Kuningas tunnetaan
Kymmenen minuuttia Isidor de Charnyn lähdön jälkeen saapuivat kuninkaan vaunut.
Kuten herttua oli ennustanut, oli väkijoukko hajaantunut.
Koska kreivi de Charny tiesi, että Pont-de-Sommevellessä piti ensimmäisen suojelusjoukkueen heitä odottaa, ei hän pitänyt välttämättömänä pysytellä taempana. Hän ratsasti vaununoven kohdalla kiihoittaen postimiehiä, jotka kuin määräyksestä tuntuivat haluavan ajaa vain pikku hölkkää.
Saavuttiin Pont-de-Sommevelleen. Kun ei nähty husaareja eikä herttuaa, kurkottautui kuningas kärsimättömänä vaunuista ulos.
»Taivaan tähden, sire», kuiskasi Charny, »älkää näyttäytykö!
Minä käyn tiedustelemassa.»
Ja hän meni postitaloon.
Viiden minuutin perästä hän palasi. Hän käsitti, mitä oli tapahtunut, ja kertoi kuninkaalle kaikki.
Kuningas oivalsi, että herttua oli poistunut tehdäkseen hänen matkareittinsä vapaaksi.
Nyt oli tärkeintä päästä jatkamaan matkaa ja ehtiä Sainte-Menehouldiin, sillä herttua oli varmaankin vetäytynyt Sainte-Menehouldiin, joten siellä tavattaisiin sekä husaarit että rakuunat.
Lähdön hetkellä Charny ratsasti vaununovelle.
»Mitä kuningatar määrää?» kysyi hän. »Menenkö edellä vai pysyttelenkö perässä?»
»Älkää jättäkö minua», vastasi kuningatar.
Charny kumarsi satulassa ja karautti vaunujen rinnalle.
Sillä välin Isidor teki taivalta käsittämättä, miksi tie oli ihan autio, vaikka se toisin paikoin oli niin suora, että näköala oli esteetön kuuden seitsemän kilometrin päähän.
Huolestuneena hän kannusti ratsuaan ja joudutti matkaa nopeammin kuin milloinkaan tätä ennen. Hän pelkäsi, että Sainte-Menehouldin asukkaat epäilivät Dandoinsin rakuunia niinkuin Pont-de-Sommevellen asukkaat olivat epäilleet herttuan husaareja.
Eikä hän erehtynytkään. Sainte-Memehouldiin saavuttuaan hän teki ensimmäiseksi sen havainnon, että kaduilla liikuskeli huomattavan paljon kansalliskaartilaisia: ensimmäiset kansalliskaartilaiset, jotka oli tavattu sen jälkeen kun Pariisista oli lähdetty.
Koko kaupunki tuntui olevan kuohuksissa ja lähellä sitä kaupunginosaa, jonka kautta Isidor tuli, pärisi rumpu.
Varakreivi viiletti pitkin katuja näennäisesti piittaamatta tästä kohusta, ratsasti yli ison torin ja pysähtyi postitalon edustalle.
Ison torin poikki ratsastaessaan hän huomasi toistakymmentä rakuunaa istumassa eräällä penkillä. Kaikilla oli päässä lipaton lakki.
Muutaman askelen päässä heistä alakerroksen ikkunan pielessä istui markiisi Dandoins. Hänen päässänsä oli lipaton lakki ja kädessä ratsuraippa.
Isidor sivuutti heidät pysähtymättä, näköjään heitä edes huomaamatta. Hän oletti, että herra Dandoinsin piti tietää, minkälaisessa asussa kuninkaan lähetit kulkevat, ja siis tuntea hänetkin, eikä pitänyt tarpeellisena esittäytyä.
Muuan noin kahdeksankolmatta vuoden ikäinen mies, jonka tukka oli leikattu Tiituksen malliin, kuten sen ajan isänmaanystävillä oli tapana, ja jonka poskiparta ulottui leuan alle kehystäen siten koko kasvot, seisoi postitalon pääoven kynnyksellä aamunuttuun pukeutuneena.
Isidor katseli ympärilleen kuin etsien ketä puhuttelisi.
»Mitä haluatte, herra?» kysyi mustapartainen nuorukainen.
»Haluan puhutella postimestaria», vastasi Isidor.
»Postimestari ei ole juuri nyt tavattavissa, herra, mutta minä olen hänen poikansa, Jean-Baptiste Drouet… Jos minä kelpaan, niin puhukaa.»
Nuori mies korosti sanoja Jean-Baptiste Drouet, ikäänkuin aavistaen, että nämä sanat tai oikeammin tämä nimi saisi historiassa kohtalokkaan kuuluisuuden.
»Minä haluan kuusi hevosta kaksille ajoneuvoille, jotka tulevat perässäni.»
Drouet nyökkäsi merkiksi, että lähetti saisi mitä halusi, astui pihalle ja huusi:
»Hei, kyytimiehet, kuusi hevosta kaksia ajoneuvoja varten ja ratsu lähetille!»
Markiisi Dandoins riensi nyt paikalle.
»Herra», sanoi hän Isidorille, »te ratsastatte kuninkaan vaunujen edellä vai kuinka?»
»Niin teen, herra, ja minua kummastuttaa, kun näen teillä ja miehillänne lipattomat lakit päässä.»
»Meille ei ole ilmoitettu asiasta, hyvä herra. Täällä alkaa muuten näyttää perin uhkaavalta, miehiäni yllytetään kapinaan. Mitä on tehtävä?»
»Kun kuningas pian sivuuttaa tämän paikan, suojelkaa hänen vaunujaan, toimikaa olosuhteitten mukaan, lähtekää puoli tuntia kuninkaallisen perheen lähdön jälkeen ja muodostakaa saattojoukkue…»
Sitten hän keskeytti lauseensa ja kuiskasi:
»Vaiti, meitä vakoillaan, on ehkä kuultukin, mitä sanoimme. Menkää miestenne luokse ja koettakaa pitää heidät kurissa.»
Drouet oli tosiaankin ilmestynyt keittiön ovelle. Keskustelu oli näet tapahtunut keittiön puolella.
Markiisi Dandoins poistui.
Samalla hetkellä kuului ruoskanläiskettä, kuninkaan vaunut tulivat, kulkivat yli torin ja pysähtyivät postitalon eteen.
Melu houkutteli paljon uteliaita vaunujen ympärille.
Dandoins, joka piti tärkeänä selittää kuninkaalle, miksi hän ja hänen miehensä olivat sivilipuvuissa eivätkä sotilasasussa, kiiruhti vaununoven eteen ja esitti kunnioittavin elein, lakki kädessä, anteeksipyyntönsä kuninkaalle ja kuninkaalliselle perheelle.
Hänelle vastatessaan kuningas kurkisti moneen otteeseen ikkunasta ulos.
Isidor seisoi jalka jalustimessa lähellä Drouetia, joka katseli vaunuja hyvin tarkkaavasti. Edellisenä vuonna hän oli käynyt yhdistysjuhlassa ja nähnyt kuninkaan. Hän luuli nyt tuntevansa hänet.
Aamulla hän oli saanut isohkon määrän assignaatteja ja tutkinut kuninkaan kuvalla leimattua seteliä erikseen todetakseen, että ne olivat oikeita. Kuninkaan kuva oli juurtunut hänen muistiinsa ja oli nyt huutavinaan hänelle: »Katselemasi mies on kuningas!»
Hän otti taskustaan assignaatin, vertasi alkuperää assignaatissa olevaan kuvaan ja mutisi:
»Totisesti se on hän!»
Isidor kiersi vaunujen toiselle puolelle. Hänen veljensä peitti ruumiillaan sen ikkunan, jonka takana kuningatar istui.
»Kuningas on tunnettu», sanoi Isidor. »Kiirehdi lähtöä ja pidä tarkoin silmällä tuota isoa tummaveristä poikaa. Hän on postimestarin poika, hän juuri on tuntenut kuninkaan. Hänen nimensä on Jean-Baptiste Drouet.»
»Hyvä on», sanoi Oliver. »Olen varuillani. Lähde!»
Isidor karautti matkalle tilaamaan Clermontista hevoset.
Tuskin hän oli ehtinyt kaupungista ulos, kun postimiehet, joita de Malden ja de Valory olivat voimiensa mukaan auttaneet ja joille oli luvattu runsaat juomarahat, saivat hevoset valjaisiin ja vaunut lähtivät täyttä neliä postitalon pihasta.
