»Madame», sanoi hän, »sallitteko minun nyt korjata hedelmän pitkäaikaisesta poissaolostani selostamalla teille, mitä, minulla on ollut kunnia tehdä hyväksenne?»
»Ah, Charny» vastasi kuningatar, »pitäisin paljoa enemmän siitä, mistä juuri puhelimme. Mutta olette oikeassa. Nainen ei saa liian kauaksi unohtaa olevansa kuningatar. Puhukaa herra lähettiläs. Nainen on saanut, mitä hänellä oli oikeus odottaa. Kuningatar kuuntelee teitä.»
Ja Charny kertoi hänelle kaikki: hänet oli lähetetty markiisi de Bouillén luokse, kreivi Louis oli tullut Pariisiin, hän, Charny, oli pensas pensaalta tutkinut tien, jota pitkin kuningattaren tulisi paeta, ja nyt hän oli tullut ilmoittamaan kuninkaalle, että suunnitelma tarvitsi vain toteuttaa.
Kuningatar kuunteli hyvin tarkkaavana ja samalla ylen kiitollisena.Hänestä tuntui mahdottomalta, että pelkkä alttius menisi näin pitkälle.Rakkaus, palava, huolehtiva rakkaus vain voisi huomata nämä esteet jakeksiä keinot, joilla ne voitetaan ja tuhotaan.
Hän antoi kreivin puhua loppuun. Kun tämä oli sanonut sanottavansa, silmäili kuningatar häntä äärettömän hellästi ja sanoi:
»Olisitte siis hyvin onnellinen, jos voisitte pelastaa minut, Charny?»
»Ah, madame, te kysytte sitä?» huudahti kreivi. »Sehän on kunnianhimoisin unelmani, ja jos se toteutuu, tulee siitä elämäni kunnia!»
»Minusta olisi miellyttävämpää, että siitä tulisi yksinkertaisesti rakkautenne palkkio», sanoi kuningatar kaihoisasti. »Mutta välipä sillä… Te toivotte siis hartaasti, että tämä suuri hanke, Ranskan kuninkaan, kuningattaren ja kruununprinssin pelastaminen, olisi teidän ansiotanne?»
»Odotan vain teidän suostumustanne uhratakseni sen hyväksi elämäni.»
»Niin, ymmärrän, hyvä ystävä», sanoi kuningatar. »Tuon alttiuden tulee olla vapaa kaikista vieraista tunteista, kaikista aineellisista pyyteistä. Puolisoani ja lapsiani on mahdoton pelastaa käden, joka ei uskaltaisi tukea heitä, jos he horjahtaisivat tiellä, jota me yhdessä kuljemme. Minä uskon teidän haltuunne, rakas veli, heidän ja oman elämäni, mutta lupaattehan te puolestanne sääliä minua?»
»Sääliä teitä, madame?» sanoi Charny.
»Niin. Ettehän halunne, että hetkinä, jolloin minä tarvitsen kaikki voimani, rohkeuteni, mielenmalttini, joku mieletön ajatus ehkä — onhan ihmisiä, jotka eivät uskalla liikkua ulkona yöllä, koska pelkäävät peikkoja, joita he päivällä eivät myönnä olevan olemassakaan — ettehän halunne, että kaikki kenties menetetään vain siksi, että puuttuu lupaus, puuttuu annettu sana, ettehän halunne…?»
Charny keskeytti kuningattaren lauseen.
»Madame», sanoi hän, »minä haluan pelastaa teidän majesteettinne, minä haluan Ranskalle menestystä. Minä haluan kunniaa saada lopettaa aloittamani työn ja minä tunnustan olevani epätoivoinen, kun voin esittää teille vain niin vähäpätöisen uhrin: minä vannon, etten tapaa rouva de Charnyta teidän majesteettinne luvatta.»
Ja tervehdittyään kuningatarta kunnioittavasti ja kylmästi hän poistui. Kuningatar ei yrittänyt pidättää häntä, sillä hän oli jähmettynyt kreivin äänen kylmästä sävystä.
Mutta tuskin oli Charny sulkenut oven, kun kuningatar huudahti sydäntä viiltävästi ja käsiään väännellen:
»Oi, jospa hän olisi vannonut olevansa tapaamatta minua ja jospa hän rakastaisi minua niinkuin Andréeta!»
Selkeänäköisyys
Seuraavan kesäkuun 19 päivänä, kellon lähetessä kahdeksaa aamusella, tohtori Gilbert asteli pitkin askelin asunnossaan Saint-Honoré-kadun varrella, pysähtyi tuon tuostakin ikkunan luo ja kurkisti ulos henkilön lailla, joka odottaa kärsimättömästi jonkun tuloa. Odotettua ei vain kuulunut.
Hänen kädessään oli kokoon taitettu paperi, jonka kirjoitetun sivun läpi kuulsivat kirjaimet ja sinetit. Paperi oli ilmeisesti hyvin tärkeä, sillä pari kolme kertaa tuskallisten odotusminuuttien kuluessa Gilbert levitti sen auki, luki sen, taittoi jälleen ja luki uudelleen, avasi taas, luki ja sulki.
Vihdoin portille pysähtyvien vaunujen kolina sai hänet rientämään ikkunaan. Mutta hän myöhästyi. Henkilö, joka oli tullut ajoneuvoissa, oli jo pujahtanut käytävään.
Mutta Gilbert oli niin varma tulijan henkilöllisyydestä, että hän työnsi eteisoven auki ja sanoi palvelijalleen:
»Bastien, avatkaa kreivi de Charnylle. Odotan häntä.»
Ja vielä kerran hän levitti paperin auki ja aikoi ruveta sitä lukemaan, kun Bastien ilmoittikin kreivi de Cagliostron kreivi de Charnyn asemesta.
Tuo nimi oli tällä hetkellä niin kaukana Gilbertin ajatuksista, että hän hätkähti, kuin ukkosta ennustava salama olisi välähtänyt hänen silmäinsä edessä.
Hän taittoi paperin nopeasti kokoon ja pani sen takkinsa povitaskuun.
»Kreivi de Cagliostro?» toisti hän yhä tuiki kummissaan kuulemastaan ilmoituksesta.
»Niin, niin, Jumala paratkoon, minä itse, Gilbert hyvä», sanoi kreivi. »Tiedän kyllä, ettette odottanut minua, vaan herra de Charnyta, mutta herra de Charnylla on parastaikaa puuhaa muualla — sanon kohta, millä asioilla hän liikkuu — niin että hän voi saapua vasta puolen tunnin perästä. Senpä vuoksi minä päättelinkin seuraavaan tapaan: — Koska kerran olen tässä kaupunginosassa, käväisen katsomassa tohtori Gilbertiä. — Toivon olevani tervetullut, vaikken olekaan odotettu.»
»Rakas mestari», sanoi Gilbert, »tiedättehän, että teille on jokaisena päivän ja yön hetkenä avoinna kaksi ovea: asuntoni ja sydämeni ovi.»
»Kiitos, Gilbert. Koittaa päivä, jolloin minäkin voin todistaa, kuinka minä teitä rakastan. Kun se päivä valkenee, ei sitä todistusta tarvitse odottaa. Ja nyt puhelkaamme.»
»Entä mistä?» kysyi Gilbert hymyillen, sillä Cagliostron saapuminen ennusti aina jotakin merkillistä.
»Mistäkö?» toisti Cagliostro. »Tietysti yleisestä puheenaiheesta, kuninkaan pian tapahtuvasta lähdöstä.»
Gilbert tunsi puistatusta kiireestä kantapäähän, mutta hymy ei kadonnut hetkeksikään hänen huuliltaan ja vaikkei hänen tahtonsa voinutkaan estää hikeä hersymästä hänen hiustensa juuresta, esti se toki hänen poskensa kalpenemasta.
»Ja koska se puhelu vaatii melko paljon aikaa, sillä aihetta kyllä riittää», jatkoi Cagliostro, »niin minä istuudun».
Ja Cagliostro istuutui todella.
Kun ensimmäinen kauhun tunne oli ohi, päätteli Gilbert, että mikäli sattuma oli tuonut Cagliostron hänen luoksensa, oli se toki hyvin enteellinen sattuma. Koska Cagliostro ei tavallisesti pitänyt häneltä mitään salassa, kertoisi hän varmaankin kaikki mitä tiesi kuninkaan ja kuningattaren paosta, josta oli jo sanan maininnutkin.
»No niin», pitkitti Cagliostro huomatessaan Gilbertin odottavan, »se tapahtuu siis huomenna?»
»Rakas mestari», sanoi Gilbert, »tiedättehän, että tapani on antaa teidän puhua loppuun saakka; silloinkin kun erehdytte, on minulla aina jotakin opittavaa ei vain kokonaisesta puheestanne, vaan jokaisesta lausumastanne sanastakin».
»Ja missä suhteessa olen tähän mennessä erehtynyt, Gilbert? Siinäkö, että ennustin Favrasin kuoleman, jota kuitenkin ratkaisevaan hetkeen saakka koetin kaikin keinoin estää? Siinäkö, että ennustin kuninkaan itsensä juonittelevan Mirabeauta vastaan ja ettei Mirabeausta tulisi ministeriä? Siinäkö, että ennustin Robespierren pystyttävän Kaarlo ensimmäisen mestauslavan ja Bonaparten nousevan Kaarlo Suuren valtaistuimelle? Kahdessa viimeksi mainitussa tapauksessa ette voi syyttää minun erehtyvän, sillä niiden aika ei ole vielä täyttynyt ja kaikista näistä tapauksista yhdet kuuluvat tämän vuosisadan loppuun, toiset seuraavan alkuun. Mutta tänään, hyvä Gilbert, te tiedätte paremmin kuin kukaan, että puhun totta saneessani, että kuninkaan pitäisi paeta huomenillalla, koska te olette tämän paon järjestäjiä.»
