Kesäöitä ja tyyniä vesiä ja ikuisen hiljaisia metsiä. Ei huutoja, ei jalan kapsetta teiltä, sydämeni täyttää kuin tumma viini.
Koit ja yöperhoset tulevat äänettömästi lennellen sisään akkunastani, tulisijan hohteen ja lintupaistini tuoksun houkuttelemina. Ne napsahtavat pehmeästi kattoon, liihoittelevat korvieni ohi niin että minua vilu varistaa ja asettuvat valkealle ruutisarvelleni seinällä. Minä katselen niitä, ne istuvat väristen ja katselevat minuun, siinä on kehrääjiä, nävertäjiä ja koita. Minusta ovat jotkut niistä kuten lentäviä keto-orvokkia.
Menen ulkosalle majasta ja kuuntelen. Ei ääntä mitään, kaikki unessa. Ilma kimaltaa liihottelevia hyönteisiä, lekottavien siipien myriaadeja. Tuolla metsän palteella on sananjalkoja ja ukonhattuja; sianpuola kukkii, minä rakastan sen pieniä kukkasia. Ole kiitetty, jumala, jokaisesta kanervan kukkasesta minkä näin; ne ovat olleet polullani kuin pienet ruususet ja minä itken kun niitä niin rakastan. Jossakin lähistöllä on ketoneilikoita, en näe niitä, mutta tunnen niiden tuoksun.
Mutta nyt yön hetkillä on yhtäkkiä puhjennut suuria, valkeita kukkia metsään, niiden suut on auki, ne hengittävät. Ja pörröiset hämäräperhot laskeutuvat alas niiden lehdille ja väristävät kasvin joka solua.
Minä kulen kukalta kukalle, ne on päihtyneitä, ne on päihtyneitä kukkia, ja minä näen miten ne päihtyvät.
* * * * *
Kevyitä askelia, inehmon hengähdys, iloinen hyvää iltaa.
Minä tervehdykseen vastaan ja heittäydyn maan tomuun ja syleilen noita polvia ja tuota kehnoa hamosta.
"Hyvää iltaa, Edvarda!" sanon minä vieläkin kerran, onnen kalvamana.
"Miten sinä rakastat minua", kuiskaa hän.
"Miten minä olen kiitollinen", vastaan minä. "Sinä olet minun omani ja minun sydämeni ei hievahda kaikkena päivänä ja ajattelee vain sinua. Sinä olet ihanin Jumalan maailmassa ja minä olen suudellut sinua. Usein punehdun ilosta kun vain ajattelen, että minä olen suudellut sinua."
"Miksi olen minä sinusta niin rakas juuri tänä iltana?" kysyy hän.
Ja sitä oli hän niin lukemattomista syistä; kun minä vain ajattelin häntä, niin tuli hän rakkaaksi. Tuo katse korkeasti otsalle kaartuvain kulmakarvain alta, tuo tumma, armas iho!
"Kuinkasta et olisi minulle rakas", sanoin minä. "Minä käyskennellen kiitän joka puuta siitä, että sinä olet terve ja reipas. Kerran kemuissa oli nuori nainen, hän istui tanssin ajan toisensa jälkeen ja kaikki antoivat hänen istua. Minä en tuntenut häntä, mutta hänen kasvonsa saivat minut tunteisiin, ja minä kumarsin hänelle. Eikö? Ei, hän pudisti päätään. Neiti ei tanssi? sanoin. Voitteko tajuta, vastasi hän että minun isäni oli kaunis, ja minun äitini oli kaunotar, ja minun isäni otti äitini myrskynpuuskassa. Mutta minusta tuli rampa."
Edvarda katsahti minuun.
"Istuudutaanpa alas", hän sanoi.
Ja me istuuduimme kanervikkoon.
"Tiedätkö, mitä ystäväni sanoo sinusta?" hän aloitti. "Sinun silmäsi ovat kuin eläimellä, hän sanoo, ja kun katsot häneen, menee hän suunniltaan. Hän sanoo, että tuntuu ihan siltä kuin koskettelisit häntä."
Outo ilonväristys kävi läpi ruumiini tuon kuultuani, ei omasta puolestani, vaan Edvardan, ja ajattelin itsekseni: Löytyy vian yksi, josta välitän kovasti; mitä tuo yksi sanoo silmieni katseesta? Ja kysyin häneltä:
"Kuka ystäväsi oli?"
"Enpäs kerro", hän sanoi. "Mutta se oli yksi niistä, jotka olivat mukana saarella tuona päivänä."
"Vai niin, olkoon sitten."
Ja me puhuimme sitten muista asioista.
"Isäni matkustaa Venäjälle muutaman päivän kuluttua," sanoi hän, "ja silloin minä järjestän juhlat. Oletko koskaan käynyt Korholmassa? Meillä tulee olla kaksi koria viiniä; pappilan tytöt tulevat mukaan, ja isäni on antanut minulle jo viinin. Ethän sitten katso häneen uudelleen, ethän? Ystävätärtäni, vai? Mitä?Ethän? Tai en pyydä häntä ollenkaan mukaan."
Ja enempää sanomatta hän heittäytyi intohimoisena kaulaani, ja katseli minuun, tuijotti kasvoihini, ja hengitti raskaasti. Hänen katseensa oli ihan musta.
Kavahdin ylös ja sanoin sekaisuudessani vain:
"Vai niin, matkustaako sinun isäsi Venäjälle?"
"Miksi nousit niin yhtäkkiä?" kysyi hän.
"Siksi kun on jo myöhä, Edvarda", sanoin minä. "Nyt sulkevat valkeat kukat kupunsa, aurinko nousee, tulee päivä."
Minä saatoin häntä läpi metsän ja seisoin ja katsoin niin kauan kuin näin miten hän meni; pitkän matkan päässä alaalla kääntyi hän ja huusi hiljakseen: hyvää yötä. Sitten hän katosi.
Samalla hetkellä aukesi sepän talon ovi. Mies, jolla oli valkoinen paidan edusta, astui ulos, katsahti ympärilleen ja vetäisi hattunsa syvemmälle ohimolleen ja lähti kulkemaan tietä alas Sirilundiin.
Edvardan hyvää yötä soi yhä korvissani.
Riemu päihdyttää. Minä laukaisen pyssyni ja unohtumaton kaiku vastaa vaaralta vaaralle, liitelee kauas yli meren ja kajahtaa yön valvoneen, väsyneen ruorimiehen korvissa. Mistä minä iloitsen? Ajatuksesta, joka pälähtää päähäni, muistosta, jostain metsän soinnusta, ihmisestä. Minä ajattelen häntä, minä sulen silmäni ja seison liikkumatta polulla ja ajattelen häntä, minä luen minuttien vierähtämistä.
Sitten minua janottaa ja minä juon purosta; nyt astelen lukien sata askelta eteeni ja sata askelta taakse; nyt on jo aika, ajattelen minä.
Tuliko jotain väliin? Kuukausi on kulunut, kuukausi ei ole aika mikään; mitään ei tullut väliin! Jumala tietää, miten tämä kuukausi on ollut lyhyt. Mutta yötpä ovat monen monasti pitkiä, ja minä keksin kastaa hattuani purossa ja kuivatan sitä jälleen, vain lyhentääkseni aikaani odottaessani.
Minä laskin aikani öissä. Joskus tuli yö ja Edvarda ei tullut, kerran ei hän tullut kahteen yöhön. Kahteen yöhön. Ei ollut tullut mitään väliin, mutta minusta tuntui silloin kuten onneni ehkä olisi ollut suurimmillaan.
Eikö niin ollutkin?
"Kuule, Edvarda, miten levotonta on metsässä tänä yönä? Supisee alati mättäillä, ja suuret lehdet värisevät. Jotakin on tekeillä; mutta enhän minä sitä tarkoittanut sanoa. Minä kuulen miten lintu laulaa harjulla, se on vain tiitinen; mutta se on istunut yhdessä kohden kaksi yötä ja kutsunut, houkutellut. Kuuletko tuota yksisointuista, yksisointuista säveltä?"
"Kuulen minä. Miksi sitä kysyt minulta?"
"Joutenpäiten. Se on istunut siellä kaksi yötä. Tarkoitin vain sanoa sitä… Kiitos, kiitos kun tulit tänä iltana, rakkaani! Minä istuin täällä ja odotin sinua tänä iltana tai huomeniltana, minä tulin niin hyvilleni, kun sinä tulit."
"Ja minäkin olen odottanut. Minä ajattelen sinua, minä olen koonnut kätköön sen lasin sirut, jonka sinä silloin kaasit; muistatko sinä sitä? Isäni matkusti viime yönä, minä en mitenkään voinut tulla, minun täytyi laitella matkatavaroita ja muistutella häntä. Minä tiesin että sinä kuleksit ja odottelit täällä metsässä ja minä itkin ja laitoin tavaroita."
Mutta kaksihan yötä kului, ajattelin minä, mitä teki hän ensimäisenä yönä? Ja miksi ei silmissään ole yhtä suurta iloa kuin ennen?
Kului tiima. Tiitinen vaikeni harjulla, metsä oli kuollut. Ei, ei mitään ollut tullut väliin, kaikki oli ennallaan, hän sanoi minulle kädestä hyvää yötä ja katsoi minuun rakkaasti.
"Huomenna?" sanoin.
"Ei, ei huomenna", vastasi hän.
En kysynyt syytä.
