En saanut toimitetuksi perille viime kirjeitäni niin pian kuin toivoin, syystä että John (epäilleekö herrani vai eikö, en tiedä sanoa) oli lähetetty armollisen rouva Daversin luo Isaacin sijasta, jolla on ollut tapana siellä käydä; ja minä en rohjennut niin vapaasti vaivata Isaacia enkä niin luottaakaan häneen, vaikka hän kyllä on hyvin kohtelias minulle. Minun oli siten pakko viivytellä kunnes John tuli takaisin.
Kenties en taas kohdakkoin voi laittaa uutta kirjettä matkalle. Tiedän teidän säilyttelevän kyhäyksiäni ja lukevan niitä uudestaan ja yhä uudestaan — niin John kertoi — puhdehetkinänne: siinä määrin saa sydämellisyytenne teidät rakastamaan kaikkea tytär-raiskaltanne tulevaa. Saattaa myös minulle tuottaa hiukan huvia lukea niitä itse, tultuani luoksenne, johdattaakseni mieleeni mistä olen selviytynyt ja kuinka suuri Jumalan laupeus on ollut minua kohtaan; ja se toivoakseni edelleen vahvistaa minua hyvissä päätöksissäni, jotta en tästäpuoleenkaan toimita huonolla käytöksellä ikäänkuin omia sanojani tuomitsemaan itseäni. Näillä kaikilla perusteilla aion kirjoitella sikäli kuin saan aikaa, ja tilaisuuden mukaan lähetän selostukset teille, kun sattuu asioita; ja jollen joka kerta muodollisesti uudista loppuvakuutustani, niin varmastihan aina uskotte, että se ei tapahdu kuuliaisuuden puutteesta. Jatkan siis jo taas heti siitä, mihin viimeksi jäin — rouva Jervisin kehoittelusta, että pyytäisin saada pitää paikkani.
Taloudenhoitajattaren tietämättä otin käytäntöön erään suunnitelman, joksi voinen sitä sanoa. Ajattelin itsekseni joku päivä takaperin: Tässä minä nyt joudun menemään kotiin köyhän isäni ja äitini luo, eikä minulla ole mitään asemaani soveltuvaa ylleni, sillä miltä näyttäisikään tytär-rukkanne silkkisessä yönutussa, silkki-alushameissa, kamritsihilkoissa, hienoissa Hollannin-aivinaisissa liinavaatteissa, päärmekengissä, jotka olivat armollisen rouvan, ja muhkeissa sukissa! Ja vähän ajan kuluttua olisi näiden täytynyt näyttää vanhalta hylkytavaralta, ja minun samaten, esiintyessäni niissä. Ihmiset olisivat sanoneet — sillä köyhä kansa on kateellista yhtä hyvin kuin rikkaatkin: "Katsokaas matami Andrewsin tyttöä passitettuna kotiinsa hienosta paikastaan! Onpas se nyt prameilevinaan! Sopiiko tuommoinen asu hänen köyhien vanhempiensa olosuhteisiin!"
Kuinka viheliäisinä nuo hepenet verhoisivatkaan minua, ajattelin, kun kävisivät hiukioimiksi ja menisivät pilalle! Ja miltä näyttäisin siinäkään tapauksessa, että voisin sitten ostaa kotikutoisia vaatteita, kutistuakseni niihin yksitellen sikäli kuin saisin hankituksi? Vanhan silkkihameen alta vilahtelisi esimerkiksi puolivillainen alushame, ja niin edelleen. Katsoinpa siis paremmaksi laittautua uuden asemani mukaiseen asuun. Ja vaikka tämä vaatekerta saattaa näyttää kovin vaivaiselta siihen verraten, mitä olen viime aikoina tottunut panemaan ylleni, niin se kuitenkin kelpaa minulle teidän luonanne hyväksi juhla- ja pyhäpuvuksi ja on sellainen, että voin toivoa kykeneväni edelleenkin pysyttelemään sen tasalla, jos uutteruudellani on siunausta. Kenenkään tietämättä, kuten sanoin, ostin sentähden lampuoti Nicholin vaimolta ja tyttäriltä hyvää tummanruskeata kangasta, heidän omaa kutomaansa, sen verran että siitä riitti minulle puvuksi ja kahdeksi alushameeksi; ja somistelua ja rintamuksen sain sievästä kuviollisesta sitsikaistaleesta, joka oli varastossani.
Minulla oli myös varsin hyvä läpineulottu kamlottitakki, joka mielestäni kelpasi edelleenkin, ja ostin kahdet flanelliliivit, jotka kylläkään eivät ole yhtä hyvät kuin joutsenennahkaiseni ja hienot aivinaiseni, mutta lämpimänä ne minut pitävät, jos joku naapuri ottaa minut auttamaan lypsyssä, kuten joskus ennen. Sillä minä olen päättänyt tehdä kaikille teidän hyville naapureillenne mitä palveluksia suinkin voin, ja toivoakseni saavutan teidän läheisyydessänne yhtä paljon ystävällisyyttä kuin täällä on osakseni tullut.
Myöskin hommasin itselleni skotlantilaista palttinaa ja kenenkään näkemättä valmistin siitä aamu- ja iltapuhteina kaksi paitaa. Jäipä siitä vielä kahteen pariin teillekin, rakas isä ja äiti. Kotiin tultuani ompelen ne teille ja toivon teidän ne kelpoittavan.
Sitten ostin kulkukauppiaalta kaksi sievää korville ulottuvaa hilkkaa, pienen olkihatun, parin kudottuja sitsipäärmeisiä käsineitä ja kaksi paria valkoisilla suikkeleilla koristettuja sinisiä piukkalankaisia villasukkia, jotka tosiaan tekevät hyvin siron vaikutuksen, sekä kaksi kyynärää mustaa nauhaa paidanhihoihin ja kaularuusukkeeksi. Saatuani ne kaikki kotiin menin kahden päivän mittaan niitä joka toinen tunti katselemaan: minulla, nähkääs, vaikka nukun rouva Jervisin kanssa, on oma vaatekammioni, jonne kellään ei ole asiata. Sanonette, etten ole ollut huono taloudenpitäjä, kun olen säästänyt niinkin paljon rahoja kokoon; mutta hyvä herttainen emäntäni aina antoi minulle jotakin.
Minulla oli mielestäni sitä suurempi syy näin menetellä, kun minut oltiin eroittamassa paikastani muka puutteellisen velvollisuudentunnon takia ja koska isäntäni odotti lahjoistaan muuta tunnustusta kuin aioin hänelle myöntää, ja minusta siis oli vain oikeudenmukaista lähtiessäni jättää hänen lahjansa jälkeeni; sillä mitenkäpä olisin voinut niitä pitää, ellen tahtonut ansaita hänen palkkaansa?
Älkää olko huolissanne niistä neljästä guineasta tai lainatko niiden suorittamiseen takaisin, sillä ne annettiin minulle muutamien hopearahojen kanssa satunnaistulona, ne kun olivat hänen armonsa taskussa hänen kuollessaan. Ja kun en odota mitään palkkaa, rohkenen ajatella ansainneeni nuo rahat armollisen rouvan kuolemasta kuluneina neljänätoista kuukautena: hänen armonsahan — kunnon sielu — ennen maksoi minulle liiaksikin ystävällisyydellään ja toimittamalla minulle oppia. Joshänolisi elänyt, ei mitään tällaista olisi kaiketikaan tapahtunut! Mutta minun tulisi olla kiitollinen, ettei ole käynyt pahemmin. Kaikki kääntyy vielä parhain päin; se on luottamuksenani.
Kuten sanottu, olen siis hankkinut uuden ja sopivamman puvun ja kaipaan esiintyä siinä halukkaammin kuin ikinä olen uuteen vaatteukseen laittautunut; sillä silloinhan jo pian pääsen teidän luoksenne ja rauhalliselle mielelle — mutta, hst! Nyt hän taitaa tulla…Teidän j.n.e.
Minun täytyi keskeyttää, koska pelkäsin isäntäni tulevan; mutta se olikin vain rouva Jervis.
Hän sanoi: "En voi sallia, että sinun on oltava niin paljon yksinäsi,Pamela."
"Mitään en pelkää pahemmin kuin seuraa", vastasin minä, "sillä juuri nytkin säikähdyin niin että sydämeni melkein lakkasi sykkimästä, kun luulin herran tulevan. Mutta teidän näkemisenne, rakas rouva Jervis, minua aina ilahduttaa."
"Olen kovin paljon saanut puhua sinusta isäntäni kanssa", huomautti hän.
"Minua surettaa", virkoin, "kuulla itseäni pidettävän kyllin tärkeänä hänen minusta haastaakseen".
"Oh", sanoi hän, "minä en saa kertoa sinulle kaikkea. Sinä olet hänelle tärkeämpi kuin luuletkaan."
"Taitoivonkaan", lisäsin minä, "sillä seuraukset siitä, että hänelle jotakin merkitsen, tekisivät minut arvottomaksi itselleni — ja kaikille muillekin".
"Oletpa älykäs kuin konsaan joku säätyläisneiti", sanoi rouva Jervis siihen; "mistä lienetkin sen oppinut". Mutta kehnoja vallasnaisia niiden täytyy olla, täytyy tosiaan, jotka suurine mahdollisuuksineen eivät muka ole minua älykkäämpiä. Jääköön tämä kuitenkin sikseen!
"Luulen", lausuin minä, "että olen toki kyllin tärkeä kiusatakseni häntä, vaikka vain saattamalla hänet ajattelemaan, ettei hän voi pitää pilkkanaan minunlaistani tyttöstä. Ja se ei muuta ole kuin soimaus hänen korkeasta asemastaan johtuvalle ylpeydelle, jollaista nuhdetta hän ei odottanut ja johon hänen on vaikea alistua."
