— Anna Petrovna, sanoi hän äkkiä, mitä sinä uskot elämästä kuoleman jälkeen?
— Se on kysymys, johon luulen olevan parasta vastata suurella varovaisuudella. Sen voin kuitenkin sanoa: en hetkeäkään epäile, ettei elämämme jatku.
Iloinen tyydytyksen ilme kirkasti hänen väsyneet kasvonsa. — Minä toivoin sitä, sanoi hän ja nyökkäsi. Mutta sitte hän äkkiä nousi, tuli luokseni ja puristi molempia käsiäni niin kuin joskus ennenkin. — Anna Petrovna, se, joka todellarakastaa, hänen täytyy myöskin uskoa sielun kuolemattomuuteen. Hänen sisimmässään on jotain joka todistaa: tämä ei ole luotu maaksi maatumaan. Tässä on ijäisyys-itua.
— Anna Petrovna, hän toisti, ja minä hätkähdin hänen kasvojensa outoa kirkkautta, — Minä en tiedä, mitä varten me oikeastaan olemme luodut. Mitä siitä eri tahoilta olen kuullut, ei koskaan täysin ole tyydyttänyt minua. Mutta minä tunnen, että pohjaton rakkauteni Borikseen — (hän ojensi kätensä kuin ikävöityä syleilyä kohti) — ei ole minun synnyttämäni, vaan on kotoisin jostain oman itseni ulkopuolelta, lähteestä, joka on hyvä, syvä ja pyhä. Ja sitä lähdettä kohti kurottautuu koko sieluni.
Oli kuin kireimmilleen pingoittunut jänne samassa olisi lauennut. Hän painui väsyneesti takaisin tuoliinsa, ja minä kuulin hänen mutisevan: Kun näkee paljon kärsimystä ja kun itsekin kärsii, oppii kaipaamaan tukikohtaa elämälleen.
Puhelumme katkesi siihen. Hetken kuluttua Tamara nousi ja sanoi hyvää yötä. En seurannut häntä, sillä hän tuntui kaipaavan yksinäisyyttä. Mutta omituinen levottomuus hiipi mieleeni.
Seuraavana päivänä, kun taas rinnan seisoimme tarkastamassa haavoittuneiden kuljetusta vasta saapuneesta sairasjunasta, tarttui Tamara äkkiä ja hätäisesti käteeni. Ohitsemme kannettiin juuri paareilla keski-ikäiseltä näyttävää miestä. Koko vartalo oli vaippojen peitteessä, ja silmät olivat ummessa kuin nukkuvalla, mutta suu, tuo suu —
Tamara tuijotti siihen katse lasittuneena. Eihän hän voinut erehtyä? Tunsihan hän suun, joka hänen kauttansa oli oppinut hymyilemisen taidon, joskin se nyt näytti unohtaneen sen.
— Boris, Boris! — Tamara vapisi yltyleensä. Minä melkein kannatin häntä, meidän hätäisesti seuratessamme sairassaattuetta ympäröivää ihmisvirtaa.
Samassa silmänräpäyksessä, jona paarit hetkeksi laskettiin päämääränä olevan sairaalan käytävään, oli Tamarakin niiden ääressä.
— Onko hän pahastikin haavoittunut? — Hän kääntyi hätäisesti vieressä seisovaan "sisareen", katse lakkaamatta kiintyneenä yhä ummessa oleviin silmiin.
— Haavat selässä ovat jo parantuneet, ja hänellä on näkönsä, mutta kädet — —
— Mikä käsi?
— Molemmat.
Tamara ei äännähtänytkään, mutta hän kävi niin kuoleman kalpeaksi, että kiireisesti kietaisin käteni hänen vyötäisilleen.
Samassa sairas liikahti. Umpeen painuneet silmäluomet kohosivat väsyneen hitaasti. Katse tähtäytyi kysyvänä, miltei hämmästyneenä ensin sairassalin korkeaan kattoon, sitte läheisyydessä näkyviin vuoteisiin. Viimein pysähtyi se Tamaraan.
Hän oli jo polvillaan paarien vieressä — Boris, oma armaani. Sinä olet kotona minun luonani.
Hillitön kyyneltulva syöksyi sairaan silmistä.
— Tamara, sinäkö täällä!
— Täällä, sinun luonasi! Tätä hetkeä varten olen koettanut elää.
— Enkä voi hyväillä sinua, en koskaan, koskaan enää!
— Mutta sinä voit tuntea kuinka minä sinua hyväilen!
— Ei koskaan, ei koskaan enää! — Paarit miltei vapisivat hänen nyyhkytyksistään. —Näinkatkeraksi en sitä aavistanut.
— Boris, rakkaani, me näemme toisemme, omistamme toisemme!
Kyyneleet valuivat yhä virtanaan Boriksen kasvoja pitkin. — En niitäkään voi kuivata enää! — Ääni värisi katkeraa tuskaa.
— Sitä vartenhan minä elän ja olen olemassa, että minä ne kuivaisin!
Sairaan itku lakkasi hetkeksi. Hyväileviä käsiä kaipaavana hän kumarsi päänsä lähemmäksi Tamaraa, ja kuulin hänen kuiskaavan: — Tamara, elämäni, iloni, — kaikkeni!
Minä hiivin hiljaa pois.
* * * * *
Tapasimme vasta illalla Tamaran palatessa hotelliin. Silloin hän lyhyesti kertoi kaikesta.
Hän oli ollut Boriksen luona niin kauan kuin se oli mahdollista. Kun viimein yöhoitaja tuli käskemään häntä pois, oli aivan kuin he uudelleen olisivat riistäneet Boriksen häneltä. Hän kumartui rakkaansa puoleen ja kuiskasi: Boris, minun täytyy erota sinusta tänä iltana, mutta sitte en tee sitä, en koskaan, en koskaan enää. — Sitte hän vastustamattoman tunteen vaatimana lankesi polvilleen, kietoi vielä kerran käsivartensa Boriksen ympärille ja toisti katse hänen katseessaan heidän rakkautensa tunnussanat: "ilossa ja murheessa, köyhyydessä ja rikkaudessa — kunnes kuolema meidät eroittaa."
* * * * *
Heti hänen kerrottuaan tästä sanoimme hyvää yötä toisillemme. Mutta minun oli mahdoton nukkua. Omituinen levottomuus valvotti minua. Niin varhain kuin se mielestäni kävi päinsä hiivin siksi hänen huoneeseensa. Silloin hän oli vuoteessaan kuolleena. Pöydällä hänen vieressään oli hänen Borista varten kootut kirjeensä. Niiden kansilehdelle hän oli omistuksen alle kirjoittanut ne sanat, jotka eivät ainoastaan olleet hänen viime sanansa Borikselle, vaan joihin samalla sisältyi koko hänen elämänsä ja hänen suuren rakkautensa tarina.
Ilja Riffkin makaa sotavangin kovalla vuoteella. Kuume polttaa hänen suonissaan ja säärentynkiä särkee. Kovat pistokset panevat hänet tuontuostakin käpristymään kokoon kuin maassa kiemurteleva mato.
Hän makaa pitkät ajat horrostilassa, jossa hän ei ole tietoinen muusta kuin kolotuksesta ja särystä, jota hän tuntee kipeän ruumiinsa joka kohdassa. Toiste on hän hyvinkin tietoinen olemassaolostaan. Hänestä tuntuu silloin siltä kuin koko hänen eletty elämänsä, nykyhetki, menneisyys, vieläpä tulevaisuuskin lujasti kietoutuisi hänen ympärilleen. Milloin tapahtuu se selvinä ajatuksina, joita hän, joskin hetkeksi vain täydellisesti hallitsee, milloin sekavina kuumehoureina. Välistä hän istuu kotona työpöydällään ja vilkaisee silloin tällöin pihamaalle, missä Meuschen lapset, mustakiharainen Leije ja pieni Haim Jankel leikkivät, toiste makaa hän kyyrysillään juoksuhaudassa ja kuuntelee miten schrapnellisade räiskyy hänen ympärillään.
Mutta joka paikasta kiertyvät hänen ajatuksensa aina yhteen ja samaan kohtaan: äitiin. Joskus hän yrittää nousta. Hän tahtoo mennä äidin luo. Kukaan ei saa kertoa äidille, että hän makaa sairaana. Se veisi hengen äidiltä. Hän sai halvauksen silloin kun Meusche hukkui. Jos hän nyt tietäisi, että Iljakin makaa täällä…
— Äiti, äiti!
Voihkaisten Ilja painuu takaisin vuoteelle. Hän ei pääsekään lähtemään. Hän on voimaton, vuoteeseensa kytketty mies, vanki, jota ei lasketa vapaaksi.
Hänen ajatuksensa sekaantuvat taas. Hän rämpii eteenpäin liejuista kyläntietä pitkin. Tuontuostakin hän pysähtyy poiketakseen taloon, ensin Marja Iwanownan, sitte Nastja Nikolajewnan ja sitte kylänvanhimman luokse. Eiväthän ne ihmiset itse muista huolehtia asioistaan, jollei heitä nykäise. Täytyy tiedustella sekä vanhaa paikattavaa että uutta teetettävää. Isä teki sillä tavalla, ja Ilja tekee samoin. Hänkin tahtoo viedä sekä taloa että liikettä eteenpäin.
Silloin hän yhtäkkiä muistaa, että Sabatti on tulossa. Äiti näkyy juuri toimittelevan viime askareita, sitte asettuakseen pyhälepoon. Iljakin aikoo levätä, kunhan hän ensin saa asemansa selväksi.