"Huomennahan meillä on se juhla", sanoi hän hymyillen. "Minä aioin sinua yhtäkkiä yllättää sillä, mutta kun tulit niin onnettoman näköiseksi, täytyi minun ilmoittaa sinulle kohta. Minä aioin kutsua sinua kirjeellä."
Ja minun sydämeni keveni sanomattomasti.
Hän meni nyökäten hyvästiksi päätään.
"Kuulehan vielä", sanoin minä liikkumatta. "Miten kauan sitten sinä kokosit ja kätkit ne lasinsirut?"
"Mitenkö kauan?"
"Niin, onko siitä viikko, kaksi viikkoa?"
"Ehkä kaksi viikkoa. Mutta miksi sinä sitä kysyt?
"Ei, nyt minä puhun totta, eilen minä ne kätkin."
Eilen hän ne kätki, vielä eilen oli hän ajatellut minua! No, ei mitään hätää.
Kaksi venettä oli veteen lykätty ja me menimme niihin. Me lauloimme ja juttelimme. Korholma oli saarten takana, kesti hyvän aikaa soutaa sinne ja pitkin matkaa me puhelimme veneestä toiseen. Tohtori oli pukeutunut vaaleisiin kuten naiset; en ollut ennen nähnyt häntä niin tyytyväisen näköisenä, hän tarinoi, hän ei enää pysytteleinyt mykkänä kuuntelijana. Minusta tuntui siltä, että hän oli hieman maistellut ja oli iloisella päällä. Kun saavuimme määrään, pyysi hän hetkeksi seurueen huomiota ja lausui meidät tervetulleiksi. Minä ajattelin: kas Edvarda on valinnut hänet isännäksi.
Sanomattoman rakastettavasti huvitteli hän naisia. Edvardalle oli hän kohtelias ja ystävällinen, usein isällinen ja pedanttisen opettavainen kuten sangen monasti muulloinkin. Edvarda puhui aikamääristä, hän sanoi: "Minä olen syntynyt kolmekymmentä kahdeksan", ja tohtori kysyi: "Tuhat kahdeksansataa kolmekymmentä kahdeksan?" Minun sanoessani jotain kuunteli tohtori tarkkaavasti eikä pitänyt minua halpana.
Eräs nuori neiti tuli luo ja tervehti. Minä en enää häntä tuntenut, minä en voinut häntä muistaa ja minä sanoin kummastelevani mitä hän nauroi. Hän oli rovastin tyttäriä, minä olin seurustellut hänen kanssaan kuivauspaikalla ja pyytänyt häntä käymään majassani. Me juttelimme keskenämme vähän aikaa.
Kuluu parisen tiimaa. Minulla on ikävä, minä juon viiniä jota lasiini kaadetaan, ja tuppaudun kaikkien pariin, hupsuttelen kaikkien kanssa. Taas teen minä tyhmyyksiä, nämä puuhat ovat minulle outoja ja minä en heti hoksaa miten vastaisin ystävällisiin sanoihin, tuon tuostakin puhun minä sekavasti tai en kerrassaan vastaa mitään, ja olen siitä harmissani. Tuolla ison kiven luona, joka meillä on pöytänä, istuu tohtori ja seurustelee vilkkaasti.
Sielu! Mikä on sielu? sanoi hän. Rovastin tytär oli syyttänyt häntä vapaa-ajattelijaksi; hyvä, eikös vapaasti ollutkin ajateltava? Kuviteltiin että helvetti on talo maan sisässä ja paholainen toimitusjohtaja, — ei, majesteetti hän on. Häntä halutti puhua apupitäjän kirkon alttaritaulusta: Kristus, juutalaismiehiä ja -naisia, vettä viininä; hyvä. Mutta Kristuksella oli glooria päässä. Mikä on glooria? Keltainen tynnyrin vanne kolmen hiuskarvan varassa.
Kaksi naisista löi kauhuissaan kämmeniään yhteen. Mutta tohtori pelasti itsensä ja sanoi leikillä:
"Hirveitä sanoja, vai mitä? Myönnän kyllä. Mutta jos toistaa sitä tai tätä viisi, kuusi kertaa itsekseen ja ajattelee vähän, niin kuuluu se jo paremmalta… Saanko kunnian juoda arvoisain naisten kanssa!"
Ja hän rupesi polvilleen ruohikkoon noiden kahden naisen eteen eikä pannut hattuaan päästä maahan, vaan piti sitä koholla ilmassa vasemmalla kädellään ja joi lasinsa tyhjäksi kallistaen kaulaansa. Minuakin ihastutti hänen taitavuutensa ja minä olisin tahtonut kilistää hänen kanssaan, mutta hän oli jo juonut lasinsa tyhjäksi.
Edvarda katseli häntä. Tulin Edvardan lähitteille, minä sanoin:
"Leikitäänkö leskisillä tänään?"
Hän vähän vavahti ja nousi ylös.
"Muistakaa, ettemme sinuttele toisiamme nyt", kuiskasi hän.
En minä ollut sinutellutkaan. Minä lähdin muualle taas.
Kuluu jälleen tiima, päivä on pitkä, minä olisin jo kauan sitten halusta soutanut kotiin yksin jos vain olisi ollut kolmas vene; Aesopus oli kytkyessä majassa, se ehkä ajatteli minua. Edvardan ajatukset varmaan liitelivät kaukana minusta, hän puheli miten onnekasta olisi saada matkustaa pois täältä toisille seuduille, hänen poskilleen nousi polte siitä aatoksesta, ja hän puhui virheellisestikin:
"Kukaan ei olisi enemmän onnellisempi kuin minä, jos kerran…"
"Enemmän onnellisempi", sanoo tohtori.
"Mitä?" kysyy Edvarda.
"Enemmän onnellisempi."
"En ymmärrä."
"Te sanoitte enemmän onnellisempi, ei muuta."
"Sanoinko? Suokaa anteeksi. Ei kukaan olisi onnellisempi kuin minä, jos kerran saisin seistä laivalla lähdössä. Joskus kaipaan minä seuduille, joista en itsekään tiedä."
Hän kaipasi pois, hän ei muistanut minua. Siinä seisoin minä ja näin hänen kasvoistaan että hän oli unohtanut minut. No, mitäpä siitä; mutta siinä seisoin ja näin sen itse hänen kasvoistaan. Ja minutit vierivät niin surullisen verkkaan. Minä kysyin yhdeltä ja toiselta, emmekö lähtisi jo kotiin, oli niin myöhä jo, sanoin minä, ja Aesopus oli kytkyessä majassani. Vaan kukaan ei tahtonut kotiin.
Minä menin kolmannen kerran rovastin tytön puheille, minä ajattelin: hän se on puhunut minun eläimen katseestani. Me joimme yhdessä; hänellä oli värisevä ilme silmissä; ne eivät koskaan katselleet levossa, hän katseli yhäti minuun.
"Kuulkaa, neiti", sanoin minä, "eikö Teidän mielestänne näiden seutujen ihmiset ole samantapaisia kuin näiden seutujen lyhyt kesäkin? Ne on häilyviä ja hurmaavia kuin sekin."
Minä puhuin kovalla, varsin kovalla äänellä, puhuin tahallani. Minä yhä juttelin kovasti ja pyysin taas neitiä käymään luonani katsomassa majaani. "Jumala siunatkoon Teitä siitä", sanoin minä hädässäni, ja minä ajattelin jo itsekseni, että kai pitäisi keksiä jotain lahjaa hänelle, jos hän mielisi tulla; minulla ei kai olisi muuta kuin ruutisarveni, ajattelin minä.
Ja neiti lupasi tulla.
Edvarda istui muualle katsellen ja soi minun puhua miten halusin. Hän kuunteli mitä seurassa puheltiin ja sukasi silloin tällöin sanan väliin. Tohtori povasi nuorille naisille kädestä ja soitti suuta; hänellä itsellään oli hienot, pienet kädet ja sormus sormessa. Minä tunsin olevani tarpeeton seurassa, minä istuin kauan aikaa yksinäni jossain kivellä. Päivä ehti vitaisilleen. Tässä sitä nyt istun ypöyksin kivellä, tuumin itsekseni, ja ainoa ihminen, joka minut voisi kutsua tästä, ei muista minua. Ja sekin on samantekevää.
Alkaa tuntua kuin olisin kovin hylätty. Keskustelu kajahteli korviini takaa, minä kuulin että Edvarda nauroi; naurun kuullessani nousin äkkiä ylös ja menin toisten luo.
"Vain hetkinen", sanoin minä. "Juolahti mieleeni tuolla istuessani, että te ehkä tahtoisitte nähdä perhoskirjaani." Ja minä otin esiin perhoskirjani. "Pyydän anteeksi, etten muistanut sitä ennen. Ettekö tahtoisi olla hyvä ja tarkastella niitä, se ilahuttaisi minua, katsokaa kaikkia kerrassaan, siinä on sekä punaisia että keltaisia perhosia." Ja puhuessani minä seisoin hattu kädessä. Minä huomasin itse, että oli hassua seistä hattu kädessä, sentähden panin minä sen kohta päähäni.
Ei kuulunut hiiskausta hetkeen eikä kukaan ottanut kirjaani. Viimein ojensi tohtori kätensä tahtoen sitä ja sanoi kohteliaasti:
"Tosiaan, kiitoksia, katsellaanpas näitä vehkeitä. En ole koskaan aavistanut, miten perhosia valmistetaan."
