The Project Gutenberg eBook ofPalaavien parissaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Palaavien parissaAuthor: Marja SalmelaRelease date: December 8, 2023 [eBook #72358]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1915Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PALAAVIEN PARISSA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Palaavien parissaAuthor: Marja SalmelaRelease date: December 8, 2023 [eBook #72358]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1915Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Palaavien parissa
Author: Marja Salmela
Author: Marja Salmela
Release date: December 8, 2023 [eBook #72358]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1915
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PALAAVIEN PARISSA ***
Kirj.
Marja Salmela
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1917.
"Kunnes kuolema meidät eroittaa"Ilja RiffkinPaul Pavlovitsin kasvotVierustoveritSuuri todistajain joukko
He palasivat. Sodan kelmeät, ruhjotut ja vankeutensa näännyttämät uhrit palasivat kotiin.
Pohjolan kuulakan kirkas ilma ympäröi heitä. Riisuutumiseensa alistunut luonto heille hymyili. Liput liehuivat, torvet raikuivat heidän kunniakseen. Ystävälliset kädet ojentautuivat heitä palvelemaan. Mutta heidän katseensa puhui kärsimyksistä, jotka olivat siirtäneet heidät etäälle kaikesta mikä heitä ympäröi.
Paljon kokeneina, paljon kadottaneina, sodan kauhut syvälle syöpyneinä sieluun he kaikki palasivat. Mutta kullakin heistä oli oma tarinansa, niin raskas ja kipeä, ettei sitä jaksanut yksin kantaa, ei toiselle uskoa. Lyhyt pieni sana, viittaus vain, — alla piili järkyttävä todellisuus.
Tällaisina he palasivat elämään, joka ei koskaan enään voinut asettua entiselleen.
Istuimme yöjunassa vastakkain. Matkustajia oli ihmeen vuoksi siksi vähän, että hyvin olisimme voineet paneutua pitkäksemme, mutta maattuamme jonkun aikaa silmää ummistamatta, olimme kumpikin asettuneet istumaan.
Jo maatessani olin tuon tuostakin salaa koettanut tarkastaa toveriani. Hän oli ollut vaunussa minun noustessani siihen ja huomioni oli kohta kiintynyt häneen sekä hänen ystävällisen käytöksensä, että hänessä silmäänpistävän väsymyksen johdosta.
Toverini oli erittäin miellyttävä, oikeinpa kaunis nainen. Hänen piirteensä olivat hienot ja tumma, hiukan aaltoileva tukka oli upean runsasta. Erityisesti kiintyi kuitenkin huomioni hänen hienoon, läpikuultavan valkoiseen ihoonsa, joka antoi koko hänen ulkomuodolleen erehdyttävän germaanilaisen leiman.
Monista, tuohon hienoon hipiään uurtautuneista rypyistä päätin, että toverini, joko oli kärsinyt paljon, tai oli vanhempi kuin miksi häntä aluksi luulin. Muutama hänen tummasta tukastaan esiin pilkistävä, hopeankarvainen hiussuortuva todisti myöskin samaa.
Asetellessani tavaroitani junaverkkoon, olimme vaihtaneet muutamia sanoja. Myöhemmin sattui eräs ruusuistani putoamaan lattialle, (Eräs ystäväni oli osaaottavassa rakkaudessaan tuonut minulle kolme tummanpunaista ruusua, joiden merkityksen kohta ymmärsin.) Kumarruimme yhtaikaa nostamaan ruusuani ja jouduimme siten katsomaan toisiamme aivan silmästä silmään. Silloin näin, että hän oli itkenyt, ja että katse oli kärsimyksestä väsynyt.
Ajattelin rakkaita, reippaita poikiani, ja päätin mielessäni että toverini oli yksi niistä lukemattomista, joiden sisin viime-aikaisten tapahtumien kautta oli verille raastettu.
Olisin mielelläni sanonut jotain, mutta lämmin osanotto, joka avaa monen suun, sulkee sen usein minulta. Niin nytkin.
Olimme istuneet kotvan aikaa kumpikin ajatuksiimme painuneena, kun toverini yhtäkkiä, junan seisoessa jollain asemalla, katkaisi äänettömyyden.
— Mikä kauhea yö! Kuuletteko tuulen vaikerrusta?
Olin sitä jo kauvan tarkannut. Olin kysynyt itseltäni oliko se vain kuvittelua, heijastus omista tunteistani, vai säestikö luonto todella ihmissydänten tuskaa. Taivaskin tuntui minusta kätkeytyneen niin etäälle, että sen ainoa ilmaus olemassa olostaan oli virtanaan valuva sade. — Taivaskin itki maan lasten kanssa.
Toverini tarttui kohta ja tulisesti sanoihini.
— Mutta maa ei itke, se riehuu. Kuuletteko? Ettekö jo iltapäivällä huomanneet miten armottomasti myrsky ahdisti nuorta nousemassa olevaa metsää. Se pani vanhat, jäykkäniskaiset puutkin taipumaan. Ja siellä, missä ei metsä ollut suojaamassa, pieksi se maata kuin raipaniskut alastonta selkää. — Kuulkaa! Ilma on täynnä temmellystä.
En kohta vastannut. En ollut selvillä siitä, mistä jatkaa. Sitä paitse tahdoin jättää johdon toverini käsiin, nähdäkseni, mihin suuntaan hänen ajatuksensa kääntyisivät.
— Onko teillä ketään rintamassa, kysäisi hän äkkiä.
— Kolme kukoistavaa poikaa. Minä olen leski.
Matkatoverini kasvojenilme muuttui äkkiä. Sisar ei olisi voinut osoittaa sydämmellisempää osanottoa kuin hänen katseensa.
— Kolme, — kolme! — Hän huojuttelihe edes takaisin.
— Kolme, vahvistin katsoen ruusuihin. Hän ymmärsi heti ja se vaikutti odottamattoman voimakkaasti häneen. Hän painoi nenäliinan silmilleen ja istui pitkän aikaa siten, luullakseni taistellen itkua vastaan, — Tummanpunaisilla ruusuilla on erityinen merkityksensä miehelleni ja minulle, sanoi hän selittävästi ottaessaan nenäliinan silmiltään, — Siinäkin kukkaisvihossa, jonka hääpäivänämme sain, oli valkoisten ruusujen joukoissa vihon toisella kulmalla kimppu hehkuvan punaisia.
— Miehenne on rintamassa, arvelin varmana siitä, että selitykseni hänen mielenliikutukseensa oli yhtä oikea kuin luonnollinen. Mutta minä erehdyin.
— Ei,— ei vielä ainakaan — — Ja sittekin — — Minä olen jo maistamassa sitä tuskaa, — (hän katsoi minuun kuin vaa'alla punnitakseen tyyneyttäni) johon te jo ehkä olette tottuneet, lisäsi hän hieman epäröiden.
Tottunut? Saattoiko, senlaiseen tottua. Siihen alistuttiin: tyynesti, kapinoiden tai murtuen. Senlaiseen ei kukaan tottunut, ei äiti ainakaan. Sanoin sen suoraan.
Mainitessani äitiyttä ja äidin tunteita, näin hänen katseessaan terävän, miltei loukkautuneen välähdyksen, mutta muuten näkyivät sanani herättäneen vastakaikua hänessä. Hän tarttui kaksin käsin minun käteeni ja puhkesi puhumaan kai enemmän oman mielensä kevennykseksi kuin uskoutuakseen minulle.
— Miten hyvää tekeekään kuulla tuollaista! Löytyy oikeastaan niin vähän ihmisiä, jotka osaavat rakastaa, todellarakastaa. Mutta se, joka sitä osaa, hän on samalla avannut sydämensä elämän suurimmalle ilolle ja sen suurimmalle tuskalle. Ne käyvät usein käsityksin. Olen kokenut sitä ennen ja nyt taaskin, — Katsokaa, — hän alensi äänensä kuiskaukseksi, — mieheni on paraikaa Pietarissa, Hän on siinä asemassa, että oikeastaan voisimme olla aivan rauhalliset, mutta tämä kauhea sota on kuin myrsky, joka ei säästä suojatuintakaan lahden poukamaa. — Me saimme viime viikolla huolestuttavia uutisia. Boris matkusti silloin heti Pietariin. Hän lupasi minun tähteni koettaa kaiken voitavansa. Ja minä tiedän että hän koettaa. Vaan en sittekään saanut rauhaa kotona.
Lausuin arveluni, että asiain näin ollen oli ymmärtämätöntä surra ennen aikojaan. Olihan monta mahdollisuutta.
Hän käsitti minua väärin. Näin sen hänen katseensa tulisesta leimauksesta ja tavasta, jolla hän kohotti päätänsä.
— Boris ei koskaan, ei koskaan alennu ostamaan itselleen etuuksia! Tietäisitte minkälainen hän on. Oikeus merkitsee hänelle enemmän kuin mikään muu maailmassa. Oikeus merkitsee enemmän kuin elämä ja onni!
Hänen äänensä värähti ylpeätä, ihanoivaa rakkautta.
— Oh, jatkoi hän, ja sanat tulivat kuin ryöppynä, — kukaan ei oikeastaan tunne häntä. Hän näyttää usein ympäristölleen karun pinnan. Monet arvelevat, ettei hänessä ole mitään, ei kerrassaan mitään erikoista. Mutta minä tunnen ja tiedän. — Olisinko minä muuten valinnut juuri hänet niiden monien joukosta, —
Lause katkesi kesken. Tuntui siltä kuin hän olisi hämmästynyt omaa avomielisyyttään. Mutta vaikka sanat olivatkin aivan kuin vahingossa luiskahtaneet hänen huuliltaan, en voinut olla tarttumatta niihin. Olin alunpitäen arvellut, että toverini oli voimakas, eheäpiirteinen persoonallisuus. Ja koko hänen esiintymisensä oli vahvistanut käsitystäni. Sentähden minä hyvilläni kaikesta mikä houkutteli häntä puhumaan, tartuin äsken katkenneen puheen päähän. Sanoin hieman hymyillen hyvinkin uskovani, että hänellä tyttönä oli ollut paljon pyytäjiä. Olihan hän kaunis vieläkin.