Kreivi ei ollut päästänyt Drouetia näkyvistään.
Drouet ei ollut liikahtanutkaan, olihan vain kuiskannut pari sanaa tallirengille.
Charny lähestyi häntä.
»Herra», sanoi hän, »eikö minulle ollut tilattu hevosta?»
»Oli kyllä, herra», vastasi Drouet, »mutta ei ole yhtään vapaata hevosta».
»Mitä, eikö ole hevosia?» huudahti kreivi. »Entä tuo hevonen, jota paraikaa satuloidaan pihassa, herra?»
»Se on minun.»
»Ettekö voi luovuttaa sitä minun käytettäväkseni? Minä maksan mitä vaaditaan.»
»Mahdotonta, herra. Alkaa olla jo myöhä ja minun on tehtävä vielä tänään pitkä matka.»
Enempi inttely olisi herättänyt epäluuloja; yrittää ottaa hevonen väkivalloin olisi paljastanut totuuden.
Charny keksi toisen keinon, jolla asia oli järjestettävissä.
Hän meni Dandoinsin luokse, joka yhä silmäili kuninkaan vaunuja, kunnes nämä katosivat kadunkulman taa.
Dandoins tunsi käsivarttansa kosketettavan.
Hän kääntyi.
»Vaiti», varoitti Charny, »minä tässä, kreivi de Charny. Postitalossa ei ole enää hevosta minulle. Käskekää jonkun rakuunan luovuttaa hevosensa minulle. Minun täytyy seurata kuningasta ja kuningatarta! Sillä vain minä tiedän, mihin herttua de Choiseul on järjestänyt hevosten vaihdon ja ellen minä ole paikalla, täytyy kuninkaan jäädä Varennesiin.»
»Kreivi», vastasi Dandoins, »en anna teille rakuunani hevosta, vaan annan teille omani».
»Hyväksyn. Kuninkaan ja kuninkaallisen perheen pelastus on nyt mitättömänkin tapahtuman varassa. Mitä parempi ratsu, sitä paremmat mahdollisuudet onnistua.»
Ja molemmat miehet siirtyivät kadulle markiisi Dandoinsin asunnolle päin.
Ennenkuin poistui antoi Charny majoitusmestarin tehtäväksi pitää silmällä Drouetin puuhia.
Pahaksi onneksi markiisin asunto oli viidensadan askelen päässä torilta. Kuluisi ainakin neljännestunti, ennenkuin molemmat hevoset saataisiin satuloiduiksi. Sanomme molemmat hevoset, sillä Dandoinskin aikoi nousta satulaan ja kuninkaalta saamiensa ohjeitten mukaan pysytellä miehineen vaunujen takana jälkijoukkona.
Äkkiä Charny oli kuulevinaan kovaa meteliä, johon sekaantui huutoja:»Kuningas, kuningatar!»
Hän kiiruhti talosta ja kehoitti Dandoinsia toimittamaan hänen hevosensa torille.
Koko kaupunki oli tosiaankin kuohuksissa. Tuskin Dandoins ja de Charny olivat poistuneet torilta, kun Drouet, joka tuntui odotelleen vain tätä hetkeä paljastaakseen salaisuutensa, alkoi huutaa:
»Vaunut, jotka äsken lähtivät, ovat kuninkaan vaunut! Kuningas, kuningatar ja Ranskan lapset ovat niissä vaunuissa!»
Hän hyppäsi ratsunsa selkään.
Monet hänen ystävistään koettivat pidättää häntä.
»Minne menet? Mitä aiot tehdä? Mikä on suunnitelmasi?» Hän vastasi heille hiljaa:
»Eversti ja rakuunaosasto ovat täällä. Oli mahdotonta vangita kuningas ilman veristä yhteentörmäystä, joka olisi voinut päättyä meille huonosti. Mitä en voinut täällä tehdä, sen teen Clermontissa. Pidättäkää rakuunat, siinä kaikki mitä pyydän teitä tekemään.»
Ja hän karautti hevosensa laukkaan ja suuntasi kulkunsa kuninkaan jälkeen.
Silloin juuri alkoi levitä huhu, että kuningas ja kuningatar olivat äsken lähteneissä vaunuissa, ja alkoivat huudot, jotka Charny oli kuullut.
Nämä huudot houkuttelivat paikalle pormestarin ja kaupunginvaltuuston jäsenet. Pormestari komensi rakuunat kasarmiin, koska kello oli jo lyönyt kahdeksan.
Charny oli kuullut kaikki: kuningas oli tunnettu, Drouet oli lähtenyt.Hän polkaisi kärsimättömänä jalkaansa.
Silloin Dandoins tuli häntä kohden.
»Hevoset, hevoset!» vaati Charny heti kun näki hänen tulevan.
»Ne tuodaan heti», vastasi Dandoins.
»Oletteko pannut pistoolit ratsuni satulalaukkuun?»
»Olen.»
»Ovatko ne kunnossa?»
»Minä itse panostin ne.»
»Hyvä. Kaikki riippuu nyt hevosenne nopeudesta. Minun täytyy tavoittaa muuan mies, jolla on neljännestunnin etumatka, ja minun täytyy surmata hänet.»
»Mitä, surmata hänet?»
»Niin, ellen surmaa häntä, on kaikki hukassa!»
»Hitossa! Menkäämme hevosia vastaan.»
»Älkää huolehtiko minusta. Pitäkää huoli miehistänne, joita yllytetään kapinaan… Näettehän, että pormestari pitää heille puhetta. Ei teilläkään ole aikaa tuhlata, rientäkää!»
Palvelija talutti paikalle kaksi hevosta. Charny hyppäsi sen selkään, joka oli häntä lähinnä, tempasi suitset palvelijan käsistä, iski kannuksilla ja painautui nuolen nopeasti Drouetin jäljille tajuamatta tarkoin Dandoinsin hänen peräänsä huutamien sanojen tarkoitusta.
Nämä sanat, jotka tuuli vei mennessään, olivat kuitenkin hyvin tärkeät:
»Olette ottanut minun hevoseni omanne asemasta», oli Dandoins huutanut, »eivätkä pistoolit ole panostetut!»
Pahoja enteitä
Sillä välin kuninkaan vaunut kiitivät Sainte-Menehouldin ja Clermontin välisellä tiellä. Isidor ratsasti täyttä laukkaa edellä.
Päivä alkoi hämärtyä: kello oli lyönyt kahdeksan ja vaunut painuivatArgonnen metsään, joka reunusti maantietä molemmin puolin.
Charny ei ollut saanut tilaisuutta puhua kuningattarelle siitä vastoinkäymisestä, joka pakotti hänet jäämään kaupunkiin, sillä kuninkaalliset vaunut olivat lähteneet, ennenkuin Drouet oli vastannut hänelle, ettei tallissa ollut hevosia.
Kaupungista lähdettäessä kuningatar huomasi, ettei hänen ratsumiehensä ajanutkaan enää vaununoven kohdalla, mutta ei käynyt päinsä hidastuttaa kulkua eikä kysellä ajomiehiltä.
Ainakin kymmenesti hän kurottautui ulos ja silmäili taakseen, muttei nähnyt mitään.
Kerran sentään hän oli huomaavinaan kaukana nelistävän ratsun, mutta tuo ratsastaja alkoi pian peittyä yön sakenevaan varjoon.
Tällä välin — sillä selittääksemme ja valaistuksemme tämän kaamean matkan vaiheita ja kaikkia yksityiskohtia meidän täytyy ehtimiseen siirtyä henkilöstä toiseen — tällä välin, toisin sanoin, Isidorin ratsastaessa lähettinä puolitoista kilometriä edellä, vaunujen kiitäessä Sainte-Menehouldin ja Clermontin välisellä tiellä ja painuessa Argonnen metsään, Drouetin rientäessä vaunujen jälkeen ja Charnyn yrittäessä tavoittaa Drouetia markiisi Dandoins ratsasti miestensä luo ja soitatti lähtömerkin.
Mutta kun sotamiehet yrittivät lähteä, olivat kadut niin täynnä väkeä, etteivät hevoset voineet astua askeltakaan…
Tämän joukon keskellä oli kolmesataa kansalliskaartilaista sotilastamineissa ja pyssy kädessä.
Yrittää taistelua — ja siitä olisi tullut tiukka — olisi merkinnyt kuninkaan tuhoa.