"Minä teen ne itse", sanoin minä ylen kiitollisena tohtorille. Ja minä rupesin kohta selittelemään miten minä niitä tein. Se oli joutavan helppoa, minä ostin höyhenet ja koukut; eihän niistä hyviä tullut, mutta nehän oli vain minua itseäni varten. Kyllä niitä sai valmiitakin perhosia ostaa ja ne olivat hyvin kauniita.
Edvarda katsahti välinpitämättömästi minuun ja kirjaani ja jatkoi sitten jutteluaan ystävättäriensä kanssa.
"Täällä on aineksiakin", sanoi tohtori. "Nepä on kauniita höyheniä."
Edvarda kohotti katseensa.
"Nuo vihreät on kauniita", sanoi hän; "näyttäkääs minulle, tohtori."
"Ottakaa ne", huusin minä. "Voi, ottakaa, pyydän sitä vain tänään. Ne on kaksi vihreää linnun höyhentä. Olkaa hyvä minua kohtaan, se on muisto."
Hän katseli niitä ja sanoi:
"Ne on sekä vihreitä että kultaisia, miten niitä kääntelee auringon paisteessa. No kiitos, kun kerran haluatte antaa, niin."
"Kyllä, minä haluan ne antaa, kyllä", sanoin minä.
Hän pisti höyhenet povelleen.
Vähän ajan perästä antoi tohtori minulle kirjan takaisin ja kiitti. Hän nousi paikaltaan ja kysyi eikö jo alettaisi tuumia kotiinlähtöä.
Minä sanoin:
"Lähtään, Jumalan nimessä, lähtään. Minulla on koira siellä kotona; katsokaas, minulla näet on nyt koira, se koira on minun ystäväni, se makaa ja ajattelee minua ja kun minä tulen kotiin, katsoo se etukäpälät ikkunalla ja tervehtii minua. Päivä on ollut niin kaunis, pian se päättyy, lähtään soutelemaan kotiin. Minä kiitän Teitä kaikkia."
Minä varroin etäämpää katsellen mihin veneeseen Edvarda menisi, ja minä päätin mennä toiseen veneeseen. Yhtäkkiä kutsui hän minua. Minä katsoin ihmeissäni häntä, hänen kasvonsa hehkuivat. Sitten tuli hän luokseni, ojensi minulle kätensä ja sanoi hellästi:
"Kiitos höyhenistä… Mehän kai menemme samaan veneeseen?"
"Jos tahdotte", vastasin minä.
Me istuuduimme veneeseen, hän asettui minun viereeni, minun tuhdolleni, ja kosketti minua polvellaan. Minä katsoin häneen ja hän vastasi minulle kerran katseellaan. Hän teki minulle hyvää kun kosketti minua polvellaan, minä aloin tuntea päiväni karvaudet palkituiksi ja minä aloin jo tulla iloiseksi, kun hän yhtäkkiä siirtyi toisella tapaa istumaan, kääntyi selin minuun ja alkoi puhella tohtorin kanssa, joka istui perässä. Neljännestuntiin ei hän tiennyt minua olevankaan. Silloin tein tekosen, jota kadun, jota en vieläkään ole unohtanut. Kenkä irtautui hänen jalastaan, minä tempaisin sen ja nakkasin kauas veteen, iloissaniko siitä, että hän oli lähelläni, vai sielun pakostako päästä huomatuksi ja muistuttaakseni häntä siitä, että olin olemassa, — en tiedä. Se tapahtui kuin tuli, en ajatellut mitään, se vain pälähti päähäni. Naiset kiljahtivat. Minä aivan kuin halvaannuin teostani; mutta mitäs se auttoi? Tehty kuin tehty. Tohtori kiiruhti turvakseni, hän huusi: "Soutakaa!" ja ohjasi kenkää kohti; heti tavoittikin soutumies sen, juuri kun se oli vajoamassa veden kalvon alle; miehen käsivarsi kastui kainaloon saakka. Sitten kajahti monikuoroinen hurraa molemmista veneistä, koska kenkä oli pelastettu.
Minä olin hyvin häpeissäni, ja minä tunsin miten kasvoni vaihtelivat väriään ja vääristyivät kun minä kuivasin kenkää nenäliinallani. Edvarda otti sen minulta mitään virkkamatta. Vasta jonkun hetken päästä sanoi hän:
"Enpä ole mokomaa nähnyt?"
"Niin, ettepä mokomaa", sanoin minäkin. Minä hymyilin ja röyhistin rintaani, minä olin olevinani kuten olisin tehnyt kepposeni jostain erikoissyystä, kuten siinä olisi jokin salaisuus. Mutta mikäpä salaisuus siinä oli? Tohtori katsoi ensi kertaa halveksien minuun.
Kului hetki, veneet liukuivat kotia kohti, seurasta hävisi tukala tuuli, me lauloimme, me lähenimme laituria. Edvarda sanoi:
"Kuulkaa, me emme ole juoneet viiniä loppuun vielä, sitä on vielä paljon jälellä. Me laitamme vielä juhlat, uudet juhlat joskus, tanssitaan, me panemme toimeen tanssiaiset meidän salissamme."
Kun tulimme maihin, tahdoin minä pyydellä Edvardalta anteeksi.
"Voi miten minä kaipaan takaisin majaani", sanoin minä. "Tämä on ollut tuskallinen päivä."
"Onko se ollut Teille tuskallinen päivä, herra luutnantti?"
"Tarkoitan", sanoin minä kartellen, "tarkoitan, että olen ollut kiusana sekä itselleni että muille. Minä nakkasin Teidän kenkänne veteen."
"Niin, se oli merkillinen päähänpisto."
"Anteeksi!" sanoin minä.
Mitähän pahemmaksi voi vielä käydä? Minä päätin pysytellä levollisena, tuli mitä tuli, Jumala sen tietää. Minäkö tässä ensin olin tungetellut hänen lähitteelleen? En, en toki, minä seisoin vain kerran hänen tiellään kun hän kulki ohi. Tätä pohjolan kesää! Turilas oli jo herennyt lentelemästä, ja ihmiset tulivat minusta yhä ja yhä kärsimättömämmiksi, vaikka aurinko paistoi heille yötä päivää. Mitä he katselivat yhä sinisin silmin ja mitkä aatokset liikkuivat heidän merkillisissä otsissaan? Muuten sama minusta mitä he olivat. Minä otin rihmani ja kalastelin kaksi päivää, neljä päivää; mutta öisin lojuin minä silmät avoimina kojussani…
"En ole nähnyt Teitä neljään päivään, Edvarda?"
"Neljään päivään, aivan niin. Minulla on ollut kiire. Tulkaa katsomaan."
Hän vei minut saliin. Siellä oli pöydät viety pois, tuolit asetettu pitkin seiniä, joka kapinetta siirretty; kynttiläkruunu, kaakeliuuni ja seinät merkillisesti koristeltu kanervilla ja mustilla kankailla, jotka oli otettu kauppapuodista. Klaveri oli nurkassa.
Näin oli hän valmistellut "tanssiaisia."
"Mitäs tästä arvelette?" kysyi hän.
"Kummallista", vastasin minä.
Lähdimme salista.
Minä sanoin:
"Mutta kuulkaahan nyt, Edvarda, oletteko Te ihan tyyten minut unohtanut?"
"En käsitä nyt Teitä", vastasi hän kummissaan. "Näittehän, mitä kaikkea minä olen puuhannut? Miten minä silloin voin tulla Teidän luoksenne?"
"Niin", sanoin minäkin, "miten Te muka voitte tulla minun luokseni." Minä olin valvonut ylen määrin, väsynyt, sanani tulivat tyhjänpäiväisinä ja kiihkeinä, minä olin ollut onneton koko päivän. "Ei, ettehän Te voinut tulla luokseni. Sitä vain aioin sanoa: kaiken kaikkiaan, kaikki on muuttunut, jotain on tullut väliin. Niin on. Mutta minä en jaksa arvata kasvoistanne mitä. Miten Teidän otsanne on merkillinen, Edvarda! Nyt sen huomaan."
"Mutta minä en ole unohtanut Teitä!" huudahti hän punehtuen ja pujotti kätensä kainalooni.
"Niin niin, Te ette ehkä ole unohtanut minua. Mutta empä sitten tiedä kummin sanon. Jommin kummin."
"Huomenna saatte Te kutsun kemuihin. Teidän täytyy tanssia minun kanssani. Voi miten me tanssimme!"
"Tahdotteko saattaa minua vähän matkaa?" kysyin minä.
"Nytkö? En, en voi nyt", vastasi hän. "Heti kohta tulee tohtori, hän tulee minua vähän auttamaan, minulla on vielä hiukan hommaa. No, Teidän mielestänne sali siis tällaisena välttää? Mutta ettekö Te luule…"
Vaunut ajavat portille.
"Tuleeko tohtori hevosella tänään?" kysyin minä.
"Tulee, minä lähetin häntä hakemaan, minä tahdoin häntä"…
"Sääliä, kun hänellä on kipeä jalka, niin. Ei, suokaa minun nyt lähteä… Päivää, päivää, tohtori. Hauskaa tavata Teitä! Terveenä olette olleet? Toivon, ettette pahastu, jos nyt menen."