Kohteliaisuuteni näkyi ilahduttavan häntä, vaikka hän puolittain torjui sen. — Mitä vielä, minähän jo olen vanha. — Mutta hän naurahti samassa, ja minusta tuntui siltä kuin hän tietämättään olisi nauttinut siitä, että ajatukset hetkeksi suuntautuivat pois hänen sisintään raatelevasta surusta. Ehkäpä hän juuri siitä syystä puoleksi naurahtaen jatkoi: Eihän sitä oikeastaan tällaisesta jutella, mutta moni kohta on yksinomaan koomillisena jäänyt mieleeni. Olin ainoastaan viidentoistavuotias tyttöletukka kun leikki alkoi. Herra oli muuten puolihassu. Hän tuli kasvatti-isäni kotiin ja aikoi aivan väkipakolla sekä suudella että kihlautua. Me juoksimme ruokasalin pöydän ympärillä, minä pakoon, hän perässä. Mutta luuletteko että minä siihen aikaan ymmärsin pitää sitä minään, en pahana enkä hyvänä. Olipahan vain kuin hippasilla juoksua.
Hän nauroi hetken itse makeasti. Mutta sitte hänen kasvojensa ilme äkkiä muuttui. — Vaan siihenpä lapsuuden huolettomat päivät loppuivatkin, — tai oikeammin kohta sen jälkeen, — Hän huokasi raskaasti ja hänen valkealle otsalleen muodostui kaksi syvää laskosta. Ne syntyivät syvinä ja terävinä ja ilmestyivät niin kotiutuneesti hänen otsalleen, etten voinut olla kiinnittämättä huomiota niihin. Toverini oli nainen, joka oli kärsinyt paljon. Siitä olin vakuutettu.
Osanottoni esti minua hetkeksi jatkamasta puhelua. Mutta haluni lähemmin tutustua matkatoveriini oli siksi suuri, etten voinut jättää keskustelua siihen. Olin sitä paitsi vakuutettu siitä, että hän ennenkaikkea kaipasi henkilöä, jolle hän saattoi avautua. Ja vento vieras oli tällä kertaa ehkä sopivampikin kuin joku läheinen, etenkin vieras, jonka omat kokemukset tavallaan tekivät hänet läheistä läheisemmäksi. Jatkoksi toverini viime sanoihin lausuin siksi sen arvelun, että vasta suuri ja todellinen rakkaus oli kypsyttänyt hänet naiseksi. Lapsuusaika ja lapsenmieli jäivät häneltä hänen tutustuessaan tulevaan mieheensä.
Odotin että huomautukseni johdosta toverini kasvot äkkiä kirkastuisivat ja hän innostuisi kertomaan tutustumisestaan mieheensä. Mutta taaskin erehdyin. Poimuihin painunut otsa pysyi yhä laskoksissaan, ja suun ympärillä väreili haikea piirre.
— Ei, sanoi hän hitaasti ajatuksiinsa painuen, — pikemmin voin sanoa että se ilta, joka teki lapsesta naisen, samalla kypsytti minut rakkaudelleni. — Nähkääs, sille, joka ei kasva vanhempiensa kodissa, ei ole oikeata huoletonta lapsuutta, — tai jos onkin, tapahtuu kypsyminen äkkiä ja usein katkeralla tavalla. Näin kävi minun. Olin aivan pieni isäni kuollessa. Äitini, joka oli vanhaa, arvossapidettyä sukua, heikko terveydeltään, sekä aikansa lapsena sidottu toimimaan yksinomaan kodin piirissä, lupautui hoitamaan erään leskeksijääneen serkun taloutta, Hänen asemansa muodostui siksi, miksi naisten yleensä tällaisissa tapauksissa. Hän oli armoleivän syöjä, jonka asema oli tavallistakin vaikeampi siksi, että hänellä päälle päätteeksi oli lapsi. Itse en pitkään aikaan ymmärtänyt asemaani, äitini asemaa vielä vähemmän. Mutta sitte tuli herääminen. Ja niin katkera kuin se olikin, saan ehkä kiittää kypsymistäni kärsimyksen ymmärtämiseen siitä, että katseeni monien joukossa kiintyi juuri Borikseen.
Hän kavahti äkkiä pystyyn ja tarttui molempiin käsiini. Minä tunsin otteesta miten hän vapisi, — Te ette voi aavistaa mitä hän on minulle, kuiskasi hän ääni liikutuksesta värähdellen. — Nyt tunnen selvemmin kuin koskaan, miten kaikki minussa, koko elämäni on tarkoittanut ja yhä tarkoittaa häntä, yksin häntä. Hänelle olen elänyt ja elän — kaikesta huolimatta — ilolla. Ilman häntä? — Ei, ei! — Minä en voi sitä ajatellakaan. Se on mahdottomuus. Minä en voi, — en tahdo.
— Sadat, tuhannet ja miljoonat ovat ehkä ajatelleet samoin, ja sittekin — — Te tiedätte itse — — Sanoin sen niin pehmeän säälivästi kuin mahdollista, vaikka äidinsydämeni värisi tuskasta.
Hänen katseensa painui. — Olen sanonut sitä itselleni. Olen kysynyt miksi juuri me säästyisimme. — Ja sittekin. Ehkä ymmärtäisitte minua, jos tietäisitte minkälaista elämämme on ollut. Hän oli hyvin sairas kun menimme naimisiin. Meillä ei ollut varoja, ei omaisia. Me omistimme vain toisemme. Hän makasi vuoteessa. Minä tein työtä yöt päivät ja siinä ohessa hoidin häntä. — Vuosikausia olen kamppaillut saadakseni pitää hänet. Ja nyt, kun hän on terve ja kukoistava, kun olen saavuttanut voiton elämäni suuressa taistelussa, nytkö minun olisi luovuttava hänestä? — Luovuttava? Niin, miksei, jos hänen onnensa olisi kysymyksessä. Silloin minä jaksaisin. Mutta luovuttaa hänet, sodan kauhuihin — —
Hän painui hervottomasti takaisin paikalleen ja rajut nyyhkytykset vapisuttivat koko hänen ruumistaan.
Minä nousin, tartuin hänen päähänsä ja painoin sen rintaani vastaan. Sykkihän siinä äidin sydän. Ja olinhan itse antanut rakkaimpani juuri sodan kauhuihin.
Luulen, että hän käteni kosketuksessa tunsi mielialani, sillä hän tarttui toiseen käsistäni ja painoi sen kiihkeästi huulilleen. Puhua hän ei voinut.
En tiedä, miten kauan olimme siinä, hän itkien kokon lyyhistyneenä paikallaan, minä vieressä seisomassa, painaen hänen päätään rintaani vasten ja silloin tällöin hyväilevästi puristaen häntä lähemmäksi itseäni. Ajan kulku tuntuu tuollaisina hetkinä pysähtyneen. Sisäinen näkemyksemme on niin teroittunut, sisäinen korvamme niin herkkä, että kaikki ulkonainen on kuin lakannut olemasta.
Sinä hetkenä jaksoin melkein tuntea kiitollisuutta siitä, että omasta kohdastani olin tullut pakoitetuksi uhraamaan niin paljon. Tunsin mikä luja ja läheinen yhdysside se oli minun ja kärsivien lähimmäisteni välillä. Tunsin, etten ollut vain äiti, jolta kaikki mikä on hänelle kalleinta oli viety, olin osa kärsivässä kokonaisuudessa. Ja tuska, jota tunsin ei ollut vain minun, se oli kaikkien. Mutta ymmärsin samalla, että se taudin kipeänä ilmaisuna nostattaisi meidät taisteluun itse tautia ja sen alkujuurta vastaan.
— Lapsi, sanoin niin hiljaa ja hyväilevästi kuin taisin, ja ääneni värähti, sillä sitä nimitystä en ollut käyttänyt sen jälkeen kuin nuorimpani läksi rintamaan. — Lapsi, teidän täytyy panna levolle.
Tunsin kuinka hän vapisi rintaani vasten. Ajattelin taaskin sitä, että hän oli vain yksi lukemattomien joukosta. Mutta se, että näin hänet osana kärsivää kokonaisuutta, ei suinkaan siirtänyt häntä etäämmälle minusta. Päinvastoin. Suuri suru opettaa meitä suuresti rakastamaan ei ainoastaan muutamia, vaan kaikkia. Sinä on sen siunaus.
— Teidän täytyy välttämättä panna maata, sanoin nyt miltei käskevästi.— Te tarvitsette voimiahänentähtensä.
Enempää ei tarvittu. Hän nousi kuin kuuliainen lapsi ja rupesi purkamaan tavaroitaan. Kun suojahuivit ja päänalunen olivat paikoillaan, asettui hän pitkäkseen ja minä peitin hänet. Sitte paneuduin itsekin maata.
Makasimme taas vastatusten kuten pari tuntia aikaisemmin, mutta miten paljon olikaan mahtunut noihin tunteihin! Ne olivat tehneet meidät, ventovieraat läheisiksi toisillemme ja ne olivat kai ainakin jonkun verran syventäneet ymmärtämystämme muitakin kärsiviä kohtaan.
Katsoin matkatoveriini ja näin, että hän valvoi. Käännyin selin häneen toivossa että hänen ehkä siten olisi helpompi nukkua. Itse en voinut unta ajatellakaan. Nyt, kun en enää toisen tähden eläytynyt hänen kokemuksiinsa, olin kokonaan poikieni luona. Makuupaikkani pehmeys pakoitti minua ajattelemaan heidän kylmää vuodettaan juoksuhaudoissa. Lämpö junavaunussa muistutti minulle, että kamala surmantuli ehkä oli heille ainoa valon ja lämmön liesi.
Ymmärrän hyvin äitiä, jonka selkään ilmestyi jälkiä raipparangaistuksesta silloin, kun hänen poikaansa tuhansien peninkulmien päässä piestiin. Lapsi pysyy aina — olipa hän ulkonaisesti kuinka etäällä tahansa — osana äidistään, vieläpä osana, joka äidinsydämelle välittää kaikkein syvimmät ja herkimmät tuntemukset.