Hän seisoo pienen nurkkakaapin vieressä ja laskee rahojaan. Talo on velaton. Puutarha tuottaa enemmän kuin omiin tarpeisiin. Navetassa on kaksi lehmää, hevonen tallissa. Jo on edistytty isänkin kuoltua, ja hän puolestaan oli isänsä jälkeen tuntuvasti parantanut taloudellista asemaa. Niin oli kuin olla piti. Eteenpäin ja ylöspäin polvi polvelta, Jälkeentulevaisille parempaa kuin mitä isillä oli ollut. Sitä he kaikki tahtoivat ja tarkoittivat. Ja niin Iljakin. Hänen velvollisuutensa oli sitäpaitsi tavallistakin suurempi, kun isä kuoli niin nuorena ja kun Meuschekin — —
— Isäimme Jumala siunatkoon sinua. — Äiti kohottaa kätensä laskeakseen ne Iljan päälaelle. Vasen halvaantunutkin näkyy nousevan. Mutta samassa tulla vingahtaa repäisevä kuula. Äidin molemmat kädet jäävät repaleisina retkottamaan ihan kuin Petja Sobalenkon, joka ei saanut tovereita leikkaamaan pois irti reväistyä käsivartta.
Ilja kirkaisee ja koettaa taas rynnätä äidin luokse. Siihen hän herää.
— Hiljaa, hiljaa, tyynnyttelee hoitajatar. Hän seisoo vuoteen vieressä ja on laskenut kätensä Iljan päälaelle. Se se siis oli se äidin käsi, jonka kosketusta Ilja oli tuntenut.
Iljalle nousee kuin pala kurkkuun. "Sisar", sanoo hän. Pistokset ja heikkous tekevät hänen äänensä miltei kuulumattomaksi. Mutta hänen täytyy kysyä. — Luuletteko että minä kuolen?
"Sisar" epäröi hetken. Sairas on todella hyvin heikko. — "Mutta olettehan sitkeää juurta", sanoo hän ja hymyilee rohkaisevasti. Sitte hän rupeaa muuttamaan kääreitä.
Kun molemmat poikkisahatut säärentyngät ovat uusissa siteissä, aikoo sisar mennä. Mutta Ilja Riffkinin katse pysäyttää hänet. — Tahtoisitteko elää? sanoo hän. Katse kiintyy säärentynkiin, joista lääkäri vastikään on sanonut, että ne välttämättä ovat katkottavat lyhemmiksi, jos mieli miehestä saada kalua.
— Minulla on äiti. — Ja isä on kuollut.
Hoitajatar kiiruhtaa toiselle vuoteelle. Mutta hänen korvissaan kaikuu kauan tuo yksinkertainen: minulla on äiti.
Vilvoittava kääre tekee Iljalle hyvää. Ajatuksetkin selviytyvät ja virkistyvät. Ne tarttuvat hoitajattaren katseeseen. Se puhui selvää kieltä. Raihnaisen, ennen aikojaan vanhentuneen, vieläpä kokonaan jalattoman miehen elämä mitä se merkitsi?
Mutta hoitajattarella ei tietystikään ole äitiä elossa. Jos olisi, niin hän tietäisi minkälainen äidin mieli on. Ilja tietää sen. Sentähden hän tahtoo elää.
Hän tuntee yhtäkkiä mieltä huikaisevaa ikävää. Jos hän olisi kotona, hän varmaan jaksaisi parantua. Hänen puolestaan pidettäisiin messu ja rukous, kuten pikku Jankelin puolesta, kun tämä sairasti. Pojallakin oli keuhkokuume, ja hän oli hyvin heikko. Mutta kohta messun jälkeen tapahtui taudinkäänne. Tilaisuudessa oli hänelle, kuten tapa oli, annettu toinen, uusi nimi edellisen lisäksi. Jankelista tuli Haim Jankel. Haim merkitsi "elämäksi" Ja poika jäikin eloon.
Kukaan ei sen jälkeen laiminlyönyt käyttää hänen uutta nimeään. Haim Jankel! Jo pelkästään nimessä oli vahvaa, iloista uskoa siihen, että poika saa varttua mieheksi miehen töillä tukeakseen ja turvatakseen perheen pystyssä pysymistä.
Ilja tuntee katseensa kostuvan. Lähinnä äitiä on Haim Jankel hänelle rakkain kaikista omaisista, Samalla on hän lähinnä äitiä lujin side, mikä sitoo Iljan elämään. Poika oli ainoastaan kahden vanha, kun jäi orvoksi, Meusche oli vaimonsa ja lapsiensa kanssa ollut pienellä huviretkellä juuri ennenkuin onnettomuus tapahtui. He kääntyivät juuri rannasta kotiinpäin, kun Meusche kuuli loiskahduksen. Eräs rannalla leikkivistä lapsista oli pudonnut jokeen.
Meusche kiskaisee nutun päältään, viskautuu veteen ja pelastaa lapsen. Mutta samassa, kun hän on nostanut lapsen rannan kivikaiteelle painuu hän itse jokeen eikä nousekaan.
Ilja on ollut koettelemassa kylänvanhimmalle tilattua uutta pukua. Lähetessään kotia hän näkee joukon, joka itkien ja valittaen seuraa paareja.
Hän pysähtyy. Sydän taukoaa taonnastaan. Jokin hänen sisimmässään nousee kuin vastarintaan. Se ei saa, ei voi olla totta! Seuraavassa silmänräpäyksessä hän karkaa eteenpäin ja — tuntee veljensä.
Mutta hän ei ennätä ajatella omaa suruaan eikä paarien ääressä itkevää perhettä. Hän muistaa äitiä. Äidin kaksi poikaa ovat hänelle hänen kahta silmäteräänsäkin kalliimmat. Silmiensä valosta hän voi luopua, pojistaan ei.
Iljan huolenpito on kuitenkin myöhäistä. Äiti on jo nähnyt saattueen.Hän kiiruhtaa vastaan ja tuntee esikoisensa.
Aivohalvauksesta, joka silloin häntä kohtasi, hän ei koskaan oikein toipunut.
Entä jos hän nyt näkisi, minkälaisessa tilassa Ilja makaa täällä!
Sairas ei enää voi hallita ajatuksiaan. Muistot ovat käyneet hänelle ylivoimaisiksi. Häntä puistattaa kuin vilussa, ja ajatukset sekaantuvat.
Hän makaa taas juoksuhaudassa. Pakkanen on pureva, ja jäähdyttävä viima puhaltaa pohjoisesta. Se sopii juoksuhautaan aivan kuin sinne tähdättynä. Ilja koettaa puolustautua, mutta pakkanen ahdistaa itsepintaisesti kuin vihainen koira, joka yrittää milloin puolelta, milloin toiselta. Pahimmin ahdistaa se jalkoja.
Ilja sätkyttelee unessa hätäisesti siteessä olevia sääriään. Huurreturpainen rakki puraisee niitä, puraisee niin että hän voihkasee ääneensä. Ja kun se hetkeksi hellittää, puraisee se kohta uudelleen, entistä kovemmin. Pakkanen on yhtä säälimätön vihollinen kuin muutkin.
— Minun sääreni, minun sääreni! — Hän nyyhkyttää. Sitte hän huolestuneena rupeaa tutkimaan jalkineitaan. Ne ovat rikkonaiset ja lisäksi läpimärät. Hän tuntee kuinka vilu saappaiden lävestä pääsee karkaamaan ruumista pitkin. Se koettaa kangistaa hänet kinokselle, mutta hän taistelee vastaan. Hän tietää, että tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta.
— Minä tahdon elää, huutaa hän. — Minulla on äiti ja Haim Jankel.
— Hiljaa, hiljaa! — Hoitajatar laskee taaskin tyynnytellen kätensä hänen otsalleen.
Äidin käsi! Kuinka vilvoittava ja hyvä se on! Sellaista kättä ei ole kellään, ei kellään koko maailmassa! Se tekee hänet lapseksi jälleen, pieneksi avuttomaksi lapseksi, jolla on oikeus levätä.
Ja lepoa hän tarvitsee. Hän on kovin väsynyt. Häntä väsyttää tuo huurreturpainen rakki, joka on pureutunut kiinni hänen jalkoihinsa ja nyt jyrsii niitä kuin kaluttavaksi viskattua luuta. Sellainen vie voimia.
Mutta kai se siitä lakkaa, kun ymmärtää, että Ilja on sitä sitkeätä juurta, joka ei häviä eikä kuole, vaikka hävittämällä hävitetään.
Ja mitenkä hän ei kestäisi, onhan hänellä äidin siunaus!
— Abrahamin Jumala, Isakin Jumala ja Jakopin Jumala siunatkoon sinua, poikani, sinä vanhuuteni tuki ja tulevaisuuteni toivo!
Sanat helisevät ihanan voimakkaina kuin juhlakuoron veisuu. Äidin käsi laskeutuu pojan otsalle, ja tuosta kädestä virtaa lepoa ja rauhaa hänen koko olemukseensa. Ilja Riffkin vaipuu syvään, vahvistavaan uneen.
* * * * *
Päivä paistaa sairassaliin, kun Ilja vitkalleen raottaa väsyneitä silmiään. Katse kulkee kysyvänä paikasta toiseen.
Mitä tämä merkitsee? Missä hän on? Ja miksi täällä on näin paljon ihmisiä? Eikö hän vasta ollut kotona juuri lähdössä sotaan. Hän luuli sinä aamuna nousseensa aikaisemmin kuin kukaan muu. Mutta äitikin oli jo pystyssä, Hän tulla kompuroitsi portaita ylös Iljan huoneeseen, keppi oikeassa, terveessä kädessä tukemassa halvauksen jälkeen horjuvaa astuntaa.
Silloin ojentuivat nuo äidin siunaavat kädet Iljaa kohti. "Parhaan siunaukseni annan minä sinulle, poikani."
Niin, niin. Nyt Ilja muistaa kaiken. Se tapahtui juuri ennen hänen lähtöään, ja nyt hän makaa sairaana sotavankina vieraalla maalla. Mutta tännekin ulottuu tuo siunaus. Sen varassa hän on kestänyt näihin asti, ja sen varassa hän vieläkin kestää. Hän tahtoo palkita sen mitä on saanut sillä, että panee koko tahtonsa ja tarmonsa liikkeelle parantuakseen. Sanotaanhan, että sielu vaikuttaa ruumiiseen. Nyt hän tahtoo kokea sitä voittaakseen taudin.
