Ei, mikäpä nyt kiekahti! Eihän kiekahtanut.
Hän suuteli rintaani.
Kana kaakahti, sanoin minä viime hetkellä.
Odotas, minä menen lukitsemaan oven, sanoi hän aikoen nousta ylös.
Minä pitelin hänestä ja kuiskasin:
Se on jo lukittu…
Niin tuli ilta jälleen ja Dundas oli matkustanut pois. Solisi jotain kultaista minussa. Minä menin peilin eteen ja kaksi lemmestynyttä silmää katseli minuun; minussa kavahti jokin katsettani katsellessa, ja sorisi ja porisi sydänalassani. Hyvä Jumala, en koskaan ollut katsonut itseäni sellaisin silmin ja minä suutelin rakkaudesta omaa suutani peilissä…
Mutta nyt olen minä puhunut sinulle ensimäisestä yöstäni ja sen huomenesta ja sen huomenen ehtoosta. Joskus puhun sinulle vielä Sven Herlufsenista. Häntä minä rakastin myös, hän asui peninkulman täältä, saarella, jonka näet tuolla kaukana, ja minä sousin itse hänen luokseen tyyninä kesäöinä, kun minä rakastin häntä. Ja minä puhun sinulle myös Stamerista. Hän oli pappi, minä rakastin häntä. Minä rakastan kaikkia…
* * * * *
Minä kuulen unissani kukon kiekahtavan, alaalla Sirilundissa.
Kuulitkos, Iselin, kukko kiekahti meillekin! huudahdan minä riemuissani ja levitän käteni. Herään. Aesopus on jo jalkeilla. Poissa! sanon minä suruni poltteessa ja katselen ympärilleni; ei ketään, ei ketään täällä! Kiihkosta, kiihtymyksestä palaen käyn kotia kohti. On aamu, kukko kiekahtelee Sirilundissa.
Majan luona seisoo nainen, seisoo Eeva. Hänellä on nuora kädessä, hän on menossa metsään puun hakuun. Elon aamu säteilee nuoresta tyttösestä, povensa liikehtii, aurinko kultaa häntä.
"Ette saa luulla…" sammaltaa hän.
"Mitä en luulla, Eeva?"
"Minä en tullut tänne tavatakseni Teitä, kulin vaan ohi…"
Ja tumma puna nousee hänen kasvoilleen.
Jalastani oli minulla yhä edelleen huolta ja kiusaa, usein yöllä sitä syyhytti ja minä en saanut unta, yhtäkkiä viilsi sitä pisto ja ilman muuttuessa kolotti sitä ilkeä luuvalo. Sitä kesti monta päivää. Mutta minä en jäänyt ontuvaksi.
Päivät kuluivat.
Herra Mack oli palannut ja minä olin pian kokeva, että hän oli palannut. Hän otti minulta veneen pois, minä jouduin pulaan, ei ollut vielä metsästysaika eikä ollut mitä olisin ampunut. Mutta miksi riisti hän minulta veneen näin muitta mutkitta? Pari herra Mackin laiturityöläistä oli soutanut merelle aamulla vierasta.
Minä tapasin tohtorin.
"Minulta otettiin vene", sanoin minä.
"Tänne tuli vieras", sanoi hän. "Häntä on soudettava merelle joka päivä ja tuotava illalla takaisin. Hän tutkii meren pohjaa."
Vieras oli suomalainen, herra Mack oli tutustunut häneen sattumalta, laivalla, hän oli tullut Huippuvuorilta tuoden kokoelman näkinkenkiä ja pieniä merieläviä, häntä kutsuttiin parooniksi. Hänelle oli annettu suuri sali ja vielä toinenkin huone herra Mackin luona asunnoksi. Hän herätti suurta huomiota.
Minä olen pulassa kun ei ole lihaa, minun pitäisi pyytää Edvardalta hiukan ruokaa täksi illaksi, ajattelin. Menen Sirilundiin. Heti huomaan, että Edvardalla on uusi puku, hän näyttää kasvaneen, hänen hameensa on ihan maata viistävä.
"Anteeksi, että näin istualta", tokaisi hän ojentaen minulle kätensä.
"Niin, ikävä kyllä, minun tyttäreni on vähän pahoinvoipa", sanoi herra Mack. "Vilustumista, hän on ollut varomaton… Te tulette kai tietämään venettänne? Minä en nyt voi muuta kuin lainata Teille toisen, kuutin; se ei ole uusi, mutta kun äyskäröitte ahkerasti … Niin, katsokaas, meille on tullut tiedemies taloon, ja ymmärrättehän, että sellainen mies…Hänen aikansa on tarkalla, hän työskentelee koko päivän ja tulee kotiin illalla. Elkää nyt menkö ennenkuin hän tulee, niin saatte nähdä hänet, Teitä varmaan intreseeraa tutustua häneen. Täällä on hänen korttinsa: kruunu, parooni. Rakastettava mies. Minä tutustuin häneen aivan sattumalta."
Ahaa, ajattelin minä, eipäs sinua pyydetäkään illaksi. Jumalan kiitos, minä tulinkin tänne vain kokeeksi, minä voin mennä takaisin kotiin, onhan minulla vielä vähän kalaa majassani. Kylläpähän ruuasta jokin neuvo tulee. Paastotaan.
Parooni tuli. Pieni mies, noin neljänkymmenen ijässä, pitkät, kaidat kasvot, ulkonevat poskipäät, parta ohut, musta. Katseensa oli pistävä ja läpitunkeva, hän käytti vahvoja kakkulalasia. Myös paidannapeissaan oli viisiotaiset kruunut, kuten kortissa. Vartensa oli hieman kumara, ja laihoissa käsissä kuulsi siniset suonet; mutta kynnet olivat kuin keltaista metallia.
"Ilahuttaa suuresti, herra luutnantti. Onko herra luutnantti ollut kauankin täällä?"
"Muutamia kuukausia."
Miellyttävä mies. Herra Mack vaati häntä kertomaan näkinkengistään ja pikku elävistään, ja hän puhuikin mielellään, selitti meille Korholman rantain savilaadun, meni saliin ja toi sieltä näytteitä Vienanmeren meriajokkaista. Alituisesti hän vei oikean etusormen nenälleen ja siirteli paksusankaisia kultakakkuloitaan ylös ja alas. Herra Mack oli suuresti innostunut. Kului tunti.
Parooni puhui tapaturmastani, harhalaukauksestani. Olinko jo terve?Tosiaan? Ilahutti häntä.
Kuka hänelle on kertonut tapaturmastani? ajattelin minä. Kysyin:
"Keltä herra parooni on kuullut minun tapaturmastani?"
"Niin… keltäs minä? Neiti Mackiltahan minä muistaakseni. Vai kuinka, neiti Mack?"
Edvarda lensi punaiseksi.
Minä olin tullut niin köyhänä, monta päivää oli minua painostanut synkeä epätoivo; mutta vieraan viime sanat elähyttivät minussa jälleen suuren riemun. En katsonut Edvardaan, mutta minä ajattelin: Kiitos kun toki olet puhunut minusta, maininnut nimeni, vaikkei se sinulle ole minkään arvoinen ijäti. Hyvää yötä.
Sanoin hyvästi. Edvarda istui vain, hän kursaili kohteliaisuuden vuoksi, sanoen olevansa kipeä. Välinpitämättömästi antoi hän minulle kättä.
Ja herra Mack höpötteli innokkaasti paroonin kanssa. Hän puhui isoisästään konsuli Mackista:
"Minä en muista tokko olen puhunut siitä herra paroonille: tämän hakasen pani Kaarle Juhana itse omin käsin isoisäni rintaan."
Tulin portaille, kukaan ei saattanut minua. Sivumennen vilkaisin salin akkunaan, siellä seisoi Edvarda korkeena, pystynä, levittäen molemmin käsin uutimia syrjään, katsoen ulos. En hyvästellyt, unohdin kaiken, sekaantumuksen virta minut valtasi ja kiidätti tanhuilta.
Seis, toki vähän! sanoin itselleni kun ehdin metsän laitaan. Taivaan Jumala tietäköön, mikä loppu tästä tulee! Minä yhtäkkiä kiehahdin vimmasta ja voihkin. Ah, ei ollut kuntoa rinnassani enää, nipin napin olin saanut nauttia Edvardan armosta viikon ajan, nyt oli kaikki ollutta ja mennyttä ja minä en sovellutellut eloani sen mukaan. Tästä lähin huutaisi sydämeni hänelle: Tomua, maata, tuhkaa tielläni, kautta taivaan Jumalan…
Sain majalleni, löysin kalat ja aterioin.