Heräsin omista ajatuksistani kuullessani vierustoverini liikahtavan.Käännyin häneen päin ja näin hänen makaavan silmät selkosen selällään,katse lasittuneena, keskitettyä tuskaa ilmaisevana tähdättynä kattoon.Hän ei nähtävästi ollut nukkunut sen enempää kuin minäkään.
Koetin löytää sopivaa puheen alkua, mieluimmiten sellaista, joka veisi hänen ajatuksensa pois häntä kalvavasta huolesta, ja joka kuitenkin olisi siksi lähellä sitä, että se pystyisi kiinnittämään hänen mieltään. Pääsinkin ilokseni käsiksi aikaisemmin katkenneeseen puheenpäähän.
— Koska emme kuitenkaan nuku, voimme yhtä hyvin keskustella kuin maata vaiti, huomautin alotteeksi.
Matkakumppalini vavahti kuin odottamatonta kosketusta säikähtävä. Hänen ajatuksensa olivat nähtävästi olleet etäällä.
— Niin puhella, toisti hän hitaasti, tietämättä itsekään mitä sanoi.
Mutta minä en hellittänyt. — Te pidätte minua kenties tunkeilevana, mutta minusta me surun sitein olemme tulleet niin lähelle toisiamme että meillä jo on jonkinlaisia oikeuksia. Sentähden pyytäisin teiltä jatkoa erääseen kohtaan, josta itse aikaisemmin aloitte puhua.
Hän katsoi kysyvästi minuun. Näin että hänen ajatuksensa ainoastaan vähitellen ja vaivalla kääntyivät pois tavallisesta uomastaan.
— Niin, jatkoin itsepintaisen päättävästi. — Te mainitsitte aikaisemmin pikku tapahtumasta, joka lapsesta äkkiä teki kypsyneen aika-ihmisen, Mutta tapahtuma jäi teiltä kertomatta sen kautta että ajatuksenne silloin luiskahtivat toiseen uomaan.
— Niin todellakin! — Hän näytti havahtuvan. — Joku teidän kysymyksistänne kai herätti eloon tuon muiston. Se koski itsessään hyvin mitätöntä tapahtumaa. — — Hän näytti epäröivän, — Mutta se jätti pysyväisen jäljen elämääni, lisäsi hän ja huokasi.
Huomautin, etten suinkaan tahtonut kuulla mitään, jos puhuminen rasitti häntä tai jos se muuten herätti surullisia muistoja. Mutta silloin hän vilkastui. Hän tahtoi mielellään kertoa. Se päinvastoin oli helpoitukseksi.
Hän palasi kertomukseen ensimäisestä kosijastaan. — Tiedättekö, niin hullulta kuin se kuluukin, oli kasvatti-isäni hyvillään tapahtumasta. Häntä tyydytti nähdä minussa haluttua tavaraa. Mutta samalla hän oli hyvillään siitä, etten ollut valmis kiittämään ja myöntymään ensi tarjoukseen. Puhuessaan asiasta hän viskasi silmilleni sanan, jonka vaikutusta hän ei itse edeltäkäsin arvannut. Hän mainitsi jotain siitä, että haluttu tavara helposti löytää ottajansa eikä jää toisten elätettäväksi.
— Ne sanat herättivät minut. En tahtonut syödä armoleipää. Tahdoin itse ansaita. — Näen itseni vieläkin, kuudentoista maissa olevana tyttösenä, paksu palmikko niskassa seisomassa kasvatti-isäni huoneessa.
— Setä, sanomalehdissä olleen ilmoituksen perustuksella olen aikonut hakea erästä ääneenlukijan paikkaa. Minä tahdon ansaita.
Vanhus nahkaisessa nojatuolissaan rähähti nauruun, kumartui hieman eteenpäin ja katsoi yli kakkulainsa minuun. Katse pisti kuin naskali. Terävä, aatelinen kotkannenä näytti entistäänkin terävämmältä, — Sinä unohdat mitä alkujuurta sinä olet. Meidän sukumme jäsenet eivät ansaitse leipänsä, ei ainakaan sillä tavalla.
— Silloin haen toista työtä. — Siinä oli kova kovaa vastaan,
— Ja otat, josminäsiihen suostun. — Katse käski minut ulos, ja minä menin, — menin äidin huoneeseen ja itkin siellä sekä tappiotani, asemani riippuvaisuutta että ennen kaikkea pimeältä näyttävää tulevaisuuttani. Olin hillittömässä surussani itsekäs ja ajattelematon kuin nuori ainakin. En tullut ajatelleeksikaan, että sanani yhtenään sattuivat kuin piiskan sivallus äitiin, ja että hillitön suruni hänelle oli veitsen terän upottamista yhä syvemmälle kipeään haavaan, — — Kun mielenkuohuni oli vähän asettunut, tunsin äidin pehmeän, pienen käden päälaellani. Se käsi oli pehmeätä silkkiäkin pehmoisempi, ja sen hyväilyt sekä lohduttivat että hallitsivat minua, — nyt kuten usein ennenkin. — Hänen siinä minua hyväillessään, tulin kohottaneeksi katseeni häneen, ja silloin — näin mitä en koskaan ennen ollut nähnyt: näin miten syvästi hän itse kärsi.
Toverini kertomus katkesi siihen. Hän painui muistoihinsa enkä tahtonut häiritä häntä. Mutta hetken kuluttua hän itsestään jatkoi:
— Missä määrin äitini varhaisemmat kokemukset olivat syynä siihen surumielisyyteen, jonka huomasin pysyväisesti asustavan hänen olemuksensa pohjalla, siitä en koskaan päässyt kokonaan perille. Mutta sen ymmärsin, että hän oli kokenut paljon raskasta. Hänen ainoa poikansa, minua viisitoista vuotta vanhempi veljeni, oli osaksi hurjan elämänsä, osaksi kasvatti-isäni ankaruuden johdosta nuorena lähtenyt Amerikkaan ja sille tielle hävinnyt. Veliraukallani oli kai peruja isäni suvusta, jonka miehiset jäsenet olivat tunnetut sekä pelikiihkostaan että suurellisesta yli-varojensa-elämisestä. Monet kodin naisjäsenistä olivat sekä tavalla että toisella saaneet kuitata heidän laskujaan.
Toverini huokasi syvään, mutta jatkoi taas.
— Kun, äiti sinä iltana katsoi minuun, kysyi hänen katseensa: Vieläkö sinäkin? Eikö maljani jo ole täysi. — — Ymmärrätte että sinä iltana kypsyin täysi-ikäiseksi. En ollut lapsi enään. Olin nainen. Ja riippuvassa asemassa olevan naisen tavoin keinottelin siitä alkaen, päästäkseni pyyteitteni perille. Opin iloitsemaan siitä, että olin kaunis ja että nuorekkaalla naiskauneudella oli vaikutuksensa vanhaan ukonrähjäänkin. Opin käyttämään näpperyyttä, sanansutkauksia ja leikinlaskua aseinani. Sanalla sanoen: lapsellinen välittömyys vaihtui valtioviisaan naisen harkittuun menettelyyn. Mutta enemmän kuin mitään muuta opin sittekin suhteessani äitiin. Siitä illasta asti oli hän elämäni keskipiste. Hänelle, hänen hyväkseen elin. Ja siitä maaperästä nousi myöskin vastaisuudessa rakkauteni Borikseen.
Muistot olivat kokonaan temmanneet toverini muassaan. Luulen ettei hän ollut tietoinen milloin hän puhui, milloin hän painui ajatuksiinsa. Kaikkein vähimmin hän muisti sitä, että hänellä oli kuulija.
— En tiedä, jatkoi hän kuin itsekseen, olisinko minä toisissa oloissa kasvaneena kiintynyt Borikseen. Joskus ajattelen, että me joka tapauksessa olisimme löytäneet toinen toisemme. Mehän olemme luodut toisiamme varten. Toiste taas tuntuu siltä, kuin juuri ahtaat olot ja rakkauteni äitiin olisivat kehittäneet minussa sitä, mikä kohta ensi näkemältä kiinnitti minut Borikseen.
— Te ette koskaan ole rakastaneet toista miestä?
— En koskaan. — Lämmin ilon kajastus kirkasti hänen väsyneet kasvonsa, ja hän kohoutui äkkiä istumaan.
— Se oli oikeastaan omituinen pieni asianhaara, joka tutustutti meidät toisiimme. Eräs lapsuusaikani leikkitovereista oli oltuaan useampia vuosia ulkomailla kasvatettavana palannut kotiin. Hänen veljensä kuului ihailijoitteni joukkoon, ja kun pidettiin kutsut täysikasvuisena kotiinsaapuneen kunniaksi, kutsuttiin minutkin sinne. Boris oli myöskin kutsuttujen joukossa, ja me kiinnyimme kohta, joskin hyvin eri tavalla toisiimme.
— Te olette ehkä miehenne ainoa rakkaus, kuten hän teidän, rohkenin tiedustella.
Taas valahti lämmin ilonpuna hänen kasvoilleen — Ainoa! — Sana soi ja helisi kuin juhliin kutsuvat kellot. — Boris sanoo kohta kiintyneensä minuun niin vakavasti, ettei toisen kuva hetkeksikään saanut sijaa hänen sisimmässään. Hänen siitä johtuvaa pyrkimystään Maruscha Paulownan ja hänen veljensä kautta päästä lähempään tuttavuuteen kanssani saankin kiittää siitä, ettei ensi tapaamisemme jäänyt viimeiseksi. Ulkonaiset olot olisivat muuten estäneet tutustumistamme. Ja oma kiintymykseni oli aluksi jossain määrin pintapuolista.
Hän vetäisi taskustaan matkakreditivin tapaisen suojakkeen, avasi sen ja otti esille useampia valokuvia. Valikoituaan hetken hän ojensi yhden minulle.
— Tuon näköinen hän oli silloin. Kaunis, kuten näette. Mutta minä en ajatellut hänen säännöllisiä piirteitään, enkä mustaa kiharaista tukkaa. Sitä opin rakastamaan vasta hyväillessäni sitä. Minä vaan en voinut unohtaa hänen syvää, surumielistä katsettaan ja tuota naisellisen pientä suuta, jonka ympärillä ilonkin hetkinä väreili omituinen liikuttava kärsimyksen piirre. Se suu ei koskaan osannut hymyillä.