Parempi oli jäädä ja siten sitoa tuon joukon voimat. Dandoins alkoi neuvotella joukon kanssa, kysyi johtajilta, mitä he tahtoivat ja halusivat ja mitä tämä uhkaava mielenosoitus oikeastaan tarkoitti. Sillä välin kuningas ehtisi Clermontiin ja tapaisi siellä Damasin ja tämän sataneljäkymmentä rakuunaa.
Jos markiisi Dandoinsilla olisi ollut, kuten herra Damasilla, sataneljäkymmentä miestä, olisi hän jotakin uskaltanut, mutta hänellä oli vain kolmekymmentä. Mitä kolmellakymmenellä rakuunalla tekee kolmea- tai neljäätuhatta vastaan?
Neuvotella, siinä kaikki mitä hän voi tehdä — ja sen hän tekikin, kuten olemme sanoneet.
Kello oli puoli kymmenen, kun kuninkaan vaunut, jotka olivat vain satakunta askelta Isidorin jäljessä — niin nopeasti olivat postimiehet ajaneet — saapuivat Clermontiin. Tunnissa viidessätoista minuutissa ne olivat kulkeneet tämän välin, jota on parikymmentä kilometriä.
Tämä nopeus selitti kuningattarelle Charnyn viipymisen.
Hän liittyisi joukkoon seuraavassa vaihtopaikassa.
Kaupungin ulkopuolella herra de Damas odotteli kuninkaan vaunuja. Léonard oli ilmoittanut hänelle kaikki. Hän tunsi lähetin liveripuvun ja pysähdytti Isidorin.
»Anteeksi, herra», sanoi hän, »olette varmaankin kuninkaan lähetti?»
»Ja te, herra», kysyi Isidor, »olette kai kreivi Charles de Damas?»
»Niin olen.»
»No niin, hyvä herra, minä olen tosiaankin kuninkaan lähetti. Kootkaa rakuunanne ja saattakaa hänen majesteettinsa vaunuja.»
»Herra», vastasi kreivi, »ilmassa puhaltaa kapinanhenki, joka peloittaa minua. Minun täytyy tunnustaa teille, etten voi vastata miehistäni, jos he tuntevat kuninkaan. Kaikki mitä voin luvata on, että vaunujen lähdettyä pysyttelen niiden jäljessä ja suljen tien.»
»Tehkää parhaanne, herra kreivi», sanoi Isidor. »Tuossa on kuningas.»
Ja hän osoitti pimeästä esiin sukeltautuvia vaunuja, joiden kulkusuunnan voi nähdä hevosenkengistä singonneitten säkenien mukaan.
Isidorin tehtävänä oli rientää eteenpäin tilaamaan toiset hevoset.
Viittä minuuttia myöhemmin hän pysähtyi postitalon edustalle.
Melkein samaan aikaan kuin hän saapuivat paikalle de Damas ja viisi kuusi rakuunaa.
Ja sitten kuninkaan vaunut.
Vaunut seurasivat Isidoria niin nopeasti, ettei tämä ehtinyt hypätä edes satulasta, ennenkuin ne jo olivat perillä. Vaikkeivät nämä vaunut olleetkaan loistovaunut, olivat ne silti niin komeat, että joukko uteliaita alkoi kerääntyä postitalon edustalle.
Herra de Damas pysytteli vaununoven kohdalla ilmaisematta eleelläkään, että hän tunsi kuuluisat matkustajat.
Mutta kuningas ja kuningatar eivät malttaneet olla ryhtymättä tiedusteluihin.
Omalla tahollaan kuningas teki merkin de Damasille.
Kuningatar puolestaan viittasi Isidoria tulemaan lähemmäksi.
»Oletteko herra de Damas?» kysyi kuningas.
»Olen, sire.»
»Mikseivät rakuunanne ole aseissa?»
»Sire, teidän majesteettinne on myöhästynyt viisi tuntia. Osasto on ollut satulassa kello neljästä saakka. Minä olen koettanut pitkittää aikaa niin paljon kuin mahdollista, mutta kaupunki on alkanut liikehtiä ja omat miehenikin ovat tehneet huolestuttavia johtopäätöksiä. Jos syntyy rauhattomuuksia ennen teidän majesteettinne lähtöä, alkaa hätäkello soida ja tie suljetaan. Olen pidättänyt satulassa vain toistakymmentä miestä ja loput olen sijoittanut majapaikkoihin. Mutta merkkitorvet olen säilyttänyt huostassani, joten voin soittaa miehet ratsuille heti kun tarvitaan. Ja kuten teidän majesteettinne näkee, on kaikki tällä hetkellä niin hyvin kuin olla saattaa, koska tie on vapaa.»
»Oikein hyvin, herra», sanoi kuningas, »olette toiminut järkevästi. Kun minä olen lähtenyt, soitattakaa tekin lähtömerkki ja seuratkaa ajoneuvojani puolentoista kilometrin päässä.»
»Sire», virkkoi kuningatar, »haluatteko kuulla, mitä herra Isidor deCharnylla on sanottavaa.»
»Mitä hänellä siis on sanottavaa?» kysyi kuningas hieman kärsimättömästi.
»Sire, hän sanoo, että Sainte-Manehouldin postimestarin poika on tuntenut teidät. Herra de Charny on asiasta varma, sillä hän näki sen nuoren miehen, assignaatti kädessä, vertailevan setelissä olevaa kuvaanne teihin. Kreivi de Charny on jäänyt Sainte-Menehouldiin ja tällä hetkellä tapahtuu varmaankin jotakin vakavaa, koska emme ole vielä nähneet kreiviä.»
»Jos meidät on tunnettu, sitä suurempi syy pitää kiirettä, madame.Herra Isidor, hoputtakaa postimiehiä ja ratsastakaa edelle.»
Isidorin hevonen oli valmis. Nuori mies hyppäsi satulaan ja huusi postimiehille:
»Varennesiin!»
Molemmat henkivartijat huusivat istuimiltaan:
»Varennesiin!»
Herra de Damas väistyi syrjään tervehtien kuningasta kunnioittavasti.Postimiehet hoputtivat hevoset juoksuun.
Vaunut lähtivät liikkeelle kuin väläys ja poistuivat paikalta salamannopeasti.
Kaupungin ulkopuolella niitä vastaan tuli muuan ratsuväen kersantti, joka oli menossa kaupunkiin.
Herra de Damas tuumi hetken lähteä saattamaan kuninkaan vaunuja niiden muutamien miesten kanssa, jotka hänellä oli käytettävänään. Mutta kuningas oli antanut hänelle ihan päinvastaiset ohjeet, ja hän arveli olevansa velvollinen noudattamaan näitä ohjeita, varsinkin kun kaupungissa tuntui syntyvän jonkunlaista hälinää. Asukkaita juoksi talosta taloon, ikkunoita aukoiltiin, niistä kurkisteltiin ulos ja valoja sytyteltiin. Pahimmin kuitenkin de Damas pelkäsi hätäkelloa ja kiirehti sen vuoksi vartioimaan kirkonovea.
Sitäpaitsi hän odotti herra Dandoinsin saapuvan millä hetkellä tahansa ja tuovan kolmekymmentä miestä lisäväkeä.
Sitten kaupunki tuntui tyyntyvän. Neljännestunnin kuluttua de Damas palasi torille. Siellä hän tapasi joukkuepäällikkönsä, herra de Noirvillen. Hän antoi tälle lähtöä koskevat ohjeet ja kehoitti tätä komentamaan miehet aseihin.
Tällöin tultiin de Damasille ilmoittamaan, että muuan Dandoinsin lähettämä aliupseeri odotti häntä hänen asunnossaan.
Aliupseeri ilmoitti hänelle, ettei herra Dandoinsia eikä hänen rakuunoitaan kannattanut odottaa, sillä Sainte-Menehouldin asukkaiden vaatimuksesta olivat viranomaiset pidättäneet herra Dandoinsin. Sanantuoja lisäsi — sen de Damas jo tiesikin — että Drouet oli karauttanut kuninkaan vaunujen jälkeen, muttei liene niitä tavoittanut, koskapa häntä ei ollut nähty Clermontissa.
Herra de Damas oli paraikaa kuuntelemassa näitä kuninkaallisen rykmentin aliupseerin tiedonantoja, kun tultiin ilmoittamaan Lauzunin joukko-osaston lähetti.