"Siinäkin saattaa olla perää", myönsi taloudenhoitajatar, "mutta hän on sinulle kovinvihainenkin, Pamela; herjaa sinua kymmenillä nimityksillä ja ihmettelee omaa hupsuuttansa, kun muka osoitti sinulle niin suurta suosiota, johon sanoi ensin olleensa taipuvainen äitinsä vuoksi, ja olisi tästedes osoittanut sitä sinun itsesi tähden, ellet olisi oma vihollisesi".
"Nyt olette minusta häijy, rouva Jervis", sanoin minä; "tahdotte kehoittaa minua pyytämään, että saisin jäädä tänne, vaikka tiedätte, mihin vaaroihin siinä antautuisin".
"Ei", muistutti hän, "armollinen herra sanoo, että sinunonlähdettävä: hän näet ei luule maineellensa edulliseksi, että pitää sinua kartanossaan. Mutta hän toivotteli (älä kerro sitä maailmalle, Pamela), että tuntisi jonkun jalosukuisen neidin, aivan sinun kaltaisesi ulkonäöltään ja mielenlaadultaan; ja hän naisi hänet huomispäivänä."
Punehduin korviani myöten tämän kuullessani, mutta vastasin: "Jos olisin tuo jalosukuinen nainen ja hän tekisi ensin törkeitä ehdotuksia, kuten on kahdesti esittänyt minulle raukalle, en tiedäkään, huolisinko hänestä; sillä sitä naista, joka sietäisi senlaatuisen loukkauksen, en pitäisiarvokkaanatodellisen herrasmiehen puolisoksi, enempää kuin syyllinen itse olisi mielestäni herrasmies."
"No, no, Pamela", sanoi taloudenhoitajatar, "kyllä sinä menet sentään liian pitkälle mielipiteissäsi". "Nähkääs, paras rouva Jervis", puhuin minä perin vakavasti, sillä muuta en voinut, "minä pelkään nyt enemmän kuin koskaan ennen. Minä tahdon vain anoa teiltä, joka olette parhaimpia ystäviäni maailmassa, ettette sanallakaan kehoita minua jäämään. Puhua isäntäni mieltymyksestä minuun, kun tiedän mihin hän pyrkii, on kauhistus korvilleni; enkä minä katso olevani turvassa ennen kuin olen päässyt äiti-rukkani ja isä-parkani luo."
Hän oli minulle hiukan vihoissaan, kunnes vakuutin hänelle, etten vähääkään ollut levoton hänestä, vaan uskoin olevani turvassa hänen suojeluksessaan ja ystävyydessään. Ja niin lopetimme keskustelumme siksi kertaa.
Toivon saavani ne kurjat liivit valmiiksi kahdessa päivässä, jonka jälkeen minun on vain järjestettävä joitakin liinavaatteita. Sitten ilmoitan teille, millä keinoin saavun kotiin. Sillä rankkasateet tekevät jalkapatikassa kulkemisen tukalaksi. Mutta ehkä saan tilaa lampuoti Nicholin katetuissa kärryissä ja pääsen siten kymmenen penikulman päähän matkan varrella. Minä näettekös en osaa ollenkaan hyvin ratsastaa, ja kenties ei kenenkään suotaisi näkevän minua julkisella valtatiellä. Mutta toivoakseni saatte pian kuulla enemmänkuuliaiselta tyttäreltänne.
Kaikilla palvelustovereillani on nyt vihiä lähdöstäni, mutta he eivät osaa arvata syytä. Rouva Jervis kertoo heille, että isä ja äiti vanhentuessaan eivät tule toimeen ilman minua, jonkavuoksi palaan kotiin viihdyttelemään heitä iällisyydessään; mutta sitä eivät näy uskovan.
He saivat sen tietää kellarimestarilta, joka kuuli isäntäni kysäisevän minulta eteissuojamaan vievässä käytävässä: "Kuka siellä?" — "Pamela, teidän arvoisuutenne", vastasin minä. — "Pamela!" sanoi hän, "kuinka kauvansinätäällä viivyt?" — "Vain siksi kun olen kukittanut liivit, jos armollinen herra suvaitsee", selitin minä, "ja ne ovatkin melkein valmiit". — "Olisit voinut valmistaa ne jo aikoja sitten", tiuskaisi hän. — "Olen tosiaan, sen vakuutan teidän arvoisuudellenne, ahkeroinut varhain ja myöhään: niissä on melkoisesti työtä." —"Niissäkö työtä!"huudahti hän. "Sinä käytät uutterammin kynääsi kuin neulaasi; en huoli mokomista laiskoista letukoista talossani."
Hän tuntui säpsähtävän nähdessään kellarimestarin, astuessansa eteissuojamaan, missä herra Jonathan seisoi. "Mitätetäällä teette?" sanoi hän. Kellarimestari joutui yhtä hämilleen kuin minäkin; sillä kun ei minua koskaan ennen ollut noin töykeästi ja syyttävästi puhuteltu, puhkesin haikeaan itkuun ja riensin pois heidän kummankin tieltänsä rouva Jervisin luo suruani valittelemaan.
"Se rakkaus", virkkoi hän, "on sitä riivattua! Kuinka monenlaisissa muodoissa se ihmisissä esiintyykään! Ja jotkut se saa esiintymään aivan päinvastaisesti omalle sisimmälle luonteellensa."
Yksi ja toinen on senjälkeen kuiskaillut: "Ka, rouva Jervis, menetämmekö me Pamela-rouvan?" kuten he minua nimittävät. "Mitä hän on tehnyt?" Ja sitten hän kertoo heille kotiinlähdöstäni yllämainittuun tapaan.
Hän sanoi jälkeenpäin minulle: "No, Pamela, sinä olet tehnyt isännästämme, joka ennen oli maailman säysein herrasmies, mitä närkkäimmän kiukuttelijan. Mutta sinun vallassasi on lauhduttaa hänet entiselleen, vaikka toivon ettet koskaan tee sitä hänen ehdoillaan." Tämä rouva Jervisin puhe oli hyvin ystävällistä, mutta se vihjaisi minulle, että hän ajatteli yhtä pahaa herrani aikeista kuin minäkin; ja koska hän tunsi hänen aivoituksensa paremmin kuin minä, saivat nuo sanat minut vakuutetuksi, että minun oli lähdettävä pois niin pian kuin suinkin.
Isäntäni tuli juuri silloin sisälle juttelemaan rouva Jervisin kanssa talousasioista, koska hän oli kutsunut vieraita päivälliselle huomiseksi. Minä nousin ylös, ja kun olin itkenyt hänen tylyytensä vuoksi käytävässä, käänsin kasvoni poispäin. "Voit hyvinkin", sanoi hän, "kääntää kirotut kasvosi pois; jospa en olisi niitä koskaan nähnyt! — Rouva Jervis, kauvanko häneltä menee niiden liivien kukittamiseen?"
"Teidän arvoisuutenne", virkahdin minä, "jos olisitte suvainnut, olisin ottanut työn mukaani; ja vaikka saisinkin sen valmiiksi jo muutamassa tunnissa, tahdon vieläkin menetellä niin ja poistaa tämän vihatun Pamela-rukan talostanne ja silmistänne ainiaaksi".
"Rouva Jervis", sanoi hän, vastaamatta minulle, "luulen että tuo pieni huippana osaa noitua, mikäli noitia koskaan on ollut; sillä hän lumoo kaikki, jotka tulevat hänen lähelleen. Hän saateidätkin, jonka pitäisi paremmin tuntea maailmaa, luulemaan häntä enkeliksi."
Aioin lähteä pois; sillä luullakseni hän tahtoi pyytää minua pysymään paikoillani suuresta suuttumuksestaan huolimatta; ja hän sanoi: "Jää tänne, jää tänne, kun minä käsken!" ja tarttui käteeni. Minä vapisin ja myöntelin: "kyllä, kyllä!" — sillä hänen ankara puristuksensa kivisti sormiani.
Hänellä näkyi olevan mielessä sanoa minulle jotakin; mutta hän pidättäysi äkkiä ja kivahti: "Mene tiehesi!" Ja tieheni minä tipsutin niin nopeasti kuin pääsin. Ja hän jutteli paljon rouva Jervisin kanssa, kuten tämä minulle kertoi, ja oli muun muassa maininnut pahoittelevansa, että oli puhunut herra Jonathanin kuullen.
Teidän on tiedettävä, että herra Jonathan, kellarimestarimme, on hyvin vakava, hyvänlaatuinen vanha mies, hapset hopeanvalkoiset; ja rehellinen, kunnon mies hän on. Riensin pois kirppu korvassani, kuten sanotaan, ja mennessäni portaita alas vierashuoneeseen minä tapasin hänet. Hän tarttui käteeni (kuitenkin lempeämmin kuin isäntäni) molemmin käsin ja sanoi: "Ah, herttainen, herttainen rouva Pamela! Mitä minä vastikään kuulin? Olen sydämestäni pahoillani; mutta kyllä minä uskon, että syy pikemmin onkenessä muussatahansa kuinsinussa."
"Kiitos, herra Jonathan", sanoin minä, "mutta jos pidätte paikkaanne arvossa, älkää näyttäytykö puhuttelemassa sellaista kuin minä". Minä itkin myös ja livahdin pois hänen lähettyviltään niin sukkelasti kuin voin, hänen itsensä tähden, jotta hänen ei nähtäisi minua säälivän.
Ja nyt kerron teille esimerkin näyttääkseni kuinka suuressa arvossa myöskin herra Longman minua pitää.
Olin jollakin tavoin hukannut kynäni, ja kun olin kirjoittanut paperinikin loppuun, pistäysin herra Longmanin, isännöitsijämme, toimistoon, pyytämään häneltä muutaman kynän ja pari arkkia paperia. Hän sanoi: "Kah, kyllä saat, suloinen tyttöseeni!" ja antoi minulle kolme kynää, muutamia suulakkoja, lakkapuikon ja kaksitoista arkkia paperia; sitten hän astahtaen esille pöytänsä takaa, missä kirjoitti, lisäsi: "Annahan minun haastaa jokunen sana kanssasi, suloinen pikku emäntäni" (täten nuo kaksi vanhaa herraa minua usein nimittävät, sillä luullakseni he pitävät minusta oikein paljon); "olen kuullut pahoja uutisia: sanotaan, että menetämme sinut. Toivoakseni se ei ole totta?"