»Jos niin on laita, ette suinkaan odota minun sitä myöntävän?»
»Entä kaipaanko minä teidän myönnytystänne? Te tiedätte hyvin, että minä olen se joka on, ja lisäksi se joka tietää.»
»Mutta jos te olette se joka tietää», huomautti Gilbert, »niin tiedätte, että kuningatar sanoi eilen herra de Montmorinille sen johdosta, että madame Elisabeth oli kieltäytynyt tulemasta ensi sunnuntaina vietettävään Kristuksen ruumiinjuhlaan: 'Hän ei halua ulia kanssamme Saint-Germain l’Auxerroisin kirkkoon; se pahoittaa mieltäni; hän voisi kyllä kuninkaan hyväksi tinkiä mielipiteistään.' Jos siis kuningatar menee kuninkaan kanssa ensi pyhänä Saint-Germain-l’Auxerroisin kirkkoon, eivät he lähde ensi yönä, eivät ainakaan pitkälle matkalle.»
»Niinpä kyllä, mutta minä tiedän myöskin, että muuan suuri ajattelija on sanonut. 'Sana on annettu ihmiselle ajatuksen peittämiseksi.' No, Jumala ei ollut niin yksipuolinen, että olisi antanut vain yhdelle ihmiselle niin kallisarvoisen lahjan.»
»Rakas mestari», sanoi Gilbert, yrittäen yhä pysytellä leikinlaskun pohjalla, »tunnetteko tarinan epäuskoisesta opetuslapsesta?»
»Joka alkoi uskoa, kun Kristus näytti hänelle jalkansa, kätensä ja kylkensä. No niin, hyvä Gilbert, kuningatar, joka on tottunut kaikenlaisiin mukavuuksiin eikä kenties haltia luopua tottumuksistaan tälläkään matkalla, vaikka se, mikäli kreivi Charnyn laskelmat pitävät paikkansa, kestää vain viisi- tai kuusineljättä tuntia, kuningatar on tilannut Desbrossesilta Notre-Dame-des-Victoires-kadun varrelta kauniin, kauttaaltaan kullatun tarvelippaan, joka muka tulee hänen sisarelleen arkkiherttuatar Kristinalle, Alankomaiden käskynhaltijattarelle. Lipas, joka valmistui eilen aamulla, vietiin Tuileries-palatsiin eilen illalla — siinä kädet. Matkalle lähdetään isoissa, mukavissa, tilavissa berliniläisvaunuissa, joihin sopii helposti kuusi henkilöä. Ne on tilattu Louisilta, Champs-Elyséesin parhaalta vaunusepältä. Tilauksen teki kreivi de Charny, joka paraikaa on hänen luonansa maksamassa hänelle sataaviittäkolmatta louisdoria, toisin sanoin tilaussumman ensimmäistä puoliskoa. Vaunuja koeteltiin eilen nelivaljakon vetäminä ja koeajo onnistui verrattomasti ja herra Isidor de Charny antoi vaunuista kerrassaan ylistelevän lausunnon — siinä jalat. Ja vihdoin, herra de Montmorin on tänä aamuna pahaa aavistamatta allekirjoittanut matkaluvan rouva paroonitar de Korffille, hänen kahdelle lapselleen, kahdelle kamarineidolleen, taloudenhoitajalleen ja kolmelle palvelijalleen. Paroonitar de Korff on rouva de Tourzel, Ranskan kuninkaallisten lasten opettajatar, hänen kaksi lastansa ovat kuninkaallinen prinsessa ja hänen korkeutensa kruununprinssi, hänen kaksi kamarineitoansa ovat kuningatar ja madame Elisabeth, hänen taloudenhoitajansa on kuningas, ja hänen kolme palvelijaansa, jotka lakeijoiksi pukeutuneina ratsastavat vaunujen edessä ja takana, ovat herrat Isidor de Charny, de Malden ja de Valory. Mainitsemani matkalupa on samainen paperi, jota te hypistelitte käsissänne, kun minä saavuin, jonka te taitoitte kokoon ja panitte povitaskuun minut huomatessanne ja joka kuuluu sanasta sanaan näin:
'Kuninkaan nimessä.
Esteetön matka rouva paroonitar de Korffille, hänen kahdelle lapselleen,yhdelle kamarineidolle, kamaripalvelijalle ja kolmelle lakeijalle.
Ulkoasiain ministeri,Montmorin.'
Siinä kylki. Enkö olekin selvillä asioista, hyvä Gilbert?»
»Lukuunottamatta teidän sanojenne ja mainitun matkatodistuksen sanamuodon välillä olevaa vähäistä eroavaisuutta.»
»Mikä se on?»
»Te sanoitte, että kuningatar ja madame Elisabeth esiintyvät rouva de Tourzelin kamarineitoina, ja matkatodistuksessa puhutaan vain yhdestä kamarineidosta.»
»Odottakaahan. Rouva de Tourzel luulee saavansa matkustaa Montmédyyn saakka, mutta jo Bondyssa häntä pyydetään jäämään seurasta pois. Kreivi de Charny, joka on taattu ystävä ja johon voi luottaa, astuu hänen tilalleen vartijaksi vaununikkunan pieleen. Tarpeen tullen hän on valmis vetämään taskustaan kaksi pistoolia. Kuningattaresta tulee silloin rouva Korff ja koska — paitsi kuninkaallista prinsessaa, joka on toinen lapsista — vaunuissa on siis vain yksi kamarineito, madame Elisabeth, olisi ollut turhaa merkitä matkatodistukseen kaksi kamarineitoa. No, haluatteko lisää yksityisseikkoja? Olkoon menneeksi, yksityisseikoista ei ole puutetta ja minä esitän teille useita. Matkalle piti lähdettämän kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Markiisi de Bouillé piti sitä ihan välttämättömänä. Hän kirjoitti siitä asiasta kuninkaalle kirjeenkin, omituisen kirjeen, jossa hän kehoitti kuningasta kiirehtimään lähtöään, koska, — kuten hän sanoi, — joukot kävivät päivä päivältäepäluotettavammiksija koska hän ei voisi vastata enää mistään, jos sotamiestenkin annettaisiin vannoa vala hallitusmuodolle. No», jatkoi Cagliostro ilkamoivasti hymyillen, »noilla sanoillakäyvät epäluotettavammaksitarkoitetaan tietenkin, että armeija huomatessaan voivansa valita joko kuningasvallan, joka kolmen vuosisadan aikana on uhrannut kansan ylimyksille, sotilaan upseerille, tai perustuslain, joka julistaa yhdenvertaisuuden lain edessä ja takaa ylenemisen ansioitten ja rohkeuden palkkioksi, tuo kiittämätön armeija alkaa kallistua kannattamaan hallitusmuotoa. Mutta berliniläisvaunut ja tarvelipas eivät olleet vielä valmistuneet ja oli mahdotonta matkustaa kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Se oli perin valitettava asia, sillä kesäkuun ensimmäisen päivän jälkeen armeija voisi tulla yhäkin epäluotettavammaksi ja sotamiehet valmistuisivat vannomaan valaa hallitusmuodolle. Lähtöpäiväksi määrättiinkin senvuoksi kesäkuun kahdeksas. Mutta markiisi de Bouillé sai liian myöhään tiedon tästä määräpäivästä ja hänen täytyi vuorostaan vastata, ettei hän ollut valmis. Yhteisestä sopimuksesta lähtö siirrettiin kesäkuun kahdenneksitoista. Soveliaampana pidettiin tosin kesäkuun yhdettätoista, mutta muuan hyvin kansanvaltainen nainen, joka lisäksi oli Lafayetten ajutantin, herra de Gouvionin, rakastajatar — rouva de Rochereul, jos haluatte kuulla hänen nimensäkin — oli silloin kruununprinssin palveluksessa, ja hänen pelättiin huomaavan jotakin ja paljastavan sen salaisen kattilan, jota kuten Mirabeau-poloinen sanoi kuninkaat aina kiehuttavat jossakin palatsinsa nurkassa. Kesäkuun kahdentenatoista kuningas huomasi, että hänen oli odotettava enää vain kuusi päivää sivililistansa neljännessuoritusta, kuutta miljoonaa. Hitossa, myöntänette, hyvä Gilbert, että kannatti odottaa vielä kuusi päivää! Sitäpaitsi oli Leopold, tuo suuri aikailija, kuninkaitten Fabius, lopultakin luvannut lähettää viisitoistatuhatta itävaltalaista Arlonin soliin kesäkuun viidenneksitoista. Hyväinen aika, ymmärrättehän, näiltä kunnon kuninkailta ei puutu hyvää tahtoa, Mutta heidän on järjestettävä kaikenmoisia pikku asioita. Itävalta oli juurikään hotaissut Liègen ja Brabantin ja aikoi nyt ruveta sulattelemaan kaupunkia ja maakuntaa. Mutta Itävalta on kuin boakäärme, saalista sulattaessaan se nukahtaa. Katarina oli pieksemässä pikkukuningas Kustaa kolmatta, jolle hän oli lopulta suonut lepohetken, jotta miespoloinen ehtisi ajoissa Savoijin Aixiin ottaakseen vastaan Ranskan kuningattaren, kun tämä astuisi vaunuistaan. Sillaikaa Venäjän keisarinna kaluaisi parhaansa mukaan Turkkia ja imisi ytimen Puolan luista. Se arvon keisarinna pitää tavattomasti leijonan ytimestä. Filosofinen Preussi ja ihmisystävällinen Englanti ovat luomaisillaan nahkansa, jotta edellinen voisi järkevästi laajentua Rheinin ja jälkimäinen Pohjanmeren rannoille. Mutta olkaa rauhassa. Kuten Diomedeen hevoset, niin kuninkaatkin ovat päässeet ihmislihan makuun eivätkä mieli enää muunlaista ravintoa syödäkään, ellemme me häiritse heidän herkullista juhla-ateriaansa. Lyhyesti, lähtö siirrettiin tapahtuvaksi sunnuntaina kesäkuun yhdeksäntenätoista sydänyöllä ja kahdeksannentoista aamuna lähetettiin uusi viesti, että lähtö tapahtuisikin maanantaina kesäkuun kahdentenakymmenentenä samalla kellonlyömällä toisin sanoin huomenillalla. Asialla on vaikeutensa sikäli että markiisi de Bouillé oli jo antanut määräykset kaikille joukko-osastoilleen ja nyt hänen täytyisi antaa uudet. — Varokaa, hyvä Gilbert, varokaa, sotamiehet voivat väsyä ja kansa alkaa tuumiskella.»
