Prokuraattorin talossa
Herra Saussen talossa — ainakin mikäli kuuluisat vangit ja heidän onnettomuustoverinsa näkivät — oli ensinnäkin sekatavaramyymälä, jonka perällä, lasioven takana näkyi ruokasali. Ruokapöydässä istuttaessa saattoi siten nähdä myymälään tulevat ostajat. Niiden tulon ilmaisi muuten pieni soittokellokin, joka alkoi kilistä ovea avattaessa. Tämä ovi oli matala ja siinä oli kurkistusreikä kuten niissä ovissa, joilla päivisin suljetaan maalaismyymälät; niiden omistajat — harkitusti tai vaatimattomuudesta — eivät muka voi peittää myymälän sisustaa ohikulkijoitten katseilta.
Myymälän nurkasta nousivat kömpelötekoiset puuportaat ylempään kerrokseen.
Tässä kerroksessa oli kaksi huonetta: edellinen, jonkunlainen varasto-aitta, oli täynnä lattialle ladottuja tavaramyttyjä, katosta roikkui kynttilänippuja, takan reunalla oli vieretysten sokerikekoja, jotka oli kääritty paksuun siniseen paperiin ja joiden harmaa paperihattu voitiin ottaa pois, kun ostaja halusi nähdä sokerin laadun ja väripuhtauden. Toinen huone oli liikkeen omistajan makuusuoja, jossa vielä näkyi nopean ylösnousun aiheuttaman epäjärjestyksen merkkejä. Drouet oli näet käynyt herättämässä hänet.
Rouva Sausse, puolipukeissa, tuli tästä huoneesta, meni sen edessä olevan huoneen läpi ja ilmestyi portaitten yläpäähän juuri silloin kun ensin kuningatar, sitten kuningas, sen jälkeen Ranskan lapset, madame Elisabeth ja rouva de Tourzel astuivat myymälähuoneen kynnyksen yli.
Piirin prokuraattori oli tullut jo ennen matkalaisia.
Satakunta kaupungin asukasta oli saattamassa vaunuja, jotka pysähtyivät herra Saussen asunnon edustalle pienen torin varrella.
»No?» sanoi kuningas astuessaan sisälle.
»Niin, hyvä herra», vastasi Sausse, »on kysymys matkatodistuksesta. Jos rouva, joka sanoo olevansa vaunujen omistaja, suvaitsee antaa minulle matkatodistuksensa, esitän minä sen valtuustolle, joka paraikaa kokoontuu tarkastamaan, onko se pätevä.»
Koska matkatodistus, jonka paroonitar de Korff oli antanut kreivi de Charnylle ja kreivi de Charny kuningattarelle, oli kunnossa, kehoitti kuningas rouva de Tourzelia ottamaan sen esille.
Tämä ottikin taskustaan tuon kallisarvoisen paperin ja antoi sen Sausselle, joka kehoitettuaan vaimoaan pitämään huolta näistä salaperäisistä vieraista lähti valtuuston kokoukseen.
Mieliala oli siellä hyvin kiihdyksissä, sillä Drouet oli läsnä. Herra Sausse astui saliin kädessä paperi. Jokainen tiesi matkalaisten poikenneen hänen asuntoonsa. Hänen astuessaan saliin syntyi odottava hiljaisuus.
Sausse ojensi matkatodistuksen pormestarille.
Olemme jo julkaisseet matkatodistuksen sanamuodon; lukija tietää siis, ettei sitä vastaan ollut mitään sanomista.
Silmäiltyään sitä pormestari sanoikin:
»Hyvät herrat, passi on täysin pätevä.»
»Pätevä?» kertasi kymmenkunta kummastelevaa ääntä.
Ja kädet kurkottivat passia tavoittamaan.
»Pätevä tietenkin», sanoi pormestari, »koska siinä on kuninkaan allekirjoitus».
Ja hän ojensi sen kurkottavien käsien siepattavaksi.
Mutta Drouet riuhtaisi sen näistä käsistä.
»Kuninkaan allekirjoittama!» huudahti hän. »Olkoon vain, mutta onko se myöskin kansalliskokouksen varmentama?»
»On kyllä», huomautti muuan naapuri, joka luki matkatodistusta kynttilän valossa samalla kuin Drouetkin, »tuossa ovat erään valiokunnan jäsenten allekirjoitukset».
»Vaikkapa, mutta onko myöskin kansalliskokouksen puheenjohtajan?» intti Drouet. »Eikä kysymys muuten olekaan siitä», jatkoi tuo nuori isänmaanystävä. »Matkustajat eivät olekaan rouva Korff, hänen lapsensa, taloudenhoitajansa, kaksi seuranaistansa ja kolme palvelijaansa. Matkustajat ovat kuningas, kuningatar, kruununprinssi, kuninkaallinen prinsessa, madame Elisabeth, joku hovinainen ja kolme palvelijaa, lyhyesti, kuninkaallinen perhe on matkalla. Sallitteko vai ettekö kuninkaallisen perheen poistua Ranskasta?»
Kysymys oli esitetty oikealta näkökulmalta, mutta juuri siksi että sitä oli käsiteltävä tältä kannalta, oli Varennesin kaltaisen kolmannen asteen kaupungin valtuusto-pahaisen sitä vaikea ratkaista.
Asiaa ruvettiin pohtimaan, ja kun keskustelu uhkasi venyä pitkäksi, päätti piirin prokuraattori jättää valtuustonjäsenet neuvottelemaan ja palata kotiinsa.
Matkalaiset seisoivat yhä myymälähuoneessa. Rouva Sausse oli kehoittanut heitä nousemaan yläkerrokseen, sitten istuutumaan myymälähuoneeseen ja sitten nauttimaan jotakin, mitä talo saattoi tarjota. Mutta vieraat olivat torjuneet kaikki kehoitukset.
Heistä näytti tuntuvan, että jos he sijoittuisivat tähän taloon tai istuutuisivat tai nauttisivat jotakin, he antautuisivat neuvottelemaan vangitsijoittensa kanssa ja luopuisivat matkasta, jota he kuitenkin yhä kiihkeästi ajattelivat.
Kaikki heidän kykynsä olivat olleet kuin lamaannuksissa koko sen ajan kun he odottivat talon isäntää, joka ilmoittaisi, mitä valtuusto oli päättänyt matkatodistusta koskevasta tärkeästä asiasta.
Äkkiä hänen nähtiinkin raivaavan tietä talon portille kertyneen väkijoukon kautta ja pyrkivän sisälle.
Kuningas astui pari askelta häntä vastaan.
»No?» kysyi hän yrittäen turhaan peitellä levottomuuttaan.
»No, kuinka on matkatodistuksen laita?»
»Velvollisuuteni on sanoa», vastasi herra Sausse, »että se on synnyttänyt valtuustossa vakavan keskustelun».
»Miksi?» kysyi Ludvig XVI. »Epäilläänkö kenties sen laillisuutta?»
»Ei, mutta epäillään, onko se laisinkaan rouva de Korffin passi. Huhu kertoo, että meillä on ollut kunnia saada kaupunkiimme kuningas ja hänen perheensä…»
Ludvig XVI epäröi hetken ennenkuin vastasi. Sitten hän teki ratkaisevan päätöksen ja sanoi:
»Olette oikeassa; herra, minä olen kuningas! Tässä on kuningatar ja tässä lapseni. Ja minä pyydän teitä kohtelemaan meitä niinkuin ranskalaiset ovat aina kohdelleet kuninkaitaan.»
On jo mainittu, että katuovi oli jätetty auki ja että suuri joukko uteliaita oli kerääntynyt tämän oven edustalle. Kuninkaan sanat kuultiin siis ulkonakin eikä vain sisällä.
Vaikka nuo sanat olikin lausuttu melko arvokkaasti, eivät tätä arvokkuutta valitettavasti vastanneet kuninkaan harmaa puku, pumpulikankaiset liivit, harmaat polvihousut, harmaat sukat ja piskuinen Jean-Jacques-peruukki.
Voiko kuvitellakaan Ranskan kuningasta noin viheliäisessä ulkoasussa!
Kuningatar tunsi, minkälaisen mielialan se väkijoukossa synnytti, ja punastui.
»Hyväksykäämme rouva Saussen tarjous», sanoi hän nopeasti, »ja menkââmme yläkertaan».
Herra Sausse otti kynttilän ja riensi portaille näyttääkseen tietä kuuluisille vierailleen.
Sillä välin levisi kulovalkean lailla kaupungin kaduilla uutinen, että Varennesissa oli kuningas ja että kuningas oli sen omalla suullaan sanonut.
Muuan mies juoksi hengästyneenä valtuuston kokoussaliin.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »herra Saussen luo majoitetut vangit ovatkin kuningas ja hänen perheensä. Kuulin sen kuninkaan omasta suusta.»
»No, herrat, mitä minä sanoin?» huudahti Drouet.
Koko kaupunki alkoi kohista, rumpu pärisi yhä ja hätäkello kumahteli taukoamatta.