Täällä sinä vaellat ja annat elämäsi hehkun kyteä loppuun joutavan koulutytön vuoksi ja yösi täyttävät turhat unet. Ja paahtava tuuli pälyy pääsi ympärillä, löyhkävä, vuoden vanha tuuli. Mutta taivailla värisee eriskummallinen sini ja tunturit kutsuvat. Tule, Aesopus, tule!
Vieri viikko. Minä vuokrasin sepän veneen ja kalastelin elääkseni. Edvarda ja vieras parooni olivat aina yhdessä iltasilla, kun parooni palasi mereltä, minä näin heidät kerran myllyllä. Eräänä iltana kulkivat he majani ohi, minä vetäydyin akkunani äärestä kätköön ja sulin hiljaa oveni, varmuuden vuoksi. En ollut kerrassaan millänikään nähdessäni heidät yhdessä, nykäytin olkapäitäni. Toisena iltana tulivat he vastaan tiellä ja me tervehdimme toisiamme, minä en hätäillyt tervehtimään ennen paroonia ja kosketin itse sitten parilla sormella hattuuni. Kulin hiljaa ohi ja katsoin välinpitämättömästi heitä.
Meni päivä jälleen.
Miten monta, pitkää päivää oli mennyt! Alakuloisuus oli mieleni asujan, sydän mietti määrättömiä, ystävällinen, harmaa kivikin majani kulmalla näytti niin kituvalta, toivottomalta kun minä kulin sen ohi. Enteili sateita, ilman paahde ihan seisoi ja läähätti edessäni minne kulin ja käännyin, vasenta jalkaani kolotti luuvalo, olin nähnyt yhden herra Mackin hevosista tänä aamuna oikovan ketaroitaan, kaikki nämä olivat merkkejä minulle. On parasta varustaa muonaa kotiin poudalla ajattelin minä.
Panin Aesopuksen kiinni, otin kalastusvehkeeni ja pyssyni ja läksin alas laiturille. Mieltäni ahdisti tavattomasti.
"Piankohan postilaiva tulee?" kysyin eräältä kalastajalta.
"Niin postilaiva? Kolmen viikon päästä", vastasi hän.
"Minä odottelen univormuani", sanoin minä.
Sitten tapasin herra Mackin toisen kauppapalvelijan. Tartuin hänen käteensä ja sanoin:
"Sanokaa Kristuksen tähden, ettekö Te Sirilundissa enää yhtään pelaa vistiä?"
"Pelataan, hyvin usein", vastasi hän.
Hiljaisuus.
"Minä en ole viimeaikoina voinut tulla seuraan", sanoin minä.
Soudin merelle kalahaudalleni. Sää oli käynyt painostavaksi, sääsket kuhisivat parvissa ja minun täytyi polttaa koko ajan tupakkaa suojellakseni itseäni. Koljat näykkivät, minä nostelin tuon tuostakin, sain hyvän saaliin. Kotimatkalla ammuin kaksi ruokkia.
Kun tulin laiturille, tapasin sepän. Hän oli siellä töissä. Pälähtää päähäni, kysyn häneltä:
"Lähdettekö kotiinpäin?"
"En", vastaa hän, "herra Mackilta sain työtä aina sydänyöhön."
Nyykäytin päätäni ja ajattelin itsekseni: hyvä on.
Läksin menemään riistoineni, menin sepän talon kautta. Eeva oli yksinään kotona.
"Minä kaipasin niin sydämestäni sinua", sanoin minä. Ja minua liikutti katsella häntä, hän tuskin saattoi katsoa minuun, niin hän oli ihmeissään. "Minä rakastan sinun nuoruuttasi ja hyviä silmiäsi", sanoin minä. "Rankaise minua nyt, sillä olen ajatellut enemmän toista kuin sinua. Kuule, minä tulin tänne vain nähdäkseni sinua, sinä rauhoitat minua, minä olen sinuun lemmestynyt. Kuulitko, miten minä viime yönä huusin sinua?"
"En", vastasi hän kauhistuen.
"Minä huusin Edvardaa, Edvarda-neitiä, mutta minä ajattelin sinua. Minä heräsin siihen. Niin, sinua minä ajattelin, minulle pitää antaa anteeksi, minä tulin puhuneeksi pötyä kun sanoin Edvardaa. Mutta ei puhuta nyt hänestä. Jumala, miten lemmityinen tyttö sinä olet minusta, Eeva! Suusi on tänään niin punainen. Sinulla on kauniimmat jalat kuin Edvardalla. katsopas vain itse." Minä kohotin hänen helmojaan ja näytin hänelle hänen omia jalkojaan.
Hänen kasvoilleen leimahti niin suuri riemu, etten vielä koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena; hän aikoi kääntää päänsä pois, mutta epäröi ja kietoi toisen kätensä minun kaulaani.
Kuluu hetkiä. Me puhelemme keskenämme, istumme koko ajan yhdessä pitkällä penkillä ja tarinoimme toisillemme jos jotakin. Minä sanoin:
"Uskotkos, että neiti Edvarda ei vielä osaa puhua, hän puhuu kuin lapsi, hän sanoo 'enemmän onnellisempi', minä sen omilla korvillani kuulin. Onko hänen otsansa sinusta kaunis? Ei minun mielestäni. Hänellä on tumma otsa. Eikä hän pese käsiäänkään."
"Mutta meidänhän ei pitänyt enää jutella hänestä?"
"Ai, tosiaan. Minä ihan unohdin."
Kuluu jälleen hetki, minä mietiskelen jotakin, minä vaikenen.
"Miksi sinulle tulee vedet silmiin?" kysyy Eeva.
"Hänellä on muuten kaunis otsa", sanon minä, "ja hänellä on aina puhtaat kädet. Ne olivat vain sattumalta kerran likaiset. Sitä minä vain tarkoitin." Mutta sitten jatkan minä kiihkoissani ja hammasta kiristellen: "Minä aina ja alituisesti ajattelen vain sinua, Eeva; mutta pälähti päähäni, ettet sinä ehkä ole kuullut sitä mitä nyt sinulle kerron. Ensi kerran kun Edvarda näki Aesopuksen, sanoi hän: Aesopus, sehän oli viisas mies, hän oli fryygialainen. Eikö hän nyt ollut narrimainen? Hän oli sen nähnyt jostain kirjasta samana päivänä, siitä olen varma."
"Jaha", sanoo Eeva; "mutta sitten?"
"Mikäli muistan, puhui hän myös, että Aesopuksen opettaja oli Xanthus.Hahaha."
"Vai niin."
"Mitä pirua siinä nyt on kertomista seurassa, että Aesopuksen opettaja oli Xanthus? Kysyn muuten vain. Oi, sinä et ole sillä päällä tänään, Eeva, muuten nauraisit itsesi kipeäksi mokomalle."
"Juu, kyllä minustakin se on mukavaa", sanoo Eeva ja alkaa nauraa väkinäisesti ja ihmeissään. "Mutta enhän minä ymmärrä sitä niinkuin sinä."
Minä vaikenen ja mietiskelen, mietiskellen vaikenen.
"Onko sinusta hauskinta kun istumme hiljaa emmekä virka mitään?" kysyy Eeva hiljaa. Hyvyys kuultaa hänen silmistään, hän sivelee minun tukkaani kädellään.
"Hyvä, lempeä olento", puhkean minä puhumaan ja painallan hänet kiihkeästi rintaani vasten. "Minä olen varma siitä, että menehdyn rakkaudesta sinuun, minä rakastan sinua yhä enemmän ja enemmän, viimein tulet sinä mukaani kun minä matkustan pois. Saatpas nähdä. Voisitko sinä tulla minun mukaani?"
"Voisin", vastasi hän.
Minä en paljoa kuule tuota vastausta, mutta minä tunnen sen hänen hengityksestään, minä huomaan sen hänestä, me sylellemme kiihkeästi toisiamme ja hän antautuu tiedotonna aivan.
* * * * *
Tunnin kuluttua suutelen minä Eevaa hyvästiksi ja lähden menemään.Vastaan tulee ovella herra Mack.
Herra Mack itse.
Hän sävähtää ja tuijottaa tupaan, seisoo siinä kynnyksellä ja tuijottaa."Noo!" sanoo hän eikä kykene muuta, hän on kuin pökerryksissä.
"Ette ajatelleet tapaavanne minua täällä?" sanon minä tervehtien.
Eeva ei hievahda.
Herra Mack selkenee, tulee merkillisen varmaksi, vastaa:
"Erehdytte, juuri Teitä minä etsinkin. Minä tahdoin Teille huomauttaa, että ensimäisestä päivästä huhtikuuta viidenteentoista elokuuta on kielletty ampumasta laukaustakaan lähempänä kahdeksannes peninkulmaa pesä- ja untuvapaikoilta. Te olette tänään ampunut kaksi lintua saaren luota, siellä oli näkijöitä."
"Minä ammuin kaksi ruokkia", sanoin minä ällistyneenä. Tiesin heti, että hänellä oli oikeus puolellaan.
"Kaksi ruokkia tai kaksi haahkaa, sama se. Te olette käynyt rauhoitetulla alueella."
"Minä tunnustan sen", sanoin minä. "En huomannut sitä ennenkuin nyt."
"Mutta Teidän olisi pitänyt huomata se ennenkuin nyt."
"Minä ammuin myös toukokuussa kaksi laukausta jotenkin samoilla paikkeilla. Eräällä veneretkellä oltaessa. Teidän tahdostanne."
"Se ei kuulu tähän", tokaisi herra Mack.
"Mutta tietkää sitten saakeli soikoon mitä Teidän on tehtävä?"
"Ylen hyvin", vastasi hän.
Eeva odotteli valmiina ja kun minä menin ulos, pujahti hän kerallani, hän oli pannut liinan kaulaansa ja lähti kotoa, minä näin hänen menevän alas laitureille päin. Herra Mack meni kotiin.
Minä ajattelin kaikkea tapahtunutta. Miten notkeasti hän pujahti paulasta! miten hänen silmänsä seivästivät! Laukaus, toinen, kaksi ruokkia, sakko, maksa pois. Ja niin olin tyyten, tyyten eroitettu hra Mackista ja hänen kodistaan. Kaikki kävi noin vain somasti ja sukkelasti…
Alkoi jo sataa suurin, lauhkein pisaroin. Harakat lensivät pitkin maata ja kun minä tulin kotiin ja päästin Aesopuksen irti, puri se ruohoa. Tuuli alkoi suhista.
Peninkulman päässä allani näen meren. Sataa, ja minä olen tuntureilla, kallion kamara suojelee minua sateelta. Minä polttelen nysääni, poltan piipullisen toisensa jälkeen, ja joka kerta kun sytytän, kiemurtelee tupakka kopassa kuten hehkuvat matoset. Niin kihisevät myös aatokset päässäni. Maassa edessäni on läjä risuja särkyneestä linnun pesästä. Ja aivan kuin tuo linnun pesä on minunkin sieluni.
Minä muistan jok'ikisen pikkuseikan tämän ja seuraavan päivän tapahtumista. Hohoo, miten minua kohdeltiin pahasti…
Minä istuskelen täällä tunturilla, ja meri ja ilma suhisee, korvissani julmasti kiehuu ja kitisee sää ja tuuli. Pursia ja jahtia entää kaukana reivatuin purjein, niissä on väkeä, jonnekin ne kai pyrkivät, ja Jumala tietköön, minnekä nuo kaikki sielut pyrkivät, ajattelen minä. Meri ryöpähtää kuohuen koholle, kiikkuu ja keikkuu, se on kuin raivoisain jättiläishaamujen tyyssija, jotka huitovat jäseniään ja möyryävät toisilleen, ei, se on kymmenen tuhannen vinkuvan perkeleen juhla, jotka kyyristävät päänsä hartiain sisään ja parveilevat siellä täällä, suomien merta suvillaan valkeaan vaahtoon. Kaukana, kaukana tuolla on salakari, siltä salakarilta nousee valkea tursas ja pudistelee päätään, haaksirikkoiselle alukselle, joka ajelehtii tuulessa merelle, hohoo, merelle, autiolle, aavalle merelle…
Minä iloitsen siitä, että olen yksin, ettei yksikään voi nähdä silmiäni, minä nojailen luottavaisesti kallion kupeeseen ja tiedän, ettei kukaan voi tarkastella minua takaa. Lintu liihoittaa kimeästi huutaen yli tunturin, samassa lohkeaa kallion möykky ja vyöryy alas merta kohti. Ja minä istun siinä hiljaa hetken aikaa, minä vaivun levon tuutuun, minua vavistaa leppoisa sopuisuuden tunne, kun voin istua niin turvassa sateen yhä räiskiessä muualla. Panin takkini napit kiinni ja kiitin Jumalaa lämpöisestä takistani. Kului vielä hetken aikaa. Ja minä nukahdin.
* * * * *
On iltapäivä, minä menen kotiin, sataa yhä. Silloin antaos olla, Edvarda seisoo edessäni polulla. Hän on läpimärkä, hän näyttää olleen kauan sateessa, mutta hän hymyilee. Ahaa! ajattelen heti ja harmistun, minä puristan raivoisin sormin pyssyäni ja niin käyn häntä vastaan, vaikka hän hymyilee.
"Hyvää päivää!" huutaa hän ensin.
Sanon vasta tultuani joitakuita askelia häntä lähemmäksi:
"Tervehdän Teitä, jalo neito!"
Hän säpsähtää leikillisyyttäni. Ah, minä en tiennyt mitä sanoin. Hän hymyilee pelokkaasti ja katselee minua.
"Olitteko tunturilla tänään?" kysyy hän. "Miten Te olette kastunut. Minulla on kaulaliina, ettekö tahdo ottaa sitä kaulaanne, minä en sitä tarvitse… Oi, Te ette tunnekaan minua enää." Ja hänen katseensa alenee maahan ja hän pudistaa päätänsä.
"Kaulaliina?" vastaan minä ja niuriskelen vihaisena ja kummastellen. "Mutta minulla on takki, tahdotteko lainata sitä? Minä en tarvitse sitä, minä olisin lainannut sen kelle tahansa, joten voitte sen levollisesti ottaa. Kalastajan eukko olisi niin mielellään saanut sen minulta lainaksi."
Minä näin, että hän jännityksessä ihmetteli mitä minä aioin sanoa, hän kuunteli niin odottavaisesti, että tuli rumaksi ja unohti pitää suutaan supussa. Hän seisoo siinä valkea liina kädessä, se on valkea silkkiliina, hän otti sen kaulastaan. Minäkin riuhtaisen takin yltäni.
"Jumalan tähden, pankaa se päällenne, heti!" huudahtaa hän. "Elkää toki ottako pois. Oletteko niin vihoissanne minulle? Oi, herra Jumala, pankaa toki takki päällenne, ennenkuin tulette likomäräksi."
Panin takin jälleen päälleni.
"Minnekä Te olette menossa?" kysyin minä samein äänin.
"Minä, en minnekään… Minä en ymmärrä että Te voitte ottaa takin päältänne…"
"No missäs se Teidän parooninne tänään on?" kysyin minä. "Tällaisella ilmallahan ei kreivi voi olla vesillä…"
"Glahn, minulla oli vain puhumista Teille…"
Minä keskeytän:
"Uskallanko pyytää Teitä viemään terveiseni herttualle."
Katsomme toisiamme. Minä olen valmis keskeyttämään häntä heti kun hän vain sanankin virkkaa. Viimein valahtaa tuskan piirto hänen kasvoilleen, minä katson poispäin ja sanon:
"Suoraan sanoen, antakaa sille prinssille rukkaset, neiti Edvarda. Se ei ole kelvollinen mies Teille. Minä vakuutan, että hän nykyjään aprikoi vain ottaisiko Teidät vaimokseen vai ei, ja siihen Te ette voi tyytyä."
"Ei, ei nyt puhuta sellaisesta; vai? Glahn, minä olen ajatellut Teitä, Te voitte riisua takkinne yltänne ja kastua likomäräksi toisen vuoksi, minä tulen Teille…"
Minä nykäytän olkapäitäni ja jatkan:
"Minä ehdotan sen sijaan Teille tohtoria. Mitä Teillä on häntä vastaan?Mies parhaassa ijässä, terävä mies. Punnitkaa asiaa."