Tämän viestintuojan oli lähettänyt herra de Rohrig, joka herrojen de Bouillé nuoremman ja de Raigecourtin kanssa oli Varennesiin sijoitettujen joukkojen päällikkö. Kun tunnit olivat vierineet eikä ketään ollut tullut, olivat nuo kelpo aatelismiehet käyneet levottomiksi ja lähettäneet de Damasilta tiedustelemaan, tiesikö tämä mitään kuninkaasta.
»Minkälaisessa kunnossa oli Varennesiin sijoitettu joukko lähtiessänne?» kysyi de Damas ensitöikseen.
»Ihan rauhallinen», vastasi lähetti.
»Missä husaarit ovat?»
»Kasarmissa valmiiksi satuloituine ratsuineen.»
»Ettekö tavannut tänne tullessanne vaunuja?»
»Kyllä, vastaani tulivat neljän hevoset vetämät vaunut ja kahden vetämät kääsit.»
»Niistä vaunuista juuri te olette tullut kuulemaan uutisia. Kaikki on hyvin», lopetti de Damas keskustelun.
Tämän jälkeen hän meni asuntoonsa ja antoi määräyksen, että miehet oli hälytettävä satulaan.
Hän valmistui seuraamaan kuningasta ja puolustamaan häntä Varennesissa, jos tarvis vaati.
Viittä minuuttia myöhemmin merkkitorvet soivat.
Kaikki oli siis hyvällä tolalla, ellei ottanut lukuun sitä vastoinkäymistä, joka pidätti Sainte-Menehouldiin Dandoinsin ja hänen kolmekymmentä miestänsä.
Mutta sadallaneljälläkymmenellä rakuunallaan de Damas arveli selviytyvänsä, vaikkei hänellä tätä lisäapua olisikaan.
Palatkaamme kuninkaan vaunuihin, jotka Clermontista lähdettyään eivät menneetkään suoraan Verdunin suunnalle, vaan poikkesivat vasemmalle, Varennesin tielle.
Olemme jo varemmin kuvailleet Varennesin maantieteellistä asemaa. Kaupungissa oli kaksi osaa: ylä- ja alakaupunki. On myöskin jo mainittu, että hevoset oli päätetty vaihtaa kaupungin laidassa, Dunin taholla. Sinne päästäkseen täytyi poiketa tielle, joka vei sillalle, kulkea tämän sillan yli ja sen keskellä olevan vahtitornin holvin alitse. Sitten vasta pääsi herttua de Choiseulin valitsemalle vaihtopaikalle, jonka lähettyvillä herrojen de Bouillén ja de Raigecourtin tuli joukkoineen odotella. Herra de Rohrigille, nuorelle kaksikymmenvuotiaalle upseerille, ei ollut mainittu tehtävän oikeaa laatua, ja hän luulikin tulleensa paikalle saattamaan armeijalle menevää rahalähetystä.
Tältä vaikealta kohdalta piti Charnyn, kuten muistettaneen, ohjata kuninkaan vaunut läpi kaupungin katusokkelon. Sitä varten oli Charny oleskellut Varennesissa pari viikkoa, oli tutkinut ja penkonut kaikki paikat: ei ainoastaan patsasta, jota hän ei tuntisi, ei ainoatakaan kujaa, jolla hän ei osaisi kulkea.
Valitettavasti Charny ei ollut nyt paikalla!
Kuningatar olikin kaksin verroin huolestunut. Koska Charny ei tällaisessa tilanteessa ollut paikalla, merkitsi se, että hänelle oli sattunut jokin vakava onnettomuus!
Varennesia lähestyttäessä kuningaskin tuli levottomaksi. Charnyyn luottaen hän ei ollut edes ottanut mukaansa kaupungin asemakarttaa.
Ja yö oli pilkko pimeä, vain tähtien valaisema. Sellaisena yönä voi helposti eksyä tutuillakin tienoilla, saati oudon kaupungin katusokkelossa.
Charnyn antamien ohjeitten mukaan Isidorin oli pysäytettävä vaunut kaupungin ulkopuolelle.
Siellä hänen veljensä liittyisi heihin ja ryhtyisi opastamaan pakolaisjoukkoa.
Mutta kuten kuningatar, oli Isidorkin huolissaan veljensä viipymisestä, kenties huolestuneempikin kuin kuningatar. Ainoa toivo oli siinä otaksumassa, että de Bouillé tai de Raigecourt kyllästyisivät odotukseensa, lähtisivät kuningasta vastaan ja odottelisivat kaupungin ulkopuolella.
Koska he olivat olleet kaupungissa jo kaksi päivää, tuntisivat he kai jo paikan ja voisivat ruveta oppaiksi.
Kun hän siis ehti eräälle kunnaalle ja näki jonkun harvan tulen tuikkivan kaupungissa, pysähtyi hän, silmäili ympärilleen ja koetti katseellaan lävistää ympäröivän säkkipimeän.
Hän ei nähnyt mitään.
Sitten hän mainitsi de Bouillén ja de Raigecourtin nimet, ensin hiljaa, sitten lujemmin ja lopulta huutaen.
Kukaan ei vastannut.
Kuului vain vaunujen kolina, kun ne puolentoista kilometrin päässä vierivät etäisen ukonjymyn lailla ja tulivat yhä lähemmäksi.
Silloin Isidor keksi hyvän ajatuksen. Herrat de Bouillé ja de Raigecourt olivat kenties kätkeytyneet metsään, joka reunusti tien vasenta laitaa.
Hän tunkeutui metsään ja tutki tarkoin koko reuna-alueen. Ei ketään.
Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa ja hän odotti.
Viiden minuutin perästä vaunut tulivat paikalle.
Kuningas ja kuningatar kurkistivat ulos kumpikin omalta puoleltaan.
Molemmat kysyivät miltei yhtaikaa:
»Ettekö ole nähnyt kreivi de Charnyta?»
»Sire», vastasi Isidor, »en ole nähnyt häntä. Koska hän ei ole täällä, on hän varmaankin joutunut jonkin vakavan onnettomuuden uhriksi ajaessaan takaa sitä Drouet-lurjusta.»
Kuningatar voihkaisi.
»Mitä nyt teemme?» sanoi kuningas.
Sitten hän kysyi molemmilta henkivartijoilta, jotka olivat hypänneet maahan:
»Tunnetteko te kaupungin, herrat?»
Kumpikaan ei tuntenut ja vastaus oli kieltävä.
»Sire», virkkoi Isidor, »kaikki näyttää hiljaiselta ja rauhalliselta. Jos teidän majesteettinne suvaitsee odottaa täällä, niin menen kaupunkiin ja koetan saada käsiini herrat de Bouillén ja de Raigecourtin tai ottaa selville herttua de Choiseulin valitseman pysähdyspaikan. Teidän majesteettinne ei kai muista sen majapaikan nimeä, missä hevosten pitäisi odottaa?»
»Ah, en muista», sanoi kuningas. »Olen tiennyt, mutta unohtanut. Kuinka tahansa, menkää kuitenkin. Sillaikaa me koetamme saada täältä jotakin selville.»
Isidor suuntasi kulkunsa alakaupunkiin päin ja katosi pian ensimmäisten rakennusten taakse.
Jean-Baptiste Drouet
Kuninkaan sanat: »Sillaikaa me koetamme saada täältä jotakin selville» johtuivat siitä, että hän oli huomannut lähellä pari kolme asumusta, jotka tien oikealla laidalla olivat kuin yläkaupungin vartijoina.
Lähinnä sijaitsevan rakennuksen ovi oli auennut molempien ajoneuvojen kolisten tullessa paikalle ja raollaan lengottavan oven takaa näkyi valon tuike.
Kuningatar astui vaunuista ja lähti de Maldenin käsivarteen nojaten asunnolle päin.
Mutta kun he tulivat lähemmäksi, sulkeutui ovi.
Muttei kuitenkaan niin nopeasti, ettei de Malden, joka oli huomannut isännän melko epäystävälliset aikeet, olisi ehtinyt syöksähtää ovelle ja tarttua ripaan, ennenkuin lukonkieli pääsi painumaan koloonsa.
Nuoren miehen painaessa ovi aukeni, vaikka sitä yhä yritettiin työntää kiinni.
Oven takana ja koettaen sitä sulkea seisoi muuan viisissäkymmenissä oleva mies, paljain säärin, yllä aamunuttu ja jalassa tossut.
Käsittää helposti, että aamunuttuinen mies oli aika lailla kummissaan, kun hänet näin työnnettiin omaan taloonsa ja kun hänen oveaan painoi auki muuan tuntematon mies, jonka takana seisoi naishenkilö.
