The Project Gutenberg eBook ofPanThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: PanAuthor: Knut HamsunTranslator: Joel LehtonenRelease date: July 15, 2014 [eBook #46290]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAN ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: PanAuthor: Knut HamsunTranslator: Joel LehtonenRelease date: July 15, 2014 [eBook #46290]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Title: Pan
Author: Knut HamsunTranslator: Joel Lehtonen
Author: Knut Hamsun
Translator: Joel Lehtonen
Release date: July 15, 2014 [eBook #46290]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAN ***
E-text prepared by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Kirj.
Knut Hamsun
Suom. Joel Lehtonen
Yrjö Weilin, Helsinki, 1907.
Vihtori Kososen Kirjapaino, Helsinki.
Näinä päivinä olen minä paljon ajatellut Ruijan kesän ikuista päivää. Tässä istun ja ajattelen sitä ja majaa, jossa asuin, ja majan takaista metsää, ja sitten rupean kirjoittelemaan jotain aikani kuluksi ja huvikseni. Aika on niin pitkä, minä en tahdo sitä saada menemään niin pian kuin tahtoisin, vaikka en surekaan mitään ja vaikka vietän mitä iloisinta elämää. Olen tyytyväinen kaikkeen, ja kolmikymmenvuotinen ikäni ei ole ikä eikä mikään; eräänä päivänä sain minä tässä pari linnun höyhentä kaukaa, eräältä ihmiseltä, joka ei ollut niitä velvollinen antamaan minulle, mutta kaksi vihreää höyhentä kruunatussa postipaperiarkissa, suulakalla suljetussa. Minua huvittikin nähdä noita kahta niin helvetillisen vihreätä linnun höyhentä. Eikä minulla muuten ole mitään muuta vaivaa kuin silloin tällöin luuvalo vasemmassa jalassani vanhan pyssyn haavan vuoksi, mikä jo kauan sitten parani.
Minä muistan, että kaksi vuotta sitten kului aika hyvin pian, suunnattomasti pikemmin kuin nyt, kokonainen kesä meni ennenkuin sitä huomasinkaan. Kaksi vuotta sitten, v. 1855, minä tuumin kirjoittaa siitä huvikseni, satuin vaiheisiin, tai ehkä näin unta. Nyt olen unohtanut niin monta seikkaa siitä ajasta, sillä tuskin olen sitä senjälkeen ajatellutkaan; mutta minä muistan, että yöt olivat hyvin valoisat. Moni asia tuntui myös niin nurin kuriselta, vuodessa oli kaksitoista kuukautta, mutta yö tuli päiväksi, eikä taivaalla ollut niin tähteä. Ja ihmiset, joita tapasin, olivat niin merkillisiä ja toisen luonteisia kuin ne, joita ennestään tunsin; yksi ainoa yö voi ponnahuttaa heidät täyteen ihanuuteensa, kypsiksi ja täyskasvuisiksi. Se ei ollut mitään velhomaista, mutta en ollut sellaista ennen nähnyt. En ollut.
Suuressa, valkeaksi maalatussa talossa meren rannalla kohtasin minä ihmisen, joka vähän aikaa askaroitti ajatuksiani. Minä en muista häntä tarkoin enää, nyt, ehkäpä olen hänet jo unohtanut; mutta minä ajattelen sitävastoin kaikkea muuta sen aikuista, vesilintujen kirkunaa, eränkäyntiäni, öitäni, kesän monia lämpöisiä hetkiä; muuten, minähän tutustuin häneen vain onnen oikusta ja ilman sitä ei hän olisi ajatuksissani asunut hetkeäkään.
Majaltani näkyi sellainen sarja saaria ja luotoja ja kareja, pilkahdus merta, pari sinertävää tunturin huippua, ja majan takana oli metsä, määrätön metsä. Riemulla, kiitoksella minut täytti juurien ja lehväin tuoksu ja mäntyjen lihaisa sauhu, joka muistuttaa luunytimen hajua; vasta metsässä mieleni ihan rauhoittui, sen täytti levollisuus ja uhkea voima. Päivän toisensa jälkeen kulutin minä vain harjanteilla harhaten, Aesopus vieressäni, enkä toivonut mitään muuta kuin yhä vain saada kulkea siellä päivä päivältä, vaikka lumi ja sulava sohju vielä melkein kattoi maan. Ainoana toverinani oli Aesopus; nyt on minulla Cora, mutta silloin oli minulla Aesopus, koirani, jonka minä sittemmin ammuin.
Usein iltaisin, kun minä palasin kotiin majaani eräretkeltä, saattoi mieluisa kodikkuuden tunne tulvehtia minussa läpi luiden ja ytimien, jopa liikuttaa sisimpäni rakkaasti värähtelemään, ja astellessani minä tarinoin Aesopuksen kanssa oivasta olostamme. Kas niin, nyt me sytytämme tulen ja paistamme itsellemme linnun tässä tulisijassa, sanoin minä, mitäs siitä arvelet? Ja kun nuo askareet oli tehty ja me aterioineet, pujahti Aesopus paikalleen tulisijan taa, mutta minä sytytin piippuni ja heittäydyin telttavuoteelle hetkeksi ja kuuntelin metsän kuollutta suhinaa. Kulki hieno viima ilmassa, tuuli oli alaalle majalle päin ja minä saatoin selvään kuulla teirilinnun kuherruksen kaukaa harjulta. Hiiskausta ei muuten kuulunut.
Ja monasti minä nukahdin siihen makuusijalleni, täysissä tamineissa, juuri päivän puvussani, enkä herännyt ennenkuin vesilinnut alkoivat huutaa. Kun minä silloin katsoin ulos akkunasta, näkyivät hämärästi kauppapaikan suuret, valkeat rakennukset, Sirilundin laiturit, ryytipuoti, josta minä ostin leipäni, ja minä viruin yhä hetken sijallani kummastellen sitä, että minä olin täällä jossakin majassa, Ruijassa, metsän palteella.
Sitten oikoi Aesopus pitkää hoikkaa ruumistaan tulisijan luona, sen kaulanauha kilahteli, se haukotteli ja viuhutti häntäänsä ja minä hypähdin jalkeille tämän kolmi-, nelituntisen unen jälkeen täysin virkistyneenä ja uhkuen riemua kaikesta, kaikesta.
Niin kului monen moni yö.
Satakoon tai tuulkoon, se ei vaikuta asiaan, usein saattaa pieni ilo vallata ihmisen sadepäivinä ja johdattaa hänet yksinäisyyden onneen. Silloin asettuu jonnekin seisomaan ja katsoo suoraan eteensä, hymyilee hiljaa silloin tällöin ja katselee ympärilleen. Mitä ajattelee silloin? Kirkasta ruutua akkunassa, auringon sädettä ruudussa, näköalaa pienelle purolle tai ehkä jollekin taivaan siniselle palteelle. Muuta ei tarvita.
Toisin ajoin taas eivät harvinaiset tapahtumatkaan jaksa riipaista ihmistä tasaisesta ja köyhästä tunnelmasta; tanssisalin pyörteessäkin saattaa istua kylmänä, välinpitämättömänä ja tuntematta vaikutusta. Sillä ihmisen sisäinen olemushan on kunkin surun ja ilon lähde.
Muistan erään päivän. Olin tullut alas rannalle, sade yllätti minut, ja minä menin avoimeen venevajaan ja istuin sinne sateen ajaksi. Hyräilin hiljaa, mutta ilotta ja halutta, vain kuluttaakseni aikaani. Aesopus oli mukana, se kapsahti istualleen kuuntelemaan, minä herkeän hyräilemästä ja kuuntelen minäkin; kuuluu ääniä ulkoa, ihmisiä tulee. Sattuma, hyvin tavallinen sattuma! Seurue, kaksi herraa ja neiti, tuli päätä pahkaa luokseni. Huusivat nauraen toisilleen:
"Joutuin! Täällä saamme suojaa sen aikaa!"
Minä nousin paikaltani.
Toisella herralla oli valkea, kiilloittamaton paidanrinta, jonka sade päällepäätteeksi oli liottanut riippumaan pusseina; märässä paidanrinnassa oli timanttihaka. Jalassa oli hänellä pitkät, suipot kengät, jotka näyttivät hieman keikarimaisilta. Minä tervehdin miestä, hän oli herra Mack, kauppias, minä muistin tutustuneeni häneen ryytipuodissa, jossa olin ostamassa leipää. Olipa hän kutsunut minua käymään perheessäänkin, mutta en ollut käynyt heillä vielä.
"Ah, tuttujahan täällä on!" sanoi hän kun huomasi minut. "Me olimme menossa myllylle, täytyi kääntyä takaisin. Mainio ilma, vai mitä? Mutta milloinkas te tulette Sirilundiin, hra luutnantti?" Hän esitteli minut tuolle pienelle mustapartaiselle herralle, joka oli heidän kanssaan, tohtorille, joka asui apupitäjän kirkolla.
Neiti nosti harson nenälleen ja rupesi hiljaa rupattelemaan Aesopukselle. Silmääni pisti hänen jakkunsa, vuorista ja napinlävistä huomasin, että se oli värjäytetty. Herra Mack esitteli myös hänet, hän oli hänen tyttärensä, nimeltä Edvarda.
Edvarda katsahti minuun harson läpi, sitten kuiskutteli hän yhä koiralle ja luki sen kaulanauhasta:
— Vai niin, sinä olet Aesopus… Tohtori, mikä Aesopus oli? Minä en muista muuta kuin että hän kirjoitti satuja. Eikö hän ollut frygialainen? Ei, en minä tiedä.
Lapsi, koulutyttö. Minä katselin häntä, hän oli pitkä, mutta muotopuoli, noin viisi-, kuusitoistavuotias, pitkät, tummanveriset, hansikattomat kädet. Hän oli ehkä tänä iltapäivänä katsonut jostain leksikosta Aesopusta, saadakseen siitä selkoa.
Herra Mack kysyi metsäretkiäni. Mitä ammuin enimmin? Minä saisin koska tahansa lainata yhden hänen veneistään, ei muuta kuin ilmoittaisin. Tohtori ei puhunut sanaakaan. Kun seurue lähti, huomasin että tohtori ontui hieman ja käytti keppiä.
Vaelsin kotiin, yhtä tyhjätunnelmaisena kuin ennenkin ja haluttomuutta hyräillen. Tämä kohtaus venevajassa ei vaikuttanut mieleeni ottaen eikä antaen; eniten koko seikasta jäi muistooni hra Mackin likomärkä paidanrinta, jossa oli timanttihaka, sekin märkä ja kiilloton.
Oli majani kylellä kivi, korkea, harmaa kivi. Näytti kuten se olisi ollut ystävällismielinen minulle, kuten olisi se nähnyt minut, kun vaelsin kotiin, kuten olisi se tuntenut minut. Suuntasin kernaasti kulkuni tämän kiven ohi kun läksin ulos aamuisin ja tuntui kuin olisin lähtiessäni jättänyt siihen hyvän ystävän, joka kaivaten odotteli milloin minä palaisin.
Ja metsän harjanteilla alkoi metsästys. Milloin sain ammutuksi jotain, milloin en…
Saarten takana lepäsi meri raskaassa rauhassaan. Seisoin ja katselin sitä monasti selänteiltä, korkealta ilmoisilta ylhäisyyksiltä; tyyninä päivinä seisoivat laivat melkein paikallaan, voi nähdä saman purjeen kolme päivää, pienenä ja valkeana kuin kalatiira veden kalvolla. Mutta kumpa tuuli keikahti, voivat etäiset tunturit aivan kuin haihtua, tuli rajusää, lounasmyrsky, näytelmä, jota minä katselin. Kaikki oli pelkkää sauhua, maa ja taivas sekaantuivat yhteen, meri myllersi vääntelevässä tuulentanssissa, loitsi silmiini miehiä, hevosia ja revittyjä lippuja. Minä seisoin suojassa kallion kamaran alla ja ajattelin kaikellaista, minun sieluni oli jännityksessä. Jumala ties, ajattelin, minkä todistajana minä olen tänään, ja miksi meri aukaisee sylinsä silmäini edessä? Ehkäpä näen minä tänään maan aivojen sisuksen, kuinka niissä työ käy, kuinka niissä kiehuu! Aesopus oli levoton, silloin tällöin kohotti se turpaansa ilmaan ja vainusi, säästä sairaana, jalat surkeasti vavisten; kun minä en sille puhellut, paneutui se maata jalkojeni väliin ja tuijotti kuten minäkin merelle. Ja ei huutoa, ei ihmissanaa mistään, ei mitään, vain raskas suhina pääni ympärillä. Tuolla oli kari merellä kaukana; se oli yksinäinen; kun vesi huojuili sitä vasten, ponnistelihe se ylös kuin hourupäinen ruuvi, ei, kuten meren jumala, se rynnistihe märkänä kohti ilmaa ja katseli yli maailman päristellen niin että hiukset ja parta harrottivat kuin pyörä päänsä ympärillä. Sitten sukelsi se maininkeihin jälleen.
Ja parhaassa myrskyssä pyrki pieni nokimusta höyry rantaan…
Kun minä iltapäivällä menin alas laiturille, oli se pieni nokimusta höyry tullut satamaan; se oli postihöyry. Paljon ihmisiä oli rannalla katselemassa tuota harvinaista vierasta, minä havaitsin, että kaikilla poikkeuksetta oli siniset silmät, miten erilaisia he muuten olivatkin. Nuori tyttö, valkea villahuivi päässä seisoi jonkun matkaa muista; hänen tukkansa oli hyvin tumma ja valkea liina paistoi räikeästi tummaa tukkaa vasten. Hän katseli uteliaasti minua, nahkaisia pukimiani, kivääriäni; kun minä juttelin hänelle, tuli hän hämilleen ja kääntyi katsomaan poispäin. Minä sanoin: Sinun pitäisi aina käyttää tuota valkeaa huivia, se somistaa sinua. Samassa lyöttäytyi hänen luokseen vankka jäseninen mies, yllään islantilaisjakku, hän sanoi naista Eevaksi. Hän oli tiettävästi hänen tyttärensä. Minä tunsin tuon vankkajäsenisen miehen, se oli seppä, paikkakunnan seppä. Hän oli tässä muudanna päivänä pannut uuden säkenpuikon yhteen minun pyssyyni…
Ja sade ja tuuli tekivät työtään ja sulattivat kaiken lumen. Jonkun päivän kulki rauhaton ja kylmä tunnelma yli maan, lahot oksat natisivat ja varikset kokoontuivat parviin raakkumaan. Sitä ei kestänyt kauan, aurinko oli lähellä, eräänä aamuna nousi se metsän takaa. Kun aurinko saapuu, karmii minun suloisesti selkäpiitäni, koko ruumistani; äänettömästi riemuiten nakkaan minä pyssyn olalleni.
Tähän aikaan en ollut pulassa metsänriistasta, minä ammuin mitä halusin, jänistä, teirtä, riekkoa ja kun minä satuin osumaan alas rannikolle ja tulin jonkun vesilinnun lähitteille, ammuin minä senkin. Ne olivat hyviä aikoja, päivät tulivat pitemmiksi ja ilma kirkkaammaksi, minä varustauduin kahden päivän erälle ja kulin aina tuntureille, tunturien huipuille, minä tapasin porolappalaisia ja sain juustoa heiltä, pieniä, rasvaisia juustoja, joilla oli ryytimäinen maku. Kävin siellä monta kertaa. Kun minä palasin kotiin, ammuin aina matkalla linnun tai pari ja pistin laukkuuni. Minä istuuduin ja kytkin Aesopuksen ketjuunsa. Peninkulman alapuolellani näkyi meri; kallion kylet olivat märät ja mustat vedestä, joka lirisi niitä pitkin, tippui ja lirisi ainaisin hiljaisen vienoin sävelin. Nämä vienot sävelet kaukaisessa tunturin helmassa kuluttivat monta hetkeäni kun siinä istuin ja katselin ympärilleni. Nyt lirisi tämä vieno, loputon sävel täällä yksinäisyydessään, ajattelin, eikä kukaan kuule sitä eikä kukaan ajattele sitä, mutta kuitenkin lirisee se täällä itsekseen alati vain, alati vain! Ja minun mielestäni ei tunturiseutu enää ollut aivan autio kun minä kuulin tämän lirinän. Tuon tuostakin tapahtui jotain: ukkonen täristi tannerta, kallionlohkare irtautui ja syöksyi alas mereen, jättäen jälkeensä kivisauhuisen uran; samassa käänsi Aesopus kuononsa tuuleen ja vainuskeli kummissaan käryistä ilmaa, jonka syntyä se ei ymmärtänyt. Kun sohjuvesi oli uurtanut railoja kallioon, jaksoi yksi ainoa laukaus, jopa kova huutokin irroittaa ison kivimöykyn paikaltaan ja kiikauttaa sen vyörymään…
Tunti kului, ehkä enemmänkin, aika meni niin pian. Minä päästin Aesopuksen irti, heitin laukun Olalleni ja läksin kotiin päin. Alkoi hämärtää. Alaalla metsässä osuin sattumalta vanhalle, tutulle polulleni, kaidalle, kummallisesti mutkittelevalle polun nauhaiselle. Minä noudatin sen jokaista mutkaa, enkä hätäillyt, ei ollut kiirettä, ei kukaan odottanut minua kotona; vapaana kuin valtias astelin minä siellä ja kuleksin rauhallisessa metsässä aivan niin hiljaa kuin tahdoin. Kaikki linnut vaikenivat, vain teiri kaukana soitti se soitti aina.
