oli sitäkin vaikeampi keksiä oikeaa sanamuotoa tälle kysymykselle, kun se tuntui hänestä mitä tähdellisimmältä.
Niinpä hän sanoikin vallan muuta.
»Ah, niin», virkkoi hän tukehtuneella äänellä, »unohdin vallan, että teillä on Pariisissa asunto».
Charny säpsähti. Nyt vasta hän älysi näiden kysymysten tarkoituksen.
»Minullako Pariisissa asunto?» sanoi hän. »Entä missä päin, madame?»
Kuningatar jännitti kaikki voimansa.
»Coq-Héron-kadun varrella», sanoi hän. »Eikö kreivitär asu siellä?»
Charny oli menettää tasapainonsa kuin ratsu, jota kannustetaan vielä verekseen haavaan, mutta kuningattaren ääni oli niin epäröivä ja siinä oli niin ahdistunut sävy, että hänen tuli sääli, kun hän näki, kuinka tuo ylväs ja lujatahtoinen nainen paljasti tunteensa tällä tavalla.
»Madame», virkkoi hän äänessä syvän alakuloinen sointu, joka kenties ei ollut aiheutunut yksinomaan kuningattaren tuskasta, »muistaakseni minulla oli ennen lähtöäni kunnia mainita teille, ettei rouva de Charnyn asunto ole minun. Minä menin veljeni, varakreivi Isidor de Charnyn luokse ja muutin vaatteeni hänen asunnossaan.»
Kuningatar päästi ilon huudahduksen, liukui polvilleen ja kohottiCharnyn käden huulilleen.
Mutta yhtä nopeasti kreivi tarttui häntä kainaloihin ja nosti hänet ylös.
»Ah, madame», huudahti hän, »mitä te teette?»
»Kiitän teitä, Olivier», vastasi kuningatar niin lempeästi, että Charny tunsi silmiensä kyyneltyvän.
»Kiitätte minua!» sanoi hän. »Hyvä jumala, mistä?»
»Mistäkö? Tekö kysytte minulta, mistä teitä kiitän?» huudahti kuningatar. »Niin, siitä että lahjoititte minulle yhden hetken täydellistä iloa, jommoista en ole saanut tuntea lähtönne jälkeen. Hyvä jumala! Tiedän hyvin, että mustasukkaisuus on typerää ja mieletöntä, mutta toki se ansaitsee sääliä. Tekin olette joskus ollut lemmenkade, Charny. Tänään unohdatte sen. Oh, kun miehet ovat mustasukkaisia, ovat he hyvin onnellisia. He voivat taistella kilpailijoittensa kanssa, surmata tai saada surmansa. Mutta naiset voivat vain itkeä, vaikka huomaavatkin, että heidän kyynelensä vuotavat turhaan ja ovat vaarallisia, sillä me tiedämme, että kyyneleet eivät suinkaan lähennä meihin sitä, jonka takia ne vuodatetaan, vaan usein vievät entistäkin kauemmaksi. Mutta se on rakkauden huumausta, me näemme kuilun, mutta sen sijaan että koettaisimme sitä välttää, me syöksymme siihen. Kiitos vielä kerran, Olivier. Näette, että olen iloinen enkä enää itke.»
Ja kuningatar yritti nauraa, mutta niinkuin kärsimykset olivat saaneet hänet unohtamaan ilon, värähti hänen naurunsa niin viiltävän tuskaisesti, että kreiviä puistatti jälleen.
»Ah, hyvä jumala», äännähti hän, »oletteko siis kärsinyt noin ankarasti?»
Marie-Antoinette pani kätensä ristiin.
»Kiitetty olkoon Herra!» sanoi hän. »Kun hän kerran tajuaa tuskani suuruuden, ei hän voi olla rakastamatta minua!»
Charny tunsi liikkuvansa äkkijyrkänteellä. Hetki vielä ja hänen olisi ollut mahdotonta pysähtyä. Hän jännitti voimansa kuin luistelija, joka pysähtyäkseen heittäytyy taaksepäin silläkin uhalla, että jää murtuu hänen allansa.