"Kuulkaa minua vain hetkinen…"
"Aesopus, minun koirani odottaa minua majassa." Minä otin hatun päästäni, heilautin hyvästiksi ja sanoin taas: "Tervehdän Teitä, jalo neito."
Ja läksin menemään.
Hän kiljahti:
"Voi, elkää repikö sydäntä rinnastani. Minä tulin sinun luoksesi tänään, minä odottelin sinua täällä ja minä hymyilin kun sinä tulit. Eilen olin tulla hulluksi, sillä minä ajattelin jotakin yhä jäyhä, kaikki meni sekaisin ja minä ajattelin alati sinua. Tänään istuin salissa, joku tuli sisään, minä en katsonut häneen, mutta minä tiesin kuka se oli. Minä soudin eilen puoli neljännestä, sanoi hän. Ja ette väsynyt? sanoin minä. Väsyin, kovasti; ja rakot tuli käsiini, sanoi hän ja oli niistä niin huolissaan. Minä ajattelin: no mokomasta hän nyt on huolissaan! Jonkun ajan päästä hän sanoi: Minä kuulin viime yönä kuisketta akkunani alta, Teidän sisäkkönne ja toinen kauppapalvelija ne siellä olivat hartaissa keskusteluissa. Niin, heidän tulee saada toisensa, sanoin minä. Niin, mutta silloin oli kello kaksi! No entäpäs? kysyin minä, ja hetken päästä sanoin: Yö on heidän omansa. Silloin hän nosti kultaisia silmälasiaan nenälleen ja huomautti: Mutta eiköhän, vai mitä Te arvelette, kun näin keskellä yötä, eihän se näytä hyvältä? Minä en katsahtanutkaan enää häneen ja niin istuimme kymmenen minuttia. Saanko tuoda saalin hartioillenne? kysyi hän. Ei kiitos, vastasin minä. Oi jos saisin ottaa Teidän pienen kätösenne! sanoi hän. En vastannut, ajatukseni liikkuivat muilla mailla. Hän pani syliini pienen rasian, minä avasin rasian ja siinä oli neula, neulassa kruunu, minä laskin: siinä oli kymmenen kiveä… Glahn, minä otin neulan mukaan, etkö tahdo nähdä sitä? Se on siruina, tallattu; tule vain, niin saat nähdä, se on tallattu… Mitä minä tällä neulalla? kysyin minä. Somistakaa itseänne, sanoi hän. Mutta minä vaadin häntä ottamaan neulansa takaisin ja sanoin: Elkää nyt minusta, minä ajattelen enemmän toista. Ketä toista? kysyi hän. Metsämiestä, vastasin minä; hän antoi minulle muistoksi vain kaksi kaunista höyhentä; mutta ottakaa nyt neulanne. Mutta hän ei tahtonut ottaa neulaansa. Minä katsahdin ensi kertaa häneen, hänen katseensa seivästi. Minä en ota neulaa takaisin, tehkää sillä mitä haluatte, tallatkaa jos tahdotte, sanoi hän. Minä nousin ylös, panin neulan jalkani alle ja tallasin. Se tapahtui tänä aamuna… Neljä tuntia minä odotin ja odotin, päivällisen jälkeen läksin ulos. Hän tuli tiellä vastaani. Minne Te olette menossa, kysyi hän. Glahnin luo, vastasin minä; minä menen pyytämään, ettei hän unohtaisi minua… Minä olen odottanut täällä yhdestä saakka, minä seisoin puun juurella ja katselin kun sinä tulit, ja sinä olit kuin jumala. Minä rakastin sinua, sinun partaasi, olkapäitäsi, kaikkea minä sinussa rakastin… Nyt sinä olet ikävystynyt, sinä tahdot vain päästä, päästä minusta, sinä et välitä minusta, sinä et katso edes minuun…"
Olin seisonut, kuunnellut. Kun hän vaikeni, aloin minä taas mennä. Minut oli epätoivo raastanut ja minä hymyilin, sydämeni oli kuin kivi.
"Ai tosiaan", sanoin minä seisattuen, "Teillähän oli puhuttavaa minulle?"
Pilkastani hän kyllästyi aivan:
"Oliko minulla? Mutta puhuinhan minä jo, ettekö Te kuullut? Ei, mitään, mitään ei minulla ole Teille puhuttavaa enää."
Äänensä värähtää oudosti, mutta se ei minuun kuulu.
Huomenaamuna seisoo Edvarda majani edustalla, kun menen ulos.
Olin yön hetkillä tuuminut tuumittavani ja tehnyt päätökseni. Miksipä antaisin tuon juonittelijan enää sokaista sieluani, tuon kalatytön, oppimattoman; eikö hänen nimensä ollut jo kyllin kauan kalvanut sydäntäni, imenyt sen mahlat? Jo riittää! Minusta muuten tuntui, että olin päässyt häntä lähemmä juuri olemalla hänestä piittaamatta ja ivaamalla häntä. Ah, miten hurmaavasti olin häntä pilkannut: kun hän oli pitänyt pitkän puheen, sanoin minä vain levollisesti: Ai tosiaan, Teillähän oli minulle jotakin puhuttavaa…
Hän seisoi kiven luona. Hän oli kovin kiihdyksissä ja oli hypähtämäisillään luokseni, hän levitti jo syliään, mutta ei tullut, vaan väänteli käsiään. Minä nostin hattua ja tervehdin häntä sanaakaan sanomatta.
"Tänään vain yksi ainoa asia, Glahn", sanoi hän kiihkeästi. Minä seisahduin haluten kuulla, mitä hänellä nyt oli mielessä. "Minä kuulin, että Te olette ollut sepällä. Eräänä iltana. Eeva oli yksin kotona."
Minä kavahdin, vastasin:
"Keltä Te olette sen tiedon saanut?"
"En minä urki", huusi hän, "minä kuulin sen illalla, isäni kertoi. Kun illalla tulin niin likomärkänä kotiin, sanoi isä: Sinä pilkkasit tänään paroonia. Enpäs, vastasin minä. Missä sinä nyt olet kuleksinut? kyseli isä yhä. Minä vastasin: Glahnin luona. Silloin kertoi isä siitä."
Tukeuttaen tuskaani sanon minä:
"Eeva on ollut täälläkin."
"Onko hän ollut täälläkin? Majassa?"
"Monasti. Minä vaadin häntä tulemaan sisään. Me olemme puhelleet keskenämme."
"Niin täälläkin!"
Hiljaisuus. Pysy lujana! ajattelin minä ja sanoin:
"Koska Te nyt olette niin rakastettavasti tungeksineet minun asioihini, niin en minäkään ole pekkaa pahempi. Minä ehdottelin Teille eilen tohtoria; oletteko asiaa aprikoinut? Prinssihän on näet ihan kelvoton."
Viha lieskahti hänen silmissään.
"Kuulkaa, hän ei ole lainkaan kelvoton!" sanoo hän kiivastuen. "Niin, hän on Teitä parempi, hän istuu kyllä rauhassa särkemättä kuppeja ja laseja, hän ei puutu kenkiini. Ihan niin. Hän on ihmisiksi, mutta Te olette naurettava, minä häpeän Teitä, Teitähän on mahdoton sietää, ymmärrättekö!"
Hän satutti minua kipeästi, pääni vaipui, minä vastasin:
"Puhutte totta, en minä osaa enää olla ihmisten parissa. Armahtakaa minua; Te ette ymmärrä minua, minä viihdyn parhaiten metsässä, siellä on ainoa iloni. Täällä kun olen yksin, ei haittaa vaikka olenkin vain tällainen; mutta kun tulen ihmisten joukkoon, on minun ponnistettava kaikki voimani voidakseni käyttäytyä kelvollisesti. Minä olen kahtena vuonna ollut niin vähän ihmisten joukossa…"
"Te voitte milloin tahansa tehdä vaikka mitä tuhoja", jatkoi hän. "Alkaa viimein väsyttää aina pitää Teitä silmällä."
Miten hän puhui armottomasti. Karvas tuska hiipii sydämeeni, minä olen ihan typertyä hänen kiihkoisuudestaan. Edvarda ei hellittänyt vielä, hän lisäsi:
"Ehkäpä saatte Eevan pitämään itseänne silmällä. Vahinko vain, että hän on naimisissa."
"Eevako? Onko hän naimisissa?" kysyin minä.
"Tietysti."