Mutta miksei tämä monenmoinen hälinä saanut houkutelluksi keskikaupungille ja pakolaisten turvaksi de Bouilléta [tämä de Bouillé oli Jules eikä Louis de Bouillé, jonka olemme nähneet edellisessä kuvauksessamme kuninkaan työpajassa valepukuisena lukkosepän oppilaana], de Raigecourtia ja husaareja, jotka oli sijoitettu Varennesiin varta vasten kuningasta vastaanottamaan?
Selitämme senkin.
Illalla, kellon käydessä yhdeksättä, kun molemmat nuoret upseerit olivat palanneet Grand-Monarquen majataloon, kuului ulkoa ajoneuvojen kolinaa.
Miehet olivat alakerroksen salissa ja riensivät ikkunaan.
Nämä ajoneuvot olivat vain yksinkertaiset kääsit, mutta silti molemmat aatelismiehet valmistuivat toimittamaan esille toiset hevoset, jos se näyttäytyisi tarpeelliseksi.
Mutta henkilö, jonka he näkivät astuvan kääseistä, ei ollutkaan kuningas. Se oli hassunkurisen näköinen olento, päässä leveälierinen hattu ja yllä suunnaton kaapu.
He väistyivät askelen taaksepäin, kun tuo matkamies huusi:
»Hei, herrat! Eikö toinen teistä ole ritari Jules de Bouillé?» Mainittu ritari keskeytti peräytymisensä.
»Minä olen», sanoi hän.
»Siinä tapauksessa», virkkoi leveähattuinen kaapuniekka, »minulla on teille paljon puhuttavaa».
»Herra», sanoi ritari de Bouillé, »olen valmis kuuntelemaan, vaikkei minulla olekaan iloa tuntea teitä. Mutta suvaitkaa nousta ajoneuvoista ja tulla tänne majataloon, jotta voisimme tehdä tuttavuutta.»
»Varsin mielelläni, herra ritari, varsin mielelläni!» huudahti kaapuniekka.
Ja astinlautaan kajoamatta hän hyppäsi kääseistä ja astui ripeästi sisälle.
Ritari huomasi, että mies oli kovin huolestunut.
»Ah, herra ritari», aloitti tuntematon, »annattehan minun käytettäväkseni hevoset, jotka teillä on täällä, eikö totta?»
»Mitä? Hevoset, jotka minulla on täällä?» huudahti de Bouillé vuorostaan huolestuneena.
»Niin, niin luovutatteko ne minulle? Ei teidän tarvitse minulta mitään salata. Minä tiedän kaikki!»
»Herra, suonette minun tunnustaa, etten hämmästyksessäni tiedä, mitä teille vastaisin, ja etten käsitä sanaakaan puheestanne», huomautti de Bouillé.
»Sanon toistamiseen, että tiedän kaikki», intti tuntematon matkamies. »Kuningas lähti Pariisista eilen illalla… mutta todennäköisesti hän ei ole voinut jatkaa matkaansa. Minä olen jo puhunut asiasta herra de Damasille ja hän on poistunut vartioasemaltaan… Clermontissa on puhjennut kapina… hädin tuskin pääsin sieltä lähtemään minäkään, joka teille nyt puhun.»
»Mutta kuka te oikeastaan olette, te, joka nyt puhutte?» kysyi deBouillé kärsimättömästi.
»Minä olen Léonard, kuningattaren-kähertäjä. Mitä? Ettekö tunne minua? Voitteko kuvitella, että herttua de Choiseul otti minut mukaansa vastoin minun tahtoani… Minä toin hänelle kuningattaren ja madame Elisabethin jalokivet… ja aatelkaas, hyvä herra, ettei veljeni, jonka hatun ja kaavun minä sieppasin, tiedä ollenkaan mitä minusta on tullut ja että poloinen rouva de l'Aage, joka odotti minua eilen kähertämään tukkaansa, odottaa minua vielä tälläkin hetkellä! Oh, hyvä jumala, hyvä jumala, onpas tämä juttu kerrakseen!»
Ja Léonard mitteli pitkin askelin salin lattiaa ja kohotteli epätoivoisena käsiään.
Herra de Bouillé alkoi käsittää.
»Vai niin, te olette herra Léonard», sanoi hän.
»Niin, minä olen Léonard», myönsi matkamies karsien suurmiesten tavoin nimestään sen arvonimen, jonka de Bouillé oli hänelle antanut, »ja koska te nyt tunnette minut, annatte kai minulle hevoset, eikö niin?»
»Herra Léonard», vastasi ritari puhutellen itsepintaisesti suurta Leonardia niinkuin puhutellaan tavallisia kuolevaisia, »ne hevoset, jotka minulla täällä on, ovat kuningasta varten eikä kukaan muu saa niitä käyttää kuin kuningas.»
»Mutta minähän sanoin, hyvä herra, ettei kuningas varmaankaan tule…»
»Niin sanoitte, herra Léonard, mutta kuningas voi tulla ja ellei hän tällöin löydä hevosia ja jos minä sanon luovuttaneeni ne teille, voisi hän vastata, että olin perustellut tekoni aika huonosti.»
»Mitä? Huonosti perusteltu?» ihmetteli Léonard. »Luuletteko, että siinä toivottomassa tilanteessa, missä nyt olemme, kuningas soimaisi minua, jos ottaisin hänen hevosensa?»
Ritari ei voinut olla hymyilemättä.
»En väitä», vastasi hän, »että kuningas soimaisi teitä, mutta ihan varmasti hän sanoisi minun olleen hullun, kun annoin ne teille».
»Ai, hitossa!» pääsi Léonardilta, »En tullut ajatelleeksi asiaa siltä kannalta. Epäätte siis minulta hevoset, herra ritari?»
»Ehdottomasti.» i
Léonard huoahti.
»Mutta»; sanoi hän ja teki uuden hyökkäyksen, »totta kai sentään koetatte hankkia minulle hevoset?»
»Ah, mikäli siitä on kysymys, hyvä herra Léonard», vastasi de Bouillé, »en parempaa pyydäkään».
Léonard olikin melko kiusallinen vieras. Ei vain sikäli, että hän puhui korkealla äänellä, vaan myöskin sikäli, että hän säesti sanojaan mitä ilmehikkäimmillä kasvojen eleillä. Tämä ilmehtiminen, hatun valtavien lierien ja kaavun suhdattoman tilavuuden höystämänä, oli laadultaan niin naurettavaa, että siitä heijastui osa niihin, jotka seurustelivat hänen kanssansa.
Herra de Bouillé halusi siis päästä Léonardista eroon niin pian kuin mahdollista.
Sen vuoksi hän kutsutti paikalle Grand-Monarquen isännän ja pyysi tätä hankkimaan hevosia, jotka veisivät matkustajan Duniin saakka. Sitten hän jätti Léonardin oman onnensa nojaan sanoen — ja hän puhui totta — lähtevänsä kuulemaan uutisia.
Molemmat upseerit, de Bouillé ja Raigecourt, lähtivät kaupungille, kulkivat sen laidasta toiseen, astelivat puolitoista kilometriä Pariisin tielle, mutteivät nähneet tai kuulleet mitään. Lopulta hekin alkoivat tuumia, ettei kuningas, joka oli myöhästynyt jo kahdeksan kymmenen tuntia, tulisikaan Varennesin kautta, ja palasivat hotelliinsa.
Léonard oli jo lähtenyt. Kello oli yksitoista.
Koska he olivat levottomia jo ennenkuin kuningattaren kähertäjä oli heille mitään kertonutkaan, olivat he neljännestä yli yhdeksän lähettäneet pikalähetin. Tämä lähetti oli tavannut Clermontista lähteneet kuninkaan vaunut ja saman lähetin olemme nähneet tulleen de Damasin luokse.
Molemmat upseerit odottelivat puoliyöhön saakka.
Kello kaksitoista he menivät makuulle täysissä pukimissa.
Kello puoli yksi he heräsivät hätäkellon soittoon, rummun pärrytykseen ja huutoihin.
He kurkistivat majatalon ikkunasta ja näkivät koko kaupungin olevan liikkeellä, juoksevan tai oikeammin syöksyvän kaupungintalolle päin.
Aseistettuja miehiä juoksi samalle suunnalle. Eräillä oli haulikko, toisilla kaksipiippuinen pyssy, toisilla vain sapeli, miekka tai pistooli.
Aatelismiehet menivät talliin ja veivät kuninkaan hevoset kaiken varalta kaupungin ulkopuolelle. Jos kuninkaan onnistuisi päästä lähtemään kaupungista, löytäisi hän hevoset sieltä.
Sitten he palasivat noutamaan omat hevosensa ja veivät ne kuninkaan hevosten luo, joita postimiehet pantiin vartioimaan.
Tämä meno ja kulku oli herättänyt epäluuloja. Päästäkseen lähtemään hotellista omilla hevosillaan heidän täytyi kestää pikku ottelu, jossa heihin ammuttiin pari kolme laukausta.
Huudoista ja uhkailuista he olivat saaneet selville sen verran, että kuningas oli pidätetty ja viety piirin prokuraattorin asuntoon.
He neuvottelivat, mitä oli tehtävä. Olisiko heidän koottava husaarit ja yritettävä vapauttaa kuningas? Olisiko heidän noustava ratsaille ja mentävä puhumaan asiasta markiisi de Bouillélle, jonka he todennäköisesti tapaisivat Dunissa ja ihan varmasti Stenayssa?