— Se oppi sitä teidän kauttanne.
Hän ei vastannut, mutta hän oikasihe ja ojensi molemmat käsivartensa ylöspäin kuin liikkein tulkitakseen sitä, mitä hän ei sanoin voinut ilmaista, Sitte painui hänen katseensa pitkäripsisten luomien peittoon hitaasti kuin hiljaa laskeutuvan verhon taakse. Hän tahtoi olla yksin sielunsa pyhäkössä.
Olimme vaijenneet pitkän aikaa, hän nojautuneena junavaunun selustaan, minä maaten ajatellen poikiani. Silloin kumartui hän äkkiä puoleeni ja alkoi puhua, hiljaa ja hätäisesti kuin sisäisen pelon ahdistamana. — Minä sanoin teille, ettei Boris koskaan ostaisi itselleen etuuksia, että velvollisuus merkitsee hänelle enemmän kuin elämä ja onni. Ja se on totta. Mutta rakkauteni tekee minut heikoksi. — Tiedättekö, se on kuin kohtalon ivaa, mutta minä, joka niin suuresti kärsin kasvatti-isäni — ja muutamien muiden sukulaisten itsevaltiudesta ja sukuylpeydestä, minä olen näinä aikoma miltei toivonut, että he vielä eläisivät. Halveksin itseäni, ja sittekin. — — Hakisin heidät vaikutusvaltoineen nyt vaikka Manalan mailta Borikselle suojaksi. — Ja rahakin, jatkoi hän kiihkeästi. — Raha merkitsee muutakin kuin rahaa. — — Nykyään etenkin. — Minä kuroitan käsiäni kuin saita rahaa tavoitellen. Minä tahtoisin ostaa hänet vapaaksi, — hinnasta mistä hyvänsä.
Viime sanat lausuttiin melkein kuulumattomasti.
Minä en vastannut. Ulkona rynnisti tuuli kiihtyneellä voimalla eteenpäin. Vaunumme akkunat kalisivat, ja junan pysähtyessä kuulin myrskyn vihaista ulvontaa.
Ajattelin niitä hätähuutoja, jotka nousivat lukemattomista sydämistä. Kuulin niitä sekä ympärilläni että sisimmässäni. Mutta minä ymmärsin, että ne hukkuivat siihen rajumyrskyyn, joka nyt järisytti maailmaa.
Toverini pehmeä käsi tarttui samassa omaani. Muistin äidin "silkkiäkin pehmeämpätä kättä" ja ymmärsin miten sattuvan tosi kuva oli.
— Anna Petrovna, antakaa minulle anteeksi.
Minä en kohta ymmärtänyt.
— Te olette antanut kolme kukoistavaa poikaanne rintamaan, ja minä puhun teille tällä tavoin!
Minä nousin, istuuduin hänen viereensä ja suljin hänet syliini. — Rakas lapsi, yksi voi joskus merkitä samaa kuin kolme. Kaikki on kaikki.
Silloin hän hyrähti itkuun, painoi taas käteni huulilleen ja kuiskasi hiljaisen "kiitos!"
Kun vähän aikaa olimme istuneet vaijeten rupesin vaatimaan häntä levolle. Minulla oli unipulveri matkassani. Sen otettuaan voisi hän vielä nukkua pari tuntia ennen perille tuloamme. Se oli hänelle aivan välttämätöntä.
— Kohta, kohta, mutta antakaa minun ensin sanoa jotain.
Hän painoi päänsä olalleni väsyneesti kuin lepoa ja suojaa etsivä lapsi. Sitte sanoi hän hiljaa, — Tässä on niin hyvä olla. — Hetken vaiti-olon jälkeen hän lisäsi: — Se on ollut suurimpia surujani, että kadotin äidin niin varhain. En saanut häntä koskaan tervehtää omassa kodissani. Hän kuoli puoli vuotta ennenkuin menimme naimisiin. Ja samoihin aikoihin makasi Boriskin heikkona sairaana. Minä kiiruhdin tautivuoteelta toiselle, sydämessä lakkaamatta jäytävä pelko. Siinä välillä tein työtä ansaitakseni. Olin kaikesta huolimatta asettanut niin että itse ansaitsin. Ja nyt olivat rahani tarpeen molemmille rakkailleni. Sairaus nielee paljon. Te tiedätte sen. Boris jaksoi toipua, äiti ei. — Ja kun ei äiti enää minua tarvinnut, tarvitsi Boris. — Hän sai sen jälkeen kaiken, kaiken. Ja hän oli sen tarpeessa, sillä hän oli varaton, sairas ja pienestä pitäen orpona ollut. —
Pehmeä käsi puristi taaskin omaani, ja pää painui kuin suojaa pyytäen olalleni. — Antakaa anteeksi, mutta minä olen kuin mieletön tuskasta ajatellessani että —
Minä en antanut hänen lopettaa lausetta. Pakoitin lepäämään ja annoin unilääkettä.
Vasta kun näin että meillä tuskin oli enemmän kuin kymmenen minuutin matka jälellä, herätin hänet.
Kesti ennenkuin sain hänet ymmärtämään missä hän oli. Hän oli nähnyt unta, kauheata unta. Tietysti siitä mikä kokonaan täytti hänen mielensä. Mutta heti, kun hän käsitti että todella lähenimme Pietaria tuli hän tajuihinsa, kokosi kiireisesti tavaransa ja painoi sitte käden sydämelleen kuin hiljentääkseen sen rajua sykintää.
* * * * *
— Puolituntia myöhemmin istuin Newskyn kulmauksessa vuokraamassani huoneessa kirjoittamassa pojilleni. En tietänyt varmasti, oliko toverini miehineen saapunut hotelliin, jossa heilläkin oli tapana asua, mutta olin nähnyt heidän yhtyvän asemalla ja olin senjälkeen vetäytynyt syrjään. Sitä ennen olin kuitenkin antanut seuralaiselleni oman vakituisen osoitteeni pyytäen kirjeellisiä tietoja, ellen syystä tai toisesta saisi kuulla heistä mitään Pietarissa.
Olin juuri lopettamassa kolmatta kirjettäni, kun nakutettiin ovelleni.Tulija oli matkatoverini Tamara Mikailovna.
Hän oli kalpea ja kärsivän näköinen, mutta ulkonaisesti hän oli aivan tyyni. Kysymykseen, jonka katseeni lennätti hänelle, hän vastasi päänpudistuksella. Hän ei vielä ollut saanut aivan varmaa tietoa, mutta merkit näyttivät hyvin huolestuttavilta. Boris oli juuri mennyt tapaamaan muutamia viranomaisia. Jos oli lähdettävä, saattoi lähtö piankin olla ovella.
Mieleeni iski ajatus, että kaikki jo oli varmaa, joskin BorisVladimirovits aikaa voittamalla tahtoi lieventää iskun ankaruutta.
Ajatukseni keskeytyi siitä, että Tamara kietaisi käsivartensa kaulaani ja suuteli minua ensin toiselle sitte toiselle poskelle. Hän tahtoi kiittää minua kaikesta. Tutustuminen minuun oli auttanut häntä läpi yön, joka ehkä muuten olisi vienyt hänet mielipuolisuuden rajalle. Boriskin oli niin kiitollinen. Hän oli kuullut kaikesta ja toivoi ystävyydestämme paljon vastaisuudenkin varalle.
— Unipulverista teillä oli enin apua, sanoin koettaen kääntää leikiksi.
— Niin se teki hyvää, — Hän painui sohvalle viereeni. — Mutta minä näin kauheita unia. Minä olin juoksemassa virastosta toiseen. Teidän täytyy vapauttaa hänet, huusin jokaiselle. Korkea-arvoinen virkamies rähähti nauruun.
* * * * *
Mutta hän työnsi minut armotta ulos ovesta. Yritin toisessa paikassa: Meillä on ylhäisiä sukulaisia. He esittävät asian. He puhuvat hänen puolestaan, huusin, mutta ei kukaan kuunnellut sanojani. Ihmiset ympärilläni vain huusivat: sotaan, sotaan. Santarmi otti minua kädestä ja työnsi jyrkkiä portaita ales. Vyöryessäni tunsin tuskan hien otsallani, mutta samassa rupesi pehmeä pieni käsi pyyhkimään pois sitä. — Luulenpa melkein, että sanoin: "pikku äiti" herätessäni teidän kätenne kosketukseen.
Ennenkuin ennätin vastata hän äkkiä kavahti pystyyn. Hän oli kuullut jonkun tarttuvan ovenripaan. Sitte seurasi lyhyt kiireinen nakutus ja miltei samassa seisoi Boris Vladimirovits huoneen kynnyksellä.
— Boris! — Se kajahti kuin hätähuuto.
— Rakkaimpani! Meidäntäytyy. — Hän sulki vaimonsa syliinsä. Näin hänen pingoittuneesta kasvojensa ilmeestä, kuinka pohjattomasti hän kärsi. Mutta hän oli miehuullisen tyyni.
— Minä en voi, en voi! — Tamara oli aivan suunniltaan. — Sitäkö varten olen sinua hoitanut ja vaalinut, sitäkö varten olen taistellut melkein ylivoimaista taistelua köyhyyttä ja sairautta vastaan, että nyt terveenä jättäisin sinut Ei, ei, ei! Tehkööt he minut rammaksi ja sokeaksi, Sinua ei! Ja nyt juuri kun olemme päässeet niin onnellisiksi!
Hän väänteli epätoivoisena käsiään.
— Sota ei katso onneamme. Se on pientä, kun on kysymys —
— Onko se pientä, että ihmiset rakastavat toisiaan ja taistelevat onnensa puolesta, ja että kun vihdoin ovat voittaneet —
— Vaiti, vaiti! — Hän nosti kädet korvilleen. — Ole suuressa rakkaudessasi voimakas niinkuin ennenkin!
— Ennen sitä kysyttiin sitä varten, että pelastaisin sinut, nyt —
Silloin viskautui Tamara miehensä kaulaan. — Minun ainokaiseni, — minun rakkaani.