"Kenen kanssa hän on naimisissa?"
"Tottahan tuon tiennette. Sepän kanssa."
"Eikö hän ole sepän tytär."
"Ei, vaan sepän vaimo. Vai luuletteko minun valehtelevan?"
En luullut mitään, minä vain niin kummastuin. Minä vain seistä töllötin siinä ja ajattelin: Onko Eeva naimisissa?
"Joten Te siis olette viisaasti valinnut", sanoo Edvarda.
Vai ei hän lopettanutkaan! Minä aloin vavista katkerasta mielestä, ja minä sanoin:
"Mutta ottakaa Te nyt se tohtori vaan, kuten minä kehotan. Totelkaa nyt ystävän neuvoa; tuo prinssihän on ikäkulu narri." Ja minä ilkuin hänelle ärryksissäni, liioittelin hänen ikäänsä, sanoin että hän oli kaljupää, että hän oli melkein umpisokea; väitin myös että hän piti noita kruunulla koristettuja nappeja ainoastaan pöyhkeilläkseen aatelillaan. "En ole muuten viitsinyt edes tutustua häneen", sanoin minä. "Hänessä ei ole mitään ilmeikästä, hänessä ei ole niin luonteenomaista piirrettä, hän ei ole kerrassaan mitään."
"Hänon, on!" huudahti Edvarda ja äänensä sortui harmista. "Sinä et ymmärrä mikä hän on, sinä metsäläinen. Mutta odota sinä vain, hän vielä puhelee kanssasi, minä pyydän häntä puhelemaan. Sinä et usko, että minä rakastan häntä, mutta saatpas nähdä, etkö erehtynyt; minä menen naimisiin hänen kanssaan, minä ajattelen häntä yötä päivää. Muista nyt, minä sanon, että rakastan häntä. Anna nyt vain Eevan tulla luoksesi, hahaa, Jumalan nimessä, anna hänen tulla, minä en välitä siitä niin vähääkään. Niin, pitää yrittää täältä pois…" Hän alkoi mennä polkua pitkin alas, hän astui kiihkeän askelen, pari, kääntyi vielä kasvoiltaan kalmankalpeana, ja puhalsi: "Eläkä tule milloinkaan kasvojeni eteen."
Lehdet kellastuivat, peruna oli kasvanut pitkälle varrelle ja kukki, oli jälleen metsästysaika, minä ammuin teiriä, riekkoja ja jäniksiä, kerran sain minä kotkan. Liikkumaton, korkea taivas, viileitä öitä, paljon kirkkaita sointuja, rakkaita ääniä metsissä, mailla. Suurena ja levollisena lepäsi maailma…
"Ei ole Mackilta mitään kuulunut niistä kahdesta ruokista, jotka ammuin", sanoin tohtorille.
"Saatte kiittää Edvardaa", vastasi hän. "Minä tiedän sen, minä kuulin, että hän teki tenän."
"En kiitä häntä", sanoin minä…
Indiaanikesä, indiaanikesä. Tähdet loistivat vöinä läpi kellastuvan metsän, uusia tähtiä tuli näkyviin joka päivä, kuu häämötti kuin varjo, kuin hopeaan kastetun kullan varjo…
"Jumala sinua armahtakoon, sinähän olet naimisissa, Eeva?"
"Etkö sinä sitä tiennyt?"
"En, en tiennyt."
Hän puristeli sanaakaan sanomatta kättäni.
"Jumala auttakoon sinua, lapsirukka, mitäs nyt teemme?"
"Mitä sinä tahdot. Et kai matkusta vielä pois, minä tahdon iloita sen aikaa kun sinä olet täällä."
"Ei, Eeva."
"Tahdon, tahdon, ainoastaan sen aikaa kun sinä olet täällä!"
Hän näyttää niin hylätyltä ja puristaa yhä minun kättäni.
"Ei, Eeva, mene pois! Ei koskaan enää!"
* * * * *
Ja yöt menevät ja päivät tulevat; on kai jo kulunut kaksi päivää tästä puhelusta. Eeva kulkee tietä pitkin kuorma olalla. Miten paljon onkaan lapsirukka kantanut puita metsästä tänä kesänä kotiin!
"Laske maahan kuormasi, Eeva, niin saan nähdä ovatko silmäsi niin siniset kuin ennen."
Hänen silmänsä olivat punaiset.
"Voi, hymyile jälleen, Eeva! Minä en vastusta sinua enää, minä olen omasi, omasi…"
Ehtoo on. Eeva laulaa, minä kuulen, miten hän laulaa ja kuume tulvahtaa lävitseni.
"Sinähän laulat tänä iltana, Eeva?"
"Niin, olen iloinen."
Ja kun hän on minua lyhyempi, hypähtää hän hiukan ylettääkseen kaulaani.
"Mutta Eeva, sinä olet naarmuttanut kätesi. Herra Jumala, ettet olisi naarmuttanut."
"Ei se haittaa."
Hänen kasvonsakin säteilevät niin ihmeellisesti.
"Eeva, oletko sattunut puheisiin herra Mackin kanssa?"
"Kerran."
"Mitä hän sanoi, entä sinä?"
"Hän on ruvennut niin kovaksi meille, hän teettää miehelläni työtä yötä päivää laiturilla, minut panee hän vaikka mihin työhön. Hän on käskenyt minua miesten töihin."
"Miksi niin?"
Eeva katsoo alas.
"Miksi niin, Eeva?"
"Siksi kun minä rakastan sinua."
"Mutta mistäs hän sen tietää?"
"Minä sanoin hänelle."
Hiljaisuus.
"Suokoon jumala, ettei hän olisi kova sinulle. Eeva!"
"Mutta ei se haittaa. Ei mitään haittaa se nyt!"
Ja aivan kuin vapiseva laulunen kajahti hänen äänensä metsässä.
Ja lehdet kellastuvat yhä enemmän ja syksyyn kallistutaan, muutamia suuria tähtiä on ilmestynyt taivaalle ja kuu alkaa nyt näyttää hopean varjolta, kultaan kastetun hopean varjolta. Ei ollut kylmää, ei muuta, vain viileä hiljaisuus ja virtailevaa eloa metsässä. Puut kaikki liikkumatta mietteissään. Marjat olivat kypsyneet.
Niin tuli kahdeskolmatta elokuuta ja nuo kolme routayötä.
Ensimäinen routayö.
Yhdeksältä menee päivä mailleen. Himmeä pimeys laskeutuu yli maan, pari tähteä kuultaa, kahden tunnin päästä näkyy kuun sirppi. Vaellan pyssy olalla, koirineni metsälle, sytytän nuotioni, ja rovioni tuli kuultelee männynrunkojen lomitse. Hallaa ei ole.
Ensimäinen routayö! sanon itsekseni. Ja sekaisen kiihkeä ilo täälläolosta varistaa minua merkillisesti…
Malja, te ihmiset ja eläimet ja linnut, yksinäiselle yölle täällä metsissä, metsissä! Malja pimeälle ja Jumalan muminalle puiden lomissa, äänettömyyden ihanuudelle, karuille suloäänille korvissani, vihreille lehdille, keltaisille lehdille! Malja elon äänille, joita kuulen, ruohikossa nuuskii kuono, koira vainuelee maan kamaraa! Pauhaava malja metsäkissalle, joka väijyy kyyryssä ja tähtää ja hyppää varpusen kimppuun synkeydessä, pimeydessä! Malja armaisalle hiljaisuudelle maanvaltakunnassa, tähdille ja puolikuulle, niin tähdille, puolikuulle!…
Nousen, kuuntelen. Kenkään ei kuullut. Istuudun jälleen.
Kiitos yksinäisestä yöstä, tuntureista, pimeästä, meren kohinasta, se käy sydämessäni suhisten! Kiitos elostani, hengityksestäni, armosta saada elää tänä yönä, siitä kiitän sydämeni syvyydestä! Kuule itää, länttä, nyt! Ikuinen Jumala on! Tämä hiljaisuus, joka mumisee korvissani, on luonnon verta, joka kiehuu, Jumala, joka kietoo kutouksineen maailman ja minut. Minä näen kiiltävän hämähäkin langan nuotioni hohteessa, kuulen veneen soudun mereltä, revontuli lieskahtaa taivaalle pohjoisessa. Ja kautta kuolemattoman sieluni, minä kiitän suuresti siitäkin, että juuri minä tässä saan istua…
Äänettömyys. Männynkäpy pudota kapsahtaa. Männynkäpy putosi, ajattelen minä. Kuu on ylhäällä, tuli lekuttaa hiiltyneillä kekäleillä, sammumaisillaan. Ja yömyöhässä vaellan minä kotiin.
* * * * *
Toinen routayö, sama hiljaisuus ja lempeä sää. Mietteitä mietin. Menen ajatuksissani puun luo, painan hatun alas otsalle ja nojailen selkääni puun kylkeen, kädet ristissä niskassani. Minä tuijotan ja ajattelen; nuotioni tuli häikäisee silmiäni, enkä siitä tiedä. Aatoksetonna seison kauan aikaa ja katson tuleen; jalkani alkavat hetkahdella, väsyvät, aivan kangistuneena istahdan jälleen. Vasta nyt mietiskelen, mitä olen tehnyt. Miksi tuijottaa mies kauan tuleen?
Aesopus nostaa päätään ja kuuntelee, se kuulee askeleita, Eeva tulee.
"Minä olen niin kovin mietteissäni ja huolissani tänäiltana", sanon minä.
Osanottavaisena ei hän hiisku mitään.
"Kolme on minulla rakasta", sanon minä. "Rakkaudenunelma, jota muinoin uneksin, sinä ja tämä kaitainen maan kaista."
"Ja mikä on rakkain?"
"Unelma."
Taas on kaikki hiljaista. Aesopus tuntee Eevan, panee päänsä maata pitkin ja katselee syrjästä häneen. Minä mutisen:
"Minä näin tänään tiellä tytön, hän kulki käsitysten lemmittynsä kanssa. Tytön silmät vilkuilivat minua ja hän saattoi tuskin olla purskahtamatta nauruun kun menin ohitse."
"Mikä häntä nauratti?"
"En tiedä. Kai minä. Miksi sinä sitä kyselet?"
"Tunsitko sinä hänet?"
"Tunsin. Minä tervehdin häntä."
"Ja eikö hän tuntenut sinua?"
"Ei… Mutta miksi sinä nyt siinä minua kuulustelet? Sinä olet häijy!Minä en sano hänen nimeään vaikka miten kysyt."
Hiljaisuus.
Minä mutisen jälleen:
"Mikä häntä nauratti? Hän oli homssa; mutta mikä häntä nauratti? JeesusKristus siunatkoon, mitä minä olen hänelle tehnyt?"
Eeva vastasi:
"Hän oli paha kun nauroi sinulle…"
"Ei, hän ei ollut paha", huudan minä. "Elä sinä rupea häntä soimaamaan, hän ei ole paha koskaan, hän oli ihan oikeassa, kun nauroi minulle. Saatanalla, ole hiljaa, ja anna minun nyt olla rauhassa, kuuletkos!"
Ja Eeva pelästyy ja antaa minun olla rauhassa. Minä katsahdan häneen ja kadun karvaita sanojani, minä heittäydyn hänen jalkoihinsa ja vääntelen käsiäni.
"Mene kotiin, Eeva. Sinua minä enimmän rakastan; miksikä minä rakastaisin unelmaa? Minä vain laskin leikkiä, sinua minä rakastan. Mutta mene nyt kotiin, minä tulen käymään huomenna luonasi; muista nyt että minä olen sinun omasi, muista, elä unohda. Hyvää yötä."
Ja Eeva menee kotiin.
Kolmas routayö, kiihkeän jännityksen yö. Kunpa edes olisi hiukan hallaa! Ei ollut hallaa, oli tasainen lämpö paisteisen päivän jälkeen, yö kuin haalealla rämeellä. Sytytin nuotioni…
"Eeva, siitäkin voi nauttia, kun tukasta raastetaan. Niin hassuksi voi ihminen tulla. Vaikka miten raastetaan tukasta pitkin mäkiä ja maita, niin vastaa vain, jos kysytään mitä siinä nyt tehdään, hyvin ihastuksissaan: Minua raastetaan tukasta! Ja jos kysytään: Mutta enkös minä saa auttaa sinua, vapauttaa sinua? niin vastaa: Et. Ja jos kysytään: Mutta mitenkäs sinä tuon siedät? niin vastaa: Hyvin minä sen siedän; sillä minä rakastan sitä kättä, joka minua raastaa… Tiedätkö Eeva, mitä on toivominen?"
"Ehkäpä tiedän."
"Katsos, Eeva, toivominen on kummallista, se on varsin merkillistä. Sitä kulkee aamulla jotain tietä ja toivoo saavansa tavata sillä tiellä ihmisen, jota rakastaa. Ja tapaakohan tuon ihmisen? Ei. Miksi ei? Siksi kun tuolla ihmisellä sinä aamuna on muita askareita ja hän oleksii ihan toisaalla… Minä tutustuin tuolla tuntureilla vanhaan sokeaan lappalaiseen. Viisikymmentä kahdeksan vuotta oli hän ollut umpisokea ja nyt oli hän yli seitsemänkymmenen. Omasta mielestään hän alkoi nähdä päivä päivältä yhä paremmin, aina ja vain edistyi, tuumi hän, jos ei estettä tulisi, voisi hän eroittaa auringon muutaman vuoden päästä. Hänen tukkansa oli vielä musta, mutta silmänsä olivat aivan valkeat. Kun me istuimme yhdessä hänen kodassaan ja tupakoimme, kertoili hän mitä kaikkea hän oli nähnyt ennenkuin tuli sokeaksi. Hän oli karaistunut ja terve, tunteeton, väsymätön ja toivomasta ei hän herennyt. Kun minä tein lähtöä, saattoi hän minua tanhualle ja alkoi viittoilla kaikkiin ilmansuuntiin. Tuolla on etelä, sanoi, ja tuolla on pohjoinen. Kun sinä ensin kulet tuonne päin ja kun olet päässyt vähän alemma tunturin rinteelle, niin sinä käännyt sinne päin, sanoi. Aivan niin! vastasin minä. Ja silloin nauroi lappalainen tyytyväisenä ja sanoi: Katsos, tätä minä en tiennyt neljä-, viisikymmentä vuotta sitten, siis minä nyt näen paremmin; aina se vain edistyy. Sitten ryömi hän kyyrysillään takaisin kotaansa, ijänikuiseen kotaansa, maiseen kotiinsa. Ja asettui tulen ääreen kuten ennenkin, toivoen varmasti että hän muutaman vuoden päästä eroittaa auringon… Eeva, toivominen on ylen merkillistä. Minä esimerkiksi toivon nyt voivani unohtaa sen ihmisen, jota en tavannut tiellä tänä aamuna…"
"Puhut niin kummallisia."
"On kolmas routayö. Minä lupaan sinulle, Eeva, että olen ihan uusi ihminen huomenna. Anna minun nyt olla yksin. Sinä et tunne minua huomenna kun minä tulen, minä nauran ja suutelen sinua, ihana tyttöseni. Ajatteles, kuluu vain tämä yksi yö ja sitten minä olen ihan uusi ihminen, jonkun tiiman päästä olen. Hyvää yötä, Eeva."
"Hyvää yötä."
Siirryn lähemmä nuotiotani ja katselen liekkejä. Kuusenkäpy putoaa, silloin tällöin putoaa myös joku kuiva oksa, yö on syvä. Ummistan silmäni.
Hetken päästä alkaa tajuntani keinahdella kuin tahdissa, minä soinnahtelen suuren hiljaisuuden keralla, minä soinnahtelen. Minä katselen puolikuuta, se on taivaalla kuin valkea raakku, ja minä ihan kuten rakastun siihen, minä tunnen punehtuvani. Kuu siellä! sanon minä hiljaa ja kiihkeästi, se on kuu! Ja sydämeni tytkyttää sille hiljaa jyskyttäen. Niin kuluu joitakuita minutteja. Tuulee hieman, outo tuuli liehahtaa luokseni, merkillinen ilman painallus. Mitä tämä on? Katselen ympärilleni enkä näe ketään. Tuuli kutsuu minua, minun sieluni taipuu myöntyen kutsuun, minä tunnen kuin tyhjäksi haihtuvani, minä painaudun näkymätöntä rintaa vasten, minun silmäni kostuvat, minä vapisen, — Jumala seisoo lähistöllä ja katselee minua. Niin kuluu jälleen joitakuita minutteja. Käännän päätäni, outo ilman painallus katoaa ja minä näen kuten jonkun hengen selän, se vaeltaa äänettömästi metsän helmaan…
Minä ponnistelen hetken kuin pyörtymystä vastaan, minua on mielenliikutukset kovin vaivanneet, minä niin uuvun, minä nukahdan.
Kun heräsin, oli yö mennyt. Ah, minä olin niin kauan elänyt surullisessa tilassa, kuumeen hehkussa, luullen sen tai sen taudin minut tappavan. Kaikki meni päässäni nurin narin, kaiken näin houreisin silmin, raskas alakuloisuus minua painosti.
Nyt se oli ohi.
Syksy on. Kesä on mennyt, se meni yhtä pian kuin tulikin; ah kuinka pian se meni! On kylmiä ilmoja, minä metsästän, kalastan ja laulelen lauluja metsässä. Ja päiviä on sakean usmaisia, usma tulla väikkyy mereltä ja saartaa kaikki pimeytensä verhoon. Sellaisena päivänä sattui kerran merkillistä. Minä eksyin vaelluksillani aivan apupitäjän metsiin ja jouduin tohtorin talolle. Siellä oli vieraita, ne nuoret naiset, joiden kanssa minä jo aikaisemmin olin seurustellut, tanssivaa nuorisoa, oikeita ilohavukoita.
Vaunut tulla vierivät ja seisattuivat puiston veräjälle; Edvarda oli vaunuissa. Hän säpsähti, kun näki minut. Hyvästi, sanoin minä hiljaa. Mutta tohtori ei päästänyt minua. Edvardaa vaivasi sielläoloni alussa, ja hän katseli maahan kun minä puhelin; sitten sieti hän minua paremmin ja kysäisipä jo minulta pari kertaa jotakin. Hän oli huomattavasti kalpea, usma häilyi harmaana ja kylmänä hänen kasvoillaan. Hän ei laskeutunut vaunuista.
"Minä olen asioilla", sanoi hän hymyillen. "Minä tulen kirkonkylästä, jossa en tavannut ketään teistä; sanottiin, että olitte täällä. Minä olen ajellut tuntikausia tavatakseni teidät. Meillä on pienet kutsut huomeniltana, — aiheena se että parooni matkustaa ensi viikolla, — ja minä olen saanut tehtäväkseni kutsua sinne Teitä kaikkia. Siellä tanssitaankin. Ne ovat huomeniltana."
Kaikki kumarsivat ja kiittivät.
Minulle hän sanoi erikseen:
"Elkää nyt jääkö pois, jos olette kiltti. Elkää lähettäkö viime hetkellä korttianne anteeksipyynnöillä." Tätä ei hän sanonut kenellekään muista. Kohta sen jälkeen lähti hän ajamaan.
Minua hellytti tämä odottamaton ystävällisyys kovin, minä menin hetkeksi yksikseni iloitakseni. Sitten hyvästelin tohtoria ja hänen vieraitaan ja läksin menemään kotiin. Miten armorikas hän oli minulle, miten armorikas hän oli minulle! Miten voin minä sen hänelle palkita? Minun käteni raukenivat, suloinen vilu karsi ranteitani. Herra jumala, tässä minä hoipun ihan väsyksissä ilosta, ajattelin minä, enkä voi niin koukistaa sormiani, vaan vedet tulevat silmiini avuttomuudesta; miten voin sitä kestää?… Vasta iltamyöhällä tulin kotiin. Kiersin laiturien kautta ja kysyin eräältä kalastajalta, ehtikö postilaiva huomenillaksi. Ei, se ei ehtinyt, postilaiva tuli muka vasta ensi viikolla. Minä kiiruhdin majaani ja aloin katsella parasta pukuani. Minä puhdistelin sitä ja tein siitä niin hienon, se oli paikka paikoin kulunut rei'ille, minä itkin ja parsin reikiä.
Kun olin saanut sen tehdyksi, asetuin lavitsalleni. Hetken kestää tuota lepoa, pälähtää päähäni ajatus, kavahdan ylös ja seistä töllötän kuin kumauksen saanut keskellä lattiaa. Se on salakujetta vain! kuiskaan. Minua ei olisi kutsuttu, ellen olisi sattumalta ollut läsnä kun toisia kutsuttiin; minulle hän sitäpaitse aivan selvästi vihjasi, että jäisin pois, ja lähettäisin anteeksipyyntökortin…
En saanut unta koko yönä, ja kun aamu valkeni, menin minä metsään väristen, liiaksi valvoneena, kuumeen hehkuisena. Hei, nyt valmistellaan kutsuja Sirilundissa! No entäpäs sitten? Minä en sinne mene enkä lähetä anteeksipyyntökorttia. Herra Mack on varsin ajatteleva mies, nyt juhlii hän paroonia; mutta minä en tule, ymmärrättekös?
Usma lepäsi sakeana laaksoissa ja tuntureilla, märkä huurre tarttui vaatteisiini ja teki ne raskaiksi, kasvoni olivat kylmät ja kosteat. Vain silloin tällöin lehahti tuuli ja huojutti nukkuvia usvia ylös ja alas, ylös ja alas.
Ehti myöhään iltapäivä, jo pimeni, sakea usva kätki katseiltani ympäristön, enkä minä tiennyt auringonmerkeistä, joiden mukaan vaeltaa. Harhailin tuntikausia kotimatkalla; mutta minulla ei ollut kiirettä lainkaan, minä varsin rauhallisesti kulin harhaan ja tulin oudoille paikoille metsässä. Viimein panin pyssyni pystyyn puuta vasten ja kysyin kompassiltani neuvoa. Mietin tarkoin suunnan ja aloin jälleen kulkea. Kello lienee vain kahdeksan, tai yhdeksän.
Ja annappas mitä tapahtui.
Puolen tunnin päästä kuulen usvasta soiton säveliä, pari minuttia sen jälkeen tunnen paikan missä olen; seison Sirilundin päärakennuksen seinämillä. Oliko kompassini opastanut minut harhaan juuri siihen paikkaan, jota tahdoin karttaa? Tuttu ääni kutsuu minua, tohtorin ääni. Heti sen jälkeen viedään minut sisään.
Voi pyssynpiippuani, se oli kai vaikuttanut kompassiin ja eksyttänyt sen. Saman tekosen teki se minulle kerran sittemminkin, tänä vuonna. En tiedä mitä arvella.
Koko illan minä karvaasti tunsin, ettei minun olisi pitänyt kutsuihin tullakaan. Tuloani tuskin huomattiin, kaikki seurustelivat innokkaasti keskenään, Edvarda toivotti minua tuskin tervetulleeksi. Aloin ryypiskellä tiheään, sillä ymmärsin etten ollut tervetullut, enkä kuitenkaan mennyt matkaani.
Herra Mack hymyili ja hymyili ja oli mitä miellyttävin mies, hän oli pukeutunut hännystakkiin ja näytti komealta. Hän hääri milloin missäkin huoneessa, sukeltelihe tuon viisikymmenisen vierasparven joukossa, pyörähti silloin tällöin tanssin, laski leikkiä ja naureskeli. Silmissään piili salaperäisyyksiä.
Koko talo humisi soittoa ja ääniä. Viidessä huoneessa oli vieraita ja sitäpaitse tanssittiin isossa salissa. Kun minä tulin, oli illallinen syöty. Piiat juoksivat nyt kiireissään edestakaisin kantaen laseja ja viiniä, kahvikannuja ja kiiltäviä kuppia, sikaria, piippuja, leivoksia ja hedelmiä. Ei säästetty talon hyvyyttä. Kynttiläkruunuissa oli tavattoman paksut kynttilät, ne oli valettu varta vasten tähän tilaisuuteen; sitäpaitse oli tuli uusissa parafiinilampuissa.
Eeva autteli keittiöaskareissa, minä näin hänet vilaukselta.
Paroonin tähden paljon liehuttiin, juteltiin, vaikka hän esiintyi hiljaisesti ja vaatimattomasti eikä tungetellut. Hänkin oli pukeutunut hännystakkiin, sen helmat olivat surkeasti rutistuneet matkalla. Hän seurusteli alituisesti Edvardan kanssa, katseli häntä minne hän vain meni ja kilisti hänen kanssaan. Minusta oli hänen näkemisensä koko ajan vastenmielistä ja minä siedin tuskin vilkaista häneen kääntämättä heti päätäni pois surkeasti ja hölmösti virnistäen. Kun hän tuli puheilleni, vastailin minä töykeästi ja supistin suuni mykäksi.
Juohtuu mieleeni eräs tapaus siitä illasta. Minä seisoin keskustellen erään nuoren tytön kanssa, hän oli vaaleanverikkö, minä sanoin hänelle jotain tai kerroin juttua, jolle hän ei voinut olla nauramatta. Se tuskin lie ollut sen kummempi juttu; mutta ehkäpä minä sen silloin hienossa humalassa kerroin hauskemmin kuin nyt muistan, kaikessa tapauksessa olen sen unohtanut. No niin: kun satuin katsomaan taakseni, seisoi Edvarda takanani. Hän katsoi minuun hyväksyvästi. Sitten huomasin, että hän vei vaaleaverisen käsipuolesta kanssaan, saadakseen tietää mitä olin hänelle sanonut. En voi kertoa, miten Edvardan katse tuntui minusta hyvältä kun koko illan olin kuleksinut huoneesta huoneeseen jotenkin hylättynä; tulin heti paljon kirkkaammalle mielelle ja puhelin sitten monenkin kanssa ja pidin hyvästi seuraa. Mikäli tiedän, en minä tehnyt mitään tuhmuuksia…
Seisoin ulkona portailla. Eeva tuli sisältä kantaen joitakin kapistuksia. Hän näki minut, tuli portaille, silitti kiireesti käsiäni, jonka jälkeen hymyili ja meni jälleen sisään. Kumpikaan meistä ei puhunut sanaakaan. Kun minäkin aioin mennä sisään, seisoi Edvarda eteisessä ja katsoi minua. Katsoi suoraan minua. Hänkään ei puhunut mitään. Menin saliin.
"Kuulkaas, luutnantti Glahn huvittelee kohtailemalla palvelusväkeä ulkona portailla", sanoi Edvarda yhtäkkiä kovasti. Hän seisoi ovella. Moni kuuli mitä hän sanoi. Hän nauroi kuten leikkiä laskien, mutta oli hyvin kalpea.
Minä en vastannut mitään, minä vain mutisin:
"Se oli vain sattuma, hän tuli ulos, tapasimme eteisessä…"
Kului jonkun aikaa, ehkä tunti. Erään naisen hameelle kaatui lasi. Heti sen nähtyään huusi Edvarda:
"No mitä ihmettä nyt? Tuon tietysti teki Glahn."
En minä sitä tehnyt, minä olin ollut ihan salin toisella puolella silloinkuin vahinko tuli. Sen jälkeen join minä taas jotakuinkin tiheään ja pysyttelin ovella jotten olisi ollut tanssivien tiellä.
Paroonin ympärillä naiset yhä pyörivät, hän valitti, että oli jo pakannut kaikki kokoelmansa matkalle, joten hän ei voinut näyttää niitä, meriajokasterttua Vienanmereltä, Korholman savea, sangen intresantteja kivimuodostelmia meren pohjalta. Naiset tirkistelivät uteliaasti hänen paidannappejaan, noita viisiotaisia kruunuja, jotka nyt siis merkitsivät paroonia. Mutta tohtorilla ei ollut menestystä, ei edes sukkela siunailunsa, tuo "Kuolema ja kidutus" enää tehonnut. Mutta kun Edvarda puhui, oli hän aina valmiina, oikaisi taas hänen sanojaan, pauloi häntä pikku juonilla, alisti hänet levollisen ylimielisesti.
Edvarda sanoi:
"…kunnes minä käyn yli kuoleman laakson."
Ja tohtori kysyi:
"Minkä yli?"
"Kuoleman laakson. Eikö sitä sanota kuoleman laaksoksi?"
"Minä olen kuullut puhuttavan kuoleman virrasta. Sitä kai Te tarkoitatte."
Sitten sanoi Edvarda jotain vartioitavan kuin…
"Lohikäärme", keskeytti tohtori.
"Niin. Lohikäärme", vastasi Edvarda.
Mutta tohtori sanoi:
"Voitte kiittää minua siitä, että pelastin Teidät. Olen varma, että Te olisitte sanonut Argus."
Parooni kohotti kulmakarvojaan ja tuijotti häneen hämmästyneenä paksujen kakkuloidensa läpi, mutta tohtori ei ollut tietävinäänkään. Mitä hän paroonista piittasi.
Minä seisoskelin yhä ovenpielessä. Salissa käy tanssin huiske. Onnistun saamaan jutun käyntiin pappilan opettajattaren kanssa. Me puhelimme sodasta, Krimin oloista, Ranskanmaan tapahtumista, Napoleonista keisarina, hänen turkkilais-holhoteistaan; nuori nainen oli lukenut lehtiä viime kesänä ja hänellä oli minulle uutisia. Me istumme viimein sohvaan ja puhelemme.
Edvarda käy ohi, hän pysähtyy eteemme. Yhtäkkiä sanoo hän:
"Saatte suoda anteeksi, herra luutnantti, että yllätin teidät portailla.En koskaan enää sitä tee."
Hän nauroi nytkin eikä katsonut minuun.
"Neiti Edvarda, heretkää nyt jo", sanoin minä.
Hän teititteli minua, se ennusti pahaa, hän näytti ilkeitä aprikoivalta. Mieleeni tuli tohtori ja minä nykäytin ylimielisesti olkapäitäni, kuten hän olisi tällaisessa tapauksessa tehnyt. Edvarda sanoi:
"Mutta miksi ette mene ulos, keittiöön. Eeva on siellä. Minun mielestäniTeidän pitäisi pysytellä tuolla, ulkosalla."
Ja vihaa hehkuen katsoi hän minuun.
Minä sanoin:
"Eiköhän Teitä nyt helposti voisi käsittää väärin, neiti Edvarda?"
"Ei, mitenkä niin? Niin mahdollisesti, mutta mitä Te tarkoitatte?"
"Te joskus puhutte niin sanoja punnitsematta. Nyt esimerkiksi tuntui minusta siltä, kuin Te olisitte suorastaan tahtonut käskeä minua keittiöön, ja siinä minä tietysti käsitin Teitä väärin. Tiedänhän minä hyvin, että Te ette tahtonut olla hävytön."
Hän poistui jonkun askeleen luotamme. Minä huomasin hänestä, että hän tuumiskellen tuumiskeli mitä olin sanonut. Hän kääntyi ja tuli takaisin, hän sanoi hengästyksissään:
"Te ette käsittänyt väärin, herra luutnantti, Te kuulitte oikein, minä käskin Teitä keittiöön."
"Mutta Edvarda!" huudahtaa opettajatar kauhuissaan.
Ja minä aloin jälleen puhua sodasta ja Krimin oloista; mutta aatokseni oli muualla. Minä en ollut enää päihdyksissä, mutta aivan päästä sekaisin, perusta liukui jalkaini alta ja minä menetin taas tasapainoni, kuten niin monta onnetonta kertaa ennen. Minä nousin sohvalta aikoen lähteä ulos. Tohtori pysäytti minut.
"Olen juuri kuullut ylistyspuheen Teistä", sanoo hän.
"Ylistyspuheen? Keneltä?"
"Edvardalta. Hän seisoo vielä tuolla nurkassa ja katselee Teitä hehkuvin silmin. Minä en unohda koskaan, miten hän näytti oikein rakastuneelta silmistään ja sanoi kovasti, että hän ihailee Teitä."
"Se on hyvä", vastasin minä hymyillen. Ah, ei ollut niin selvää ajatusta päässäni.
Minä menin paroonin luo, kumarruin hänen puoleensa kuten aikoen kuiskata hänelle jotakin ja kun olin tullut kyllin lähelle, sylkäsin hänen korvaansa. Hän rynkäisihe pystyyn ja tuijotti minuun kuin hölmö. Sitten näin minä, että hän kertoi Edvardalle tapahtuman ja että Edvarda oli harmissaan. Hän ajatteli kenkäänsä, jonka olin nakannut veteen, niitä kuppeja ja laseja, joita minä poloinen olin särkenyt, kaikkia hyväin tapain rikkomuksia; kaikki ne hän nyt varmaan elävästi muisti. Minä häpesin, ei minusta ollut mihinkään, minne käännyinkin katseltiin minuun levottomasti ja kummastellen, ja minä puikin pois Sirilundista jäähyväisiä, kiitoksia sanomatta.