"Kyllä se totta on, herra Longman", myönsin minä, "mutta olin toivonut, ettei asia tulisi tiedoksi ennen lähtöäni".
"Mikä h—tto", huudahti hän, "on isäntäämme viimeiseltä mennyt! En ole eläissäni nähnyt sellaista muutosta kenessäkään miehessä! Hän ei tunnu olevan tyytyväinen kehenkään; ja kuten herra Jonathan minulle juurikaan kertoi, hän on aivan mahdoton sinua kohtaan. Mitäpäsinäolisit saattanut hänelle tehdä? Ellei rouva Jervis olisi perin kunnollinen nainen, niin pelkäisin, ettähänon ollut vihollisesi."
"Ei", vakuutin minä, "ei mitään sellaista. Rouva Jervis on rehellinen, hyvä ihminen ja lähinnä isääni ja äitiäni paras ystävä, mitä minulla maailmassa on."
"No, sitten", arveli hän, "se on jotakin pahempaa. Arvaisinko! Sinä olet liiankaunis, suloinen emäntäni, ja kenties liian hyveellinen. Ah, enkö osannut oikeaan?"
"Ei, hyvä herra Longman", vastasin minä, "älkää ajatelko, että isännässäni on mitään vikaa. Hän on kyllä äreä ja vihainen minulle, se on totta; mutta olen saattanut antaa hänelle siihen aihetta, mahdollisesti. Ja koska minä haluan mennä isän ja äidin luo mieluummin kuin jäädä tänne, hän kenties pitää minua kiittämättömänä. Mutta tiedättehän", jatkoin, "että isän ja äidin lohduttaminen on hyvälle lapselle rakkain velvollisuus, mitä ajatella saattaa".
"Suloinen neitoseni!" sanoi hän: "tuo onsinussakaunis piirre, mutta minä tunnen maailman ja ihmiset liian hyvin, vaikka minun täytyy olla kuulemistani ja näkemistäni mitään hiiskumatta! Ja seuratkoon siunaus pientä sulotartani, mihin tahansa menetkin!" Minä lähdin huoneesta niiaten ja kiitellen.
Niin, minulle on mieluista, armas isä ja äiti, että minua rakastetaan. Kuinka paljoa parempi onkaan puhtaalla maineella ja vilpittömyydellä ansaita hyvä sana jokaiselta, paitsiyhdeltä, kuintuota yhtä miellyttämällätehdäjokainen muuvihollisekseen ja joutua sitäpaitsi inhotuksi hylkiöksi!Teidän j.n.e.
Meillä oli suuri joukko naapuriston herrasmiehiä ja heidän rouvasväkeänsä tänään päivällisillä. Isäntäni toimitti heille muhkeat pidot: Isaac, herra Jonathan ja Benjamin palvelivat pöydässä; ja Isaac on kertonut rouva Jervisille, että naiset aikovat piakkoin käydä taloa katselemassa, uteliaina tarkatakseen minua, sillä he kuuluvat sanoneen isännälleni, kun ilo oli ylinnä: "Kuulkaahan, herra B…, teillähän on palvelustyttö, joka on maan kuulu kauneudestaan; ja me tahdomme kaikin mokomin nähdä hänet ennenkuin täältä lähdemme."
"Tyttönen on varsin mukiin menevä", vastasi hän, "joskaan ei sellainen kaunotar kuin te sanotte. Hän oli kamarineitona äidilläni, joka kuolinvuoteellaan kehoitti minua kohtelemaan häntä hyvin. Hän on nuori, ja kaikki, mikä onnuorta, onkaunista."
"Niin, niin", virkkoi eräs naisista, "se on totta; mutta vaikkei äitinne olisikaan häntä siten suositellut, kauneudella on sellainen teho, että teidänlaisenne komea herrasmies epäilemättäkään ei olisi tarvinnut mitään kehoitusta ollakseen hänelle ystävällinen".
He nauroivat kaikin isännälleni ja hän kuuluu nauraneen seuran vuoksi, mutta sanoneen: "En tiedä, mistä johtuu, että katselen toisenlaisilla silmillä kuin muut. Olen näetten kuullut hänen kauneuttansa kehuttavan enemmän kuin se mielestäni ansaitsee: hän on varsin sievä, kuten sanoin; mutta hänen suurin etunsa on siinä, että hän on nöyrä, kohtelias ja uskollinen ja saa kaikki palvelustoverit häntä rakastamaan. Varsinkin taloudenhoitajattareni on häneen hullaantunut, ja tiedättehän, hyvät naiset, että hän on perin tarkkasilmäinen. Mitä taasen meidän Longmaniin ja Jonathaniin tulee, olen kuullut, että jos he olisivat kyllin nuoria, he taistelisivat tytöstä. Eikö totta, herra Jonathan?"
"Tosiaankin, teidän arvoisuutenne", vastasi tämä, "suvainnette minun vakuuttaa, etten koskaan ole tuntenut hänen vertaistaan; ja armollisen herran koko huonekunta on samaa mieltä".
"Nyt sen kuulitte!" virkkoi isäntäni.
"Kah", huudahtivat naiset, "lähdemmekin tästä rouva Jervisiä tervehtimään ja toivomme näkevämme tuon helmen".
Luulen että he ovat tulossa. Kerron teille lopun myöhemmin. Jospa he jo olisivat käyneet ja menneet tiehensä! Eivätkö he voi leikitellä ilman minua?
* * * * *
Niin, ne hienot naiset kävivät täällä ja ovat jälleen menneet. Olisin tahtonut olla poissa, jos olisin voinut, ja pujahdinkin pukuhuoneeseen; mutta he näkivät minut sisälle tullessaan. Niitä oli neljä: lady Arthur, joka asuu suuressa valkoisessa talossa mäellä, lady Brooks, lady Towers ja neljäntenä kuulemma joku kreivitär, jonka vaikeasti lausuttavan nimen olen unohtanut.
"Kah, rouva Jervis", sanoi eräs naisista, "hyvää päivää! Olemme tulleet tiedustamaan vointianne." — "Olen hyvin kiitollinen armollisille naisille", vastasi rouva Jervis; "suvaitsetteko istahtaa?"
"Mutta", virkkoi kreivitär, "emme ole tulleetainoastaantiedustellaksemme rouva Jervisin vointia, vaan samalla katsomaan harvinaisuutta". — "Ah", säesti lady Arthur, "en ole nähnyt Pamelaanne kahteen vuoteen, ja sanotaan hänen sillävälin varttuneen ihmeellisen sieväksi".
Silloin toivoin, etten olisi ollut pukusuojassa, sillä tullessani ulos heidän täytyi ehdottomasti tietää, että olin kuullut heidän puheensa: mutta olen usein huomannut, että ujot ihmiset tuottavat itselleen kiusaa ja häkeltyvät sitä enemmän, kun koettavat sellaista välttää.
"Niin, niin", myönsi rouva Jervis, "Pamela on tosiaan hyvin sievä; hän onkin tuolla pukuhuoneessa. — Pamela, tulehan tänne!" Minä tulin ulos aivan punehtuneena, ja he hymyilivät toisilleen.
Kreivitär tarttui minua kädestä. "Kas, todellakin", suvaitsi hän sanoa, "huhu ei ole liioitellut, vakuutan teille! — Älä ujostele, lapsi", — ja hän tuijotti minua suoraan kasvoihin; "soisin, että minäkin voisin tuollaisista kasvoista kainostella". Oi, kuinka hupsulta minä näytinkään!
Lady Arthur virkkoi: "Niin, hyvä Pamelani" (kertaan hänen armonsa lauseen sanasta sanaan), "älä noin hämmästy, vaikka sekin sinua pukee. Minusta kunnon emäntä-vainajasi valitsi viisaasti ottaessaan itselleen sellaisen suloisen ja sievän seuralaisen. Jos hän vielä eläisi, niin hän olisi sinusta aika ylpeä, koska hän sinua aina ylisteli."
"Ah, madam!" puuttui puheeseen lady Brooks, "ettekö luule, että niinkuuliainenpoika kuin naapurimme, joka ainaihailimitä hänen äitinsärakasti, ylpeilee tällaisesta sievästä neitosesta, puhuipa hän pöydässä mitä tahansa?" Hän katseli niin ilkkuvasti ja virnistellen, — en voi häntä sietää.
Lady Towers sanoi vapaapuheisemmin (häntähän kuulutaan pidettävänkin nokkelana): "No, rouva Pamela, en voi sanoa pitäväni sinusta niin paljoa kuin nämä arvoisat naiset; sillä jos olisitminunpalvelijattareni, en suinkaan huolisi jättää sinuaherrasikanssa kahdenkesken samaan huoneeseen." Sitten he kaikki purskahtivat isoon nauruun. Minä tiedän mitä olisin sanonut, jos olisin uskaltanut. Mutta he ovat ylhäisiä naisia — ja sellaiset saavat haastaa mitä tahansa.
Lady Towers virkkoi: "Osaako tuo ihana kuva puhua, rouva Jervis? Puhuvat silmät sillä ainakin on! Voi sinua pikku veitikkaa", lisäsi hän ja taputti minua poskelle, "sinä olet syntynyt syöksemään muita turmioon tai itse siihen joutumaan!"
"Jumala varjelkoonkummastakin, teidän armonne", sanoin minä. "Pyydän saada poistua; sillä halpuuteni tunto tekee minut sopimattomaksi näin ylhäisten ihmisten seuraan."
Sitte lähdin pois parhaimman taitoni mukaan niiaten, ja lady Towers huomautti mennessäni: "Näpeästi sanottu, totisesti!" Ja lady Brooks sanoi: "Katsokaa tuota vartaloa! En ole eläissäni nähnyt moisia kasvoja enkä moista vartaloa; ihan varmaan hän on parempaa sukua kuin olette minulle kertoneet!"
