Niku kiipeää portaita ylös, mutta miettii vielä tovin ennenkuin aukaisee oven. Siitä on kuusi, hiukan seitsemättä vuotta, kun hän viimeksi näitä portaita kulki, ja hän oli silloin pahanpäiväinen poikanen, joka oli perinpohjin könistänyt suutarin Tuomaan. Hän luo vielä katseen pukuunsa, joka on hiukan nuhjaantunut, mutta toivoo, että se kestää tarkastuksen. Paljonhan häneltä ei siinä suhteessa voisi vaatiakaan.
Vain kasvatusvanhemmat ovat kotosalla, kasvinveli ja -sisaret ovat toimissa eikä kukaan heistä edes samassa kaupungissa. Taloon on tullut niinkuin enemmän hyvinvointia ja keittiön ikkunaan näkyy kirkontornin ristin kultainen kimmellys.
Kasvatus-isä on tullut hiukan likinäköiseksi ja siristelee silmiään.
"Mutta eikö se ole Niku?" kysyy hän viimein.
"No mutta elämässä, Niku se on!" pääsee kasvatusäidiltä.
"Joo, kyllä se minä olen", toteaa Niku häkeltyneenä. Hän siis merkitsi näille ihmisille jotakin.
"Käy nyt peremmälle istumaan ja kerro. Aiotko sinä jäädä tänne?"
"Ei, en minä aio tänne jäädä. Minä tulin vain teitä katsomaan eikä minulla ole mitään tuomisiakaan."
"Älä sinä tuomisista. Kyllähän me, vanhat ihmiset, toki älyämme nuoren miehen aseman…" Kahvipannu pannaan tulelle ja siinä kysellään ja vastataan. Mutta Niku on kuin oman itsensä ulkopuolella, hän vastaa yksitoikkoisesti ja harvasanaisesi, ja kaikki tämä on hänestä kuin unta. Millaista oli kasvatuslaitoksessa? Kyllähän se siinä meni, ei hänelle ainakaan huonoa ja ikävää muistoa jäänyt. Entä mitä Niku on viime aikoina hommaillut? Ovat ne souvit aina tahtoneet loppua kesken; viime aikoina on tullut etupäässä vain kuljetuksi, ja tehty on, mitä eteen on sattunut.
"Niinpä niin. Ne työajat ovat huononpuoleiset nykyisin. Mutta Nikunhan sopisi nyt jäädä tänne ja koetettaisiin sinulle yhdessä hakea vakinaista työtä."
Niku katselee miettiväisenä eteensä.
"Kyllähän se niinkin olisi", vastaa hän, "muttei se nyt kävele."
"Miksei sitten?"
"En minä osaa sitä selittää, mutta niin se vaan on. En minä voi täällä pitempiä aikoja olla."
"Mutta ehkä muualla?"
"Sitä en osaa sanoa."
Syntyy pitkä äänettömyys, jokainen ajattelee itsekseen. Viimein:
"Mistäpäin Niku nyt viimeksi tulee?"
"Kävin mökillä, jossa olen syntynyt."
Kasvatusvanhemmat vavahtavat. Siinä mahtoi olla joku erehdys. KuinkaNiku sinne oli osannut, jota eivät hekään tienneet?
"Osuin sinne aivan sattumalta, niinkuin kulkija osuu. Ja puhuttelin pitkän aikaa vaimoakin, joka oli nähnyt minun syntyvän ja äidin melkein samalla kertaa kuolevan. Sen viimeiset sanat olivat olleet: 'Pankaa sille nimeksi Nikolai'. — Kuka muu se olisi ollut?"
Kasvatusvanhemmat nyökäyttelivät. He ajattelivat, että kohtalo kulkee omia mutkallisia teitään. Poika pannaan kulkemaan samoja teitä kuin äitinsäkin, eikä edellinen nähtävästikään tiedä, siunatako vai hävetä sen muistoa, joka hänet on synnyttänyt.