Duniin oli Varennesista vain parikymmentä ja Stenayhin kahdeksanneljättä kilometriä. Puolessatoista tunnissa he ehtisivät Duniin ja kahdessa tunnissa Stenayhin. Ja sitten heti takaisin Varennesiin sen pienen armeijan mukana, joka oli markiisi de Bouillén komennettavana.
He hyväksyivät jälkimäisen vaihtoehdon ja kello puoli yksi, hetkellä, jolloin kuningas päätti nousta piirin prokuraattorin yläkertaan, he päättivät jättää heidän huostaansa uskotun vartioaseman ja ratsastivat täyttä neliä Duniin päin.
Kuningas oli luottanut heidän pikaiseen apuunsa ja nyt sekin toive petti!
Epätoivon neuvo
Lukija muistanee vielä, minkälaiseen asemaan herttua de Choiseul, ensimmäisen Pont-de-Sommevelleen sijoitetun joukko-osaston päällikkö, oli joutunut nähdessään kapinan hetki hetkeltä yltyvän ympärillään. Odottamatta kauempaa kuningasta hän oli sanonut huolettomasti, että aarre oli kaiketi jo lähetetty edelleen, ja oli itsekin lähtenyt Varennesin suunnalle.
Mutta välttääkseen Sainte-Menehouldia, joka, kuten muistamme, oli täydellisessä kuohumistilassa, hän oli valinnut sivutien. Siihen asti, jolloin hän poikkesi isolta tieltä, hän oli ratsastanut käymäjalkaa, jotta kuninkaan lähetti ehtisi tavoittaa hänet.
Mutta lähetti ei tavoittanut häntä ja Orbe välissä hän poikkesi oikotielle.
Vähäistä myöhemmin Isidor sivuutti tienhaaran.
Herttua oli varma, että jokin odottamaton tapaus oli keskeyttänyt kuninkaan matkan. Ja jos hän onneksi erehtyisikin, jos kuningas voisikin jatkaa matkaansa, tapaisi hän Dandoinsin Sainte-Menehouldissa ja de Damasin Clermontissa.
Olemme nähneet, kuinka Dandoinsin kävi. Valtuusto pidätti hänet ja hänen miehensä. Herra de Damasin täytyi paeta melkein yksinään.
Mutta minkä me tiedämme, jotka niin sanoaksemme liitelemme kuusikymmentä vuotta korkeammalla tätä kauhun päivää ja näemme edessämme tämän suuren murhenäytelmän esiintyjien selostuksen, sitä ei herttua de Choiseul nähnyt silloisen pilven takaa. Herttua, joka Orbevalissa oli poikennut maantieltä, saapui illan hämärtyessä Varennesia ympäröivään metsään samaan aikaan kuin Charny toisella taholla tunkeutui samaiseen metsään ajaakseen takaa Drouetia. Neuville-au-Pontissa, viimeisessä metsäkylässä, hänen täytyi odottaa kokonainen tunti opasta. Sillaikaa kaikissa lähikylissä moikui hätäkello ja talonpojat pidättivät erään nelimiehisen etuvartioston. Asiasta ilmoitettiin herttualle heti ja hänen onnistui — tosin väkivalloin — vapauttaa husaarinsa.
Siitä hetkestä lähtien hätäkello soi entistä raivokkaammin eikä tauonnut hetkeksikään.
Näiden metsien halki johtava tie oli perin vaivaloinen kulkea, usein hengenvaarallinenkin. Tahallaan tai tietämättään opas johti tuon pikku joukon harhaan. Jyrkkiä rinteitä kiivettäessä tai laskeuduttaessa täytyi hypätä maahan ja toisinaan oli tie niin kaita, että miesten oli kuljettava perätysten. Muuan husaari suistui syvänteeseen ja kun hänen hätähuudoistaan päätettiin, ettei hän ollut kuollut, kieltäytyivät toverit jättämästä häntä oman onnensa nojaan. Hänen pelastamiseensa kului kolme neljännestuntia. Juuri näiden kolmen neljännestunnin aikana kuningas pidätettiin, pakotettiin astumaan vaunuistaan ja menemään Saussen asuntoon.
Kello puoli yksi, de Bouillén ja de Raigecourtin karauttaessa Dunin suunnalle, herttua de Choiseul ynnä hänen neljäkymmentä husaariaan ilmestyivät kaupungin laidalle oikopolulta.
Sillalta kuului äkkiä voimakas miehenääni sanovan: »Ken siellä?»
Tämän kysymyksen esitti muuan vartioiva kansalliskaartilainen.
»Ranska, Lauaunin husaarit!» vastasi herttua.
»Tästä ei pääse kukaan yli», sanoi kansalliskaartilainen.
Ja hän hälytti toverinsa aseihin.
Joukossa syntyi heti tavaton hälinä. Aseistettuja miehiä riensi paikalle. Soihtujen ja ikkunoihin ilmestyvien valojen loisteessa näkyi kaduilla kiiltäviä pyssyn piippuja.
Koska herttua ei tiennyt, mitä oli tekeillä tai mitä oli tapahtunut, halusi hän ensi töiksi ruveta tunnustelemaan maaperää. Hän aloitti pyytämällä saada tavata Varennesiin sijoitetun joukko-osaston komentajaa. Pyyntö aiheutti pitkähkön neuvottelun. Lopulta päätettiin suostua herttuan pyyntöön.
Mutta tätä päätöstä tehtäessä ja toteutettaessa herttua huomasi, että kansalliskaartilaisetkin käyttivät aikaa hyväkseen ja ryhtyivät puolustusvalmisteluihin kaatamalla puita rintavarustukseksi ja suuntaamalla häneen ja hänen neljäänkymmeneen mieheensä päin kaksi pientä kenttätykkiä. Kun tähtääjä oli päättänyt työnsä, saapui paikalle husaarivartiosto, mutta jalan. Vartiostoon kuuluvat miehet eivät tienneet mitään, paitsi että kuningas, kuten heille oli kerrottu, oli vangittu ja viety kaupungintaloon. He eivät liioin tienneet, kuinka heidän toveriensa oli käynyt.
Miesten lopetellessa selostustaan oli herttua kuulevinaan pimeästä pienen ratsujoukon tömistelyä ja miltei samassa muuan ääni huusi:
»Ken siellä?»
»Ranska!» vastattiin.
»Mikä rykmentti?»
»Monsieurin rakuunat.»
Näiden sanojen jälkeen muuan kansalliskaartilainen laukaisi pyssynsä.
»Hyvä», kuiskasi herttua lähimmälle aliupseerilleen, »tuolla on herra de Damas rakuunoineen!»
Ja enempää aikailematta hän karkoitti tieltään ne kaksi miestä, jotka olivat tarttuneet hänen ratsunsa suitsiin ja huusivat, että hänen oli toteltava valtuustoa eikä ketään muuta, komensi eteenpäin, suoriutui äkkirynnäköllä niistä, jotka yrittivät pidättää häntä, raivasi itselleen selvän tien ja tunkeutui valaistulle ja ihmisiä viliseville kaduille.
Saussen taloa lähestyessään hän huomasi kuninkaan valjastamattomat vaunut ja jonkun matkan päässä pienen torin, jonka yhdellä laidalla, vaatimattoman rakennuksen edessä, oli vahva vartiosto.
Välttääkseen yhteentörmäystä joukkonsa ja kaupungin asukkaitten kanssa hän ratsasti suoraan husaarien kasarmille, joka oli hänelle ennestään tuttu.
Kasarmi oli tyhjä: hän sijoitti siihen neljäkymmentä husaariaan.
Kun herttua astui kasarmista kadulle, tuli kaksi valtuuston jäsentä pidättämään häntä ja vaatimaan mukaansa kaupungintaloon.
Mutta herttua, joka oli vielä husaareistaan kuulomatkan päässä, lähetti nämä miehet pois sanoen tulevansa valtuuston puheille sitten kun saisi sopivan tilaisuuden ja huusi kovalla äänellä kasarmin vartijoille, ettei ketään saisi päästää kasarmin alueelle.
Pari kolme tallimiestä oli jäänyt kasarmiin. Näiltä herttua kuuli, että husaarit, jotka eivät tienneet, mihin heidän päällikkönsä olivat joutuneet, olivat lähteneet heitä noutamaan tulleitten kaupunkilaisten kanssa ja hajaannuttuaan pitkin kaupunkia olivat nyt juomassa uusien ystäviensä seurassa.
Tämän uutisen kuultuaan herttua palasi kasarmiin. Hänen käytettävänään oli siis vain neljäkymmentä miestä, joiden ratsut olivat tehneet yhdeksänpenikulmaisen päivämatkan. Sekä miehet että hevoset olivat upi uuvuksissa.
Mutta tilannetta ei voinut parantaa. Herttua ryhtyi tarkastamaan pistoolejaan, olivatko ne kunnossa. Sitten hän selitti saksaksi husaareille, jotka ranskaa taitamattomina eivät olleet käsittäneet äskeisistä tapauksista yhtään mitään, että kuningas, kuningatar ja kuninkaallinen perhe oli vangittu ja että nyt oli heidät vapautettava vangitsijani käsistä tai kuoltava.