»Kreivi», sanoi Gilbert, »en halua leikkiä piilosta kanssanne. Kaikki mitä sanoitte on silkkaa totta. Sitä vähemmän minulla on syytä salata ajatuksiani kun olen sitä mieltä, ettei kuninkaan tulisi matkustaa tai oikeammin poistua Ranskasta. Mutta myöntäkää rehellisesti, eikö, jos tilannetta arvostelee henkilökohtaisen vaaran, kuningatarta ja hänen lapsiaan uhkaavan vaaran kannalta ja jos hänen tulisikin jäädä kuninkaana, miehenä, aviopuolisona, isänä, eikö hänellä ole oikeus paeta?»
»No hyvä, haluatteko, että sanon teille yhden asian, hyvä Gilbert? Ludvig kuudestoista ei pakenekaan isänä, ei aviopuolisona eikä ihmisenä. Hän ei poistu Ranskasta lokakuun viidennen ja kuudennen päivän tapausten johdosta, sillä hän on synnyltään bourbon ja bourbonit kyllä tietävät, mitä on katsella vaaraa silmästä silmään. Hän ei liioin lähde sen hallitusmuodon takia, jonka kansalliskokous on hänellä teettänyt Yhdysvaltain malliin huomaamatta, että se malli, jonka mukaan se on kyhätty, on tehty tasavaltaa varten ja että se yksinvaltaiseen hallitukseen sovellettuna ei anna kuninkaalle riittävästi ilmaa hengitettäväksi. Ei, hän lähtee Ranskasta kuulun puukkoritarijutun takia, jolloin ystävänne Lafayette toimi kuninkuutta ja sen uskollisia ystäviä solvaisten. Hän poistuu Ranskasta kuulun Saint-Cloud-jutun takia, jolloin hän halusi todeta, kuinka vapaa hän on liikkumaan, ja jolloin kansa todisti hänelle, että hän oli vanki. Nähkääs, teidän, hyvä Gilbert, joka olette rehellisesti, vilpittömästi, uskollisesti kuningasmielinen ja uskotte vakaasti vapauden rajoittamaan, suloiseen, lohdulliseen kuningashaaveeseen, teidän on hyvä tietää muuan asia: kuninkailla, jäljitellessään Jumalaa, jonka maallisia edustajia he väittävät olevansa, on yksi uskomus, usko kuninkuuteen. Ei vain heidän ruumiinsa, joka on voideltu Reimsissä, ole pyhä, vaan heidän palatsinsa, heidän palvelijansakin ovat loukkaamattomia. Heidän palatsinsa on pyhättö, johon voi astua vain rukoillen, heidän palvelijansa ovat pappeja, joita on polvistuen puhuteltava. Kuninkaihin ei saa kajota kuolemanrangaistuksen uhalla, heidän palvelijoihinsa ei saa kajota karkoituksen uhalla! No niin, kun kuningas estettiin vapaasti matkustamasta Saint-Cloudiin, kajottiin kuninkaaseen; kun puukkoritarit karkotettiin Tuileries-palatsista, kajottiin hänen palvelijoihinsa. Sitä juuri kuningas ei ole voinut sietää, se oli todella hävityksen kauhistus! Sen vuoksi kreivi de Charny kutsuttiin Montmédystâ. Sen vuoksi kuningas, joka kieltäytyi antautumasta markiisi de Favrasin ryöstettäväksi eikä halunnut pelastautua tätiensä seurassa, suostuu huomenna pakenemaan herra de Montmorinin antaman matkatodistuksen turvin — Montmorin ei tiedä, kenen matkatodistuksen hän on nimellään varmentanut — Durand-nimisenä ja palvelijan asuun pukeutuneena, mutta unohtamatta silti — kuninkaat ovat alati kuninkaita joissakin suhteissa — määrätä, että matkalaukkuihin oli pantava se kullalla kirjailtu punainen nuttu, joka oli hänen yllänsä Cherbourgissa.»
Cagliostron puhuessa oli Gilbert silmäillyt häntä tiukasti ja näytti yrittävän arvata, mitä tuon miehen ajatuksissa piili.
Mutta se oli turha yritys. Ihmiskatse ei kyennyt näkemään, mitä oli tuon naljailevan naamarin takana, jolla Althotaan opetuslapsi oli tottunut peittämään kasvonsa.
Gilbert päättikin tehdä suoran kysymyksen.
»Kreivi», huomautti hän, »kaikki mitä sanoitte on totta, kuten jo äsken mainitsin. Mutta miksi olette tullut kertomaan sitä minulle? Missä hahmossa esiinnytte luonani? Tuletteko vilpittömänä vastustajana, joka ilmoittaa haluavansa taistella? Tuletteko apua tarjoavana ystävänä?»
»Hyvä Gilbert», vastasi Cagliostro ystävällisesti, »minä tulen ennen kaikkea mestarina, joka haluaa sanoa oppilaalleen: 'Ystävä, olet joutunut väärälle tielle kun tuet sortuvia raunioita, luhistuvaa rakennusta, kuninkuudeksi sanottua kuolevaa periaatetta. Sinun laisesi eivät ole menneisyyden ihmisiä, eivät edes nykyisyyden ihmisiä, he ovat tulevaisuuden ihmisiä;' Hylkää asia, johon et usko, sen asian hyväksi, johon me uskomme. Älä loittone tosiseikoista seurataksesi varjoa. Ja ellet rupeisikaan vallankumouksen toimivaksi sotamieheksi, anna sen toki kehittyä omissa oloissaan äläkä yritä pysäyttää sen kulkua. Mirabeau oli jättiläinen ja Mirabeau sortui yritykseensä.»
»Kreivi», sanoi Gilbert, »minä vastaan tähän päivänä, jolloin kuningas, joka luottaa minuun, on turvassa. Ludvig kuudestoista on valinnut minut uskotukseen, apulaisekseen, rikostoverikseen, jos niin tahdotte, siinä työssä, jota hän suunnittelee. Olen suostunut siihen tehtävään ja aion avoimin sydämin ja silmät ummessa suorittaa sen loppuun asti. Olen lääkäri, hyvä kreivi, potilaani ruumiillinen terveys ennen kaikkea! Ja nyt, vastatkaa te nyt vuorostanne. Onko salaisten aikeittenne, synkkien päätelmienne vuoksi tarpeen, että tämä pako onnistuu vai epäonnistuu? Jos te tahdotte sen epäonnistuvan, on turhaa ponnistella. Jos, te sanotte: 'Älkää matkustako!' niin me jäämme, taivutamme päämme ja odotamme iskua.»
»Veli», sanoi Cagliostro, »jos sillä tiellä, jota kulkemaan Jumala on minut määrännyt, minun täytyisi iskeä niihin, joita sinun sydämesi rakastaa ja joita nerosi suojelee, niin minä pysyisin varjossa ja anoisin siltä yli-inhimilliseltä voimalta, jota minä tottelen, vain yhtä seikkaa, sitä näet, että se ei antaisi sinun tietää, miltä taholta isku tulisi. Ei, ellen tulekaan ystävänä — en voi olla kuninkaitten ystävä, koska olen heidän uhrinsa — en liioin tule vihollisena, vaan minä tulen luoksesi vaaka kädessä ja sanon: 'Olen punninnut tämän viimeisen bourbonin kohtalon ja havainnut, ettei hänen kuolemansa hyödytä asiaamme. Jumala varjelkoon minua, joka Pythagoraan lailla tunnustan, ettei minulla ole oikeutta riistää henkeä maanmatoseltakaan, kajoamasta ihmiseen, luomakunnan kruunuun!' Minä en sano sinulle vain: 'Pysyn puolueettomana’ vaan lisään: 'Jos tarvitset apuani, niin minä annan sitä sinulle.»
Vielä kerran Gilbert koetti lukea, mitä Cagliostron sydämessä liikkui.
»No», jatkoi tämä ilkamoivaan tapaansa, »nyt sinä epäilet. Sanokaa, oppinut mies, tunnetteko tarinan Akilleen keihäästä, joka haavoitti ja paransi? Minulla on se keihäs. Eikö nainen, joka esiintyi kuningattarena Versaillesin pensaikoissa, voi esiintyä kuningattarena myöskin Tuileries-palatsin huoneissa tai tiellä, joka kulkee vastakkaiseen suuntaan kuin se, jota oikea pakolainen taivaltaa? Tuumikaa asiaa, hyvä Gilbert, tarjoukseni ei ole halveksittava.»