Portaiden edessä käännähdin minä katsomaan taakseni, Edvarda katseli akkunasta, hän levitti molemmin käsin uutimia nähdäkseen, hän näytti miettiväiseltä. Hassu riemu riehahtaa sydämessäni, minä menen ripeästi talosta, kevein askelin ja hämärin katsein, pyssy oli köykäinen kuin keppi kädessäni. Jos minä saisin hänet, tulisi minusta hyvä ihminen, ajattelin minä. Minä ehdin metsään ja ajattelin siinä: Jos minä saisin hänet, palvelisin häntä väsymättömämmin kuin yksikään muu, ja vaikka hän näyttäisi olevansa arvoton minulle, vaikka hän rupeisi vaatimaan mahdottomia minulta, tekisin minä kaiken mitä voin, niin, tekisin enemmän kuin mitä voin, ja iloitsisin vain kun hän olisi minun… Minä seisatuin, rupesin polvilleni ja nuoleksin nöyryydessäni ja toivossani ruohonkorsia tien varrella ja nousin sitten jälleen ylös.
Olin viimein melkein rohkealla mielellä. Hänen muuttunut käytöksensä viime aikoina oli vain hänelle ominaista; hän katseli akkunasta miten minä menin, katseensa seurasivat minua kunnes minua ei enää näkynyt, mitäpä hän olisi voinut muuta tehdä? Minä menin ihan tiedoiltani hurmiosta, minä olin nälissäni, mutta en sitä tuntenut.
* * * * *
Aesopus juoksi edeltä, yhtäkkiä rupesi se haukkumaan. Minä katsahdin eteeni, nainen valkea liina päässä seisoi majan nurkalla; hän oli Eeva, sepän tytär.
"Hyvää päivää, Eeva!" huusin minä.
Hän seisoi sen korkean, harmaan kiven vieressä, aivan punastuneena, ja imi yhtä sormeaan.
"Sinäkö se olet, Eeva? Mikä sinulla on?" kysyin minä.
"Aesopus purasi minua", vastasi hän ja katseli hämillään maahan.
Minä katselin hänen sormeaan. Hän oli purrut itse itseään. Aavistus lentää aivoissani ja minä kysyn:
"Oletko sinä kauan täällä odotellut."
"En kauan", vastasi hän.
Ja kumpikaan meistä ei sanonut mitään, minä otin häntä kädestä ja vein hänet majaani.
Tulin tapani mukaan kalalta ja olin menossa tanssiaisiin pyssyineni, laukkuineni, olin vain pannut parhaat nahkatamineet ylleni. Oli jo myöhä, kun ehdin Sirilundiin, minä kuulin että salissa tanssittiin, sitten pian huudettiin: Täällä on metsästäjä, luutnantti! Nuoria parveili ympärilläni, tahtoivat nähdä saalistani, minä olin ampunut pari vesilintua ja pyydystänyt pari koljaa. Edvarda toivotti minut hymyillen tervetulleeksi, hän oli tanssinut, hän punotti.
"Ensimäisen tanssitte minun kanssani!" sanoi hän.
Ja me tanssimme. Ei tapahtunut tihuja, minua alkoi pyörryttää, mutta en kaatunut. Isot saappaani kolisivat aika lailla, minä kuulin itse miten ne kolisivat ja päätin olla tanssimatta vasta, olin repinyt naarmuja maalattuun lattiaankin. Olin niin hyvilläni, kun en ollut saanut aikaan mitään suurempaa onnettomuutta!
Herra Mackin kaksi ryytipuodin apulaista oli myös täällä ja he tanssivat perinpohjin ja vakaisesti, tohtori otti innokkaasti osaa vuorotansseihin. Paitsi näitä herroja oli siellä vielä neljä aivan nuorta miestä, herrasväen poikia pääkirkolta, rovastin ja piirilääkärin poikia. Muudan tuntematon kauppamatkustaja oli myös tullut tilaisuuteen, häntä ihailtiin kauniin äänensä vuoksi ja hän rallatteli musiikin tahtiin; silloin tällöin vuorotteli hän naisten kanssa klaverin soitossa.
En muista enää, miten ensimäiset tunnit kuluivat, mutta minä muistan aivan tarkoin loppuyön. Aurinko paistoi punaisena akkunoista koko ajan, ja vesilinnut nukkuivat. Meille tarjottiin viiniä ja leivoksia, me puhelimme hälisten ja lauloimme, Edvardan nauru kajahteli raikkaasti ja huolettomasti salissa. Mutta miksi ei hän enää virkkanut minulle sanaakaan? Minä lähentelin hänen paikkaansa haluten sanoa hänelle jonkun kohteliaisuuden miten paraiten voin, hänellä oli yllään musta puku, se oli ehkä hänen rippipukunsa, ja se oli käynyt hänelle liian lyhyeksi, mutta se somisti häntä tanssiessa, ja sen aioin minä sanoa hänelle.
"Miten tuo musta puku…" aloin minä.
Mutta hän nousi ylös, kietoi kätensä erään ystävättärensä vyöhyille ja meni muualle hänen kanssaan. Niin tapahtui pari kertaa. Hyvä, ajattelin minä, minkäs tälle voi? Mutta miksi hän sitten katselee huolekkaan näköisenä minun jälestäni akkunasta, kun minä lähden hänen luotaan?
Muudan naikkonen vaati minua tanssiin. Edvarda istui siinä lähellä, ja minä vastasin kovalla äänellä:
"Ei, minä lähden heti kohta pois."
Edvarda katsoi minuun kysyvästi ja sanoi:
"Poisko? Ei, Te ette lähde."
Minä kavahdin ja purin huultani. Nousin ylös.
"Tarkoititte kai tällä jotain, neiti Edvarda, sanoin minä synkeänä ja läksin ovelle päin."
Tohtori asettui tielleni ja Edvarda kiiruhti hänkin jälestäni.
"Älkää käsittäkö minua väärin", sanoi hän lämpöisesti. "Minä tarkoitin, että Te toivottavasti olisitte viimeinen, joka lähtee pois, kaikkein viimeinen. Eikä kellokaan vielä ole kuin yksi… Kuulkaa", lisäsi hän säteilevin silmin, "Tehän olette antanut meidän soutumiehellemme viisi taalaria, kun hän pelasti minun kenkäni vedestä. Se oli liian paljon." Ja hän nauroi sydämellisesti ja kääntyi koko seurueen puoleen.
Minä töllötin suu auki, voimatta mitään, päästä pyörällä.
"Te suvaitsette laskea leikkiä", sanoin minä. "En ole antanut Teidän soutumiehellenne niin taalarin tapaista."
"Kas vaan, vai ette?" Hän avasi keittiön oven ja kutsui soutajan sisään. "Muistathan sinä matkan Korholmaan, Jaakko? Sinä pelastit minun kenkäni kun se putosi veteen?"
"Pelastin", vastasi Jaakko.
"Sinä olet saanut viisi taalaria siitä, että pelastit sen kengän?"
"Olen, antoivathan he minulle…"
"Hyvä. Saat mennä."
Mitä hän nyt tällä kujeella tarkoittaa? ajattelin minä. Haluttaako häntä häväistä minua? Siinä ei hän onnistu, minä en tästä punastu. Minä sanoin ääneen ja selkeästi:
"Minun täytyy tehdä tiettäväksi kaikille, että tämä on joko erhetys tai vale. Minun ei ole edes päähäni pälähtänyt antaa soutumiehelle viittä taalaria teidän kengästänne. Minun olisi ehkä tullut se antaa, mutta se on kuin onkin jäänyt antamatta."
"Jonka päälle tanssimme", sanoi Edvarda rypistellen otsaansa. "Miksi emme tanssi?"
Tämän on hän velvollinen minulle selittämään, tuumin minä itsekseni, ja vaanin tilaisuutta saadakseni hänet puhumaan. Hän meni sivuhuoneeseen ja minä menin jälestä.
"Maljanne", sanoin minä tahtoen juoda hänen kanssaan.
"Minun lasini on tyhjä", tokaisi hän.
Vaikka hänellä oli täysi lasi edessään.
"Minä luulin että tuo lasi tuossa oli Teidän?"
"Ei, se ei ollut minun", sanoi hän ja kääntyi vierustoverinsa puoleen.
"Suokaa anteeksi", sanoin minä.
Monet vieraista huomasivat tämän pienen kohtauksen.
Sappeni kiehui, solvaistuna minä sanoin:
"Kai sentään olette velvollinen minulle selittämään…"
Hän nousi ylös, tarttui käsiini ja sanoi sydämeen tunkevalla äänellä:
"Mutta ei tänään, ei nyt. Minä olen niin pahoillani. Jumala, miten Te katsotte minuun! Olimmehan me kerran ystäviä…"
Minä käännähdin heti pois tunteen tulvahtaessa ja menin jälleen tanssisaliin.
Vähän ajan perästä tuli myös Edvarda sisään, hän seisattui klaverin luo, kauppamatkustajan soittaessa jotain tanssia, hänen kasvoiltaan kuulsi tällä hetkellä salainen raskas huoli.
"Minä en ole oppinut soittamaan", sanoo hän ja katsoo minuun samein silmin. "Kunpa edes osaisi soittaa."
Siihen en osannut mitään vastata. Mutta sydämeni lieskahti häneen jälleen ja minä kysyin:
"Mikä huoli Teitä nyt on ruvennut painamaan yhtäkkiä, Edvarda? Jospa tietäisitte, miten minä siitä kärsin."
"En tiedä", vastasi hän. "Huoli kaikesta. Ah jospa nuo ihmiset lähtisivät heti pois, kaikki. Ei, ette Te; muistakaa, että viivytte viimeiseksi."
Ja jälleen herättivät nämä sanat sielussani elämän ja silmäni näkivät valkeuden auringonpaisteisessa salissa. Rovastin tytär tuli luokseni ja rupesi tarinoimaan kanssani, minä toivoin hänet sinne missä pippuri kasvaa, ja vastailin töykeästi. Tahallani minä en häneen katsonut, koska hän oli puhunut minun eläimen katseestani. Hän alkoi jutella Edvardalle, että muudan herra oli ajanut häntä takaa kerran kadulla ulkomailla, muistaakseni Riiassa.