Hän tunteekin jo ihmeellisesti virkistyneensä. Uni ja kääreet ovat tehneet hänelle hyvää. Pistoksia ei tunnu, ja muutenkin on parempi olla kuin pitkiin aikoihin. Ajatuksetkin käyvät entistä iloisemmiksi.
Jos nyt lääkäri vain ennättäisi sahata hänen säärensä lyhyemmiksi, niin että hän vihdoinkin pääsisi aina jomottavasta pakotuksesta. Sehän se häntä on heikontanut, niin että hän kerta toisensa jälkeen on käpertynyt vuoteeseen milloin minkäkin taudinpuuskan kaatamana.
Sotavangin ruokakaan ei ole ollut omiaan vahvistamaan häntä. Ja vähissä vaatteissaan hän on helposti vilustunut. Mutta hätäkös nyt enää. Hän on sitkeää juurta. Kun hän on näihin asti päässyt, pääsee hän varmasti eteenkin päin.
* * * * *
Ilja nukkuu paljon tämän jälkeen. Hänen heikko ruumiinsa vaatii sitä, ja muutenkin koettaa hän koettamalla nukkua. Uni vahvistaa. Ja hän tahtoo vahvistua. Onhan hänellä äiti ja Haim Jankel.
Herätessään Ilja aina ajattelee iloisia ajatuksia. Hän on vakuutettu siitä, että hän kotiin palattuaan saa paljon työtä. Kun hän kainalosauvojensa varassa kulkee ovelta ovelle, sanovat ihmiset toisilleen: "tuolla tulee Ilja Riffkin. Hänelle täytyy antaa työtä, hän menetti molemmat säärensä sodassa." Ja kun hän saa työtä, kasvaa ansio ja paranee perheen taloudellinen asema.
Entä jos Haim Jankel vielä pääsisi johonkin parempaan kouluun ja tulisi oppineeksi mieheksi!
Iljan kasvot kirkastuvat. Sekä Meuschellä että hänellä itsellään oli kasvavina suuri halu oppikouluun. Mutta varoja siihen ei silloin ollut. Heidän osakseen tuli hankkia niitä enemmän. Ehkäpä heidän lapsensa saisivat sitä, mitä ei liiennyt isien osaksi. Sillä he lohduttivat itseään.
Meusche ei saanut nähdä sitä päivää. Mutta hän oli jättänyt työn jaHaim Jankelin perinnöksi veljelleen.
Niin, ja Rohelen oikeastaan myöskin.
Iljan ajatukset luistavat uuteen uomaan. Rohele on aina ollut hellä tytär Sore-äidille. Meuschen kuoltua jäi hän lapsineen kotiin. Luonnollisesti Ilja oli naiva hänet. Mutta sekä Rohele että Ilja olivat rakastaneet Meuscheä liian paljon kohta ajatellakseen avioliittoa. Kuukausi kuukauden jälkeen luisti siitä syystä ohi. Toinen vuosipäivä Meuschen hukkumisesta oli jo tulossa, ja Ilja oli päättänyt puhua asiasta Rohelelle. Silloin puhkesi sota.
Iljan mieli ilostuu hänen ajatellessaan tätä. Hän tietää saavansa hyvän ja uskollisen vaimon Rohelesta. Mitäpä silloin sääristäkään, kun hän vain pääsee kotiin ja saa pitää huolta omaisistaan.
Ilja havahtuu ajatuksistaan nähdessään hoitajattaren viereisen vuoteen luona korjaavan sokean silmäsidettä. Hoitajatar nyökkää hänelle. Hänestä Ilja jo on terve mies, kun kykenee vähän liikkeellekin.
— Pian jaksatte lähteä kotiin.
On kuin voimakas sähkövirta karkaisi koko Iljan olemuksen läpi. Laskeeko "sisar" sydämetöntä leikkiä, vai tuleeko vapahdus juuri kun hän kaikkein kiihkeimmästi sitä toivoo?
— Niin, niin. — "Sisar" puhuu hitaasti, melkein välinpitämättömästi.Hän näkee Iljan vapisevan liikutuksesta, ja hän miltei katuu sanojaan.Mutta nyt hänen on mahdoton peräytyä. Iljan katse on kuin kiinniimeytynyt hänen huuliinsa.
— Minä vain ajattelin sitä, että Saksa ja Venäjä nyt vaihtavat sotavankia.
Iljan pää painuu. Hän hengittää syvään. Malja täynnä elämän nestettä on nostettu hänen huulilleen. Ja hän juo siitä pitkin, hartain siemauksin.
— Milloin?
— En tiedä, Mutta pian kai on teidän vuoronne.
Iljan voimat palaavat hämmästyttävän pian. Ääni on tosin niin heikko, että se usein painuu kuiskaukseksi, ja hengitys käy vaivaloisesti, mutta katse on eloisa ja tarmokas. Elämänliekki palaa siinä ei enää lekoittavan heikkona, vaan täynnä elämisen toivoa ja halua.
Lääkäri ei enää puhu säärien poikkisahaamisesta. Tehkööt kotoiset lääkärit sen. Hoitajatarkaan ei jouda pysähtymään Iljan kohdalle. Mutta Ilja ei sitä kaipaakaan. Hän elää jo kotona. Hän suunnittelee töitään, puhelee äidin kanssa ja kiikuttaa Haim Jankelia polvellaan.
Kaikessa hiljaisuudessa siirretään sotavangit sairaalasta sodassa ruhjoutuneitten junaan, mutta Ilja Riffkin kuulee kuin juhlakuorojen veisuuta. Hänen katseensa palaa. Hän tuntee äidin siunaavan käden päälaellaan. Rohele ojentaa hänelle kätensä, silmissään uskollisen vaimon lämmin katse, ja Haim Jankel riippuu hänen kaulassaan.
Ruotsin puolella kohoavat Iljan ilontunteet kohoamistaan. Hän nauttii mukavasta vuoteesta, joka pehmeydellään aivan kuin hyväilee hänen laihaa, särkevää ruumistansa. Katse kulkee hyvämielisenä ilmavan, puhtauttaan paistavan sairasvaunun seiniä pitkin, ja mieli virkistyy ihmisten ystävällisyydestä.
Sekä lääkärit että hoitajat ihmettelevät Iljan sitkeyttä. Hänen täytyy moneen kertaan kertoa heille siitä, miten hän täydessä tajussaan makasi kolme vuorokautta taistelutantereella tunnottomiksi paleltuneine säärineen, miten hän sitte on kärsinyt leikkaukset, monen kuukauden sotavankeuden sekä sen aikana useampia taudinkohtauksia.
He hymyilevät hänelle, nyökkäävät ystävällisesti päätään ja jatkavat matkaa toisten luo.
Iljan katse seuraa heitä. Hän hymyilee voittoriemuisena itsekseen ja sanoo hiljaa: Minulla on äiti ja Haim Jankel. Hän ymmärtää, että se, jolla on suuri tehtävä, jaksaa kantaa paljon. Ja hän tuntee, ettei mikään muu olisi voinut häntäkään auttaa. Ne päivät ja yöt, mitkä hän vietti taistelutantereella paleltuneine säärineen, kykenemättä liikkumaan mutta koko ajan tietoisena seuraten ensin omien joukkojen etenemistä, sitte niiden pakoa vihollisen seuratessa kintereillä, ovat sekä kiduttavan että kuluttavan syvälle syöpyneet hänen tietoisuuteensa. Vähäisinkin ajatusyhtymä panee hänet uudelleen kokemaan kaikkea. Hän makaa uudelleen joukkojen jaloissa. Hän kuulee kuoleman kanssa kamppailevien voihketta ja sydäntä särkeviä rukouksia: vettä, vettä, vettä.
Sellaisina hetkinä tuntuu hänestä mahdottomalta elää. Muistot tekevät hänet kuin hulluksi. Hän sanoo itselleen, että se, joka on kokenut tällaista, ei voi eikä ole oikeutettu palaamaan elämään.
Perustus jalkojen alla pettää. Inho ja kyllääntyminen elämään nujertaa hänet voimattomaksi.
Entä äiti? Se ajatus kutsuu hänet takaisin elämään. Hän tahtoo ja hänen täytyy elää. Hänellä on suuri tehtävä. Sentähden on hänen velvollisuutensa unohtaa.
Hän hypistelee hermostuneesti vuoteen laitaan kiinnitettyä pientä pussia. Ystävälliset kädet ovat kiinnittäneet sen siihen avuksi ja iloksi sodan uhreille. Ne monet, jotka eivät itse vapaasti voi liikkua, ovat tästä erityisesti iloissaan, ja Ilja kuuluu heihin. Hän on koonnut siihen kaikki vähäiset aarteensa: rukouskirjansa, omaisten kirjeet ja valokuvat sekä muutamia pieniä tuliaisia, joita hän on ostanut omaisille muistoksi vankeutensa maasta. Hän koettaa kiinnittää ajatuksensa tähän. Hän tahtoo katsoa eteenpäin ja iloita.
Kun sairasproomut laskevat Suomen rannalle, rämähtävät torvet soimaan ja kansanjoukot tervehtivät riemuhuudoin sodasta palaavia.
Ilja hätkähtää ja alkaa vapista. Mielenliikutuksesta kaiketi. Vai siksikö, että hän muistaa huutoja, jotka hän kuuli taistelutantereella maatessaan ja säveleitä, jotka silloin kaikuivat ei juhlan korokkeeksi vaan täynnä armotonta, alastonta totuutta.
Käsi nousee. Näyttää siltä kuin hän aikoisi tukkia korvansa. Mutta sitte käsi taas hervahtaa takaisin paareille, joilla hän makaa. Rakkaus äitiin auttaa häntä. Häntahtoounohtaa ja elää. Hänellä on suuri tehtävä.
Torvet soivat yhä. Mutta nyt soittavat ne hänelle suurta juhlaa. Hänhän on matkalla kotiin. Hän tahtoo ja hän saa iloita.