Puhe oli lyhyt mutta ytimekäs. Se näytti tehonneen husaareihin voimakkaasti. Kummastuneina he toistivat sanoja:Der König, die Königin.
Herttua ei antanut heille aikaa jäähdytellä innostustaan. Hän komensi: »Miekat esiin, eteenpäin, mars!» ja ratsasti hyvää hölkkää rakennukselle päin, jonka edessä hän oli nähnyt vartioston ja jota hän arveli taloksi, missä kuningasta pidettiin vangittuna.
Kansalliskaartilaisten solvauksista piittaamatta hän pani kaksi miestänsä portille vartijoiksi ja aikoi astua sisälle.
Silloin hän tunsi olkapäällään käden kosketuksen.
Hän kääntyi ja näki kreivi de Damasin, jonka äänen hän oli tuntenut, kun kreivi oli vastannut kansalliskaartilaisten kysymykseen: kuka siellä?
Herttua oli kai hieman luottanutkin tähän apuun.
»Ah, tekö?» sanoi hän. »Paljonko teillä on väkeä?»
»Olen yksin tai melkein yksin», vastasi toinen.
»Kuinka niin?»
»Rykmenttini kieltäytyi seuraamasta minua ja minä olen täällä viiden kuuden miehen kanssa.»
»Ikävä juttu, mutta mitä siitä, onpa minulla neljäkymmentä husaaria, katsotaanpa, mitä niillä saamme aikaan.»
Kuninkaan luona oli paraikaa valtuuston lähetystö, jota johti herraSausse.
Lähetystö sanoi Ludvig XVI:lle:
»Koska Varennesin asukkaat nyt tietävät, että heillä on ilo nähdä keskuudessaan kuninkaansa, tulevat he tiedustelemaan hänen ohjeitaan.»
»Ohjeitani?» ihmetteli kuningas. »Valjastuttakaa siis vaununi, jotta pääsen lähtemään.»
On vaikea sanoa, mitä valtuuston lähetystö olisi vastannut tähän täsmälliseen pyyntöön, sillä samassa kuului ulkoa herttuan hevosten töminä ja ikkunoista nähtiin husaarien järjestäytyvän torille paljastetut sapelit kädessä.
Kuningatar vavahti, ilon säde valaisi hänen kasvojaan.
»Olemme pelastetut!» kuiskasi hän madame Elisabethin korvaan.
»Jumala sen suokoon!» vastasi tämä hurskas, kuninkaallinen karitsa, joka antoi Jumalalle kunnian kaikesta, hyvästä ja pahasta, toivosta ja epätoivosta.
Kuningas suoristautui ja odotti.
Valtuustonjäsenet silmäilivät toisiaan levottomina.
Eteisestä, jota joukko viikattein aseistettuja talonpoikia vartioi, kuului kovaa melua, sananvaihtoa ja sitten taistelun melskettä. Kynnykselle ilmestyi herttua de Choiseul, hatutta päin ja miekka kädessä.
Hänen hartioittensa takaa näkyivät de Damasin kalpeat, mutta päättäväiset kasvot.
Molempien upseerien katseessa oli sellainen uhkanilme, että valtuuston edustajat väistyivät syrjään, jättäen tyhjän tilan näiden uusien tulokkaitten ja kuninkaallisen perheen jäsenten väliin.
Herttuan ja de Damasin astuessa sisälle oli huoneen näyttämöasetus seuraava:
Keskellä huonetta oli pöytä, jolle oli pantu miltei tyhjä viinipullo, leipää ja pari kolme lasia.
Kuningas ja kuningatar kuuntelivat seisoallaan valtuuston edustajien puhetta. Ikkunan ääressä seisoivat madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa. Vuoteella nukkui puoleksi riisuttuna kruununprinssi, joka oli menehtynyt väsymykseen. Hänen lähellään istui rouva de Tourzel pää käsien varassa, ja hänen takanaan seisoivat rouvat Brunier ja de Neuville. Huoneen perällä, pimennossa, molemmat henkivartijat ja Isidor de Charny viruivat nojatuoleissa tuskan ja liikaponnistusten musertamina.
Nähdessään herttuan kuningatar meni häntä vastaan ovelle saakka, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
»Ah, tekö herra de Choiseul… tervetuloa!»
»Voi, madame», vastasi herttua, »kaikesta päättäen tulen liian myöhään!»
»Ette ollenkaan, kunhan vain tulette kelpo seurassa.»
»Oh, madame, päinvastoin, me tulemme miltei yksin. Herra Dandoinsin ja hänen rakuunansa on Sainte-Menehouldin valtuusto pidättänyt ja herra de Damasin ovat hänen omat miehensä hylänneet.»
Kuningatar ravisti alakuloisena päätänsä.
»Mutta», jatkoi herttua, »missä on ritari de Bouillé, missä on herra deRaigecourt?»
Ja herttua katseli ympärilleen.
Kuningas oli sillä välin tullut lähemmäksi.
»En ole minäkään nähnyt heitä», sanoi hän.
»Sire», virkkoi de Damas, »annan teille kunniasanani, että odotin näkeväni heidät surmattuina vaunujenne edessä».
»Mitä nyt tehdään?» kysyi kuningas.
»Pelastetaan teidät, sire», vastasi de Damas. »Käskekää.» »Sire», selitti herttua, »minulla on täällä neljäkymmentä husaaria. He ovat tosin tehneet yhdeksänpenikulmaisen päivämatkan, mutta jaksavat kyllä vielä Duniin asti.»
»Entä me?» kysyi kuningas.
»Kuunnelkaa, sire», sanoi herttua, »minun käsittääkseni voidaan menetellä vain yhdellä tavalla. Kuten sanoin, minulla on neljäkymmentä husaaria. Seitsemän luopukoon hevosistaan. Te nousette yhden ratsun satulaan ja otatte syliinne kruununprinssin, kuningatar nousee toisen ratsun selkään, madame Elisabeth kolmannen, kuninkaallinen prinsessa neljännen, rouvat de Tourzel, de Neuville ja Brunier, joita ette halunne jättää tänne, nousevat niinikään kukin satulaan… Me ympäröimme teidät jäljelle jäävien kolmenneljättä husaarin kanssa. Me raivaamme tien miekat kädessä ja niin meillä on ainakin yksi mahdollisuus pelastua. Mutta muistakaa, sire, että tämä menettelytapa on päätettävä heti, sillä tunnin, puolen tunnin, neljännestunnin perästä husaarini on ehkä saatu käännytetyksi meitä vastaan.»
Herttua vaikeni ja odotti kuninkaan vastausta. Kuningatar näytti kannattavan ehdotusta ja loi puolisoonsa kysyvän silmäyksen.
Mutta kuningas tuntui vâlttelèvân kuningattaren katsetta ja sitä vaikutusta, joka tällä oli häneen.
Sitten hän kääntyi herttuaan päin ja sanoi:
»Käsitän hyvin, että se on keino ja kenties ainoa, jota kannattaa yrittää. Mutta voitteko taata, ettei tässä epäsuhtaisessa taistelussa, kolmeneljättä miestä seitsemää-, kahdeksaasataa vastaan, joku luoti surmaa poikaani, tytärtäni, kuningatarta tai sisartani?»
»Sire», vastasi herttua, »jos sellainen, onnettomuus sattuisi ja se tapahtuisi sen vuoksi että olette noudattanut neuvoani, ei minulla olisi muuta tehtävää kuin ampua itseni teidän majesteettinne silmien edessä».
»No niin», sanoi kuningas, »älkäämme puhuko enempää sellaisista äärimmäisistä keinoista, vaan punnitkaamme tilannetta kylmästi ja harkitusti».
Kuningatar huoahti ja astui pari askelta poispäin.
Tämä liike, jolla hän ei koettanut salata mielipahaansa, vei hänet Isidorin eteen, jonka kadulta kuuluva melu oli houkutellut ikkunaan, sillä hän toivoi yhä, että tämän melun oli aiheuttanut hänen veljensä saapuminen.
He vaihtoivat muutaman kuiskaavan sanan, ja Isidor poistui huoneesta.
Kuningas ei ollut huomaavinaan, mitä Isidorin ja kuningattaren välillä tapahtui, vaan jatkoi:
»Valtuusto ei kiellä minua lähtemästä, se vaatii vain, että odottaisin aamunkoittoon asti. En puhu kreivi de Charnysta, joka on alati osoittanut meille horjumatonta alttiutta ja jonka kohtalosta emme tällä hetkellä tiedä mitään. Mutta mikäli olen kuullut, ovat herrat de Bouillé ja de Raigecourt lähteneet kaupungista kymmenen minuuttia ennen saapumistani. He ovat menneet viemään tietoja markiisi de Bouillélle ja panemaan taistovalmiit joukot liikkeelle. Jos olisin yksin, noudattaisin neuvoanne ja lähtisin. Mutta on mahdotonta panna vaaralle alttiiksi kuningatarta, lapsiani, sisartani ja näitä naisia, kun ei ole käytettävänä miehiä enempää kuin teillä on. Osan niistä täytyisi luopua hevosistaan, sillä en voisi jättää tänne kolmea henkivartijaani!» — Hän otti esille kellon. — »Kello on lähes kolme. Nuorempi de Bouillé lähti kello puoli yksi. Hänen isänsä on varmaankin sijoittanut joukkoja tien varrelle jonkun matkan päähän toisistaan. Sitä mukaa kuin ritari de Bouillé ilmoittaa näille, ne saapuvat tänne… Täältä on Stenayhin vajaa neljäkymmentä kilometriä. Kahdessa tai kahdessa ja puolessa tunnissa sen välin ratsastaa. Yön mittaan saapuu tänne siis joukko toisensa jälkeen ja kello viiden kuuden tienoissa voi markiisi de Bouillé olla itsekin täällä, ja silloin voimme vaarattomasti ja väkivaltaa käyttämättä lähteä Varennesista ja jatkaa matkaamme.»