Aamunuttuinen mies loi pikaisen silmäyksen kuningattareen, jonka kasvoja valaisi miehen kädessä oleva kynttilä, ja hän säpsähti.
»Mitä tahdotte, herra?» kysyi hän de Maldenilta.
»Herra», vastasi henkivartija, »me emme tunne Varennesia ja pyydämme teitä opastamaan meitä Stenayn tielle».
»Jos sen teen», sanoi tuntematon, »ja jos saadaan tietää minun neuvoneen teitä, olen hukassa».
»Oh, hyvä herra», sanoi henkivartija, »teille ei koidu mitään vaaraa, vaikka teettekin meille sen palveluksen, te olette kyllin kohtelias auttaaksenne naista, joka on vaarallisessa asemassa».
»Herra», vastasi aamunuttuinen, »henkilö, joka seisoo takananne, ei ole nainen».
Ja hän kuiskasi de Maldenin korvaan:
»Hän on kuningatar.»
»Mitä te sanotte, herra!»
»Tunnen hänet.»
Kuningatar, joka oli kuullut tai arvannut miehen sanat, veti deMaldenin syrjään.
»Ennenkuin menemme pitemmälle», sanoi hän, »menkää ilmoittamaan kuninkaalle, että minut on tunnettu».
Parissa sekunnissa de Malden oli täyttänyt tämän tehtävän.
»No hyvä», virkkoi kuningas, »pyytäkää sitä miestä tulemaan puheilleni».
Herra de Malden palasi. Arvellen olevan turhaa enää teeskennellä hän sanoi:
»Kuningas haluaa puhutella teitä, herra.»
Mies huokasi, heitti tossut jalastaan ja riensi vaununovelle paljain jaloin välttääkseen aiheuttamasta pienintäkään melua.
»Nimenne, herra?» tiukkasi kuningas.
»Herra de Préfontaine, sire», vastasi mies empien.
»Arvonne?»
»Olen ratsuväen majuri ja Saint-Louisin kuninkaallisen ritarikunnan ritari.»
»Majurina ja Saint-Louisin ritarina, herra, olette vannonut minulle kaksinkertaisen uskollisuudenvalan. Velvollisuutenne on siis auttaa minua nykyisessä pulassani.»
»Niinpä kai», sopersi toinen. »Mutta minä rukoilen teidän majesteettianne kiiruhtamaan. Joku voisi nähdä minut.»
»Entä sitten, herra», tokaisi de Malden, »vaikkapa teidät nähtäisiinkin. Teillä ei ole milloinkaan parempaa tilaisuutta kuin nyt täyttää velvollisuuttanne.»
Majuri, joka ei tuntunut olevan laisinkaan samaa mieltä, voihkaisi.
Kuningatar kohautti säälivästi olkapäitään ja polkaisi jalkaansa kärsimättömänä.
Kuningas teki hänelle merkin ja sanoi sitten majurille:
»Herra, oletteko sattumalta kuullut, että kaupungissa olisi varattu hevoset eräitä vaunuja varten, jotka kulkisivat tästä ohi, ja oletteko nähnyt husaareja, jotka eilisestä saakka ovat majoittuneet kaupunkiin?»
»Olen kyllä, sire. Hevoset ja husaarit ovat kaupungin toisella laidalla. Hevoset Grand-Monarquen hotellissa, husaarit luultavasti kasarmissa.»
»Kiitos, herra. Nyt voitte mennä. Kukaan ei ole nähnyt teitä eikä teille siis koidu ikävyyksiä.»
»Sire!»
Välittämättä majurista enempää kuningas ojensi kätensä kuningattarelle, jotta tämä nousisi vaunuihin, ja sanoi ohjeita, odotteleville henkivartijoille:
»Paikoillenne, herrat, ja käskekää ajaa Grand-Monarquen hotelliin!»
Upseerit hypähtivät istuimelleen ja huusivat postimiehille:
»Grand-Monarquen hotelliin!»
Mutta samassa silmänräpäyksessä sukelsi metsästä esiin, kuin mikäkin haamuolento, ratsastaja ja pysähtyi keskelle maantietä.
»Ajomiehet, ei askeltakaan!» huusi ratsastaja.
»Miksei?» kummastelivat miehet.
»Koska te kuljetatte pakenevaa kuningasta. Mutta kansan nimessä minä käsken teidän pysyä alallanne.»
Postimiehet, jotka olivat juuri aikoneet panna ajoneuvot liikkeelle, herkesivät yrityksestään ja mutisivat:
»Kuningas!»
Ludvig XVI älysi, että hetki oli ratkaiseva.
»Kuka olette, herra», huusi hän, »antamaan täällä käskyjä?»
»Olen vain tavallinen kansalainen, mutta minä edustan lakia ja puhun kansan nimessä. Postimiehet, ei askeltakaan, sanon vielä kerran! Te tunnette minut: olen Jean-Baptiste Drouet, Sainte-Menehouldin postimestarin poika.»
»Haa, roisto!» kiljahtivat molemmat henkivartijat, hyppäsivät maahan ja tarttuivat metsästyspuukkoihinsa: »Sinäkö se oletkin!»
Mutta vilauksessa katosi Drouet alakaupungin katusokkeloon.
»Voi, Charny, Charny», mutisi kuningatar, »kuinka hänen on käynyt…?»
Ja hän vaipui vaunujen pohjalle melkein piittaamatta enää, mitä tapahtuisi.
Kuinka oli Charnyn käynyt ja kuinka hän oli päästänyt Drouetin käsistään?
Kohtalon oikku, yhä!
Dandoinsin hevonen oli hyvä juoksija, mutta Drouetilla oli parinkymmenen minuutin etumatka.
Tämä etumatka oli tasoitettava.
Charny painoi kannukset hevosen kupeihin, ratsu kavahti takajaloilleen, pärskähti ja syöksyi vinhaan neliin.
Drouet puolestaan, vaikkei tiennytkään, että häntä ajettiin takaa, kannusti hevostaan voimiensa mukaan.
Mutta Drouetilla oli postikoni, Charnylla ratsuhevonen.
Viiden kilometrin päässä Charny oli tasoittanut välimatkaa kolmanneksella.
Silloin Drouet huomasi, että häntä ajettiin takaa, ja jännitti kaikki voimansa välttääkseen vainoojaansa.
Jälleen viiden kilometrin taival ja Charny oli tasoittanut välimatkaa entisessä suhteessa. Drouet kääntyi yhä useammin katsomaan taaksensa ja hänen levottomuutensa yltyi hetki hetkeltä.
Drouetin lähtö oli tullut niin äkkiä, ettei hän ollut huomannut ottaa aseita mukaansa.
Nuori isänmaanystävä ei pelännyt kuolemaa — sen hän todisti vähäistä myöhemmin — mutta hän pelkäsi, että hänen matkansa keskeytyisi, hän pelkäsi kuninkaan pääsevän pakoon, hän pelkäsi, että hänen käsistään livahtaisi tämä kohtalon suoma tilaisuus tehdä nimensä ikiajoiksi kuuluisaksi.
Hänen oli ratsastettava vielä kymmenen kilometriä ehtiäkseenClermontiin, mutta sitä ennen hänet todennäköisesti tavoitettaisiin.
Mutta hänen urheuttaan kannusti se, että hän vainusi edessään kuninkaan vaunut.
Sanomme: vainusi, sillä kello oli suunnilleen puoli kymmenen, ja vaikka päivä olikin vuoden pisimpiä, alkoi hämärä jo tuntua.
Drouet kannusti hevostaan yhä tiheämmin ja käytti ruoskaansa yhä vinhemmin.
Hän oli nyt puolenviidettä kilometrin päässä Clermontista, mutta Charny oli vain kahdensadan askelen päässä hänestä.
Drouet tiesi, ettei Varennesissa ollut postiasemaa, joten kuningas varmaankin lähtisi Clermontista Verduniin.
Drouet alkoi jo häätyä epätoivoiseksi. Ennenkuin hän tavoittaisi kuninkaan, tavoitettaisiin hänet itse.
Kolmen kilometrin päässä Clermontista hän kuuli takanaan Charnyn hevosen kavionkopseen ja Charnyn hevonen vastasi hänen hevosensa hirnahdukseen.
Hänen oli luovuttava takaa-ajosta tai käytävä päin vastustajaansa. Mutta jälkimäinen vaihtoehto oli mahdoton, sillä, kuten sanottu, hän oli aseeton.