"Se ajoi yhä ja yhä, kadulta toiselle ja hymyili minulle", sanoi hän.
"No oliko se sitten umpisokea?" tokaisin minä muka Edvardalle mieliksi.Ja keikautin samalla olkapäitäni.
Neitonen ymmärsi heti karkeat sanani ja vastasi:
"Kai se tietysti oli, kun viitsi seurata näin vanhaa ja rumaa kuin minä."
Mutta Edvardan kiitollisuutta en saanut, hän lähti vetäen ystävätärtään mukaansa, he kuiskailivat keskenään ja pudistelivat päätään. Siitä alkaen sain olla aivan yksin.
Tiima vieri vielä, vesilinnut alkoivat herätä kareilla, niiden huudot kuuluivat avoimista ikkunoista saliin. Ilo tulvahti sielussani kuullessani näitä ensimäisiä linnun huutoja ja minä kaipasin merelle, kareille…
Tohtori oli jälleen tullut hyvälle tuulelle ja lumosi kaikki mieltymään itseensä, naisväki hyöri ja pyöri hänen lähitteillään. Tuoko se nyt on minun rivaalini? ajattelin minä ja ajattelin myös hänen rampaa jalkaansa ja hänen kehnoa vartaloaan. Hän oli ruvennut hakemaan uutta sukkeluutta siunaillessaan, hän sanoi: "Kuolema ja kidutus", ja aina kun hän vannoili näillä hassuilla sanoilla, rähähdin minä nauruun. Tuskissani pälähti mieleeni kohdella tätä miestä niin vaatimattomasti kuin suinkin voin, koska hän oli rivaalini. Minun suussani oli tohtori aina ensimäisenä ja viimeisenä, minä huusin: Hoi kuulkaa, mitä tohtori sanoo! ja minä pakoitin itseni nauramaan ääneen hänen sanansutkauksilleen.
"Minä rakastan tätä maailmaa", sanoi tohtori, "minä tarraudun elämään kiinni kynsin hampain. Ja kun minä kuolen, toivon minä saavani paikan ikuisuudessa juuri Lontoon tai Pariisin yläpuolella, jotta voin kuulla ihmisten cancan-töminän lakkaamatta, lakkaamatta."
"Suuremmoista!" huusin minä ja yskiä köhin naurusta, vaikken ollut yhtään päihtynyt.
Edvarda näytti myös hurmaantuneelta.
Kun vieraat lähtivät, pistäydyin minä pieneen sivuhuoneeseen ja istahdin odottelemaan. Minä kuulin yhden toisensa jälkeen hyvästelevän ulkona portailla, tohtorikin sanoi hyvästi ja meni. Viimein äänet tyyten vaikenivat. Sydämeni jyski kiivaasti, minä odotin.
Edvarda palasi jälleen sisään. Kun katseensa osui minuun, seisattui hän ja katsoi minuun hetken kummastellen, sitten sanoi hän hymyillen:
"Vai niin, Te olette täällä. Olittepa ystävällinen, kun jäitte viimeksi.Nyt olen ihan uuvuksissa."
Hän ei istuutunut.
Minäkin nousin ylös ja sanoin:
"Niin, nyt on Teillä aika päästä rauhaan. Minä toivon, että Teiltä on ikävä mieli mennyt, Edvarda. Olitte niin surullinen äsken ja se koski minuun niin kipeästi."
"Ei siitä mitään, kun vaan pääsen maata." Minulla ei ollut enää mitään lisättävää, menin ovelle.
"Kiitos nyt tästä illasta", sanoi hän ojentaen minulle kätensä. Ja kun hän aikoi saattaa minua vielä portaille, estelin minä.
"Ei tarvitse", sanoin minä, "älkää vaivatko itseänne, kyllä minä itsekin…"
Mutta hän saattoi minua kuitenkin huoneesta. Hän seisoi eteisessä ja odotteli kärsivällisesti kun minä etsin hattuani, pyssyäni ja laukkuani. Nurkassa jossain oli kävelykeppi, minä näin hyvin sen kepin, minä tuijotin siihen ja tunsin sen tohtorin kepiksi. Kun Edvarda huomaa mitä minä tuijotan, tulee hän hämilleen niin että punehtuu, voi selvästi nähdä hänen kasvoistaan, että hän oli viaton eikä tiennyt kepistä mitään. Vierii kokonainen minutti. Viimein kiehahtaa kiukkuinen kärsimättömyys hänessä ja hän sanoo vapisten:
"Keppinne. Ottakaa keppinne!"
Ja hän tarjoo minulle tohtorin keppiä.
Minä katsoin häneen, hän ojensi yhä minulle keppiä, hänen kätensä vavahteli. Lopettaakseni kujeen, otin minä kepin ja panin sen takaisin nurkkaan. Minä sanoin:
"Se on tohtorin keppi. Minä en voi ymmärtää, miten tuo rampa voi unohtaa keppinsä."
"Rampa, rampa!" huudahti hän katkerana ja tuli askeleen minua lähemmäksi. "Te ette onnu, ette väinkään; mutta jos Te vielä päälle päätteeksi ontuisitte, niin ette Te olisi hänen veroisensa, ette millään tavoin, Te ette olisi hänen veroisensa! Ette!"
Minä hapuilin vastausta, menin sekaisin, en sanonut mitään. Syvään kumartaen vetäydyin minä selin ulos ovesta portaille. Siellä seisoin hetken ja tuijottelin tuijottelemistaan, sitten lähdin pois.
Vai niin, hän oli unohtanut keppinsä, ajattelin minä, ja hän tuumii palata tätä tietä sitä hakemaan.
Hän ei salli minun lähteä viimeiseksi talosta… Minä vaelsin mäkeen verkalleen, päilyillen eteeni ja taakse, metsän laidassa seisatuin. Viimein, odotettuani puoli tuntia, asteli tohtori vastaani, hän oli nähnyt minut ja kulki nyt ripeästi. Ennenkun hän ehti sanoa mitään, nostin minä hattuani koetellakseni häntä. Hän nosti myös hattuaan. Minä tunkeuduin aivan liki häntä ja sanoin:
"Minä en tervehtinyt."
Hän astui askeleen takaperin ja tuijotti minuun.
"Ettekö tervehtinyt?"
"En", sanoin minä.
Hiljaisuus.
"Niin, samantekevää muuten mitä teitte", vastasi hän kalveten. "Minä olin menossa hakemaan keppiäni, jonka unohdin."
Tähän ei minulla ollut mitään sanottavaa; mutta minä kostin toisella tapaa, minä asetin kiväärini poikittain hänen eteensä kuten koiralle ja sanoin:
"Hyppää!"
Ja minä viheltelin ja houkuttelin häntä hyppäämään.
Hetken taisteli hän taisteluaan, hänen kasvoillaan kulkivat mitä merkillisimmät ilmeet, koko ajan pusersi hän huuliaan vastakkain ja katseli maahan. Yhtäkkiä katsoi hän terävästi minuun, hieno hymy välähti hänen kasvoilleen ja hän sanoi:
"Minkätähden Te oikeastaan olette nyt tällainen?"
Minä en vastannut; mutta hänen sanansa tehosivat.
Hän ojensi minulle yhtäkkiä kätensä ja sanoi lauhkeasti:
"Jotain Teissä on hullusti. Kun Te voisitte puhua minulle, mikä on, niin ehkäpä…"
Ja nyt minä jouduin hävyn ja tuskan valtaan, nuo levolliset sanat syöksivät minut tasapainosta. Minä tahdoin jotenkin korvata menettelyäni häntä kohtaan, minä kietasin käteni hänen vyötäisilleen ja puhkesin puhumaan:
"Kuulkaa, antakaa minulle anteeksi! Ei, mitäs minussa olisi hullusti? Ei mitään, en minä tarvitse Teidän apuanne. Te varmaan haette Edvardaa? Te tahdotte tavata hänet kotona. Mutta menkää pian, sillä muuten rupee hän maata ennenkun Te ehditte; hän oli niin väsynyt, minä näin sen. Minä puhun nyt parhaan tietoni mukaan, se on ihan totta, Te tapaatte hänet nyt kotona, menkää jo!"
Ja minä pyörähdin ja kiiruhdin pois hänen luotaan, kiisin pitkin askelin läpi metsän kotiin majalleni.
Kauan aikaa istuin minä lavitsallani samassa, yhä samassa mielentilassa jollaisena olin kotiin tullutkin, laukku olalla ja pyssy kädessä. Merkillisiä ajatuksia alkoi itää aivoissani. Minkä ihmeen tähden minä olin paljastanut ajatukseni tohtorille! Minua harmitti kun olin kietonut käteni hänen vyötäreilleen ja katsonut häneen vesissä silmin; hän ilkkuu siitä, ajattelin minä, ehkäpä hän juuri tällä hetkellä virnattelee sille Edvardan kanssa. Hän oli jättänyt keppinsä eteiseen. Aivan niin, jos minä vielä päällepäätteeksi ontuisin, niin en voisi olla tohtorin veroinen, minä en lähimainkaan olisi tohtorin veroinen, sen oli Edvarda itse sanonut…
Minä astun keskelle lattiaa, viritän pyssyn hanan, asetan piipun vasemmalle jalalleni ja liipaisen. Panos puhkasee jalkaterän ja menee lattian läpi. Aesopus haukahtaa kerran kauhuissaan.