"Eikö Niku koskaan ajattele isäänsä?" kysyi kasvatusäiti vihdoin."Hänhän voi olla vielä elossa."
"Mitä minä meren sannasta. Virta sen vie ja tuuli tuo. Mutta äiti on toinen asia." Ja ääni saa matalamman soinnun kun hän jatkaa: "Kävin tullessani hautausmaalla katselemassa… mutten minä mitään löytänyt, vaikka miten olisin koettanut etsiä."
Kasvatusisä tietää, ettei Sarkan Liinu-vainaja ollut niitä ihmisiä, joiden haudoille pystytetään kiviä eikä edes puuristejä. Ja kukapa niitä hänelle olisi edes ollut pystyttämässäkään. Mutta hän haluaa tehdä Nikulle palveluksen ja sanoo:
"Älähän hätäile. Minä käyn kirkkokonttorissa tiedustelemassa. Kyllä niillä siellä pitäisi olla tieto kaikista kuolleista ja haudatuista."
Ja hän painaa oitis lakin päähänsä ja lähtee. Mutta Niku jää syviin mietteisiin. Ehkäpä äitivainajaa ei olekaan haudattu tänne. Olisi pitänyt tiedustella siellä syntymämökillä, olisiko hän mahdollisesti haudattu sikäläiseen hautausmaahan. Miksi häntä tänne olisi rimppuutettu? Ja jos oli, niin eivätkö ne huolineet häntä sinne? Kurjuuden kuva Nikun mielessä käy yhä kaameammaksi.
Muutaman tunnin kuluttua kasvatusisä palaa takaisin.
"Kyllä hänet tänne on haudattu", kertoo hän, "mutta näin pitkän ajan jälkeen eivät he voineet sanoa, minne. Joka tapauksessa jonnekin hautausmaan laidoille. Jos haluat, niin mennään katselemaan."
Vaan Niku ei halua. Hän on jo katsellut hautausmaan laidan ja tietää, että se on rivi keltaisia, hoitamattomia ja tallattuja hautakumpuja, joku kuihtunut, köyhän käden sitoma seppele siellä ja täällä. Hänen äidillään oli tuskin ollut edes sellaista, eikä ollut varmasti ollutkaan. Ei, mitä hyödyttäisi sinne mennä enää toista kertaa arvailemaan, nuuskimaan ja tonkimaan. Jonkun sellaisen alla oli hänen äitinsä mätänemässä, — ellei toista jo oltu kuopattu päälle. Se sai riittää.
Seuraavan yön Sarkan Nikolai nukkuu levottomasti, vaikka vuode onkin erikoisella huolella valmistettu, niin että hän vuosikausiin ei ole semmoisella nukkunut. Hän ajattelee lapsuutensa aikoja, jotka hän yhdessä kasvinveljensä kanssa on nukkunut tässä samassa vuoteessa, ajattelee kasvatusvanhempiansa, joille hän jotakin merkitsee ja joille hänen pitäisi olla kiitollisuudenvelassa, mutta ennen kaikkea hän ajattelee pitkää riviä köyhien ja tuntemattomien hautakumpuja. Eikä mikään saa häntä viipymään yli aamun.
"Ei, kyllä minun nyt on lähdettävä", päättää hän. "Mutta kyllä minä joskus ilmoitan."
Kaikki kehoitukset ja ylitsepuhuttelemisyritykset ovat turhia. Hänen verensä käy levottomaksi, hän ei voi viipyä vaikka tahtoisikin ja niin viihdykästä kuin hänelle mahdollisesti tulisikin. "Pidä nyt edes se kello tallessa", sanoo kasvatusisä. "Ja tässä on sinulle joku markka rahaa, jos sattuisit tarvitsemaan."
"Kiitoksia, vaikka suottapa se melkein on."
"Ja tule takaisin jos huvittaa. Kyllä me täällä tulemme edelleenkin asumaan, jos hengissä pysymme."
