»Hyvä Jumala, madame», sanoi hän, »pitäkäämme varamme, vähäinenkin erehdys on turmioksi».
»Seinen rannalla», toisti kuningatar, »kuulin hänen sanovan: 'Seinen rannalla.'»
»Menkäämme siis rannalle, madame, mutta ellemme siellä näe ajoneuvoja, me palaamme heti Saint-Nicaise-kadulle, eikö niin?»
»Niin, mutta lähtekäämme nyt.»
Ja kuningatar vei saattajansa kolmen pihan kautta, jotka siihen aikaan eroitti toisistaan paksu muuri ja joihin pääsi vain ahtaasta solasta. Tämä sola oli suljettu rautakahleella ja siihen oli sijoitettu vartija.
Kuningatar ja Isidor kulkivat kaikista näistä kolmesta solasta ja hypähtivät näiden kolmen rautaketjun yli.
Vartijat eivät edes yrittäneet ehkäistä heidän matkaansa.
Saattoiko todella kuvitellakaan, että tämä nuori nainen, joka oli puettu kuin jonkun varakkaan perheen palvelija, kulki käsikynkässä erään kauniin, Condén prinssin palvelijan asuun pukeutuneen nuorukaisen kanssa, että tämä nainen, joka hypähti ketterästi painavien kahleitten yli, oli Ranskan kuningatar?
Saavuttiin Seinen rannalle.
Laiturikatu oli autio.
»Se olikin näemmä toisella rannalla», sanoi kuningatar.
Isidor aikoi pyörtää takaisin.
Mutta kuningatar oli kuin poissa suunniltaan ja sanoi:
»Ei, ei, tätä kautta!»
Ja hän vei Isidorin Pont Royalille päin.
Kun he olivat päässeet sillan yli, huomasivat he vasemman rannan yhtä autioksi kuin oikeankin.
»Tarkastelkaamme vielä tätä katua», sanoi kuningatar.
Ja hän pakotti Isidorin mukanaan Bac-kadulle.
Mutta satakunta askelta kuljettuaan hänen täytyi myöntää erehtyneensä ja hän pysähtyi huohottaen.
»No, madame», virkkoi Isidor, »vieläkö nytkin väitätte vastaan?»
»En», myönsi kuningatar, »nyt saatte opastaa minut minne haluatte».
»Madame, taivaan tähden, rohkeutta!» sanoi Isidor.
»Ah», vastasi kuningatar, »ei minulta puutu rohkeutta, vaan voimia!»
Hän taivutti ruumistaan taaksepäin ja valitteli:
»Minä olen tukehtumaisillani. Hyvä jumala, hyvä jumala!»
Isidor tiesi, että pieni lepohetki oli kuningattarelle tällä haavaa yhtä välttämätön kuin ajokoirien ahdistamalle naarashirvelle.
Hän pysähtyi.
»Levähtäkää, madame», sanoi hän. »Meillä on aikaa. Minä vastaan teistä veljelleni. Hän odottaa teitä aamuun saakka, jos on pakko.»
»Luuletteko hänen rakastavan minua?» huudahti Marie-Antoinette yhtä varomattomasti kuin kiihkeästi ja painoi nuoren miehen käden rintaansa vasten.
»Minä uskon, että hänen elämänsä kuten minunkin elämäni on teidän, madame, ja että se tunne, joka minussa on alttiutta ja kunnioitusta, on hänessä jumalointia.»
»Kiitos, sananne vaikuttavat virkistävästi. Nyt on kevyempi hengittää!Lähtekäämme.»
Ja yhtä kuumeisesti kuin äskenkin hän lähti liikkeelle. He palasivat samaa tietä, jota olivat tulleetkin.
Mutta sensijaan että olisi palannut Tuileries-palatsiin Isidor kääntyikin Carrousel-aukiolle päin.
He kulkivat tämän valtavan torin poikki, joka tavallisesti on sydänyöhön saakka täynnä elämää, sillä sen varrella on paljon kauppakojuja ja ajuriasemia.
Nyt se oli miltei tyhjä ja pimeä.
Mutta kauempaa kuului rattaitten kolinaa ja kavionkopsetta.
He olivat saapuneet Echelle-kadun kulmaan. Oli ilmeistä, että hevoset, joiden kavionkapse, ja ajoneuvot, joiden pyörien kolina kuului etäältä, olivat tulossa tätä porttiholvia kohden.
Nyt jo näkyi valonhohde: varmaankin vaunuja saattelevista tuohuksista.
Isidor yritti väistyä taaksepäin, mutta kuningatar vei häntä eteenpäin.
Isidor syöksyi porttiholviin kuningattaren suojaksi juuri silloin kun tuohuksia pitelevien saattajien hevoset ilmestyivät käytävän toiseen päähän.
Hän työnsi seuralaisensa pimeään syvennykseen ja asettui hänen eteensä.
Mutta pimeimmätkin syvennykset valaisi kirkkaiksi tuohusten loimu.
Saattajien keskellä näkyi kenraali Lafayette, joka upeaan kansalliskaartin päällikön asetakkiin puettuna lojui ajoneuvoissaan.
Juuri kun vaunut olivat ajaneet ohi, tunsi Isidor, että lujaa tahtoa ja todellista voimaakin ilmaiseva käsi työnsi hänet syrjään.
Tämä käsi oli kuningattaren vasen käsi.
Oikeassa kädessä hänellä oli pieni, kultapontinen ruokokeppi, jommoisia sen ajan naisilla oli tapana pitää mukanaan.
Hän sivalsi kepillä vaunujen takapyöriin ja sanoi:
»Mene, vanginvartija, minä olen paennut vankilastasi!»
»Mitä te teette, madame», sanoi Isidor, »ja miksi antaudutte tuollaiseen vaaraan?»
»Olen kostanut», vastasi kuningatar; »jotakin kannattaa sen takia uskaltaa».
Ja viimeisen soihdunkantajan hevosen takaa hän syöksyi esille säteilevänä kuin jumalatar, iloisena kuin lapsi.
Hovisääntö velvoittaa
Kuningatar ei ollut ehtinyt astua porttikäytävästä kymmentäkään askelta, kun muuan mies, yllä sininen ajurin viitta ja päässä leveäreunainen, vahakankainen hattu, tarttui hermostuneesti hänen käsivarteensa ja vei hänet vuokravaunujen luo, jotka odottelivat Saint-Nicaise-kadun kulmassa.
Tämä mies oli kreivi de Charny.
Nämä vuokravaunut olivat samat vaunut, missä kuninkaallinen perhe oli odotellut kuningatarta yli puoli tuntia.
Kuningattaren odotettiin tulevan kauhistuneena, masentuneena, peloissaan, mutta hän tulikin säteilevänä ja iloisena. Uhkaavat vaarat, kestetyt rasitukset, sattuneen erehdyksen, tuhlatun ajan, kaiken sen hän oli unohtanut saatuaan sivaltaa kepillä Lafayetten vaunuja, sillä hänestä oli tuntunut, että se isku oli sattunut kenraaliin itseensä.
Kymmenen askelen päässä vuokravaunuista muuan palvelija piteli hevosta suitsista.
Charny osoitti veljelleen ratsua. Isidor hyppäsi satulaan ja ratsasti paikalta täyttä neliä.
Hänen oli ehdittävä ennen toisia Bondyyn tilatakseen hevoset valmiiksi.
Nähdessään hänen lähtevän huusi kuningatar hänen jälkeensä pari kiitossanaa, joita ratsastaja ei kuullut.
»Vaunuihin nyt, madame», sanoi Charny äänessä sitä lujuutta ja kunnioitusta, joka on ominaista todella voimakkaille miehille ratkaisevina ajankohtina, »meillä ei ole sekuntiakaan tuhlattavana».
Kuningatar astui vaunuihin, joissa jo istuivat kuningas, madame Elisabeth, kuninkaallinen prinsessa, kruununprinssi ja rouva de Tourzel, siis viisi henkeä Hän istahti vaunujen perälle ja otti kruununprinssin polvilleen. Kuningas istuutui hänen viereensä. Madame Elisabeth, kuninkaallinen prinsessa ja rouva de Tourzel istuutuivat heitä vastapäätä.
Charny sulki oven, kapusi ajurinistuimelle ja johtaakseen harhaanvakoilijat, jos niitä oli lähettyvillä, hän ohjasi hevoset ensinSaint-Honoré-kadulle, sitten Madeleinen bulevardille ja ajoi sitä tietäSaint-Martinin portille saakka.
Siellä odottelivat matkavaunut pienellä sivutiellä, joka vei n.s. kaatopaikalle.
Tie oli autio.
Kreivi de Charny hypähti maahan ja aukaisi vuokravaunujen oven.
Isojen matkavaunujen ovi oli jo ennestään auki. Herrat de Malden ja deValory seisoivat astinlaudan kummallakin puolella.
Seuraavassa tuokiossa olivat vuokravaunujen kuusi matkustajaa maantiellä.
Kreivi de Charny työnsi vuokravaunut tien laitaan ja kumosi ne ojaan.
Sitten hän palasi isojen matkavaunujen luo.
Ensimmäisenä nousi niihin kuningas, sitten kuningatar, madame Elisabeth, madame Elisabethin jälkeen molemmat lapset ja lasten jälkeen rouva de Tourzel.
Herra de Malden kapusi takaistuimelle ja de Valory istuutui de Charnyn viereen etuistuimelle.
Vaunujen eteen oli valjastettu neljä hevosta. Kieltä maiskauttamalla ne pantiin hyvään juoksuun. Ajaja ohjasi niitä höllin suitsin.
Saint Laurentin tornikello löi tällöin neljänneksen yli yhden.
Tuntia myöhemmin oltiin Bondyssa.
Valmiiksi valjastetut hevoset odottelivat tallin edessä.
Isidor seisoi hevosten vieressä.
Tien toisella laidalla seisoivat pienet vuokravaunut, joiden eteen oli valjastettu postihevoset.
Näissä ajoneuvoissa istui kaksi kamarineitoa, jotka kuuluivat kruununprinssin ja kuninkaallisen prinsessan palveluskuntaan.
He olivat luulleet voivansa vuokrata Bondyssa ajoneuvot, mutta kun se ei ollut käynyt päinsä, olivat he sopineet näiden ajoneuvojen omistajan kanssa ja ostaneet ne tuhannella frangilla.
Omistaja oli kauppaan hyvin tyytyväinen ja haluten katsella, mitä olivat naisiaan nämä neitokaiset, jotka typeryyttään olivat antaneet hänelle tuhannen frangia mokomista roskarattaista, hän oli jäänyt postitalon edustalle maistelemaan viiniä.
Hän näki kuninkaan vaunujen ajavan pihaan. Charny, joka istui ohjaamassa, hyppäsi maahan ja lähestyi vaunujen ovea.
Ajuriviitan alla hänen yllänsä oli upseerinpuku, ja laatikossa, istuimen alla, oli hänen sotilaslakkinsa.
Kuningas, kuningatar ja de Charny olivat sopineet, että Bondyssa Charny astuisi vaunuihin rouva de Tourzelin tilalle, joka palaisi yksinään Pariisiin.
Mutta tästä vaihdoksesta keskusteltaessa oli unohdettu kysyä rouva deTourzelin mielipidettä.
Kuningas esitti hänelle asian.
Vaikka rouva de Tourzel tunsikin syvää kiintymystä kuninkaallista perhettä kohtaan, oli hän hovisääntöä koskevissa kysymyksissä yhtä jyrkkä kuin iäkäs madame de Noailles.
»Sire», vastasi hän, »minun tehtäväni on vaalia Ranskan lapsia enkä saa jättää heitä hetkeksikään. Vain teidän majesteettinne nimenomaisesta määräyksestä, määräyksestä, jolla ei ole ainoatakaan edeltäjää, olen valmis heistä luopumaan, en muutoin.»
Kuningatar värisi kärsimättömyydestä. Hänellä oli kaksikin syytä saada Charny vaunuihin: kuningattarena hänelle olisi siitä tukea ja turvaa, naisena iloa.
»Hyvä rouva de Tourzel», sanoi hän, »olemme teille hyvin kiitollisia uhrautuvaisuudestanne. Mutta te olette sairas, te tulitte mukaan liioitellun alttiutenne pakottamana. Jääkää Bondyyn, ja minne tahansa me asetummekin, voitte myöhemmin tulla luoksemme.»
»Madame», vastasi rouva de Tourzel, »kuningas määrätköön, minä olen valmis poistumaan vaunuista ja jäämään, vaikkapa maantielle, mutta vain kuninkaan käsky voi saada minut unohtamaan velvollisuuteni, vieläpä luopumaan oikeuksistani.»
»Sire, sire!» yllytti kuningatar.
Mutta Ludvig XVI ei uskaltanut ratkaista tätä arkaluontoista kysymystä.Hän koetti selviytyä siitä kiertoteitse, löytää jotakin välimuotoa.
»Herra de Charny», sanoi hän, »ettekö voisi edelleenkin istua ajurin vieressä?»
»Minä voin kaikkea mitä kuningas tahtoo», vastasi kreivi, »mutta minun täytyy silloin esiintyä joko upseerinpuvussa — ja siinä asussa minut on nähty tällä tiellä neljä kuukautta ja minut tunnetaan — tai tässä ajurinviitassa, vahakankainen ajurinhattu päässä — ja se asu on kenties liian vaatimaton näin komeille vaunuille».
»Astukaa vaunuihin, herra de Charny», kehoitti kuningatar. »Minä otan kruununprinssin polvilleni, madame Elisabeth ottaa polvilleen Marie-Thérèsen, ja kaikki sujuu mainiosti. Hieman ahdasta tosin tulee, mutta siinä onkin kaikki.»
Charny odotti kuninkaan ratkaisevaa sanaa.
»Mahdotonta, rakkaani», virkkoi kuningas. »Ajattele, että meidän on kuljettava yli viisikymmentä penikulmaa.»
Rouva de Tourzel oli jo noussut, hän oli valmis noudattamaan kuninkaan määräystä, jos kuningas käskisi hänen astua vaunuista. Mutta kuningas ei uskaltanut käskeä, niin voimakkaat ovat hoviväen keskuudessa kaikkein mitättömimmätkin ennakkoluulot.
»Herra de Charny», sanoi kuningas kreiville, »ettekö voisi asettua veljenne tilalle ja ratsastaa edellämme tilaamassa hevosia?»
»Sanoin jo äsken kuninkaalle, että olen valmis kaikkeen, mutta pyydän huomauttaa kuninkaalle, että hevoset tilaa tavallisesti lähetti eikä meriväen kapteeni. Sellainen omituisuus kummastuttaisi postitalonhoitajia ja voisi aiheuttaa vakavia selkkauksia.»
»Se on totta», myönsi kuningas.
»Voi, hyvä jumala, hyvä jumala!» voihkaisi kuningatar tuiki kärsimättömänä.
Sitten hän sanoi Charnylle:
»Järjestäkää asia niinkuin tahdotte, herra kreivi, mutta minä en suostu siihen, että te jätätte meidät.»
»Se on minunkin ajatukseni, madame», vastasi Charny, »ja minä tiedän vain yhden keinon, kuinka tästä pulmasta selviydymme».
»Mikä se on! Sanokaa pian!» kehoitti kuningatar.
»Sen sijaan että astuisin vaunuihin, nousisin ajurinistuimelle tai ratsastaisin edellä minä ratsastan vaunujen perässä tavallisena matkamiehenä. Lähtekää te vain, madame, ja ennenkuin olette ajaneet viittäkään penikulmaa, olen jo viidensadan askelen päässä vaunuistanne.»
»Mitä, aiotteko palata Pariisiin?»
»Aion, madame, mutta Châlonsiin saakka teidän majesteettinne voi matkustaa turvallisesti ja ennen Châlonsia minä olen jo tavoittanut teidät.»
»Mutta kuinka aiotte mennä Pariisiin?»
»Ratsulla, jolla veljeni on tullut tänne, madame. Se on kelpo juoksija ja se on saanut levähtää. Puolessa tunnissa ehdin Pariisiin.»
»Entä sitten?»
»Sitten, madame, minä pukeudun sopivaan asuun, otan postihevosen ja karautan jälkeenne, kunnes tavoitan teidät.»
»Eikö ole muuta neuvoa?» kysyi Marie-Antoinette epätoivoissaan.
»En minä ainakaan keksi muuta», sanoi kuningas.
»Älkäämme siis tuhlatko aikaa», sanoi Charny. »Hei, Jean ja François, paikoillenne! Eteenpäin, Melchior! Hevosillenne, postimiehet!»
Voitonriemuisena rouva de Tourzel istuutui entiselle paikalleen ja vaunut lähtivät liikkeelle täyttä neliä. Pienet ajoneuvot seurasivat niitä.
Tämän vakavan keskustelun aikana oli unohdettu antaa varakreivi de Charnylle, de Maldenille ja de Valorylle ne panostetut pistoolit, jotka olivat vaunujen laatikossa.
Mitä tapahtui sillaikaa Pariisissa, jonne kreivi de Charny suuntasi kulkunsa?
Muuan Buseby niminen parturi, joka asui Bourbon-kadun varrella, oli käynyt illalla Tuileries-palatsissa tapaamassa ystäväänsä, joka silloin oli vartiostossa. Tämä ystävä oli kuullut upseerien puhelevan paljon kuninkaallisen perheen paosta, jonka piti tapahtua juuri tänä yönä, mikäli nämä tiesivät vakuuttaa. Hän mainitsi asiasta parturille, joka ei enää saanut päästänsä ajatusta, että pakohanke oli todellinen ja että kuninkaallisten kauan puhuttu pako aiottiin toteuttaa tänä yönä.
Kotona hän kertoi vaimolleen, mitä oli kuullut Tuileries-palatsissa, mutta tämä piti koko juttua hullutteluna. Vaimon epäusko oli tehonnut mieheen, joka lopulta oli riisuutunut ja mennyt levolle kehittelemättä epäluulojaan.
Mutta vuoteessa oli ensimmäinen epäluulo palannut ja nyt niin voimakkaana, ettei hänellä ollut ollut rohkeutta sitä vastustaa. Hän nousi, pukeutui kiireesti ja juoksi ystävänsä Hucherin luokse, joka oli erään pataljoonan leipuri ja sapööri.
Tälle hän kertoi, mitä oli kuullut Tuileries-palatsissa, ja esitti kuninkaallisten pakoa koskevat epäluulonsa niin elävästi, että leipuri omaksui ne ja ystäväänsä vilkkaampana hypähti heti vuoteelta ja ehtimättä panna yllensä muuta kuin alushousut syöksyi kadulle, kolkutteli oville ja herätti kolmisenkymmentä naapuria.
Kello oli tällöin neljänneksen yli kaksitoista. Vähäistä aikaisemmin kuningatar oli nähnyt Lafayetten Tuileries-palatsin porttikäytävässä.
Parturi Busebyn ja leipuri Hucherin herättämät kansalaiset päättivät, että mentäisiin kansalliskaartin univormuun pukeutuneina kenraali Lafayetten puheille ja että hänelle ilmoitettaisiin, mitä oli tekeillä.
Päätöksestä toimeen. Lafayette asui Saint-Honoré-kadun varrella, Noailles-talossa lähellä Feuillants-pengermää. Isänmaanystävät lähtivät liikkeelle ja saapuivat perille puoli yhden tienoissa.
Käytyään toteamassa kuninkaan valmistelevan makuullemenoa, ilmoitettuaan ystävälleen Baillylle, että kuningas oli mennyt nukkumaan, ja pistäydyttyään tervehtimässä herra Emmeryta, kansalliskokouksen jäsentä, oli kenraali palannut kotiinsa ja ryhtynyt riisuutumaan.
Tällöin kolkutettiin rakennuksen ulko-ovelle. Kenraali lähetti kamaripalvelijansa tiedustelemaan, mikä oli hätänä.
Kamaripalvelija palasi pian ja ilmoitti, että ulkona oli viisikolmatta tai kolmekymmentä kansalaista, jotka halusivat heti puhutella kenraalia erään tuiki tärkeän asian johdosta.
Siihen aikaan kenraali Lafayettella oli tapana päästää pyrkijät puheilleen, olipa hetki mikä tahansa.
Ja koska sitäpaitsi asia, jonka takia kolmisenkymmentä kansalaista viitsi vaivautua, saattoi — ja sen tulikin — olla hyvin tärkeää laatua, käski hän puheillepyrkijät opastettavaksi sisälle.
Kenraalin tarvitsi vain vetää yllensä jo riisumansa nuttu ja hän oli jälleen vastaanottokunnossa.
Herrat Buseby ja Hucher esittivät omassa ja toveriensa nimessä pelkonsa: herra Buseby tuki niitä tiedoilla, jotka oli saanut Tuileries-palatsista, toiset huhuilla, joita päivittäin kierteli kaikilla tahoilla.
Mutta kenraali vain nauroi tälle pelolle ja koska hän oli hyvä isäntä ja hirmun puhelias, kertoi hän miehille, mistä kaikki nämä huhut olivat peräisin, että niitä olivat levitelleet rouva de Rochereul ja herra de Gouvion, että hän varmentuakseen niiden perättömyydestä oli käynyt katselemassa kuninkaan makuullemenoa, kuten kansalaiset näkisivät hänen itsensäkin tekevän, jos viipyisivät vielä muutaman hetken, ja kun tämä jutustelu ei näyttänyt vakuuttavan kuulijoita, sanoi Lafayette heille, että hän vastasi päällänsä kuninkaasta ja kuninkaallisesta perheestä.
Tämän jälkeen oli mahdotonta enää epäillä. He tyytyvätkin siis vain kysymään kenraalilta tunnussanaa, jottei heidän paluutansa vaikeutettaisi. Lafayette ei evännyt heiltä tätä iloa ja ilmoitti heille tunnussanan.
Kun he nyt tiesivät tunnussanan, päättivät he yksintein käväistä maneesissakin kuullakseen, tiedettiinkö sillä taholla jotakin uutta, ja palatsin pihoilla nähdäkseen, oliko siellä päin tapahtunut jotakin erikoista.
He astelivat pitkin Saint-Honoré-katua ja aikoivat juuri poiketaEchelle-kadulle, kun muuan ratsumies ilmestyi äkkiä heidän joukkoonsa.Koska sellaisena yönä kaikki tuntui tavattomalta, nostivat he pyssynsäja käskivät hänen pysähtyä.
Ratsastaja pysähtyi.
»Mitä tahdotte?» kysyi hän.
»Haluamme tietää, minne aiotte», vastasivat kansalliskaartilaiset.
»Aion Tuileries-palatsiin.»
»Mitä tekemistä teillä on siellä?»
»Puhua kuninkaalle asiasta, jonka hän on uskonut minun tehtäväkseni.»
»Tähän aikaan?»
»Juuri niin, tähän aikaan.»
Muuan sukkelimmista teki toisille merkin, että oltaisiin ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään.
»Mutta kuningas on makuulla tähän aikaan», sanoi hän.
»Niin onkin», myönsi ratsastaja, »mutta hänet herätetään».
»Jos teillä on asiaa kuninkaalle», jatkoi sama mies, »täytyy teidän tietää tunnussana».
»Se ei ole välttämätöntä», huomautti ratsastaja, »sillä voisinhan minä tulla rajalta sen sijaan että tulenkin parin penikulman päästä ja olisin voinut lähteä asialleni kuukausi sitten sen sijaan että lähdin kaksi tuntia sitten».
»Se on totta», sanoivat kansalliskaartilaiset.
»Oletteko siis nähnyt kuninkaan kaksi tuntia sitten?» sanoi äskeinen kyselijä.
»Olen.»
»Oletteko puhutellut häntä?»
»Olen.»
»Mitä hän teki kaksi tuntia sitten?»
»Hän odotteli kenraali Lafayetten lähtöä voidakseen valmistautua menemään levolle.»
»Te tiedätte siis tunnussanan?»
»Totta kai tiedän. Koska kenraali tiesi, että minun oli päästävä Tuileries-palatsiin kello yhden tai kahden tienoissa aamuyöstä, ilmoitti hän minulle tunnussanan, jotten myöhästyisi hetkeäkään.»
»Mikä on se tunnussana?»
»Pariisi ja Poitiers.»
»Hyvä on», sanoivat kansalliskaartilaiset. »Onnea matkalle, toveri, ja sanokaa kuninkaalle, että tapasitte meidät vartioimassa palatsin porttia, koska pelkäsimme hänen yrittävän pakoa.»
Ja he väistyivät ratsastajan tieltä.
»En unohda terveisiänne», vastasi tämä.
Hän kannusti ratsuaan ja katosi pian palatsin porttikäytävään.
»Jäämmekö odottamaan hänen paluutaan saadaksemme kuulla, onko hän tavannut kuninkaan?» kysyi muuan kansalliskaartilainen.
»Mutta jos hän asuu palatsissa, odotammeko siis aamuun saakka?»
»Se on totta», myönsi edellinen. »Ja koska kuningas on levolla, koska kenraali Lafayette on vuoteessa, menkäämme mekin nukkumaan ja eläköön kansa!»
Nämä kolmisenkymmentä isänmaanystävää toistivat kuorossa: »Eläköön kansa!» ja lähtivät levolle onnellisina ja ylpeinä, kun olivat kenraalin omasta suusta kuulleet, ettei tarvinnut pelätä kuninkaan lähtevän Pariisista.
Alkutaival
Olemme nähneet, kuinka vaunut, jotka kuljettivat kuningasta ja hänen perhettään, olivat neljän voimakkaan hevosen vetäminä lähteneet liikkeelle hyvää vauhtia. Seuratkaamme niitä matkan kaikissa vaiheissa, kuten olemme niissä istuvia seuranneet kaikissa heidän pakohankkeensa vaiheissa. Tämä tapaus on niin laajakantoinen ja sillä on niin kohtalokas vaikutus heidän vastaiseen elämäänsä, että vähäpätöisinkin matkan vaihe tuntuu mielestämme ansaitsevan huomiota.
Aamu koitti kello kolmelta. Hevoset vaihdettiin Meauxissa. Kuninkaan tuli nälkä ja silloin käytiin ruokavarojen kimppuun. Ruokavaroina oli kimpale kylmää vasikanpaistia, leipää ja neljä pulloa kuohumatonta samppanjaa, jotka kreivi de Charny oli pannut vaunujen säiliöön.
Kun ei ollut käytettävissä veitsiä eikä haarukoita, kutsui kuningasJeania.
Jean oli, kuten muistettaneen, herra de Maldenin matkanimi.
Herra de Malden lähestyi.
»Jean», sanoi kuningas, »lainatkaa minulle metsästyspuukkonne, jotta voin paloittaa tämän vasikanpaistin».
Jean otti tupesta puukon ja ojensi sen kuninkaalle.
Sillä välin kuningatar kumartui ikkunasta ulos ja silmäili taakseen varmaankin pälytäkseen, joko Charny oli näkyvissä.
»Ettekö tekin haluaisi jotakin, herra de Malden?» kysyi kuningas hiljaa.
»En, sire», vastasi de Malden niinikään matalalla äänellä, »minä en tarvitse vielä mitään».
»Älkää kursailko ollenkaan, te ja toverinne», sanoi kuningas.
Sitten hän virkkoi kuningattarelle, joka yhä kurkisti ovi-ikkunasta:
»Mitä ajattelette, madame?»
»Minäkö?» vastasi kuningatar koettaen hymyillä. »Minä ajattelen kenraali Lafayettea. Hän ei luultavastikaan tunne itseään tällä hetkellä liian rauhalliseksi.»
Sitten hän sanoi de Valorylle, joka vuorostaan lähestyi vaununovea:
»François, minusta tuntuu, että kaikki sujuu hyvin, ja että meidät olisi jo pidätetty, jos meidät ylimalkaan pidätetään. Lähtöämme ei ole huomattu.»
»Se on enemmän kuin luultavaa, madame», vastasi de Valory, »sillä en ole huomannut millään taholla epäilyttävää. Rohkeutta siis, madame, kaikki sujuu hyvin.»
»Lähtövalmiit!» huusi kyytimies.
Herrat de Malden ja de Valory kapusivat istuimelleen ja vaunut jatkoivat matkaansa.
Kellon lähetessä kahdeksaa aamulla tultiin pitkän, loivan mäen kupeelle. Oikealla ja vasemmalla kasvoi kaunista metsää, jossa linnut lauloivat ja johon mitä ihanimman kesäpäivän aamuaurinko tunki kultaiset säteensä.
Ajomies hillitsi hevoset käymään.
Molemmat henkivartijat hypähtivät istuimeltaan maahan.
»Jean», sanoi kuningas, »pysäyttäkää vaunut ja avatkaa ovi.
Haluan jaloitella ja luulen, ettei lyhyt kävely tee pahaa lapsillekaan eikä kuningattarelle.»
Herra de Malden antoi merkin. Postimies pysäytti hevoset. Vaununovi avattiin. Kuningas, kuningatar, madame Elisabeth ja molemmat lapset astuivat ulos. Rouva de Tourzel yksin jäi vaunuihin, sillä hän oli liian sairas.
Seuraavassa tuokiossa koko kuninkaallinen seurue oli hajaantunut maantielle. Kruununprinssi lähti tavoittamaan perhosia ja kuninkaallinen prinsessa alkoi poimia kukkia.
Madame Elisabeth nojasi kuninkaan käsivarteen. Kuningatar käveli yksin.
Kun katseli tuota maantielle hajaantunutta joukkoa, noita kauniita lapsia, jotka kisailivat ja juoksivat, tuota hymyhuulisen veljen käsivarteen nojautuvaa sisarta ja tuota mietteissään kulkevaa ja yhtenään taaksensa silmäilevää kaunista naista ja kun tätä kohtausta valaisi kaunis kesäkuinen aamuaurinko, joka loi metsän läpikuultavan varjon tielle saakka, olisi tuota ryhmää voinut pitää iloisena perheenä, joka oli palaamassa maatilalleen jatkamaan entistä rauhallista, säännöllistä elämäänsä, eikä suinkaan Ranskan kuninkaana ja kuningattarena, jotka pakenivat valtaistuimelta, siltä valtaistuimelta, jolle heidät pakotettaisiin palaamaan joutuakseen sitä tietä mestauslavalle.
Muuan tapaus tosin häiritsisi pian tätä tyyntä puhdasta taulua ja herättäisi intohimot, jotka uinuivat kertomuksemme eri henkilöitten sydämissä.
Äkkiä kuningatar pysähtyi kuin olisivat hänen jalkansa juuttuneet maahan.
Noin kilometrin päässä näkyi ratsastaja, joka oli vielä hevosensa kavioitten nostattaman pölypilven peitossa.
Marie-Antoinette ei uskaltanut sanoa: Se on kreivi de Charny.
Mutta hän ei voinut pidättää huudahdusta.
»Ah, saamme kuulla Pariisin uutisia», sanoi hän.
Kaikki kääntyivät, paitsi kruununprinssi. Huoleton lapsi oli juuri tavoittanut perhosen, jota oli ajanut takaa. Vähät hän välitti Pariisin kuulumisista.
Kuningas, joka oli hieman likinäköinen, otti taskustaan silmälasit.
»Kas, taitaa ollakin kreivi de Charny», sanoi hän.
»Niin, sire, hän se on», myönsi kuningatar.
»Menkäämme eteenpäin ylös mäkeä», kehoitti kuningas.
»Hän tavoittaa meidät kyllä eikä meillä ole aikaa tuhlata.» Kuningatar ei uskaltanut väittää, että de Charnyn tuomat uutiset kannattaisi kenties hyvinkin kuulla niin pian kuin mahdollista.
Ja olihan sitäpaitsi kysymys vain muutaman sekunnin viivytyksestä, sillä ratsastaja lähestyi vinhaa vauhtia.
Mitä lähemmäksi hän ehti, sitä tarkkaavammaksi hän tuli eikä tuntunut käsittävän, miksi nuo jättiläisajoneuvot olivat purkaneet matkustajansa maantielle.
Sitten hän tavoitti seurueen juuri kun vaunut pääsivät mäen laelle ja pysähtyivät.
Ratsastaja oli tosiaankin kreivi de Charny, kuten kuningattaren sydän oli aavistanut ja kuninkaan katse todennut.
Hänen pukunsa oli vihreä, lyhyt lievenuttu, jossa oli liehuva kaulus, leveänauhainen, terässolkinen hattu, valkoiset liivit, tiukat nahkahousut ja isot sotilassaappaat, joiden varret ulottuivat polven yläpuolelle.
Nopea ajo oli pannut hänen muutoin kalpeat kasvonsa hehkumaan ja hänen silmissään välähtelivät sen tulen kipinät, joka paloi hänen poskillaan.
Hänen huohottavassa hengityksessään ja laajenneissa sieraimissaan oli kuin voittajan leima.
Milloinkaan kuningatar ei ollut nähnyt häntä näin kauniina.
Häneltä pääsi syvä huokaus.
Kreivi hypähti maahan ja kumarsi kuninkaalle.
Sitten hän kääntyi ja tervehti kuningatarta.
Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen. Herrat de Malden ja de Valory pysyttelivät vaatimattomasti loitompana.
»Tulkaa lähemmäksi, herrat», kehoitti kuningas. »Herra de Charnyn uutiset koskevat meitä kaikkia.»
»Ensiksikin, sire, kaikki sujuu hyvin», aloitti de Charny. »Kello kahdelta aamulla ei kukaan vielä aavistanut teidän paenneen».
Jokainen hengitti kevyemmin.
Ja sitten alkoi sadella kysymyksiä.
Charny kertoi, että hän oli Pariisiin saavuttuaan tavannut Echelle-kadun kulmauksessa isänmaanystävien muodostaman vartioston, joka oli kysellyt häneltä yhtä ja toista, ja että hän oli saanut heidät vakuutetuiksi siitä, että kuningas oli mennyt levolle ja nukkui.
Hän kertoi edelleen, että päästyään Tuileries-palatsiin, joka näytti yhtä rauhalliselta kuin muulloinkin, hän oli mennyt huoneeseensa, vaihtanut pukua, palannut kuninkaan käytäviä pitkin ja nähnyt, ettei kukaan epäillyt kuninkaallisen perheen paenneen, ei edes herra Gouvion, joka huomattuaan, ettei hänen kuninkaan huoneiston ympärille asettamallansa vartiostolla ollut mitään tehtävää, oli hajoittanut sen ja lähettänyt upseerit ja pataljoonanpäälliköt kotiinsa.
Kreivi de Charny oli palannut ratsulleen, jonka oli jättänyt pihalle erään yövartijan huostaan, ja arvellen olevan turhaa yrittää saada toista hevosta Pariisin postiasemalta hän oli palannut Bondyyn samalla hevosella.
Perille päästäessä oli hevos-rukka ollut menehtymäisillään, mutta perille oli päästy eikä enempää tarvittukaan.
Bondysta kreivi oli ottanut vireän ratsun ja jatkanut matkaansa.
Ajetulla taipaleella ei ollut muuten ilmennyt mitään huolestuttavaa.
Kuningatar sai tästä aiheen ojentaa kätensä de Charnylle. Näin hyvät uutiset ansaitsivat kyllä moisen suosionosoituksen.
Charny suuteli kunnioittavasti kuningattaren kättä.
Miksi kuningatar kalpeni?
Oliko se iloa, jos Charny oli puristanut hänen kättänsä?
Oliko se tuskaa, ellei tämä ollut sitä puristanut?
Noustiin jälleen vaunuihin ja lähdettiin. Charny ratsasti vaununoven kohdalla.
Seuraavalla postiasemalla olivat uudet hevoset valmiiksi valjastettuina. Charnyta varten ei ollut satuloitua ratsua.
Isidor ei ollut tiennyt tilata ratsua, koska hän ei ollut aavistanut veljensä sitä tarvitsevan.
Täytyi siis jäädä odottamaan tämän ratsun satuloimista. Vaunut lähtivät. Viittä minuuttia myöhemmin Charny istui satulassa.
Olihan sitäpaitsi sovittu, että hän ratsastaisi vaunujen perässä eikä niiden kohdalla.
Mutta hän ratsasti kyllin lähellä, jotta kuningatar näki hänet kurkistaessaan vaunun ovesta ja jotta jokaisessa vaihtopaikassa Charnylla oli tilaisuus keskustella muutama tovi kuuluisien matkalaisten kanssa.
Charny oli juurikään vaihtanut hevosta Montmirailissa ja arveli vaunujen olevan ainakin neljännestunnin häntä edellä, kun äkkiä eräässä tienkäänteessä hänen hevosensa turpa sattui pysähtyneitten vaunujen takaseinään ja molempiin henkivartijoihin, jotka koettivat korjata vetohihnaa.
Kreivi hypähti maahan, sanoi vaununikkunasta kuninkaalle, ettei tämä näyttäytyisi, ja rauhoitti kuningatarta. Sitten hän aukaisi laatikon, jossa oli kaikenlaisia tarvekaluja ja -esineitä tapaturmien ja vahinkojen varalta, m.m. pari vétohihnoja. Niistä otettiin toinen ja pantiin katkenneen tilalle.
Henkivartijat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja pyysivät heille luvattuja pistooleja, mutta kuningas torjui jyrkästi heidän pyyntönsä. Hänelle huomautettiin, että vaunut voitaisiin jolloinkin väkivalloin pysäyttää, mutta hän vastasi, ettei hän sallisi missään tapauksessa vuodatettavan verta hänen takiaan.
Vihdoin vetohihna oli kunnossa. Laatikko suljettiin, henkivartijat nousivat istuimelleen, Charny hyppäsi satulaan ja vaunut lähtivät liikkeelle.
Mutta aikaa oli tuhlattu yli puoli tuntia matkalla, jolla jokainen menetetty minuutti voi koitua korvaamattomaksi tappioksi.
Kello kaksi tultiin Châlonsiin.
»Jos pääsemme vapaina Châlonsiin, käy kaikki hyvin», oli kuningas sanonut.
Châlonsiin oli nyt tultu ja ryhdyttiin vaihtamaan hevosia.
Kuningas oli näyttäytynyt hetkeksi. Vaunujen ympärille kerääntyneessä joukossa oli kaksi mieshenkilöä silmäillyt häntä tarkasti.
Äkkiä toinen miehistä erkani joukosta ja katosi.
Toinen lähestyi vaunuja.
»Sire», sanoi hän hiljaa, »älkää näyttäytykö noin, muutoin olette hukassa».
Sitten hän huusi postimiehille:
»Rivakasti nyt, laiskurit! Noinko palvellaan kunnon matkustajia, jotka maksavat kolmekymmentä souta puolelta penikulmalta?»
Ja hän ryhtyi auttamaan postimiehiä.
Hän oli postimestari.
Vihdoin hevoset olivat valjaissa ja postimiehet satulassa.
Etummainen läimäytti ruoskalla hevosiaan.
Molemmat kaatuivat.
Ruoska pani ne nousemaan ja nyt yritettiin lähteä. Silloin takimmaisen postimiehen hevoset kaatuivat.
Postimies itse suistui hevosen alle.
Charny, joka oli äänettömänä katsellut tapausta, riensi auttamaan postimiestä hevosen alta. Tällöin jäivät miehen saappaat hevosen alle.
»Voi, herra», huusi Charny postimestarille, jonka uhrautuvaa mieltä hän ei tuntenut, »minkälaiset hevoset olette meille antanut?»
»Tallini parhaat!» vastasi tämä.
Hevoset olivat sillä välin sotkeutunut vetohihnoihin niin pahasti, että mitä enemmän ne ponnistelivat, sitä pahemmaksi kävi tilanne.
Charny syöksyi selvittelemään vetohihnoja.
»Riisukaamme hevoset ja valjastakaamme ne uudelleen», sanoi hän.»Meillä on kiire.»
Postimestari auttoi häntä itkien epätoivosta.
Sillaikaa mies, joka oli erkaantunut väkijoukosta ja kadonnut, oli rientänyt pormestarin puheille. Hän ilmoitti tälle, että kuningas ja koko hänen perheensä vaihtoi paraikaa hevosia postitalon pihalla, ja vaati häneltä vangitsemismääräystä.
Onneksi pormestari oli vain heikosti tasavaltalainen tai ei muuten halunnut puuttua niin vastuunalaiseen tehtävään. Sen sijaan että olisi heti lähtenyt tutkimaan asiaa hän vaati kaikenlaisia selityksiä, väitti koko juttua perättömäksi, lyhyesti, aikaili niin kauan, että saapui postitalon pihalle juuri kun vaunut katosivat lähimmän kulman taakse.
Oli menetetty yli kaksikymmentä minuuttia.
Kuninkaallisissa vaunuissa vallitsi pelko ja hätä. Nämä hevoset, jotka syyttä suotta kaatuilivat, toivat kuningattaren mieleen kynttilät, jotka sammuivat itsestään.
Mutta kun oli päästy kaupunginporttien ulkopuolelle, huudahtivat kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth yhtaikaa:
»Olemme pelastetut!»
Mutta satakunta askelta tuonnempana hyökkäsi muuan mies vaunujen luo ja huusi oviaukosta:
»Pakonne on järjestetty huonosti. Teidät vangitaan!»
Kuningatar parahti. Mies hypähti syrjään ja katosi metsikköön.
Onneksi oli Pont-de-Sommevelleen enää vain kaksikymmentä kilometriä ja siellä odottivat heitä herttua de Choiseul ja hänen neljäkymmentä husaariaan.
Mutta kello oli jo kolme iltapäivällä. Oli myöhästytty lähes neljä tuntia…!
Kohtalon oikku
Kuten lukija muistanee, oli herttua de Choiseul lähtenyt asunnostaan Leonardin kanssa, joka oli tuiki murheissaan, sillä hän oli jättänyt avaimen huoneensa oveen, ottanut veljensä hatun ja päällystakin ja luvannut mennä kähertämään rouva de l'Aagen tukan.
Léonard-parkaa lohdutti toki hieman se, että herttua oli nimenomaan sanonut vievänsä hänet vain puolentoista penikulman päähän antaakseen hänelle jonkun erikoistehtävän kuningattaren taholta ja päästääkseen hänet sitten vapaaksi.
Kun siis tultiin Bondyyn ja ajoneuvot pysähtyivät, hengitti hän keventyneesti ja valmistautui poistumaan.
Mutta herttua pidätti häntä ja sanoi:
»Emme ole vielä perillä.»
Toiset hevoset oli tilattu ennakolta. Käden käänteessä ne valjastettiin ja sitten lähdettiin taas täyttä neliä.
»Mutta, hyvä herra», vaikeroi poloinen Léonard, »minne siis olemme matkalla?»
»Koska kerran pääsette palaamaan huomenna varhain, älkää välittäkö muusta», vastasi herttua.
»Niin, kunpa vain ehdin Tuileries-palatsiin kello kymmeneksi kuningatarta kähertämään…»
»Siinä onkin kaikki mitä kaipaatte vai kuinka?»
»Niinpä kyllä, mutta ei olisi haitaksi, vaikka ehtisin hieman aikaisemminkin, koska voisin rauhoittaa veljeäni ja selittää rouva de l'Aagelle, ettei ollut minun vikani, jos petin hänelle tekemäni lupauksen.»
»Ellei muusta ole kysymys, niin rauhoittukaa, hyvä Léonard, kaikki käy hyvin», vastasi herttua.
Léonard ei voinut mitenkään aavistaa, että herttua aikoi ryöstää hänet.Senpä vuoksi hän rauhoittuikin, ainakin toistaiseksi.
Mutta kun Clayessa vaihdettiin jälleen hevoset eikä pysähtymisestä ollut puhettakaan, huudahti mies-poloinen:
»Mutta, herra herttua, olemmeko siis menossa maailman loppuun?»
»Kuunnelkaa nyt, Léonard», selitti herttua vakavasti, »en aiokaan viedä teitä Pariisin lähistölle, vaan rajalle.»
Léonard kiljahti, painoi kädet polvilleen ja tuijotti herttuaan jäykistyneenä.
»Ra-rajalle!» änkytti hän.
»Niin, hyvä Léonard. Siellä, rykmentissäni minun pitäisi saada kuningattarelle osoitettu hyvin tärkeä kirje. Koska en voi itse sitä viedä hänelle, tarvitsen jonkun taatun miehen, jonka mukana sen lähetän. Pyysin häntä suosittelemaan jotakuta ja hän valitsi teidät, joka alttiutenne takia olette hänen luottamuksensa arvoinen.»
»Oh, herra herttua», huudahti Leonard, »tietenkin olen kuningattaren luottamuksen arvoinen! Mutta kuinka voin palata Pariisiin? Ylläni on tanssikengät, valkoiset silkkisukat ja silkkihousut. Minulla ei ole toisia alusvaatteita eikä rahaa.»
Tuo kelpo mies oli unohtanut, että hänen taskussaan oli kuningattaren parin miljoonan arvoiset jalokivet.
»Älkää olko levoton, hyvä ystävä», lohdutti herttua häntä, »vaunuissani on saappaita, pukuja, liinavaatteita ja rahaa, yleensä kaikkea mitä tarvitsette. Mitään ei tule teiltä puuttumaan.»
»Eipä tietenkään, herra herttua, teidän seurassanne minulta ei tule mitään puuttumaan. Mutta entä veljeni, jonka hatun ja päällystakin olen ottanut, entä poloinen rouva de l'Aage, jota ei kukaan muu osaa kähertää kuin minä? Hyvä isä sentään, kuinka tämä kaikki päättyy?»
»Se päättyy mitä paraiten, hyvä Leonard, sitä ainakin toivon.»
Ajoneuvot kiitivät nopeasti kuin tuuli. Herttua oli antanut lähetin tehtäväksi tilata kaksi vuodetta ja illallisen Montmirailista, missä hän viettäisi loppuyön.
Montmirailiin saavuttuaan matkamiehet löysivät vuoteet valmiina ja illallisen katettuna.
Ellei olisi ottanut veljensä hattua ja päällystakkia, ellei olisi tullut rikkoneeksi rouva de l'Aagelle tekemäänsä lupausta, olisi Léonard ollut likimain rauhoittunut. Silloin tällöin häneltä pääsi tyytyväinen murahdus, josta oli helppo arvata, että hän oli ylpeä ja maireissaan, kun kuningatar oli valinnut nimenomaan hänet suorittamaan niin tavattoman tärkeää tehtävää, josta nyt tuntui olevan kysymys.
Illallisen jälkeen molemmat matkamiehet kävivät nukkumaan. Sitä ennen herttua oli antanut määräyksen, että ajoneuvot oli valjastettava kello neljäksi.
Kello neljännestä vailla neljä hänen ovelleen piti koputtaa siltä varalta, että hän olisi nukkunut.
Kello kolmelta ei herttua ollut vielä ummistanut silmiään. Silloin hän kuuli huoneeseensa, joka oli postitalon porttikäytävän päällä, ajoneuvojen kolinaa ja ruoskanläiskettä, jolla matkustajat tai postimiehet ilmoittavat tulostaan.
Siinä samassa herttua hypähti vuoteeltaan ja riensi ikkunaan.
Portin edustalle olivat pysähtyneet kääsit. Niistä astui kaksi kansalliskaartilaista. He tilasivat toiset hevoset valjastettavaksi heti paikalla.
Keitä olivat nuo kansalliskaartilaiset? Mitä he asioivat kello kolmelta aamulla? Ja miksi noin kiireesti toiset hevoset?
Herttua kutsui palvelijansa ja käski valjastaa.
Sitten hän herätti Léonardin.
Molemmat matkamiehemme olivat heittäytyneet vuoteeseen täysissä pukimissa.
Kun he tulivat pihalle, olivat molemmat ajoneuvot lähtövalmiina.
Herttua käski postimiehen päästää kansalliskaartilaisen ajoneuvot edelle, mutta niitä oli seurattava niin läheltä, etteivät ne pääsisi näkyvistä minuutiksikaan.
Sitten hän tarkasti pistoolit, jotka hän oli pannut vaunujen seinätaskuun, ja uudisti niiden sytytysruudin. Tämä toimitus huolestutti Léonardia hieman.
Näin ajettiin penikulma tai puolitoista, mutta Etogesin ja Chaintryn välillä kääsit poikkesivat sivutielle, joka vei Jalonsiin ja Epernayhin.
Nuo kaksi kansalliskaartilaista, joiden herttua epäili liikkuvan pahoin aikein, olivatkin vain kunnon kansalaisia, jotka tulivat Fertéstâ ja palasivat kotiinsa.
Tässä suhteessa rauhoittuneena herttua jatkoi matkaansa.
Kello kymmenen sivuutettiin Châlons ja kello yksitoista tultiinPont-de-Sommevelleen.
Hän tiedusteli: husaarit eivät olleet vielä saapuneet.
Hän pysähtyi postitalon eteen, nousi vaunuista, tilasi huoneen ja pukeutui sotilasasuun.
Léonard tarkkaili kaikkia näitä valmisteluja hyvin huolestuneena ja säesti niitä huokauksella, joka liikutti herttuan mieltä.
»Léonard», sanoi hän, »on jo aika ilmaista teille totuus».
»Mitä, totuus?» huudahti Léonard tuiki hämmästyneenä.
»Enkö siis vielä tiedäkään koko totuutta?»
»Tiedätte osan ja nyt saatte kuulla lopun.»
Léonard pani kätensä ristiin.
»Olettehan isäntienne uskollinen palvelija vai kuinka, hyvä Léonard?»
»Vereen ja henkeen asti, herra herttua!»
»No niin, kahden tunnin perästä he ovat täällä.»
»Hyvä jumala, onko se mahdollista?» huudahti miespoloinen.
»Niin», jatkoi herttua, »he ovat täällä, lapset ja madame Elisabeth mukana. Te tiedätte, mitkä vaarat ovat uhanneet heitä.»
— Léonard nyökkäsi — »ja mitkä vaarat heitä yhä uhkaavat?»
— Léonard kohotti katseensa. — »No niin, kahden tunnin perättä he ovat turvassa!»
Léonard ei kyennyt vastaamaan. Hän itki kuumia kyyneliä. Lopulta hän sai sopertaneeksi:
»Kahden tunnin perästä? Täällä? Oletteko varma?»
»Kyllä, kahden tunnin perästä. Heidän piti lähteä Tuileries-palatsista yhdentoista tai puoli kahdentoista tienoissa illalla. Heidän pitäisi olla puolenpäivän aikaan Châlonsissa. Jos matkaan, jonka me juuri kuljimme, pannaan tunti tai puolitoista, ovat he täällä myöhäisintään kello kaksi. Me tilaamme päivällisen. Minä odotan husaarijoukkoa, joka herra de Goguelatin pitäisi tuoda tänne. Me pitkitämme päivällistä mahdollisimman kauan.»
»Oh, herra herttua», keskeytti Léonard, »minun ei ole nälkä».
»Ei se mitään, koettakaa kumminkin ja te voitte syödä.»
»Kyllä koetan, herra herttua.»
»Me siis istumme päivällispöydässä mahdollisimman kauan, jotta meillä olisi jokin veruke jäädä taloon… Ja kas, tuolta husaarit tulevatkin!»
Juuri silloin kuuluikin ulkoa rummun pärinää ja kavionkopsetta.
Samassa astui herra de Goguelat sisälle ja ojensi herttualle markiisi de Bouillén lähettämän paketin.
Tässä käärössä oli kuusi avointa valtakirjaa ja jäljennös kuninkaan varmentamasta päiväkäskystä, joka velvoitti kaikkia armeijan upseereita, minkä arvoisia ja kuinka vanhoja olivatkin, tottelemaan herttua de Choiseulia.
Herttua määräsi heti ratsuille levähdystovin, käski jakaa husaareille leipää ja viiniä ja istuutui itsekin ruokapöytään.
Goguelatin tuomat uutiset eivät olleet iloisia. Matkansa varrella hän oli kaikkialla huomannut tavatonta kiihtymystä. Kokonaisen vuoden ajan oli huhu kuninkaan paosta kierrellyt ei ainoastaan Pariisissa, vaan maaseudullakin ja Sainte-Menehouldiin sekä Varennesiin sijoitetut joukko-osastot olivat synnyttäneet epäluuloja.
Eräässä kylässä maantien varrella oli jo soitettu hätäkelloakin.
Tällaiset uutiset veivät herttualtakin ruokahalun. Istuttuaan pöydässä tunnin ja kellon osoittaessa jo puolta yhtä hän nousi, uskoi osaston johdon herra de Boudetille ja käveli eräälle kummulle, jolta näki maantietä parin kilometrin päähän.
Mutta maantiellä ei näkynyt lähettiä eikä vaunuja. Mutta sitä ei tarvinnut ihmetelläkään. Kuten on mainittu —ja herttua otti huomioon pikku onnettomuudetkin — ei lähettiä odotettukaan ennen yhtä tai puolta kahta eikä kuningasta ennen paolta kahta tai kahta.
Mutta hetket vierivät eikä tielle ilmestynyt mitään, ei ainakaan mitään sellaista, joka olisi muistuttanut odotettuja.
Joka viiden minuutin päästä herttua otti kellonsa ja joka kerta kun hän katsoi kelloaan, sanoi Léonard:
»Voi, he eivät tulekaan! Poloiset isäntäni, poloiset isäntäni, heidän käy huonosti!»
Ja epätoivollaan mies-parka vain kiihdytti herttuan levottomuutta.
Kello tuli puoli kolme, kolme, puoli neljä; ei lähettiä eikä vaunuja kuulunut! Lukija muistanee, että kuningas lähti Châlonsista vasta kello kolmelta.
Mutta herttuan näin odotellessa maantiellä kohtalo valmisteli Pont-de-Sommevellessä tilannetta, jolla oli mitä suurin vaikutus esitettävänämme olevaan murhenäytelmään.
Kohtalo, sanomme sen toistamiseen, oli järjestänyt niin, että kahta päivää aikaisemmin rouva d'Elboeufin maatilalla, joka sijaitsi lähellä Pont-de-Sommevellea, alustalaiset olivat kieltäytyneet suorittamasta laillisia veromaksujaan. Heitä oli uhatta sotilaallisilla toimenpiteillä. Mutta yhdistysjuhla oli jo kantanut hedelmän. Naapurikylien talonpojat olivat luvanneet voimakasta apua rouva d'Elboeufin alustalaisille, jos mainittu uhkaus pantaisiin täytäntöön.
Nähdessään husaarien sijoittuvan Pont-de-Sommevelleen arvelivat talonpojat, että ne olivat tulleet vihamielisin aikein.
Kaupungista toimitettiin pikalähetit naapurikyliin ja kellon kolmea käydessä alkoi hätäkello kumahdella kaikissa lähiseudun kylissä.
Tämän hälyn kuullessaan herttua palasi Pont-de-Sommevelleen. Hänen aliluutnanttinsa Boudet oli hyvin huolestunut.
Alkoi jo kuului uhkaavaa murinaa, joka kohdistui husaareihin, sillä nämä olivat siihen aikaan armeijan vihatuinta väkeä. Talonpojat pommittivat heitä kokkapuhein ja lauloivat ihan heidän nenänsä alla seuraavanlaista viisua:
Tiedetäänhän husaarit, suuret ovat hunsvotit!
Jotkut tietävämmät tai terävänäköisemmät alkoivat sitäpaitsi kuiskailla, etteivät husaarit suinkaan olleet tulleet rankaisemaan rouva d'Elboeufin alustalaisia, vaan olivat saapuneet ottamaan vastaan kuningasta ja kuningatarta.
Sillä välin kello tuli neljä, mutta ei lähettiä eikä uutisia kuulunut.
Herttua päätti viipyä vielä hetken. Mutta hän valjastutti postihevoset vaunujansa eteen, otti Leonardilta jalokivet ja lähetti hänet Varennesiin kehoittaen häntä matkan varrella selostamaan — Sainte-Menehouldissa herra Baudoinsille, Clermontissa herra de Damasille ja Varennesissa herra de Bouillé nuoremmalle — kuinka asiat olivat.
Tyynnyttääkseen joukon kiihtynyttä mielialaa hän selitti, etteivät hän ja husaarit suinkaan olleet täällä, kuten yleisesti luultiin, rouva d'Elboeufin alustalaisia rankaisemassa, vaan että he olivat tulleet ottamaan vastaan ja kuljettamaan mukanaan erään aarteen, jonka sotaministeri oli lähettänyt armeijalle.
Mutta tuo sanaaarre, jolla on kaksinainen merkitys, tyynnytti kiihtymystä yhtäällä, mutta vahvisti epäluuloja toisaalla. Kuningas ja kuningatar olivat hekin aarre ja sitä aarrettapa herttua de Choiseul varmaan odottelikin.
Neljännestunnin perästä herttua ja hänen husaarinsa olivat niin ahtaalla, että hän oivalsi olevan mahdotonta kauempaa pitää puoliaan. Jos kuningas ja kuningatar sattuisivat tulemaan juuri sillä hetkellä, ei hän kykenisi puolustamaan heitä, ei itseään eikä neljääkymmentä husaariaan.
Hänen määräyksensä oli:kuninkaan vaunujen on päästävä kulkemaan esteettömästi.
Hänen suojeluksensa oli muuttanut esteeksi.
Parasta mitä hän voisi tehdä siinäkin tapauksessa, että kuningas tulisi, oli lähteä.
Hänen lähtönsä tekisi kuninkaan matkareitin vapaaksi.
Mutta oli keksittävä jokin veruke lähdön selitykseksi.
Postimestari seisoi viiden- kuudensadan uteliaan joukossa, jotka tarvitsivat vain sanan aloittaakseen vihollisuudet.
Kädet ryntäillä hän katseli kuten muutkin ja seisoi ihan herttuan edessä.
»Hyvä herra», sanoi herttua postimestarille, »tiedättekö, onko lähipäivinä tästä mennyt rahalähetystä Metziin?»
»Tänä aamuna viimeksi», vastasi postimestari, »postivaunut veivät sinne kaksisataatuhatta écua. Kaksi poliisia oli niitä saattamassa.»
»Niinkö?» sanoi herttua, ihmeissään, että sattuma näin tuli hänen avukseen.
»Hitossa!» vakuutti muuan poliisi. »Totta kai se niin on, sillä minä jaRobin olimme niitä saattamassa.»
»Siinä tapauksessa», sanoi herttua ja kääntyi herra de Goguelatiin päin, »sotaministeri onkin näemmä pitänyt parempana sitä lähetystapaa, ja koska meillä siis ei ole täällä mitään tekemistä, voimme lähteä. Hei, husaarit, satuloikaa ratsunne!»
Husaarit, jotka olivat ylen levottomia, eivät parempaa pyytäneetkään.Tuossa tuokiossa hevoset oli satuloitu ja husaarit satulassa.
Joukko järjestyi rivistöksi.
Herttua ratsasti rintaman eteen, silmäili vielä kerran Châlonsin suunnalle ja komensi huoahtaen:
»Huomio, neljä rinnan, eteenpäin, käyden!»
Ja hän poistui rummun päristessä Pont-de-Sommevellestä. Kello löi tällöin puoli kuusi.
Pari sataa askelta kauppalasta herttua poikkesi sivutielle välttääkseenSainte-Menehouldia, jossa mieliala kuului olevan vieläkin kiihtyneempi.
Silloin juuri Isidor de Charny, kannustaen ja suomien hevostaan, jolla hän oli kahdessa tunnissa pyyhkäissyt parikymmentä kilometriä, saapui postitalon pihaan. Toista hevosta hänelle satuloitaessa hän tiedusteli, oliko kauppalassa nähty husaareja. Hänelle vastattiin, että se joukko-osasto oli neljännestunti sitten lähtenyt käymäjalkaa Sainte-Menehouldiin päin. Hän tilasi hevoset ja toivoen tavoittavansa herttuan ja saavansa hänet keskeyttämään matkansa hän ratsasti täyttä neliä vereksellä hevosellaan.
Kuten olemme maininneet, oli herttua poikennut Sainte-Menehoulden tieltä juuri silloin kun varakreivi de Charny saapui postitalon edustalle. Isidor ei siis voinut saavuttaa häntä.