Tervehdys ja kiitosjumalanpalvelus palaaville alkaa. Ilja makaa heikoimpien joukossa paareilla lähellä alttaria. Hänen mielensä on täynnä kiitosta ja hartautta. Sanat ja ulkonaiset jumalanpalvelusmenot ovat toiset kuin ne, joihin hän on tottunut, mutta ydin menoissa vastaa kuitenkin sitä mikä liikkuu hänen omassa sisimmässään.
Elämä on lahja, elämä on ihme. Hän tuntee sen tällä hetkellä syvästi ja voimakkaasti. Ihminen janoaa elämää. Hän tuntee olevansa luotu sitä varten. Ja se, joka kuoleman kentältä palaa takaisin elämään, tuntee sen paremmin kuin kukaan muu. Hän on saanut elämän uudelleen. Ja uudistettu lahja on uusi ihme.
Siunaa ja varjele,Siunaa ja varjeleSodan tantereilla kärsineitä,Haavat Sä lääkitseIjällä pitkälläPalkitse, kruunaa heitä!
veisaa kuoro.
Iljan katse kostuu, ja autuas ilo virtaa koko hänen olemuksensa läpi.
Kun lääkäri jumalanpalveluksen jälkeen lähestyy Iljan paaria, alkaa Ilja kohta puhua sääristään. Hän on muuten terve, mutta sääriä on lyhennettävä, jotta pakotus lakkaisi. Se olisi tehtävä pian, sillä hänen täytyy kiireesti voimistua ja päästä kotiin.
Lääkäri nyökkää ja lupaa myöhemmin palata takaisin. Nyt hänellä on kiire.
Hoitajat kantavat Iljan hänen vuoteeseensa. Hänelle tuodaan voimakasta, hyvää ruokaa, ja hän syö hyvillä mielin ajatellen itsekseen, että tämä vain on enne elämän kääntymisestä paremmalle puolelle.
Terveemmät syövät pitkien pöytien ääressä. Aterian päätyttyä he rupeavat liikuskelemaan ympäri, mikä kepin mikä kainalosauvojen varassa. He tupakoivat, tekevät tuttavuuksia ja nauttivat vapaudestaan.
Ilja seuraa kaikkea. Särky säärissäkin asettuu vähän. Hänen on niin hyvä olla. Hän juutalaisena tietää mitä vankeus vieraalla maalla merkitsee. Sentähden hän iloitsee toistenkin puolesta. Nythän hän itsekin sitä paitse maistaa kotiinpaluun autuutta.
— Sore-äiti, Sore-äiti! toistaa hän. Ja hänestä tuntuu kuin hyväileisi hän armastaan.
Iljan vuoteen jalkopäähän pysähtyy samassa mustapukuinen nainen. Naisen vaatteet ovat likaiset ja repaleissa. Hän painaa poveaan vastaan rintalasta, jonka ympärille rääsyinen huivinsiekale on kietaistu. Nainen katsoo Iljaan ja Ilja naiseen. Näin tuijottavat he hetken toisiaan silmästä silmään.
— Oletko se sinä Nastja Nikolajewna, saa Ilja viimein kysytyksi.
— Oletko sinä Ilja Riffkin? Sinähän olet vanha, valkotukkainen mies.
Iljan käsi nousee päälaelle aivan kuin tukan valkeutta tunnustellakseen. Todellakin, kaksikymmenviisivuotias vanhus! — Hän nauraa. Mutta sitte hän kokoo kaiken voimansa. — Nastja Nikolajewna, miten olet sinä täällä? — Se purkautuu kuin hätähuuto.
— Etkö sinä siis tiedäkään? Sota on tullut meille asti.
Ilja painuu takaisin vuoteelle. Totta, totta siis kuitenkin se, mitä hän ei ole tohtinut eikä tahtonut uskoa.
Nastja Nikolajewna näkee suuren tuskan sairaan kasvoilla. Hän ymmärtää, että hänen täytyy sanoa sanottavansa varovaisesti. Mutta hänen omat tunteensa ovat turtuneet. Hän puhuu kuin käyntiin pantu kone, ja hänen katseensa tuijottaa lasittuneena suoraan Iljaan.
* * * * *
— Hevoset, lehmät, rahat, kaikki meni, — meiltä ja joka talosta.
Lapsi herää samassa ja alkaa itkeä. Nastja Nikolajewna koettaa hysytellen tyynnyttää, — Tämä on vankeudessa syntynyt, sanoo hän ja tuijottaa yhä eteensä. — Kolmen viikon vanha.
Kun ei Ilja puhu eikä liikahda, jatkaa Nastja:
— Ilja Riffkin, sinä pidit teidän perhettänne pystyssä. Sinä kokosit ja hankit, — Isä teki sitä meillä. Hän iloitsi jokaisesta huonekalusta ja jokaisesta elukasta ihan kuin lapsesta, — Kun hän näki kaikki raunioina, nousi se hänelle päähän. Hän läksi astumaan ihan suoraan vihollista kohti ja otettiin vangiksi. — Minä en voinut jättää häntä. Hän oli vanha mies. Minä läksin jälessä, ja he ottivat minutkin. Mutta minä löysin hänet. Hän ei enää tuntenut minua, ei välittänyt mistään. Ei nukkunut. Ei syönyt. Mutta minä sain olla hänen luonaan. Ja minä hänet hautasin. Sitte syntyi tämä lapsi.
Ilja on koko ajan lakkaamatta tuijottanut Nastjaan. Hänen kasvonsa ovat vähitellen kivettyneet kuin tämänkin. Nyrkit ovat puristuksissa. Silmät palavat mustina kuin kekäleet.
Hän karkaa istumaan, — Nastja Nikolajewna, eikö sinulla ole sydäntä.Miksi et puhu minun äidistäni?
— Sinä tiedät, hän oli vanha ihminen – – –
— Oli —?
— Niin, ja hän suri kovin sinun kohtaasi. Sitte kun vielä pojanpoikakin meni — —
— Haim Jankel?
— Se tapahtui silloin, kun hankittiin pakoa. Omaa sotaväkeä oli kylässä, ja sitte tuli vihollinenkin yht'äkkiä. Ei kukaan tiedä miten se oikeastaan tapahtui, mutta kuula oli sattunut poikaan. — Äitisi ei enää kestänyt sitä.
Ilja Riffkin kääntyy selin Nastja Nikolajewnaan, heittäytyy pitkäkseen vuoteelleen ja ummistaa silmänsä. Kukaan ei saa häntä puhumaan tai liikahtamaan. Hän makaa kuin kuollut. Oikeastaan hän ei ajattelekaan. Ainoastaan kerran läikähtää outo ihmettely hänen sisimmässään, kun hänen mieleensä johtuu että hänkin vähän aikaa sitte rukoili, kiitti ja piti elämää hyvänä lahjana. Hän ei silloin tietänyt, että se oli julmaa ja ylivoimaista sekä hänelle että muille.
* * * * *
Seuraavana päivänä saa lääkäri Iljan vihdoin avaamaan silmänsä. Hän on kotvan aikaa seisonut vuoteen ääressä, kuunnellut sairaan suonta ja hengitystä, puhutellut ja kysynyt vastausta saamatta, mutta sitte hän alkaa puhua sääristä.
— Te pyysitte eilen, että sahaisin ne lyhemmäksi.
Sairaan silmät revähtävät yht'äkkiä auki. Eilen? Hän koettaa muistella.Eikö siitä jo ollut ihmisikä?
— Se on turhaa — sanoo hän viimein.
— Särky hivuttaa voimianne.
— Antaa hivuttaa, — Hän ummistaa uudelleen silmänsä ja kääntyy selin lääkäriin, joka hetkeksi neuvottomana jää seisomaan vuoteen viereen.
Sali oli suuri ja valoisa. Sen avatuista akkunoista tulvahti lämmin, voimakkaasti tuoksuva kesäilma huoneeseen. Se toi sinne tervehdyksen elämästä, joka edistyi ja kehittyi kuten ennen huolimatta kaikesta, mikä järkyttävän voimakkaasti kuin ruhjova junaonnettomuus oli viskannut lukemattomien elämän tavallisuuden tasaiselta radalta.
Dimitri Droscheffskyn katse seurasi tuulen hengessä hiljaa ja vilvoittelevasti liehuvaa uudinta. Ulkona vallitsi nähtävästi pyhäinen sunnuntairauha. Auringon paiste ja silloin tällöin kajahtelevat kirkonkellot toivat sitä tänne sairassaliinkin.
Dimitri rupesi tarkkaamaan kellojen erilaisia ääniä. Toisten oli kirkas ja kantava, toisten matala, surunvoittoinen. Mutta hänestä ne sittekin puhuivat samaa. Ne soittivat kaikki ihmisille sanomaa ajasta, jolloin veli ei nosta miekkaa veljeä vastaan, vaan jolloin ihmismielissä vallitsee samanlainen pyhäinen rauha kuin ulkona kesäisessä luonnossa.
Dimitri hymähti. Sekä hoitaja että hoidokkaat katsoivat monesti pitkään häneen. He ehkä ihmettelivät sitä, että vuoteessa makaava sotavanki tuntui ajattelevan valoisia rauhanajatuksia, jotka siunaavina kuin itse päivänpaiste pyrkivät kohdistumaan kaikkiin.
Mutta mihin sitä luonnostaan meni. Sotavankinakin hän oli sama kuin ennen, valoisan maailmankatsomuksen ja iloisen, luottavan toivon mies. Niitä kai nykyään tarvittiin. Ja juuri täällä. Oli täällä kärsimystä tarpeeksi.
Hän vavahti samassa. Sairasvuoteet hänen ympärillään panivat hänet ajattelemaan taistelun tekemää jälkeä, ja siitä luistivat ajatukset Pauliin. Mutta siihen ne pysähtyivät. Siinä oli kohta, jossa hän ei uskaltanut katsoa totuutta silmiin.
Ikäänkuin viihdytelläkseen itseään rupesi hän muistelemaan Paulin ja oman ystävyytensä alkua.