Kasvatusäidin hymyn lomassa näkyy kyyneliä, kun hän ojentaa Nikulle kätensä.
Sarkan Nikolai seisoo hetkisen paikallaan näöltään epätietoisena siitä, mitä tehdä, mutta painaa itse asiassa vain mieleensä koko ympäristön. Sitten hän ottaa nopeat jäähyväiset, painaa lakin päähänsä ja lähtee, laskien mennessään ne porras-askelmat, joita niin monta kertaa eri mielentiloissa on noussut.
Hän silmäisee vielä ohimennen kaupunkia, pihaa, millä hän kömyytti suutarin Tuomaan, torin, kirkon ja suihkukaivon ja kulkee kansakoulun pihan läpi, jolla hän monen monta kertaa välitunneilla on leikkinyt, samalle tielle, josta tulikin.
Ja kaikesta olleesta ja olevasta huolimatta tuntuu hänestä siltä, ettei hänellä enää ole tekemistä muitten kuin oman itsensä kanssa, että hän maailmassa on aivan yksin.
Onko Jumalaa olemassa vai eikö ole?
Sarkan Niku ei koskaan ennen ole vaivannut päätänsä moisilla asioilla. Ne ovat vain joskus tulleet hänen mieleensä kuin valkean välähdys hänen katsellessaan syksyistä tähtitaivasta tai kulkiessaan kuutamossa ohi hautausmaan. Silloin on hänen mieleensä tullut Jumala ja iankaikkisuus, ja hänen on vallannut juhlallinen, melkein pelokas mielenvire, joka on kestänyt aikansa ja sitten kadonnut.
Mutta nyt: hän uskoo Luojaan, Luojaan ja autuuteen. Iankaikkisuus ei kuulu tähän yhteyteen.
* * * * *
Aitassa on sekaisin vaatteiden, viljan ja heinän lemua ja aamuauringon säteet tunkeutuvat sisälle ovilaudoituksen raoista. Hän ei nyt muista ollenkaan sitä toista, vieressään olevaa, hän ajattelee vain omaa parhaillaan olevaa onneansa. Tällöin hän ei harkitse eikä suunnittele mitään, hän uskoo olevaan sellaisena kuin se on ja ajattelee, että päivillä, jotka tulevat, on murhe itsestänsä.
* * * * *
Yksinäinen ja kuljeksiva, työtön ja melkein rahaton sällimies tulee taloon ja pyytää työtä ja ruokaa. Hän on hyvän näköinen, mutta hän on nälkiintynyt ja kurjistunut, ja sellaisia katsellaan aina jonkun verran epäillen. Töykeä, kieltävä vastaus pyörähtää jo isännän huulilla.
Silloin talon ainoa tytär, Helmi, lempeys itse, pyöreäposkinen ja sinisilmäinen, tulee huoneeseen.
"Mutta isä", sanoo hän, "tarvitsemmehan me työmiestä. Itsehän juuri aamulla siitä puhuitte."
Enempää hän ei sanonut eikä edes vilkaissutkaan penkillä istuvaan sällimieheen, tähän Sarkan Nikolaihin. Mutta tarvitaan koko paljon isäntämieheltä, ennenkuin hän miehestä, jonka ensi kerran näkee, sanoo, että juuri tätä miestä minä en tahdo, vaan jonkun toisen. Ja hän ratkaisee asian sanomalla vastenmielisesti:
"Menette syömään sitten."
Ei Sarkan Nikolai, sällimies, joka aivan kuin peläten on kiertänyt kaupunkipaikkoja, ollut tällaistakaan odottanut. Hän oli arvellut, että tätä kestää pari päivää, korkeintaan viikon, ja sitten sanotaan, että "jaa, eipä tässä näy töitä enemmältä olevankaan", lyödään litviiki käteen ja sitten saa taas lähteä kävellä lampsimaan. Nyt on jo melkein kokonainen kuukausi kulunut.