Boris siveli vaimonsa hiuksia miltei äidillisen hellästi. — Sinä olet kantanut ja kärsinyt paljon minun tähteni. Kanna nytkin, — Hänen äänensä värisi. — Ole luja — rakkautemme tähden.
Heidän puhellessaan olin huoneeni perältä koettanut vetäytyä yhä enemmän ovelle päin. Mutta ohi kulkiessani en voinut olla näkemättä miten Boriksen sanat vaikuttivat Tamaraan. Hän oikaisihe silmänräpäyksessä. Väreily kasvoilla lakkasi, ja sijalle siirtyi riittyvän järvenpinnan jähmettynyt tyyneys.
— Milloinka on lähdettävä.
— Tämän viikon lopulla.
Tamara seisoi hetken kuin kivettyneenä. Sitte hän sanoi harvakseen. —Tavarasi on heti saatava kuntoon.
Mutta silloin murtui Boris Vladimirovitsin voima. He painuivat itkien toistensa syliin.
Minä suljin oven.
Samana iltana matkusti Tamara miehineen kotiin. Erotessamme Boris uskoi vaimonsa erityisesti äidilliseen huostaani, ja minä puolestani lupasin heille molemmille tehdä voitavani keventääkseni sitä surun taakkaa, joka niin raskaana painoi heitä. En siitä syystä hämmästynyt kirjettä, joka muutaman viikon kuluttua toi minulle hartaan pyynnön saapua nyt niin tyhjänä olevaan kotiin.
Huolimatta kaikesta, mikä oman suuren suruni johdosta täytti mieleni, täytyy minun tunnustaa, että suurella uteliaisuudella odotin tapaamistamme ja vaikutusta, minkä Tamaran koti tekisi minuun, Olin hänen puheistaan ymmärtänyt, että heillä oli ollut paljon taloudellisiakin huolia, sentähden hämmästyin saapuessani palstatilalle rakennettuun erittäin kauniiseen kotiin.
Tamara oli itse ollut asemalla minua vastassa. Hän huomasi hämmästykseni, ja se näkyi ilahduttavan häntä kuten edelliselläkin kerralla hänen ulkomuodostaan lausumani kiitos. Hän kuljetti minua paikasta toiseen, näytti, esitteli ja kertoi. Hän oli niin iloinen ja huvitettu kaikesta, että vähällä olisin erehtynyt uskomaan sitä tulisesti rakastavaa naista, johon luulin tutustuneeni hetkellisten ja herkkien tunteitten lapseksi. Monet pikku seikat osottivat kuitenkin, ettei niin ollut. Ilon alla, jota Tamara tunsi, piili muutakin kuin iloa vanhojen, kauniiden huonekalujen omistamisesta. Ja kun vähitellen pala palalta pääsin tutustumaan koko kodin historiaan, ymmärsin itse miten paljon nuo niin kutsutut "kuolleet" kapineet puhuivat.
Suurin osa kodin irtaimistosta oli kasvattisedän perintöä. Mutta tavarat olivat Tamaralle erityisen rakkaat siksi, että ne alkujaan olivat olleet hänen äitinsä isoäidin, jonka kodissa äiti oli viettänyt sekä lapsuutensa että nuoruutensa. Jo Tamaran äiti oli aikoinaan iloinnut sitä, että hän uudelleen joutui hänelle rakkaaksi käyneeseen ympäristöön. Ja nyt oli kaikki lopulta joutunut hänen tyttärelleen.
— Elämän vaiheet ovat monesti yhtä mutkikkaat ja yhtä hämmästyttävät kuin ihmissydämen salaisuudet, huomautti Tamara. Sitte hän kääntyi puhumaan muusta.
Kaikki se mitä he itse yhdessä Boriksen kanssa ja omin varoin olivat ostaneet, oli hänelle erityisen rakasta. Siihen liittyi lukemattomia pikku muistoja, muista vähäisiä, heille suuriarvoisia ja rakkaita. Kaunis itaalialainen voittoa kuvaava marmoriveistos, joka seisoi laudakolla Tamaran kirjoituspöydän yläpuolella kiinnitti erityisesti huomiotani, "Voitto" oli Boriksen lahja Tamaralle. Se oli aluksi enne, sitte kuva hänen rakkautensa suuresta, voitokkaasta taistelusta.
Ymmärsin, että tuo taistelu Boriksen sairauden ja hänen toisten tähden kärsimiensä tappioiden vuoksi taloudellisestikin oli ollut hyvin kovaa. Sitä ajatellen lausuin ihmettelyni siitä, että kasvattisetä, joka myöhemmin jätti koko omaisuutensa heille, ei heitä silloin auttanut.
Tamara hymähti.
— Siinähän ne ovat nuo odottamattomat sekä elämän että ihmissydämen käänteet! — Vaikka olisin ollut sedän oma lapsi, en olisi voinut odottaa itselleni penninkään perintöä, — en ainakaan naituani Boriksen. Olin jo lapsena liian itsepäinen ja itsenäinen ollakseni ukolle mieliin. Mutta kun lisäksi naimisiin mennessäni en katsonut helisevää nimeä, en valta-asemaa tai varoja, vaan otin köyhän, nuoren miehen, jota rakastin, ei hänen suuttumuksellaan ollut rajoja. Hänellä oli itsellään poikapuoli, — Miniäkseen hän ei kuitenkaan olisi minua tahtonut. Isä ja poika elivät kuin kissa ja koira. Mutta hän halusi luullakseni jonkinlaista kostoa. Ja tiedättekö, mitä hän teki? Olin kuten tiedätte hankkinut itselleni ansiotyötä. Säästelin rahojani kuin saita tarpeen tullen käyttääkseni niitä äidin ja Boriksen hyväksi. Boris oli näihin aikoihin yhtenään sairas. Olin saanut hänet toimitetuksi kuuluisaan parantolaan Dresdenin läheisyydessä. Sinne aijoin, hänelle ja itselleni iloksi, matkustaa joulua viettämään. Mutta arvatkaa, miten kävi?
Tamara nousi ja rupesi kiivaasti astumaan lattiata pitkin. Näytti siltä kuin pelkkä muisto olisi häntä vieläkin järkyttänyt.
— Kun aloin puhua matkastani, jatkoi hän, oli setä huonolla tuulella erään vastasaapuneen hänen poikapuolensa maksamattoman laskun tähden.
— Vai on sinulla rahaa? Oikeen ulkomaanmatkoihin! — Setä viskasi laskun pöydälle eteeni. — Olen minä maksanut siksi paljon sinun puolestasi, että sinäkin kerran voisit maksaa jotain minun puolestani! — Hän katsoa tiirotti minuun toinen silmä ummessa. — Saakoon kiitollisuuskin sijansa!
Katsoin hätäytyneenä äitiin. Hän oli aivan kalpea, ja katseessa oli rääkätyn kärsivä ilme. Mutta samalla näin siinä rukouksen.
— Saakoon kiitollisuuskin sijansa, sanoin ja viskasin uudet sataruplaiset pöydälle sedän eteen. Sitte kiiruhdin huoneeseeni, viskauduin vuoteelleni ja tukin suun päänaluksellani, jottei äiti kuulisi kuinka itkin.
Tamara nousi kohentamaan takkavalkeata. Näin että hänen kasvonsa hehkuivat — Joulu ei tuntunut joululta sinä vuonna. Mutta sitäkin sain katua, lisäsi hän hiljaa. — Seuraavana vuonna oli äiti poissa.
Käänsin puheen toisaalle. Kaikki mikä liikutti Tamaraa tuntui myöskin kuluttavan häntä. Ja entisyysmuistot näkyivät poikkeuksetta järkyttävän hänen mieltään. Olin siitä syystä hyvilläni saadessani etsimättömän puheenaineen perheen vanhasta Sanjasta, joka venäläisen palvelusväen tavoin palvovasti ja uskollisesti kuin koira näkyi rakastavan isäntäväkeään. Tiedustelin Sanjan aikaisempia vaiheita ja huomasin arvanneeni oikein. Sanja oli kasvavana tyttönä palvellut Tamaran isoäidillä, naimisiin jouduttuaan eronnut perheestä, mutta leskenä palannut Tamaran äidin luo. Mitättömästä palkasta hän oli seurannut Tamaraa tämän kotiin uskollisesti jakaakseen hänen kanssaan sekä hyvät että pahat päivät. Sanjan pojista oli kaksi jo kaatunut sodassa, kolmas samoin kuin nuori pojanpoika olivat rintamassa.
Hyvä tarkoitukseni ei tällä kertaa auttanut minua pitkälle. Kohta, kun Sanjan tarina oli kerrottu, luistivat Tamaran ajatukset takaisin hänen omiin kokemuksiinsa.
— Köyhyydessä on jotain kauheaa, puhkesi hän puhumaan, jotain paljon, paljon pahempaa kuin se, ettei ole rahaa silloin kuin pitäisi olla. Köyhyys alentaa ihmistä hänen omissa ja toisten silmissä. Se määrää hänen suhteensa koko hänen ympäristöönsä. Se on kova, aina kiduttava puristin.
Koetin vastustaa, tai ainakin lieventää hänen sanojaan. Mutta hän ei antanut minulle suunvuoroa: — Minä tiedän sen. Minä olen sitä kokenut. — Hän puhui etäältä entisyydestä juureutuvalla kiihkeydellä.
— Tietäisitte miten kovaksi ja katkeraksi kävin noina takavuosina! Tunsin rahan arvon niin kipeästi, että loittonin lähimmäisistäni. Pelkäsin tuttavia, jotka mahdollisesti pyytäisivät lainaa. Pelkäsin köyhiä. He ehkä kerjäisivät tai varastaisivat meiltä. — Kerran hädissäni läksin pyytämään apua setä-ukolta, huolimatta siitä, että välimme äidin kuoleman ja minun naimisiin menoni jälkeen kokonaan oli rikkoutunut. Tulin sopimattomasti, huomasin sen. Mutta en uskaltanut kääntyä takaisin. Boris oli taaskin vuoteessa ja viikon kuluessa lankesi kaksi vekseliä maksettavaksi. Niin huolettomasti kuin mahdollista viskasin siksi heti tervehdittyäni tulemaan: setä, onko sinulla rahaa lainata?