Herttua myönsi ehdotuksen johdonmukaisesti perustelluksi, mutta silti hän tunsi vaistomaisesti, että tiettyinä hetkinä ei pidä kuulla johdonmukaisuuden ääntä.
Hän kääntyi kuningattareen päin ja rukoili katseellaan tätä antamaan toisenlaiset ohjeet, tai että tämä ainakin yrittäisi saada kuninkaan peruuttamaan äskeiset määräyksensä.
Mutta kuningatar ravisti päätänsä.
»En ota mitään vastuulleni», sanoi hän. »Kuningas saa määrätä. Minun velvollisuuteni on totella. Olen muuten samaa mieltä kuin kuningas: markiisi de Bouillé on pian täällä.»
Herttua kumarsi ja vetäytyi syrjään. Hän ryhtyi neuvottelemaan de Damasin kanssa ja viittasi henkivartijoitakin tulemaan tähän neuvotteluun.
Catherine-parka!
Huoneen näyttämöasetuksessa oli tapahtunut pieni muutos.
Kuninkaallinen prinsessa ei ollut jaksanut voittaa väsymystä ja madame Elisabeth ja rouva de Tourzel olivat panneet hänet nukkumaan veljen viereen.
Hän oli vaipunut unen helmaan.
Madame Elisabeth oli jäänyt vuoteen viereen ja nojasi sängynpatsaaseen.
Kulmakarvat vihaisissa kurtuissa kuningatar seisoi takan edessä katsellen vuoroin kuningasta, joka istui eräällä tavaramytyllä, vuoroin oven suussa neuvottelevia upseereja.
Muuan kahdeksankymmenen ikäinen vaimo oli polvillaan, kuin alttarin edessä, vuoteen ääressä, missä lapset nukkuivat. Hän oli prokuraattorin isoäiti. Häneen oli tehonnut lasten kauneus ja kuningattaren ylhäinen ilme; hän oli langennut polvilleen, vuodatti hereitä kyyneliä ja rukoili hiljaa.
Mikä oli sen rukouksen sisältö, jonka hän esitti Jumalalle? Sekö että Jumala antaisi anteeksi näille pikku enkeleille vai että nämä enkelit antaisivat anteeksi ihmisille?
Herra Sausse ja valtuuston jäsenet olivat poistuneet luvattuaan kuninkaalle, että vaunut kyllä valjastettaisiin.
Mutta kuningattaren katse todisti liiankin selvästi, ettei hän luottanut tuohon lupaukseen. Herttua tuntui olevan samaa mieltä, koskapa sanoi de Damasille sekä de Floiracille ja Foucqille, jotka olivat seurannee! häntä, ynnä molemmille henkivartijoille:
»Hyvät herrat, älkäämme välittäkö kuninkaan ja kuningattaren näennäisestä tyyneydestä. Asema ei ole epätoivoinen, mutta tarkastelkaamme sitä oikealta näkökulmalta.»
Upseerit nyökkäsivät, merkiksi, että he kuuntelivat ja että herttua voisi jatkaa.
»On enemmän kuin luultavaa, että markiisi de Bouillé tietää jo, mitä on tapahtunut, ja että hän saapuu tänne kello viideksi tai kuudeksi, koska hänen pitäisi tällä haavaa olla Dunin ja Stenayn välimailla kuninkaan saksalaishusaarien kanssa. Hänen etuvartiostonsa voi hyvinkin olla täällä paria tuntia aikaisemmin kuin hän. Sillä nykyisessä asemassamme on kaikki mikä tuntuu mahdolliselta pantava täytäntöön. Mutta emme voi liioin väistää sitä tosiseikkaa, että neljä- tai viisituhatta miestä piirittää meitä ja että heti kun markiisi de Bouillén joukko-osastot tulevat paikalle, syntyy perin vaarallinen tilanne, kaamea ratkaisun hetki. Kuningas tahdotaan kenties viedä pois Varennesista, hänet pakotetaan nousemaan satulaan ja hänet viedään Clermontiin… Hänen henkeään uhataan, hän voi saada surmansa. Mutta tämä vaara, hyvät herrat, on vain hetkellinen, ja heti kun on päästy tullista ulos ja husaarit ovat marssineet kaupunkiin, oli näin tie selvä: Meidän on siis kestettävä korkeintaan kymmenisen minuuttia. Meitä on kymmenen; ottaen huomioon tämän talon aseman voimme toivoa, että meistä saa surmansa yksi minuutissa. Meillä on siis aikaa.»
Kuulijakunta tyytyi nyökäyttämään hyväksymisen merkiksi. Tämä uhrautuva alttius, joka oli valmis uhmaamaan kuolemaakin, tulkittiin mutkattomasti ja hyväksyttiin yhtä yksinkertaisesti.
»No niin, hyvät herrat», jatkoi herttua, »minun käsittääkseni menettelemme seuraavalla tavalla: ensimmäisen laukauksen kuullessamme, ensimmäisen huudon kuuluessa ulkoa me riennämme viereiseen huoneeseen. Me surmaamme kaikki siellä olevat ja valtaamme portaat ja ikkunat. Huoneessa on kolme ikkunaa, kolme meikäläistä puolustaa niitä, muut seitsemän sijoittuvat portaille, joita on helppo puolustaa niiden kierteismuodon vuoksi, sillä yksi mies voi siellä pitää puoliaan viittä kuutta hyökkääjää vastaan. Surmansa saaneitten meikäläisten ruumiitkin ovat henkiin jääneille jonkunlaisena suojana. Voi siis lyödä vetoa sata yhtä vastaan, että husaarit pääsevät kaupungin herroiksi, ennenkuin me olemme kuolleet viimeiseen mieheen, ja jos kuolemmekin, on historian maininta riittävänä ja kauniina palkkiona uhrautumisestamme.»
Nuoret miehet puristivat toistensa kättä kuten varmaankin tekivät muinaiset spartalaiset ennenkuin lähtivät taisteluun. Sitten jokainen asettui paikalleen: henkivartijat ja Isidor de Charny — jolle varattiin paikka, koska hän oli tilapäisesti poissa — sijoittuivat vartioimaan kolmea katuikkunaa, herttua de Choiseul asettui portaitten alapäähän, sitten de Damas, de Floirac, Foucq ja ne kaksi rakuunarykmentin aliupseeria, jotka olivat pysyneet uskollisina de Damasille.
Kun nämä valmistelut oli suoritettu, kuului kadulta hälinää.
Tulossa oli toinen lähetystö. Siihen kuuluivat ensinnäkin Sausse, joka tuntui olevan kaikkien lähetystöjen kantajäsen, kansalliskaartin päällikkö Hannonet ja kolme neljä valtuustonjäsentä.
He ilmoittautuivat ja kun kuningas arveli, että vaunut lopultakin olivat lähtökunnossa, käski hän lähetystön tulla sisälle.
Miehet astuivat sisälle. Nuoret miehet, jotka tarkastelivat heidän pienimpiäkin liikkeitään ja eleitään, olivat huomaavinaan Saussen piirteissä epäröintiä ja Hannonetin otsalla horjumattoman päättäväisyyden leiman. Kummatkaan merkit eivät olleet heidän mielestään suotuisia enteitä.
Samalla kertaa kuin lähetystökin tuli sisälle Isidor de Charnykin. Hän kuiskasi pari sanaa kuningattarelle ja lähti sitten taas nopeasti ulos.
Kuningatar peräytyi kalpeana vuoteen viereen, missä lapsukaiset nukkuivat.
Kuningas loi kysyvän katseen valtuuston edustajiin ja odotti, että he esittäisivät asiansa.
Mutta nämä vain kumarsivat kuninkaalle ja olivat vaiti.
Ludvig XVI oli käsittävinään väärin heidän aikeensa.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »ranskalaiset on johdettu harhaan, he ovat vilpittömästi kiintyneet kuninkaaseensa. Väsyneenä yhtämittaisiin loukkauksiin, joita olen saanut kokea pääkaupungissa, minä olenkin päättänyt vetäytyä maaseudun sydämeen, jossa uhrautuvan alttiuden liekki vielä palaa. Siellä toivon löytäväni sen entisen rakkauden, jota kansani on alati tuntenut hallitsijoitansa kohtaan.»
Lähetystön jäsenet kumarsivat jälleen.
»Ja minä olen valmis todistamaan, että luotan kansaani», jatkoi kuningas. »Minä aion ottaa henkivartioston, jonka toinen puoli on kansalliskaartilaisia, toinen puoli vakinaisen armeijan miehiä. Tämä vartiosto saattaa minut Montmédyyn, jonne olen päättänyt vetäytyä. Sen vuoksi, herra päällikkö, pyydän teitä valitsemaan miehet kansalliskaartistanne ja valjastuttamaan hevoset vaunujeni eteen.»
Näitä sanoja seurasi lyhyt äänettömyys, jolloin Sausse odottiHannonetin ja Hannonet odotti Saussen puhuvan.
Lopulta Hannonet kumarsi ja vastasi:
»Sire, noudattaisin hyvin mielelläni teidän majesteettinne määräyksiä, mutta perustuslaissa on pykälä, joka kieltää kuningasta poistumasta valtakunnasta ja jokaista kunnon ranskalaista edistämästä hänen pakoaan.»
Kuningas säpsähti.
»Sen vuoksi», jatkoi Hannonet ja viittasi kuningasta antamaan hänen puhua sanottavansa loppuun, »sen vuoksi Varennesin valtuusto onkin päättänyt, ennenkuin kuninkaan sallitaan jatkaa matkaa, lähettää Pariisiin pikalähetin ja odottaa kansalliskokouksen vastausta».
Kuningas tunsi otsansa hiestyvän, kuningatar puraisi kalpeita huuliaan ja madame Elisabeth kohotti kätensä kohti taivasta.
»Seis, hyvät herrat», sanoi kuningas äänessä arvokkuutta, jonka hän osasi valita esiintymiseensä ratkaisevana hetkenä. »Enkö siis ole vapaa menemään minne haluan? Jos niin on, olen siis kahlehditumpi kuin vähäpätöisin alamaiseni.»
»Sire», vastasi kansalliskaartin päällikkö, »te olette alati oma herranne. Mutta kaikkia ihmisiä, kuningasta kuten yksinkertaisia kansalaisiakin, velvoittaa vannottu vala. Olette vannonut valan, noudattakaa ensimmäisenä lakia, sire. Teidän on ei ainoastaan näytettävä hyvää esimerkkiä vaan myöskin ylevästi täytettävä velvollisuutenne.»
Sillä välin herttua oli silmäillyt kuningatarta kysyvin katsein ja saatuaan mykkään kysymykseensä myöntävän vastauksen lähtenyt alas.
Kuningas oivalsi, että jos hän alistuisi vastustuksetta tähän kaupungin valtuuston kapinalliseen vaatimukseen — sillä hänen kannaltaan se oli kapinallisuutta — olisi hän hukassa.
Hän tunsi muuten entuudesta tuon saman vallankumouksellisen hengen, jota Mirabeau oli koettanut tukahduttaa maaseudulla. Hän oli nähnyt sen edessään Pariisissa heinäkuun 14, lokakuun 5 ja 6 päivänä ja huhtikuun 18 päivänä, silloin kun, kuningas oli halunnut tehdä kokeen vapaudellaan ja lähtenyt Saint-Cloudiin, mutta kansa oli tehnyt tyhjäksi hänen aikeensa.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »tämä on väkivaltaa. Mutta minä en ole niin eristetty kuin näyttää. Minulla on tuolla portin edessä neljäkymmentä uskollista miestä ja Varennesin lähitienoolla kymmenentuhatta sotilasta. Minä siis käsken teidän, herra päällikkö, valjastuttaa heti paikalla hevoset vaunujeni eteen. Kuuletteko, minä käsken, minä tahdon.»
Kuningatar lähestyi häntä ja kuiskasi:
»Hyvä, hyvä, sire! Henkemme voimme panna vaaralle alttiiksi, mutta älkäämme luopuko kunniastamme ja arvokkuudestamme!»
»Ja jos me kieltäydymme tottelemasta teidän majesteettianne», sanoi kansalliskaartin päällikkö, »mikä on seuraus?»
»Seuraus on se, hyvä herra, että minäkin vetoan voimaan ja että te joudutte vastuuseen verestä, jonka vuodattamista olen tahtonut välttää ja joka tässä tapauksessa vuotaa teidän toimestanne.»
»Hyvä on, sire», sanoi kansalliskaartin päällikkö, »vedotkaa vain husaareihinne, minä aion turvautua kansalliskaartiin».
Ja hän poistui.
Kuningas ja kuningatar silmäilivät toisiaan miltei kauhistuneina. Kumpikaan heistä ei varmaankaan olisi uskaltanut tehdä mitään ratkaisevaa, ellei Saussen vaimo työnnettyään syrjään vuoteen vieressä yhä rukoilevan isoäidin, olisi tullut esille ja sanonut kuningattarelle rahvasnaisen suorasukaiseen, jäyhään tapaan:
»Kuulkaas, madame, tehän olette kuningatar vai kuinka?» Kuningatar kääntyi, sillä hänen arvoaan loukkasi kipeästi tuo enemmän kuin tuttavallinen puhuttelutapa.
»Niin olen», vastasi hän, »hetki sitten ainakin uskoin olevani».
»No, jos te olette kuningatar», jatkoi rouva de Sausse hämmentymättä, »annetaan teille neljäkolmatta miljoonaa, jotta pysyisitte paikoillanne. Paikka on minun mielestäni hyvä, koska siitä maksetaan hyvin. Miksi siis haluatte sen jättää?»
Kuningatar huudahti tuskasta, kääntyi kuninkaaseen päin ja sanoi:
»Ah, herra, kaikki, kaikki, kaikki, kunhan ei vain moista hävyttömyyttä!»
Hän otti vuoteelta nukkuvan kruununprinssin, riensi ikkunalle, aukaisi sen ja virkkoi kuninkaalle:
»Sire, näyttäytykäämme tuolle kansalle ja katsokaamme, onko se kauttaaltaan turmeltunutta. Jos niin on laita, vedotkaamme sotamiehiin ja rohkaiskaamme heitä sanoin ja liikkein.
Sen toki ansaitsevat ne, jotka ovat valmiit kuolemaan puolestamme!»
Kuningas oli seurannut häntä koneellisesti ja ilmestyi hänen kerallaan parvekkeelle.
Koko tori, jota Ludvig XVI ja Marie-Antoinette nyt joutuivat silmäilemään, oli ankaran kuohunnan näyttämönä.
Herttuan husaareista oli toinen puoli maassa, toinen puoli satulassa. Ne, jotka olivat jalan, olivat hajaantuneet kaupunkilaisten joukkoon ja sallivat näiden viedä ratsut kaikille suunnille. Heidät oli jo saatu houkutelluksi kansan puolelle. Toiset, satulassa olevat, näyttivät vielä tottelevan herttuaa, joka puhui heille saksaksi, mutta he osoittivat päällikölleen tovereitaan, jotka olivat pettäneet lippunsa.
Hiukan sivummalla Isidor de Charny, metsästyspuukko kädessä, välittämättä kaikesta tästä hälinästä, näytti odottavan jotakin miestä, kuten metsästäjä väijytyksessä vaanii saalistaan.
Viisisataa suuta huusi heti: »Kuningas, kuningas!»
Kuningas ja kuningatar astuivat parvekkeelle. Kuningatar kantoi käsivarsillaan kruununprinssiä.
Jos Ludvig XVI olisi ollut kuninkaallisessa tai sotilaallisessa asussa, jos hänen kädessään olisi ollut valtikka tai miekka, jos hän olisi puhunut sillä voimakkaalla, vakuuttavalla äänellä, joka siihen aikaan vielä kaikui kansan korvissa Jumalan ääneltä tai sen ääneltä, jonka Jumala oli taivaasta lähettänyt maan päälle, olisi hän voinut tehdä tuohon joukkoon toivotun vaikutuksen.
Mutta kuningas ilmestyi kansalleen sarastavan päivän valossa, siinä valjussa aamuhämärässä, joka rumentaa kaunottarenkin, kuningas oli pukeutunut palvelijaksi, hänen yllänsä oli harmaa nuttu, hän oli jauhoittamaton ja hänen päässänsä oli varemmin mainitsemamme inhoittava, pieni irtotukka; kuningas oli kalpea, likainen, parransänki kolmen päivän vanha, hänen paksut huulensa, kalsea katseensa ei ilmaissut ainoatakaan aatetta, ei yksinvallan eikä isyyden. Kuningas, joka tankkasi vuorotellen sanoja »hyvät herrat!» ja »rakkaat lapset!» ei siis ollut nyt parvekkeella seisoessaan läheskään sellainen, jommoisena hänen kuninkuuden ystävien, vieläpä vihollistenkin mielestä olisi pitänyt esiintyä.
Ja kuitenkin herttua de Choiseul huusi: »Eläköön kuningas!» Ja Isidor de Charny huusi: »Eläköön kuningas!» Ja niin voimakas oli vielä kuninkuuden arvovalta, että huolimatta siitä ulkoasusta, joka tällä kerralla vastasi tuiki huonosti kuninkuudesta vallalla ollutta yleistä käsitystä, jotkut äänet toistivat: »Eläköön kuningas!»
Mutta silloin kajahti paljoa kantavampana toinen huuto: »Eläköön kansa!» Kansalliskaartin päällikkö sen lausui.
Tuo huuto oli tällä hetkellä kapinaa. Kuningas ja kuningatar huomasivat, että osa husaareistakin toisti sitä.
Marie-Aritoinette puolestaan päästi raivonhuudahduksen, pusersi rintaansa vasten kruununprinssiä, lapsi-parkaa, joka ei tajunnut näiden tapahtumien kantavuutta, kumartui aidakkeen yli ja hampaitaan kiristellen sähähti joukkoon sanan:
»Heittiöt!»
Jotkut kuulivat tuon sanan ja vastasivat uhkauksilla. Tori oli yhtä ainoaa kuohuntaa ja äänekästä hälinää.
Epätoivoissaan herttua de Choiseul oli valmis uhraamaan henkensä. Hän yritti vielä kerran tehota husaareihin.
»Husaarit», huusi hän, »kunnianne kautta, pelastakaa kuningas!»
Mutta silloin ilmestyi näyttämölle uusi esiintyjä parinkymmenen aseellisen miehen ympäröimänä.
Se oli Drouet. Hän oli tulossa valtuuston kokouksesta, jossa hänen yllytyksestään oli tehty päätös, että kuningas oli estettävä jatkamasta matkaansa.
»Haa», huudahti hän ja lähestyi herttuaa, »te haluatte ryöstää kuninkaan? Hyvä on, minä sanon teille, että saatte hänet haltuunne vain vainajana!»
Herttua vuorostaan astui miekka koholla Drouetia kohden.
Mutta kansalliskaartin päällikkö astui väliin.
»Jos tulette askeltakaan lähemmäksi», sanoi hän herttualle, »niin minä tapan teidät!»
Silloin syöksyi esiin muuan mies joukon uhkauksista piittaamatta.
Se oli Isidor de Charny. Drouetia juuri hän oli väijynyt.
»Pois tieltä, pois tieltä!» huusi hän ja työntyi ratsullaan väkijoukkoon. »Tuo mies kuuluu minulle!»
Ja puukko ojossa hän hyökkäsi Drouetin kimppuun.
Mutta juuri kun hän oli tavoittamaisillaan miehensä, kuului yhtaikaa kaksi laukausta: toinen ammuttiin pistoolilla, toinen kiväärillä.
Pistoolinluoti litistyi Isidorin solisluuta vasten.
Kiväärinluoti lävisti hänen rintansa.
Molemmat aseet laukaistiin niin läheltä, että poloinen uhri kirjaimellisesti peittyi ensin liekkiin, sitten savuun.
Hänen nähtiin levittävän kätensä ja kuultiin jupisevan:
»Catherine-parka!»
Puukko kirposi hänen kourastaan, hän kaatui poikkiteloin hevosen lautasille ja luisui sitten maahan.
Kuningattarelta pääsi kauhunhuudahdus. Hän oli vähällä pudottaa kruununprinssin sylistään heittäytyessään taaksepäin. Hän ei siis nähnyt toista ratsumiestä, joka nelisti Dunin suunnalta ja tunkeutui niin sanoaksemme siihen vakoon, jonka poloinen Isidor oli kyntänyt väkijoukkoon.
Kuningas seurasi kuningatarta ja sulki ikkunan.
Nyt eivät vain jotkut harvat äänet huutaneet: »Eläköön kansa!» eivät vain husaariluopiot sitä huutaneet, vaan koko väkijoukko ja joukon mukana nekin parikymmentä husaaria, jotka viimeiseen saakka olivat pysyneet uskollisina: kuninkuuden viimeinenkin toivo ja tuki oli pettänyt!
Kuningatar heittäytyi nojatuoliin ja peitti kasvot käsiinsä. Hän ajatteli äskeistä surullista tapausta: hän oli nähnyt Isidor de Charnyn kaatuvan hänen puolestaan niinkuin aikaisemmin Georgesin.
Mutta äkkiä kuului ovelta kovaa melua, joka sai hänet kohottamaan katseensa.
Emme yritä kuvailla, mitä kaikkea naisen ja kuningattaren sydän tunsi seuraavan sekunnin vierähtäessä.
Kynnykselle ilmestyi Olivier de Charny, kalpeana ja yltyleensä verisenä veljensä syleilyn jäljiltä.
Kuningas näytti menettäneen ryhtinsä kokonaan.
Charny
Huone tulvahti täyteen kansalliskaartilaisia ja muuta väkeä, joka uteliaisuuttaan oli rientänyt paikalle.
Kuningattaren täytyi sen vuoksi hillitä ensimmäinen vaistomainen liikkeensä nousta ja rientää Charnyta vastaan, pyyhkiä nenäliinallaan veri hänen vaatteistaan ja lausua hänelle muutama lohdunsana, sydämestä sydämeen lähtevä lohdunsana.
Mutta hän voikin vain suoristautua tuolillaan, ojentaa kätensä häntä kohden ja kuiskata:
»Olivier…!»
Synkkänä ja tyynenä Charny teki merkin vieraille kuuntelijoille ja sanoi lempeällä, mutta lujalla äänellä:
»Anteeksi, hyvät herrat, minun täytyy saada puhua heidän majesteetilleen.»
Kansalliskaartilaiset yrittivät vastata, että he olivat tulleet nimenomaan estämään, ettei kuningas pääsisi kosketuksiin ulkomaailman kanssa. Charny puristi kalpeat huulensa yhteen, rypisti kulmakarvojaan, aukaisi päällystakkinsa, jolloin tuli näkyviin kaksi pistoolia, ja toisti ehkä entistäkin lempeämmällä, mutta juuri siksi sitä uhkaavammalta kuulostavalla äänellä: »Hyvät herrat, minulla oli kunnia sanoa jo teille, että haluan puhua kahdenkesken kuninkaan ja kuningattaren kanssa.»
Ja hän teki vieraille kuuntelijoille merkin poistua huoneesta.
Tuo ääni ja tuo voima, jolla Charny hallitsi itseään ja sen vuoksi myöskin muita, palauttivat de Damasiin ja kuninkaan molempiin henkivartijoihin tarmon, joka oli heidät hetkeksi jättänyt. Työntäen edellään kansalliskaartilaisia ja uteliaita he puhdistivat huoneen vieraasta väestä.
Tällöin kuningatar ymmärsi, mikä hyöty tuollaisesta miehestä olisi ollut kuninkaan vaunuissa, ellei hovisääntö olisi pakottanut rouva de Tourzelia jäämään paikoilleen.
Charny silmäili ympärilleen todetakseen, että kuningattaren ympärillä oli tällöin vain uskollisia palvelijoita. Sitten hän astui lähemmäksi ja sanoi:
»Madame, tässä minä nyt olen. Minulla on seitsemänkymmentä husaaria kaupungin porttien ulkopuolella. Luulen voivani luottaa heihin. Mitä määräätte minut tekemään?»
»Oh, sanokaa ensin», kysyi kuningatar saksaksi, »mitä teille on tapahtunut, Charny-parka?»
Charny teki merkin, että de Malden, joka ymmärsi saksaa, oli saapuvilla.
»Ah», jatkoi kuningatar ranskaksi, »kun emme enää nähneet teitä, luulimme teidän kuolleen?»
»Valitettavasti, madame», vastasi Charny syvän alakuloisesti, »minun vuoroni ei vielä ollut kuolla, poloinen veljeni Isidor tällä kertaa…»
Ja hänen silmänsä kyyneltyivät.
»Mutta», kuiskasi hän, »kyllä minunkin vuoroni tulee…»
»Charny, Charny, minä kysyn, mitä teille on tapahtunut ja miksi katositte sillä lailla paristamme», sanoi kuningatar.
Sitten hän lisäsi puoliääneen saksaksi:
»Olemme kaivanneet teitä, varsinkin minä.»
Charny kumarsi.
»Luulin veljeni ilmoittaneen teidän majesteetillenne, minkä takia poistuin hetkeksi luotanne.»
»Niin, tiedän. Te lähditte ajamaan takaa Drouet-heittiötä ja me pelkäsimme jo, että tuossa takaa-ajossa teille oli sattunut jokin onnettomuus.»
»Minulle sattui tosiaankin hyvin ikävä onnettomuus. Kaikista ponnisteluista huolimatta en voinut tavoittaa häntä ajoissa! Joku paluuta tekevä kyytimies oli sanonut hänelle, että teidän majesteettinne vaunut, joiden hän oli luullut menevän Verdunin tietä, olivatkin menossa Varennesiin. Silloin hän oikaisi Argonnen metsään. Pariin otteeseen yritin ampua hänet pistooleillani, mutta pistoolit olivat panostamattomat. Olin ottanut Sainte-Menehouldissa väärän hevosen, olin saanut herra Dandoinsin ratsun minulle tarkoitetun asemasta. Minkä sille voi, madame! Se oli kohtalon oikku! Minä seurasin häntä metsäänkin, mutta en tuntenut teitä. Hän sen sijaan tunsi pienimmät polutkin. Kaiken lisäksi iltahämärä muuttui yhä sankemmaksi. Niin kauan kuin näin hänet, seurasin häntä kuin varjoa; niin kauan kun kuulin, seurasin hänen askeltensa ääntä. Mutta tuo ääni lakkasi kuulumasta kuten varjokin oli häipynyt, ja minä olin yksin, metsään eksyneenä, pimeän ympäröimänä… Ah, madame, olen mies, te tunnette minut… tällä hetkellä en itke, mutta siellä metsässä, sankassa pimeässä minä vuodatin kiukun kyyneliä ja huusin raivosta!»
Kuningatar ojensi hänelle kätensä.
Charny kumarsi ja kosketti huulillaan tuota kättä..
»Mutta kukaan ei vastannut huutoihini», jatkoi Charny. »Koko yön harhailin metsässä ja aamun sarastaessa huomasin tulleeni lähelle Gèvesin kylää, joka on Varennesista Duriin kulkevan tien varrella… Oliko teidän onnistunut välttää Drouet, kuten hänen oli onnistunut välttää minut? Se oli mahdollista. Siinä tapauksessa te olitte lähteneet Varennesista ja minun oli turhaa yrittää sinne. Oliko teidät vangittu Varennesissa? Jos niin oli käynyt, ei minun avustani olisi minkäänlaista hyötyä, koska olin yksin. Päätin siis jatkaa matkaa Duniin päin. Ennenkuin ehdin perille, tapasin tiellä herra Deslonin ja sata husaaria. Hän oli huolestunut, muttei hänkään tiennyt mitään. Hän oli vain nähnyt herrojen de Bouillén ja de Raigecourtin karauttavan täyttä neliä Stenayn taholle. Miksi he eivät olleet puhuneet hänelle mitään? Varmaankin he epäilivät häntä. Mutta minä tunnen Deslonin kunnon aatelismieheksi. Arvasin, että teidän majesteettinne oli pidätetty Varennesissa ja että de Bouillé ja de Raigecourt olivat paenneet mennäkseen ilmoittamaan asiasta kenraalille. Kerroin kaikki Deslonille ja vannotin häntä seuraamaan minua husaareineen. Hän suostui heti, mutta jätti kolmekymmentä miestä vartioimaan Maus-joen siltaa. Tuntia myöhemmin olimme Varennesin edustalla — olimme ratsastaneet yhdessä tunnissa parikymmentä kilometriä! — ja minä halusin ryhtyä hyökkäykseen heti, raivata tien selväksi kuninkaan ja teidän majesteettinne luokse. Mutta me näimme katusulun katusulun takana. Olisi ollut mieletöntä yrittää selviytyä niistä rynnäköllä. Minä aloitin neuvottelut. Paikalle tuli muuan kansalliskaartilaisvartiosto. Minä pyysin siltä lupaa saada yhdistää husaarini kaupungissa majailevaan husaarijoukkoon. Sitä lupaa ei myönnetty. Silloin pyysin päästä kuninkaan puheille, ja koska näytti siltä, että tämä pyyntö evättäisiin kuten edellinenkin, kannustin minä ratsuani, kiidätin yli ensimmäisen katusulun, sitten toisen… Kaupungilta kuuluvan metelin opastamana nelistin eteenpäin ja saavuin torille juuri kun… teidän majesteettinne poistui parvekkeelta. Ja nyt», lopetti Charny, »odotan teidän majesteettinne ohjeita».
Kuningatar puristi vielä kerran Charnyn käsiä omissaan.
Sitten hän kääntyi kuninkaaseen päin, joka yhä istui tylsänä mietteissään, ja sanoi:
»Sire, oletteko kuullut, mitä uskollinen palvelijanne, kreivi de Charny on puhunut?»
Mutta kuningas ei vastannut.
Silloin kuningatar nousi ja meni hänen luoksensa.
»Sire», huomautti hän, »nyt ei ole sekuntiakaan hukattavana.Valitettavasti olemme tuhlanneet aikaa liikaakin! Tässä on herra deCharny, jonka käytettävissä on seitsemänkymmentä hänen sanojensa mukaantäysin taattua miestä ja joka nyt odottaa ohjeitanne.»
Kuningas ravisti päätänsä.
»Sire, taivaan tähden, antakaa ohjeet!»
Charny rukoili niitä katseellaan, kuningatar äänellään.
»Ohjeet?» kertasi kuningas. »Ei minulla ole ohjeita antaa.
Minähän olen vanki. Tehkää mitä luulette voivanne tehdä.»
»Hyvä», sanoi kuningatar, »siinä onkin kaikki mitä pyydämme».
Ja hän veti Charnyn syrjään ja sanoi:
»Teillä on nyt avoin valtakirja. Tehkää, kuten kuningas sanoi, kaikki mitä luulette voivanne tehdä.»
Sitten hän lisäsi kuiskaten:
»Mutta tehkää pian ja toimikaa tarmokkaasti tai muutoin olemme hukassa!»
»Hyvä on, madame», vastasi Charny. »Sallikaa minun neuvotella hetkinen noiden herrojen kanssa. Mitä me päätämme, se pannaan heti täytäntöön.»
Tällöin astui herttua de Choiseul huoneeseen. Hänen kädessään oli muutamia veriseen nenäliinaan kiedottuja papereita.
Hän ojensi ne sanaa lausumatta Charnylle.
Kreivi ymmärsi, että ne paperit oli löydetty hänen veljeltään. Hän otti käteensä tuon verisen perinnön, kohotti nenäliinan huulilleen ja suuteli sitä.
Kuningatar nyyhkytti.
Mutta Charny ei edes kääntynyt. Hän pani paperit poveensa ja sanoi:
»Hyvät herrat, voitteko auttaa minua siinä viimeisessä yrityksessä, johon aion nyt ryhtyä?»
»Olemme valmiit uhraamaan siihen henkemme», vastasivat nuoret miehet.
»Voitteko taata minulle kymmenen uskollisina pysynyttä miestä?»
»Meitä on tässä kahdeksan, yhdeksän.»
»Hyvä. Minä palaan seitsemänkymmenen husaarini luo.
Minun hyökätessäni katusulkuja vastaan hyökkäätte te takaapäin. Tämä hyökkäys jakaa heidän huomionsa kahtaalle, joten minä kykenen valtaamaan katusulut. Yhdistynein voimin me sitten tunkeudumme tänne saakka ja viemme kuninkaan.»
Vastaukseksi nuoret miehet ojensivat kätensä Charnylle.
Kreivi kääntyi sitten kuningattareen päin.
»Madame», sanoi hän, »tunnin kuluttua teidän majesteettinne on vapaa tai minä olen vainaja».
»Voi, kreivi, kreivi, älkää lausuko sitä sanaa! Se koskee minuun liian kipeästi!»
Olivier vahvisti kumarruksella äskeisen vakuutuksensa ja piittaamatta uudesta melusta ja hälinästä, joka oli tunkeutumassa taloon, hän riensi ovelle päin.
Mutta juuri kun hän laski kätensä säpille, aukeni ovi ja kynnykselle ilmestyi uusi henkilö tuomaan lisänsä tähän jo ennestäänkin hyvän monivivahteiseen murhenäytelmään.
Tulija oli neljänkymmenen tai viidenviidettä vuoden ikäinen, jonka piirteet olivat synkät ja ankarat. Viisto kaulanauha, auennut takki, väsymyksestä tulehtuneet silmät, pölyiset vaatteet todistivat selvästi, että hänkin oli, jonkun voimakkaan intohimon kannustamana, taivaltanut nopeasti pitkän matkan.
Hänen vyössään näkyi kaksi pistoolia ja kupeella heilui sapeli.
Ovea avatessaan hän huohotti eikä voinut äännähtääkään. Hän näytti rauhoittuvan vasta kun huomasi kuninkaan ja kuningattaren. Tyydytetyn koston hymy levisi hänen kasvoilleen ja välittämättä toisarvoisista henkilöistä, jotka olivat ryhmittyneet huoneen perälle, hän kohotti kätensä jo oviaukossa, jonka hän miltei täytti kookkaalla varrellaan, ja sanoi:
»Kansalliskokouksen nimessä minä vangitsen teidät kaikki!»
Salamannopeasti herttua de Choiseul syöksähti esiin pistooli kädessä. Hänkin kohotti kätensä ampuakseen tuon uuden tulokkaan, joka julkeudessaan ja päättäväisyydessään tuntui voittavan kaikki, mitä tähän asti oli nähty.
Mutta vieläkin nopeammalla liikkeellä kuningatar tarttui hänen uhkaavaan käteensä ja sanoi herttualle puoliääneen:
»Älkää jouduttako perikatoamme, herra. Kärsivällisyyttä! Näin me voitamme aikaa, eikä markiisi de Bouillé voi enää olla kaukana.»
»Olette oikeassa, madame», vastasi herttua.
Kuningatar silmäili Charnyta ihmeissään, ettei kreivi ollut syöksynyt esille tätä uutta vaaraa torjumaan. Mutta omituista! Charny näytti haluavan väistellä tuon uuden tulokkaan katsetta ja oli siirtynyt huoneen pimeimpään soppeen.
Mutta kuningatar, joka tunsi kreivin, aavisti, että oikean hetken vaatiessa Charny tulisi esille tuosta pimeästä ja salaperäisyydestä.