Äkkiä — Charny on vain viidenkymmenen askelen päässä hänestä — tulevat postimiehet häntä vastaan ratsain. Drouet tunsi miehet samoiksi, jotka olivat ajaneet kuninkaan vaunuja.
»Ah, tekö siellä!» huusi hän. »Verdunin tie vai kuinka?»
»Mitä, Verdunin tie?» kysyivät postimiehet.
»Niin, sanon, että äsken kyyditsemänne vaunut menivät Verdunin suunnalle.»
Ja hän sivuutti miehet kannustaen ratsunsa viimeiseen ponnistukseen.
»Ei», huusivat postimiehet hänelle, »vaunut poikkesivat Varennesin tielle!»
Drouet ulvahti ilosta.
Hän oli pelastettu ja kuningas hukassa!
Jos kuningas olisi mennyt Verdunin tietä, olisi hänen, Drouetin, täytynyt ratsastaa sitä viivotinsuoraa tietä, joka kulkee Sainte-Menehouldista Verduniin.
Mutta kuningas olikin valinnut Clermontista lähdettyään Varennesin tien, joka kääntyy melko jyrkästi vasemmalle.
Drouet ohjasi ratsunsa Argonnen metsään, jonka tiet ja polut hän tunsi kuin viisi sormeaan. Metsän halki samoamalla hän voittaisi neljännestunnin. Ja sitäpaitsi metsä suojaisi häntä.
Charny, joka tunsi sikäläisen maaston melkein yhtä tarkoin kuin Drouetkin, oivalsi, että Drouet oli pääsemäisillään hänen käsistään, ja häneltä vuorostaan pääsi äkeä sadatus.
Miltei samalla hetkellä kuin Drouet ohjasi hänkin ratsunsa kapealle niitylle, joka erotti maantien metsästä, ja huusi:
»Seis, seis!»
Mutta Drouet varoi vastaamasta. Hän kumartui hevosen kaulaan, yllytti ratsuaan kannuksin, ruoskaniskuin ja huudoin. Jospa hän ehtisi metsän suojaan! Enempää hän ei tarvitsisikaan, hän olisi pelastettu!
Hän ehti metsän laitaan, mutta Charny oli jo kymmenen askelen päässä hänestä.
Charny sieppasi pistoolin ja tähtäsi Drouetiin.
»Pysähdy, tai olet kuoleman oma!»
Drouet painui yhä syvemmälle hevosen kaulaa vasten ja yllytti sitä yhä rajumpaan menoon.
Charny laukaisi, mutta vain piikiven säkenet välähtivät pimeässä.
Raivoissaan Charny viskasi pistoolin Drouetin perään, sieppasi toisen, syöksyi puiden sekaan pakolaisen perässä, näki hänestä vilahduksen ja laukaisi toisen pistoolinsa, mutta tämäkään ei lauennut.
Silloin hän muisti, että karauttaessaan Sainte-Menehouldista hän oli kuullut Dandoinsin huutavan jotakin, mitä hän ei ollut silloin tajunnut.
»Haa», mutisi hän, »otin väärän hevosen, ja varmaankin hän huusi, etteivät tämän hevosen pistoolit olleetkaan panostetut. Mutta välipä sillä, otan tuon lurjuksen kiinni ja kuristan hänet, jos niikseen tulee, paljailla käsilläni!»
Ja hän ryhtyi jälleen ajamaan takaa varjoa, jonka hän vielä erotti metsän hämärässä.
Mutta tuskin hän oli edennyt sataakaan askelta tässä hänelle oudossa metsässä, kun hänen hevosensa kompastui ojaan.
Charny kierähti sen pään yli maahan, nousi heti, hyppäsi jälleen satulaan, mutta Drouet oli kadonnut!
— Näin siis Drouet oli välttänyt Charnyn. Siitä johtui, että hän voi ilmestyä maantielle kuin mikäkin uhkaava haamu ja komentaa kuninkaan vaunuja ohjaavat postimiehet pysähtymään.
Postimiehet pysähtyivät, sillä Drouet oli puhutellut heitä kansan nimessä; se nimi alkoi jo olla tehokkaampi kuin kuninkaan.
Tuskin Drouet oli kadonnut alakaupungin katusokkeloon, kun hänen laukkaavan ratsunsa kavionkopseen häipyessä alkoi kuulua toisen hevosen lähestyvää kavionkopsetta.
Samalta kadulta, jonne Drouet meni, tuli Isidor.
Hän oli saanut selville jotenkin samaa mitä de Préfontaine oli sanonut kuninkaalle:
Herttua de Choiseulin, herrojen de Bouillén ja de Raigecourtin hevoset olivat kaupungin toisella laidalla, Grand-Monarque-hotellin tallissa.
Kolmas upseeri, herra de Rohrig, oli husaareineen kasarmissa.
Muuan tarjoilija, joka paraikaa sulki kahvilaansa, oli vakuuttanut nämä tiedot ihan varmoiksi.
Mutta sen sijaan, että nämä tiedot, kuten hän oli luullut, olisivat ilahduttaneet näitä kuuluisia matkalaisia, hän huomasikin heidän olevan syvästi hämmentyneitä.
Herra de Préfontaine vaikeroi. Henkivartijat uhkailivat jotakin näkymätöntä ja tuntematonta.
Isidor keskeytti kertomuksensa ja sanoi:
»Mitä oikeastaan on tapahtunut, herrat?»
»Näittekö äsken kadulla miestä, joka ratsasti täyttä laukkaa?»
»Näin kyllä, sire», vastasi Isidor.
»Se mies oli Drouet», sanoi kuningas.
»Drouet!» huudahti Isidor sydäntä vihlovalla äänellä. »Silloin on veljeni kuollut.»
Kuningatar kiljahti ja peitti kasvot käsiinsä.
Varennesin sillan vahtitorni
Hetkeksi valtasi sanoin kuvaamaton masennus nuo poloiset matkalaiset, joita uhkasi tuntematon, hirveä vaara ja jotka olivat vangittuina keskellä maantietä.
Isidor ensimmäisenä rohkaisi mielensä.
»Sire», sanoi hän, »olkoon veljeni kuollut tai hengissä, älkäämme ajatelko häntä, vaan ajatelkaamme teidän majesteettianne. Ei ole hetkeäkään tuhlattavana. Postimiehet tuntevat Grand-Monarquen hotellin. Täyttä laukkaa Grand-Monarquen hotelliin!»
Mutta ajomiehet eivät liikahtaneetkaan.
»Ettekö kuulleet?» sanoi Isidor.
»Kuulimme kyllä.»
»No, miksemme siis lähde?»
»Koska herra Drouet on kieltänyt.»
»Mitä, Drouet kieltänyt? Kun kuningas käskee ja Drouet kieltää, totteletteko silloin Drouetia?»
»Me tottelemme kansaa.»
»Herrat», sanoi Isidor tovereilleen, »on hetkiä, jolloin ihmishenki ei ole minkäänarvoinen. Hoitakaa kumpikin miehenne, minä hoidan tämän. Sitten voimme itse ohjata vaunuja.»
Ja hän tarttui lähinnä olevaa postimiestä kaulukseen ja painoi metsästyspuukkonsa kärjen hänen rintaansa vasten.
Kuningatar näki kolmen puukonterän välähtävän ja huudahti:
»Herrat, heretkää taivaan tähden!»
Sitten hän sanoi postimiehille:
»Hyvät ystävät, saatte viisikymmentä louisdoria keskenänne tasattavaksi ja viidensadan frangin eläkkeen kukin, jos pelastatte kuninkaan.»
Oliko nyt niin, että postimiehiä peloitti kolmen nuoren miehen uhkaava esiintyminen tai houkutteli kuningattaren tarjous, kuinka tahansa, mutta he hoputtivat hevoset liikkeelle ja näin päästiin jatkamaan matkaa.
Herra de Préfontaine palasi värjöttäen asuntoonsa ja salpasi oven.
Isidore karautti vaunujen edessä. Oli ajettava läpi kaupungin ja sillan yli. Sen jälkeen olisi enää viiden minuutin matka Grand-Monarquen hotelliin.
Vaunut vierivät nopeasti niin sanottuun alakaupunkiin.
Mutta kun tultiin holvikäytävään, joka vei sillalle ja joka lävisti vahtitornin, huomattiin, että portin toinen puolisko oli työnnetty kiinni.
Oven puolisko työnnettiin auki: sen takana olivat kolmet rattaat tietä sulkemassa.