Ja niin he jatkoivat vielä puolisen tuntia minun ylistelemistäni, kuten minulle on mainittu; ja iloinen olin päästessäni heidän sanojensa kuuluvilta!
Mutta he näkyvät alas mentyään kertoneen isännällenisellaistaja puhuneen niin paljonminusta, että hänen oli vaikea sitä kestää; mutta koska se ei juuri ollut edullista maineelleni, en tietenkään voinut siitä ylpeillä; ja pelkäsin ettei siitä minulle mitään hyvää koituisi. Tämä on uusi syy, miksi toivon pois tästä talosta.
Nyt on torstai-aamu, ja ensi torstaina toivon pääseväni lähtemään; sillä minä olen nyt lopettanut työni, ja hänen arvoisuutensa on hirveän äreä! Minua suututtaa, että hänen äkäisyydestänsä niin paljon piittaan. Jos hän joskus onkin tuntenut minua kohtaan ystävällisyyttä, uskon että hän nyt minua sydämestään vihaa.
Eikö ole omituista, että rakkaus niin paljon lähentelee vihaa? Mutta tämä häijy rakkaus ei suinkaan olekaan todellisen hyveellisen rakkauden kaltaista: sellaisenrakkaudentäytyy olla yhtä kaukanavihastakuin valo on pimeydestä. Ja kuinka paljon tämä viha olisikaan karttunut sitte kun hänen ilkeä tahtonsa olisi tullut tyydytetyksi, jos hän olisi löytänyt viheliäisen rikostoverin!
Niin, pienestä esimerkistä voimme käsittää paljon. Elleiviattomuudellavoi saavuttaa tavallista kohteliaisuutta, mitäsyyllisyysvoikaan toivoa, sitte kun uutuuden viehätys on haihtunut ja mieli kaipaa vaihtelua? Luemmehan pyhässä raamatussa, kuinka jumalaton Amnon saatettuaan Tamar-paran tärviölle vihasi häntä enemmän kuin milloinkaan oli häntä rakastanut ja tahtoi häätää hänet talostaan.
Kuinka onnellinen olen, vaikka minut häädetäänkin, kun minulla on suloisena seuralaisena viattomuuteni! Pysyköön se aina kumppaninani! Ja kun en ylimielisesti luota omiin voimiini ja tahdon välttää kiusaajaa, toivon Jumalan armollansa minua auttavan.
Suokaa anteeksi, että kirjeessäni toistan osan jokahetkistä rukoustani. Lähinnä Jumalan hyvyyttä olen kaikesta kiitollisuudenvelassa teidän hurskaudellenne ja opettavaiselle esimerkillenne, rakkaatköyhätvanhempani! Lausun tuon sanan ilolla, sillä teidänköyhyytenneon minunylpeyteni, kuten teidän vilpittömyytenne on oleva esikuvanani.
Heti kun olen syönyt päivällistä, puen ylleni uudet vaatteeni. Minä ikävöin niiden käyttämistä. Tiedän, että tuotan rouva Jervisille yllätyksen, sillä hän saa nähdä minut vasta kun olen täysissä tamineissa. John on palannut, ja pian lähetän teille kirjoittelujani. Olen kuullut hänen lähtevän varahin aamulla, ja siksi lopetan tähän, vakuuttaen olevaniteidän mitä kuuliaisin tyttärenne.
Älkää hukatko aikaanne tulemalla minua vastaan, kun hetki on niin epätietoinen. On kovaa, ellen saa kyytiä teidän luoksenne. Mutta ehkei isäntäni kiellä Johnia lähtemästä minua tuomaan. Luullakseni voin varsin hyvin ratsastaa hänen takanaan, sillä hän on perin huolellinen ja rehellinen. Te tunnette Johnin yhtä hyvin kuin minäkin; hän rakastaa teitä molempia. Sitäpaitsi voinee rouva Jervis minua jollakin tavoin auttaa matkalle.
Kirjoittelen niin kauvan kuin viivyn, vaikkakin pelkkiä typeryyksiä. Sillä minä tiedän teidän iltaisin lueskelevan kirjeitäni, senvuoksi että ne tulevat minulta. John on kertonut, kuinka suuresti te ikävöitsette kotiintuloani; mutta hän mainitsi sanoneensa teille, että hän toivoi tapahtuvan jotakin, mikä sen estäisi.
Olen mielissäni, ettette ilmoittanut hänelle poismuuttoni syytä; silläjospalvelustoverini sen arvannevatkin, on parempi niin, kuin että kuulisivat sen teiltä tai minulta. Sitäpaitsi todellakin soisin, että isäntäni lakkaisi minunlaistani tyttö-poloista ajattelemasta. Paitsi häneltä osakseni tullutta epäsuosiota on hänen luonteensa muutenkin aivan muuttunut, ja minä alan uskoa rouva Jervisin sanoja, että hän pitää minusta eikä voi sille mitään. Ja kuitenkin hän koettaa ne tunteensa voittaa eikä keksi siihen muuta keinoa kuin olla minua kohtaan tyly.
Älkää pitäkö minua havittelevana ja itseluuloisena. Sillä minua pikemmin surettaa kuin ylpeillyttää nähdessäni sellaisen herrasmiehen alentavan itsensä ja minun takiani vähentävän kunnioitusta, jota kaikki hänen palkollisensa häntä kohtaan ennen tunsivat. — Mutta tänään minun on kerrottava teille uudesta puvustani.
Päivällisen syötyäni menin siis ylikertaan ja sulkeuduin pieneen kammiooni. Siellä laittausin uuteen asuuni ja panin tavallisen pyöreän hilkan päähäni, mutta vihreällä solmukkeella somistettuna. Pukeuduin kotikutoiseen viittaani ja hameeseeni, ja sileihin nahkakenkiin, jotka kuitenkin olivat valmistetut niin sanotusta Espanjan sahvianista. Vedin jalkaani vaatimattomat sukat — nimittäin vaatimattomat niiden rinnalla, jollaisia viimeiseltä olen käyttänyt, vaikka mielestäni nämä oivallisesta langasta kudotut kelpaavat varsin hyvin jokapäiväisiksi; sidoin kaulaani musliinisen poimukauluksen ja mustan silkkihuivin armollisen rouvan minulle antaman ranskalaisen röyhelön asemesta, ja irroitin korvarenkaat korvistani. Kun olin täysissä pukimissa, otin kahdella sinisellä rihmalla kiinnitettävän olkihatun käteeni ja vilkaisin kuvastimeen niin ylpeänä kuin konsaan. Sanoakseni totuuden en ole ikänä esiintynyt mielestäni niin hauskassa asussa.
Kovin suloiselta tuntuu astua alas vaatimattomaan olotilaan kevein mielin, viattomana ja kohtaloonsa tyytyväisenä! Mitään sen vertaista ei olekaan! Näen selvästi, ettei nöyrää sydäntä voi kohdata mikään varsin kamala pettymys, kääntyköön onnen ratas minnepäin tahansa.
Menin siis alikertaan etsimään rouva Jervisiä, nähdäkseni mitä hän asustani piti. Portaissa tapasin sisäkkömme, Rachelin; hän niiasi minulle syvään eikä näkynyt minua tuntevan. Minä hymyilin ja astuin taloudenhoitajattaren tupaan, missä kunnon rouva Jervis istui työnsä ääressä ompelemassa naisenpaitaa: ja voitteko sitä uskoa? Hänkään ei aluksi tuntenut minua, vaan nousi, sieppasi silmälasit nenältänsä ja virkkoi: "Etsittekö todellakinminua?"
En voinut olla nauramatta ja sanoin: "Hei, hei, rouva Jervis! mitä, ettekö minua tunne?" — Hän seisoi aivan kummastuneena ja tarkkasi minua kiireestä kantapäähän. "Kah, sinä ihan hämmästytät minut!" hän sanoi. "Mitä, Pamelako noin muuttuneena! Kuinka se on tapahtunut?"
Isäntäni sattui astumaan sisälle, ja kun seisoin selin häneen, luuli hän minua rouva Jervisin kanssa juttelevaksi vieraaksi ja poistui jälleen, kuulematta taloudenhoitajattaren kysymystä, oliko hänen arvoisuudellaan mitään määräyksiä annettavana. Rouva Jervis käänteli minua puolelle ja toiselle, ja minä näytin hänelle kaikki pukineeni alushametta myöten, jolloin hän kävi istumaan lausuen: "Kah, olen ihan ihmeissäni! Minun täytyy istua. Mitä tuo kaikki tarkoittaa?"
Kerroin hänelle, että kun minulla ei ollut uuteen asemaani sopivia vaatteita isän kotiin palatessani, oli parempi, että varasin niitä jo täällä, koska lähtöni oli lähellä, jotta palvelustoverini näkisivät minun osaavan sovittautua niihin olosuhteisiin, joihin nyt jälleen jouduin.
"Oh", sanoi hän, "en ole sinunlaistasi ennen nähnyt. Mutta tämä surullinen lähtövalmistus (sillä nyt näen sinun olevan aivan tosissasi) vaikuttaa minuun niin masentavasti, etten tiedä kuinka kestän. Oi, rakas Pamelani, kuinka voin sinusta erota?"
Isäntäni soitti takasalista, joten minä poistuin ja rouva Jervis riensi häntä palvelemaan. Hän sanoi tälle: "Olin tulossa sisälle ilmoittaakseni teille, että matkustan Lincolnshireen ja mahdollisesti sisareni luo Daversille, viipyen poissa jonkun viikon. Mutta sanokaahan, kuka sievä neitonen teidän luonanne oli?"