Vähän ajan päästä kolkutetaan ovelle.
Tulija oli tohtori.
"Anteeksi, että häiritsen", alkoi hän. "Te läksitte niin joutuin, minä ajattelin ettei ehkä haittaisi hiukan jutella kanssanne. Minusta haisee täällä ruudilta?"
Hän oli aivan selvällä päällä.
"Tapasitteko Edvardan? Saitteko keppinne?" kysyin minä.
"Sain. En tavannut, Edvarda oli ruvennut maata … Mitä tuo on?Jumaliste, tehän olette haavoittunut?"
"Jonnin joutavaa. Aioin panna pyssyn paikalleen, se laukesi; ei se tee mitään. Piru Teidät periköön, mitä varten minun tässä täytyy ruveta sitä Teille selittelemään? … Vai niin, Te siis saitte keppinne?"
Hän tuijotti topakasti minun rikkiammuttuun saappaaseeni ja huppelehtivaan hurmeeseen. Ripeästi pani hän keppinsä maahan ja otti hansikkaat kädestään.
"Istukaa hiljaa, saapas täytyy ottaa jalasta", sanoi hän. "Sitä se oli, olinhan minä kuulevinani laukauksen."
Ja kun minä sitten kaduin tätä hullua laukausta! Koko tekonen ei ollut mistään kotoisin, ei siitä ollut hyötyä, se kytki minut majaani moneksi viikoksi. Sen ajan harmit ja kiusat muistan vielä päivän selvään, pesumuijani täytyi käydä joka päivä majassani ja melkein oleskella siellä, ostaa ruokani, hoitaa taloutta. Niin meni monta viikkoa. No niin!
Tohtori rupesi erään kerran puhumaan Edvardasta. Minä kuulin hänen nimensä, kuuntelin hänen tekemisiään, sanomisiaan, eikä ne minua enää kovin järkyttäneet, oli kuin olisi tohtori puhunut menneistä, minuun kuulumattomista asioista. Niin pian sitä voi unohtaa! ajattelin minä kummastellen.
"Noo, mitäs Te itse arvelette Edvardasta, koska kyselette? Minä en ole totta puhuen ajatellut häntä moneen viikkoon. Annas olla, eikös Teidän välillänne ollut jotain, Te olitte usein yhdessä, Te olitte isäntänä eräällä veneretkellä ja hän emäntänä. Tunnustakaa pois tohtori, oli jotain, jonkinlaista ymmärtämystä. Ei, älkää Jumalan tähden vastatko minulle, ette Te ole velvollinen mitään minulle selittelemään, en minä kysele saadakseni tietää, puhutaan nyt jostain muusta, jos tahdotte. Milloin minä pääsen käymään jalallani?"
Minä jäin yksinäni istuskelemaan ja ajattelemaan, mitä olin sanonut.Miksi minä sydämen sisimmässäni pelkäsin että tohtori puhuisi minulle?Mitä minulla oli Edvardan kanssa tekemistä? Minä olin unohtanut hänet.
Vieläkin kerran sattui Edvarda puheeksi ja minä keskeytin tohtoria taas,Jumala tietköön, miten kovin minä pelkäsin saada kuulla hänestä.
"Miksi Te keskeytätte?" kysyi hän. "Ettekö Te voi sietää että minä mainitsen hänen nimeäänkään?"
"Sanokaa", sanoin minä, "mitä Te oikeastaan arvelette Edvarda neidistä?Minua huvittaisi tietää."
Hän katsoi epäillen minuun.
"Mitäkö oikeastaan arvelen?"
"Te ehkä voitte kertoa minulle uutisia tänään. Te ehkä olette kosinutkin ja hän on suostunut. Saanko onnitella Teitä? Eikö? Jaa, piru Teitä uskokoon, ha ha ha."
"Jahaa, sitäkö Te pelkäsitte!"
"Pelkäsin? tohtori hyvä!"
Hiljaisuus.
"Ei, minä en ole kosinut eikä hän suostunut", sanoi hän; "Te ehkä olette. Edvardalle ei kosinta auta, hän ottaa sen, johon on mieltynyt. Ei kai hän mielestänne ole mikään karjapiika? Te tapasitte hänet täällä Ruijan perukassa ja olette itse sen nähneet. Hän on lapsi, joka on saanut liian vähän vitsaa, ja nainen, joka on oikkuja täynnä. Kylmäkö? Kaukana siitä. Lämmin? Ei, mutta selvää jäätä. Mitä hän siis oikeastaan on? Kuuden-, seitsemäntoista-vuotias pikku tyttö, niinhän? Mutta koetappas vain vallita tätä pikku tyttöstä, niin näet miten puuhasi lyöttyy pilkaksi. Ei edes isä voi pitää häntä aisoissa; hän näennäisesti tottelee isää, mutta tosiasiassa hän itse vallitsee. Hän sanoo, että Teillä on eläimen katse…"
"Te olette erehtynyt, se on toinen se, joka sanoo että minulla on eläimen katse."
"Toinenko? Kuka toinen?"
"En tiedä. Eräs hänen ystävättärensä. Ei, Edvarda se ei ole. Älkääs, ehkäpä se sittenkin on Edvarda itse…"
"Kun Te katsotte häneen, vaikuttaa se häneen niin tai niin, sanoo hän. Mutta luuletteko, että siten pääsette hiuskarvaakaan häntä lähemmäksi? Erehdys. Katsokaa vain häneen, älkääkä säästäkö silmiänne; mutta heti kun hän huomaa Teidän häntä katselevan, alkaa hän tuumia: Kas miten tuo mies nyt tuossa minua katsoa tollottaa, ja luulee voittaneensa pelin! Ja hän karkoittaa Teidät yhdellä ainoalla katseella tai kylmällä sanalla kymmenen peninkulman päähän. Uskokaa pois, kyllä minä hänet tunnen! Miten vanhaksi Te häntä luulette?"
"Hänhän on syntynyt kolmekymmentä kahdeksan."
"Valetta. Minä otin huvin vuoksi siitä selon. Hän on kahdenkymmenen, eipä tietäisi, vaikka sanottaisi häntä viidentoista vanhaksi. Onnellinen ei hän ole, pikku aivoissaan käy alati kamppailu. Kun hän milloin katselee vuoria tai metsiä ja hänen suuhunsa ilmestyy se piirre tähän, se tuskan piirre näin, silloin on hän onneton; mutta hän on liian ylpeä ja itsepintainen itkeäkseen. Hänellä on seikkailun sielu, on kiihkeä mielikuvitus, hän odottaa prinssiä. Miten oli sen viistaalarisen, jonka Te muka olitte antaneet?"
"Ilveilyä. Ei siinä ollut mitään perää…"
"Sekin oli merkillistä. Samantapaiset tepposet teki hän kerran minulle. Siitä on vuosi. Olimme postilaivalla, joka ankkuroi täällä satamassa. Satoi ja oli kylmä. Muudan vaimo istuu pieni lapsi sylissä viluissaan kannella. Edvarda kysyy häneltä: Eikö Teillä ole vilu? Vaimolla oli tietysti vilu. Eikö pikkuisella ole myös vilu? Tietysti, pikkuisella oli myös vilu. Miksi Te ette mene alas salonkiin? kysyy Edvarda. Minulla on kansipiletti, vastaa vaimo. Edvarda katsoo minuun. Tuolla vaimolla on vain kansipiletti, sanoo hän. No minkäs sille mahtaa, ajattelen minä mielessäni. Mutta minä ymmärrän mitä Edvarda tarkoittaa. Minä en ole syntyjäni pohatta, minä olen kohonnut omalla työlläni aivan köyhästä ja minä en tuhlaa rahoja. Minä jätän siis vaimon oman onnensa nojaan ja ajattelen: jos hänen puolestaan tässä välttämättä on maksettava, niin maksakoon Edvarda itse, hänellä ja hänen isällään on enemmän varaa kuin minulla. Ja Edvarda maksaakin itse. Siinä suhteessa on hän tosiaan suuremmoisen antelias, sydämetön ei ole väinkään. Mutta niin totta kuin tässä olen, oletti hän tosiaan että olisin maksanut salonkilipun vaimolle ja hänen pienokaiselleen, minä näin sen hänen silmistään. No annas olla? Vaimo nousi ylös ja kiitti hyvästä avusta. Elkää kiittäkö minua, vaan tuota herraa tuossa, vastaa Edvarda ja osoittaa ihan levollisesti minua. Mitäs tästä arvelette? Minä kuulen kuinka vaimo kiittää minuakin, ja minä en tiedä mitä vastata, minä annan asian mennä menojaan. Tämä nyt on vain yksi tapaus, minulla olisi kertoa useampiakin. Ja mitä tulee noihin soutajan viiteen taalariin, niin itse hän varmaan ne rahat antoi. Jos Te olisitte ne antanut, olisi hän kavahtanut kaulaanne; Teidän arvoonne olisi kuulunut tehdä moisia hienoja pähkäpäisyyksiä läntistyneen kengän vuoksi, se oli hänen haaveittensa mukaista, niin oli hän arvellut. Kun Te ette sitä tehneet, teki hän sen itse. Sellainen hän on, mieletön ja tuumia punova samalla kertaa."
"Eikö sitten kukaan voi häntä voittaa?" kysyin minä.