»Tänne, herrat!» kehoitti Isidor, hypähti maahan ja alkoi raivata tietä vapaaksi.
Tällöin kuuluivat ensimmäiset rummun pärrytykset ja ensimmäiset hätäkellojen kumahdukset.
Drouet oli tehnyt tehtävänsä.
»Haa, sitä lurjusta!» sadatteli Isidor hammasta purren.
»Jos tapaan sinut…!»
Ja jännittäen kaikki voimansa hän työnsi yksin yhdet rattaat syrjään, de Maldenin ja de Valoryn siirtäessä toiset.
Sitten tuli kolmansien vuoro.
»Tieltä pois nekin!» sanoi Isidor.
Samalla hetkellä vaunut ajoivat holviin.
Silloin kolmansien vankkurien aisojen välistä sukelsi esiin neljä viisi pyssynpiippua.
»Ei askeltakaan tai olette kuoleman omat, herrat!» uhkasi muuan ääni.
»Hyvät herrat», sanoi kuningas ja kurkottautui ulos vaunuista, »älkää yrittäkö väkivaltaa, minä kiellän sen».
Upseerit ja Isidor väistyivät askelen taaksepäin.
»Mitä meistä tahdotaan?» kysyi kuningas.
Silloin kuului vaunuista kauhun kiljahdus.
Niiden henkilöiden lisäksi, jotka sulkivat tien, oli pari kolme muuta pujahtanut vaunujen taakse ja yhtä monta pyssynpiippua työntyi oviaukosta sisälle.
Yksi niistä tähtäsi kuningattaren rintaan.
Isidor näki sen, syöksyi paikalle ja sysäsi pyssynpiipun syrjään.
»Ampukaa!» huudettiin.
Muuan miehistä noudatti kehoitusta. Onneksi pyssy ei lauennut.
Isidor kohotti kätensä ja olisi surmannut miehen metsästyspuukollaan, mutta kuningatar tarttui hänen käsivarteensa.
»Ah, madame», huudahti Isidor raivostuneena, »taivaan nimessä, sallikaa minun tehdä loppu tuosta heittiöstä!»
»Ei, herra», sanoi kuningatar. »Miekka tuppeen, kuuletteko?»
Isidor totteli osittain. Hän laski metsästyspuukkonsa alas, muttei pannut sitä tuppeen.
»Haa, jos minä tapaan sen Drouetin…» mutisi hän.
»Hänet minä luovutan teille», sanoi kuningatar puoliääneen ja puristi omituisesti hänen käsivarttansa.
»Mutta sanokaa toki, herrat, mitä te tahdotte?» kysyi kuningas uudelleen.
»Haluamme nähdä matkatodistukset», vastasi pari kolme ääntä.
»Matkatodistukset? Hyvä on», sanoi kuningas. »Menkää hakemaan tänne kaupungin viranomaiset. Minä esitän ne heille.»
»Nyt on jo tarpeeksi puhuttu!» huudahti mies, joka oli äsken yrittänyt ampua, ja tähtäsi kuninkaaseen.
Mutta henkivartijat syöksyivät hänen kimppuunsa ja nujersivat hänet maahan.
Ottelussa pyssy laukesi, mutta kuula ei sattunut kehenkään.
»Seis! Kuka ampui?» kysyi muuan ääni.
Henkivartijoitten jaloissa vääntelehtivä mies voihki ja huusi apua.
Viisi kuusi aseistettua miestä riensi häntä auttamaan.
Henkivartijat tempasivat tupesta metsästyspuukkonsa ja valmistautuivat taisteluun.
Kuningas ja kuningatar yrittivät turhaan hillitä heitä. Hirveä, verinen taistelu oli alkamaisillaan.
Silloin riensi paikalle kaksi miestä; toisella oli rinnan yli heitetty kolmivärinen vyöhyt, toisen yllä oli, univormu.
Edellinen oli piirin prokuraattori Sausse.
Sotilaspukuinen mies oli Hannonet, sikäläisen kansalliskaartin päällikkö.
Heidän takanaan välkähteli parin kolmen soihdun loistaessa parikymmentä kiväärinpiippua.
Kuningas oivalsi, että noissa kahdessa miehessä olisi, ellei apu, niin ainakin turva.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »olen valmis uskomaan teidän suojelukseenne sekä itseni että seurueeni, mutta puolustakaa meitä tuon joukon raakaa väkivaltaa vastaan».
Ja hän osoitti pyssyillään uhkailevia miehiä.
»Aseet alas!» komensi Hannonet.
Miehet tottelivat muristen.
»Suonette meille anteeksi, hyvä herra», sanoi piirin prokuraattori kuninkaalle, »mutta kaupungilla on levitetty huhua, että tänne on tulossa hänen majesteettinsa Ludvig kuudestoista ja meidän velvollisuutemme on koettaa saada varmuus, onko huhussa perää.»
»Onko huhussa perää!» huudahti Isidor. »Jos on totta, että näissä vaunuissa matkustaa kuningas, on teidän velvollisuutenne polvistua kuninkaan eteen. Jos sitävastoin niissä on tavallinen matkalainen, millä oikeudella te pidätätte hänet?»
»Hyvä herra», sanoi Sausse puhutellen yhä kuningasta, »minä puhun teille. Suvaitkaa vastata.»
»Sire», kuiskasi Isidor, »koettakaa voittaa aikaa. Herra de Damas ja hänen rakuunansa seuraavat meitä ja ovat pian täällä.»
»Olette oikeassa», myönsi kuningas.
Sitten hän vastasi Sausselle;
»Jos matkatodistuksemme ovat kunnossa, hyvä herra, sallitteko meidän jatkaa matkaamme?»
»Tietysti», sanoi Sausse.
»Hyvä on! Rouva paroonitar», sanoi kuningas rouva de Tourzelille, »olkaa hyvä ja hakekaa esille matkatodistuksenne ja antakaa se noille herroille».
Rouva Tourzel ymmärsi, mitä kuningas tarkoitti sanoilla:
»Olkaa hyvä ja hakekaa esille matkatodistuksenne.»
Hän alkoi hakea, mutta taskuista, joissa sitä ei ollut.
»No», virkkoi muuan kärsimätön ja uhkaava ääni, »kaikesta päättäen ei matkatodistusta olekaan!»
»On kyllä, herrat», sanoi kuningatar, »meillä on kyllä matkatodistus. Mutta paroonitar de Korff ei aavistanut, että sitä meiltä vaadittaisiin, eikä tällä hetkellä muista, minne on sen pannut.»
Väkijoukosta kuului pilkallinen vihellys, joka todisti, ettei siihen verukkeeseen uskottu.
»Voimme menetellä vieläkin yksinkertaisemmin», sanoi Sausse. »Postimiehet, ajakaa vaunut minun vajaani. Nämä herrat ja naiset astuvat talooni ja siellä selvitetään koko juttu. Eteenpäin, postimiehet! Herrat kansalliskaartilaiset, seuratkaa vaunuja!»
Tämä kutsu muistutti liiaksikin käskyä, joten ei kannattanut yrittää vastustaa sitä.
Ja jos olisi yrittänytkin, olisi varmaankin epäonnistunut. Rumpu pärisi yhä, hätäkello moikui jatkuvasti ja vaunujen ympärille kasaantui taukoamatta uutta väkeä.
Vaunut lähtivät liikkeelle.
»Ah, jospa herra de Damas tulisi paikalle, ennenkuin me ehdimme siihen kirottuun taloon!» mutisi kuningas.
Kuningatar ei virkkanut mitään. Hän ajatteli Charnyta, tukahdutti huokauksensa ja pidätteli kyyneliään.
Saavuttiin Saussen vajan ovelle eikä herra de Damasia vain kuulunut.
Mitä oikeastaan oli tapahtunut sillä taholla ja mikä esti tuota aatelismiestä, jonka alttiuteen tiedettiin voitavan luottaa, täyttämästä saamiaan ohjeita ja antamaansa lupausta?
Selitämme sen muutamin sanoin, jotta tämän synkeän, historiallisen tapauksen kaikki vaiheet tulisivat oikeaan valaistukseen. [»Sitä surullista hetkeä, jolloin kuningas pidätettiin, on aina kuvattu ja kuvataan vastedeskin epätäydellisesti. Varennes-matkan huomatuimmat historioitsijat voivat kertoa siitä vain kuulopuheen mukaan. Herra de Bouillé, isä ja poika, eivät olleet paikalla. Herrat de Choiseul ja Goguelat saapuivat vasta tuntia myöhemmin. Herra Deslon vieläkin myöhemmin.»Michelet, »Ranskan vallankumouksen historia».]