Minä tulin metsän kätköstä ja näin kaksi ihmistä edessäni, kaksi kävelijää, minä saavutin heidät, toinen oli neiti Edvarda, minä tunsin hänet ja tervehdin; tohtori oli myös kanssa. Minun oli näytettävä heille pyssyäni, he katselivat kompassiani, laukkuani; minä kutsuin heitä käymään majassani ja he lupasivat kyllä kerran tulla.
Ehtoo oli ehtinyt. Minä menin kotiin ja sytytin tulen, paistoin linnun ja aterioin. Huomenna tuli päivä jälleen…
Hiljaista, äänetöntä kaikki. Minä lojun iltahämyssä vuoteellani ja katselen ulos akkunasta, satuinen loiste lepäili siihen aikaan yli maiden ja metsien, aurinko oli laskenut ja värittänyt ilmanrannan mehuisella, punaisella valolla, joka lepäsi liikkumatta kuin öljy. Taivas oli ylt'yleensä selkeä ja puhdas, minä tuijotin tuohon kirkkauden mereen ja minusta oli kuin olisin maannut kasvoista kasvoihin maailman pohjaa vasten ja kuten sydämeni olisi hartaasti sykkinyt tätä paljasta pohjaa vasten ja viihtynyt kotoisesti siellä. Jumala ties, ajattelin itsekseni, miksi ilman ranta pukeutuu kullankellervään ja kultaan tänä iltana, ehkäpä on juhlat maailmalla, suuremmoiset juhlat, soitto tähdistä ja veneretki pitkin virtoja. Siltä näyttää! Ja minä ummistin silmäni ja olin mukana tällä veneretkellä ja aatos aatoksen jälkeen liukui aivojeni läpi…
Niin kului monikin päivä.
Minä vaeltelin kaikkialla ja katselin miten lumi muuttui vedeksi ja miten jäät irtautuivat. Monena päivänä en ampunut panoksiakaan pyssystäni, kun minulla jo oli kylliksi ruokaa majassani, minä vain maleksin maita mantereita vapaudessani ja annoin ajan kulua. Kunne kulinkin, kaikkialla oli yhtä paljon nähtävää ja kuultavaa, kaikki muuttui päivä päivältä hieman, pajut ja katajatkin odottivat kevättä. Menin esimerkiksi alas myllylle, se oli vielä jään kytkeissä; mutta tanner sen ympärillä oli monina Herran vuosina tallattu ja siitä näki, että ihmiset olivat tulleet sinne elosäkit selässä ja saaneet ne jauhetuiksi. Minä kulin kuin ihmisten parissa siellä, seiniin oli kaiverrettu myös paljon kirjaimia ja vuosilukuja.
No niin.
Kirjoittaisinkohan vielä? Mitäpä siitä lie. Voin vähän huvikseni ja ajan kuluksi kertomalla, miten kevät tuli kaksi vuotta sitten ja miltä maa näytti. Maa ja meri alkoi hieman lemahtaa, lemahti imelähköltä rikkikäryltä entisistä lehdistä, jotka mätänivät metsissä, ja harakat lensivät risuja kulettaen ja tekivät pesiään. Kului vielä pari päivää ja purot paisuivat ja alkoivat kuohua, silloin tällöin lenteli joku nokkosperho ja kalastajat palasivat pyydyksiltään. Kauppiaan kaksi alusta tuli täydessä kalalastissa ja ne ankkuroivat kuivauspaikkojen ääreen; alkoi yhtäkkiä elämä ja liike suurimmalla saarella, missä kaloja kuivattiin. Minä näin kaiken sen akkunastani.
Mutta majalle ei häly yltänyt, minä olin ja elin yksin. Silloin tällöin kulki joku ohitse, minä näin Eevan, sepän tyttären, hänen nenäänsä oli tullut pari teirenpilkkua.
"Minnekä sinä menet?" kysyin minä.
"Puita hakemaan", vastasi hän hiljaa. Hänellä oli kädessä nuora puun kantamista varten ja hänellä oli se valkea huivi päässään. Minä katsoin miten hän meni, mutta hän ei katsonut taakseen.
Moneen päivään en sitten nähnyt ketään.
Kevät tunkihe tulla, ja metsä kuunteli; kovin hupaisa oli katsella rastaita, jotka istuivat puiden latvoissa ja tuijottivat aurinkoon ja kirkuivat; joskus olin jalkeilla jo kahden ajoissa aamulla ehtiäkseni siihen riemun tunnelmaan, joka remahti linnuista ja eläimistä auringon noustessa.
Kevät oli kai minullekin tullut ja vereni jyskytti joskus kuin anturoilla astuen. Istuin majassani ja tuumin tarkastella vapojani ja onkiani, mutta minä en pannut niin rikkaa ristiin tehdäkseni mitään, iloinen ja outo levottomuus tulvehti sydämessäni. Sitten kavahti Aesopus yhtäkkiä ylös, seisoi liikkumatta, jäykin jaloin ja haukahti. Majaa läheni ihmisiä, ripeästi tempasin hatun päästäni ja kuulin jo neiti Edvardan äänen ovelta. Ystävällisesti ja vaatimattomasti tulivat hän ja tohtori käymään luonani niinkuin olivat sanoneet.
"Kyllä, hän on kotona", kuulin minä neiti Edvardan sanovan. Ja hän tuli luo ja ojensi minulle aivan tyttömäisesti kätensä. "Me oltiin täällä eilenkin, mutta Te ette olleet silloin kotona", selitti hän.
Hän istuutui telttasänkyyni, peitolle ja katseli majaa; tohtori istuutui minun viereeni pitkälle penkille. Me puhelimme keskenämme, me juttelimme oikein innokkaasti, minä selitin heille muun muassa mitä eläimiä metsässä oli mitä riistaa en enää saisi ampua, kun se oli rauhoitettua. Nyt oli teiri rauhoitettu.
Tohtori ei nytkään puhunut monta sanaa; mutta kun hän huomasi ruutisarveni, jossa oli Panin kuva, rupesi hän selittelemään Pan-myyttiä.
"Mutta", sanoi Edvarda yhtäkkiä, "milläs Te elätte, kun kerrankaikkiriista on rauhoitettua?"
"Kalalla", vastasin minä. "Enimmäkseen kalalla. Aina minä saan sen verran, että syömään pääsen."
"Mutta Tehän voitte tulla meille syömään", sanoi hän. "Viime vuonna oli täällä eräs englantilainen, jolla oli Teidän majanne, hänkin tuli meille usein syömään."
Edvarda katsoi minuun ja minä häneen. Minä tunsin tässä silmänräpäyksessä sydämeni liikahtavan kuin pienestä ystäväntervehdyksestä. Johtui keväästä ja kirkkaasta päivästä, minä olen sitä sittemmin tuuminut. Sitä paitse ihmettelin hänen kaarevia kulmakarvojaan.
Hän virkkoi jonkun sanan minun asumuksestani. Minä olin ehtinyt ripustaa seinät täyteen jos jonkinlaisia nahkoja ja linnun siipiä, maja muistutti sisältäpäin karvettunutta karhun pesää. Siihen hän mieltyi. "Niin, karhunpesä tämä on", sanoi hän.
Minulla ei ollut antaa vieraille mitään, jota he ehkä olisivat halunneet, minä tuumiskelin ja esitin, että paistaisin pilanpäin linnun; he saisivat syödä sitä eränkävijän tapaan, sormillaan. Se voisi vähän hauskuttaa.
Ja minä paistoin linnun.
Edvarda kertoi englantilaisesta. Hän oli vanha ja omituinen mies, hän puheli ääneen itseksensä. Hän oli katolilainen ja ihka aina sillä oli taskussa pieni rukouskirja, jossa oli mustat ja punaiset kirjaimet.
"Kai hän siis oli irlantilainen?" kysyi tohtori.
"Oliko hän irlantilainen?"
"Eiköpä, koska hän oli katolilainen?"
Edvarda punastui, hän sammalteli ja katseli muualle.
"No, niin, ehkäpä hän oli irlantilainen."
Samassa muuttui hän raukeamieliseksi. Minua rupesi hän niin säälittämään ja minä tahdoin hyvittää häntä, minä sanoin:
"Ei, tietysti Te olette oikeassa, että hän oli englantilainen.Irlantilaiset eivät matkustele Norjassa."
Me päätimme lähteä kerran soutelemaan ja katsomaan kalankuivauspaikkaa…
Kun minä olin saattanut vieraita vähän matkaa, tulin minä takaisin ja asetuin askartelemaan kalastusvehkeitteni kimpussa. Haavini oli ollut naulassa oven pielessä ja monta silmää oli pilautunut ruosteesta; minä teroitin muutamia koukkuja, punoin ne kiinni ja tarkastin tapsit. Miten kehnosti työ sujui tänään! Asiaan kuulumattomia ajatuksia vilisi päässäni, mieleeni juolahti että olin tehnyt tuhmasti kun annoin Edvarda neidin istua koko ajan telttalavitsalla, pyytämättä häntä sen sijaan istumaan penkille. Minä näin yhtäkkiä sielussani hänen ruskeat kasvonsa ja ruskean kaulansa; esiliinan oli hän sitonut hieman alas vatsalle tehdäkseen vyöhyensä pitkäksi, muodin mukaan; hänen peukalonsa puhdas neitsytmäisyys hellytti minua, aivan kuten hellytti minua, ja rystyen pari poimua olivat pelkkää suopeutta. Hänellä oli suuri, hiiluva suu.
Nousin paikaltani, avasin oven ja kuuntelin ulkoilmaan. En kuullut mitään eikä minulla ollut mitään kuuntelemistakaan. Panin oven kiinni jälleen; Aesopus tuli makuupaikaltaan ja näki levottomuuteni. Juohtui mieleeni, että pitäisi juosta neiti Edvardan jälestä ja pyytää häneltä hiukan silkkirihmaa korjatakseni haaviani; se ei ollut tekosyy, minä voin näyttää hänelle haavia ja sen ruostuneita silmiä. Olin jo ehtinyt ulos ovesta, mutta silloin muistin, että minulla oli silkkirihmaa itselläni, perhoskirjassani, enemmän kuin tarvitsinkaan. Ja minä menin hiljaa ja apeana jälleen sisään, kun minulla oli silkkirihmaa itselläni.
Vieras ilmanhenkäys leyhähti vastaani majasta, kun astuin sisään, tuntui kuin en olisikaan siellä ollut yksin enää.
Muudan mies kysyi minulta, enkö ampunutkaan enää: hän ei ollut kuullut harjanteilta laukausta pyssystäni, vaikka oli liikkunut lahdella kalalla kaksi päivää. En, minä en ollut ampunut, minä pysyttelin majassani kotona, kunnes minulla ei ollut enää lainkaan ruokaa.
Kolmantena päivänä menin metsälle. Metsä vihersi hiukan, kävi tuoksu maasta ja puista, valkokukka pilkisteli jo vihreänä jäisen sammalen sisästä. Pääni oli täynnä mietteitä ja minä istahdin usein. Kolmeen päivään en ollut nähnyt kuin yhden ainoan ihmisen, sen kalastajan, jonka tapasin eilen; minä ajattelin: ehkäpä tapaan jonkun tänä iltana, kun menen kotiin, metsän palteella, missä tapasin tohtorin ja Edvarda neidin viimeksi. He saattavat olla siellä jälleen kävelemässä, ehkä tai ei. Mutta miksikä ajattelin minä juuri näitä kahta? Minä ammuin pari riekkoa ja valmistin toisesta heti ruuan; sitten kytkin minä Aesopuksen.
Aterioidessani lojuin kuivalla tantereella. Hiljaisuus oli maailmassa, vain tuuli lempeästi suhahti ja lintu siellä täällä äänteli. Lojuin ja katselin oksia, jotka keinuivat hiljaa tuulen leyhkässä, tuuli hentoinen oli puuhassaan ja kuletti siitinpölyä oksalta oksalle ja täytti jokaisen puhtaan tiehyen; metsä henki hurmiossa. Vihreä lehtimato, mittarimato, vaeltelee vaeltelemistaan pitkin oksaa, vaeltelee pysähtymättä ikäänkuin ei se voisi levätä. Se tuskin näkee mitään, vaikka sillä on silmät, usein tököttää se ihan pystyssä ja tunnustelee ilmasta jotain tukea; se on näköjään kuin vihreä langan pätkä, mikä ompelee ompelusta hitain pistoksin pitkin oksaa. Illaksi se ehkä ehtii matkan määrään.
Yhä hiljaista. Nousen paikaltani ja lähden kulkemaan, istahdan ja nousen taas; kello on noin neljä; kun kello tulee kuusi menen minä kotiinpäin näkemään tapaanko ketään. Minulla on vielä kaksi tuntia aikaa, ja minä olen jo hieman levoton ja suin kanervia ja sammalta vaatteistani. Minä tunnen kulkupaikkani, puut ja kivet ovat siellä yksinäisinä kuten ennenkin, lehdet kahisevat jaloissani. Yksisävyinen suhina ja tutut puut ja kivet kiehtovat minua kovasti, minut täyttää merkillinen kiitollisuuden tunne, minä rakastan kaikkea. Minä otan maasta risuoksan ja pidän sitä kädessäni ja katselen sitä, istuessani ja aprikoidessani tuumiani, oksa on melkein mädännyt, sen kaarna kehno, synnyttää kumman tunteen, sääli varistaa sydäntäni. Ja kun minä nousen lähteäkseni, en minä heitä oksaa etäälle, vaan asetan sen maahan ja seison ja pidän siitä; viimein katson sitä viime kertaa vesissä silmin, kun jätän sen sinne yksin.
Ja kello tulee viisi. Aurinko näyttää minulle ajan väärin, minä olen kulkenut läntiseen koko päivän ja olen ehkä ehtinyt puoli tuntia edelle majani auringonmerkeistä. Kaiken tämän otan minä huomioon; mutta kuitenkin on minulla tunti aikaa kello kuuteen, siksi nousen minä ja kulen taas kappaleen matkaa.
Ja lehdet kahisevat jalkojeni alla. Niin kuluu tunnin aika.
Näen alapuolellani pienen joen ja sen pienen myllyn, joka on ollut talven jään kytkyissä, ja minä seisatun; mylly jauhaa, sen hurina herättää minut, minä töksähdän ihan äkkiä paikalleni. Olen liian myöhään ulkosalla! sanon minä ääneen. Tuska riipaisee läpi ruumiini, minä käännyn silmänräpäyksessä takaisin ja alan kulkea kotiin ja koko ajan tiedän minä olevani liian myöhään ulkosalla. Minä alan astella rivakammin, alan juosta; Aesopus tajuaa, että jokin lie kyseissä, se kiskoo hihnaa, vie minua muassaan, se haukkuu ja sillä on kiire. Kuivat lehdet ryöppyvät ympärillämme. Mutta kun me tulemme alas metsän laitaan, ei siellä ollut ketään, ei ketään, kaikki äänetöntä, ei ollut ketään.
Täällä ei ole ketään! sanon minä. Ja enkähän minä ollut muuta odottanutkaan.
En seisoskellut kauan, vaan läksin liikkeelle ajatusteni ajamana, majani ohi, alas Sirilundiin, Aesopus mukana, laukkuineni ja pyssyineni, kaikkine kamppeineni.
Herra Mack otti minut vastaan kovin ystävällisesti ja pyysi minua heille illaksi.
Minä luulen, että kykenen hieman näkemään niiden ihmisten sieluihin, jotka liikkuvat ympäristössäni; ehkä luulen väärin. Niin, kun minä olen hyvällä päällä, tuntuu minusta kuin näkisin hyvin syvälle toisten sieluihin, vaikken olekaan mikään älyniekka. Istutaan jossain seurassa, muutamia miehiä, muutamia naisia ja minä tunnen näkeväni mitä näiden ihmisten sisimmässä liikehtii ja mitä he tuumivat minusta. Minä ajattelen jotain merkitsevän joka pilkahdukseen, mikä välkähtää heidän silmistään; joskus nousee veri heidän poskiinsa ja punaa ne, toisin ajoin näyttää kuin ne katselisivat toisaalle ja pitäisivät kuitenkin minua syrjästä silmällä. Siinä näen istuessani kaiken tuon eikä kukaan aavista, että minä näen joka sielun pohjaan. Monta vuotta olen luullut voivani nähdä kaikkien ihmisten sieluihin. Ehkä luulen väärin…
Olin koko illan herra Mackin luona. Samantekevä jos olisin lähtenyt pois kohta, minua ei huvittanut istuskella siellä; mutta enkö ollut tullutkin juuri siksi että aatokseni ajoivat minut tänne? Ja voinko siis lähteä heti tieheni? Me pelasimme vistiä ja joimme totia ruuan päälle, minä istuin selin huoneen keskustaan ja painoin pääni kumaraan; takanani liikkui Edvarda edestakaisin huoneesta huoneeseen. Tohtori oli matkustanut kotiin.
Herra Mack näytteli minulle uusien lamppujensa rakennetta, ensimäisten pohjolaan ehtineiden parafiinilamppujen, loistokappaleiden, joilla oli raskaat lyijyjalat, hän sytytti ne itse joka ilta, ettei vain onnettomuutta sattuisi. Hän puheli pari kertaa isoisästään, konsulista: minun isoisäni, konsuli Mack sai tämän hakasen Kaarle Juhanan omasta kädestä, sanoi hän näyttäen sormellaan timanttihakastaan. Hänen vaimonsa oli kuollut, hän näytti minulle hänestä öljymaalauksen eräässä sivuhuoneessa, ylhäisen näköinen nainen, päässä pitsimyssy, huulilla kohtelias hymy. Samassa huoneessa oli myös kirjakaappi, jossa oli vanhoja ranskalaisiakin kirjoja, jotka näyttivät kulkevan perintönä, nitoukset olivat hienoja ja kullattuja ja monta omistajaa oli piirtänyt niihin nimensä. Kirjain joukossa oli paljon valistavia kirjoitelmia; herra Mack oli aatteiden mies.
Hänen ryytipuotinsa kaksi kauppapalvelijaa oli kutsuttava vistiin; he pelasivat hitaasti ja hapuillen, miettivät tarkkaan ja tekivät kuitenkin virheitä. Edvarda auttoi toista heistä. Minä kaasin lasini, hätäännyin ja nousin ylös.
"Voi, minä kaasin lasini!" sanoin minä.
Edvarda purskahti nauruun ja vastasi:
"Juu, siltä näyttää."
Kaikki vakuuttivat minulle hymyillen, ettei se haitannut mitään. Minulle tuotiin pyyhe kuivatakseni itseäni ja me jatkoimme peliä. Kello tuli yksitoista.
Outo epäsointu heräsi minussa Edvardan nauraessa, minä katsoin häneen ja huomasin, että hänen kasvonsa olivat tulleet ihan ilmeettömiksi ja melkein rumiksi. Herra Mack lopetti vihdoin pelin sanoen tekosyyksi sen, että puotipalvelijain tarvitsi päästä levolle, sitten nojautui hän selkäkenoon sohvalleen ja alkoi jutella kyltin asettamisesta laiturinsa päätyyn ja kysyi minun mieltäni asiassa. Minkä väriseksi hän sen laitattaisi? Minä olin kyllästynyt, minä vastasin mustavärisen, asiaa yhtään ajattelematta ja herra Mack sanoi kohta samoin:
"Mustavärisen, aivan niin minäkin olen ajatellut. Suolan ja tyhjien tynnörien varasto, suurilla, mustilla kirjaimilla, se on pulskinta… Edvarda, etkö sinä jo mene nukkumaan?"
Edvarda nousi, kätteli meitä molempia toivottaen hyvääyötä ja lähti. Me istuuduimme jälleen. Me puhelimme rautatiestä, joka valmistui viime vuonna, ensimäisestä telegraafilinjasta. Jumala ties, milloin telegraafit tulisivat tänne pohjolaan. Hiljaisuus.
"Katsokaas", sanoi herra Mack, "minä olen tullut jo neljänkymmenen kuuden vuotiaaksi, tukkani ja partani ovat harmenneet. Minä tunnen, että olen tullut vanhaksi. Te näette minut päivällä ja luulette minua nuoreksi; mutta kun ilta tulee ja minä jään yksikseni, raihnastun minä paljon. Sitten istun täällä huoneissa ja pelaan pasianssia. Se käy helposti, kun vähän hutiloi. Haha."
"Käykö pasianssi, kun vähän hutiloi?" kysyin minä.
"Käy se."
Minusta tuntui kuin olisin nähnyt hänen sieluunsa.
Hän nousi ylös ja käveli akkunan luo ja katseli ulos; hän seisoi hyvin selkä kumarassa, ja hänen niskansa ja kaulansa olivat hyvin haiveniset. Minäkin nousin. Hän kääntyi ja asteli minua vastaan pitkine, suippoine kenkineen, hän pisti peukalonsa liivin taskuihin ja heilutti hieman kyynäspäitään kuin siipiä ikään; ja hymyili. Sitten tarjosi hän uudelleen minulle venettä käytettäväkseni ja ojensi kätensä.
"Muuten, suokaa minun saattaa Teitä", sanoi hän ja puhalsi lamput sammuksiin. "Niin, minä kävelen vähän, nyt ei ole myöhä vielä."
Me menimme ulos.
Hän osoitti mäkeen sepän taloa ja sanoi:
"Tätä tietä! Se on lyhin."
"Ei", vastasin minä, "laiturien kautta on lyhin."
Me väittelimme tästä hiukan, emmekä tulleet yksimieliksi. Minä uskoin varmasti olevani oikeassa, enkä ymmärtänyt hänen väitettään. Viimein ehdotti hän, että me lähtisimme kumpikin omaa tietään; se joka ensin tulisi perille, odottaisi majalla.
Me läksimme. Hän katosi pian metsään.
Minä kävelin tavanmukaista menoani ja uskoin tulevani perille ainakin viisi minuttia aikaisemmin kuin hän. Mutta kun tulin majalle, seisoi hän jo siellä. Hän huusi tullessani:
"Näettekös nyt! Ei, kyllä minä kulen aina tätä tietä, se on kuin onkin lyhin."
Minä katselin hyvin hämmästyneenä häneen, hän ei ollut hiostunut eikä näyttänyt juosseen. Hän jätti kohta hyvästi, kiitti illasta ja meni takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.
Minä seisoin paikallani ja ajattelin: Tämähän on kummallista! Kyllähän minä nyt vähän matkoja osaan arvioida ja minä olin kulkenut molempia näitä teitä monta kertaa. Ukko paha, sinä hutiloit nytkin! Oliko vain tekosyytä?
Näin hänen selkänsä häviävän metsään.
Läksin heti hänen perästään, varovasti ja kiiruhtaen, minä näin hänen pyyhkivän kasvojaan pitkin matkaa ja minä en ollut enää varma siitä, ettei hän ollut juossut. Hän kulki nyt hyvin verkkaan ja minä pidin häntä silmällä, hän seisattui sepän talon kohdalla. Minä kätkeydyin ja näin että ovi avautui ja herra Mack meni sisään.
Kello oli yksi, minä näin sen merestä ja ruohosta.
Kului muutamia päiviä miten kului, ainoa ystäväni oli metsä ja suuri yksinäisyys. Hyvä Jumala, en ollut kertaakaan ennen ollut niin yksin kuin ensimäisenä näistä päivistä. Kevättä oli kaikki, minä löysin metsätähtiä ja kärsämöitä ja sekä peippo että hamppulintu olivat tulleet, minä tunsin kaikki linnut. Väliin otin pari lanttia taskustani ja kilistelin niitä vastakkain häiritäkseni hiljaisuutta. Minä ajattelin: Annas, jos Diderik ja Iselin tulisivat!
Ei tahtonut yötä enää tullakaan, aurinko vain kastoi hieman kiekkoaan mereen ja palasi jälleen ylös, punaisena, uutena, kuten olisi se käynyt alaalla ja juonut. Minun oli niin kummallista öisin, kukaan ei sitä voi arvata. Istuiko Pan puussa ja katsoi minuun, mitä minä tekisin? Ja oliko hänen mahansa auki ja kyyköttikö hän sillä tavoin kyttyrässä, että hän istui kuin juoden omasta mahastaan? Mutta hän vain pälyi minua ja piti minua silmällä ja koko puu hytkyi hänen hiljaisesta naurustaan, kun hän näki miten minun ajatukseni kiidättivät minua mukaansa. Koko metsä oli täynnä pikku touhua, eläimet vainusivat, linnut houkuttelivat toisiaan, heidän kutsuäänensä kajahtelivat kaikkialla. Ja oli turilaan lentoaika, sen ääni yhtyi yöperhosten surinaan, kävi kuin kuiskina ja kävi kuin supatus kaikkialla metsässä. Miten paljon oli kuuntelemista! Kolmeen yöhön minä en nukkunut, minä ajattelin Diderikiä ja Iseliniä.
Katso, ajattelin minä, he voisivat tulla. Ja Iselin ottaisi ja houkuttelisi Diderikin etäämmä puun luo ja sanoisi:
Seisopa tässä, Diderik, ole varuillasi, pidä silmällä Iseliniä, minä annan tämän metsästäjän sitoa kengännauhani.
Ja metsästäjä olen minä ja hän ottaa ja vilkauttaa minulle silmää, että ymmärtäisin. Ja kun hän tulee, ymmärtää minun sydämeni kaiken ja se ei tyki enää, se jyskyttää. Ja hänen ruumiinsa on alaston harsossaan kiireestä kantaan ja minä kosken häneen.
Sido minun kengännauhani! sanoo hän palavin poskin. Ja hieman sen jälkeen kuiskii hän samoin suutani vasten, huuliani vasten: Oo, sinä et sido minun kengännauhaani, sinä rakkaani, oo sinä et sido… et sido minun…
Mutta aurinko kastaa kiekkonsa mereen ja palaa sitten jälleen ylös, punaisena, uutena, kuten olisi se käynyt alaalla ja juonut. Ja ilma on kuisketta kauttaaltaan.
Tunnin päästä hän sanoo minulle suutatusten:
Nyt täytyy minun lähteä.
Ja hän vilkuttaa minulle mennessään ja hänen kasvonsa hehkuvat vielä, hänen kasvoillaan on hellyys ja hurmaus. Ja taas hän kääntyy minuun päin ja vilkuttaa.
Mutta Diderik tulee puun juurelta ja sanoo:
Iselin, mitäs teit? Minä sen näin.
Hän vastaa:
Diderik, mitä näit? En minä tehnyt mitään.
Iselin, minä näin, että teit, sanoo Diderik taas. Minä näin, Iselin.
Hänen kirkas ja iloinen naurunsa helisee metsässä ja hän lähtee Diderikin kanssa, riemuiten ja syntisenä kiireestä kantaan. Ja minne hän menee? Uuden poian luo, metsän erästäjän.
* * * * *
Oli keskiyö. Aesopus oli kiskoutunut irti ja erästeli omin päin, minä kuulin sen haukunnan ylhäältä harjulta ja kun vihdoin sain sen käsiini, oli kello yksi. Tuli paimentyttö, hän kutoi sukkaa ja hyräili ja katseli ympärilleen. Mutta missä oli hänen karjansa? Ja miksi hän kulki metsässä sydänyöllä? Ei miksikään, ei miksikään. Ehkä levottomuutensa vuoksi, ehkä ilonsa vuoksi, se ei kuulunut kellekään. Minä ajattelin: hän kuuli Aesopuksen haukunnan ja tiesi, että minä olin metsässä.
Kun hän tuli, nousin minä ylös ja seisoin ja katselin häntä, hän oli niin hentoinen ja nuori. Aesopus myös seisoi ja katseli häntä.
"Mistä sinä tulet?" kysyin minä häneltä.
"Myllyltä", vastasi hän.
Mutta mitäpä olisi hänellä ollut asiaa myllylle näin myöhään yöllä?
"Miten sinä uskallat kulkea täällä metsässä näin myöhään yöllä, kun olet niin hentoinen ja nuori?"
Hän naureskellen vastasi:
"En minä ole niin nuori, minä olen yhdeksäntoista."
Mutta ei hän voinut olla yhdeksäätoista, minä olen aivan varma siitä, että hän valehteli kaksi vuotta, oli vain seitsemäntoista. Mutta miksi valehteli hän olevansa niin vanha?
"Istupa", sanoin minä, "sanopa minulle mikä sinun nimesi on."
Ja hän istui punastellen minun viereeni ja sanoi että hänen nimensä oliHenriette.
Minä kysyin:
"Onko sinulla lemmityistä, Henriette, ja onko hän sinua koskaan syleillyt?"
"On", vastasi hän arasti hymyillen.
"Miten monasti?"
Ei virka.
"Miten monasti?" kysyin minä uudelleen.
"Kaksi kertaa", sanoi hän hiljaa.
Minä vedin hänet puoleeni ja kysyin:
"Miten hän syleili? Syleilikö hän näin?"
"Näin", kuiskasi hän värähdellen.
Kello tuli neljä.
Minä puhelin Edvardan kanssa:
"Rupee pian satamaan", sanoin minä.
"Mitä kello on?" kysyi hän.
Minä katsahdin aurinkoa ja vastasin:
"Noin viisi."
Hän kysyi:
"Voitteko Te sen nähdä auringosta ihan tarkkaan?"
"Voin", vastasin minä, "ihan tarkkaan."
Hiljaisuus.
"Mutta mitenkä Te tiedätte ajan silloin, kun ette näe aurinkoa?"
"Elelen muiden seikkain mukaan. Luoteen ja vuoksen, ruohon, joka painuu levolle omina aikoinaan, linnun laulun, joka vivahtelee erilaisena; muutamat linnut rupeevat laulamaan kun toiset vaikenevat. Vielä näen minä ajan kukista, jotka sulkevat umpunsa iltapäivällä, lehdistä, jotka joskus ovat kiiltävän vihreät, joskus samean vihreät; ja sitä paitse minä tunnen."
"Vai niin", sanoi hän.
Minä tiesin sateen tulevan enkä tahtonut viivyttää Edvardaa keskellä tietä, minä tavoittelin hattuani. Silloin pidätti hän minua yhtäkkiä uudella kysymyksellä ja minä jäin. Hän punehtui ja kysyi minulta, minkä tähden minä oikeastaan olin täällä, miksi minä metsästelin ja minkävuoksi elin niin ja minkävuoksi näin. Minä ammuin vain mitä välttämättä tarvitsin ruuakseni, minä annoin Aesopuksen levätä.
Hän punehtui ja kävi suopeaksi. Minä käsitin, että joku oli puhunut minusta ja hän oli ollut kuulemassa, hän ei puhunut omasta päästään. Sitten kiihdyin tunnelmaan hänestä, hän näytti niin yksinäiseltä, minua hellytti se, että hän oli äiditön, ohkaisten käsiensä vuoksi näytti hän niin huonosti hoidetulta.
Ei, minä en ampunut murhatakseni, minä ammuin vain elääkseni. Minä tarvitsin tänään yhden teiren, siksi en ampunut kahta, vaan ammuin toisen huomenna. Miksi ampuisin useampia? Minä elin metsässä, minä olin metsän poika; ensimäisestä päivästä kesäkuuta oli myös riekko ja jänis rauhoitettu, minulla ei ollut juuri mitään ammuttavaa enää, hyvä, niinpä kalastin ja elin kalalla. Saisin veneen hänen isältään kulkeakseni vesillä. Ei toki, en minä ollut metsästäjä ainoastaan ampuakseni, vaan elääkseni metsässä. Siellä minun oli hyvä olla, minä lojuin tannerpöydän ääressä kun aterioin, enkä istunut kuin tikku tuolilla; minä en kaatanut lasiani. Metsässä tein mitä tahdoin, sain heittäytyä selälleni ja ummistaa silmäni jos tahdoin, sain myös sanoa mitä tahdoin. Joskus halusi jotakin sanoa, puhua ääneen, ja sanat tulivat kuin suoraan sydämestä metsässä…
Kun minä kysyin häneltä, ymmärsikö hän tätä, niin hän myönsi.
Minä puhelin yhä, sillä hän katseli vain minua. "Jospa tietäisitte mitä kaikkea minä mailla näen", sanoin minä. "Talvella kulkiessani näen ehkä lumessa riekon jälet. Yhtäkkiä katoovat jälet, linnut ovat lähteneet lentoon. Mutta siipien sipumista voin nähdä minnepäin riista on lentänyt ja minä löydän ne tuossa tuokiossa. Siinä on minulle joka kerta aina jotakin uutta. Syksyllä voi jotain tuumia tähden lennoista. Olikohan, ajattelen minä silloin itsekseni, tuo maailma, jota kohtasi suonenvedon kouristus? maailma, joka hajosi sirpaleiksi silmäini edessä? Ja minun — minun suotiin nähdä tähden lento elämässäni! Mutta kun kesä tulee, on ehkä joka lehdellä pieni eläväinen eläin, minä huomaan, että jotkut niistä ovat siivettömiä, ne eivät pääse minnekään, niiden täytyy elää ja kuolla tällä pienellä kasvin lehdellä, jossa ovat maailmaan syntyneet. Ajatelkaas sitä. Joskus näen sinisen kärpäsen. Niin, tämä tuntuu niin vähäpätöiseltä, en tiedä, tokko Te ymmärrätte."
"Kyllä, kyllä minä ymmärrän."
"Niin. Ja joskus katselen minä ruohoa ja ehkäpä ruoho katselee minua, mistä me sen tiedämme? Minä katselen ruohon kortta, se siinä vapisee hiukan ja minusta tuntuu kuin se merkitsisi jotakin; minä ajattelen itsekseni: tuossa nyt tuo ruohon korsi vapisee! Ja jos satun mäntyä katselemaan, niin katselen ehkä jotain sen oksaa, joka voi saada minut ajattelemaan jotain siitäkin. Mutta joskus voin tavata myös ihmisiä tuntureilla, sellaista sattuu."
Minä katsoin häntä, hän seisoi etukumarassa ja kuunnellen. Hän oli ihan muuttunut. Hän kuunteli niin tarkkaavaisena, ettei lainkaan pitänyt vaaria itsestään, vaan tuli ruman ja typerän näköiseksi, hänen huulensa lerppui pitkällä.
"Vai niin", sanoi hän ja oikaisi vartaloaan.
Alkoi sade pisarrella.
"Sataa", sanoin minä.
"Niin, jopas sataa", sanoi hänkin ja jo mennä kiiruhti.
En saattanut häntä kotiin, hän vaelsi yksin tiensä, minä kiiruhdin ylös majaani kohti. Kului muutamia minutteja, alkoi sataa rankasti. Yhtäkkiä kuulen jonkun juoksevan jälestäni, minä seisatuin ja näin Edvardan. Hän oli punainen ponnistelusta ja hymyili.
"Unohdin", sanoi hän hengästyneenä. "Se retki kuivauspaikalle. Tohtori tulee huomenna, joudatteko Te silloin?"
"Huomenna? Hyvä! Kyllä minä joudan."
"Minä unohdin", sanoi hän jälleen ja hymyili.
Kun hän meni, huomasin minä miten hänen jalkansa olivat ohuet, kauniit, ne olivat kastuneet hyvin ylös. Hänen kenkänsä olivat läntistyneet.
Minä muistan vielä hyvin erään päivän. Se oli minun kesäni tulon päivä. Aurinko alkoi jo paistaa yöllä ja kuivasi märän maan aamuksi, ilma oli leyhkeä ja kevyt viimeisestä sateesta.
Iltapäivällä minä menin laiturille. Vesi lepäsi ihan tyynenä, me kuulimme naurua ja rapatusta kaukaa saarelta, jossa miehiä ja naisia askarteli kalain kimpussa. Se oli iloinen iltapäivä.
Vai eikö ollutkin iloinen iltapäivä. Meillä oli ruokaa ja viiniä mukana koreissa, suuri seurue kahteen venekuntaan jakautuneena, nuoria naisia vaaleissa puvuissa. Minä olin tyytyväinen, minä hyräilin.
Ja veneessä minä sitten ajattelin mistä kaikki, nämä nuoret inehmot olivat ilmestyneet. Siellä oli nimismiehen ja piirilääkärin tyttäret, pari kotiopettajatarta, pappilan naiset; minä en ollut nähnyt heitä ennen, minä en heitä tuntenut, ja kuitenkin olivat he niin luottavaisia, kuten olisimme olleet jo kauan tuttuja. Minä tein silloin tällöin vikoja, minä olin tullut tottumattomaksi seurustelemaan ihmisten kanssa ja sinuttelin usein nuoria naisia; mutta siitä ei pahastuttu. Minä sanoin kerran: Rakas, tai: Rakkaani; mutta minun menettelyäni hemmoteltiin eikä oltu tietävinään että niin sanoin.
Herra Mackilla oli kuten tavallisesti kovettamaton paidanrinta timanttihakoineen. Hän näytti olevan erinomaisella tuulella ja huusi meidän veneestä toiseen:
"Varokaa putelikoria, hullut! Tohtori, Te vastaatte pulloista."
"Hyvä!" vastasi tohtori toisesta veneestä. Ja pelkästään nämä kaksi huutoa vesillä veneestä toiseen tuntuivat minusta niin juhlakkailta ja iloisilta.
Edvardalla oli päällä sama puku kuin eilenkin, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut toista pukua tai kuten hän ei olisi tahtonut pitää toisia. Samat olivat kengätkin. Minusta eivät hänen kätensä näyttäneet oikein puhtailta; mutta päässä oli hänellä aivan uusi höyhenhattu. Värjättyä jakkuaan piti hän istuessa allaan.
Herra Mackin tahdosta minä ammuin laukauksen maihin päästessä, kaksi laukausta, molemmat piiput, sitten huudettiin eläköötä. Me nousimme saarelle, kuivausväki tervehti meitä kaikkia ja herra Mack jutteli työläistensä kanssa. Me löysimme päivänkakkaroita ja voikukkia ja pistimme niitä napinläpiin; jotkut löysivät sinikelloja.
Ja vesilinnut parvissaan rääkyivät ja huusivat ilmassa ja karikoissa.
Me asetuimme ruohikolle, jossa oli muutamia valkorunkoisia vaivaiskoivuja, korit aukaistiin, ja herra Mack avasi pulloja. Vaaleita pukuja, sinisiä silmiä, lasien kilinää, meri, valkeat purjeet. Lauloimme hiukan. Ja posket punertuivat.
* * * * *
Tunnin päästä paisuu mieleni riemua; pikku seikatkin kiihdyttävät minua; jonkun hatussa liehuu harso, tuossa aukenevat hajalleen hiukset, silmät siristyvät naurusta ja minä siitä ailahdan. Sitä päivää, sitä päivää!
"Olen kuullut että Teillä, herra luutnantti, on pieni, hauska maja?"
"Niin on, pesä. Herra Jumala, miten se on mieleni mukainen! Tulkaa kerran käymään luonani, neiti; se on vain koju sellainen. Ja kojun takana on suuri metsä."
Toinen tulee luokseni ja sanoo ystävällisesti:
"Te ette kai ole ollut täällä pohjoisessa ennen?"
"En", vastaan minä. "Mutta minä olen jo kaiken tuttu, hyvät naiset. Öisin katson kasvosta kasvoihin vuoria, maailmaa, aurinkoa. En muuten tahdo pöyhkeillä. Millainen kesä Teillä onkaan! Se tulla ammahtaa yhtenä yönä, kun kaikki nukkuvat, ja siinä se on aamulla. Minä tähystelin ulos akkunasta ja näin itse miten se tuli. Minulla on kaksi pientä akkunaa."
Tulee kolmas. Hän on äänensä ja pienten käsiensä tähden niin viehko. Ja kaikki he olivat niin viehättäviä! Hän sanoo:
"Vaihdetaanko kukkia? Se on onneksi."
"Vaihdetaan", sanoin minä ja ojensin käteni, "vaihdetaan kukkia ja minä kiitän Teitä. Miten Te olette kaunis, Teillä on hurmaava ääni, olen kuunnellut sitä koko ajan."
Mutta hän vetää sinikellonsa pois ja sanoo lyhykäisesti:
"Mikä Teillä on? Enhän minä Teitä tarkoittanut."
Eihän hän minua tarkoittanut! Olin tuskissani, kun olin tehnyt tyhmyyden, olisin tahtonut olla kotona, poissa majassani kaukana, missä vain tuuli minulle puheli. "Suokaa anteeksi", sanon minä. Muut naiset katsovat toisiinsa ja väistyvät pois, ettei minun tarvitsisi heidän nähtensä nöyrtyä.
Samassa tuli eräs inehmo kiiruhtaen luo, kaikki näkivät hänet, hän oli Edvarda. Hän tulee suoraan minua kohti, hän ei puhu, heittäytyy kaulaani, rutistaa käsivartensa kaulaani ja suutelee minua monta kertaa suulle. Hän sanoo joka suutelolle jotakin, mutta minä en kuule mitään. Minä en tajunnut mitä koko meno merkitsi, sydämeni ei sykähtänyt, minä tiesin vain hänet ja hänen hehkuvan katseensa. Kun hän päästi minut, aaltoili hänen pikku rintansa rajusti. Siinä hän seisoi yhä, ruskea kasvoisena, ruskein kauloin, pitkänä ja solakkana, säihkyvin silmin ja tiedottomassa hurmiossa; kaikki katsoivat häntä. Toisen kerran ihastutti hän minut tummilla kulmakarvoillaan jotka kaartuivat korkeasti otsalle.
Mutta hyvä Jumala, ihmisrukka oli suudellut minua kaikkien nähden!
"Mitä nyt, neiti Edvarda?" kysyin minä ja kuulin sydämeni jyskeen, kuulin kuten syvältä nielustani, en jaksanut sen tähden puhua selvästi.
"Ei mitään", vastaa hän. "Ei muuta kuin että vain tahdoin sitä. Ei se tee mitään."
Otan hatun päästäni ja pyyhin koneellisesti tukkaa otsaltani jaksamatta mitään ajatella, ja katselen ja katselen vain häntä. Vai ei se tee mitään? ajattelin.
Silloin kuuluu herra Mackin ääni toisaalta saarelta, hän puhuu jotain, mitä emme voi kuulla; mutta minä iloitsen ajatellessani, ettei herra Mack nähnyt mitään, tiedä mistään. Miten hyvä oli, että hän juuri nyt oli toisaalla saarella! Se keventää sydäntäni, minä menen seurueen luo ja sanon hyvin välinpitämättömänä muille:
"Minun täytyy pyytää Teiltä kaikilta anteeksi äskeistä sopimatonta käytöstäni; minä olen tuskissani siitä. Minä käytin hyväkseni silmänräpäystä, jolloin neiti Edvarda tahtoi vaihtaa kukkia kanssani, loukatakseni häntä; minä anon häneltä ja teiltä anteeksi. Ajatelkaas minua: minä elän yksinäisyydessä, minä en ole tottunut seurustelemaan naisväen kanssa; sitä paitsi olen tänään vielä juonut viiniä, johon myöskään en ole tottunut. Älkää katsoko vikaani."
Minä nauroin ja olin olevinani välinpitämätön koko pikku tapahtumasta, saadakseni sen unhoon; mutta sisimmässäni olin totinen. Puheeni ei myöskään tehonnut Edvardaan, hän ei mielinyt mitään salata ja laimentaa kiihtymyksensä vaikutusta muihin, hän päin vastoin istahti lähitteelleni ja katseli minua katselemistaan. Aina väliin puheli hän minulle jotain. Kun sitten myöhemmin leikimme leskisillä, sanoi hän kovasti:
"Minä tahdon luutnantti Glahnia. Minä en viitsi juosta kenenkään muun jälestä."
"Olkaa nyt hitolla hiljaa, hullu", kuiskasin minä polkaisten jalkaani.
Hänen kasvoilleen lennähti yllättynyt ilme, nenä kurtistui tuskasta ja hän hymyili häpeissään. Se kävi minuun kovin, en jaksanut sietää hänen katseensa ja koko hennon olemuksensa orpomaisuutta, minä pidin hänestä ja otin hänen pitkän, kapean kätensä käteeni.
"Myöhemmin", sanoin minä. "Ei enää nyt. Voimmehan tavata huomenna."
Yöllä kuulin minä Aesopuksen nousevan nurkastaan ja murisevan, minä kuulin sen unien horteessa; mutta kun minä juuri uneksin metsästäväni, sopi se murina uneeni enkä minä siitä herännyt ihan valveille. Kun minä menin ulos kello kahden aikaan aamulla, näin minä ruohikossa ihmisjalan jälkiä; joku oli käynyt siellä, ensin toisen, sitten toisen akkunan alla. Jälet sitten katosivat näkymättömiin alaalle tielle.
* * * * *
Hän tuli minua vastaan hehkuvin poskin, ikisäteilevin kasvoin.
"Odotitteko?" sanoi hän. "Minä pelkäsin Teidän odottavan."
Minä en ollut odottanut, hän oli ehtinyt ennen minua.
"Nukuitteko hyvin?" sanoin minä. En tiennyt oikein mitä sanoa.
"En nukkunut, minä valvoin", vastasi hän. Ja hän kertoi, ettei hän ollut nukkunut yöllä, vaan oli istunut tuolilla silmät ummessa. Hän oli myös käynyt vähän kävelemässä.
"Joku oli käynyt majani luona yöllä", sanoin minä. "Minä näin jälkiä ruohikossa tänä aamuna."
Ja hänen kasvonsa punehtuvat, hän tarttuu käteeni siinä tiellä eikä vastaa mitään. Minä katson häneen ja kysyn:
"Olitteko se Te?"
"Olin", vastaa hän ja painautuu rintaani vasten, "minä se olin. En suinkaan minä Teitä herättänyt, minä kävin niin hiljaa kuin suinkin saatoin. Minä se olin. Minä olin lähi Teitä taas kerran. Minä pidän Teistä niin."
Joka päivä, joka päivä minä tapasin häntä. En salaa totuutta, minä tapasin häntä mielelläni, niin, sydämeni lensi hänen lähitteilleen. Siitä on nyt kaksi vuotta, nyt ajattelen sitä vain milloin haluan, se seikkailu vain huvittaa ja kuluttaa aikaani. Ja mitä noihin kahteen vihreään höyheneen tulee, niin kerronpa vähän ajan päästä niistä.
Meillä oli monta kohtauspaikkaa, myllyllä, tiellä, jopa majassanikin; hän tuli minne vain tahdoin. Hyvää päivää! huusi hän aina ensin, ja minä vastasin päivää.
"Sinä olet iloinen tänään, sinä laulat", sanoo hän ja silmänsä loistavat.
"Niin, minä olen iloinen", vastaan minä. "Sinun olkapäässäsi on läikkä, se on tomua, ehkä se on lokaa tieltä; minä tahtoisin suudella sitä läikkää ihan, anna minun suudella sitä. Kaikki sinussa hellyttää minua, minä ihan sekapäisesti kaipaan sinua. Viime yönä en saanut unta."
Totta puhuinkin, monena muunakaan yönä en ollut saanut unta.
Me kävelemme rinnakkain tietä pitkin.
"Sanopas mitä ajattelet, käyttäydynköhän minä mieleisesti sinulle?" sanoo hän. "Lörpöttelenköhän minä liiaksi? Enkö? Niin, mutta sinun pitää sanoa mitä ajattelet. Toisinaan ajattelen minä itsekseni, ettei tämä käy hyvin…"
"Mikä ei käy hyvin?" kysyn minä.
"Tämä, meille. Ettei siinä tule käymään hyvin. Usko tahi elä, mutta minua paleltaa nyt tässä kävellessäni; minun selkäpiitäni jäätää kun minä vain hiukan tulen sinua lähi. Onnesta."
"Samaten", vastaan minä, "jäätää minunkin koko olentooni kun vain näen sinut. Hyvin käy. Ja nyt minä taputan vähän selkääsi että sinulle tulee lämmin."
Hän suo minun vastahakoisesti taputtaa, minä taputan hiukan kovemmin, vain pilalla, minä nauran ja kysyn, eikö se ota auttaakseen.
"Oi, ei, elä ole niin hyvä ja mukita minua selkään enää", sanoo hän.
Nuo sanat kuuluivat niin avuttomilta, kun hän sanoi: elä ole niin hyvä.
Kävelimme edelleen pitkin tietä. Oliko hän pahastunut pilastani? tuumin itsekseni ja ajattelin: saas nähdä. Minä sanoin:
"Muistuu tässä mieleeni muudan tapaus. Kerran jollakin veneretkellä eräs nuori nainen otti valkean silkkiliinan kaulastaan ja sitoi sen minun kaulaani. Iltasella sanoin minä naiselle: Saatte liinanne takaisin huomenna, minä annan pestä sen. Elkää, vastasi hän, antakaa se minulle nyt, minä tahtoisin tallettaa sitä sellaisenaan, aivan niin kuin Te olette sitä pitäneet. Ja minä annoin hänelle liinansa. Kolmen vuoden päästä tapasin nuoren naisen jälleen. Entäs liina? sanoin minä. Hän toi liinan. Se oli paperissa aivan niin pesemättömänä kuin ennenkin, minä näin sen itse."
Edvarda vilkasi minuun.
"No? Entä sitten?"
"Ei mitään sitten", sanoin minä. "Mutta minusta hän menetteli niin kauniisti."
Hiljaisuus.
"Missä se nainen nyt on?"
"Ulkomailla."
Emme puhuneet enää siitä. Mutta aikoessaan lähteä kotiin, sanoi hän:
"Hyvää yötä! Mutta ethän huoli enää ajatella sitä naista; vai? Minä en ajattele ketään muita kuin sinua."
Minä uskoin häntä, minä näin hänen puhuvan niinkuin hän ajatteli, minulle riitti ijäti ilo siitä että hän ajatteli minua. Minä menin hänen perästään.
"Kiitos, Edvarda!" sanoin minä. Sitten lisäsin koko sydämestäni: "Sinä olet liian hyvä minulle, mutta minä olen kiitollinen sinulle kun sinä tahdot minua; Jumala on palkitseva sinua siitä. En minä ole niin erinomainen kuten monet muut, joita sinä saisit; mutta minä olen ihan kokonaan sinun, väkivaltaisesti sinun, kautta ijankaikkisen sieluni. Mitä sinä ajattelet? Sinulle tuli vedet silmiin."
"Ei se ollut mitään", vastasi hän. "Tuntui niin kummalliselta, että Jumala palkitsee minua siitä. Sinä sanot kuten… minä rakastan sinua niin!"
Hän kavahti yhtäkkiä kaulaani aivan keskellä tietä ja suuteli minua rajusti.
Kun hän oli mennyt, poikkesin minä metsään mennäkseni kätköön ja ollakseni yksin ilossani. Ja heltyneenä minä juoksin takaisin tielle katsomaan oliko kukaan huomannut minun poikkeavan metsään. Mutta kukaan ei ollut nähnyt.