Rouva Jervis sanoo hymyilleensä ja kysyneensä, eikö hänen arvoisuutensa tiennyt, kuka se oli. "En", vastasi hän; "en ole häntä koskaan ennen nähnyt. Lampuoti Nicholilla ja lampuoti Bradyllä ei kummallakaan ole sellaista siistiä, keimeätä tytärtä, ei suinkaan? Vaikken nähnyt hänen kasvojansakaan", lisäsi hän. "Ellei teidän arvoisuutenne pahastu", virkkoi rouva, "tuon hänet nähtäväksenne; sillä minun mielestäni hän vie voiton Pamelastamme".
Tästä en ollut hänelle kiitollinen, kuten hänelle jälkeenpäin sanoinkin (sillä se tuotti minulle paljon kiusaannusta ja ikävyyksiäkin, saatte kuulla).
"Ei voi olla mahdollista", suvaitsi armollinen herra lausua, "mutta jos saatte keksityksi jonkun verukkeen, niin antakaa hänen tulla sisälle".
Sitten rouva Jervis tuli minun luokseni ja sanoi, että minun oli lähdettävä hänen kanssaan isännän puheille. "Mutta", hän lisäsi, "anna hänen kaikella muotoa itse ottaa selko siitä, kuka olet, sillä hän ei tunne sinua". — "Hyi, rouva Jervis", pahoittelin, "kuinka saatoitte minulle sellaista tehdä? Sitäpaitsi se näyttää liian vapaalta sekä minun että hänen esiintymiseksi." — "Sanon sinulle", tivasi hän, "että sinun on tultava sisälle; ja älähän paljasta itseäsi ennen kuin hän sinut tuntee".
Niin menin sisälle, tyhmä tyttö mikä olinkin; vaikka kyllähän hän olisi minut joskus toiste nähnyt, ellei silloin. Ja taloudenhoitajatar pakoitti minut ottamaan olkihattuni käteeni.
Niiasin syvään, mutta en virkkanut sanaakaan. Kaiketikin hän tunsi minut heti kasvoni nähtyänsä; mutta hän oli viekas kuin Lucifer. Hän astahti luokseni, tarttui käteeni ja virkkoi: "Kenen sievä tyttö sinä olet? Varmaankin Pamelan sisar; olet niin hänen näköisensä. Niin siro, niin siisti, niin kaunis! Kah, lapseni, sinulle ei sisaresi Pamela läheskään vedä vertoja!"
Jo hämmästyin aivan tolkuttomaksi; olisin puhunut, mutta hän tarttui minuun niskasta. "Ka", sanoi hän, "sinä olet perin sievä, lapseni; en olisi näin vapaasisartasikohtaan, sen vakuutan; mutta minun täytyy suudellasinua".
"Armollinen herra", hätäännyin minä, "voi, olen tosiaan Pamela, olen,Pamela minä olen, juuri hän itse!"
Hän suuteli minun kykenemättäni sitä estämään ja sanoi: "Mahdotonta! sinä olet puolta suloisempi tyttö kuin Pamela; ja varmaan voin olla viattoman vapaasinunkanssasi, vaikken osoittaisi sellaista suosiota hänelle."
Tämä oli minulle todellakin paha kepponen, jollaista en ollut voinut odottaa; ja rouva Jervis näytti yhtä hölmistyneeltä kuin minäkin — avuliaisuutensa vuoksi. Vihdoin pääsin pois ja juoksin ulos salista mitä tuskallisimmin kiusaantuneena, niinkuin saatatte arvata.
Hän jutteli paljon rouva Jervisin kanssa ja määräsi vihdoin minut saapumaan luoksensa. "Tule sisälle, hälläkkä!" kutsui hän — siten hän minua todellakin nimitti. Voi hyväinen, olipa se puhetta! "Ketä varten sinä kujeilit? Olin päättänyt, etten enää koskaan osoittaisi niin paljoa huomaavaisuutta mokomalle kelvottomalle", sanoi hän; "ja sinun pitää silloin laittautua valepukuun viehättääksesi minua, ja vielä olla olevinasi, senkin tekopyhä…"
Nyt loppui kärsivällisyyteni. "Heretkää, hyvä herra", lausuin, "älkää ainakaan syyttäkö minua valepuvusta ja teeskentelystä: sillä molempia minä vihaan, vaikka olenkin halpa. En ole pannut ylleni valepukua."
"Mitä hittoa" — juuri niin hän sanoi — "sitten tarkoitat tuolla asulla?"
"Kah, teidän arvoisuutenne", vastasin, "sallikaa minun sanoa, että tarkoitukseni on mitä rehellisin. Olen tosiaan käynyt valepuvussa aina siitä asti kun armollinen rouvani, teidän äitinne, otti minut köyhien vanhempaini luota. Tulin hänen armonsa taloon niin köyhänä ja halpana, että nämä vaatteet, joihin nyt olen puettuna, ovat ruhtinaalliset niihin verraten, mitkä minulla silloin oli ylläni. Ja hänen hyväntahtoisuutensa kasaannutti minulle rikkaita vaatteita ja muita lahjoja. Mutta koska nyt niin pian palaan köyhien vanhempaini luo, en voi käyttää noita uhkeita pukineita joutumatta sormella osoitetuksi, ja senvuoksi olen ostanut sellaista, mikä paremmin sopii asemaani ja samalla kelpaa hyväksi pyhäpuvuksi, kun pääsen kotiin."
Hän otti minut syliinsä ja samassa työnsi minut luotaan. "Rouva Jervis", sanoi hän, "viekää pois tämä pieni velho; en voi häntä sietää enkä olla sietämättäkään!" — Kummalliset sanat! — "Mutta odotahan; älä mene!… Mene sentään!… Ei, tule jälleen!"
Luulin, että hän oli hullu; sillä hän ei tiennyt mitä tahtoi. Aioin kuitenkin lähteä, mutta hän astui perässäni, tarttui käsivarteeni ja vei minut jälleen sisälle: varmaan hän puristi käsivarteni sinelmiin, sillä siinä on vieläkin merkit. "Herra, herra", rukoilin minä, "säälikää toki; tulenhan minä sisälle, tulenhan minä!"
Hän istahti ja katsoi minuun, ja tätä jälkeenpäin ajatellessani hän tuntui minusta yhtä houkkiomaiselta kuin minunlaiseni tyttö-parka. Vihdoin hän lausui: "Niin, rouva Jervis, kuten teille sanoin, te voitte sallia hänen viipyä vähän kauvemmin, nähdäkseni huoliiko sisareni Davers hänestä, jos hän sillävälin nöyrtyy, pyytää sitä suosionosoituksena sekä katuu nenäkkyyttänsä ja sitä vapautta, millä hän on minua kuvaillut talonväelle kuten muillekin".
"Niin teidän arvoisuutenne minulle sanoi", virkkoi rouva Jervis, "mutta en ole nähnyt hänessä pienintäkään taipumusta tunnustamaan mitään rikkoneensa".
"Ylpeyttä ja nurjuutta", sanoi hän, "oikein kukkuramitalla! Ja kuitenkin hän on teidän erikoinen suosikkinne! No, vielä kerran alennun ilmoittamaan sinulle, huippana", lausui hän puhuen minulle, "että saat viipyä edelleen kaksi viikkoa, kunnes olen tavannut sisareni. Kuuletko mitä sanon, kuvapatsas? Etkö osaa puhua, etkä ole kiitollinen?"
"Teidän arvoisuutenne säikähdyttää minut niin", selitin, "että tuskin osaan puhua: mutta rohjennen sanoa pyytäväni ainoastaan sitä suosionosoitusta, että saan lähteä isän ja äidin luo".
"Hupsu tyttö", virkkoi hän, "etkö tahdo mennä sisarelleni Daversille kamarineidoksi?" — "Hyvä herra", vastasin minä, "kerran olisin ollut mielissäni siitä kunniasta, mutta te suvaitsitte sanoa, että hänen armonsa sukulainen olisi minulle vaarallinen tai minä hänelle." "Kirottua nenäkkyyttä!" tiuskaisi hän; "kuuletteko, rouva Jervis — kuuletteko, kuinka töykeästi hän minulle vastailee? Onko tuollaista verratonta, itsetietoista röyhkeyttä ennen nähty?"
Silloin minä purskahdin itkuun. Rouva Jervis sanoi: "Hyi, Pamela, hyi!" Ja minä sanoin: "Osani on tosiaan hyvin raskas. Minä en suinkaan tahtoisi loukata ketään; ja kuitenkin näyn tehneen itseni syypääksi varomattomuuksiin, jotka ovat maksaneet minulle palveluspaikkani, ja herrani suosion; ja niin minut on häädetty. Ja kun aika on tullut, jolloin minun pitäisi palata köyhien vanhempaini luo, minun ei sallita rauhassa lähteä. Armollinen herra, mitä olenkaan tehnyt, jotta minua kohdellaan pahemmin kuin varasta?"
"Varasta!" huudahti hän, "se sinä juuri oletkin, letukka; sinäoletminut ryöstänyt".
"Kuka, minäkö, herra", sanoin minä. "Minäkö teitä ryöstänyt? Ka, tehän olette rauhantuomari ja voitte lähettää minut vankilaan, jos tahdotte, ja alistaa minut henkipattona tuomittavaksi! Jos voitte todistaa, että minä olen teiltä varastanut, niin varmaan ansaitsen kuoleman."
En laisinkaan käsittänyt hänen tarkoitustansa, vaikken siitä sittenkään pitänyt, kun se jälkeenpäin minulle selitettiin. — Kas niin, — ajattelin, — mitä tästä lopuksi tuleekaan, jos Pamela-rukkaa syytetään varkaaksi! — Sitten juolahti heti mieleeni, kuinka julkeisin näyttää kasvojani rehellisille köyhille vanhemmilleni, jos minua vain epäiltäisiinkin.