"Hänen pitäisi saada kuria", vastasi tohtori vältellen. "On niin hullua, hän saa vehkeillä liiaksi, hän saa tehdä mitä ikinä tahtoo ja voittaa niin paljon kuin häntä huvittaa. Hänen ympärillään hääritään, hänelle ei olla välinpitämättömiä, aina on joku, johon hän saa koettaa mahtiaan. Oletteko Te huomannut, miten minä kohtelen häntä? Kuin koulutyttöä, tytön typykkää, minä olen kuin koulumestari, moitin hänen kieltään, vaanin ja saatan hänet pahaan pulmaan. Ettekö luule, että hän ymmärtää paha-aikeisuuteni? Ah, hän on ylpeä ja jäykkäniskainen, se karvastelee häntä alati; mutta hän on myös liian ylpeä ilmaistakseen miten häneen sattui. Mutta sellaista hän tarvitsee. Silloin kun Te tulitte, olin minä jo kurittanut häntä vuoden ajan, se alkoi jo tepsiä, hän itki tuskasta ja mieliharmista, hänestä alkoi tulla oikea ihminen. Sitten Te tuhositte koko puuhan. Sitä se on, yksi hänet jättää ja toinen hänet ottaa; Teidän jälkeenne tulee tiettävästi joku kolmas, kai."
Ahaa, tohtorilla oli jostakin syystä kosto mielessä, ajattelin minä ja sanoin:
"Sanokaas minulle nyt, tohtori, minkä tähden Te oikeastaan olette ruvennut tähän suureen puuhaan ja vaivaan ja puhunut minulle koko tämän pitkän tarinan? Pitäisikö minun auttaa Teitä kurittamassa Edvardaa?"
"Ja kuuma hän on kuin tulivuori", jatkoi tohtori eikä ollut kuulevinaan kysymystäni. "Kysyitte, eikö kukaan voisi häntä voittaa. Miksei! Hän odottaa prinssiään, sitä ei ole tullut, hän erehtyy luulossaan yhä ja yhä, hän luuli Teitäkin prinssikseen, etenkin kun Teillä oli eläimen katse, ha ha. Kuulkaa, herra luutnantti, Teidän olisi välttämättä pitänyt tuoda univormunne mukaanne. Sillä olisi tehovoimaa nyt. Miksipä ei kukaan voisi häntä voittaa? Minä olen nähnyt hänen vääntelevän käsiään kaivaten sitä, joka vain tulisi ja ottaisi hänet, veisi hänet mukanaan, hallitsisi hänen ruumistaan ja sieluaan. Olen. Mutta hänen täytyy olla jostain muualta, pöllähtää ilmoille kuin ihme. Aavistelen, että herra Mack on toimitusretkillä, hänen matkallaan on jokin salatarkoitus. Kerran ennenkin lähti herra Mack matkoille, ja kun hän palasi, oli eräs herra hänen mukanaan."
"Eräs herra?"
"Niin, mutta hän ei kelvannut", sanoi tohtori tuskallisesti hymyillen. "Hän oli noin minun ikäiseni, hän ontui kuten minäkin. Hän ei ollut prinssi."
"Ja minne se sitten lähti?" kysyin minä katsellen tarkasti tohtoria.
"Minnekö lähti? Täältäkö? En minä tiedä", vastasi hän hämmentyneenä. "No nyt olemme jutelleet liian kauan näistä asioista. Viikon päästä saatte nousta jalkeille. Näkemiin!"
Minä kuulen naisen äänen majani ulkopuolelta, veri kiehahtaa päähäni, ääni on Edvardan:
"Glahn, Glahn, onko Glahn kipeänä?"
Ja pesijättäreni vastaa oven takana:
"On jo melkein terve."
Tuo "Glahn, Glahn" viilsi läpi luiden ja ytimien, hän toisti nimeni kaksi kertaa, se varisti minua, hänen äänensä oli kirkas ja heltynyt.
Hän avasi oveni kolkuttamatta, tuli kiiruusti sisään ja katsoi minuun. Yhtäkkiä elin kuin entisiä päiviä, hänellä oli yllä se värjätty jakku ja hän oli sitonut esiliinansa hieman alas vatsalle saadakseen vyöhyensä pitemmän näköiseksi. Huomasin tuon heti ja hänen katseensa, hänen ruskeat kasvonsa, kulmakarvat kaartuen korkeasti otsalle, hänen kättensä merkillinen hellä sävy, kaikki kiihdytti minua ja sai minut hämmennyksiin. Häntä olen minä suudellut! ajattelin minä. Nousin seisomaan.
"Te nousette, seisotte", sanoi hän. "Voi istukaa toki, teidän jalkanne on kipeä, Te olette ampunut itseänne. Hyvä Jumala, miten se tapahtui? Minä sain tietää siitä vasta nyt. Minä ajattelin ja ajattelin: Mikähän Glahnilla on? Kun ei tule enää luo. Minä en tiennyt mistään. Te olitte ampunut itseänne, monta viikkoa sitten, sain nyt kuulla, ja minä en tiennyt mistään. Mitenkä Te nyt voitte? Te olette tullut niin kalpeaksi, ei tahdo tuntea Teitä enää. Entä jalka? Jäättekö Te ontuvaksi? Tohtori sanoo, että Te ette jää ontuvaksi. Miten iloissani minä olen kun Te ette jää ontuvaksi, minä kiitän Jumalaa siitä. Minä toivon, että Te annatte minulle anteeksi, kun tulen näin tänne, minä pikemmin juoksin kuin kävelin…"
Hän kumartui puoleeni, hän oli minua lähi, hänen hengityksensä lämmitti kasvojani, minä tavoitin häntä käsin. Silloin siirtyi hän loitommalle. Hänen silmänsä olivat vielä kyyneleiset.
"Se tapahtui näin", sammaltelin minä: "minä aioin panna pyssyn nurkkaansa, minä pitelin sitä huolettomasti, näin, piippu alaspäin; ja kuulin yhtäkkiä pamauksen. Se oli tapaturma."
"Tapaturma", toisti hän ajatuksissaan ja nyykäytti päätään. "Antakaas kun katson, se oli vasen jalka; mutta miksi juuri vasen? Niin, se oli sattuma…"
"Ihan niin, sattuma", keskeytin. "Mistäs minä tiedän, miksi juuri vasen jalka? Näettehän itse, minähän pidin pyssyä näin, siis ei se voinut sattua oikeaan. Niin, se ei ollut tosiaankaan hauskaa."
Hän katseli aprikoiden minuun.
"No, Te alatte siis jo pian parata", sanoi hän tarkastellen majaani. "Miksi Te ette lähettänyt muijaa hakemaan meiltä ruokaa? Millä Te olette elänyt?"
Puhuimme vielä hiukan keskenämme. Minä kysyin häneltä:
"Kun Te tulitte, olivat Teidän kasvonne hellät, ja silmänne loistivat, Te ojensitte minulle kätenne. Nyt ovat silmänne jälleen välinpitämättömät. Erehdynkö?"
Hiljaisuus.
"Eihän sitä aina voi olla samallainen…"
"Sanokaa minulle vain nyt tämä ainoa kerta", sanoin minä, "millä minä esimerkiksi nyt täällä olen Teitä loukannut sanalla tai teolla? Voisin ehkä sen mukaan parantaa käytöstäni."
Hän katseli akkunasta, ulos kaukaisille ilman äärille, seisoi, katseli omissa mietteissään ja vastasi minulle, takanaan istuvalle:
"Ette millään Glahn. Pälähtäähän sitä joskus tuumia päähän. Oletteko Te nyt tyytymätön? Kuulkaa, jotkut antavat vähän ja se anti on heille paljon, toiset antavat kaikkensa, ilman arveluita; kumpi on antanut enemmän? Te olette käynyt raskasmieliseksi sairautenne aikana. Miten me näistä jouduimme puhumaan?" Ja yhtäkkiä katsoo hän minuun, ilo elähyttää hänen kasvojaan, hän sanoo: "Mutta tulkaa nyt terveeksi pian. Me näemme kyllä toisemme."
Ja hän ojensi minulle kätensä.
Nyt sattui pistämään päähäni olla antamatta hänelle kättä. Nousin ylös, panin kädet selkäni taa ja kumarsin syvään; niin tahdoin häntä kiittää hänen rakastettavasta vierailustaan.
"Anteeksi, etten voi saattaa Teitä pitemmälle", sanoin minä.
Hänen mentyään vaivuin mietteisiin ja ajattelin kaiken tapahtuneen jälleen alusta loppuun. Minä kirjoitin kirjeen ja pyysin lähettämään univormuni.
Ensi päivää metsässä.
Minä olin iloinen ja uupunut, kaikki eläimet lähentelivät tirkistelemään minua, lehtipuissa oli koppakuoriaisia, ja toukolaisia juoksi polulla. Hauskaa tavata! ajattelin minä. Metsän tuntu läikehti tajuissani, minä itkin rakkaudesta ja olin aivan riemuissani, minua herkytti kiitollisuus yliten kaiken. Sinä hyvä metsä, kotini, Jumalan rauhaa, sanon sinulle koko sydämestäni… Minä pysähtelen, katselen ympärilleni kaikkialle ja mainitsen itkien nimeltä lintuja, puita, kiviä, ruohoja ja kukkia, katselen taas ja nimitän niitä järjestyksessä. Minä katson tuntureita kohti ja ajattelen: Niin, nyt minä tulenkin! kuten vastaten kutsuvalle. Siellä korkeuksissaan pesi kerihaukka, minä tiesin sen asuinsijat. Mutta ajatellen pesivää kerihaukkaa korkeuksissaan, liiti mieleni kauas pois.