Ukko rähähti tavanmukaiseen nauruunsa. — Vai rahaa! Olisit ajatellut rahaa silloin kun otit miehen! Johan minä sanoin.
— Sinä muistutit minulle, että olin jalosukuinen. _Jalo_sukuinen ottaa sen jota rakastaa.
— Ja elää rakkaudellaan!
— Elää rakkautensa voimassa — työllään. Hyvästi setä! — Minä lennätin oven kiinni.
— Siinä annettiin niinkuin ennenkin sana sanasta. Kova oli kovaa vastassa. Mutta seuraavana päivänä sain nimettömän rahalähetyksen, joka auttoi minua suuresta hädästä. Ja kun lopuksi sain tämän suuren perinnön, liikutti se minua syvästi. Se oli ehkä sittekin uskollisen rakkauden palkka, jonka naisen uskottomuudesta katkeroittunut mies jätti jälkeensä.
Katsoin seinälle, missä Tamaran muitten sukulaisten joukossa kasvatti-sedän kuva riippui. Tarkastin tuota terävää, aatelista kotkannenää, josta Tamara oli maininnut ja suuta, joka niin helposti vääntyi pilkkanauruun. Toisenlaisissa oloissa olisi se ehkä hymyilyt hyvää, kaunista hymyä. Näin paljon mahdollisuuksia noissa kasvoissa. Mutta näin että niissä piilevä hyvä oli tullut tukahutetuksi.
En voinut olla ajattelematta poikiani. Nyt kun he yhtenään olivat katsomassa kuolemaa silmästä silmään, en voinut muuta kun tuhlailla heille äidinrakkauttani. Mutta tavallisissa oloissa olin ollut vaativa äiti. En mielestäni kyllin ankarasti voinut heille teroittaa sitä, että jok'ainoassa elämän kokemuksessa, oli se vähäpätöinen ja arkinen tai ratkaisevan tärkeä, tarjoutui porras sekä ylöspäin että alaspäin.
Katsellessani vanhuksen seinällä riippuvaa kuvaa iloitsin ankaruudestani. Mutta samalla kävi minun sääli tuota vanhaa, yksinäistä miestä. Tamarakin näkyi tuntevan samaa, sillä hän jatkoi äkkiä:
— Kunpa setä olisi aavistanut, miten suunnattoman suuresta taakasta hän meidät vapautti! Boris pääsi veloistaan, saimme tämän kodin ja "last but not least" kävi Borikselle mahdolliseksi erota sotaväestä ja siviilimiehenä asettua tänne maalle.
Hän painui hetkeksi muistelmiinsa. Hänen herkistä kasvoistaan näin, etteivät ne olleet yksinomaan valoisaa laatua. Huomasin senkin, että hän pari kertaa aikoi sanoa jotain. Mutta lopuksi hän ainoastaan huomautti:
— Kun viime sota idässä syttyi, tulimme erehdyksen kautta siihen käsitykseen, että Boriksen oli lähdettävä rintamaan. Siitä asti oli hartain toivoni saada hänet toiselle alalle. Ja se toivo toteutui puolitoista vuotta sitte sedän testamentin kautta.
Vasta puolitoista vuotta takaperin!
Kun ajattelin, miten suuret heidän vaikeutensa olivat olleet ja miten lyhyt se aika, jona he olivat saaneet nauttia turvatusta onnesta, ymmärsin paremmin kuin koskaan Tamaran hillitöntä tuskaa.
Katseeni etsi pöydän yläpuolella iltahämyssäkin loistavaa "Voittoa". Sen kasvoilla heijastui autuasta, yliluonnollista riemua. Se ei kuvannut voittoa, jonka jalkoihin joukot sortuvat. Tämä "voitto" oli sekä syvempää että korkeampaa. Mutta läpikuultavuudessaan hauraana, helposti särkyvänä kuin mainen onni seisoi se jalustallaan.
Tunsin katseeni kostuvan. — Rakas lapsi, — (Vaikka ero ijässämme ei ollutkaan aivan suuri, käytin tätä nimitystä sydämeni suurimman hellyyden ilmaisijana) — koko sydämestäni olisin suonut teille pitempää onnen aikaa!
Hän pyyhkäisi hätäisesti kyyneleen silmästään. Niin pitempää, pitempää, sitähän he olivat toivoneet. Mutta tuo lyhytkin aika oli antanut äärettömän paljon. Eivätkä he noita takavuosiakaan olisi antaneet pois, jälestäpäin ei ainakaan. Niiden aikanahan he olivat saaneet osoittaa, jaksoivatko elämässä toteuttaa mitä sanoin olivat luvanneet. Jo kihlausaika oli ollut siksi vaikea, että he hyvin tiesivät naimisiin mennessään lähtevänsä raskaalle taipaleelle. He olivatkin tälle taipaleelle vihkiytyneet tavalla, joka heille merkitsi paljon enemmän kuin ne menot, jotka heidän hääpäivänään sitä seurasivat. Juuri ennenkuin läksivät kirkkoon he käsi kädessä toistivat ne sanat, joita he aina olivat ihailleet, Gloryn lupaukset John Stormille: otan sinut — — rakastaakseni ilossa ja murheessa, rikkaudessa ja köyhyydessä, terveyden ja sairauden päivinä — — kunnes kuolema meidät eroittaa.
— Anna Petrovna, minkä pappi juhlatilaisuuksissa sanoo se jää helposti ulkopuolelle meitä itseämme, mutta kun sitä näin, ei huumauksen hetkenä vaan tyynesti silmä silmässä, käsi kädessä lupautuu toisilleen, ei senlaista lupausta helposti rikota.
Hän nousi, kohotti taas käsivartensa ylöspäin niinkuin hänellä oli tapana tehdä etsiessään ilmausta lausumattoman voimakkaille tunteille ja kuiskasi: — Me sanoimme usein, usein niin. Vaikeina hetkinä otimme toisiamme kädestä ja toistimme: ilossa ja murheessa — kunnes kuolema meidät eroittaa. — Ne sanat olivat ensimäisemme tässäkin kodissa.
Tamara oli tähän asti pysynyt hämmästyttävän tyyneenä, mutta viime sanat ja niiden herättämät muistot kävivät hänelle ylivoimaisiksi. Hänen äänensä murtui, ja kuin häveten liikutustaan syöksyi hän huoneesta, Näin että hän vapisi pidätetystä itkusta.
Koetin tästäpuoleen huolellisesti välttää kaikkea mieltäliikuttavaa. Tamara oli mielestäni hyvin heikko, joskaan hän ei itse kiinnittänyt huomiota siihen. Jokapäiväinen posti säännöllisine sanomalehtitietoineen sekä usein sotarintamasta saapuvine tervehdyksineen toivat myöskin tarpeeksi mielenliikutusta. Koetimme siitä syystä viettää niin rauhallista ja ymmärtäväistä elämää kuin kahdelle meidän asemassamme olevalle oli mahdollista. Teimme kävelymatkoja yhdessä, lueskelimme, ja ennenkaikkea kirjoitimme usein ja pitkältikin rakkaillemme. Minulla oli kolme, joille kirjoittaa, hänellä vain yksi, mutta luulen, että hän kirjoitti yhtä paljon kuin minäkin. Hänellä oli tapana kirjoittaa kaksi kirjettä samaan postiin, toisen pitkän "luettavaksi kun sinulla on aikaa", toisen lyhyen, jossa oli vain sydämellinen "hyvää huomenta" tai "hyvää yötä". Eräs tällainen tervehdys sattui kerran käteeni ja tulin sen lukeneeksi ajattelematta mitä tein. Toisella sivulla näin: Hyvää huomenta armaani! Rakkauteni panssari peittäköön sinut tänään! toisella: Nuku hyvin rakkaimpani. Minäkin koetan nukkua — käsi sinun kädessäsi kuten ennen. Se rauhoittaa.
Ymmärsin miten paljon sisältyi tähän tervehdykseen, sillä Tamara oli kerran tullut kertoneeksi, että heillä oli tapana illoin nukkuessaan ja öisin herätessään tarttua toinen toisensa käteen tunteakseen, että he yhä omistivat toisensa.
Sekä häpeissäni että liikutettuna pistin tervehdyksen takaisin salkkuun, josta se oli pudonnut, ja kiiruhdin etehiseen, jossa Tamara odotti minua yhteiselle kävelylle. Hän oli tänään entistäkin enemmän virkistyksen tarpeessa, sillä ensi kertaa oli kulunut lähes kaksi viikkoa hänen saamatta sanaakaan Borikselta.
* * * * *
En tiedä miten pitkälle oleskeluani Tamaran kodissa olisi jatkunut, ellei odottamaton tiedonanto vanhimmalta pojaltani äkkiä olisi sitä keskeyttänyt. Nuorimpani oli vakavasti, joskaan ei hengenvaarallisesti sairastunut ja oli tulossa kotiin hoidettavakseni. Sähkösanoma tuli illalla. Seuraavana aamuna matkustin.
Suurin osa yöstä meni meiltä keskusteluun. Huolimatta sähkösanoman rauhoittavasta sävystä, olin järkytetyssä mielentilassa. En voinut ajatella nukkumista, eikä Tamarakaan suostunut jättämään minua yksin. Hän tilasi juuri ennen toisten maata menoa meille valkeata uuniin, (kevään tulosta huolimatta oli ilta nimittäin kolkko) ja sydänyön aikana hän itse valmisti meille teetä.
Tähän asti olin minä vanhempana ja vahvempana koettanut tukea ja lohduttaa häntä. Nyt hän teki sitä minulle. Tähän asti olin minä häntä puhuttamalla koettanut keventää hänen kuormaansa, nyt kohdistui keskustelumme kokonaan poikiini ja minuun. Vuoromme olivat vaihtuneet. — Ainoastaan kerran luiskahtivat Tamaran ajatukset sanojeni johdosta hänen omaan kohtaansa.
Tamara oli juuri kantanut höyryävän samovaarin pöydälle. Hänen siinä askarellessaan emäntähommissa, seurasi katseeni hänen kauniin, jalomuotoisen kätensä liikkeitä. En voinut olla ajattelematta kaikkea sitä uskollista, uupumatonta työtä, jota nuo kädet olivat tehneet, Äidinsydämessäni heräsi ehdottomasti ajatus: kumpa poikanikin kerran saisivat tuollaisia vaimoja!
Lausuin kai ajatukseni ääneen, sillä Tamaran kasvoille lehahti sama ilon ilme, jonka ennenkin olin niissä huomannut kehuessani häntä ja hänen kotiaan. Siinä ei ollut kiitokseen kipeän itseensätyytyväisyyttä, vaan paremmin työssä uupuneen tekijän kiitollisuutta eteenpäin kannustavasta sanasta.
Emme puhuneet asiasta sen enempää. Mutta minä ajattelin itsekseni miten oivallinen, ihmisten sisäisen arvon mittaaja koetuksen ja murheen aika on. Nykyinenkin hätä nostatti joukottain maani naisia rakkauden suuriin, itseään unohtaviin tekoihin. Toiset taasen iloitsivat entistä upeammista puvuista ja entistä kimaltelevimmista kalleuksista.
— Tamara, sanoin äkkiä, oletko tullut ajatelleeksi, että naisemme nykyään joko kamppailevat sydämessään suuri rakkaus ja suuri tuska tai iloitsevat entistä koreammista helyistä.
— He eivät koskaan ole rakastaneet, sanoi hän yksinkertaisesti, Sitte hän kaasi teetä laseihimme.
Kukaan ei meistä jatkanut puhetta. Yön hiljaisuus vallitsi ympärillämme. Samovaari pöydällä vain puhisi hiljakseen ja keittiön puolelta kuulin kuin tukahutettuja nyyhkytyksiä. Vanha Sanja itki poikiaan.
Seuraavana aamuna saattoi Tamara minut asemalle. Vielä junan astimella hän suuteli minua kiittäen kaikesta mitä olin ollut hänelle hänen suuressa surussaan. Sitte juna vihelsi ja meidän tapaamisemme oli päättynyt.
Runsaasti kaksi kuukautta sain pitää poikani luonani. Huolimatta hänen haavastaan ja siitä, että meillä oli kaksi rintamassa, oli se onnellinen aika. Ainoa mikä teki minut levottomaksi oli, etten saanut tietoja Tamarasta. Heti alussa sain kirjeen, ja kohta sen jälkeen toisen, sitte ei enää sanaakaan. Oli kuin yhteys välillämme kokonaan olisi katkennut.
Heti poikani uudelleen lähdettyä rintamaan, päätin matkustaa Tamaran luo. Ennenkuin ennätin toteuttaa aiettani, sain kuitenkin häneltä omituisen elon merkin. Postissa saapui kirje, jonka kuoreen minulle outo ja nähtävästi tottumaton käsi oli kirjoittanut nimeni. Sisällä löytyi paperinkaistale (ei kirje), johon Tamara selvällä, voimakkaalla käsialallaan oli kirjoittanut:
"Astun yksin tyhjissä huoneissani. Tukkani on käynyt valkeaksi, ja kasvoihini on suru uurtanut syvät vakonsa. Olen parhaissa voimissani olevasta naisesta muuttunut vanhaksi. Käteni vapisee kuin vanhuksen. Astuntani on raskasta.
"Joskus vain selkäni äkkiä suoristautuu, katse kohoaa ja joustavuus palaa jäseniini. 'Hänvoivielä tarvita minua', se ajatus tuo minulle vielä sitä tarmoa ja voimaa mitä minulla oli ennen vanhaan hoitaessani sairastavaa armastani.
"Muttajoshän vielä tarvitsee minua, minkälaisessa tilassa onkaan hän silloin? Ehkä kädettömänä, jalattomana tai sokeana!
"Anna Petrovna, kahteen kuukauteen en ole saanut vähintäkään tietoa hänestä. Ja juuri tänä aikana ovat taistelut riehuneet hurjimmillaan. Joukkoja kaatuu. Toisia vangitaan. Toiset katoavat teille tietymättömille. Ja näiden joukossa on hän.
"Viime viikkojen epävarmuus on minua kuluttanut enemmän kuin aikaisemmin pelko ja jännitys. Ennen sain toki tietoja hänestä. Ja sain kirjoittaa, milloin pitkälti valvoessani öisin, milloin lyhyitä pikku tervehdyksiä, jotka kuitenkin merkitsivät paljon hänelle, mutta nyt, — nyt on sekin lohdutus minulta riistetty.
"Eräs upseeri toi minulle, ystävällistä kyllä, tietoja taistelusta, jossa Boris katosi. Hänen ollessaan meillä pysyin pystyssä. Olen oppinut hillitsemään itseäni. Mutta kun hän oli lähtenyt, löysi Sanja minut etehisen lattialta.
"Olen ollut hyvin heikko sen jälkeen. Lääkäri sanoo sydäntäni kovin huonoksi. Mutta näkyyhän tuo sydänparka kestävän paljon."
* * * * *
Minulle ei sanaakaan päätökseksi.
Joka tapauksessa sain tästä sen tiedon, että Boris oli kadoksissa. Tamara itse oli varmaan joko sairas tai niin kokonaan murtunut, ettei hän jaksanut kirjoittaa.
Päivän kuluttua olin matkalla. Kukaan ei tietänyt tulostani, joten vain otin hevosen asemalta ja kiiruhdin eteenpäin.
Nähtävästi huomasi vanha Sanja minut keittiön ikkunasta. Hän tuli juosten pihalle vastaani, siunaili tuloani ja kertoi Tamaran olevan vuoteessa. Hän oli viikon päivät ollut kuumeessa, jonka syytä ei tiedetty.
Tamara nukkui tai oli ainakin jonkinmoisessa horrostilassa astuessani huoneeseen. Kun hän avasi silmänsä, ei hän aluksi minua tuntenut, mutta sitte tarttui hän äkkiä käteeni ja painoi sen sanaakaan sanomatta huulilleen. Näin suurten kyynelten vierivän hänen poskipäitään pitkin.
Sanjalta kuulin, että Tamara päivä päivältä oli käynyt yhä vaiteliaammaksi ja heikommaksi, kunnes viimein joutui vuoteeseen. Hänellä ei enää ollut sielun eikä ruumiin voimia edes puhuakseen surusta, joka häntä kalvoi.
Olin yöt päivät hänen vuoteensa ääressä, vaikkei minua siinä oikeastaan tarvittu, Tamara makasi tavallisesti silmät puoli-ummessa jonkinmoisessa horrostilassa tai hereillä ollessaan puhumattomana eteensä tuijottaen, En uskaltanut paljon häntä puhuttaakaan. Se tuntui rasittavan häntä.
Mutta eräänä yönä heräsin kepeästä unestani siitä, että Tamara äkkiä ja voimalla kohoutui istumaan.
— He vievät minun lapseni, oman pienen lapseni.
Jouduin niin ymmälle, etten saanut sanaakaan sanotuksi. En ollut edes selvillä siitäkään, puhuiko hän kuumehoureissa vai unissaan.
— Ei, ei, hän ei palaa enää. — Hän painui voihkien takaisin vuoteelle.— Se vie hänetkin, ihan niin kuin lapsen.
— Kuka, kysyin varovaisesti.
— Sota, mutisi hän tuskin kuuluvasti ja ummisti silmänsä.
Minä en saanut ajatuksistani sitä, mitä olin kuullut. En suorastaan tahtonut tiedustella, mutta kerran mainitsin kuin ohimennen Sanjalle, että hänen emäntänsä oli houraillut pienestä lapsesta.
— Lapsesta? Sanoitteko pienestä lapsesta? — Hän lysähti kokoon äkillisestä mielenliikutuksesta ja rupesi itkemään. Sitte se tuli kerrotuksi vähin erin. Rouva oli yhteen aikaan ruvennut valmistelemaan pieniä, pehmoisia vaatekappaleita. Hän oli iloinen kuin leivonen siihen aikaan. Jalka nousi niin kepeästi, että olisi luullut hänen ihan nuortuneen, ja työtä tehdessään hän aina hyräili. Mutta sitte syttyi sota idässä. Rouva säikähti kovasti erästä erehdyttävää huhua. Yhdessä miehensä kanssa hän kuitenkin läksi Pietariin, ja sillä tiellä viipyivät he kuukauden. Palatessaan ei rouva enää laulanut. Ne pienet valkeat ja ruusunpunaiset vaatekappaleet hävisivät kuin itsestään, eikä kukaan koskaan uskaltanut viitatakaan koko asiaan.
Sanja oli aivan kyyneltensä vallassa kertoessaan tästä. Paljon hän oli itkenyt sekä lastensa että lastenlastensa tähden, mutta hän ei sittekään olisi tahtonut vaihtaa osaa rouvan kanssa. Sen hän kuitenkin oli tietänyt jo edeltäkäsin, että surua tai kuolemaa siitä tulee. — Ihminen ei saa olla liian onnellinen. Ja rouva oli niin autuaallisen iloinen.
Luulen melkein, että katseeni painui kuten syyllisen katse, kun tämän jälkeen astuin Tamaran vuoteen ääreen. Tunsin olevani varas. Olin varkain saanut osaa ihmiselämän huolellisesti kätketystä salaisuudesta, haavasta, joka aristi katsettakin.
* * * * *
Oltuani pari viikkoa Tamaran luona, hän vihdoin pääsi kuumeestaan. Mutta voimat eivät ottaneet palatakseen. En tietänyt mitä tehdä, kun odottamatta sain apua niistä suurista, maailmaa järkyttävistä tapauksista, jotka pohjaltaan olivat sekä Tamaran sairauden että koko tutustumisemme syynä.
Venäjä ja Saksa rupesivat vaihtamaan sotavankia, ja tieto siitä vaikutti Tamaraan kuin puhallus sammuvaan hiillokseen. Hän rupesi silminnähtävästi toipumaan.
Joka päivä puhuimme hänen voimistumisestaan. Siitä nimittäin riippui, milloin voisimme matkustaa. Tamara tahtoi niin pian kuin suinkin päästä Pietariin, ollakseen jos mahdollista, Borista vastassa, jos hän palaisi.