Se syntyi jo poikavuosina heidän luokkatovereina käydessään Pietari-Paavalin koulua. Paul oli silloin vasta ollut muutamia viikkoja koulussa, Dimitri pari vuotta. Koko tänä aikana oli Dimitri ollut luokkansa ensimäinen, johtava mies joka asiassa. Läksyistään ei hän paljon välittänyt. Hän osasi joka tapauksessa paremmin kun muut. Mutta hän ei alentunut kiinnittämään huomiota siihen. Hän ei etsinyt opettajien enemmän kuin toverienkaan suosiota. Päinvastoin pani hän etenkin opettajien nähden maineensa luokan parhaimpana rohkeasti alttiiksi, ja tämä tietysti korotti häntä toveripiirissä. Hän tiesi sen. Mutta toveriensakin suosion hän otti vastaan hänelle ominaisella huolettomuudella. Hän tunsi asemansa, mutta ei antanut toisten sitä tuntea.
Dimitri oli ollut luokkansa ensimmäinen siinäkin suhteessa, että häntä käytettiin luokan yhteisenä omanatuntona. Tiedettiin, että hän oli horjumaton oikeuden mies, ei turhan tarkka, mutta tiukka kun niin vaadittiin. Hänen tutkittavakseen lykättiin sentähden kaikki asiat. Jos hän antoi anteeksi, antoivat toisetkin, jos hän vaati rangaistusta, ei kukaan uskaltanut sitä vastustaa. Yhteinen oikeudentunto hyväksyi tavallisesti rankaisumuodonkin, jota hän ehdotti.
Paul Paulovits oli syyslukukauden alkaessa tullut kouluun, Dimitrin luokalle. Hän huomattiin "uudeksi"; muuta huomattavaa ei hänessä ollut. Hän oli ujo ja nähtävästi tottumaton toverielämään. Hän puhui hitaasti, joskus änkyttämälläkin. Hänen vastauksissaan oli monesti jotain sokean astuntaa muistuttavaa, jotain epäröivää eteensä tunnustelemista.
Dimitrin huomio kääntyi Pauliin vasta eräällä latinantunnilla.
Oltiin kääntämässä Vergiliusta. Opettaja Kiril Wladimirovits oli huonolla tuulella. "On riidellyt eukkonsa kanssa", ilmoitettiin silmäniskulla miehestä mieheen. Dimitri hyväksyi nyökäten tiedonannon.
Opettajan huonotuuli tarttui poikiin. He käänsivät päin seiniä. Wladimirovits paiskasi vihoissaan kirjansa kiinni. — Mitähän ilvettä taaskin olette pitäneet, koska ette osaa mitään?
— Kiril Wladimirovits! — Eräs oppilaista viittasi ja nousi. — Minä en muistanut tätä käännöstä. Minä luin kielioppia.
Toinenkin poika nousi. Hänkin oli unohtanut käännöksen.
Syntyi syvä hiljaisuus, Sitte jysähti opettajan nyrkki pöytään.Typeryyttä ei voinut rangaista, mutta velvollisuuksien laiminlyömistä.Läksynsä unohtaneille annettiin muistutus, ja koko luokka saikäännöksen uudelleen luettavaksi.
Kiril Wladimirovits lennätti Vergiliuksen laatikkoon ja rupesi selailemaan kielioppia.
Silloin nousi Paul Paulovits. Hän ei ollut koko tuntina saanut ainoatakaan kysymystä. "Uuden" olemassaolo oli kuin unohtunut kaikilta.
— Opettaja, minäkin unohdin käännöksen. — Äänessä ei ollut arvelua eikä epäröimistä.
Luokan vasemmalta säveltä kuului pitkäveteinen, tukahutettu vihellys. Kiril Wladimirovits ei kohta vastannut. Hän mietti, oliko kuullut oikeen. Viimein hänen suunsa kuitenkin vääntyi nauruntapaiseen irvistykseen.
— Vai tahdot sinäkin muistutuksen! Saatavissa on!
Paul Paulovits istuutui. Kieliopit otettiin esille, tunti jatkui. Joka mies istui hievahtamatta, Oli kuin levottomasti liikehtivässä joukossa, jonka odottamaton salamanleimaus äkkiä tyynnyttää hiljaiseksi.
Dimitri Konstantinovits siirsihe hiukan. Hänen katseensa etsi Paulia.
Kumma kun hän ei ennen ollut kiinnittänyt huomiota mieheen. Hän ei edes tiennyt minkä näköinen poika oli, ja nyt tämä kuitenkin — —
Dimitri vastasi lopputunnilla kahdesti väärin. Se oli ennen kuulumatonta, ja pojat käänsivät päätään, mutta itse hän ei ollut siitä milläänkään. Hän ajatteli yksinomaan Paulia.
Paul Paulovits oli todella katsomisen arvoinen. Hänen ihonsa oli harvinaisen punainen ja valkoinen, solakka varsi oli ryhdikäs, ja koko olennossa oli jotain viattoman koskematonta.
Latinantunti oli päivän viimeinen. Sen loputtua tehtiin tavanmukainen rynnäkkö päällysvaatteiden kimppuun. Paul Paulovits pysyttelihe muista syrjässä. Hän näytti odottavan sopivaa hetkeä. Sen ilmaannuttua pujottelihe hän lähemmäksi ja tarttui päällysvaatteisiinsa, mutta siirtyi kohta uudelleen tunkeilevasta joukosta syrjään.
Viheltäjä vasemmalta sivulta kulki samassa hänen ohitsensa, uudistaen mielenilmaisunsa. Vihellys oli nyt pitkä ja paljon ilmaiseva. Dimitri kaapasi viheltäjää niskasta ja pasitti portaita ales. Sitte hän lähestyi Paulia.
— Missä sinä asut?
— Paul Paulovits rävähytti heikkoja, likinäköisiä silmiään niin nopeaan, ettei Dimitri nähnyt niistä muuta kuin vilahduksittain kirkasta sineä, sitte mainitsi Paul osoitteensa.
Heillä oli sama matka, ja he läksivät yhdessä koulusta, Dimitri käyttäen tilaisuutta tiedusteluihin. Hän sai niukkoja vastauksia, mutta ne olivat tyydyttäviä. Paul Paulovitsin isä oli ollut lääkäri. Hän oli vasta kuollut, ja äiti poikansa kanssa oli muuttanut Pietariin.
He olivat kotvan aikaa kulkeneet vaieten toistensa rinnalla, kunDimitri keskeytti äänettömyyden.
— Sinä teit reilusti viime tunnilla. Et sinä änkyttänytkään, niinkuin sinä usein teet.
Paul Paulovitsin silmäluomet rävähtivät hermostuneesti. — Minä ajattelen aina — —
— Kunko vastaat? Etkö sinätiedämitä sinun pitää vastata?
— En aina. Minulta unohtuu usein kaikki juuri kun pitäisi vastata. Ja vaikka muistankin, niin minä kuitenkin ajattelen.
— Mitä ihmeessä?
— Kaikenlaista. Kun puhutaan kasveista tai eläimistä, täytyy minun aina ajatella sitä, että tahtoisin omaa maata ja omia kotieläimiä. Ja kun luetaan sodista tai murhista, täytyy minun ajatella sitä, miltähän tuntuisi jos ottaisi hengen joltakin.
— Sinä olet mukava, Paul Paulovits! Tule meille tänä iltana. Sisareni saa vieraita, ja he keittävät tschenuskia.
— Kiitoksia, jos minä ennätän. — Se sanottiin arvelevan hitaasti. — Paul Paulovits ei nähtävästi ymmärtänyt mikä armonosotus tämä kutsu oli. Mutta se vain kannusti Dimitriä. Hän ei ollut tottunut hyljättyihin tarjouksiin, eikä tahtonutkaan tottua. — Minä odotan sinua illalla, huusi hän kääntyessään kulmauksesta kotikadulle.
Tällainen oli heidän ystävyytensä alku ollut. Ja sitä jatkui siitä sekä läpi koulun että yliopistossa.
Dimitri Konstantinovits huomasi pian, että hänen monessa suhteessa oli pidettävä huolta ystävästään. Paul oli hajamielinen, epäitsekäs ja yksipuolisesti aatteen mies, — niin käytännöllisiin haluava kuin hän olikin. Hän oli samalla liian rehellinen, liian hyvä ja liiaksi valmis uskomaan hyvää muistakin. Hän tarvitsi rinnalleen jonkun, joka oli sekä kykenevä että halukas silloin tällöin tarttumaan ohjaksiin kääntääkseen asiat Paulille suotuisaan suuntaan, jonkun, joka tunsi elämää ja ihmisiä tarpeeksi katsellakseen niitä epäilevinkin silmin. Ja Dimitri asettui itseoikeutettuna tälle paikalle. Hän oli tottunut olemaan ensimäisenä. Hän tahtoi olla sitä myöskin suhteessaan Pauliin, ulkonaisesti ainakin. Sisimmässään hän oli tietoinen siitä, että ystävä luonteenjaloudessa seisoi asteella, jolla ei muita näkynyt hänen rinnallaan. Siksi Dimitri olikin valinnut hänet ystäväkseen.
— Paul, Paul, mutisi Dimitri. Hän ei jaksanut sietää ajatusta, että hän ehkä tulisi myöhään, että kun hän kerran palaisi kotiin, Paul ei enää — —
Dimitri kiskaisi hermostuneesti päänaluksensa pystyyn ja asettui istumaan vuoteessa. Sitte hän koetti päästä puheisiin vierustoverinsa, erään saksalaisen opettajan kanssa. Mies oli pari viikkoa häittensä jälkeen joutunut rintamaan ja ikävöi nyt hurjasti kotiin. Lisäksi oli hänellä erään vasta kaatuneen toverin jäähyväistervehdys tämän vanhemmille perille vietävänä. Sekin lisäsi hänen haluaan parantua ja päästä kotiin.
Mutta kohta kun puhelu saksalaisen kanssa päättyi, luistivat Dimitrin ajatukset uudelleen Pauliin. Luonnon pyhäinen sunnuntailepokin vaikutti sen. Siinä oli samaa mitä Paulin koko olennossa: sopusointua, rauhaa ja kirkkautta.
Dimitri muisti iltaa Sofia Nikolajewnan, Paulin äidin, kuoleman jälkeen. Paul ja hän istuivat yhdessä äidin vanhanaikuisilla mahonkikaluilla sisustetussa huoneessa. Huone oli Paulin pyhäkkö ja se oli täynnä pyhäkön tunnelmaa, mutta Dimitri tahtoi saada ystävänsä pois sieltä. Hän ehdotti yhteistä ulkomaanmatkaa.
Paul Paulovitsin hienohipiäiselle kasvoille lehahti tavallista kirkkaampi puna. Hän oli ymmärtänyt. Hän ojensi molemmat kätensä Dimitrille, ja hänen katseensa kiitti. Mutta hän ei voinut suostua. Hän ei pitänyt siitä, että ihmiset ulkonaisin keinoin koettivat tukahuttaa sitä mikä voimakkaana eli heidän sisimmässään. Ensiksi se tavallisesti oli turhaa. Ei kukaan matkustelemalla voinut paeta sitä mikä asui omassa povessa. Se seurasi kaikkialle. Toiseksi oli luonnotonta pyrkiä kaipausta pakoon. Kaipaus oli alati uudistuva muistutus siitä miten paljon ihminen oli saanut ja omistanut.
Dimitri muisti karistaneensa tuhkaa savukkeestaan mahonkijalustalla seisovan palmun lautaselle, mutta sitte hän katui pyhäkölle sopimatonta tekoaan, pyyhkäisi tuhan käteensä ja vei sen viereiseen, Paulille kuuluvaan huoneeseen, jossa häntä varten sinne sijoitettu tuhkakuppi seisoi tietyllä paikallaan. Palattuaan Sofia Nikolajevnan huoneeseen hän jatkoi keskustelua. Hän myönsi, että Paul tavallaan oli oikeassa. Mutta hän näki, kuten ihmiset yleensä, vain asian toisen puolen. Ulkonaisistakin seikoista saattoi olla sekä apua että vahinkoa sisäiselle kehitykselle.
Dimitri astui edestakaisin lattiata pitkin. Hänellä oli jotain sanottavaa, ja se oli hyvin yksinkertaista, mutta sittekin hän arasteli.
Hän loi ajatuksissaan pikaisen yleissilmäyksen Paulin ja omaan yliopistoaikaansa. He olivat kumpikin lueskelleet vain "omaksi sivistyksekseen", kuten hänellä oli tapana sanoa. Hän itse ei ajatellut mitään erikoista uraa, ja Paulin mieli paloi käytännölliselle alalle. Hän tahtoi omistaa edes kaistaleen intohimoisesti rakastamaansa maata. Hän tahtoi kaunistaa ja viljellä sitä, saada omia alustalaisia — muutamia vain — ja tehdä heille hyvää. Hän uskoi, että sadat, tuhannet tällaiset vähässä uurastajat voisivat jouduttaa uuden paremman päivän koittoa maalle.
Paulilla itsellään ei kuitenkaan ollut riittävästi varoja tähän.
— Paul sanoi Dimitri, äkkiä koettaen alkaa leikkisästi, — kuten tiedät olen tuollainen koroilla eläjä, jolla ei ole kansalais- tai sanoisinko elämisoikeutta sinun uudessa ihanneyhteiskunnassasi.
Paul Paulovits kääntyi äkkiä ystäväänsä päin. Hänen likinäköiset silmänsä räväyttivät nopeasti luomiaan, ja hän hymähti hänelle ominaiseen hyväänsuopaan tapaansa.
Dimitrikin hymähti. He tunsivat kumpikin tässä hymähdyksessä jotain vapauttavaa, jotain joka pani heidät iloitsemaan siitä, että heidän ystävyytensä kaikista eroavaisuuksista huolimatta oli sitä mitä se oli, voima, joka tänä surunkin aikana oli tuntuva tekijä heidän elämässään.
Dimitri jatkoi kävelyään. Hänen oli siten helpompi sanoa sanottavansa.Paulin ystävänä oli hän tietysti vastaanottanut vaikutuksia tältä.Hän oli siitä syystä halukas lohkaisemaan osia perintötilastaan,esimerkiksi Paulille, — sopivasta hinnasta tietysti.
Dimitri pisti taasen hymähdykseksi ja joudutti astuntaansa. Mutta Paul ei hymähtänyt. — Dimitri, sanoi hän, ja ääni pyrki salpautumaan, — monet ajavat aatteitaan sanoin, sinä teoin. Minä tunnen ja ymmärrän enemmän kuin voin ilmaista.
He syleilivät toisiaan, ja asia oli sillä ratkaistu.
Keväällä toteutettiin aie. Dimitri rupesi asumaan perintötilaansa, ja Paulista tuli pienviljelijä. Kukin sai järjestää elämänsä ja työnsä omien periaatteitensa mukaan.
He viettivät kerrassaan ihanteellista elämää näihin aikoihin. Sukulaiset ja naapurit tekivät parhaansa jouduttaakseen heitä naimisiin, mutta itse eivät pitäneet kiirettä. Heidän ystävyytensä oli tehnyt heidät vaateliaaksi. He tahtoivat täyspainoista. Siksi he odottivat.
Tällä kannalla olivat asiat, kun sota puhkesi. Se repi kohta kuin pohjan heidän jalkojensa alta. Pitkään aikaan he eivät puhuneet siitä mikä tässä asiassa oli kipeintä heille. Mutta kerran se purkautui kuin vahingossa.
Dimitri oli juuri ratsastaen saapunut Paulin luokse. Hän kertoi viime tiedot sodasta.
— Yleisistä asioista en kuitenkaan huolehdi. — Dimitri kohautti olkapäitään. — Sinä tunnet mielipiteeni. Se tulee minkä tuleman pitää. Seisahtunut ja paha veri vaatii joskus suoneniskua.
— Pahasta ei koskaan tule hyvää. — Paul talutti Dimitrin hevosen takapihan kaidepuun luokse, irroitti kuolaimet sen suusta ja sitoi riimunvarresta kaidepuun renkaaseen.
— Eikö suoneniskun tarpeellisuus ole sinun periaatteitasi?
* * * * *
— Paul kantoi sylyksellisen tuoreita heiniä hevoselle, sitte kääntyivät he astumaan talolle päin.
— En minä muusta huolehdi, sanoi Dimitri, kyllä yleiset asiat selviävät. Mutta mitäsinäaiot?
— Noudattaa omaatuntoani. — Ääni oli tyyni ja kirkas.
— Hinnasta mistä hyvänsä?
— Hinnasta mistä hyvänsä.
Enempää ei asiasta puhuttu. Ulkonaisesti solui kaikki entiseen uomaansa. Kukin teki töitään, mutta he olivat tietoiset siitä, että ukkospilvi, joka singautti salamoitaan pitkin maata, milloin tahansa saattoi purkautua heidän kohdallaan.
Dimitri oli huomaavinaan, että Paul, joka ei koskaan ollut pitänyt omaisuuttaan oikein itselleen kuuluvana, vaan ainoastaan väliaikaisesti hänelle suotuna välikappaleena sen toteuttamiseksi mikä oli hänelle henkeäkin kalliimpaa, nyt entistä enemmän oli irtautumassa kaikesta häntä ympäröivästä. Eikä se irtautuminen tapahtunut tuskatta. Hyvästijätön haikeutta oli kaikessa. Elonkorjuu — kaiketi Paulin viimeinen — oli kuin hyvästijättöä. Uuden siemenen kylvö oli siemenenkylvämistä toisille sadoksi.
Enin raateli Paulin mieltä kuitenkin mahdollinen ero kodin palveluskunnasta ja kotieläimistä. Hän ei sietänyt ajatusta, että kylmät, koko hänen olemukselleen ja hänen maailmankatsomukselleen vieraat, ehkäpä vihamieliset voimat ottaisivat haltuunsa kaiken, mitä hän oli hellinyt ja hoitanut ja mikä oli ollut hänelle rakkaiden lasten asemassa.
Hän koetti välttää näitä ajatuksia. Mutta Dimitri näki hänen kerran ryntäävän ulos tallista paeten kuin henkensä edestä. Ja Dimitri ymmärsi.
Paul Paulovitsin kasvot
* * * * *
— "Sisar", huudahti Dimitri äkkiä ohikulkevalle sairaanhoitajattarelle.— Tulkaa tänne, minulla olisi asiaa.
Sisar oli mustiin puettu ja arvokkaan näköinen, mutta hän hymyili hieman. Dimitri Droscheffskyllä oli ystävänsä vihollismaan sairaalassakin.
Dimitri puhui hätäisen kiireisesti. Sisarella oli monta vaalittavaa ja ainainen kiire, mutta Dimitrin asia oli kerrankin puhuttava. Se oli tärkeä. Hänen täytyi välttämättä, jos suinkin mahdollista, saada puhutella jotakuta siinä kahakassa ollutta, jossa hän itse oli haavoittunut. Oli kai heitä ainakin jokunen täällä.
Sisar koetti muistella. Oikeastaan oli aivan mahdotonta pyytää, että hoitajatar voisi pitää tällaista mielessään. —
Huomautus katkesi kesken. Dimitrin kaunista hymyä oli mahdoton vastustaa. Sattuikin niin mainiosti, että sisarella sairaalan toisessa osassa oli nuori haavoittunut sukulainen. Hän voisi ehkä antaa tietoja. Hän oli itse jotakuinkin samoihin aikoihin tullut haavoitetuksi ja oli tänä tai seuraavana päivänä lähdössä kotiin.
Sisar kiiruhti toiselle vuoteelle. Dimitri painui takaisin omalleen. Hänen oli helppo odottaa, kunhan hän vain lopultakin pääsisi selvyyteen. Tapahtuma oli siksi ihmeellinen, ettei hän voinut jättää sitä sikseen. Hän tahtoi tietää, oliko hän nähnyt ilmestyksen, oliko kaikki mielikuvitusta, vai oliko tapahtumalla ehkä todellista, aistimaailmaan kuuluvaa pohjaa.
Odotellessaan rupesi Dimitri käymään tilille itsensä kanssa. Hän oli aluksi ollut kokolailla tyytyväinen oloonsa rintamassa, — lukuunottamatta tietysti hetkiä, jolloin hän ajatteli Paulia. Hän tiesi uskollisena isänmaansa palvelijana tehneensä maansa viholliselle kaikenmoista haittaa. Itse hän ei kuitenkaan pitkiin aikoihin joutunut katsomaan vihollista silmästä silmään.
* * * * *
Joutuessaan näkemään sodan tekemää tuhoa, auttoi Dimitriä hänen valoisa, optimistinen katsantokantansa ja hänen uskonsa, että sota sittekin terveellisenä suoneniskuna oli edistävä ihmiskunnan parasta. Sodan raaistava puoli oli sitäpaitsi suuresti vähentynyt sen kautta, että nykyajan murha-aseet usein panivat joukot taistelemaan silmänkantomattomissa olevaa vihollista vastaan. Ja sillähän jo oli jotain voitettu.
Dimitrin tyytyväisyyttä lisäsi tietoisuus, että hän monesti oli voinut säästää toisia ja lieventää heidän kärsimyksiään. Hänen miehensä jumaloivat häntä, ja sekä ylempänä että alempana olevat pitivät häntä onnen lellipoikana, jota haluttiin matkaan, kun oli kysymyksessä jokin uskalias yritys. Onni petti harvoin Dimitri Droscheffskyn ollessa matkassa.
Juuri tällaisella matkalla Dimitri ensi kertaa joutui katsomaan vihollista kasvoista kasvoihin. Ja silloin tuo ihmeellinen tapahtui.
Heitä oli pieni joukkue tiedusteluretkellä vihollisen rintamaan päin. He kulkivat omilla alueillaan, mutta siellä liikkui myöskin paljon vihollisia. Kaikki tapahtui yks kaks. He olivat juuri päässeet pienelle mäen rinteelle, kun metsästä vingahtava kuula kaatoi yhden heistä. Vihollinen oli niskassa. Nyt oli taisteltava.
Dimitri ei muistanut Paulia. Yhtävähän hän ajatteli sitäkään, että hän nyt ensi kertaa seisoi surmanase kädessään lähimmäisensä edessä. Hän taisteli henkensä puolesta.
Mutta tarkasti tähdätty ase hervahti yhtäkkiä hänen kädestään. Silmänräpäys senjälkeen hän tunsi vihlovaa kipua oikeassa käsivarressaan. Repäisevä kuula silpoi sen sijaltaan. Dimitri horjahti, satutti päänsä johonkin ja meni tainnoksiin, Hän heräsi saksalaisten sotavankina.
Hän ei oikeastaan ollut pahoin haavoitettu. Oikea käsi tosin oli poissa, ja hän oli saanut tärähdyksen aivoihinsa. Mutta tärähdyksestä johtunut tiedottomuus oli nyt ohi. Paraneminen edistyi nopeaan.
Sairassalin ovi avautui samassa. Kynnykselle ilmestyi nuori, solakkavartaloinen ja hienohipiäinen vänrikki, joka joskin hiukan ontuen kiiruhti salin läpi Dimitri Droscheffskyn vuodetta kohti.
Kävi kuin sähkövirta Dimitrin koko olemuksen läpi. Se oli hän, juuri hän! Ja hän muistutti todellakin Paulia.
Dimitri kohoutui kyynärpäälleen, esitti itsensä ja ojensi tulijalle vasemman kätensä. — Ettekö istu?
Nuori vänrikki kumarsi, — Kiitoksia, minulla on kiire. Olen juuri kotiin lähdössä.
Mutta te olitte pyytänyt — —
— Niin, minä pyysin saada tietoja siitä miehestä, jota aijoin ampua, mutta joka sensijaan ampui minulta käsivarteni. Ja nyt sainkin tavata teidät itsenne!
Nuorukainen kumarsi. Hän näytti hämmentyneeltä. — Sota on sotaa, hän sanoi.
— Sota on sotaa. Minä ymmärrän. Älkää luulko että syytän teitä. Te teitte parhaanne ja minä samoin. Mutta nähkääs, minä en voinut ampua teitä.
Vänrikki vilkastui. Oliko sillä siis todella syynsä? Hän muisti tapahtuman selvään. Se hämmästytti häntä silloin. Mutta sitte se painui unohduksiin. — Te tähtäsitte. Luulen että olisitte ehtinyt ennen minua. Mutta kätenne painuikin samassa, ja minä ammuin.
Dimitri kohoutui sotilaallisen suoraksi vuoteellaan. Hänen silmänsä säteilivät, ja suu oli hymyssä.
— Silläolisyynsä. Minulla on hyvä ystävä, — teidän näköisenne.Minun oli mahdoton ampua.
Vänrikin katse painui. Ihminen ja sotilas taistelivat keskenään. — Minulla ei ole lupa kiittää tekoanne, — mutta äitini siunaukset tulevat seuraamaan teitä. — Hänen huulensa vavahtivat. Oli monta, joille hänen nuori elämänsä oli kallis.
— Seuratkoot ne ystävääni. — Dimitrin ääni värähti.
— Missä hän on? Sodassako? kysäsi vänrikki.
Dimitri epäröi hetken. — Ei, en tiedä, sanoi hän hiljaa. —
— Mutta teillä on kiire, — kiire kotiin. Kiitos että tulitte!
Vänrikin pää painui syvään. Hänen kätensä liikkeetkin ilmaisivat hellyyttä, kun hän tarttuen Dimitri Groscheffskyn vasempaan käteen kunnioittavasti painoi sen huulilleen, Sitte hän kääntyi ja kiiruhti pois.
* * * * *
Oikeasta poissilvotusta käsivarrestaan ei Dimitri sen jälkeen puhunut, ennenkuin häntä kuljetettiin kotimaata kohden. Hän oli sillä matkalla entistäänkin iloisempi ja tartutti iloa koko ympäristöönsä. Kuitenkin häntä yleisesti säälittiin hänen käsivartensa tähden. Hänhän vielä oli nuori, ja käsivarsi sattui, olemaan oikea.
— Se nuori, voimakas käsi olisi vielä voinut tehdä paljon hyvää, sanoi säälivästi sisar junassa, joka kuljetti palaavia läpi Suomen.
— Minä näin ystävän kasvot vihollisessani. Se ratkaisi asian.
Sisar, jolla oli rinnallaan punainen risti, merkki rakkaudesta, joka antoi henkensä ihmisten edestä, ei häntä ymmärtänyt. Mutta hän hymyili, sillä Dimitri Droscheffskyn hymyilyyn täytyi vastata.
Matkalla he eivät tietäneet mitään toisistaan. Mutta perille jouduttuaan —, tai oikeammin kotimatkan etäisessä pohjoismutkassa, he tulivat naapureiksi. Toinen heistä sijoitettiin sotavankisairaalan suuren salin etäisimpään nurkkaan, toinen vieressä seisovaan vuoteeseen.
Näytti melkein siltä kuin järjestelyssä olisi piillyt jokin ajatus, niin perin erilaiset olivat nämä vierustoverit. Toinen oli joukkonsa iloisin mies, toinen oli ainoa, joka ei ilmaissut vähintäkään iloa kotiinpääsöstä. Toisella ei ollut yhtään mitään matkassaan, sillä iloisella oli tavallista suurempi matkapussi, jota hän ei, ellei se käynyt välttämättömäksi, hetkeksikään heittänyt luotaan. Toinen katseli tuontuostakin osaaottavasti vierustoveriinsa, toinen ei koskaan edes kääntänyt päätäänkään toveriinsa päin. Hän oli sokea ja hänellä oli side silmillä.
Näkevä, joka oli iloinen luonteeltaan, puheli aina kun vain sai tilaisuutta siihen. Hänen täytyi jakaa iloaan muillekin. Ja sekin, että hänen vierustoverinsa oli sokea, kehoitti häntä puhumaan. Täytyihän sokean edes saada kuulla, kuulla jotain iloista. Ja hänellä oli iloista puhuttavaa.
— Tiedättekö, meillä on vain laskettavana pitkä alamäki läpi Ruotsin.Sitte olemme kotona.
Sokea kuuli riemuväreen joka sanassa, ja se vihlasi hänen sisintään kuin miekan terä. Hän ei vastannut.
— Jos uskaltaisin, niin soittaisin teille. Mutta en vielä tiedä, onko se luvallista, — Hän puhui kuiskaamalla. — Soitto on oivallista lääkettä.
Sokea päätti mielessään, että hänen vierustoverinsa oli hyvin nuori. Vanhemman ääni ei koskaan voisi ilmaista tuollaista yli äyräitten tulvehtivaa iloa, ei ainakaan sen, joka sodan kauhut nähtyään palaa rintamasta.
— Koetelkaahan mitä minulla on tässä!
Sokea kuuli vierustoverinsa kopistelevan tavaroitaan. Sitte hän tunsi, että jotain työnnettiin hänen viereensä. Hän kuljetti käsiään tunnustelevasti peitettä pitkin ja sai käsiinsä viulun.
Toinen vetäisi jousella pari kertaa kielien poikki ja naurahti.
— Oletteko kuulleet moista senjälkeen kuin läksitte kotoa! — Ääni oli ylpeä kuin kepposistaan kehuskelevan koulupojan.
Taas vetäisi hän muutamia rajun iloisia säveleitä, sitte hän alkoi kertoa. Hän puhui nyt matalalla äänellä, melkein kuiskaamalla, mutta nytkin värisi joka sana hillittyä iloa. Viulu oli koko ajan seurannut häntä. Hän oli peljännyt sen kadottamista melkein enemmän kuin henkeään. Kukapa oikeastaan ennätti ajatella henkeään sodassa. Vaaraa hetkenä oli muuta ajattelemista, ja kun vaara oli ohi, oli hän aina ajatellut viuluaan.
Tämä ei ollutkaan mikään tavallinen viulu. Se oli aito Cremonalainen. Se puheli, itki ja iloitsi ihan kuin ihminen. Sillä oli sisimmässään kaikki ihmisrinnan säveleet, ja se ilmaisi ne ymmärrettävämmin, täyteläisemmin ja ihanammin kuin konsanaan sanat.
Tämä viulu oli myöskin hankkinut hänelle sen pikku vaimon, joka nyt kotona odotti häntä.
Sokea makasi liikahtamatta. Ei mikään hänessä ilmaissut, kuuliko hän vai eikö, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön.
Mutta kukapa ei mielellään kuulisi tuollaisesta herttaisesta pikku vaimosta, joka oli sulaa päivän paistetta kullalle vivahtavista ruskeista kiharoistaan kiiltonahkaiseen kengänkärkeensä saakka.
Sentähden toinen jatkoi.
Jo heidän ensi tutustumisensa oli ollut kuin kirkasta kevätpaistetta. Tosin se alkoi kuutamokävelyllä, mutta siinä ei ollut mitään haikeamielistä haaveilua, sulaa iloisen kirkasta kevätaurinkoa vain.
Hän oli lähtenyt virkistysmatkalle Sveitsiin. Cremonalainen, jonka hän äsken oli saanut isoisältään, oli hänellä matkatoverina. Rajattoman hyvällä tuulella hän kierteli Zürichin nähtävyyksiä ihailemassa. Illalla hän hankkiutui Zürichbergiin, sai viimeisen vapaana olevan huoneen, tilasi illallisen itselleen ja asettui parvekkeelle nauttimaan sekä näköalasta että illallisesta.
— Ehkäpä hän nukkuu. — Kertoja katsoi hetkisen kysyvästi vierustoveriinsa. Sitte hän ajatuksissaan jatkoi keskeytynyttä kertomustaan. Kaikki oli yhtäkkiä käynyt niin eläväksi hänelle kuin olisi se vasta tapahtumassa.
Hänen siinä istuessaan ja nauttiessaan on hänen katseensa yhtäkkiä kiintynyt pieneen vaaleapukuiseen olentoon, joka kepeät matkakapineet kädessään seisoo parvekkeen kynnyksellä. Se vaaleapukuinen puhelee vahtimestarin kanssa. Hän koettaa saada yösijaa itselleen, mutta tilaa ei ole muuta kuin etäämpänä olevassa pienessä huvilassa. Vaaleapukuinen ei kuitenkaan siitä säikähdä. Levollisesti hän tilaa illallista itselleen, valitsee parvekkeelta paikan josta on mitä ihanin näköala ja asettuu siihen.
Cremonalainen on näihin asti rauhallisesti maannut kotelossaan. Mutta nyt muistuttaa se olemassaolostaan, — Mitä te täällä istutte kahden ja vaiteliaina. Olenhan minäkin matkassa.
Cremonalainen pääsee kotelostaan. Sen täytyy saada puhua.
Neiti syö huomattavan hitaasti. Kun hän vihdoin nousee, lähenee hän soittajaa, — Kiitoksia! Te soitatte ihanan kauniisti, — Katse säteilee ja kiharoissakin, jotka vallattomasti kurkkivat esiin yksinkertaisen matkalakin alta, oli kuin kimmellystä.
Kun he viimein yhdessä lähtevät kulkemaan yömajaksi suositeltuun huvilaan, ovat he jo kuin vanhat tuttavat. Mutta mistä he puhuvat, sitä hän ei tiedä, ei tietänyt silloin eikä tiedä jälestäkään päin. Hän tietää vain sen, että hänen rinnallaan kulkee pieni vaaleapukuinen olento, jonka astunta on joustavaa kuin nuoren vuorikauriin, ja jonka ympärillä kaikki paistaa ja kimaltelee kuin auringon kirkkaassa valossa.
Ja sitte, sitte, kun he olivat sanoneet hyvää yötä, teki hänsen, tuon tavattoman, jota hän ei koskaan ollut katunut niin monesti kuin sille olivatkin yhdessä nauraneet. Hän vetäisi esille matkakynän ja nimikorttinsa ja kirjoitti kuutamon valossa suurin juhlallisin kirjaimin: Huomentervehdys oppaaltanne. Sitte hän pujotti kortin sisään oven rakoon siinä huoneessa, jonne hänen vaaleapukuinen tyttönsä oli kadonnut. Kortti tarttui juuri ovenrivan kohdalle, ja hän iloitsi ajatellessaan, että siitä se varmasti putoaa maahan huomen aamuna, kun hän avaa oven.
Minkälaisia lapsia he silloin kumpikin olivat! Mutta miten onnellisia lapsia! Nyt he jo olivat paljoa vanhemmat, vaikka siitä ei vielä ollut kovinkaan pitkä aika. Mutta he olivat kokeneet paljon, se pikkuinen kotona ja hän sekä rintamassa että sotavankina. Ja kuitenkin pyrki nyt ihan lapsettamaan, kun hän ajatteli sitä, että matka lyheni ja koti läheni. Ja siellä kotona oli kaksi odottamassa, se rakas pikku vaimo ja ihmeellinen pieni, pehmeä, punainen ja valkoinen käärö.
Sokea viereisessä vuoteessa liikahti. Toinen käytti kohta tilaisuutta hyväkseen.
— Oletteko valveilla? Kuulkaa, sanokaa minulle, ymmärrättekö, miten mies voi erota herttaisesta pikku vaimosta kolmenkuukautisen avioliiton jälkeen ja sitte elää näkemättä häntä enemmän kuin sitä pehmeätä pikku olentoa, joka on saapunut kotiin isän poissa-ollessa?
— Elämässä on paljon, jota ei kukaan ymmärrä. — Sokea puhui kuin jatkoksi omiin ajatuksiinsa.
— Mutta me voimme katsoa kaikkea joko valoisalta tai synkältä kannalta. — Huomautuksessa oli ojennuksen makua, mutta tarkoitus oli parhain. — Nähkääs, minulta on toinen sääri mennyt. — Hän hätkähti omia sanojaan muistaessaan että vierustoveri ei voinut nähdä mitään. — Olisihan minullakin syytä surra, jatkoi hän kuitenkin, — kun näin nuorella ijällä olen joutunut raajarikoksi. Mutta sen sijaan olen iloinen, rajattoman iloinen. Mitä merkitsee poikki ammuttu sääri, kun vaimoni ja se pieni, pehmoinen ovat kotona odottamassa!
— Onko teillä lapsia? kysäisi hän äkkiä, samalla kun kohosi istualleen ja kietaisi peitteen paremmin polven alta poikki sahatun säären ympärille.
Sokea nosti hiukan kättään. Se tapahtui vaistomaisesti, kuin olisi hän tahtonut suojata itseään.
Hyvä Jumala, kuinka kiduttavasti tuo toinen osasi asettaa sanansa! Ikäänkuin hänellä ei olisi ollut murhetta tarpeeksi sokeudestaan ja repivistä, raatelevista muistoista!
Äkkiä hän muisti kysymyksen. — Ei ole, vastasi hän väsyneesti.
— Mutta vaimo?
— Vaimo on.
— Me olemme kaikki kadottaneet paljon, mutta meidän täytyy iloita siitä mitä meillä on.
Sokean mieli kuohahti.
* * * * *
Eikö hänellä vielä ollut ikää tarpeeksi ymmärtääkseen, että vaikka he kaikki olivatkin palaavia, palasivat he eri asteisesti ruhjoutuneina, eri mielentilassa ja erilaisiin oloihin. Rikkiammuttu sääri oli korvattavissa keinotekoisella, mutta mikä korvasi sokealle hänen näkönsä? Ja kuka aavisti, mitä näkö merkitsi juuri hänelle? Hän ei voinut avautua ihmisille, ei kuten vierustoveri sanoin viskellä heille sisintään niinkuin rikas rahoja taskustaan. Hän oli luonnostaan saita sisimpänsä suhteen. Ja olot olivat yhä enemmän kehittäneet häntä tähän suuntaan. Hän oli oppinut olemaan yksin ja yksinäisyydessä tuijottamaan omaan sisimpäänsä, niinkuin saita raha-arkkuunsa, Barbel ei käsittänyt tällaista. Ajatukset eivät koskaan rasittaneet häntä. Hän purki sisimpänsä lauluun ja laverteluun. Kaikki oli helppoa hänelle paitsi yksinäisyys. Sitä hän ei sietänyt. Sentähden olivat he oppineet kulkemaan kukin omia teitään, toinen koko maailman ystävänä, toinen sisäisesti eristettynä kaikista, joskin ulkonaisesti yhtenään kosketuksessa sen monivivahteisen ihmisvirran kanssa, joka päivittäin vieri hänen ja hänen kotinsa ohitse.
Mutta hänenkin täytyi joskus avautua. Yksinäisyys kävi hänelle liian raskaaksi. Ja sentähden avautui hän vuorisen kotiseutunsa suurpiirteiselle luonnolle, tuolle luonnolle, jonka jokainen väri ja vivahdus oli hänelle tuttu kuin piirteet rakkaissa kasvoissa, ja joka ehdottomasti painaa syvän ja vakavan leimansa ystäviinsä. Sen ystävän suhteen hän ei koskaan pettynyt. Sille hän uskoutui. Siltä hän sai apua. Ja nyt, — nyt — —
Hoitajatar oli salin toisesta päästä siirtynyt yhä lähemmäksi nurkkaa, missä vierustoverit makasivat. Sokea kuuli hänen suojasidettä avatessaan puhelevan säärensä menettäneelle. Hän puhui uudesta säärestä. Nykyaikana saatiin aivan erinomaisia. Viuluniekka ei sitäpaitsi ollut riippuvainen säärestä. Hän saattoi sekä edistyä että elättää itseään siitä riippumatta.