"Mutta, hyvä herra", sanoin minä, "sallikaa minun tehdä vain yksi kysymys älkääkä minua senvuoksi herjatko, pyydän; sillä minä en tarkoita mitään puutteellisesti kunnioittavaa: jos olen tehnyt väärin, miksei minua jätetä taloudenhoitajattarenne tutkittavaksi ja häädettäväksi, kuten on tapahtunut muille tytöille? Ja jos Jane, Rachel tai Hanna rikkoisivat, alentuisiko armollinen herra ottamaan heitä huomioonsa? Ja miksi niin alennutte minun tähteni? Sanokaahan, herra, ellen ole ollut muita pahempi, niin miksi minun on kärsittävä enemmän kuin muiden? Miksei minua ajeta talosta enemmittä mutkitta? Sillä minä en tosiaan ole kyllin tärkeä, jotta isäntäni alentuu minusta välittämään ja vihastuu minunlaiseni olennon tähden."
"Kuuletteko, rouva Jervis", huusi hän jälleen, "kuinka nenäkkäästi tuo hävytön suupaltti minua kuulustelee? Ka, julkimus", sanoi hän, "eikö hyvä äitini toivonut, että pitäisin sinusta huolta? Ja eikö sinua aina ole kohdeltu tavallista palkollista parempana? Siitäkö sinä kiittämättömyydessäsi minua moitit?"
Mutisin jotakin itsekseni, ja hän vannoi tahtovansa sen kuulla. Pyysin päästä sanojani ääneen lausumasta, mutta hän vaati sitä. "No hyvä", virkoin, "jos teidän arvoisuutenne täytyy tietää, minä sanoin, ettei hyvä emäntäni toivonut huolenpitonne ulottuvanhuvimajaaneikä hänenpukuhuoneeseensa".
Niin, tämä oli jokseenkin röyhkeätä, sanonette. — Ja hän suuttui niin kovin, että minun täytyi puikkia tieheni; rouva Jervis sanoi olleenkin onnellista, että pääsin livistämään.
No, mikä siis paneekaan hänet noin ärsyttelemään? Se vastaukseni kyllä melkein surettaa minua; mutta joka tapauksessa olisin iloinen päästessäni heti pois. Sillä minä alan käydä yhä pelokkaammaksi.
Juuri nyt herra Jonathan lähetti minulle nämä rivit (hyväinen aika, mitä minun on tehtävä?):
Ole varuillasi; sillä Rachel kuuli isäntäni lausuvan rouva Jervisille, joka hänen luullakseen puolusteli sinua: 'Älkää sanoko enempää, rouva Jervis, sillä jumaliste, minä otan hänet.' Polta tämä heti.
Oi, rukoilkaa tytär-poloisenne edestä! Rouva Jervis kutsui minua makuulle, sillä kello on yli yksitoista, ja kylläpä hän saa tästä kuulla; sillä kaikki oli hänen syytänsä, vaikkei hän tarkoittanut pahaa. Mutta minä olen ollut ja olen vieläkin kovin kiihtyneenä, ja kaiketi hän sanoo, että olen ollut perin suulaskin.
Oi, rakas isä ja äiti, mahti ja rikkaus eivät koskaan tarvitse asianajajia! Mutta tuo köyhä säätyläisnainen ei voi elää ilman häntä, ja herra on ollut hänelle kovin ystävällinen. — Hyvää yötä siis! Kenties lähetän tämän aamulla, mutta saattaa jäädä lähettämättäkin, minkävuoksi en lopeta, vaikken voi kyllin usein toistaa (joskin teen sen varsin pelokkaasti), ettäolen teidän kuuliaisin tyttärenne.
Oi, sallikaa minun uudistaa valitukseni ja sanoa: Koskaan ei ole ollut maailmassa niin onnetonta ihmislasta, eikä ketään ole niin raa'asti kohdeltu, kuin Pamela-rukkaa. Tosiaan, rakas isä ja äiti, sydämeni on aivan murtunut! En osaa kirjoittaa niinkuin minun pitäisi, enkä voi olla kirjoittamattakaan: kellepä muille paitsi teille voin kertoa surujani, jotta sydän-poloiseni ei pakahtuisi? Häijy, häijy mies! Minulla ei riitä kärsivällisyyttä häntä ajatellessani! Mutta älkää sentään säikähtykö, sillä minä toivon olevani hyveellinen! — Mikäli pääni ja käteni sallii, kerron teille kaikki. Eikö ole mitään konstaapelia tai kunnanvanhinta, joka veisi minut pois tästä talosta? Olen varma, että voin hyvällä omallatunnolla syyttää isäntääni väkivaltaisuudesta: mutta voi! hän on mahtavampi kuin mikään konstaapeli, hän itse on rauhantuomari. Pelastettakoon minut sellaisen tuomarin käsistä! — Mutta toivoakseni Jumala kaikkivaltias vielä kerran suo minulle oikeutta; sillä hän tuntee sydämeni vilpittömyyden!
John lähti teille päin tänä aamuna; mutta olin liian sekaannuksissa lähettääkseni kirjeeni hänellä, enkä ole nähnyt ketään muuta kuin rouva Jervisin ja Rachelin sekä erään, jonka näkemistä kammon ja jonka en soisi myöskään itseäni näkevän. Muuten minulle onkin perin vastenmielistä nykyisin tavata ketään. Merkillisiä asioita minulla on teille kerrottavana, jotka tapahtuivat sitten eilis-illan. Kunnon herra Jonathanin kirje ja isäntäni tylyys saivat minut kovin kiihdyksiin; mutta en tahdo pitää teitä jännityksessä.
Menin rouva Jervisin huoneeseen; ja voi kauheata! isäntäni, tuo kurja mies, oli piiloutuneena hänen pukukomeroonsa, missä hänellä on muutamia kirjoja, lipasto ja muuta sellaista. En voinut sellaista aavistaa, vaikka tähän yöhön asti aina oli ollut tapani vilkaista tuohon kammioon ja toiseenkin huonekomeroon sekä sängyn alle aina siitä pitäin, kun hän teki tuon kepposensa kesämajassa; mutten koskaan ollut mitään löytänyt. Senvuoksi en sitä nyt tehnytkään, koska olin päättänyt vihoitella rouva Jervisille päivän tapahtuman johdosta enkä siis tullut muuta ajatelleeksi.
Minä istahdin vuoteen toiselle syrjälle ja hän toiselle. Aloimme riisuutua, mutta hän oli lähemmällä puolella tuota kurjaa komeroa, missä maailman ilkein sydän oli kätkettynä. "Kah, Pamela", virkkoi rouva Jervis, "sinä et tahdo minulle puhua! Huomaan sinun olevan minulle vihoissasi." — "Niin, rouva Jervis", vastasin, "hiukan kyllä; turhaa olisi sitä kieltää. Näettehän, mitä olen kärsinyt, kun pakoititte minut isäntäni puheille: teidän ikäisenne ja niin kokeneen naisen täytyi toki tietää, ettei minun sopinut itseni tähden eikä kunnioituksesta herraa kohtaan olla olevinani joku muu."
"Mutta", sanoi hän, "kuka olisi arvannut, että asia niin päin kääntyi?"
"Ah", lausuin minä, aavistamatta kuka minua kuunteli, "Lucifer on aina valmis edistämään työtänsä ja avustamaan sen tekijöitä. Näittehän kuinka herra käytti tilaisuutta hyväkseen olematta minua tuntevinaan, voidakseen käyttäytyä minua kohtaan vapaasti sekä toruakseen minua ja kovistellakseen sitte kun suvaitsi minut tuntea. Ja vielä tekin huusitte: 'hyi, hyi, Pamela!' — se viilsi sydäntäni."
"Luuletko, rakas lapsi", virkkoi hän, "että minä tahdoin häntä rohkaista? En ole koskaan ennen sinulle niin sanonut; mutta koska sinä pakoitat minut siihen, täytyy minun mainita, että siitä asti kun kysyit neuvoani, olen tehnyt kaiken voitavani saadakseni hänet luopumaan häijyistä aikeistaan; ja hän antoikin kauniita lupauksia; mutta sanoakseni kaiken yhdellä sanalla, hän on sinuun hullaantunut, ja alan käsittää, ettei hän itse sille mitään voi."
Onneksi en maininnut mitään herra Jonathanin kirjelapusta. Aloin epäillä koko maailmaa, mutta sanoin rouva Jervisiä koetellakseni: "No, mitä sitte neuvoisitte minun tekemään? Nyt hän nähkääs haluaa toimittaa minut lady Daversin palvelukseen."
"Ka, kerron sinulle avomielisesti, rakas Pamelani", vastasi hän, "ja luotan siihen, että järkevästi pidät puheeni salassa: hänen arvoisuutensa on usein toivonut minun kehoittavan sinua pyytämään häneltä, että saisit jäädä…"
"Sallikaa minun keskeyttää, rouva Jervis", lausuin minä; "tahdon ilmoittaa teille, miksen voisi sellaista ajatellakaan. Se ei johdu sydämeniylpeydestä, vaanviattomuutenitunto sitä vaatii. Sillä millaisiksi täytyykään tapahtumat käsittää? Isäntänihän on käyttäytynyt minua kohtaan kovin karkeasti, kerran ja kahdesti. Te sanotte, ettei hän voi sitä auttaa ja että hän on siitä pahoillaan. Hän on sanonut minut irti palveluksestaan ja kohtelee minua perin tylysti. Kenties hän tahtoo peloittaa minua alistumaan tarkoituksiinsa, hän kun otaksuu, että mielelläni jäisin — kuten tosiaan jäisinkin, jos tuntisin olevani turvassa; sillä minä rakastan teitä ja kaikkea talonväkeä sekä pitäisin häntä itseänsä arvossa, jos hän käyttäytyisi kuin isännän tulee. Mutta koska tiedän hänen tarkoituksensa ja hän myöntää, ettei voi itseänsä hillitä, olisiko minun pitänyt pyytää tännejäämistäni, tietäen että hän hätyyttäisi minua uudestaan? Sillä te voitte minulle vakuuttaa ainoastaan sen, että hän ei käyttäisiväkivaltaa, jotenka minä, heikko tyttö-rukka, jäisin oman voimani varaan! Eikö se niin sanoakseni olisi samaa kuin sallia hänen saattaa minut kiusaukseen ja rohkaista häntä jatkamaan häijyjä elkeitänsä! — Kuinka, rouva Jervis, siis voisin näin ollen pyytää tai toivoa jäämistäni?"
"Sinä puhut hyvin, rakas lapseni", sanoi hän; "ja arvostelet asioita oikeammin ja järkevämmin kuin sinun ikäiseltäsi odottaisi; ja ottaen huomioon kaikki nuo näkökohdat sekä sen, mitä kuulin tänään poisjuostuasi — iloinen olenkin, että menit, — en voi kehoittaa sinua jäämään. Olisin mielissäni — ja sitä en koskaan luullut voivani sanoa — että jo olisit isäsi luona; sillä jos lady Davers haluaa ottaa sinut, hän voi yhtä hyvin saada sinut sieltä kuin täältäkin."
"Nyt puhutte hyvin, rakas rouva Jervis!" kiitin minä. "Jumala siunatkoon teitä tästä kovin ahdistetulle neitsytrukalle antamastanne hyvästä neuvosta! Mutta kertokaahan, mitä hän sanoi sitte kun olin lähtenyt?"
"Niin", virkkoi rouva Jervis, "hän oli sinulle kovin vihainen".
"Mutta hän tahtoi sen kuulla!" huomautin minä. "Kaiketi olin hiukan röyhkeä, mutta hän ärsytti minut siihen. Ja ellei kunniani olisi ollut kysymyksessä, en suinkaan olisi ollut niin nenäkäs. Sitäpaitsi, rouva Jervis, se oli mielestäni totta; ellei hän halua kuullakesämajastajapukuhuoneesta, miksei hän häpeä jatkaa samoja mielitekojaan?"
"Mutta", muistutti taloudenhoitajatar, "kun olit mutissut sen vain itseksesi, olisithan voinut lausua hänelle jotakin muuta".
"Minä nähkääs en osaa tahallani valehdella, siinä kaikki. Mutta huomaan teidän nyt lakkaavan häntä puolustelemasta ja ajattelevan, että täällä viipyminen on vaarallista. Taivas teitä palkitkoon! Kunpa olisin etäällä tästä talosta, vaikkapa sitten liejuisen ojan pohjalla Englannin autioimmalla kedolla."
"Niin", lausui hän, "on hyödytöntä kerrata sinulle kaikkia hänen sanojansa, mutta hän lausui kylliksi herättääkseen minussa pelon, ettet ole täällä niin turvallisena kuin toivoisin; ja vakuutan sinulle, Pamela, en ihmettelekään, että hän sinua rakastaa, sillä imartelematta sanoen sinä olet hurmaava tyttö! En ole eläissäni nähnyt sinua suloisempana kuin tuossa uudessa puvussasi. Ja sitten se oli aika yllätys meille kaikille! Luulen tosiaan, että vaarasi osaksi johtuu siitä herttaisesta asusta, missä ilmestyit eteemme."
"Siinä tapauksessa", virkoin minä, "tahtoisin paiskata vaatteet tuleen: en odottanut niiden tekevänmitäänvaikutusta, tai jos odotinkin, niin odotin aivan päinvastaista. — Hst! ettekö kuullut jotakin liikkuvan tuolla komerossa?"
"Ei, tuhma tyttö", sanoi hän; "sinä aina säpsähtelet".
"Mutta", intin minä, "luulin kuulleeni jonkun rasahduksen".
"Mahdollista", sanoi hän, "kissa on saattanut päästä sinne; mutta minä en kuule mitään".
Heristin korviani, mutta hän sanoi: "No, tyttöseni, riennäpäs makuulle. Katso, onko ovi lukossa." Tein niin ja aioin kurkistaa komeroon; mutta kun en sieltä enää mitään kuullut, pidin sitä tarpeettomana, palasin istumaan vuoteen laidalle ja jatkoin riisuutumistani. Rouva Jervis, joka nyt oli jo riisuutuneena, meni vuoteeseen ja käski minun kiirehtiä, koska häntä jo nukutti.
En tiedä, mistä se johtui, mutta sydämessäni tunsin pahoja aavistuksia: herra Jonathanin kirje sen lisäksi, mitä rouva Jervis oli kertonut, riitti kylläkin tuon levottomuuteni aiheeksi. Riisuin kureliivini ja sukkani ja kaikki vaatteeni alushametta myöten. Sitte kuulin komerosta jälleen rahinaa. — Taivas meitä varjelkoon! Ennen kuin luen iltarukoukseni täytyy minun vilkaista tuonne. — Ja niin minä menin sinne hatarassa puvussani, mutta voi kauheata! Ulos hyökkäsi isäntäni kallisarvoisessa silkkisessä hopealla kirjaillussa aamunutussa.
Minä kiljahdin ja juoksin vuoteeseeni; myöskin rouva Jervis parkaisi. Hänen arvoisuutensa sanoi: "En tee teille mitään pahaa, jos herkeätte tuosta melusta; mutta muutoin saatte syyttää itseänne."
Hän astui heti vuoteen luo (sillä minä olin ryöminyt siihen rouva Jervisin viereen nuttu ylläni ja kengät jalassa) ja ottaen minut syliinsä virkkoi: "Rouva Jervis, nouskaahan toki ja menkää ylikertaan estämään palvelustytöt tulemasta tähän hälinään. Minä en tee tälle kapinoitsijalle mitään pahaa."
"Säälikää minua Jumalan tähden, rouva Jervis!" pyysin minä. "Ellei minua ole kavallettu, älkää jättäkö minua; ja minä rukoilen teitä herättämään koko talon."
"Ei", vakuutti rouva Jervis, "minä en hievahda paikaltani, karitsaiseni; en jätä sinua. Te kummastutatte minut, herra", puhui hän tarttuen ystävällisesti kiinni nutustani ja kietaisten käsivartensa vyötäisilleni. "Te ette saa loukata tätä viatonta", jatkoi hän; "sillä minä puolustan häntä henkenikin kaupalla. Eikö ole maailmassa", hän lisäsi, "kyllältä riettaita tyttöjä teidän viheliäisiin tarkoituksiinne, kun teidän täytyy hätyyttää tällaista karitsaa?"
Isäntä oli vimmatun vihainen ja lupasi heittää rouva Jervisin ikkunasta ulos ja häätää hänet talostaan seuraavana aamuna. "Sitä teidän ei ole tarvis, armollinen herra", sanoi tämä; "sillä minä en tahdo tänne jäädä. Jumala varjelkoon Pamela-rukkaani huomiseen asti, ja sitten me molemmat lähdemme yhdessä."
Isäntäni sanoi: "Salli minun vain väitellä pari sanaa kanssasi, Pamela." — "Älä, Pamela", varoitti rouva Jervis, "älä kuuntele ainoatakaan sanaa, ellei hän lähde vuoteen luota ja mene toiselle puolen huonetta". — "Niin, vieläpä huoneesta ulos", tiukkasin minä; "puhukaa huomenna, jos teillä on jotakin sanottavaa!"
Minä tunsin hänen kätensä povessani, ja niin pian kun pelolta tulin tolkulleni olin valmis kuolemaan; minä huokasin, parahdin ja menin tainnuksiin. Ja yhä hänen käsivartensa olivat kaulassani; rouva Jervis piteli jalkojani ja nuttuani. Minä uin kylmässä kastemaisessa hiessä. "Pamela! Pamela!" kertoo rouva Jervis huutaneensa. "Oi!" ja sitten hän taas kirkaisi, "Pamela-rukkani on varmaan kuollut!" Ja sitä minä jonkun aikaa olinkin; sillä minä en tiennyt enää mistään, kohtaus seurasi kohtausta, kunnes noin kolmea tuntia myöhemmin huomasin olevani vuoteessa ja näin rouva Jervisin istumassa viittaansa kääriytyneenä toisella puolen ja Rachelin toisella; mutta isäntääni ei näkynyt, sillä se jumalaton mies oli lähtenyt. Olin niin ylen iloinen, että itse tuskin saatoin sitä uskoa. Ensi sanoikseni lausuin: "Rouva Jervis — neitsyt Rachel, voinko ollavarma, että te siinä olette? Sanokaa minulle, voinko? — Missä olen ollut?"
"Hiljaa, rakas lapsi", tyynnytti rouva Jervis; "sinulla on ollut setki toisensa perään. En ole ikänä nähnyt ketään niin kauheassa tilassa!"
Tästä päätin, ettei Rachel tiennyt asiasta mitään; ja häijy isäntäni näkyi livahtaneen pois, kun rouva Jervis pyörtyessäni oli alkanut jälleen huutaa; ja ikäänkuin parkumisen hälyttämänä omasta kamaristaan tullen hän oli mennyt palvelijatarten huoneeseen — missä nämä melun kuullessaan vapisivat uskaltamatta liikahtaa — ja käskenyt heidän rientää alas katsomaan, mikä rouva Jervisiä ja minua vaivasi. Hän varoitti taloudenhoitajatarta ja lupasi antaa tälle anteeksi, mitä hän oli sanonut ja tehnyt, jos pitäisi asian salassa. Palvelijattaret tulivat siis alas meidän luoksemme, mutta minun vähän toinnuttuani kaikki palasivat ylikertaan, paitsi Rachel, joka jäi valvomaan vuoteeni ääreen rouva Jervisin seuraksi. Luullakseni he kaikin arvaavat, että asia on varsin paha, vaikka eivät tohdi mitään hiiskua.
Ajatellessani vaaraani ja niitä vapauksia, mitä hän todella itselleen otti, vaikka rouva Jervis luullakseni pelasti minut pahemmasta, kuten hän sanoo tehneensäkin (mutta mitäpä minä tiedän, joka olin tainnuksissa ja tolkuttomana?), tulen melkein hulluksi.
Ensin pelkäsin rouva Jervisiä, mutta nyt olen täysin vakuutettu hänen hyvyydestään ja kunnollisuudestaan, ja ilman häntä olisin joutunut hukkaan; tapaus koskee häneen kovin. Miten olisi minun käynyt, jos hän olisi poistunut huoneesta palvelustyttöjä rauhoittamaan, kuten isäntäni käski? Herra olisi varmaan sulkenut hänet ulos, ja silloin voi minua onnetonta! Kuinka olisi käynyt Pamela-parallenne?
Minun täytyy hiukan pysähtyä; silmäni kirvelevät ja päätäni pakottaa. Tämä oli kauhea koettelemus! Tämä oli pahin kaikesta! Oi, kunpa jo pääsisin tuon hirveän häijyn miehen vallasta! Rukoilkaaahdistuksessa olevan tyttärennepuolesta.
Nousin vasta kello kymmeneltä, ja koko huonekunta oli huolissaan ja lausui toivomuksiansa minun suhteeni, ja tehtiin lukemattomia kysymyksiä voinnistani. Häijy isäntäni oli aikaisin aamulla lähtenyt metsästämään! mutta oli ilmoittanut palaavansa murkinalle. Ja niin hän palasikin. Hän tuli meidän huoneeseemme yhdentoista tienoilla, eikä hänellä mielestään ollut syytä katumisiin, sillä olihan hänisäntämme, ja sen vuoksi hän alussa näyttäytyi hyvin vihaisena. Tunsin suurta järkkymystä hänen astuessaan huoneeseen, viskasin esiliinan pääni yli ja puhkesin itkemään kuin olisi sydämeni ollut pakahtumaisillaan.
"Rouva Jervis", sanoi hän, "koska minä tunnenteidätja teminutniin hyvin, en tiedä, kuinka tästäpuoleen saamme eletyksi samassa talossa".
"Teidän arvoisuutenne", vastasi taloudenhoitajatar, "otan itselleni vapauden sanoa, mikä mielestäni on parasta meille molemmille. Olen kovasti pahoillani, että yritittekään tehdä mitään pahaa tälle tyttö-rukalle ja päällepäätteeksi minun huoneessani, ja pitäisin itseäni osallisena pahuuteen, ellen siitä mitään välittäisi. Vaikka turmioni voi siitä olla seurauksena, en halua jäädä, vaan pyydän teitä sallimaan Pamela-poloisen ja minun yhdessä lähteä."
"Hyvin kernaasti", sanoi isäntä, "mitä pikemmin, sitä parempi". Rouva Jervis puhkesi itkuun. "Huomaan", jatkoi toinen, "että tämä tyttö on saanut koko talonväen liittolaisikseen minua vastaan".
"Viattomuudellaan hän sen meiltä kaikilta ansaitsee", virkkoi taloudenhoitajatar hyvin ystävällisesti, "enkä koskaan olisi voinut aavistaa rakkaan hyvän emäntä-vainaani pojan siihen määrin unohtavan kunniansa, että yrittäisi tuhota hyveen, jota hänen tulisi suojella".
"Ei siitä sen enempää, rouva Jervis", tiuskaisi hän, "en sitä siedä. Mitä Pamelaan tulee, hänellä on onnellinen luontumus saamaan kohtauksia milloin vaan haluaa. Mutta teidän kummankin kirottu parkuna se sai minut unohtamaan itseni. En aikonut tehdä hänelle mitään pahaa, kuten teille molemmille sanoin, jos olisitte lakanneet ulvomasta: enkä mitään pahaa tehnytkään muille kuin itselleni; sillä minä häristin parven vaapsahaisia pesästään korvilleni ja ne ovat hyvinkin saattaneet pistää maineeni kuoliaaksi."
"Teidän arvoisuutenne", sanoi rouva Jervis, "sitte pyydän, että herra Longman saa järjestää tilini, ja minä lähden talosta niin pian kun voin. Mitä Pamelaan tulee, niin hänellä on toivoakseni vapaus lähteä ensi torstaina, niinkuin hän aikoo?"
Minä istuin ääneti, sillä minä en voinut puhua enkä katsahtaa ylös, hänen läsnäolonsa kun sai minut kokonaan ymmälle; mutta olin pahalla mielellä kuullessani onnettomuudeksi aiheuttaneeni rouva Jervisin palkanmenetyksen, ja toivon että asia vielä korjautuu.
"Niin", sanoi hän, "järjestäköön herra Longman tilinne niin pian kuin tahdotte; ja rouva Jewkes" (hänen taloudenhoitajattarensa Lincolnshiressä) "saa tulla teidän tilallenne, eikä hän suinkaan ole vähemmän tottelevainen kuinteolette ollut".
Rouva Jervis vastasi: "Tähän asti en koskaan ole ollut teille tottelematon, ja sallikaa minun sanoa teidän arvoisuudellenne, että jos tietäisitte mitä maineenne ja kunnianne vaatii…"
"Ei enää, ei enää", keskeytti hän, "noita vanhentuneita puheenaiheita. Olen ollut teille ystävä; pidän teitä aina arvossa, vaikkette ole vartioinut salaisuuksiani niin uskollisesti kuin olisin voinut toivoa, ja vaikka olette paljastanut minut tälle tytölle ja saattanut hänet pelkäämään minua enemmän kuin hänellä oli syytä."
"Ka, hyvä herra", sanoi rouva Jervis, "sen jälkeen, mitä tapahtui eilen ja viime yönä, menin mielestäni pikemmin liian pitkälle teidän ohjeittenne hyväksi kuin päinvastoin. Olisin ansainnut jokaisen moitteet viheliäisimpänä olentona, jos olisin voinut ryhtyä teidän laittomia yrityksiänne avustamaan."
"Yhä te, rouva Jervis, yhä te kohdistatte sananne minuun ja syytätte minua luulotelluista rikoksista. Mitä pahaa sitten olen tälle tytölle tehnyt? En tahdo kuulla tuota, sen teille vakuutan. Mutta kunnioituksesta äitiäni kohtaan haluan sentään erota teistä sovinnossa; vaikka teidän molempain pitäisi miettiä vapaapuheisuuttanne minun suhteeni, josta olisin suuttunut paljoa enemmänkin, jollen olisi tietoinen siitä, ettei minun olisi sopinut pujahtaa teidän huonekomeroonne, missä saatoin odottaa kuulevani paljon hävyttömyyttä teidän keskustelussanne."
"No niin, herra", esitti taloudenhoitajatar, "toivoakseni ei teillä ole mitään sitä vastaan, että Pamela lähtee torstaina?"
"Te olette kovin levoton Pamelasta", sanoi hän siihen; "mutta en minä hänestä välitä, — lähteköön milloin vaan haluaa: hän on pahankurinen tyttö ja on tuottanut itselleen kaiken tämän vaivan ja minulle enemmän kiusaa kuin hänellä on voinut olla minun tähteni. Mutta olen sen voittanut enkä enää koskaan välitä hänestä. — Minulle on tehty ehdotus", hän lisäsi, "senjälkeen kun olin ulkona tänä aamuna, ja melkeinpä olen varma, että otan sen varteen. Toivon siis ainoastaan, että sitä, mikä on tapahtunut, käsitellään hienotuntoisesti ja varovasti. Ja nyt on kaikki minun ja Pamelan välillä lopussa, sen vakuutan."
Panin käteni esiliinani alla ristiin ylen iloisena tämän kuullessani, vaikka olinkin pian lähdössä pois. Sillä vaikka hän on ollutkin minulle paha, toivon hänelle kaikesta sydämestäni menestystä hyvän vanhan emäntäni tähden.
"No, Pamela", lausui hän, "sinun ei nyt tarvitse peljätä, minua puhutellessasi. Sano minulle: miksi kohotit kätesi ylös?" Kun en virkkanut mitään, hän jatkoi: "Jos sinulle on mieluista mitä haastoin, anna minulle kätesi sen vakuutukseksi." Minä pistin käteni esille esiliinani takaa, sillä minä en voinut hänelle puhua, ja hän tarttui siihen ja puristi sitä, mutta ei niin kovaa kuin eilen käsivarttani. "Miksi se pikku hupakko peittää kasvonsa?" kysyi hän; "vedä esiliinasi pois ja anna minun nähdä kasvonilmeesi viimeöisen vapaan puhuttelusi jälkeen. Eipä ihme, että häpeilet katsella minua. Sinä tiedät, että arvostelit minua kovin vapaasti."
En voinut kestää tätä karkeata herjausta, jollaiseksi sen käsitin ottaen huomioon hänen käytöksensä minua kohtaan. Niinpä puhkesin puhumaan: "Oi kuinka erilainen mieli sinun luontokappaleillasi on, hyvä Jumala! Kuinka toiset painuvat alas viattomuudessaan toisten ylvästellessä rikollisuudessansa!"
Näin lausuen menin portaita ylös kammiooni ja kirjoitin tämän. Sillä vaikka hänen ärsyttelynsä kiusasi minua, olin kuitenkin mielissäni, kun kuulin, että hän aikoi avioliittoon ja että hänen häijyt elkeensä minuun nähden niin onnellisesti raukesivat. Tämä sai minut tuntemaan hiukan huojennusta sielussani. Toivon suoriutuneeni pahimmasta; tai muutoin ottaa perin kovalle. Enkä kuitenkaan voi tuntea täyttä levollisuutta ennen kuin olen teidän luonanne: sillä minusta näyttää sittenkin, että hänen katumuksensa ja parannuksensa ovat tavattoman äkillisiä. Mutta jumalallinen armo ei ole ajan pituudesta riippuvainen ja on saattanut, kuten toivon, iskeä hänen sydämeensä yhtäkkiä hänen minulle poloiselle osoittamiensa loukkausten tähden! Mutta en tahdo olla liian varmanakaan.
Tilaisuuden saadessani lähetän teille nyt tämän, minkä tiedän murehduttavan teitä sydämenne syvimpään. Mutta toivoakseni tuon ensi riimusteluni itse; ja siis lopetan nyt, vaikka puolittain murtunein sydämin, ollenalati kuuliainen tyttärenne.