Puolipäivän aikaan soudin minä merelle, tulin pienelle saarelle, meren aavan äyräille. Siellä oli punaisenkellerviä kukkia, korkeavartisia, ne ulottuivat aina polviini, minä kahlasin kummallisessa kasvikossa, vatukoissa, karkeassa sarakossa; ei siellä ollut ainoatakaan eläintä eivätkä ihmisetkään ehkä olleet siellä käyneet. Meri kuohuili lempeästi saarta vasten ja kietoi minut suhinansa harsoon, kaukana "Pesäsaarilla" kirkuivat ja lentelivät rannikoiden linnut. Mutta meri saarsi minut ylt'ympäri kuin syleillen. Siunatut olkoot elämä ja taivas ja maailma, siunatut olkoot minun vihamieheni, minä tahdon tällä hetkellä olla pahimmallekin vihamiehelleni armorikas ja sitoa hänen kenkänsä paulat…
Raikas vivunnostajain laulu kajahtaa korviini eräältä herra Mackin alukselta ja sieluni täyttää tuttu sävel päivänpaisteella. Soudan laiturin luo, astelen kalamajain ohi ja menen kotiin. Päivä on pitkällä, minä syön ateriani, jaan ruokani Aesopuksen kanssa ja menen jälleen metsiin. Lempeät tuulet liidähtelevät äänettömästi kasvojani kohti. Siunatut olkaat Te, sanon minä tuulille, koska ne tulevat kasvojani kohti, siunatut olkaat Te; veri suonissani alenteleihe kiitollisuudesta Teitä kohtaan! Aesopus panee tassunsa polvelleni.
Uupumus minut yllättää ja minä nukahdan.
* * * * *
Tuu, tuu! Kellotko soivat? Jonkun peninkulman päässä merellä on vuori. Minä rukoilen kaksi rukousta, toisen koirani ja toisen itseni puolesta ja me menemme vuoreen. Portti kumahtaa kiinni jälkeemme, minä säpsähdän ja herään.
Hehkuvan punainen taivas, aurinko tömähtelee silmissäni, yö, ilmanranta kumahtelee loistetta. Aesopus ja minä siirrymme varjoon. Kaikkialla hiljaista. Ei, emmehän me nuku enää, sanon minä Aesopukselle, me lähdemme metsälle huomenna, tuo punainen aurinko paistaa meihin, me emme menneetkään vuoreen… Ja merkilliset tunnelmat sielussani sarastavat ja vereni nousee päähän. Minä tunnen vielä kiihkoissani ja heikosti että joku suutelee minua, ja suutelo väikkyy huulillani. Minä katselen ympärilleni, ei ole niin eläväistä. Iselin! sanon itsekseni. Ruoho kahahti, voi lehti varista, voi joku astella. Tai tuulenpyörtö liitää läpi metsän, voi liitää Iselinin henkäys, ajattelen minä.
Näissä metsissä on Iselin astellut, täällä kuuli hän kautokenkäisten, vihreäjakkujen erästäjäin rukoukset. Siellä minun tanhuani tienoilla hän asui, kaksi neljännestä täältä, hän istui katsellen akkunastaan neljä sukupolvea sitten ja kuuli metsäluikun kajahtavan ympäriltä kaikkialta. Täällä oli poroa, hukkaa, karhua silloin ja metsämiehiä oli monta ja kaikki näkivät he hänen suureksi kasvavan ja kaikki odottelivat he häntä. Toinen oli nähnyt hänen silmänsä, toinen kuullut hänen äänensä; mutta kerran nousi uneton poikanen yöllä levoltaan ja näversi reiän Iselinin kammioon, hän näki hänen valkeansamettisen vatsansa. Iselinin kahdentenatoista vuonna tuli Dundas. Hän oli skottilainen, hän kauppasi kalaa, hänellä oli monta laivaa. Hänellä oli poika. Kuusitoistavuotiaana näki Iselin nuoren Dundasin ensi kerran. Ja Dundas oli hänen ensirakkautensa…
Ja merkilliset tunnelmat tulvivat sielussani ja niin raskaaksi käy pääni istuessani siinä; minä sulen silmäni ja tunnen jälleen Iselinin suutelon. Iselin, oletkos siinä, sinä elon lemmityinen? sanon minä, ja seisookos Diderik puun takana?… Mutta yhä ja yhä raskaammaksi käy pääni ja unen aaltoihin minä vaivun.
* * * * *
Tuu, tuu! Ääni puhuu, on kuin seitsentähtinen verissäni veisaisi, se onIselinin ääni:
Hys. Hys. Nukkuessani minä puhun sinulle rakkaudestani ja kerron sinulle sieluni ensimäisestä yöstä. Minä muistan sen, minä unohdin lukita oveni; kuusitoistavuotias olin, oli kevät ja lämpöiset tuulet; Dundas tuli. Hän oli kuin kotka, joka tuli kohisten. Minä tapasin hänet aamulla ennen erästysaikaa, hän oli viisikolmatta, ja matkusti etäisiltä mailta, hän asteli vieressäni puistossa, ja kun hän kosketti minua käsivarrellaan, aloin minä rakastaa häntä. Hänen otsaansa syttyi kaksi kuumeenhehkuista läikkää ja minä olisin tahtonut suudella niitä kahta läikkää.
Ehtoolla erästysajan jälkeen menin minä etsimään häntä puistosta ja minä niin pelkäsin löytää häntä. Minä nimitin häntä hiljaa nimeltä ja minä niin pelkäsin hänen kuulevan. Silloin ilmestyi hän pensaikosta ja kuiskasi: Yöllä kello yksi! — Ja katosi.
Yöllä kello yksi, sanon itsekseni, mitä hän sillä tarkoitti? En ymmärtänyt mitään. Hän kai tarkoitti, että hän lähtisi matkoille kello yksi; mutta mitä minulla on hänen matkoissaan?
Ja minä unohdin lukita oveni…
Kello yksi astuu hän sisään.
Eikö oveni ollut lukittu? kysyn minä.
Minä lukitsen sen, vastaa hän.
Ja hän lukitsee oven ja sulkee meidät lukon taa.
Minä niin pelkäsin hänen suurten saappaittensa kolinaa. Elä herätä minun piikaani! sanon minä. Minä myös niin pelkäsin natisevaa tuolia ja minä sanoin: Ei, ei, elä istu sille tuolille, se natisee!
Saanko sitten istua sinun luoksesi sohvalle? kysyi hän.
Saat, sanoin minä.
Mutta sanoin vain siksi kun tuoli natisi.
Me istuimme minun sohvallani. Minä siirryin kauemma, hän siirtyi luo.Minä katsoin maahan.
Sinulla on vilu, sanoi hän ottaen minua kädestä. Hetken päästä hän sanoi: Oi kuinka sinulla on vilu! ja kietoi kätensä ympärilleni.
Minun tuli lämmin hänen kätensä kierteessä. Me istuimme hetken niin.Kukko kiekahtaa.
Kuulitkos, sanoi hän, kukko kiekahti, pian on aamu.
Ja hän kosketti minua ja teki minut ihan sekaiseksi.
Oletkos ihan varma siitä että kukko kiekahti, sammalsin minä.
Minä näin jälleen ne kaksi kuumeenhehkuista läikkää hänen otsallaan ja aioin nousta ylös. Silloin piteli hän minusta, minä suutelin niitä kahta lemmityistä läikkää ja suljin häneltä silmäni…
Ja sitten tuli päivä, jo oli aamu. Minä heräsin enkä tuntenut kammioni seiniä enää. Minä nousin enkä tuntenut omia pieniä kenkiäni! solisi minussa jokin. Mikähän minussa niin solisee? ajattelin minä ja hymyilin. Ja kuinkahan paljon kello juuri nyt löi? En mistään tiennyt, mutta muistin vain, että olin unohtanut lukita oven.
Piikani tulee.
Sinun kukkasi eivät ole vedenpisaroita saaneet, sanoo hän.
Olin unohtanut kukkaseni.
Sinä olet rypistänyt hameesi, jatkaa hän.
Missähän minä olen rypistänyt hameeni? ajattelen minä ja sydämeni hymyilee; mutta kai olen rypistänyt viime yönä?
Vaunut vierivät puiston veräjälle.
Sinun kissasi ei ole ruuan muruista saanut, sanoo piikani.
Mutta minä unohdan kukkaseni, hameeni ja kissani ja kysyn:
Dundasko tuli? Pyydä häntä tulemaan luokseni heti, minä odotan häntä, oli jotain… jotain… Ja minä mietin mielessäni: Lukinneekohan hän jälleen oven kun hän tulee?
Hän kolkuttaa. Minä avaan ja lukitsen itse oven palvellakseni häntä hiukan.
Iselin! huudahtaa hän ja antaa minulle suuta pitkän hetken.
Minä en ole lähettänyt pyytämään sinua, kuiskaan minä.
Etkö? kysyy hän.
Tulen jälleen ihan ujoksi ja vastaan:
Kyllä, minä lähetin pyytämään sinua, minä kaipasin niin sanomattomasti sinua jälleen. Viivy täällä hetkinen.
Minä peitin silmäni käsilläni rakkaudesta. Hän ei päästänyt minua, minä uuvuin ja kätkeydyin hänen luokseen.
Minusta taas jokin kiekahti? sanoi hän ja kuunteli.
Mutta kun minä kuulin mitä hän sanoi, keskeytin minä hänet niin pian kuin taisin ja vastasin: