Olen iloinen, että pyysin teitä olemaan tulematta minua vastaan, ja John sanoo, että te ette tulekaan; sillä hän oli teille vakuuttanut että minä kyllä pääsen joko jonkun palvelustoverini takana hevosen selässä tai lampuoti Nicholin välityksellä. Mutta mitä hänen teille mainitsemiinsa vaunuihin tulee, en varmaankaan voi odottaa sellaista suosiota; enkä siitä välittäisikään, koska se näyttäisi minun säädylleni sopimattomalta komeudelta. Mutta lampuoti Bradyllä kuuluu olevan yhden hevosen vedettävät kääsit, ja toivomme hänen kyllä ne lainaavan tai vuokraavan. Tosin alkavat rahani käydä vähiin tekemieni ostoksien jälkeen. Mutta siitä en huoli täällä mainita, vaikka varmaan saisin mitä tahtoisin, — rouva Jervisiltä, herra Jonathanilta tai herra Longmanilta. Mutta kuinka sen kykenisin maksamaan, sanoisitte silloin, enkä muutenkaan halua velkaantua.
Pääsyy, miksi iloitsen, ettette tule minua vastaan, on kuitenkin saapumiseni epätietoisuus; sillä näyttää siltä, että minun on viivyttävä vielä toinen viikko, mutta toivon varmasti pääseväni lähtemään torstaista viikon päästä. Rouva Jervis rukka näetten sanoo lähtevänsä samalla kertaa, eikä hän tule aikaisemmin matkavalmiiksi.
Oi, jospa jo olisin turvassa teidän luonanne! — vaikka isäntäni onkin minulle hyvin säyseä nykyisin, eikä niin yrmeä kuin ennemmin. Ja kuitenkin hän on yhtä kiusallinen toisella tavoin, kuten saatte kuulla. Sillä eilen hän tuotatti itselleen kallisarvoisen vaatekerran, jota nimitetään syntymäpäivä-puvuksi; hän aikoo nimittäin matkustaa Lontooseen ensi syntymäpäiville, käydäkseen hovissa, ja väki täällä otaksuu, että hänestä tehdään loordi. Toivon että tekisivät hänestä kunnon miehen, jollaisena häntä aina on pidetty — vaikka hän minulle onnettomalle ei ole sellaiseksi osoittautunut!
Niin, kuten sanoin, hänelle lähetettiin nuo pukineet kotiin, ja hän koetti niitä ylleen. Ja ennen kuin hän riisui ne jälleen hän kutsutti minut vierashuoneeseen, missä ketään muita ei ollut hänen kanssaan. "Pamela", virkkoi hän, "sinä olet niin sievä ja viehättävä omassa asussasi" (ah, enpä sitä tiennyt!) "että sinun on oltava meidän pukumme arvostelijana. Miten ovat nämä vaatteet tehdyt? Sopivatko ne minulle?"
"Minä en ole mikään arvostelija, armollinen herra", sanoin, "mutta mielestäni ne ovat hyvin komeat".
Hänen liivinsä olivat hopeanauhalla päärmätyt, ja hän näytti perin ylväältä. Mutta hänen viime tekosestaan olen tullut kovin vakavaksi enkä voinut häntä kohteliaasti onnitella. Hän sanoi: "Mikset sinä käytä tavallisia pukineitasi? — Tosin näyttää kaikki mielestäni sievältä sinun ylläsi" (minä käyn nimittäin yhä uusissa vaatteissani).
Sanoin hänelle: "Minulla ei ole muita pukineita kuin nämä, joita voisin nimittää omikseni: eikä ole väliä, millaisissa vaatteissa minunlaiseni käy."
"Kah", sanoi hän, "sinä näytät kovin totiselta, Pamela. Huomaan, että osaat kantaa kaunaa."
"Kyllä sitäkin, hyvä herra", vastasin minä, "jos asianhaarat niin vaativat!"
"Kah", toisti hän, "silmäsi punoittavat aina, niin minusta näyttää. Etkö ole hupsu, kun lasket äskeisen vapaan käyttäytymiseni niin kovin sydämellesi? Varmasti sinä ja se hupakko rouva Jervis säikähdytitte minut kauhealla kirkumisellanne yhtä paljon kuin minä saatoin säikähdyttää teitä."
"Se olikin meille ainoana hyvityksenä", sanoin minä, "ja jos te noin pelkäsitte omien palkollistenne saavan tietää yrityksistänne poloista arvotonta olentoa kohtaan, joka täällä viipyessäni olen suojeluksessanne, epäilemättä teidän arvoisuutenne tulisi vielä enemmän kavahtaa kaikkivaltiasta Jumalaa, jonka kasvojen edessä kaikki seisomme, mitä ikinä elämässämme teemmekin, ja jolle suurimpain yhtä hyvin kuin pienimpäinkin on vastattava töistänsä, ajatelkoot mitä tahansa."
Hän tarttui käteeni hyväluontoisen ilkkuvaan tapaan ja lausui: "Hyvin sinä saarnaat, kaunis papittareni! Kun kappalaiseni Lincolnshiressä kuolee, puetan sinut kauhtanaan ja messupaitaan, niin täytät hyvin hänen paikkansa."
"Toivon", sanoin minä hiukan närkästyneenä hänen ivailustaan, "että teidän arvoisuutenne omatunto saarnaisi teille, jolloin ette tarvitsisi mitään muuta kappalaista".
"Riittää, riittää, Pamela", hillitsi hän, "lopeta jo tuo muoditon jaarittelusi. En kutsunut sinua niin paljon senvuoksi, että lausuisit mielipiteesi uudesta puvustani, kuin ilmoittaakseni sinulle, että olet tervetullut jäämään, koska rouva Jervis haluaa sitä, kunnes hän itse lähtee."
"Tervetullut!" toistin minä. "Minä riemuitsen, kun olen tästä talosta lähtenyt!"
"Hm", virkahti hän, "sinä olet kiittämätön kappale; mutta minusta on sääli, että noine valkoisine hienoine käsinesi ja kun hipiäsikin on noin hurmaavan hieno" (niin hän sitä nimitti tarttuen käteeni) "palaisit raskaaseen työhön, kuten sinun täytyy, jos lähdet isäsi luo. Senvuoksi neuvoisin rouva Jervisiä vuokraamaan huoneuston Lontoosta ja ottamaan meitä parlamentin jäseniä asumaan, jahka lähdemme pääkaupunkiin; ja sellainen sievä tytär, jona sinä voisit esiintyä, täyttäisi kyllä aina hänen huoneustonsa, ja hän ansaitsisi melkoisesti rahaa."
Hänen raaka leikkinsä suututti minua kovin; mutta kun jo muutoinkin olin itkuun purskahtamaisillani, syöksyivät kyyneleet silmistäni, ja yrittäen turhaan irroittaa kättäni hänen puristuksestaan lausuin: "En voi parempaa odottaakaan: teidän käytöksenne minua kohtaan, herra, on ollut juuri tuon puheenne mukaista; niin, minä sanon sen, vaikka tulisitte kuinka vihaiseksi."
"Minäkö vihaiseksi, Pamela! Ehei, siitä kaikesta olen päässyt", vakuutti hän; "ja koska sinä kerran olet lähtemässä, katselen sinua nyt rouva Jervisin vieraana niin kauvan kun te kaksi viivytte, enkä palkollisenani, joten voit lausua mitä tahdot. Mutta sanonpa sinulle, Pamela, miksi sinun ei tarvitse tästä seikasta niin ylväästi loukkaantua! Sinulla on varsin romantillinen taipumus hyveellisyyteen ja niin edespäin. Enkä epäilekään, että siinä yhä pysyt ja ettei kukaan voi sinua suostutella. Mutta tyttöseni" (ilkkuen hän sen sanoi), "ajattelehan toki, mikä oivallinen tilaisuus sinulla silloin olisi saada kerrottavaksesi joka päivä uusi tarina kelpo Jervis-äidille ja millaisia aiheita kirjeiden kirjoitteluun vanhemmillesi, ja mitä sieviä nuhdesaarnoja voisit pitää nuorille herrasmiehille. Kautta kaiken! Minusta se olisi parasta, mitä sinä ja hän voisitte tehdä."
"Teette kauniisti, hyvä herra", vastasin minä, "kohdistaessanne sukkeluutenne minunlaiseeni tyttö-rukkaan; mutta sallikaa minun sanoa, että jos ette olisi rikas ja mahtava ja minä köyhä ja alhainen, niin ette minua tuolla tavoin solvaisi. Suokaa minun kysyä teiltä: sopiiko tämä mielestänne noiden komeiden vaatteiden kantajalle ja isännän asemalle?"
"Miksikä olet niin tosissasi, sievä Pamelani", sanoi hän, "minkätähden niin vakavana?"
Tässä hän tahtoi suudella minua; mutta sydämeni oli täynnä, ja minä vastasin: "Jättäkää minut rauhaan, minäsanonteille, että vaikka olisitte kuningas, niin herjatessanne minua, niinkuin olette tehnyt, olette unohtanut käyttäytyä herrasmiehen tavalla. Enkä minä tahdo viipyä tällaisen kohtelun alaisena: menen läheisimmän lampuodin luo odottaakseni siellä rouva Jervisiä, jos hänen täytyy muuttaa. Tietäkää, herra, että näine kurjine pehmeine käsineni mieluummin alennun keittiötyttöjenne halvimpiin toimiin kuin kuuntelen mokomia epähienoja, sivistyneen miehen arvolle sopimattomia vihjauksia."
"Olin hyvällä tuulella antaessani sinut tänne kutsua", puhui hän; "mutta on mahdotonta tuollaista julkeutta kauvemmin kestää: kuitenkin tahdon malttaa mieleni. Mutta kun olet täällä silmäini edessä, niin älähän toki tekeydy noin synkän vakavaksi: kah, tyttö, sinun tulisi jo oman ylpeytesi tunnosta sellaista välttää; sillä talonväki luulee sinun surevan lähtöäsi."
"Sitten, herra", sanoin minä, "koetan saada heidät vakuutetuiksi päinvastaisesta samoin kuin teidän arvoisuutennekin; sillä juuri siitä syystä tahdon yrittää olla iloisempi niin kauvan kun vielä viivyn".
"No", vastasi hän, "merkitsen tämän huomiooni ensimäisenä kertana, jolloin mikään antamani neuvo on sinuun jotakin vaikuttanut".
"Ja minä lisään", sanoin, "että se ansaitsee tulla merkillepannuksi ensimäisenä noudatettavaksi kelpaavana neuvona, minkä minulle viimeiseltä olette antanut".
"Toivoisin", virkkoi hän (melkein häpeän kirjoittaa, mitä se hävytön herrasmies lausui), "että olisit yhtänopsa toisessa suhteessakuin olet terävissä vastauksissasi". Ja hän nauroi. Minä riuhtaisin käteni irti ja tipsutin tieheni niin nopeaan kuin voin. Ah, ajattelin minä, naimisiin! Varmaan teidän tulisikin olla naimisissa, sillä näissä oloissa ei kenenkään siivon neitosen sovi elää talossanne.
Rakas isä ja äiti, hänestä tulee varmaan oikea huikentelija! Kuinka helppoa on luisua yhä loitommaksi pahalla polulla, kun kerran antaa alhaisille vaistoille valtaa!
Kuinka suuresti olisikaan emäntä-parkani surrut, jos olisi ollut tätä näkemässä! Mutta ehkä herra olisi käyttäytynyt paremminsilloin!Vaikka kuuluuhan hän sanoneen rouva Jervisille, että hän jo äitinsä eläessä minua tähtäili; ja hän aikoi joskus kertoa sen minullekin, sanoi hän hänelle! — Tässä saatte kuulla julkeutta! Epäilemättä täytyy maailmanlopun olla lähellä; sillä kaikki herrasmiehet täällä ovat kuulemma yhtä pahoja kuin hän. Ja näkyvätpä sellaisten esimerkkien hedelmätkin! Niinpä maajunkkari Martinin talossa Grovessa kuuluu viimeisten kolmen kuukauden ajalla syntyneen kolme lehtolasta: yhteen tapaukseen on hän itse syypää, toiseen hänen kuskinsa ja kolmanteen metsänvartija, eikä hän ole ketään heistä häätänyt. Ja mitenkä hän voisikaan, kun he vain seuraavat hänen omaa esimerkkiänsä? — Hän ja pari kolme muuta hänenlaistaan asuu täällä kymmenen penikulman piirissä meiltä; he seurustelevat ja käyvät metsästysretkillä uljaan isäntämme kanssa, enkä suinkaan luule heidän esimerkkinsä olevan hänelle hyväksi. Mutta taivas armahtakoon minua, sanon minä, ja lähettäköön minut pois tästä jumalattomasta talosta.
Mutta, rakas isä ja äiti, minkälaisia olentoja täytyykään niiden naisihmisten olla, jotka antautuvat sellaiseen pahuuteen? Ka, siitäpä johtuukin, että jokaista pidetään samanlaisena: ja, voi sentään! millaisessa maailmassa me elämmekään! Onhan miesten halujenvastustamistaalettu pitää ihmeellisempänä kuin naistensuostumista. Tämä kaiketi tekee minusta sellaisen ynseäsilmän, nokkaviisaan ja hurnakan, ja kaikki vain senvuoksi etten todellisuudessa halua olla julkimus ja letukka.
Mutta olen suruissani näistä seikoista: en voi tietää, mitä keinoja ja sotajuonia miehet käyttävät päästäkseen häijyjen pyyteittensä perille; ja siksi ajattelen niin hyvää kuin voin niistä tärviölle joutuneista tyttöparoista ja säälin heitä. Sillä murheellisesta tarinastani ja vaaroista, jotka töin tuskin olen välttänyt, näette mitä vaikeuksia ne poloiset neitoset saavat kokea, joiden osana on mennä maailmalle palvelukseen, varsinkin sellaisiin taloihin, missä perheen päät eivät elä Herran nuhteessa eivätkä noudata Hänen viisaita käskyjänsä.
Näette, että olen tullut aivan vakavaksi ja totiseksi; ja se sopiikinkuuliaisen tyttärennenykyiseen tilaan.
John sanoo teidän itkeneen lukiessanne viime kirjettäni, minkä hän teille toi. Olen pahoillani, että sallitte hänen sen nähdä; sillä kaikki he jo aavistelevat asiain todellista laitaa; eikä minulle ole suositukseksi, että minua onhätyytetty, vaikkakieltäytymisenikylläkin. Mutta silti on mieleni raskas senvuoksi, että he jonkun meikäläisen tähden saavat aihetta ajatella isännästäni niin pahaa.
Rouva Jervis on järjestänyt tilinsä herra Longmanin kanssa ja jää paikkaansa. Olen siitä iloinen hänen itsensä ja isäntäni tähden; sillä tämä on hänelle hyvä herra, kuten tosiaan kaikille muillekin paitsi minulle raukalle; ja rouva Jervis taas hoitaa hänen talouttansa hyvin.
Herra Longman kuuluu ottaneen puhuakseen isännälleni, kuinka uskollinen ja hänen etujaan valvova rouva Jervis on ja kuinka täsmälliset hänen tilityksensä, ja sanoi hänelle, ettei niihin voinut verratakaan rouva Jewkesin kirjanpitoa hänen lincolnshireläisellä tilallaan.
Hän kuuluu lausuneen niin paljon ylistelevää rouva Jervisistä, että isäntäni lähetti noutamaan hänet herra Longmanin läsnäollessa; ja hän sanoi, että Pamela voisi tulla hänen mukanaan. Kai hänen aikomuksensa oli minua nöyryyttää ja solvaista, koska minun oli lähdettävä, kun emännöitsijä sitävastoin jäisi. Mutta koska minä talon jättäessäni en lähdekään hänen kanssaan eikä hän ollut lähtevä minun kanssani, ei se paljoa merkinnyt. Olisihan vain ollut luottamusta herättävää minunlaiseeni köyhään tyttöön nähden, jos taloudenhoitajatar olisi lähtiessäni tehnyt minulle seuraa. Herra sanoi hänelle: "Niin, rouva Jervis, Longman sanoo teidän järjestäneen tilinsä hänen kanssaan tavanmukaisella uskollisuudellanne ja täsmällisyydellänne. Minulla oli hyvä halu ehdottaa teille, että jäisitte edelleenkin luokseni, jos voitte hiukan katua pikaisia sanojanne, jotka tosiaan eivät olleet niin kunnioittavia kuin olisin teidän puoleltanne ansainnut." Rouva Jervis näkyi olevan aivan ymmällä, koska hän herra Longmanin kuullen ei voinut puhua noiden sanojen aiheesta, jona olinminä.
"Todellakin", virkkoi herra Longman, "minun on sanottava teille suoraan, että siitä asti kun olen tuntenut isäntäni perheen, en ole koskaan tavannut täällä niin hyvää talouden hoitoa enkä niin sydämellistä huolenpitoa ja sopusointua. Kunpa Lincolnshiren kartano olisi yhtä hyvän emännän hoivassa!"
"Ei siitä sen enempää", päätti isäntäni; "mutta rouva Jervis saa jäädä, jos tahtoo. Ja tässä, hyvä rouva, ottakaahan vastaan nämä, pyydän; sen summan lahjoitan teille jokaisen vuoden tilinpäästössä vuosipalkkanne lisäksi niin kauvan kun pidätte taloudestani yhtä hyvää ja kiitettävää huolta." Hän antoi hänelle viisi guineaa. — Rouva Jervis niiasi syvään, kiittäen häntä, ja katsahti minuun ikäänkuin jotakin sanoakseen.
Hänen arvoisuutensa käsitti luullakseni hänen tarkoituksensa; sillä hän lausui: "Minä tahdon tosiaan rohkaista ansiollisuutta ja palvelevaisuutta, Longman: mutten voi koskaan olla yhtä ystävällinen niille jotka eivät sitä minulta ansaitse, kuin niille jotka ansaitsevat"; ja tässä hän katsahti minua suoraan kasvoihin. "Longman", jatkoi hän, "sanoin että tyttö voisi tulla sisälle rouva Jervisin mukana, koska he mielellään ovat aina yhdessä. Sillä rouva Jervis on hänelle hyvin ystävällinen ja rakastaa häntä kuin omaa tytärtä. Mutta muutoin…"
Keskeyttäen hänet herra Longman virkkoi: "YstävällinenPamela-neidolle! Niin, sir, sitä hän epäilemättä on! Mutta jokaisenhan täytyy olla hänelle ystävällinen; sillä…"
Hän aikoi jatkaa, mutta isäntäni kielsi: "Ei enempää, ei enempää, herra Longman. Näen että vanhat miehet viehättyvät sieviin nuoriin tyttöihin yhtä hyvin kuin muutkin; ja kaunis ulkomuoto kätkee monet viat, jos henkilö osaa käyttäytyä miellyttävästi."
"Suokoon teidän arvoisuutenne anteeksi", yritti herra Longman;"Jokainen…"
Kaiketi hän aikoi lausua vielä jotakin ylistyksekseni; mutta herra pidätti hänet sanoen: "Ei sanaakaan enempää tästä Pamelasta; en voi sallia hänen jäädä, sen vakuutan teille, en ainoastaan hänen oman röyhkeän puhetapansa vuoksi, vaan myöskin siksi, että hän kirjoittelee kaikista perheeni salaisuuksista."
"Niin", myönteli kunnon vanha mies, "siitä minäkin olen pahoillani!— Mutta, herra…"
"Ei enempää, sanon minä", vastusti isäntäni; "sillä minun maineeni on niin hyvin tunnettu" (on tosiaankin! ajattelin minä), "etten välitä siitä, mitä jokuminustapuhuu tai kirjoittelee; mutta sanoakseni teille totuuden — vaikkei sitä tarvitse pitemmälle levittää — aion piakkoin päättää nuorenmiehen elämän; ja te tiedätte, että nuoret jalosukuiset ja varakkaat naiset valitsevat itse palkollisensa. Se on pääsyy, miksi en voi kauvemmin pitää Pamelaa. Muutoin", hän jatkoi, "tyttö on varsin hyvänlaatuinen, kun ottaa kaikki huomioon; vaikka minun täytyy sanoa, että hän äitini kuoleman jälkeen on käynyt hiukan nenäkkääksi vastauksissaan ja antaa kaksi sanaa sanasta. Sitä minä en voi sietää, eikä minulla tietääkseni ole siihen syytäkään, Longman."
"Eipä suinkaan, herra", vastasi hän, "mutta on kummallista, että Pamela, ollessaan perin lempeä ja nöyrä meille kaikille tässä talossa, unohtaa itsensä sen edessä, jolle hänen tulisi osoittaa suurinta kunnioitusta!"
"Niin todellakin", myönsi isäntäni, "mutta näin on asian laita, vakuutan teille; ja hänen nenäkkyytensä tähden rouva Jervisille ja minulle sattuikin sananharkkaa. En siitä niin paljoa välittäisi, ellei tyttö — tuossa hän seisoo ja sanon sen hänelle vasten silmiä — olisi ikäisekseen perin järkevä ja osaisi paremminkin käyttäytyä."
Minua halutti kovin lausua jotakin, mutten tiennyt, mitä olisin herra Longmanin kuullen voinut sanoa. Rouva Jervis katsahti minuun ja käveli ikkunan luo salatakseen huolestumistansa minun suhteeni. Vihdoin virkoin: "Teidän, hyvä herra, sopii puhua mitä suvaitsette, muttaminunsopii sanoa ainoastaan: Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne!"
Longman-parka änkytti puhuessaan ja oli vähällä puhjeta kyyneliin.Herjaava isäntäni sanoi minulle: "No, Pamela, osoittauduhan nyt herraLongmanille sellaisena kuin olet. Etkö voi antaa hänelle näytettäröyhkeydestä, jota minä toisinaan olen saanut sinulta kokea?"
Eikö hän, rakas isä ja äiti, ansainnut, että hänelle olisi sanottu koko totuus? Mutta minä hillitsin itseni sikäli että virkoin vain: "Teidän arvoisuutenne voi ilkkua tyttö-rukalle, jonka tiedättevoivanteille vastata, vaikkei hän sitäuskalla."
"Kah, ole hyvä nyt, vihjailija", lausui hän, "ja sano pahin, mitävoit: Longmanin ja rouva Jervisin kuullen haastan sinut paljastamaankaikenröyhkeytesi; ja koska sinä olet pois lähtevä ja koska sinua jokainen rakastaa, olisi minulle pieneksi puolustukseksi perheeni edessä, että sinulla ei ole syytä valittaa kovaa kohtelua ja sortoa minun puoleltani, kuten minulla on valituksen aihetta sinun nenäkkäiden vastaustesi ja kielittelevien kirjeittesi vuoksi".
"En suinkaan minä, herra", vastasin, "ole niin tärkeä teidän arvoisuutenne perheen silmissä, että teidänlaisenne mahtavan herrasmiehen tarvitsee minun suhteeni puolustautua. Olen iloinen, että rouva Jervis jää teidän arvoisuutenne palvelukseen; ja minä tiedän, etten minäole ansainnutjäädä, ja enemmänkin, — tiedän ettenhaluajäädä."
"Mitä joutavia!" huudahti herra Longman astahtaen minua kohti, "älä sano niin, älä sano niin, rakas mamseli Pamela! Me kaikki pidämme sinusta hyvin paljon; lankeahan polvillesi anomaan hänen arvoisuudeltaan anteeksi, ja kaikki yhteisesti, minä ja rouva Jervis etunenässä, rukoilemme sinulle hänen arvoisuutensa suosiollisuutta ja pyydämme häntä pitämään sinut, ainakin siksi kun hänen arvoisuutensa menee naimisiin."
"Ei, herra Longman", kieltäysin minä, "en voi anoa; enkä tahdo jäädä, vaikka saisinkin. En halua mitään muuta kuin palata köyhän isäni ja äitini luo; vaikka rakastan teitä kaikkia, en tahdo jäädä."
"Hyväinen aika, hyväinen aika!" huudahti vanha kunnon mies, "tätä en odottanut! Kun olin saanut asiat näin pitkälle ja olin järjestänyt kaikki rouva Jervisin hyväksi, toivoin tuottavani kahdenkertaisen riemun koko perheelle siitä, että sinäkin saisit anteeksiannon."
"Kah", virkkoi isäntäni, "tässä on pieni näyte siitä, mitä teille kerroin, Longman. Nyt näette, että hänessä on sisua, jollaista ette odottanut."
Rouva Jervis kertoi minulle jälkeenpäin, ettei voinut viipyä kauvemmin kuuntelemassa, kuinka nurjasti minua kohdeltiin; ja jos olisi viipynyt kauvemmin, hänen olisi täytynyt puhua, ja sitä hänelle ei olisi koskaan suotu anteeksi. Hän lähti siis ulos. Minä katsoin hänen jälkeensä aikoen myöskin lähteä, mutta isäntäni sanoi: "No, Pamela, annahan toinen näyte Longmanille, minä haluan sitä: ja varmaan et voi ollakaan sitä tekemättä, kunhan vainavaat suusi."
"Hyvä on, herra", vastasin minä, "koska teidän mahtavuutenne näkyy tarvitsevan minun alhaisuuteni puolelta syyttömäksi julistamista ja koska en suinkaan halua, että kärsisitte perheenne silmissä, tunnustan polvillani" (ja tässä minä polvistuin), "että minussa on ollut paljon vikaa ja että olen ollut kovin kiittämätön isäntienparhaalle; olen ollut kovin häijy ja nenäkäs, enkä ole teiltä muuta ansainnut kuin että minut häädetään huonekunnastanne häpeässä ja epäsuosiossa. Minulla ei siis ole muuta sanottavaa itsestäni kuin että en olekelvollinenjäämään, enkä siis voi jäämistäni toivoa, enkä tahdo jäädä. Siunatkoon siis teitä Jumala kaikkivaltias — ja teitä, herra Longman — ja hyvää rouva Jervisiä — ja jokainoata huonekuntaanne kuuluvaa! Minä rukoilen teidän kaikkien puolesta niin kauvan kun elän." — Sitten minä nousin, ja minun oli pakko tukea itseäni isäntäni nojatuolia vasten, koska muutoin olisin lysähtänyt lattialle.
Vanha kunnon mies itki enemmän kuin minä ja huudahti: "Hyväinen aika, voi hyväinen… onko tällaista koskaan ennen kuultu! tämä on liikaa, liikaa, en voi sitä kestää. Niin totta kuin toivon eläväni, olen ihan sulanut. — Rakas herra, antakaa hänelle anteeksi; tyttö-parka rukoilee teidän puolestanne, hän rukoilee meidän kaikkien puolesta, hän tunnustaa vikansa eikä kuitenkaantahdoanteeksiantoa! En totisesti tiedä, mitä tästä ajatella."
Isäntäni itsekin, niin paatunut heittiö kuin olikin, näytti hiukan liikutetulta, otti nenäliinan taskustaan ja astui ikkunan luo. "Minkälainen ilma on tänään?" sanoi hän. Ja sitten käyden vähän kovasydämisemmäksi virkkoi: "No, saat lähteä näkyvistäni, sinä kummallisen epäjohdonmukainen olento! mutta et saa viipyä talossa yli aikasi."
"Ei, hyvä herra, ei, hyvä herra", rukoili vanha kunnon mies, "heltykäähän hiukan. Totta toisen kerran, te nuoret herrasmiehet olette raudasta ja teräksestä, niin minusta näyttää. Mutta minun sydämeni", sanoi hän, "on varmaan muuttunut voiksi ja valuu sulaneena silmistäni. En koskaan ennen ole tähän tapaan tuntenut."
Isäntäni sanoi käskevään sävyyn: "Mene näkyvistäni, huippana; en voi sietää sinua silmieni edessä." — "Hyvä herra", vastasin minä, "menenhän niin nopeasti kuin voin".
Mutta tosiaan, rakas isä ja äiti, päätäni huimasi ja jäseneni vapisivat niin että minun täytyi astua koko matka pidellen molemmin käsin laudoituksesta, enkä luullut pääseväni ovelle. Mutta kynnykselle ehdittyäni ja koska toivoin tämän olevan viimeinen kohtaukseni kauhean, kovasydämisen isäntäni kanssa, minä käännyin, niiasin syvään ja sanoin: "Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne! — Jumala siunatkoonteitä, herra Longman!" ja sitten menin isoon saliin vievään eteiseen, missä lysähdin ensimäiselle tuolille; sillä pitkään toviin en kyennyt astumaan edemmäksi.
Jätän kaikki nämä asiat teidän harkittaviksenne, rakkaat vanhempani; mutta en voi kirjoittaa enempää. Sydän-parkani on melkein särkynyt, on todellakin. — Oi, milloin pääsen täältä pois? Lähetä minut, hyvä Jumala, jälleen turvallisesti köyhän isäni rauhalliseen mökkiin! ja pahinkin, mitä siellä voi tapahtua, tuottaa ehdotonta iloa siihen verrattuna, mitä nyt kärsin. Oi, säälikääahdistettua tytärtänne.
Minun pitää kirjoittaa, vaikka jo pian tulenkin: sillä nyt minulla on tuskin mitään puuhaa. Olen saanut valmiiksi kaikki, mitä minulla oli tehtävänä, ja odotan sopivaa tilaisuutta lähteäkseni. Rouva Jervis sanoi, että rahavarojeni täytyy olla vähissä, kun olin tehnyt niin paljon ostoksia, ja halusi senvuoksi lahjoittaa minulle kaksi guineaa niistä saamistaan viidestä, mutta minä en voinut ottaa niitä häneltä vastaan, koska hänellä, poloisella vallasnaisella, on maksettavana lastensa vanhoja velkoja, ne kun olivat tuhlaavaisia, ja hän kyllä tarvitsee itse rahansa. Hyvin ystävällistä hänen tarjouksensa oli.
Olen pahoillani, että minulla on vain vähän tuotavaa, mutta tiedän, että teetteole, — suuressa hyvyydessänne! ja minä aherran sitä uutterammin, kun tulen kotiin, jos voin saada vähän liinavaatteiden ompelua tai mitä työtä tahansa. Mutta koko naapuristonne on niin köyhä, että pelkään minulle tulevan työn puutetta, ellei matami Mumford kentiesi toimita minulle sellaista joistakin tuntemistaan säätyläisperheistä!
Tässä on surullista se, että minut on kasvatettu väärään suuntaan, asiain näin ollen! Sillä hyvä emäntänihän, joka nyt on taivaassa, rakasti laulua ja tanssia; ja koska minulla hänen mielestään oli hyvä ääni, antoi hän minun oppia kumpaakin. Usein, varsin usein hän pyysi minua laulamaan itselleen jonkun viattoman viisun tai hurskaan virrenkin sekä tanssimaan hänen edessään. Ja minun täytyi oppia myöskin kukitusta, piirustusta ja koruompelua; ja niinpä olenkin näissä taidoissa kehittynyt jokseenkin näppäräsormiseksi, kuten sanovat; ja hänellä oli tapana ylistää minua, ja hyvinpä hän osasikin sellaista arvostella.
Mutta nyt, mitä kaikki tuo hyödyttää, kun asiat ovat kääntyneet tälle tolalle?
Ka, ei muuta kuin että olen niinkuin sadun heinäsirkka, josta luin eräässä armollisen rouvan kirjassa tähän tapaan:
"Kun muurahaiset kerran talvella tuulettivat muonavarastojansa, tuli nälkäinen heinäsirkka (ehkä se olin minä raukka) anomaan niiltä almua. Ne vastasivat sille, että sen olisi pitänyt kesällä uurastaa, ellei tahtonut talvella kärsiä puutetta. 'Mutta', sanoi heinäsirkka, 'en minä jouten ollutkaan, sillä minä lauleskelin kaiken suvea'. — 'Sitten', neuvoivat ne, 'sopiikin sinun viettää iloinen vuosi ja talvella tanssia kesäisten säveltesi tahtiin'." [Aisopoksen satuja. Tekijä.]
Kylläpä olen soma otus laulu- ja tanssitaitoineni, kun tulen kotiin. En kelpaa siellä edes vappukisoihin, sillä nämä menuetit, rigadunit ja ranskalaiset hypyt, joita olen harjoitellut, soveltuvat minulle huonosti vastaisten toverieni, karjatyttöjen, seurassa. Näin ollen olisi parempi, että olisin oppinut pesemään vaatteita ja lattioita, panemaan olutta, leipomaan ja muuta sellaista. Mutta ellen voi saada ompelutyötä ja pääsen palveluspaikkaan, toivon pian oppivani nuo taidot, kunhan vain joku on kyllin ystävällinen kärsiäkseen minua, kunnes ehdin harjaantua: sillä isäntäni väitöksestä huolimatta toivon olevani nöyräluontoinen ja opetuksesta vaarinottavainen; ja lähinnä Jumalan armoa se onkin ainoa lohdutukseni. Minä näetten en pidä mitään kunniallista työtä liian halpa-arvoisena. Alussa se saattaa tuntua hiukan vaikealta; mutta voi ylpeätä sydäntäni, jos koetuksessa sen sellaiseksi huomaan! Minä pakoitan sen taipumaan asemaansa tai muserran sen.
Olen lukenut hurskaasta piispasta, joka oli uskonsa tähden tuomittu poltettavaksi. Koettaakseen, kuinka sen kestäisi, hän pisti sormensa sytytetyn kynttilän lieskaan. Niinpä minäkin äskettäin Rachelin ollessa kääntynyt minuun selin koetin, osasinko puhdistaa tinalautasta, jota hän oli alkanut hangata. Vähitellen se onnistui; sainhan vain kahteen kohti rakon käteeni.
Nyt ajattelen ainoasti, että jos saisin kylliksi liinavaatteiden ompelua, niin minun ei tarvitse pilata sormiani; mutta ellen saa, tulkoot käteni vaan punaisiksi kuin verivanukas ja koviksi kuin pyökkinen leikkuulauta, soveltuakseen minun asemaani. Täytyy keskeyttää kirjeeni: joku tulee. — Se oli vain Hanna tuomassa sanaa rouva Jervisiltä. — Mutta seis! taas tulee joku. — Kah, se oli Rachel.
Minä säikähdyn yhtä paljon kuin samassa satukirjassa mainitut kaupunkilaishiiri ja maalaishiiri, kun vain kuulen jonkun hisahduksen. Näitä seikkoja kertomalla voin huvittaa teitä talvi-iltoina sitte kotiin tultuani. Jos voin saada työtä ja minulta jää vähän aikaa lukemiseenkin, toivon meidän olevan hyvin onnellisia turvevalkeamme ääressä. Syy, miksi vihjaisin teille, että toisin vain vähän mukanani, on tämä:
Teidän on tiedettävä, etten aikonut tehdä niinkuin tänä iltapäivänä olen tehnyt, — otin nimittäin kaikki pito- ja liinavaatteeni ja jaoin ne kolmeen osaan, kuten olin rouva Jervisille maininnut aikovani, ja sanoin: "Nyt on maanantai, rouva Jervis; minun on lähdettävä aikaisin torstai-aamuna: ja vaikka tiedän, että te ette epäile rehellisyyttäni, pyydän teitä tarkastamaan tavarani ja antamaan jokaiselle mitä hänelle kuuluu; tiedättehän että olen päättänyt ottaa mukaani ainoasti mitä todella voin nimittää omakseni."
Hän sanoi (en tiennyt, mihin hän silloin pyrki; epäilemättä hänen tarkoituksensa oli hyvä; mutta en ollut hänelle siitä kiitollinen, kun sen sain tietää): "Anna viedä tavarat alas viheriään huoneeseen, niin teen kaikki mitä minulta tahdot."
"Hyvin mieluusti", sanoin minä, "viheriään huoneeseen tai mihin hyvänsä; mutta minusta voisitte tulla ylös ja katsastaa ne sellaisina kuin ne ovat". Kuitenkin vein ne alas ja asetin ne kolmeen myttyyn kuten ennenkin. Senjälkeen menin siis kutsumaan hänet niitä katsomaan.
Mutta hän näkyi tietämättäni ilmoittaneen herralle tästä kohtauksesta; ja tässä viheriässä huoneessa on työntöovella ja uutimella varustettu komero, missä taloudenhoitajatar säilyttää hillojansa ja muita makeita ruokia. Hän teki sen kaiketi saadakseen isännän muuttamaan mielensä, kun tiesi tarkoitukseni, ja aikoi siis taivuttaa hänet antamaan minulle nuo tavarat. Sillä siinä tapauksessa minä olisin niiden myynnillä voinut hankkia rahaa, mikä olisi tullut meille hyvään tarpeeseen kotiin päästyäni. Enhän minä niitä kapineita koskaan olisi voinut itse käyttää.
No niin, kuten olin sanomassa, hän oli tietämättäni livahtanut tuohon kylkeiseen, luullakseni sillä välin kun menin rouva Jervisiä kutsumaan, ja jälkeenpäin tämä tunnusti minulle, että se oli isännän tahto hänen kuullessaan aikomuksestani. Muutoin hän ei olisi niin menetellyt: vaikka minulla on syytä muistaa viimeistä komeroseikkailua.
Emännöitsijän saapuessa lausuin siis: "Tässä, rouva Jervis, on ensimäinen mytty: levitän kaikki nähtäväksi. Nämä ovat hyvän emäntäni minulle antamia. Ensiksikin" — ja sitte minä luettelin pito- ja liinavaatteet, jotka armollinen rouva oli minulle lahjoittanut, ja tätä tehdessäni siunasin vähän väliä häneltä kokemaani ystävällisyyttä. Käytyäni sen mytyn läpi sanoin: "Se siitä vaatekasasta, rouva Jervis; ne olivat hyvän emäntäni lahjoja.
"Nyt tulen arvoisan hyveellisen isäntäni lahjoihin: heh, tiedättehän, tässä onkomeronedestä, rouva Jervis!" Hän nauroi ja sanoi: "en ole iässäni nähnyt niin lystikästä tyttöä, mutta jatka". — "Niin teenkin, rouva Jervis", vastasin minä, "heti kun olen avannut mytyn"; sillä minä olin perin reipas ja nokkela, ollenkaan aavistamatta, kuka minua kuunteli.
"Tässä nyt", sanoin, "ovat alati arvokkaan isäntäni lahjat", ja sitten minä luettelin yksin kappalein toisen mytyn sisällön. Senjälkeen käännyin omiini ja virkoin:
"Nyt tulee Pamela-rukan nyytti; ja pieni se on toisiin verrattuna. Tässä on ensiksikin puuvillainen yöhame, jota oli tapani käyttää aamusilla. Se on minulle kotiin tultuani melkein liian hieno; mutta jotakinhan minulla täytyy olla. Sitten on tässä vanulla sisustettu röijy kukitetusta villakankaasta, pari kaupustelijalta ostamiani sukkia, olkihattu sinisine nauhoineen sekä palanen skotlantilaista palttinaa, josta tulee kaksi miehen- ja kaksi naisenpaitaa (samaa kangasta kuin ylläni oleva), isä- ja äiti-rukalleni. Ja tässä on neljä muuta paitaa, yksi niistä aivan samanlainen kuin nyt ylläni, toinen varsin hyvä ja molemmat muut vanhoja kelpo kapineita, jotka sopivat kotona työssä laahattaviksi, sillä ne eivät ole tännejättämisen arvoisia; ja tässä on kaksi paria kenkiä: olen ottanut niistä päärmeet pois, myydäkseni, ja ehkäpä niistä saamillani rahoilla ja parilla vanhalla hopeasoljella voin vielä ostaa jotakin hyödyllistä, jos tiukalle käy. — Mitä te nauratte, rouva Jervis?" kysyin. "Kah, te olette kuin huhtikuun päivä; itkette ja nauratte samassa hengenvedossa!
"No, odottakaas: tässä on kaupustelijalta ostamani puuvilla-nenäliina; pitäisi minulla olla vielä toinenkin. Kas tässä se on! Ja tässä ovat äsken ostamani kudotut kintaat; tämä on uusi flanellitakkini, samanlainen kuin on ylläni; ja tässä nuppineuloilla kiinnitetyssä kimpussa on useita paloja karttuunia, silkkiuikkuja ja sen sellaista, mikä kelpaa liepeiksi, rintamuksiksi ja muuhun, jos onnistun saamaan työtä. Tässä on pari taskupussia, liian hyviä minulle, mutta minulla ei ole huonompia. Hyväinen aika, en aavistanut, että minulla oli niin hyviä tavaroita!
"Kas niin, rouva Jervis", lopetin, "nyt olette nähnyt koko varastoni, ja nyt istahdan kertomaan teille hiukan mitä ajattelen".
"Mutta puhuhan lyhyeen, tyttöseni", kehoitti hän; sillä, kuten hän jälkeenpäin mainitsi, hän pelkäsi minun sanovan liian paljon.
"Asia näetten on tällä tavalla: minä aion toimia tasapuolisesti ja omantunnon mukaan, rouva Jervis; ja minun täytyy pyytää, jos minua rakastatte, että sallitte minun pitää oman pääni. Noihin emäntäni antamiin tavaroihin ei minulla voi olla sellaista oikeutta, että ottaisin niitä mukaani; sillä hän antoi ne minulle edellyttäen että käyttäisin niitä hänen palveluksessaan ja tuottaakseni tunnustusta hänen anteliaisuudelleen ja hyvälle sydämelleen. Mutta kun minut nyt häädetään paikastani, en tietenkään voi käyttää niitä köyhän isäni kodissa; sillä minä saisin koko kylän niskaani; ja senvuoksi päätän ollaniitäottamatta.
"Siis, rouva Jervis", puhuin edelleen, "on minulla vielä paljoa vähemmän oikeutta arvoisan isäntäni lahjoihin: näettehän, mikä hänen tarkoituksensa oli hänen antaessaan ne minulle. Ne olivat aiotut häpeäni hinnaksi, ja jos minä voisin niitä käyttää, en usko, että ne koskaan tuottaisivat minulle menestystä. Ja sitäpaitsi, käsitättehän, rouva Jervis, että kun en tahdo tehdä mitä tuo arvoisa herrasmies minulta vaatii, niin miksi ottaisin häneltä vastaan palkankaan? Omantunnon, kunnian ja kaiken nimessä minulla ei ole sinulle mitään sanottavaa, sinä häijytoinen mytty.
"Mutta", lausuin, "tulehan käsivarsilleni, rakaskolmasnyyttini, köyhyydentoverini ja kunniallisuuteni todistaja! Enkä tahdo tunnustaa ansaitsevani pienintäkään siinä olevaa riepua, jos joskus menetän oikeuteni siihen viattomuuden hohteeseen, jonka toivon aina olevan elämäni ylpeytenä. Varmaan se on korkein lohdutukseni kuolemaan asti, jolloin kaikki maailman rikkaus ja komeus on arvottomampaa kuin viheliäisimmät ryysyt, mihin kerjäläisetkään voivat olla puettuina!"
Tässä minä syleilinkolmattamyttyäni. "Mutta, rouva Jervis", virkoin sitte (ja hän itki kuunnellessaan minua), "vielä on minun vaivattava teitä eräällä seikalla, ja sitten olenkin sanonut kaiken sanottavani.
"Oli neljä guineaa, kuten tiedätte, jotka hyvän emäntäni kuoltua löydettiin hänen taskustaan, ja ne ynnä hiukan hopearahaa nuori isäntäni antoi minulle: ne neljä guineaa lähetin köyhille vanhemmilleni, ja he ovat ne rikkoneet. Mutta he tahtoisivat ne korvata, jos niin haluan. Ja jos se teidän mielestänne on tehtävä, niin se tehdään. Mutta ilmoittakaahan minulle rehellisesti mielipiteenne; luuletteko että, kun niinä kolmena vuonna ennen emäntäni kuolemaa en nauttinut mitään palkkaa, minua voitaisiin pitää velasta vapaana? Sanoessani velasta vapaana en tietenkään tarkoita, että vaivaiset palvelukseni olisivat vastanneet armollisen rouvan hyvyyttä; sehän olisi mahdotonta. Mutta koska kaikki hänen suomansa oppi ja kasvatus asiain käännyttyä tälle tolalle minua nyt vähän hyödyttävät, olisi parempi, jos minut olisi totutettu raskaaseen työhön, joka kuitenkin lopuksi on edessäni, ellen onnistu saamaan paikkaa — ja kyllähän te tiedätte, että palveluspaikoissakin joutuu vallan kamalien kiusausten alaiseksi. Velattomuudesta puhuessani tahdon sanoa: enköhän, palautettuani kaikki hänen antamansa oivalliset lahjat, voi asettaa vähäpätöistä palvelustani ylläpitoni vastineeksi, koska oppini ei nyt tule kysymykseen ja varmasti tiedän, että rakas kunnon emäntäni olisi samaa mieltä, jos vielä eläisi? mutta siitä on nyt turha puhua. No, jos niin on, tahtoisin kysyä teiltä, enkö tämän runsaan vuoden mittaan, jonka olen viettänyt isäntäni palveluksessa, jätettyäni hänen lahjansa jälkeeni ole oikeutettu katsomaan elantoni lisäksi ansainneeni noita neljää guineaa sekä näitä ylläni ja kolmannessa mytyssäni olevia vaatekappaleita? Sanokaa nyt minulle vapaasti mielipiteenne puoltani pitämättä tai minua suosimatta."
"Ah, rakas tyttöseni", virkkoi hän, "sinä teet minut kykenemättömäksi sinulle laisinkaan puhumaan: olisi suurin loukkaus, mitä voit tehdä, jos jättäisit mitään näistä tamineista jälkeesi; sinun täytyy ottaa kaikki myttysi, tai muutoin ei herra koskaan anna sinulle anteeksi".
"No niin, rouva Jervis", sanoin minä, "en välitä, olen liiaksi tottunut torumiseen ja kovaan kohteluun isäntäni puolelta viimeksi. En ole tehnyt hänelle mitään pahaa; rukoilen ainiaan hänen puolestansa ja toivon hänen tulevan onnelliseksi. Mutta minä en ansaitse näitä tavaroita; en voi käyttää niitä, vaikka ne ottaisinkin, joten niistä ei ole minulle mitään hyötyä. Toivoakseni minulta ei puutu se vähäinen erä, mitä minä vain haluan sielun ja ruumiin koossa pitämiseksi. Vedellä ja leivällä voin elää varsin tyytyväisenä. Vettä saan mistä hyvänsä; ja ellen saa leipää, elän kuin lintu talvella orjantappuran ja orapihlajan marjoilla ja muina aikoina multasienillä, perunoilla ja nauriilla. Mitäpä minä siis näillä kapineilla teen? — Mutta kysyn mielipidettänne ainoasti niistä neljästä guineasta: luuletteko että minun tulee ne palauttaa? Vain sen minä haluan tietää."
"Ei suinkaan, hyvä lapsi, sitä sinun ei tarvitse", vastasi hän; "sinä olet ne hyvin ansainnut jo pelkästään niillä liiveilläkin".
"Ei, en luule pelkällä sillä työlläniitäansainneeni; mutta luuletteko, että liinaompeluni ja muut askarteluni siihen riittävät?"
"Kyllä, kyllä", vakuutti hän, "ja enempäänkin."
"Ottaen huomioon myöskin ylläpitoni, tarkoitan", sanoin minä, "ja ne vaatekappaleet, jotka minulla on ylläni, muistakaa se, rouva Jervis".
"Kyllä, hyvä lapsi, epäilemättä sinulla on oikeus niihin rahoihin."
"No sitte", sanoin, "olen onnellinen kuin prinsessa. Olen aivan niin rikas kuin toivon olevani; ja vielä kerran, rakas kolmas myttyni, minä tahdon painaa sinut poveani vasten. Pyydän ettette sano tästä mitään, kunnes olen lähtenyt, jotta isäntäni ei kovin suutu, vaan että saan lähteä rauhassa; sillä teistä kaikista erotessani on sydämeni pakahtua, muista seikoista puhumattakaan. Nyt, rouva Jervis", jatkoin, "vielä yksi asia, isäntäni viimekertainen esiintyminen minua kohtaan herra Longmanin läsnäollessa".
"Kuulehan, rakas Pamela", tokaisi hän, "pistäydypäs kamaristani noutamassa pöydälle jättämäni paperi. Minulla on siinä jotakin näytettävää."
"Sen teen", sanoin minä ja lähdin alas; mutta se olikin hänellä vain veruke isäntäni määräysten kuulustamiseen, huomasin sitte. Tämä sanoi pari kolme kertaa olleensa syöksähtämäisillään esille; hän ei voinut sitä kestää ja toivoi etten minä saisi tietää hänen siellä olleen.
Mutta minä tepsutin niin ripeästi takaisin (mitään paperia kun en löytänyt), että ehdin parahiksi näkemään hänen selkänsä, ikäänkuin hän olisi ollut tulemassa viheriästä huoneesta ja menossa sitä lähimpään. Ensimäisestä ovesta, joka oli avoinna, minä livahdin sisälle ja suljin ja salpasin sen.
"Oi, rouva Jervis", surkeilin, "mitä olette minulle tehnyt! Näenetten voi luottaa kehenkään. Minua ahdistetaan joka puolelta.Kurja, kurja Pamela! mistä voit toivoa tapaavasi ystävän, jos rouvaJerviskin liittyy sinua noin pettämään?"
Hän vakuutteli hartaasti hyvää tarkoittaneensa, kertoi minulle kaikki ja sanoi isäntäni tunnustaneen, että olin saanut hänet pari kolme kertaa pyyhkimään silmiänsä; hän sanoi toivovansa, että se tekisi hyvän vaikutuksen, ja muistutti minulle, etten ollut lausunut muuta kuin sellaista, mikä pikemmin herättäisi sääliä kuin suuttumusta. Niinpä annoinkin hänelle anteeksi. Mutta oi, kunpa pääsisin turvallisesti tästä talosta! Sillä koskaan ei ihmis-poloista liene niin kiusattu kuin minua jo monta kuukautta perätysten. Mitähän lähinnä tapahtuuteidän kuuliaiselle tyttärellenne.
Rouva Jervis sanoo olevansa varma, että minut saatetaan vaunuilla kotiin teidän luoksenne. Vaikka tämä näyttää minulle liian suurelliselta, osoittaa se kuitenkin, ettei minua ole epäsuosiossa häädetty paikastani. Lincolnshirestä onkin saapunut matkavaunut, ja luullakseni pääsen niissä, sillä toiset ovat aivan muhkeat.
Kirjoitan jälleen, vaikka ehkä tuonkin tämän teille taskussani; toivoakseni ei minulle teidän luoksenne tultuani jääkään aikaa kirjoittelemiseen. Nyt on keskiviikko-aamu, ja toivon pääseväni kotimatkalle huomenaamulla; mutta minulla on ollut uusia koettelemuksia ja uusia vastuksia, toisenlaatuisia, vaikka kaikki samasta lähteestä.
Metsästämästä palattuaan isäntäni eilen kutsutti minut. Menin kovin peloissani, sillä odotin että hän riehuisi ja olisi minulle vihainen vapaapuheisuudestani. Senvuoksi päätin heti alussa alistuvaisuudella riisua hänen suuttumukseltaan aseet ja lankesin polvilleni niin pian kun hänet näin, lausuen: "Arvoisa herra, sallikaa minun, niin totta kuin itse toivotte anteeksiantoa sekä rakkaan kunnon emäntäni — teidän äitinne — vuoksi, joka viime sanoikseen suositteli minua teille, rukoilla teitä suomaan minulle anteeksi kaikki vikani. Ja myöntäkää minulle vain se suosio, viimeinen jota teiltä pyydän, että sallitte minun lähteä talostanne, rauhassa ja tyynellä mielellä, voidakseni minulle sopivalla tavalla jättää jäähyväiset palvelustovereilleni ja jotta sydämeni ei aivan murtuisi."
Hän nosti minut ylös ystävällisemmin kuin olin koskaan kokenut ja sanoi: "Sulje ovi, Pamela, ja tule luokseni työhuoneeseeni: tahdon hiukan vakavasti puhella kanssasi."
"Kuinka minä voin, herra", estelin minä, "kuinka voisin!" ja vääntelin käsiäni. "Oi, hyvä herra, sallikaa minun poistua läheisyydestänne, minä rukoilen teitä." — "Jumalan, Luojani kautta", vakuutti hän, "minä en tee sinulle pahaa. Sulje vierashuoneen ovi ja tule luokseni kirjastoon."
Sitte hän meni työhuoneeseensa, joka on hänen kirjastonsa ja sitäpaitsi täynnä kallisarvoisia tauluja: uhkea suoja, vaikka sitä nimitetään työhuoneeksi; ja se sijaitsee yksityispuutarhan vieressä, jonne siitä käy ovi. Suljin vierashuoneen oven, kuten hän käski, mutta jäin epäröiden sen viereen seisomaan. — "Koetahan vähän luottaa minuun", pyysi hän: "epäilemättä sinä voit, kun olen puhutellut sinua näin juhlallisesti". Sitte minä hiivin häntä kohti vapisevin askelin ja pamppailevan sydämeni kohautellessa kaulahuiviani. "Tule sisälle", tivasi hän, "kun sinua käsken".
Minä tottelin. "Pyydän, teidän arvoisuutenne", virkoin, "säälikää ja säästäkää minua!"
"Sen teen", vastasi hän, "niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi". Hän istahti muhkealle leposohvalle, tarttui minua kädestä ja sanoi: "Älä epäile minua, Pamela. Tästä hetkestä alkaen en enää katsele sinua palvelijanani: ja toivon ettet ole kiittämätön siitä ystävällisyydestä, jonka aion sinulle lausua." Tämä hiukan rohkaisi minua; pitäen molempia käsiäni omissaan hän jatkoi: "Sinä olet liian järkevä ollaksesi huomaamatta, että ylpeän sydämeni uhallakaan en voi olla sinua rakastamatta. Katsahda minuun, ihanakasvoinen tyttöni! Minuntäytyysanoa, että rakastan sinua: ja minä olen käyttäytynyt sinua kohtaan tavalla, joka oli vallan vastoin sydäntäni, toivoen peloittavani sinut luopumaan arasta karttavaisuudestasi. Näet että tunnustan sen vilpittömästi; äläkä senvuoksi käytä sukupuolesi valtteja minua vastaan."
En kyennyt mitään lausumaan, ja kun hän näki minun olevan liian tuskastuneena ja häkeltyneenä jatkaakseen samaan suuntaan, hän virkkoi: "Ka, Pamela, ilmoita minulle, millaisessa asemassa isäsi elää; tiedän kyllä, että hän on köyhä mies: mutta onko hän yhtä alhaisessa asemassa ja kunniallinen kuin hän oli silloin kun äitini otti sinut luokseen?"
Silloin kykenin hiukan puhumaan ja luoden katseeni alas (sillä minä tunsin kasvojeni hehkuvan kuin tulessa) sanoin: "Kyllä, herra, yhtäköyhäja yhtäkunniallinenkin: ja se on minun ylpeyteni." — Hän sanoi: "Tahdon tehdä jotakin hänen hyväkseen, ellet sinä asetu esteeksi, ja tehdä koko perheenne onnelliseksi."
— "Ah, hyvä herra!" vastasin minä, "hän on jo onnellisempi kuin miksi hän koskaan voi tulla, jos hänen tyttärensä viattomuus on suosionne hintana; ja minä pyydän teitä olemaan puhumatta siltäainoaltapuolelta, miltä minua voi haavoittaa".
"Minulla ei ole mitään sellaisia aikeita", kielsi hän.
— "Oi, hyvä herra", huudahdin minä, "älkää sanoko niin, älkää sanoko niin!"
"On helppoa", vastasi hän, "rakentaa isäsi onnisinuavahingoittamatta." — "No, armollinen herra", sanoin siihen, "jos se on mahdollista, sallikaa minun tietää millä tavoin; ja kaikki, minkä hyveellisenä pysyen voin tehdä, koituu elämäni pyrkimykseksi ja harrastukseksi. Mutta mihinkäpä minunlaiseni tyttö-parka kyennee?"
"Minä soisin", lausui hän, "että viipyisit vielä edes viikon tai kaksi ja käyttäytyisit minua kohtaan ystävällisesti; nöyrryn sitä sinulta pyytämään, ja saat nähdä, että kaikki käy paremmin kuin toivotkaan. Huomaan", jatkoi hän, "että aiot vastata toisin kuin minä haluaisin; ja minua alkaa jo ärsyttää, että pitää näin viheliäisesti kerjäillä. Käytöksesi kunnon Longmanin edessä, jolloin kohtelin sinua niin tylysti ja helposti olisit voinut puhdistautua, on aivan hurmannut minut. Ja vaikkei minua miellytä kaikki, mitä eilen sivukammiossa kuunnellessani lausuit, on se kuitenkin saattanut minut ihailemaan sinua entistä enemmän; näen sinussa suurempaa arvollisuutta kuin konsaan olen naisessa havainnut. Kaikki palkolliset, ylimmästä alimpaan, ovat sinuun hullaantuneet, sensijaan että sinua kadehtisivat, ja pitävät sinua niin ylempänänsä, että sekin aavistuttaa, millaisen aseman ja arvon sinä ansaitsisit. Olen nähnyt useampia kirjeitäsi kuin luuletkaan" — tämä hämmästytti minua! — "ja olen aivan ihastunut sinun kirjoitustavastasi, se kun on niin vapaata, niin keveätä, ja monet mielipiteesi osoittavat sinun ikäisellesi harvinaista kehitystä. Kaikki tämä yhdessä saa minut ylenmäärin rakastamaan sinua. Nyt, Pamela, olen alentunut sinulle tämän tunnustamaan. Jää minun mielikseni vielä vain viikoksi tai kahdeksi, antaaksesi minulle aikaa järjestää joitakuita asioita; ja sinä saat nähdä, kuinka edulliseksi se sinulle osoittautunee."
Vapisin huomatessani sydän-parkani myötäävän. "Oi, hyvä herra", sanoin, "säästäkää poloista tyttöä, joka ei voi teihin katsahtaa ja teitä puhutella. Sydämeni on täysi; ja miksi te tahtoisitte saattaa minut turmioon?"
"Jäähän vain minun mielikseni vielä pariksi viikoksi", toisti hän, "niin John saa viedä sanan isällesi, että sillä välin haluan tavata hänet joko täällä tai hänen kotikylässään Joutsenen majatalossa".
"Oi, teidän arvoisuutenne", vastasin, "sydämeni on pakahtumaisillaan; mutta polvillani rukoilen teitä, että sallitte minun lähteä huomenna, kuten olin aikonut, älkääkä ryhtykö kiusaamaan tyttö-rukkaa, jonka tahto olisi teidän tahtonne, jos hyveellisyyteni sen vain sallisi".
"Se sallii sen", vakuutti hän, "sillä minä en aio tehdä sinulle mitään pahaa, siitä otan Jumalan todistajakseni!"
"Mahdotonta!" huudahdin minä: "senjälkeen, herra, mitä on tapahtunut, en voi teitä uskoa. Kuinka monella tavalla voidaankaan poloiset ihmis-lapset saattaa tärviölle! Hyvä Jumala, suojele minua vielätämäkerta ja saata minut turvallisesti rakkaan isäni majaan!"
"Kummallinen, kirottu kohtalo", sadatteli isäntäni, "että näin juhlallisesti puhuessani minua ei uskota!"
"Mitä minun sittentulisiuskoa, armollinen herra?" sanoin minä, "ja mitävoinuskoa? Mitä te olette sanonut, paitsi että minun olisi jäätävä vielä kahdeksi viikoksi? Ja mihin minä sitten joudun?"
"Sukuylpeyteni ja varallisuuteni — hiiteen kumpikin", huudahti hän, "koskeivät ne voi vaikuttaa sinuun, vaan ainoastaan lisäävät epäluulojasi! — eivät salli minun yhtäkkiä alentua: pyydän sinua senvuoksi viipymään vain viikon, jotta voin rauhoittaa niiden korskeat vaatimukset". Oi, kuinka sydämeni värähti! ja minä aloin (kun en tiennyt mitä tehdä) lukea isämeitää. "Älä huoli minun tähteni vieritellä rukousnauhasi helmiä, Pamela!" virkkoi hän; "sinä olet oikea nunna". Mutta minä lausuin ääneen, silmäni kohotettuina taivasta kohti: "Älä johdata minua kiusaukseen; mutta päästä minut pahasta, oi hyvä Jumala!"
Hän sieppasi minut syliinsä ja sanoi: "No niin, tyttöseni, sinä jäät siis näiksi kahdeksi viikoksi, ja saat nähdä, mitä tahdon hyväksesi tehdä. Jätän sinut tuokioksi ja menen viereiseen huoneeseen, antaakseni sinulle miettimisaikaa ja osoittaakseni sinulle, etten sinua väijy." Tuo ei mielestäni näyttänytkään pahalta.
Hän läksi ulos, ja hetkisessä ahdisti minua parikymmentä erilaista ajatusta; joskus tuumin, että viikon, parin pitempi viipyminen tässä talossa häntä totellakseni ei rouva Jervisin ollessa kanssani voinut paljoa vahingoittaa: — Mutta sitten, — ajattelin, — mistä tiedän, mitävoinentehdä? Olen kestänyt hänenvihansa; mutta enkö saattaisi heltyä hänenystävällisyydestään?Kuinka voin sen kestää? No, toivoakseni saman suojelevan armon avulla, johon aina tahdon turvata. Mutta mitä hän sitten on luvannut? Niin, hän tekee isä- ja äiti-rukkani elämän mukavaksi. Oh! — sanoin itsekseni, — se on ihana ajatus; mutta en huoli viipyä siinä, jotten antaisi sen johdattaa itseäni perikatoon. Mitä hän voi tehdä sellaiselle köyhälle tytölle kuinminä?Mihin saattaa hänen ylevyytensä alentua? Hän puhuu, — ajattelin, — sydämensä ylpeydestä ja isoisesta asemastaan: oi, ne mietteet ovat hänenpäässänsäja myöskin hänen sydämessänsä, muutoin hän ei niitä minulletällaisellahetkellä tunnustaisi. No sitten, — tuumin, — se saattaa tarkoittaa vain minun viettelemistäni. Hän ei ole mitään nimenomaan luvannut. Mutta saanhannähdä, mitä hän aikoo, jos jään vielä kahdeksi viikoksi. Eivätkä nuo kaksi viikkoa kovin suuri asia ole: ja näenhän jo muutaman päivän kuluessa, kuinka hän käyttäytyy. — Mutta kun sitten jälleen ajattelin hänen ja itseni välistä juopaa ja hänen nyttemmin avonaisesti tekemäänsä rakkaudentunnustusta, kuten hän sitä nimitti, ja että hän tämän jälkeen haastaisi minulle asiastaselvemminkuin koskaan ennen ja minä kenties olisin heikompi jaaseettomampihäntä vastustamaan, niin silloin tuumin: — Ka, ellei hän tarkoittanut mitään häpeällistä, niin hän puhuisi rouva Jervisin kuullen; ja inhoittava, hirveä komeroselkkaus, josta töin tuskin olin pelastunut, muistui taas mieleeni; ja minä ajattelin, kuinka helppo hänen olisi lähettää rouva Jervis ja palvelustytöt tieltä pois, ja että kaikki hänen minulle aivoittelemansa tuho voisi tapahtua lyhemmässä kuin siinä ajassa: ja niin päätin lähteä talosta ja jättää kaikki kaitselmuksen huomaan, luottamatta ollenkaan itseeni. Ja kuinka kiitollinen tulisi minun tästä päätöksestä ollakaan, kuten saatte kuulla! Mutta päästyäni juuri tähän kohtaan kirjettäni John lähettää minulle sanan, että hän ihan hetikohta lähtee teille päin. Toimitan siis teille sen, mitä olen kirjoittanut, ja toivon jo huomen-illalla anovani siunauksianne omassa köyhässä, mutta onnellisessa majassanne ja kertovani teille lopun suusanallisesti. Jään siis siihen asti ja ainiaanteidän velvollisuudentuntoiseksi tyttäreksenne.
Tahdon vielä jatkaa kirjoitustani, koska ehkä mielelläni luen sitä teidän luoksenne tultuani, nähdäkseni mitkä vaarat olen kyennyt välttämään; vaikka tuonkin kirjeen itse mukanani.
Kerroin teille päätöksestäni — onnellisesta päätöksestäni, jollaisena minulla on syytä sitä pitää; ja juuri silloin isäntäni palasi hyvin ystävällisen näköisenä ja virkkoi: "En epäilekään, Pamela, että minun mielikseni viivyt vielä nämä kaksi viikkoa." En tiennyt, miten asettaa sanani kielloksi häntä kuitenkaan raivostuttamatta.
"Mutta", sanoin minä, "antakaa anteeksi, hyvä herra, poloiselle hätääntyneelle palvelijattarellenne, — tiedän etten voi hyveellisenä pysyen ansaita teiltä minkäänlaista suosiota, ja minä pyydän, että sallitte minun mennä köyhän isäni luo".
"Kah", päivitteli hän, "sinä olet suurin hupsu mitä olen koskaan tavannut. Sanonhan sinulle, että tapaan isäsi; minä lähetän huomenna noutamaan hänet matkavaunuillani tänne, jos niin tahdot. Ja minä annan hänen tietää, mitä aion tehdähänenjasinunhyväksesi."
"Mitä, hyvä herra, saattaisi se olla? Teidän arvoisuutenne voi ylhäisessä asemassanne helposti tehdähänetonnelliseksi, ja ehkätevoitte tavalla tai toisella käyttää häntä hyödyksennekin. Mutta mikä hinta on minun suoritettava kaikesta tästä?"
"Sinä tulet niin onnelliseksi kuin saatat toivoa", sanoi hän, "sen sinulle vakuutan: kas tässä, tahdon antaa sinulle tämän kukkaron, jossa on viisikymmentä guineaa, ja sen summan suoritan isällesi joka vuosi ja hankin hänelle mieleistään hommaa ansaitakseensenjaenemmänkin: Pamela, hänen ei milloinkaan tarvitse kärsiä puutetta, siitä saat olla varma. Olisin antanut sinulle enemmänkin hänelle vietäväksi, ellen olisi peljännyt sinun epäilevän siinä jotakin juonta minun puoleltani."
"Oi, hyvä herra", virkoin minä, "ottakaa takaisin kultarahanne; minä en koske ainoaankaan niistä, eikä isänikään, siitä olen varma, ennen kuin hän tietää mitä niiden edestä on tehtävä, ja eritoten, mitenminunkäy".
"No sitten, Pamela", sanoi hän, "otaksukaamme, että hankin sinulle puolisoksi rehellisen miehen, jolla on arvossapidettävä toimi ja joka tekee sinusta eliniäksesi vallasnaisen!"
"Minä en huoli puolisosta, herra", vastasin; sillä nyt aloin nähdä hänen kaiken mustuutensa; mutta kun olin niin suuresti hänen vallassaan, päätin hiukkasen teeskennellä.
"Mutta", sanoi hän, "sinä olet niin kaunis, että menet minne tahansa, et koskaan voi säästyä joidenkuiden meidän sukupuoleemme kuuluvien ahdistelulta; ja mielestäni en kunnollisesti täytä kuolevan äitini tahtoa, joka jätti sinut minun huostaani, ellen hanki sinulle aviomiestä puolustamaan kunniaasi ja viattomuuttasi; ja oikein kunnollinen puoliso minulla onkin sinulle katsottuna."
— Oi, musta, petollinen olio! — ajattelin minä, — millainen väline sinä oletkaan paholaisen käsissä hänen tärvelläkseen tämän vilpittömän sydämen! — Mutta kuitenkin vielä teeskentelin; sillä minä pelkäsin sekä häntä että paikkaa, missä olin. "Mutta ketä sitten, hyvä herra, olette minulle ajatellut?" — "No", sanoi hän, "nuorta herra Williamsia, kappalaistani Lincolnshiressä; hän tekee sinut onnelliseksi".
"Tietääkö hän", kysyin, "mitään teidän arvoisuutenne aikomuksista?" — "Ei, tyttöseni", vastasi hän ja suuteli minua (aivan vastoin tahtoani; sillä hänen henkäyksensäkin oli minulle myrkkyä), "mutta hänen riippuvaisuutensa minun suosiostani sekä sinun kauneutesi ja ansiokkuutesi saavat hänet riemuitsemaan hänelle osoittamastani ystävyydestä".
"No sitten, armollinen herra", sanoin minä, "on vielä aikaa tätä asiaa tuumia, eikä se voi estää minua lähtemästä isäni luo; sillä mitäpä kahden viikon täällä viipyminen tässä merkitsisi? Teidän arvoisuutenne huolenpito ja ystävällisyys voivat ulottua minuun siellä yhtä hyvin kuin täälläkin; ja herra Williams ja koko maailma saa tietää, etten häpeä isäni köyhyyttä."
Hän aikoi suudella minua jälleen, mutta minä sanoin: "Jos minun on puolisokseni ajateltava herra Williamsia tai ketä tahansa, pyydänteitävälttämään liikoja vapauksia minuun nähden; se ei suinkaan ole kaunista." — "Niin", puhui hän, "mutta jää nyt sentään seuraaviksi kahdeksi viikoksi, ja sillä ajalla minä kutsutan Williamsin ja isäsi tänne. Sillä minä tahdon, että asia ratkaistaan omassa talossani: ja kun olen sen saanut sille tolalle, niin te voitte yhdessä päättää kuinka itse tahdotte. Sillävälin saat ottaa ja lähettää nämä viisikymmentä kultarahaa isällesi suosiollisuuteni vakuudeksi, ja minä teen teistä kaikista onnellisia."
"Herra", sanoin minä, "pyydän ainakin kaksi tuntia tämän asian harkitsemiseen". — "Minun on lähdettävä tunnin päästä", vastasi hän; "ja haluan että kirjoittaisit isällesi ehdotuksestani; John saa sitte vartavasten lähteä sitä viemään, ja hän ottaa myös tämän kukkaron sille vanhalle kunnon miehelle annettavaksi, jos siihen suostut". — "Hyvä herra", sanoin minä, "ilmoitan siis päätökseni teille tunnin kuluttua". — "Tee niin", kehoitti hän, suuteli minua vielä toistamiseen ja laski menemään.
Oi, kuinka riemuitsin, että olin päässyt hänen kynsistään! — Sitte kirjoitin teille tämän, jotta voisitte nähdä, miten asiat ovat; sillä minä olen päättänyt tulla pois, jos mahdollista. Kurja, jumalaton, petollinen herrasmies, mikä hän onkin!
Tässä oli minulle, Pamela-rukallenne, ansa asetettu! Vapisen sitä ajatellessani! Millaisen näytelmän tässä olikaan häijyys suunnitellut koko elämäni varrelle! Mustasieluinen heittiö, kuinka minä häntä vihaan! — Sillä ensiksi, kuten kirjoittamastani näette, hän tahtoi saattaa minut uskomaan muuta; ja tuo herra Williams luullakseni juolahti hänen mieleensä sen jälkeen kun oli lähtenyt ulos yksityishuoneestaan ehtiäkseen miettiä miten minut paremmin pettäisi: mutta verho oli nyt liian ohut ja helposti läpi nähtävissä.
Menin huoneeseeni ja ensi työkseni kirjoitin hänelle; sillä minä ajattelin, että olisi parasta olla häntä jälleen tapaamatta, mikäli se oli mahdollista; ja jäljennettyäni kirjoitukseni pistin hänen arkihuoneensa oven alle näin kuuluvan kyhäykseni:
Viimeksi minulle tekemänne ehdotus saa minut vakuutetuksi siitä, ettei minun pidä jäädä tänne, vaan että minun on mentävä isän luo, vaikkapa vain kysymään hänen neuvoaan herra Williamsiin nähden. Ja olen tässä päätöksessäni niin varma, ettei minua voi saada sitä muuttamaan. Kiittäen siis teidän arvoisuuttanne tuhat kertaa kaikista suosionosoituksistanne minä lähden aikaisin huomenaamulla; vaunujanne taas, minkä kunnian rouva Jervisin sanojen mukaan olitte minulle aikonut, en tarvitsekaan, koska luullakseni saan vuokrata lampuoti Bradyn kääsit. Pyydän siis, ettette pane sitä pahaksenne, ja olen ainateidän kuuliainen palvelijanne.
Mitä kukkaroon tulee, hyvä herra, ei köyhä isäni suinkaan antaisi minulle anteeksi, jos sen ottaisin, ennen kuin hän tietää, miten se on ansaittavissa: ja se on mahdotonta.
Juuri nyt hän onkin lähettänyt rouva Jervisin ilmoittamaan minulle, että koska olen päättänyt lähteä, niin lähteä saan, ja matkavaunut laitetaan valmiiksi; mutta sitä pahempi muka minulle, sillä hän ei enää eläissään minusta välitä. No niin, vähät siitä, kunhan vain pääsen tästä talosta; mutta olisin iloinnut, jos hyveellisenä pysyen olisin voinut tehdä teidät, rakkaat vanhempani, onnellisiksi.
En voi keksiä syytä siihen, mutta John, jonka piti lähteä viemään viime kirjettäni, tekee nyt vasta lähtöä; ja hän lähettää kysymään minulta, onko minulla mitään muuta vietävää. Siksi keskeytän ja lähetän tämän kyhäykseni edellisen kirjeeni mukana.
Valmistaudun nyt matkaan ja sanon kohta jäähyväiset palvelustovereilleni: ja ellei minulla ole aikaa kirjoittamiseen, kerron teille loput, jahka saan onnen olla luonanne.
Vielä sananen: pistän mukaan paperin, johon on kyhätty runosäkeitä lähtöni johdosta — vaivaista sepustusta, mutta kun ne ovat minulta, niin ette niitä kenties halveksu. Näytin niitä rouva Jervisille, ja hän piti niistä, ottipa jäljennöksenkin; ja antoi minun laulaa ne itselleen, vielä viheriässä huoneessa; mutta minä vilkaisin ensin komeroon. Lisään vain, että olen teidänvelvollisuudentuntoinen tyttärenne.
Saan vielä sanoa, että juuri tällä hetkellä hän rouva Jervisin välityksellä lähetti minulle viiden guinean lahjan taskurahoikseni. Olen siis kovin rikas; sillähänen, rouva Jervisin, tuomina katsoin voivani ottaa rahat vastaan. Isäntäni sanoo, ettei hän tahdo minua nähdä: ja minä saan lähteä aamulla, milloin haluan. Lincolnshireläinen Robin tulee minua kyyditsemään: mutta herra on niin vihainen, että on kieltänyt ketään lähtemästä kanssani ulos ovesta edes vaunupihalle. No, en sille mitään voi, en minä! Mutta eikö se saata häntä itseänsä juoruille alttiiksi pikemmin kuin minut?
Mutta John odottaa, ja minä olisin tuonut tämän samoin kuin edellisenkin kirjeen itse mukanani. Hän sanoo kuitenkin asettaneensa sen muiden kapineiden joukkoon, joten voi yhtä hyvin tuoda molemmatkin.
John on hyvin ystävällinen ja rehellinen: olen hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa. Nyt kun olen näin rikas, antaisin hänelle guinean, jos luulisin hänen ottavan sen vastaan. En kuule mitään emäntäni vaatteista enkä isäntäni minulle lahjoittamista: sillä minä sanoin rouva Jervisille, etten niitä ottaisi; mutta parista korvaani sattuneesta sanasta päättelen, että ne lähetetään minulle jälestäpäin. Hyväinen aika, kuinka rikkaana saattekaan Pamelanne kotiin, jos ne saapuvat! Mutta kun en sittekään voi niitä käyttää, en niitä halua; ja jos ne saan, vaihdan ne tilaisuuden tullen rahaksi. No, ei enempää — minulla on tulinen kiire.
Te kumppanini, kuulkaahan, kun piirsin rivin muutaman; ma tiedän teidän uskovan: teit' aina muistaa Pamela.
Majasta matalasta vainperheeseen hienoon paikan sain:oi' ansioton siihen ain'avuton, arka Pamela.
Mut sentään tämän onnenkinma vaihdan mielin tyytyvintaas köyhään, halpaan kotihin, —jo sinne kaipaa Pamela.
Ja mitä muuta onni onkuin omatunto tahraton?Se mulle aarre olkohon, —ja Luojaa kiittää Pamela.
Ma tulevaista tiedä en,mut minne vaan ma matkannen,mit' olen, teen, ma sanon sen:on kiitollinen Pamela.
Ei kaiho kalva sydäntäin.eest' isännän ja rengin näinja teidän muitten päivittäinkäy rukoukseen Pamela.
Ja Luojan tahto teillekinain' olkoon ohje ylhäisin,eest' isäntämme lämpiminrukoilkaa mielin Pamelan.
Kateuden sijaansäälikääisoisten tilaa täperää:kiusausten vaarain väijymää,joit' emme tunne me pienet.
Vie ansat heidän ilojaan,vaaroistaan ovat huolissaan, —keveempää heidän konnullaanon palvella — päättää Pamela.
Ain' olkoot teille vanhemmat —omaiset kaikki — rakkahat,niin taivaan armon siunaamatte ootte, ja niin on Pamela.
Jos konsaan hävettänyt oismua synty halpa, työntäin poisonnesta kodin, — mitä voisodottaa kehno Pamela?
Teit' onni aina seuratkoonratoksi kunkin kohtaloon;ja milloin mielessänne oon,rukoilkaa eestä Pamelan.
Rukoilkaa hälle tyytyvääkotoisen rauhan elämää,ja konsaan ette pois te jäähartaudentyöstä Pamelan.
Nyt jääkää haltuun Jumalan, ma laulun pienen lopetan; vain kiitoksensa kauneimman näin tulkita tahtoo Pamela.
* * * * *
Tässä on tarpeellista lukijan saada tietää, että kaunoisen Pamelan koettelemukset eivät vielä olleet ohi: pahin oli jäljellä ja sattui aikaan, jolloin hän luuli ahdinkonsa jo päättyneen ja pääsevänsä kodin suojaan. Sillä kun hänen isäntänsä oli turhaan koettanut voittaa intohimoaan ja näki, ettei hänen hyveellisyyttänsä voinut horjuttaa, oli hän elostelevana ja juonittelevana herrasmiehenä määrännyt Lincolnshiressä olevan ajomiehensä tuomaan sieltä hänen matkavaununsa, koska hän ei huolinut luottaa bedfordshireläiseen hevospalvelijaan, tämä kun muiden palkollisten mukana suuresti rakasti ja kunnioitti herttaista neitoa. Ja isännän annettua ensinmainitulle asianmukaisia toimintaohjeita ja kiellettyä muita palvelijoita — muka siksi että oli suuttunut Pamelan käytökseen — saattamasta tyttöä askeleenkaan vertaa, kyyditsi Robin Pamelaa viisi penikulmaa hänen isänsä kotia kohti, mutta kääntyi sitte poikkiteitse toisaalle, viemään häntä isännän lincolnshireläiselle maatilalle.
On myös merkille pantava, että lähetti, joka kuljetti tytön kirjeitä tämän isälle ja jolla muka niin usein oli asiaa sinnepäin, toimi isäntänsä kätyrinä, jonka palveluksia tämä sitten käytti hyväkseen. Mies luovutti tytön kirjeet aina ensin herralleen, jolla oli tapana avata ne ja lukea ja sitte lähettää ne perille. Näin ollen ei Pamelan kirjeiden sisältö ollut kartanonherralle tuntematon; siihenhän tämä kerran itsekin viittaa, kuten niiden lähettäjätär eräässä kyhäyksessään mainitsee. Täten oli neito-parka joka puolelta ahdistettu; ja se kaikki osoittaa mitä kehnoja keinoja salakavalat miehet häijyjen tarkoitustensa toteuttamiseksi käyttävät, sekä kuinka kauniimman sukupuolen on oltava perin varuillaan taitavia vehkeilyjä vastaan, varsinkin milloin rikkaus ja mahti yhtyvät väijymään alhaissyntyistä viattomuutta.
On vielä muutama sana huomautettava seuraavan paremmaksi ymmärtämiseksi. Juonitteleva herrasmies katsoi näet kuitenkin sopivaksi pidättää tytön kolme viimeistä kirjettä isälle saapumasta. Näissä tämä kertoo, kuinka talonherra oli piiloutunut kuuntelemaan mitä hän puhui vaatteitaan jaoitellessansa, mainitsee tämän viime yrityksestä saada hänet jäämään taloon vielä kahdeksi viikoksi, uskotellusta kappalaisen kosinnasta, toivomuksistaan pian nähdä vanhempansa sekä runosepitelmästään. Julkesipa aatelismies lähettää neitosen isälle näin kuuluvan kirjeenkin:
Varmaan ihmettelette saadessanne minulta kirjeen. Mutta mielestäni tulee minun ilmoittaa teille keksineeni teidän ja tyttärenne omituisen kirjeenvaihdon, perin haitallisen kunnialleni ja maineelleni; sitä teidän ei olisi minun nähdäkseni sopinut rohkaista ennen kuin tiesitte olevan riittäviä perusteita noihin herjauksiin, joita hän runsaalla mitalla minua vastaan syytää. Jotakin perää voi kenties olla siinä, mitä hän tuontuostakin lavertelee; mutta uskokaa minua, teeskennellyn yksinkertaisuutensa ja viattomuutensa ohella hän kykenee niin paljoon romantilliseen sepittelyyn, etten ole moista ennen nähnyt. Sanalla sanoen tytön ovat saaneet päästänsä pyörälle ne haaveelliset lorukirjat, joiden pariin hän on ylenpalttisesti sulkeutunut siitä saakka kun hänen hyvä emäntänsä kuoli. Ja hän on niin olevinaan kuin olisi hän täydellisyyden kuvastin ja ikäänkuin jokainen juonittelisi häntä vastaan.
Älkää sentään käsittäkö sanojani väärin; uskon hänet hyvin rehelliseksi ja hyveelliseksi; mutta olen myöskin saanut selville, että hän harjoittaa jonkunlaista kirjeenvaihtoa tai on lemmensuhteissa nuoren pappismiehen kanssa, josta toivoakseni voin aikanaan pitää huolen, mutta jolla nykyisin ei ole mitään muuta omaisuutta kuin minun suosioni: ja mikä, ajatelkaahan, olisi seurauksena, jos kaksi nuorta ihmistä, joilla maailmassa ei ole mitään omasta kohden turvakseen, liittyisivät yhteen ja saisivat lukuisan perheen ennen kuin heillä on leipää syödäkseen?