»Olkaa siis suora loppuun asti, kreivi, ja sanokaa, mihin pyritte tarjouksellanne.»
»Mutta sehän on tuiki yksinkertaista, kelpo tohtori. Pyrin siihen, että kuningas lähtee, poistuu Ranskasta ja antaa meidän julistaa tasavallan.»
»Tasavallan?» kummasteli Gilbert.
»Miksi ei?»
»Mutta, hyvä kreivi, kun katselen Ranskassa ympärilleni, etelästä pohjoiseen, idästä länteen, en näe ainoatakaan tasavaltalaista.»
»Erehdytte. Minä näen kolme: Pétionin, Camille Desmoulinsin ja itseni, nöyrän palvelijanne. Ne te näette yhtä hyvin kuin minäkin. Minä puolestani näen ne, joita te ette näe, mutta jotka tekin näette, kunhan aika koittaa heidän ilmestyä. Silloin voin minä järjestää teatteritempun, joka ihmetyttää teitä. Mutta ymmärrättehän, etten halua sijoittaa siihen liian vakavia kohtauksia, koska sellaiset aina tavoittavat järjestäjänsä.»
Gilbert tuumi tuokion.
Sitten hän ojensi kätensä Cagliostrolle ja sanoi:
»Kreivi, jos olisi kysymys vain minusta, minun elämästäni minun kunniastani, minun maineestani, minun muistostani niin suostuisin heti, mutta koska on kysymys kuninkuudesta kuninkaasta, kuningattaresta, hallitsijasuvusta, en voi ottaa vastuulleni toimia heidän puolestaan. Pysykää puolueettomana, hyvä kreivi, siinä kaikki mitä teiltä pyydän.»
Cagliostro hymyili.
»Niin, niin, käsitän», sanoi hän, »kaulanauha-jutun mieshän olen… No hyvä, Gilbert ystävä, kaulanauha-jutun mies antaa teille neuvon.»
»Vaiti! Soitetaan.»
»Mitä siitä! Tiedättehän, että soittaja on kreivi de Charny. Kuulkoon hänkin neuvon, jonka annan teille, ja käyttäköön sitä hyväkseen. Sisään, herra kreivi, sisään!»
Charny todella ilmestyi kynnykselle. Huomatessaan vieraan, jota hän ei ollut odottanut tapaavansa Gilbertin luona, hän pysähtyi levottomana ja epäröivänä.
»Neuvo», jatkoi Cagliostro, »kuuluu näin: varokaa liian komeita tarvelippaita, liian painavia ajoneuvoja ja liian näköisiä muotokuvia. Hyvästi, Gilbert, hyvästi, herra kreivi, ja käyttääkseni sanontaa, kun hyvästellään matkamiehiä, sanon teille: Jumala teitä varjelkoon!»
Ja profeetta kumarsi Gilbertille tuttavallisesti ja Charnylle kohteliaasti ja poistui edellisen silmätessä häntä huolestuneesti, jälkimäisen kysyvästi.
»Kuka tuo mies on, tohtori?» kysyi Charny, kun Cagliostron askelten ääni oli häipynyt portaihin.
»Muuan ystävä», vastasi Gilbert, »mies, joka tietää kaikki, mutta on luvannut olla paljastamatta meitä».
»Hänen nimensä?»
Gilbert empi hetken.
»Parooni Zannone», sanoi hän sitten.
»Omituista», virkkoi Charny, »nimi on minulle tuntematon, mutta minusta tuntuu, että olen nähnyt hänet joskus. — Onko teillä matkatodistus, tohtori?»
»Tässä, kreivi.»
Charny otti matkatodistuksen, levitti sen kiireesti auki ja syventyessään tutkimaan tätä tärkeää paperia hän näytti unohtaneen parooni Zannonen, ainakin hetkeksi.
Kesäkuun 20 päivän ilta
Käykäämme nyt katsomaan, mitä tapahtui kesäkuun 20 päivän illalla kello yhdeksästä kahteentoista pääkaupungin eri kolkissa.
Rouva de Rochereulia ei ollut turhan takia epäilty. Vaikka hänen palvelusaikansa loppui kello yksitoista, oli hän, jotakin aavistaen, keksinyt keinon tulla palatsiin takaisin ja huomannut, että kuningattaren korulippaat kyllä olivat entisellä paikallaan, mutta jalokiviä ei niissä enää ollut. Marie-Antoinette oli ne tosiaankin uskonut kähertäjälleen Léonardille, jonka piti lähteä herttua de Choiseulin kanssa kahdennenkymmenennen päivän illalla, paria kolmea tuntia aikaisemmin kuin hänen kuninkaallisen emäntänsä. Herttuan puolestaan, joka oli Pont-de-Sommevelleen sijoitetun ensimmäisen joukko-osaston komentaja, tuli muun muassa huolehtia Varennesissa tapahtuvasta hevosten vaihdosta, jota varten hänen oli varattava sinne kuusi hyvää hevosta. Herttua odotteli nyt asunnossaan Artois-kadun varrella kuninkaan ja kuningattaren viimeisiä määräyksiä. Oli kenties hieman ajattelematonta vaivata herttuaa mestari Léonardilla ja hieman varomatonta ottaa mukaan oma kähertäjä, mutta kukapa toinen taiteilija olisi kyennyt sommittelemaan sellaisen suurenmoisen tukkalaitteen, jonka Léonard tekaisi kuin leikitellen? Minkä sille voi, kun on käytettävissä sellainen kähertäjänero kuin Léonard: mielellään ei hänestä luovu!
Kun siis kruununprinssin kamarineito pääsi huomaamaan että lähdön piti tapahtua maanantai-iltana kesäkuun 20 päivänä kello yhdentoista tienoissa, ilmoitti hän asiasta ei ainoastaan rakastajalleen, herra de Gouvionille, vaan myöskin herra Baillylle.
Lafayette oli käynyt puhumassa kuninkaalle tästä ilmiannosta ja kohauttanut olkapäitään koko jutulle.
Bailly oli tehnyt enemmän: Lafayette oli ollut sokea kuin tähtientutkija, mutta Bailly oli muuttunut kohteliaaksi kuin entisajan ritari ja lähettänyt kuningattarelle rouva de Rochereulin kirjeen.
Vain herra de Gouvion, joka oli joutunut välittömän vaikutuksen alaiseksi, epäili kauemmin kuin muut. Saatuaan rakastajattareltaan vereksimmät uutiset hän oli kutsunut luoksensa toistakymmentä kansalliskaartin upseeria muka sotilasillanviettoon. Hän oli sijoittanut heitä viisi kuusi eri porteille vartijoiksi ja oli itse niiden pataljoonanpäällikön kanssa ryhtynyt pitämään silmällä herra de Villequierin asuntoa, joka oli erikoisesti mainittu varteenotettavaksi.
Samaan aikaan istui Coq-Héronin kadun 9:ssä meille tutussa salongissa pienellä sohvalla, jolla olemme hänet varemminkin nähneet, muuan nuori, kaunis nainen, joka näytti tyyneltä, mutta joka silti oli syvästi liikutettu. Hän keskusteli erään kolmen- tai neljänkolmatta ikäisen nuorukaisen kanssa, joka seisoi hänen edessään ja joka oli puettu vaaleankeltaiseen lähetinnuttuun, jalassa tiukat nahkahousut ja kaulussaappaat ja vyöllä metsästyspuukko.
Kädessään hän piteli pyöreäreunaista, kirjailtua hattua.
Nuori nainen näytti pysyvän itsepintaisesti väitteessään ja nuori mies olevan puolustuskannalla.
»Mutta vielä kerran, varakreivi», sanoi nainen, »miksei hän ole tullut itse, koska hän on ollut Pariisissa jo kaksi ja puoli kuukautta?»
»Madame, tulonsa jälkeen on veljeni antanut minun tehtäväkseni tuoda teille hänen terveisensä.»
»Niinpä kyllä, ja minä olen kiitollinen sekä hänelle että teille, varakreivi. Mutta minusta tuntuu, että hänen olisi pitänyt itse tulla sanomaan hyvästi, kun hän nyt taas lähtee matkalle.»
»Se on ilmeisesti ollut mahdotonta, koska hän on valinnut minut siitä huolehtimaan.»
»Kestääkö matkanne kauan?»
»En tiedä, madame.»
»Minä sanoin teidän matkanne, koska tekin, asustanne päätellen, olette matkalle lähdössä.»
»Todennäköisesti, madame, minä lähden Pariisista tänään sydänyöllä.»
»Seuraatteko veljeänne vai menettekö toista tietä?»
»Minä luulen, että menemme samaa tietä, madame.»
»Sanotteko hänelle tavanneenne minut?»
»Sanon, madame, sillä, päättäen siitä kiihkosta, jolla hän kehoitti minua tulemaan luoksenne, ja siitä vaatimuksesta, etten saisi palata teitä tapaamatta, hän ei antaisi minulle milloinkaan anteeksi, jos olisin unohtanut sellaisen tehtävän.»
Nuori nainen nosti käden silmilleen, huoahti syvään ja sanoi hetken tuumittuaan:
»Varakreivi, olette aatelismies ja ymmärrätte siis täydellisesti, kuinka tärkeä on kysymys, jonka nyt aion teille tehdä. Vastatkaa minulle, ikäänkuin olisin teidän oikea sisarenne, vastatkaa, niinkuin vastaisitte Jumalalle. Voiko kreivi de Charny joutua matkallaan vakavaan vaaraan?»
»Kuka voi sanoa, madame», vastasi Isidor välttelevästi, »milloin vaara uhkaa tai ei uhkaa nykyisinä aikoina? Jos veljeltäni, Georges-rukalta, olisi lokakuun viidennen päivän aamulla kysytty, arveliko hän vaaran uhkaavan, olisi hän varmaankin vastannut kieltävästi. Seuraavana päivänä hän virui kalpeana, hengettömänä kuningattaren huoneen kynnyksellä. Aikana, jota nyt elämme, madame, nousee vaara maasta, ja ihminen joutuu toisinaan näkemään kuoleman tietämättä, mistä se tulee ja kuka sen on kutsunut.»
Andrée kalpeni.
»Hän voi siis joutua kuolemanvaaraan vai kuinka, Isidor?»
»En ole sitä sanonut, madame.»
»Ette tosin, mutta ajattelette sitä.»
»Minä ajattelen, madame, että yritys, johon hän ja minä nyt ryhdymme, on niin vakavaa laatua, että jos teillä on jotakin sanottavaa veljelleni, antakaa minun tehtäväkseni viedä hänelle joko suullisesti tai kirjeellisesti ajatuksenne, toivomuksenne tai terveisenne.»
»Hyvä on, varakreivi», sanoi Andrée ja nousi, »pyydän teitä odottamaan viisi minuuttia».
Ja verkkaisin, kylmin askelin, kuten hänen tapansa oli, kreivitär astui huoneeseensa, jonka oven hän sulki perässään.
Kreivittären poistuttua nuori mies katsoi kärsimättömänä kelloaan.
— Neljänneksen yli yhdeksän, — mutisi hän, — kuningas odottaa meitä puolikymmeneksi… Onneksi täältä on lyhyt matka Tuileries-palatsiin.
Mutta kreivitär ei tarvinnut kaikkea pyytämäänsä aikaa.
Tuokion kuluttua hän palasi kädessä sinetöity kirje.
»Varakreivi», sanoi hän juhlallisesti, »minä uskon tämän kirjeen teidän kunnianne suojaan».
Isidor kurkotti kätensä ottaakseen kirjeen.
»Malttakaa», sanoi Andrée, »ja kuulkaa tarkoin mitä nyt aion sanoa teille. Jos veljenne, jos kreivi de Charny, selviytyy vahingotta tekeillä olevasta yrityksestä, ei teidän tarvitse sanoa hänelle muuta kuin mitä olen jo teille sanonut, että näet pidän suuressa arvossa hänen uskollisuuttaan, kunnioitan hänen alttiuttaan ja ihailen hänen ylevää luonnettaan… Jos hän haavoittuu» — Andréen ääni värähti — »jos hän haavoittuu vaikeasti, pyytäkää häntä suomaan minulle lupa päästä häntä tapaamaan, ja jos hän suostuu, lähettäkää luokseni sanantuoja, joka neuvoo, missä hänet varmasti tapaan, sillä minä lähden heti tiedon saatuani. Jos hän haavoittuu kuolettavasti» — liikutus oli tukehduttaa Andréen äänen — »antakaa hänelle tämä kirje. Ellei hän voi sitä itse lukea, lukekaa te, sillä minä tahdon, että hän ennen kuolemaansa saa tietää, mitä tämä kirje sisältää. Vannokaa aatelismiehen kunniasanalla, että teette mitä teiltä pyydän, varakreivi!»
Isidor oli yhtä liikutettu kuin kreivitärkin. Hän ojensi kätensä sanoi:
»Annan kunniasanani, madame!»
»Ottakaa tämä kirje ja lähtekää, varakreivi.»
Isidor otti kirjeen, suuteli kreivittären kättä ja poistui.
»Ah», huudahti Andrée ja vaipui leposohvalle, »jos hän kuolee, saakoon edes kuollessaan tietää, että minä rakastan häntä!»
Samalla hetkellä, jolloin Isidor lähti kreivittären luota ja pani saamansa kirjeen povitaskuun, erään toisen kirjeen viereen, jonka osoitteen hän oli vastikään lukenut Coquillière-kadun kulmassa lekuttavan lyhdyn valossa, lähestyi kaksi tarkalleen hänen laillaan puettua mieshenkilöä sovittua tapaamispaikkaa, toisin sanoin kuningattaren erikoishuonetta, jonne lukija on varemmin opastettu kahtakin eri tietä: toinen vei laiturikadun suunnassa kulkevan Louvren siipirakennuksen kautta, joka nykyään on taidemuseona ja jonka peräpäässä Weber otti tulijat vastaan, toinen tie johti samoja pikkuportaita pitkin, joille olemme nähneet kreivi de Charnyn poikkeavan Montmédystä palattuaan. Portaitten yläpäässä, kuten hänen virkaveljensä, kuningattaren kamaripalvelija Weber Louvren parvekekäytävän päässä, otti François Hue, kuninkaan kamaripalvelija, tulijat vastaan.
Molemmat opastettiin miltei samaan aikaan, mutta eri teitä, kuningattaren huoneeseen. Ensimmäinen tulija oli herra de Valory.
Melkein heti sen jälkeen, kuten sanottu, aukeni toinen ovi, ja hiukan kummastunut de Valory näki kaksoisolentonsa astuvan huoneeseen.
Upseerit eivät tunteneet toisiaan, mutta arvaten, että heidät oli kutsuttu samasta syystä, he tervehtivät toisiaan.
Tällöin aukeni kolmas ovi ja varakreivi de Charny liittyi heidän seuraansa.
Hän oli kolmas lähetti, yhtä tuntematon edellisille kuin nämä olivat toisilleen.
Vain Isidor tiesi, mitä varten heidät oli kutsuttu ja mikä yhteinen tehtävä tulisi heidän suoritettavakseen.
Hän aikoi ilmeisesti ruveta vastaamaan näiden kahden vastaisen työtoverin kysymyksiin, kun ovi aukeni jälleen ja kuningas astui huoneeseen.
»Hyvät herrat», sanoi Ludvig XVI herroille de Maldenille ja de Valorylle, »suokaa anteeksi, että olen luvattanne turvautunut apuunne, mutta minä pidän teitä kuningasaatteen uskollisina palvelijoina: olette kuuluneet kaartiini. Olen pyytänyt teitä käymään räätälini luona, jonka osoitteen ilmoitutin teille, ja valmistuttamaan itsellenne pikalähetin puvun sekä saapumaan Tuileries-palatsiin tänä iltana kello puoli kymmeneksi. Saapumisenne todistaa, että hyväksytte tehtävän, jonka olen teille valinnut, olkoon se millainen tahansa.»
Entiset kaartilaiset kumarsivat.
»Sire», sanoi de Valory, »teidän majesteettinne tietää, ettei teidän tarvitse neuvotella aatelismiesten kanssa turvautuessaan heidän alttiuteensa, rohkeuteensa ja elämäänsä».
»Sire», virkkoi de Malden, »vastatessaan omasta puolestaan on virkaveljeni vastannut minunkin puolestani ja arvatenkin myöskin kolmannen toverimme puolesta».
»Kolmas toverinne, hyvät herrat, on varakreivi Isidor de Charny. Kehoitan teitä tutustumaan häneen, sillä se tutustuminen maksaa kyllä vaivan. Hänen veljensä sai surmansa puolustaessaan Versaillesissa kuningattaren ovea. Olemme tottuneet koko hänen sukunsa uhrautuvaan alttiuteen, vieläpä niin tottuneita, ettemme enää edes kiitä heitä.»
»Kuninkaan sanojen mukaan», huomautti de Valory, »varakreivi de Charny varmaankin jo tietää syyn, joka on kerännyt meidät tänne, mutta me emme tiedä, sire, ja olemme halukkaat tutustumaan siihen».
»Hyvät herrat», vastasi kuningas, »te tiedätte hyvin, että minä olen vanki, kansalliskaartin ylipäällikön vanki, kansalliskokouksen puheenjohtajan vanki, Pariisin pormestarin vanki, kansan vanki, koko maailman vanki. No niin, herrat, olen turvautunut apuunne pelastuakseni tästä nöyryytyksen tilasta ja päästäkseni vapauteen. Minun kohtaloni, kuningattaren ja lasteni kohtalo on teidän käsissänne. Kaikki on valmista voidaksemme paeta tänä yönä. Teidän tehtävänne on järjestää lähtömme täältä.»
»Sire», sanoivat kaikki kolme nuorukaista, »käskekää, olemme valmiit!»
»Hyvät herrat, ymmärrättehän, ettemme voi lähteä kaikki yhtaikaa. Yhteinen tapaamispaikkamme on Saint-Nicaise-kadun kulmaus, missä kreivi de Charny odottaa meitä vuokravaunuineen. Te, varakreivi, huolehditte kuningattaresta ja teidän nimenne on Melchior. Te, herra de Malden, huolehditte madame Elisabethista ja kuninkaallisesta prinsessasta ja teidän nimenne on Jean. Te, herra de Valory, saatte osallenne rouva de Tourzelin ja kruununprinssin ja teidän nimenne on François. Älkää unohtako uusia nimiänne, herrat, ja jääkää tänne odottamaan muita ohjeita.»
Kuningas ojensi kätensä kullekin näistä kolmesta nuorukaisesta ja poistui jättäen huoneeseen kolme miestä, jotka olivat valmiit kuolemaan hänen puolestaan.
Herttua de Choiseul, joka oli edellisenä iltana sanonut kuninkaalle markiisi de Bouillén väittäneen, ettei lähtöä mitenkään saisi siirtää kahdennenkymmenennen päivän sydänyöstä tuonnemmaksi, ja lisännyt, että hän itse lähtisi seuraavana aamuna kello neljän tienoissa, ellei saisi kuninkaalta uusia ohjeita, ja ottaisi mukaansa kaikki Duniin, Stenayhyn ja Montmédyyn sijoitetut joukko-osastot, herttua de Chouseul odotteli, kuten olemme jo maininneet, asunnossaan Artois-kadun varrella ja alkoi jo olla lopen toivoton kellon osoittaessa yhdeksää illalla, mutta juuri silloin se ainoa palvelija, jonka hän oli pidättänyt luonaan ja joka arveli isäntänsä olevan lähdössä Metziin, tuli ilmoittamaan, että muuan mies pyysi päästä hänen puheilleen kuningattaren asioissa.
Herttua käski hänen opastaa miehen sisälle.
Vieras astui huoneeseen, päässä silmiä varjostava leveälierinen hattu ja yllä suunnaton huppukauluksinen viitta.
»Ah, tekö, Léonard», sanoi herttua, »olen odottanut teitä kärsimättömänä».
»Jos olette saanut odottaa, herra herttua, ei se ole minun vikani vaan kuningattaren, joka vajaat kymmenen minuuttia sitten sanoi minulle, että minun pitäisi tulla teidän luoksenne.»
»Eikö hän sanonut teille muuta?»
»Sanoi kyllä, herra herttua, hän antoi tehtäväkseni tuoda teille hänen jalokivensä ja tämän kirjeen.»
»Antakaa tänne», sanoi herttua äänessä kärsimätön vivahdus, jota ei kokonaan voinut hälventää edes se suunnaton luottamus, josta tämä kuninkaallisen kirjeen tuoja oli päässyt osalliseksi.
Kirje oli pitkä ja täynnä ohjeita. Siinä mainittiin, että kuninkaalliset lähtisivät sydänyöllä, ja kehoitettiin herttua de Choiseulia lähtemään heti ja pyydettiin toistamiseen häntä ottamaan mukaansa Léonard, joka, — lisäsi kuningatar, — oli saanut määräyksen totella herttuaa niinkuin kuningatarta itseään.
Seuraavat sanat olivat alleviivattu:
Uudistan täten määräykseni.
Herttua kohotti katseensa ja silmäili Léonardia, joka odotteli ilmeisesti hyvin levottomana. Kähertäjä näytti melko naurettavalta leveälierisessä hatussaan ja avarassa viitassaan.
»No niin», virkkoi herttua, »koettakaa muistutella, mitä kuningatar teille sanoi».
»Voin toistaa sana sanalta hänen lauseensa, herra herttua.»
»Antakaa tulla, minä kuuntelen.»
»Suunnilleen kolme neljännestuntia sitten hän kutsutti minut puheilleen, herra herttua.»
»Hyvä.»
»Hän sanoi minulle kuiskaavalla äänellä…»
»Eikö hänen majesteettinsa ollutkaan siis yksin?»
»Ei, herra herttua. Kuningas keskusteli madame Elisabethin kanssa ikkunakomerossa. Kruununprinssi ja kuninkaallinen prinsessa leikkivät keskenään. Kuningatar nojasi takkaan.»
»Jatkakaa, Léonard, jatkakaa.»
»Kuningatar sanoi siis minulle kuiskaten: 'Voinhan luottaa teihin?' — 'Ah, madame', vastasin minä, 'käskekää. Teidän majesteettinne tietää, että olen teidän ruumiineni sieluineni.' — 'Ottakaa nämä jalokivet ja pankaa ne taskuunne. Ottakaa tämä kirje ja viekää se herttua de Choiseulille Artois-kadun varrelle. Teidän on annettava se hänelle itselleen. Ellei hän ole kotona, tapaatte hänet herttuatar de Grammontin luona.' — Kun sitten olin poistumaisillani, kutsui hänen majesteettinsa minut takaisin ja sanoi: 'Pankaa päähänne leveäreunainen hattu ja yllenne avara viitta, jottei teitä tunnettaisi, kelpo Léonard. Ja totelkaa herttua de Choiseulia niinkuin tottelisitte minua.' — Minä käväisin kotonani, otin veljeni hatun ja viitan ja tulin tänne.»
»Kuningatar on siis kehoittanut teitä tottelemaan minua niinkuin häntä itseään?»
»Ne ovat hänen majesteettinsa omat kuninkaalliset sanat, herra herttua.»
»Olen hyvilläni, että muistatte noin tarkoin kuningattaren suusanallisen kehoituksen. Tässä on sama kehoitus kirjoitettuna, ja koska minun täytyy polttaa tämä kirje, lukekaa se.»
Ja herttua de Choiseul näytti Léonardilta saamansa kirjeen viimeisiä rivejä. Léonard luki seuraavaa:
»Olen antanut kähertäjälleni Léonardille määräyksen totella teitäniinkuin itseäni. Uudistan täten määräykseni.»
»Ymmärrättehän vai kuinka?» sanoi herttua.
»Oh, herra, saatte uskoa, kun teille vakuutan, että hänen majesteettinsa suusanallinenkin määräys olisi minulle riittänyt», huomautti Léonard.
»Hyvä on», sanoi herttua de Choiseul ja poltti kirjeen.
Tällöin tuli palvelija ilmoittamaan, että vaunut olivat lähtökunnossa.
»Tulkaa, hyvä Léonard», kehoitti herttua.
»Mitä, tulenko minäkin? Entä jalokivet?»
»Ne te otatte mukaanne.»
»Minne?»
»Sinne minne teidät vien.»
»Mutta minne te viette minut?»
»Parin penikulman päähän täältä. Siellä joudutte suorittamaan erään tehtävän.»
»Mahdotonta, herra herttua!»
»Mitä, mahdotonta! Eikö kuningatar käskenyt teidän totella minua niinkuin itseään?»
»Se on totta, mutta mitä minä nyt teen? Jätin avaimen huoneeni oveen. Kun veljeni palaa, ei hän löydä viittaansa eikä hattuaan ja ellei minua kuulu kotiin, ei hän tiedä, missä olen. Ja lisäksi rouva de l'Aage odottaa minua kähertämään itseään. Olen luvannut mennä. Todistukseksi voin mainita, että ajoneuvoni ja palvelijan ovat Tuileries-palatsin pihalla.»
»No niin, kelpo Léonard», sanoi herttua nauraen, »minkä sille voi! Veljenne ostakoon uuden hatun ja uuden viitan. Te käherrätte rouva de l'Aagen jonakin toisena päivänä. Ja kun palvelijanne huomaa, ettette saavukaan, riisuu hän hevosen ja vie sen talliin. Mutta meidän hevosemme on valjastettu, lähtekäämme siis.»
Ja välittämättä enempää Léonardin vastaväitteistä ja valitteluista herttua pakotti epätoivoisen kähertäjän nousemaan ajoneuvoihin ja ohjasi hevosensa hyvää menoa Petite-Villetten tulliportille päin.
Herttua ei ollut vielä sivuuttanut viimeisiä asumuksia Petite-Villetten tällä puolen, kun viisimiehinen seurue, joka oli lähtenyt jakobinikerhosta, ilmestyi Saint-Honoré-kadulle ja suuntasi kulkunsa Palais-Royalin taholle. Miehet huomauttelivat toisilleen illan tavattomasta hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta.
Nämä viisi miestä olivat: Camille Desmoulins, joka myöhemmin kertoi tämän tapauksen, Danton, Fréron, Chénier ja Legendre.
Echelle-kadun korkeimmalle kohdalle päästyään he silmäilivätTuileries-palatsia ja Camille Desmoulins sanoi:
»Totisesti, eikö teistäkin tunnu, että Pariisi on tänä iltana tavallista rauhallisempi, että Pariisi on kuin hylätty kaupunki? Koko matkallamme olemme tavanneet vain yhden vartioston.»
»Se johtuu siitä», vastasi Fréron, »että on ryhdytty toimenpiteisiin, jotta tie olisi kuninkaalle selvä».
»Mitä sinä sanot? Tie olisi kuninkaalle selvä?» kysyi Danton.
»Niinpä tietenkin, sillä tänä yönä hän lähtee», selitti Fréron.
»Älä hulluttele!» tokaisi Legendre.
»Kukaties se on hulluttelua», myönsi Fréron, »mutta minulle on asiasta ilmoitettu kirjeellä».
»Oletko saanut kirjeen, jossa puhutaan kuninkaan paosta?» sanoi CamilleDesmoulins. »Allekirjoitetun kirjeen?»
»En, olen saanut nimettömän kirjeen. Se on muuten mukanani. Tässä se on, lukekaa.»
Kaikki viisi isänmaanystävää pysähtyivät Saint-Nicaise-kadun kulmauksessa seisovien vuokravaunujen kohdalle ja lukivat vaunulyhdyn valossa seuraavat rivit:
»Kansalaiselle Fréronille ilmoitetaan, että tänä yönä herra Capet, itävallatar ja hänen molemmat pentunsa lähtevät Pariisista ja matkustavat markiisi de Bouillén, Nancyn ihmisteurastajan luo, joka odottaa heitä rajalla.»
»Mutta jopa onkin mainio nimitys tuoherra Capet!» huomautti CamilleDesmoulins. »Tästedes minä sanonkin Ludvig kuudettatoista herraCapetiksi.»
»Sitä vastaan ei ole muuta muistutettavaa kuin että Ludvig kuudestoista ei ole Capetien sukua vaan bourboni», sanoi Chénier.
»Loruja, kuka sen tietää?» vastasi Camille Desmoulins. »Pari kolme sinun kaltaistasi kirjanoppinutta. Eikö sinunkin mielestäsi, Legendre, Capet ole hyvä nimi?»
»Niin, mikäli kirje tietää totta ja mikäli kuninkaallinen joukko tänä yönä yrittää pakosalle», huomautti Danton.
»Koska olemme Tuileries-palatsin kohdalla, menkäämme katsomaan», sanoiCamille.
Ja nämä viisi miestä kiersivät huvikseen koko Tuileries-palatsin. Palatessaan Saint-Nicaise-kadulle he näkivät Lafayetten esikuntineen menevän Tuileries-palatsiin.
»Ahaa», huudahti Danton. »Vaaleakihara menee panemaan kuninkaallisen perheen makuulle. Meidän palvelusvuoromme on päättynyt, hänen alkaa. Hyvää yötä, herrat! Kuka tulee kanssani Paon-kadulle päin?»
»Minä tulen», vastasi Legendre.
Miesjoukko hajaantui kahteen ryhmään. Danton ja Legendre menivät Carrousel-aukion poikki, Chénier, Fréron ja Camille Desmoulins katosivat Rohan-kadun ja Saint-Honoré-kadun kulman taa.
Lähtö
Yhdentoista tienoissa illalla, samaan aikaan kuin rouvat de Tourzel ja Brennier herättivät kuninkaallisen prinsessan ja kruununprinssin, jotka he olivat vastikään riisuneet ja panneet makuulle, ja alkoivat pukea heitä matka-asuun kruununprinssin suureksi mielipahaksi, sillä hän halusi panna yllensä pojan puvun ja kieltäytyi itsepäisesti pukeutumasta tytön vaatteihin, samaan aikaan kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth ottivat vastaan Lafayetten ja hänen ajutanttinsa, herra Qouvionin ja Romeufin.
Tämä vierailu oli omiaan herättämään mitä suurinta huolestumista, varsinkin kun oli syytä epäillä rouva de Rochereulin levitelleen huhuja heidän pakoyrityksestään.
Kuningatar ja madame Elisabeth olivat olleet iltapäivällä kävelylläBoulognen metsässä ja palanneet kello kahdeksaksi.
Lafayette kysyi kuningattarelta, oliko kävely ollut miellyttävä, ja lisäsi, että oli mieletöntä lähteä niin myöhään ulos, koska iltasumu voisi vahingoittaa hänen terveyttään.
»Kesäkuun iltasumut!» naurahti kuningatar. »Enpä tosiaankaan tiedä, missä niitä näen, ellen ole niitä varta vasten tekaissut pakomme salaamiseksi, sanoin pakomme salaamiseksi, sillä oletan huhun yhä kertovan, että me lähdemme.»
»Madame», virkkoi Lafayette, »asianlaita on tosiaankin niin, että nykyisin puhutaan tavallista enemmän tästä lähdöstä; olenpa saanut ilmoituksenkin, että lähtö tapahtuisi tänä iltana.»
»Ah», sanoi kuningatar, »lyön vetoa, että herra de Gouvion on antanut teille sen kauniin uutisen!»
»Miksi juuri minä, madame?» kysyi nuori upseeri punastuen.
»Koska teillä tietääkseni on palatsissa tuttavia. Olen varma, että herra Romeuf, jolla ei ole tuttavuuksia, menee vastuuseen meistä.»
»Eikä se ole suuri ansio, madame», vastasi ajutantti, »koska kuningas on antanut kansalliskokoukselle sanansa, ettei hän lähde Pariisista».
Nyt oli kuningattaren vuoro punastua.
Puhuttiin muista asioista.
Kello puoli kaksitoista Lafayette ja hänen ajutanttinsa sanoivat hyvästi kuninkaalle ja kuningattarelle.
Mutta herra de Gouvion, joka ei suinkaan ollut rauhoittunut, palasi palatsissa olevaan huoneeseensa ja näki ystävänsä sijoittuneen sinne vartijoiksi. Hän ei vapauttanut heitä toimestaan, vaan kehoitti heitä entistä suurempaan valppauteen.
Kenraali Lafayette puolestaan meni kaupungintaloon rauhoittamaanBaillyta, mikäli tämä oli levoton kuninkaan aikomuksien takia.
Lafayetten lähdettyä kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth kutsuivat palvelijansa, käskivät näiden suorittaa tavalliset ilta-askarensa, minkä jälkeen he lähettivät kaikki vieraat tavalliseen aikaan pois.
Kuningatar ja madame Elisabeth auttoivat toisiaan pukeutumaan. Heidän pukunsa oli kaikkein yksinkertaisinta lajia; leveäreunaiset hatut varjostivat heidän kasvonsa kokonaan.
Kun he olivat pukeutuneet, astui kuningas sisälle. Hänen yllänsä oli harmaa nuttu ja päässä tuollainen pieni, kierrekiharainen irtotukka, jota siihen aikaan sanottiin Rousseau-peruukiksi. Jalassa hänellä oli lyhyet housut, harmaat sukat ja solkikengät.
Viikon ajan oli kamaripalvelija Hue pukeutunut tarkalleen samanlaiseen asuun, lähtenyt puoli vuotta sitten maasta muuttaneen herra de Villequierin ovesta, mennyt yli Carrousel-aukion ja sitten Saint-Nicaise-kadulle. Tähän varokeinoon oli turvauduttu, jotta yleisö olisi tottunut näkemään näin puetun miehen poistuvan joka ilta tästä portista ja jottei erikoisesti huomattaisi kuningasta, kun hän vuorostaan lähtisi.
Kuningattaren vierashuoneessa toiminnan hetkeä odotelleet kolme lähettiä kutsuttiin paikalle ja lähetettiin ulos kuninkaallisen prinsessan huoneen kautta, missä prinsessa ja kruununprinssi odottelivat.
Tämä huone oli jo kesäkuun 11 päivänä varattu pakohanketta silmällä pitäen herra de Villequierin huoneistosta.
Kesäkuun 13 päivänä kuningas oli teettänyt avaimet tähän huoneistoon.
Herra de Villequierin asunnon kautta ei ollut vaikea poistua palatsista. Huoneisto tiedettiin asumattomaksi. Kuninkaan ei tiedetty teettäneen avaimia ja tavallisissa oloissa ei huoneistoa vartioitu ollenkaan.
Ja sitäpaitsi pihojen vartijat olivat kello yhdentoista jälkeen illalla tottuneet näkemään palatsista lähtevän paljon väkeä.
Ne olivat palvelijoita, jotka eivät asuneet palatsissa ja menivät kotiinsa.
Siinä huoneistossa järjestettiin matka.
Isidor de Charny, joka oli veljensä kanssa tutkinut matkareitin ja tunsi siis kaikki vaikeat ja vaaralliset kohdat, ratsastaisi edellä tiedustelijana ja tilaisi postihevoset, jottei hevosten vaihdossa tapahtuisi hetkenkään viivytystä.
Herrat de Malden ja de Valory istuisivat ajurinpenkillä maksaakseen postimiehille kolmekymmentä souta kultakin puolen penikulman matkalta. Tavallisesti oli tämä maksuerä viisikolmatta, mutta ajoneuvojen painavuuden takia lisättiin siihen viisi souta.
Jos postimiehet ajaisivat hyvin, saisivat he runsaat juomarahat, mutteivät sentään neljääkymmentä souta enempää, sillä vain kuninkaan tapana oli maksaa écu.
Kreivi de Charny ajaisi vaunuissa torjuakseen kaikki uhkaavat onnettomuustapaukset. Hän ja mainitut kolme lähettiä olisivat hyvin aseistettuja. Kunkin varalle olisi vaunuissa pari pistoolit.
Maksamalla kolmekymmentä souta puolen penikulman matkasta ja ajamalla kohtalaisen nopeasti oli laskettu päästävän Châlonsiin kolmessa tunnissa.
Kaikki nämä matkaohjeet oli järjestetty kreivi de Charnyn ja herttua deChoiseulin kesken.
Ne toistettiin moneen kertaan kolmelle nuorelle miehelle, jotta jokainen olisi selvillä tehtävistään.
Varakreivi de Charny ratsastaisi edellä ja tilaisi hevoset.
Herra de Malden ja de Valory istuisivat ajurinpenkillä ja maksaisivat hevoset.
Kreivi de Charny istuisi vaunuissa ovi-ikkunan ääressä, ja mikäli olisi tarvis puhua, niin hän puhuisi.
Jokainen lupasi noudattaa tätä ohjelmaa. Kynttilät sammutettiin ja varpailla liikkuen siirryttiin herra de Villequierin huoneistoon.
Kello löi kaksitoista kun kuninkaallisen prinsessan huoneesta astuttiin tähän huoneistoon. Kreivi de Charny lienee ollut jo tunti sitten paikallaan.
Kuningas haparoi ovelle.
Hän aikoi työntää reikään avaimen, kun kuningatar ehkäisi hänet.
»Hiljaa!» varoitti hän.
Kaikki kuuntelivat.
Käytävästä kuului askelten töminää ja sopotusta.
Jotakin erikoista oli tapahtumassa.
Rouva de Tourzel, joka asui palatsissa ja voisi huomiota herättämättä liikkua käytävässä millä hetkellä tahansa, lähti kiertoteitse huoneiston toiselle puolelle ottamaan selkoa, mikä tuon tömistelyn ja kuiskailun aiheutti.
Muut jäivät liikkumattomina paikoilleen ja uskalsivat tuskin hengittääkään. Mitä hiiskumattomampi oli hiljaisuus tällä puolella, sitä selvemmin huomasi, että käytävässä oli paljon ihmisiä.
Rouva de Tourzel palasi: hän oli tuntenut herra de Gouvionin ja nähnyt monta univormua.
Herra de Villequierin asunnosta oli siis mahdotonta päästä poistumaan huomaamattomasti, ellei siitä ollut muuta käytävää kuin se, joka ensiksi oli valittu.
Mutta nyt oltiin pimeässä.
Yölamppu paloi kuninkaallisen prinsessan huoneessa. Madame Elisabeth meni sytyttämään sen avulla kynttilän, joka äsken sammutettiin.
Tämän kynttilän valossa pakolaisjoukko alkoi hakea toista ovea.
Etsintä näytti pitkät ajat turhalta ja siihen kului enemmän kuin neljännestunti. Vihdoin löydettiin pikku portaat, joista pääsi välikerroksen tyhjään huoneeseen. Tämä huone oli herra de Villequierin lakeijan ja siitä pääsi toiseen käytävään ja palvelijain portaille.
Ovi oli ulkopuolelta lukittu ja avain oli reiässä.
Kuningas koetti lukkoon jokaista avainkimppunsa avainta, mutta mikään ei sopinut.
Varakreivi de Charny yritti puukkonsa kärjellä työntää avaimen lehteä, mutta turhaan.
Siinä oli nyt ovi, ja kuitenkin he olivat vankeina!
Kuningas otti madame Elisabethilta kynttilän, jätti seuralaisensa pilkkopimeään, meni makuuhuoneeseensa ja sieltä salaportaita pitkin työpajaansa. Täältä hän otti avainkimpun, jossa oli mitä erilaisimpia, oudonnäköisiä tiirikoita ja koukkuja, ja lähti paluumatkalle.
Ennenkuin ehti seuralaistensa luo, jotka ahdistunein mielin odottelivat hänen paluutaan, hän oli jo tehnyt valintansa.
Kuninkaan valikoima tiirikka sopi avaimenreikään, narahti kiertyessään, lipsahti kaksi kertaa, mutta kolmannella kerralla se tarttui kiinni, niin että parin kolmen sekunnin perästä avain alkoi kääntyä.
Ovi aukeni. Kaikilta pääsi helpotuksen henkäys.
Ludvig XVI kääntyi voitonriemuisin ilmein kuningattareen päin.
»No, mitä arvelette, madame?» sanoi hän.
»Niin, hyvä herra», vastasi kuningatar nauraen, »se on totta enkä minä väitäkään olevan hullumpaa, että harrastaa lukkosepän ammattia, haluan vain sanoa, että on hyvä esiintyä toisinaan kuninkaana».
Nyt oli järjestettävä lähtö.
Ensimmäisenä poistuisi madame Elisabeth taluttaen kuninkaallista prinsessaa.
Parikymmentä askelta hänen perässään tulisi rouva de Tourzel taluttaen kruununprinssiä.
Näiden kahden välissä astelisi herra de Malden valmiina auttamaan molempia ryhmiä tarpeen vaatiessa.
Nämä kuninkaallisen joukkueen ensimmäiset sirut, nämä poloiset lapset, jotka huolestuneina silmäilivät levottomia vanhempiaan, laskeutuivat vapisten ja varpaillaan portaat alas Ja joutuivat pian valopiiriin, jonka palatsinpihaa valaiseva lyhty loi ympärilleen, ja sivuuttivat sitten vartijan, joka ei ollut heitä huomaavinansakaan.
»Hyvä», huomautti madame Elisabeth, »yksi paha kohta on jo sivuutettu».
Carrousel-aukiolle avautuvan ristikkoportin kohdalle saavuttaessa nähtiin vartija, joka sulki pakolaisilta tien.
Nähdessään heidän tulevan mies pysähtyi.
»Täti», kuiskasi prinsessa ja puristi madame Elisabethin kättä, »me olemme hukassa, sillä tuo mies tuntee meidät».
»Samantekevää, lapsi kulta», vastasi madame Elisabeth, »olemme hukassa, vaikka pyörtäisimme takaisin».
Ja he jatkoivat matkaansa.
Kun he ehtivät noin neljän askelen päähän vartijasta, käänsi tämä heille selkänsä ja antoi heidän mennä ohi.
Oliko tuo mies tosiaankin tuntenut heidät? Tiesikö hän, ketkä kuuluisat pakolaiset hän oli päästänyt menemään? Prinsessat olivat varmoja, että niin oli laita, ja lähettivät paetessaan tuhansia siunauksia tuntemattomalle pelastajalleen.
Ristikkoportin toisella puolella he tapasivat huolestuneena odottelevan kreivi de Charnyn.
Kreivi oli kietoutunut avaraan, siniseen ajurinviittaan ja pannut päähänsä vahakankaisen, leveälierisen hatun.
»Jumalan kiitos, että lopultakin tulette!» sanoi hän. »Entä kuningas?Entä kuningatar?»
»He tulevat perässä», vastasi madame Elisabeth.
»Lähdetään siis», kehoitti Charny.
Ja hän opasti pakolaiset nopeasti Saint-Nicaise-kadulle, missä vuokravaunut odottelivat heitä.
Vuokravaunujen rinnalle oli sillä välin tullut toinen ajuri ikäänkuin vakoilemaan.
»Hei, toveri», sanoi ajuri nähdessään kreivi de Charnyn saattueen, »näyt saaneen täyden kuorman?»
»Kuten näet, toveri», vastasi Charny.
Sitten hän kuiskasi kaartilaiselle:
»Hyvä herra, ottakaa te tuo ajuri ja ajakaa suoraan Saint-Martinin portille. Teidän ei ole vaikea tuntea vaunuja, jotka odottavat meitä siellä.»
Herra de Malden ymmärsi ja hypähti ajurin rattaille.
»Ja nyt saat sinäkin kuorman. Oopperan edustalle ja pian!» Ooppera oli silloin lähellä Saint-Martinin porttia.
Ajuri luuli olevansa tekemisissä palvelijan kanssa, joka oli menossa noutamaan isäntäänsä teatterista, ja lähti matkaan tekemättä muuta huomautusta kuin seuraavan, ylimääräistä palkkiota koskevan:
»Herraseni, tiedättekö, että nyt on sydänyö?»
»Tiedän kyllä, anna mennä vain ja ole rauhassa.»
Kun siihen aikaan lakeijat olivat joskus auliskätisempiä kuin heidän isäntänsä, pani ajuri muitta mutkitta hevosensa juoksemaan hyvää hölkkää.
Tuskin hän oli kadonnut Rohan-kadun kulmaukseen, kun samasta ristikkoportista, josta kuninkaallinen prinsessa, madame Elisabeth, rouva de Tourzel ja kruununprinssi olivat tulleet, tuli verkkaisin askelin muuan mies, joka muistutti pitkän ja väsyttävän päivätyön jälkeen konttoristaan poistuvaa liikeapulaista. Hänen yllänsä oli harmaa nuttu, lakinlippa oli painettu syvään silmille ja kädet työnnetty taskuihin.
Tulija oli kuningas.
Häntä seurasi herra de Valory.
Matkalla irtaantui kuninkaan kengästä solki, mutta hän jatkoi matkaansa viitsimättä kumartua ottamaan sitä ylös. Herra de Valory sieppasi sen maasta.
Charny astui pari askelta häntä vastaan. Hän oli tuntenut kuninkaan, tai oikeammin, tuntenut hänen saattajansa de Valoryn.
Hän oli niitä, jotka kuninkaassa näkevät alati kuninkaan.
Hän huoahti tuskasta, miltei häpeästä.
»Tulkaa, sire, tulkaa!» kuiskasi hän.
Herra de Valorylle hän sanoi hiljaa:
»Entä kuningatar?»
»Kuningatar tulee perässä veljenne kanssa.»
»Hyvä on. Valitkaa lyhyin tie ja menkää Saint-Martinin portille odottamaan tuloamme. Minä valitsen pitemmän tien. Tapaamme toisemme vaunujen luona.»
Herra de Valory lähti pitkin Saint-Nicaise-katua, poikkesiSaint-Honoré-kadulle, sitten Richelieun kadulle, sen jälkeenVictoires-aukiolle ja sitten Bourbon-Villeneuve-kadulle.
Odotettiin kuningatarta.
Puoli tuntia kului.
Emme yritä kuvaillakaan pakolaisten levottomuutta. Charny, jonka vastuulla koko pakohanke oli, oli kuin mieletön.
Hän aikoi mennä palatsiin kyselemään, tiedustelemaan, mutta kuningas kielsi.
Pikku kruununprinssi itki ja huusi äitiä.
Prinsessa, madame Elisabeth ja rouva de Tourzel koettivat turhaan häntä tyynnyttää.
Pelko vain yltyi, kun äkkiä nähtiin kenraali Lafayetten vaunujen soihtujen saattamina ajavan Carrousel-aukiolle.
Seuraavaa oli tapahtunut.
Pihaportilla oli varakreivi de Charny tarjonnut käsivartensa kuningattarelle ja aikonut kääntyä vasemmalle.
Mutta kuningatar pysähdytti hänet.
»Minne menette?» kysyi hän.
»Saint-Nicaise-kadun kulmaan, missä veljeni odottaa meitä», vastasiIsidor.
»Onko Saint-Nicaise-katu Seinen rannalla?» kysyi kuningatar.
»Ei ole, madame.»
»No niin, veljenne odottaa meitä rantaportin luona.»
Isidor aikoi inttää vastaan, mutta kuningatar näytti niin varmalta asiastaan, että varakreivi alkoi epäillä itseään.