Ihmeteltävä muutos oli tapahtunut Tamarassa. Hänen entinen tulisuutensa näytti palanneen. Hänellä oli taas tarve puhella, ja hän kertoi kuten ennenkin minulle iloksi ja itselleen mielen kevennykseksi kaikenmoisia pikku piirteitä Boriksen ja omasta elämästään. Eräänä iltana, kun maata pannessani luulin hänen jo nukkuneen ja sammutin lampun hämmästytti hän minua pyytämällä, että sytyttäisin sen uudelleen ja toisin aivan hänen viereensä. Hän nukkui levollisemmin kun oli valoisaa.
— Oletko nähnyt, miten omituinen pikku lamppu tämä on? Se oli äidin, ja se on seurannut minua siitä asti, kun elämäni suuri taistelu alkoi. Sen ääressä valvoin yöni milloin Borista hoitaessani, milloin ansiotyössä. Se on minusta aivan kuin osa itseäni ja omaa elämääni. Se hyriseekin niin kotoisen hauskasti. Minulle se aina on hyrissyt elämän tunnussanoja: "rakastaakseni ilossa ja murheessa, terveyden ja sairauden päivinä, kunnes kuolema meidät eroittaa."
Hänen kasvoilleen levisi surunvoittoinen, mutta sittekin sisäistä tyydytystä todistava ilme, ja hiljaa kuin väsynyt lapsi painoi hän päänsä päänaluselleen.
Hetken kuluttua oli hän nukahtanut lamppunsa hyrinään.
* * * * *
Jokapäiväisen ohjelmamme tärkein kohta näihin aikoihin oli pieni kävely ensin huoneissa, sitte kartanolla. Tamaran täytyi ennen matkaa sekä vahvistaa että koetella voimiaan.
Kerran hän määräsi, että matka-arkku oli tuotava hänen huoneeseensa.Hän tahtoi vähitellen ruveta kokoamaan tavaroitaan siihen.Muutamat vaatekappaleet asetettiin kohta pohjalle. Sitte hän avasikirjoituspöytälaatikkonsa.
— Etpä arvaa, mitä tässä on? — Hän otti esille pienen, kirjoitusvihkoa tahi käsikirjoitusta muistuttavan käärön, sylkitteli sitä hetken sylissään kuin pientä lasta ja laski sen sitte hellävaroin matka-arkkuun.
— Siinä on koko eletty elämäni, — rakkauteni mosaikkia, — koottunaBorikselle.
Hän oli niinä toivottoman pitkinä päivinä ja öinä, jolloin hän ilman minkäänmoista tietoa Boriksesta ja ilman muuta seuraa kuin vanha Sanja, ruvennut kirjeistä ja muistiinpanoista kokoamaan kuvaa elämänsä taistelusta ja rakkaudesta. Siinä oli kirjeitä hänen lapsuusaikansa läheisimmältä ystävältä, jonka kautta hän tutustui Borikseen, vieläpä Tamaran omia tälle ystävälle kirjoittamia kirjeitä, joissa hän kuvasi kihlaustaan ja sitä seuraavaa aikaa. Ystävätär oli Tamaran häitten jälkeen lähettänyt ne takaisin "säilytettäväksi lasten ja lastenlasten iloksi". — Tamara toisti sanat ilman pienintäkään, hänen sisimpänsä arkaa salaisuutta ilmaisevaa äänen värettä.
Paitsi näitä nuoruusaikaa koskevia kirjeitä, oli siinä vielä sellaista, jota Tamara niinä pitkinä öinä, jolloin hän mielensä viihdykkeeksi järjesti kokoelmaansa, oli kirjoittanut, kun ei voinut Borikselle osoitettuun kirjeesen purkaa sisintään. Täten olivat kai syntyneet myöskin ne rivit, jotka minä olin saanut häneltä. Hän ei itse tietänyt mitään niiden lähettämisestä. Sanja oli saanut paperin käsiinsä Tamaran sairastaessa, kirjoituttanut osoitteeni renki-Petjalla, joka oli kirjoitustaitoinen, ja sitte toimittanut postiin. "Kutsuakseen minua rouvan luo", sen hän sanoi suoraan.
— Niin, niin, sanoi Tamara kokoelmaansa selaillen. — Siinä on paljon aukkoja, etenkin keskellä. Me emme kirjoittaneet paljon toisillemme, kun melkein aina olimme yhdessä. — Hän nousi, meni kirjoituspöytänsä luokse ja jäi siihen "Voittoaan" katselemaan. — Mutta alkuna on nuoruusvuotemme ja tutustumisemme, loppuna yölliset, tuskani ja rakkauteni sepittämät kirjeet, keski-osana yhdessä eletyt vuodet, joita ei kuvata eikä tarviskaan kuvata.
Hän painui äkkiä vuoteelleen. Hengitys kävi hätäiseksi ja huohottavaksi, ja kun kumarruin hänen puoleensa, puristi hän kättäni kuin suuressa ruumiillisessa tuskassa. Levottomana rupesin vaatimaan puhelua lähikaupungin lääkärille. Mutta hän esteli. Kaikki oli muka ohi, ja kaikki oli hyvin. Hän oli ainoastaan vähän heikko tautinsa jälkeen.
Minä joudutin häntä levolle, mutta hän oli hämmästyttävän virkeä pitkin iltaa. Vielä vuoteessakin innostui hän kertomaan häistään. Hän tuli juuri nyt erityisen elävästi niitä muistaneeksi erään kokoelmassa olevan kirjeen johdosta. Hääpäivänä oli ystävätär Maruscha Pavlovna äkkiä ottanut häntä vyötäisiltä, likistänyt rintaansa vasten ja huudahtanut: — Kuinka sinä säteilet, Tamara! Sinä olet kauniimpi kuin koskaan. — Ja sulhasesi samoin, oikein ylevän kaunis! Mutta hän on niin kalpea, aivan kuin hän pelkäisi vastaanottaa sinun suuremmoista lahjaasi. — Suuremmoista lahjaa? — Minä en ymmärtänyt. — Eikö se ole suuremmoista, että sinä nuori, kaunis, ihminen sitoudut köyhän miehen hoitajaksi En minä vain sitä tekisi, en. — Mutta minä sittekin melkein kadehdin teitä, lisäsi hän nauraen, ehkä itsekin tuntien, että oli puhunut tyhmästi.
Minä hymyilin, asetuin Tamaran vuoteenlaidalle ja suljin hänet syliini.
— Minä näen vieläkin tuota hääpäiväsi säteilyä kasvoillasi. Mutta minäkin sanon: kauniimpana kuin koskaan.
* * * * *
Pelkäsin, että mielenliikutus olisi heikontanut Tamaraa. Mutta hän oli seuraavana päivänä virkeämpi kuin edellisenä. Samoin sitä seuraavana. Viikon kuluttua pääsimme iloksemme lähtemään.
Niin iloinen kuin Tamara olikin lähdöstämme, oli sillä sittekin erohetken haikeutta. Kuin hyvästellen kulki hän huoneesta toiseen viipyen siellä täällä rakkaitten muistojen pidättämänä. Kun hän viimeisen kerran painoi kotinsa oven kiinni, näin hänen katseessaan ajatuksen: "hänenkanssaan tai ei koskaan."
Kyyneltensä vallassa syleili vanha Sanja emäntäänsä, ja kun ajoimme kylän läpi, huiskuttivat sekä pesijätär Natascha että räätälin vaimo Nastja Nikolajevna meille kotinsa kynnykseltä viime hyvästit. Heilläkin oli miehensä ja poikansa rintamassa, ja he tiesivät mitä matkamme tarkoitti.
Olimme jo etukäteen tilanneet itsellemme samat huoneet, joissa olimme asuneet ensi tutustumistamme seuraavana päivänä. Koetimme joka suhteessa asettaa olomme niissä niin mukavaksi ja kodikkaaksi kuin mahdollista. Tamara etenkin näkyi käsittävän, että hänen suurin tehtävänsä oli vahvistaa ja säästää itseään.VoisihanBoris palata.
Mutta niin ylläpitävä kuin tämä toivo olikin, sisältyi siihen samalla suunnaton pelko. Se oli ollut selvillä meille ennenkin, mutta sen järkyttävä todellisuus kävi meille yhä selvemmäksi joka kerralla, jolloin äärimmäisyyteen saakka jännitetyin mielin seurasimme Suomen kautta palaavien sairasjunien ruhjoutuneita matkaajia.
Siinä sokea kulki jalattoman opastamana, siinä jalaton tukea etsien nojasi kädettömän olkapäähän. Paareilla kannettiin kelmeitä, taudin ja sotavankeuden näännyttämiä, usein lisäksi avuttomasti ruhjottuja olentoja.
Silloin tällöin tarttui Tamara hätäisesti käteeni. Missä? Ja minkälaisena? kysyi katse tuskaa täynnä.
Tunsin miten suuresti se mitä näimme, kulutti minua, tervettä, joka yhtenään sain tietoja pojiltani, Kuinka se silloin mahtoikaan kuluttaa häntä, joka jokaisesta saapuvasta junasta etsi ja odotti ainokaistaan.
Me puhelimme vähän näinä aikoina, — ehkä siksi että elämä puhui meille niin valtavan voimakkaasti. Ehkä siihen vaikutti sekin, että kaikki mistä olisimme voineet puhua, oli enemmän tai vähemmän liikuttavaa. Ja meillä oli mielenliikutusta tarpeeksi.
Kerran palatessamme asuntoomme tavanmukaiselta matkaltamme, tulin Tamaralle huomauttaneeksi, että oli täsmälleen seitsemän kuukautta kulunut tutustumisestamme. Se tapahtui kevättalvella. Nyt oli syksy.
— Seitsemän kuukautta? Eikö siitä jo ole ihmisikä?
Hän oli tavallista väsyneempi ja ehkä myöskin alakuloisempi. Tulokseton odotus hivutti.
Mutta kun hän vähän aikaa oli levännyt huoneeni mukavimmassa tuolissa, virkistyi hän huomattavasti.