Olemme nähneet de Damasin viimeksi antamassa määräystä, että lähtömerkki toitotettaisiin torvella, jonka hän varmuuden vuoksi oli säilyttänyt huostassaan.
Torven ensimäistä kertaa törähtäessä hän keräili rahojaan pöytälaatikosta. Rahojen mukana hän otti laatikosta eräitä papereita, joita hän ei mielinyt jättää jälkeensä eikä ottaa mukaansa.
Tässä toimessa hän paraikaa puuhaili, kun hänen huoneensa ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi muutamia kaupunginvaltuuston jäseniä.
Yksi heistä lähestyi kreiviä.
»Mitä te tahdotte?» kysyi tämä hyvin kummastuneena tästä odottamattomasta vierailusta.
Hän yritti ruumiillaan peittää takan kamanalla olevaa pistooliparia.
»Herra kreivi», vastasi muuan vieraista kohteliaasti, mutta varmasti, »me haluamme tietää, miksi te lähdette juuri tällä hetkellä».
Kreivi silmäili hämmästyneenä miestä, joka suvaitsi esittää moisen kysymyksen kuninkaan armeijan ylemmälle upseerille.
»Se on tuiki yksinkertaista, herra», vastasi hän. »Minä lähden tällä hetkellä, koska olen saanut sensuuntaisen määräyksen.»
»Miksi lähdette, herra eversti?» uteli äskeinen kysyjä edelleen.
Damas loi uteliaaseen valtuusmieheen kummastelevamman silmäyksen.
»Miksikö lähden? Ensiksi, en tiedä sitä itsekään, ja toiseksi, vaikka tietäisinkin, en sanoisi.»
Kaupunginvaltuuston jäsenet silmäilivät toisiaan kuin rohkeutta tapaillen. Se, joka oli aloittanut keskustelun, se sitä ryhtyi jatkamaankin.
»Hyvä herra», sanoi hän, »Clermontin kaupunginvaltuusto vaatii, että te lähdette vasta huomenna ettekä tänään».
Kreivi de Damas hymyili muikeasti kuten ainakin sotilas, jolta tahattomasti tai härnäyshalusta pyydetään sellaista mikä sotii sotilaskurin lakia vastaan.
»Vai vaatii Clermontin valtuusto minua jäämään tänne huomiseen asti?»
»Vaatii.»
»Hyvä on, herra, sanokaa Clermontin valtuustolle, että pahoittelen, kun en voi noudattaa sen vaatimusta, koska mikään laki — ainakaan minun tietääkseni — ei oikeuta Clermontin valtuustoa keskeyttämään sotajoukkojen liikkeitä. Minä saan ottaa määräyksiä vain komentavalta päälliköltäni, ja tässä on minun lähtömääräykseni.»
Ja de Damas tarjosi päiväkäskyä valtuustonjäsenille.
Kreiviä lähinnä ollut mies otti paperin ja luki sen sisällön tovereilleen. Sillaikaa kreivi otti hänen selkänsä takana takan kamanalta pistoolit, jotka hänen ruumiinsa oli peittänyt näkymästä.
Tutkittuaan toveriensa kanssa päiväkäskyä virkkoi se, joka tähänkin asti oli kreiviä puhutellut:
»Hyvä herra, mitä täsmällisempi tämä määräys on, sitä suurempi velvollisuus meillä on asettua sitä vastaan. Sillä kaikesta päättäen se määrää teidät tekoon, joka Ranskan etujen kannalta ei saa toteutua. Minä ilmoitan teille siis, että kansan nimessä teidät vangitaan.»
»Ja minä, hyvät herrat», sanoi kreivi ja ojensi pistoolinsa tähdäten kahta lähinnä seisovaa valtuuston jäsentä, »minä ilmoitan, että minä lähden!»
Valtuustonjäsenet eivät olleet odottaneet tällaista aseellista uhmaa. Vaistomainen pelon tai kenties hämmästyksen tunne pani heidät väistymään de Damasin tieltä. Kreivi harppasi kynnyksen yli salonkiin, sieltä eteiseen, jonka oven hän kiersi kaksinkertaiseen salpaan, juoksi portaat alas, löysi hevosensa portin pielestä, hyppäsi satulaan ja karautti torille; missä hänen miehensä paraikaa valmistelivat lähtöä, ja sanoi eräälle upseerilleen, herra de Floiracille, joka oli jo ratsunsa selässä:
»Meidän on lähdettävä täältä miten parhaaksi näemme.
Pääasia kuitenkin on, että kuningas on pelastunut.»
Kreivi de Damas, joka ei tiennyt, että Drouet oli lähtenyt Sainte-Menehouldista, ja tiesi vain, että Clermontissa vallitsi kapinanhenki, arveli, että kuningas oli pelastettu, koska hän oli päässyt lähtemään Clermontista Varennesiin, mihin oli sijoitettu herttua de Choiseulin hevoset ja herrojen Jules de Bouillén ja Raigecourtin johtamat Lauzunin husaarit.
Kaiken varalta hän sentään kuiskasi rykmentin joukkuepäällikölle, joka majoitus- ja muonamestarien kanssa oli ensimmäisenä saapunut paikalle:
»Herra Rémy, lähtekää heti, ajakaa täyttä neliä Varennesin tietä ja tavoittakaa ne kahdet ajoneuvot, jotka menivät tästä ohi. Vastaatte siitä päällänne!»
Joukkuepäällikkö kannusti ratsuaan ja karautti pois majoitusmestarien ja neljän rakuunan kanssa. Mutta lähdettyään Clermontista ja tultuaan tienhaaraan hän valitsi väärän tien ja meni harhaan.
Kaikki kääntyi kohtalokkaaksi tänä kohtalokkaana yönä!
Torilla joukko järjestyi hitaasti. Kreivin asuntoon teljetyt valtuustonjäsenet murtautuivat helposti ovesta ulos. He yllyttivät rahvasta ja kansalliskaartilaisia, jotka järjestyivät innokkaammin ja ryhdikkäämmin kuin rakuunat. Minne tahansa de Damas kääntökään, hän huomasi, että kolme neljä pyssyä oli alati häneen suunnattuina, mikä ei suinkaan ollut juuri rauhoittavaa. Sotamiehet näyttivät masentuneilta. Hän ratsasti pitkin rivejä ja koetti elvyttää heidän alttiuttaan kuningasta kohtaan, mutta sotamiehet ravistivat päätänsä. Vaikka kaikki eivät olleetkaan vielä tulleet, arveli hän, että oli jo aika lähteä. Hän antoi lähtökäskyn, mutta kukaan ei liikahtanut. Valtuustonjäsenet huusivat:
»Rakuunat, upseerinne ovat pettureita! He johtavat teidät teuraspenkkiin! Rakuunat ovat isänmaanystäviä… Eläkööt rakuunat!»
Kansalliskaartilaiset ja rahvas huusi:
»Eläköön kansa!»
Kreivi de Damas arveli ensin, ettei hänen puoliääneen lausuttua komentoaan ollut kuultu. Kääntyessään hän näki takarivin rakuunien hyppäävän maahan ja veljeilevän väkijoukon kanssa.
Silloin hän käsitti, ettei näiltä miehiltä voinut enää toivoa mitään.Hän viittasi upseerit ympärilleen.
»Herrat», sanoi hän, »sotamiehet kavaltavat kuninkaansa. Sotamiehistä minä vetoan aatelismiehiin. Joka on minulle uskollinen, seuratkoon minua Varennesiin!»
Hän painoi kannukset hevosen kupeihin ja karautti väkijoukkoon. Hänen kintereillään tulivat herra de Floirac ja kolme muuta upseeria.
Nämä kolme upseeria tai oikeammin aliupseeria olivat ajutantti Foucq ja kersantit Saint-Charles ja La Potterie.
Viisi kuusi uskollista rakuunaa poistui rivistä ja seurasi päällikköänsä.
Näiden urheitten pakolaisten perään ammuttiin joku laukaus, mutta kuulat eivät osuneet.
Tästä johtui, miksei de Damas rakuunoineen ollut paikalla puolustamassa kuningasta, kun tämä pidätettiin Varennesin sillan holvikäytävässä, ja kun hänet pakotettiin astumaan vaunuista ja menemään prokuraattori Saussen asuntoon.