Tästä talosta on käyty ja käydään ahkerasti kirkossa, — ehkäpä se ei muuten olisikaan niin vaurastunut, sanovat ihmiset ja koettavat seurata esimerkkiä, mikäli jaksavat. Tällöin on tupa autio, vain joku laiskansitko renginnahjus lojuu sängyssään piippuaan imeskellen ja sanomalehtiä lukien, mutta katoaa hänkin pian kylälle juodakseen jossakin mökissä ne ylimääräiset kupilliset kahvia, joita talon puolesta ei anneta.
Muutamana tällaisena hiljaisena sunnuntaiaamuna Sarkan Nikolai istuu penkillä sanomalehti kädessään ja laskee mielessään, paljonko hän on ansainnut ja mihinkä se riittäisi. Aurinko paahtaa hänen niskaansa, ja isäntäväen mentyä on viimeinenkin renki livahtanut kylälle ja piiat menneet lutteihinsa katsomaan vieraitansa, jotka ovat tulleet jo illalla.
Helmi tulee tupaan, hänellä on siellä jotakin pientä askaroimista. Ehkäpä hän odottaa vieraita. Sarkan Nikolai värähtää ja kiinnittää katseensa tiukemmin lehteensä. Käsi vavahtaa hiukan, — mutta se ihminen ei ole häntä varten. Katsele vaan, mutta älä koske, älä edes liiemmälti ajattelekaan. Tahtomattaan Niku tulee ajatelleeksi ruiskukkaa.
Tällaisen tunteen vallassa hän on ollut siitä asti kuin taloon tuli, ja se on jäänyt pysyväiseksi. Mutta hän osaa pitää suunsa kiinni ja katseensa kurissa, osaa kun osaakin, jumalaut.
"Siellä on kamalan kuuma nyt", sanoo Helmi ohimennen. "Hyvät heinä-ilmat", myöntää Niku. "Mutta painostavaa. Kun ei vain panisi ukkoseksi."
Niku kokoaa kaiken asiantuntemuksensa ja katselee ikkunoista taivaalle.
"Ei, ei se tänään ainakaan… ja tuskin huomennakaan. Kyllä me kaikki saamme onnellisesti korjuuseen."
Piika-Hilja pistäytyy tuvassa, kiehauttaa kahvin ja menee taas kahvipannua kantaen ulos.
"Se vie sitä sulhaselleen", sanoo Helmi. "Se on sen lutissa."
Sarkan Nikolai hymähtää.
"Onhan se hyvä, että niillä on sulhasensa", tokasee hän.
Että keskustelun pitikin nyt vaihtua tälle alalle. Niku näyttää yhä enemmän syventyvän lehteensä, jota hän ei kuitenkaan lue. Ja sydän lyö.
Mutta talon tytär helähtää lyhyeen, ohimenevään nauruun.
"Sillä meidän Hiljalla on niitä niin monta", jatkaa hän. "Tämä on vain yksi niistä. Alussa se katseli teitäkin kovin lempeästi. Ettekö sitä huomannut?"
Niku nostaa katseensa ja tuntee punastuvansa. "Ei, en minä sitä huomannut", vastaa hän. "Ja muutenkin… en minä olisi välittänyt."
Huoneeseen tulee pitkä hiljaisuus. Kaappikello lyö kymmentä. Helmi on jo askareensa toimittanut ja voisi lähteä. Niin, Niku sitä oikeastaan odottaakin, vaikka samalla kertaa pelkää. Vai oliko ehkä tarkoitus, että hän lähtisi. Hän aikoo jo nousta, mutta tyttö istuu toisen ikkunan ääreen ja alkaa sormiella esiliinaansa.
"Mistäpäin te olette kotoisin?" kysyy hän.
Tytöllä ei tällä kertaa arvatenkaan ole muuta tekemistä, istuu siinä ja kuulustelee aikansa kuluksi muuatta taloon osunutta sällimiestä.
"Hämeestä vain, muutamasta kaupungista", vastaa Sarkan Nikolai yksikantaan. "Taikka oikeastaan minä olen syntynyt muutamassa mökissä sen kaupungin lähettyvillä."
"Oliko se teidän kotimökkinne."
"Ei ollut. Se oli vain sattumalta."
"Kai teidän vanhempanne elävät?"
Niku puraisi huultaan ja mietti ennenkuin vastasi.
"Äitini kuoli heti minut synnytettyään", sanoi hän sitten miltei tylysti.
"Entä isä?"
Nyt Niku vetäsi pari henkisauhua. Sitten hän naurahti yliolkaisesti, niinkuin näytti.
"Jaa isä? Mistäpä meikäläisille sellaiset ylellisyydet. Hyvä kun on muutaman tunnin ollut äiti."
Neitokainen siinä ikkunan luona hätkähtää ja hänen silmänsä käyvät totisiksi niinkuin järven pinta ennen ukkosta.
"Ei sen takia saa olla katkera", sanoo hän viimein.
Ja Sarkan Nikolai myöntää:
"Niin kylläkin. Ja pirunko minä sille mahdan."
Tällaisista vallan pienistä seikoista ja asianhaaroista voi hitaasti, mutta varmasti kehittyä suurempia. Onhan tiedossa niiden tavallinen kulku: katse etsii katsetta, puhutaan asiattomia, ettei äänettömyys pääsisi pettämään, naurahdus on väkinäistä ja kuin puoleksi itkua, ei tahdota päästää toisiaan näköpiiristä. Sarkan Nikolai tuntee mustasukkaisuutta ja vihaa, kun joku mies puhuttelee Helmiä, ja Helmi katselee räpyttämättömin silmin, kun Niku asioi Hiljan kanssa, vaikka hän samalla yrittää ajatella: "Mitähän minulla tuon kulkurin kanssa oikeastaan on tekemistä."
Ja eräänä yönä uskaltautuu Niku vaellukselle. Hän vilkuilee ympärilleen niinkuin varas, joka pelkää yllätystä, ja sydän tykyttää. Lehti sattuu kahahtamaan, risu rasahtamaan, ja joka kerta hän sävähtää ja aikoo kääntyä takaisin, mutta hiipii kuitenkin kohti päämääräänsä. Vaan silloin hän huomaakin olevansa avojalkaisin, seisahtuu ja kääntyy oitis takaisin: ei, saakuri,näinminä en voi mennä, mitä se ajattelisikaan. Niku kenkii hiljaa ja varovaisesti.
Naputus,
Mutta hiiskahdustakaan ei kuulu.
Toinen, entistä hiukan kovempi.
Kuuluu, kuinka vuodevaatteet kahisevat ja sisällä-olija äännähtää unissaan. Sitten on kaikki taas aivan hiljaista.
Niku naputtaa kolmannen kerran ja sydän lyö kilpaa sakarisormen kanssa.
Silloin joku tulee ovelle.
"Kuka siellä?" kuuluu lujalla äänellä ja kuin taisteluun vaatien.
"Minä, Niku."
"Voi hyvä Luoja, miksi sinä tulit?"
Ääni oli yhtäkkiä vaimennut kuiskaavaksi voihkimiseksi.
"Mene pois", kuuluu taas, "tästä ei ikinä seuraa hyvää."
Niku on aivan neuvoton eikä keksi vastausta. Hän nostaa jo toisen jalkansa rappusilta.
"Minulla olisi vain ollut vähän sanomista", kuiskaa hän vihdoin.
Sisällä oleva on vaiti ja tuntuu empivän. Siitä ovesta ei kukaan muu kuin hän itse ole tähän vuorokauden aikaan kulkenut.
"Mutta kyllä minä menenkin, jos tahdot", sanoo Niku puoliääneen ja nostaa toisenkin jalkansa rappusilta.
Silloin ovi hiljaa avautuu raolleen ja käsi näyttäytyy hämärässä yössä.
"Kyllä tämä on liian rohkeaa ja tyhmääkin. Mutta ethän viivy kauan?"
"En. Jos sinä pelkäät, niin saatanhan minä olla poissakin."
"Niinkö se vain olikin?" tulee melkein kylmästi.
"Ei niin. Mutten minä tahtoisi, että sinä pelkäät."
Tyttö siinä oven raossa empii kauan aikaa.
Tämä ei ole samanlainen kuin ne monet muut yrittäjät, jotka suljetun oven takaa ovat luetelleet tunteitaan.
"Jos sinulla todellakin on sanomista, niin tule hetkeksi aikaa", sanoo hän vihdoin ja sytyttää kynttilän heti oven sulkeuduttua.
Sitten hän jatkaa:
"Minä tahdon, että me molemmat täältä lähdemme sellaisina kuin olimme sinun tullessasikin."
Ja jäi istumaan vuoteensa reunalle Sarkan Nikolain istuutuessa kirstun kannelle.
"No, anna sanomisesi tulla nyt!"
* * * * *
Näin hän, tämä ruiskukkasilmäinen Helmi, oli puhellut silloin. Mutta siitä oli jo päiviä ja öitä kulunut, ja kesä oli vähitellen, mutta varmasti vaihtumassa syksyksi. Yöt tulivat tummemmiksi ja salaperäisemmiksi, ja öisin liikkujia oli viljemmälti. Silloin tällöin saattoi myös maantieltä eroittaa sydämen yltäkylläisyydestä lähteneen hihkaisun.
Niin, siitä oli jo päiviä ja ehkä joku viikkokin kulunut, ja Sarkan Nikolai ajattelee ylimaallista autuuttansa päivän ensimmäisten valonsäteiden tunkeutuessa sisään ovilaudoituksen raoista. Käsivarrellaan lepäävän pään on hän kokonaan unohtanut, ei hän tunne, että lämmin hengitys lehahtelee hänen sängettyneen poskensa ohi, hän on kuin yksin, aivan yksin jossakin meressä, joka lainehtii onnea ja autuutta.
"Niku", kuuluu viimein kuiskaus hänen käsivarreltaan.
"Jaa."
"Mitä sinä oikein ajattelet?"
"Ajattelenko? En minä sitä osaa sanoa. Enimmän kai sitä, miten tämä on mahdollista."
"Mahdollistako? Minähän rakastan sinua."
"Niin, ja minä sinua, mutta sittenkin."
Sarkan Nikolai vaipuu taas unelmiinsa, mutta nyt niihin jo sisältyy hiukan odottavaa pelkoakin. Mikään mainen onni ei ole määrätty keskeytymättä kestämään hautaan asti.
"Minä niin pelkään", kuiskaa Helmi taas, "minä niin pelkään, kuinka minun käy."
"Voi, hyvä ihminen", jatkaa hän kiihkeästi, "vaikka me miten olisimme rakastaneet ja vaikka me mitä muuta olisimme tehneet, niinseolisi saanut jäädä tekemättä. Se oli kovin väärin ja sitäpaitsi suuri syntikin."
Yhtäkkiä menee Sarkan Nikolaihin kuin huikea kylmyys, hän puristaa huulensa yhteen ja on jo sanomaisillaan: "Itsepähän tahdoit ja — pirunkos me sille enää mahdamme". Mutta se kylmyys menee samassa kuin tuleekin, sillä hän muistaa jotakin, äitinsä, hänet, joka lepää jossakin siellä kaameassa, keltaisessa rivissä. Ja hän kietoo kätensä tytön puolipaljaan ruumiin ympärille, suutelee hänen huuliaan ja kuiskaa:
"En minä muuta pelkää kuin isääsi. Jos hän saa tietää, silloin hän ajaa minut tieheni ja silloin…"
"Silloin?" kysyy tyttö vavisten.
"Silloin on sinun tultava mukaan. Kai me kaupungista sellaisen työpaikan löydämme, että tulemme elämään."
Tyttö pidättää hengitystään ja kuuntelee. Mutta sitten hän purskahtaa itkuun.
"Minä en voi, kuule", nyyhkii hän, "minä en voi jättää kotiani".
Nikua jäädyttää taas ja hänen huulilleen pyörähtää: "Minkä minä sille sitten mahdan". Mutta hän hymähtää omille ajatuksilleen ja sanookin vain hellästi:
"Sitten ei auta muu kuin että minun täytyy tulla sinua hakemaan."
"Ei", pyytää tyttö kiihkeästi, "sinä et saa lähteä täältä pois, sinä et saa lähteä minnekään."
"Ellei minua suorastaan ajeta", vastaa Niku synkästi, "niin sinä tiedät, että minä olen täällä vaikka tuomiopäivään asti."
Oliko tämä ihminen, tämä tässä hänen vieressään, todellakin sitten häntä varten. Vai oliko se vain nainen ylimalkaan. He ovat rakastaneet toisiaan, ovat toisiansa lähekkäin, ovat olleet kuin mies ja vaimo.
Hengitys sekaantuu hengitykseen, huulet tarttuvat huuliin, ja he puristautuvat yhä tiiviimmin toistensa syliin. Mutta lemmen korkeimpaan kohtaan sekaantuu Sarkan Nikolailla nyt kalvavana välttämättömäksi tehty kysymys:
"Piru tietää, mikä tästä lopuksi tulee."
Ja kuitenkin hän, niinkuin toinenkin, rakastaa koko sielullaan ja olemuksellaan, ja molemmilla huutaa sisin vaisto samaa säveltä:
"Meitä ei mikään eroita."
Mutta aurinko taitaa jo olla korkealla, sillä viereisessä talossa kiekui taas kukko. Toimekas päivä on alkamassa.
Ja niinä toimekkaina päivinä kulkivat he sanaa vaihtamatta, niin, uskaltamatta katsoa edes toisiansa kunnollisesti silmiin.
Muutamana lauantai-iltapäivänä ottaa Sarkan Nikolai kynän käteensä ja päättää lupauksensa mukaan kirjoittaa kasvatusvanhemmilleen. Tämä päätös herää aivan itsestään, hän tuntee vaistomaista tarvetta jakaa osan onnentunteestaan muillekin.
"Arvoisat tuttavani", alkaa hän, mutta miettii, ottaa uuden paperiarkin ja alottaa uudelleen: "Rakkaat kasvatusvanhemmat." Siihen asti se on selvää, mutta piste, joka nyt seuraa, on pitkä. Ajatusten esilletuominen kirjallisesti ei, niinkuin ymmärrettävää, ole Sarkan Nikolain vahvimpia puolia. Kauan hän istuu, mietiskelee ja pyörittelee kynää kädessään, mutta sitten hän käy rivakasti toimeen. Eihän se miettienkään valmistu. "Olen kesärenkinä täällä Hirvikylän Saaressa ja minun on kaikin puolin hyvä ja mukava. Palkka ei ole erinomainen, mutta aina siitä jää kun ei ole menojakaan erinomaisempia. Ja terveenä olen ollut. Niin että minusta ei tarvitse olla huolissaan. Sanokaa terveiset kasvinveljelle ja -sisarille."
Hän aikoo lopettaa, mutta aprikoi samalla, olisiko hänen kirjoitettava jotakin Helmistä ja millä tavalla. Mitä se kasvatusvanhempia oikeastaan liikuttaa, mutta toiselta puolen heidän olisi hyvä tietää siitäkin asiasta. Taas saa paperiarkki maata levällään ja kynä odotella.
Tupa on tällä kertaa aivan tyhjä. Ohimennen siinä pistäytyy Helmi ja kysäisee sivu kulkiessaan:
"Kenelle sinä kirjoitat?"
"Kasvatusvanhemmille vain."
"Pane terveisiä minultakin."
Noin yksinkertainen asia se lopultakin oli. Niku kastaa jälleen kynän musteeseen ja jatkaa:
"Talon tytär tässä, jonka nimi on Helmi, käski sanoa terveisiä. Se on muuten oikein hyvä ja mukava ihminen talollisiksi. Kun kaikki käy ympäri, niin taidan jäädä tänne pitemmäksi aikaa, jos vain työtä riittää."
Siinä olikin jo tarpeeksi asti sanottu, pikemmin liian vähän kuin liiaksi. Vain lopettaminen tuottaa vielä pientä päänvaivaa, mutta Niku ei enää mieti pitkiä aikoja, vaan kuittaa sen nopein, raskain kynänvedoin: "Näitä piirteli kunnioituksella Nikolai Sarkka." Postin lähdön aika onkin jo lähellä ja Nikun on kiiruhdettava kylälle.
Mutta kun hän saa kirjeensä pudotetuksi laatikkoon, on hänen mielensä vakava ja juhlallinen aivan kuin olisi hän suorittanut jonkun merkillisen teon. Se johtui siitä, että hän tiesi tuottaneensa kasvatusvanhemmilleen iloa. Ja hän tahtoi tuottaa sitä vastakin.
Syksy on jo tullut ja vilja on leikattu. Osuuskunnan lokomobiili ja puimakone tuotiin jo päivemmällä Saareen, huomenna aletaan puida ja sitä voi kestää neljä tai viisi päivää, mahdollisesti kuusikin. Saa nähdä, minkälainen jyvän lähtö tulee olemaan.
Keskustelu tapahtuu pimeässä yössä. Nainen odottelee kujan mutkassa, entisen riihen luona, ja mies kääntyy kujalle maantieltä. Hän kulkee verkkaista tahtia ja viheltelee hiljaa kulkiessaan. Joskus hän sytyttää paperossin, mutta antaa sen jälleen sammua. On keskiviikko-ilta, eikä mies lainkaan tiedä, että nainen häntä odottelee. Hän luulee naisen jo aikoja sitten menneen luttiinsa ja ajattelee, että pianpahan minä tästä ehdin.
No niin. Nainen seisoo hievahtamatta paikallaan ja kuuntelee miehen hiljaista, tyytyväistä viheltelyä. Nyt mies ehtii kohdalle. Silloin:
"Niku!"
Tulija pysähtyy ja katselee ympärilleen.
"Ka, sinäkö siinä", sanoo hän huomatessaan naisen ja astuu kohti.
"Niin, minä", vastaa nainen ja äänessä on katkeruutta. "Keneksi minua luulit, Hiljaksiko?"
"Minä luulin sinun jo menneen nukkumaan, kun ei sinua kuulunut. Ja niin lähdin sitten minäkin tieheni."
"Kuinka minä tällaisessa kunnossa? Ja minä ajattelin, että sinulle on hauskempaa, kun minua ei tule."
"Joko taas! Ja siitä sinun kunnostasi, — en minä sitä huomaa eikä kukaan muukaan. Taidat itsekin vain turhia kuvitella."
"Voi, Niku rakas. Kyllähän minä sen verran asioita tiedän. Ja että sinä viitsit — juuri nyt."
"Mitä viitsin?"
"Kulkea seuran talolla tansseissa."
"Mutta puhehan oli, että sinä tulisit sinne myöhemmin. Ja minähän jo sanoin, että kun sinua ei tullut, niin lähdin pois."
"Ja sitten kuherrella Hiljan kanssa."
"Sinä nyt olet merkillinen. Olin niin tai näin, niin ei sittenkään kelpaa. Itsehän olet käskenyt puhella ja seurustella muittenkin kanssa, olet sanonut, että meitä muutenkin yritetään tarkata."
"Niin, mutta ei nyt sillä tavalla. Sinä olet ollut sen vieressäkin."
"Se on vale", sanoo mies karkeasti. "En minä pyri maantielle, tunnen sen muutenkin tarpeeksi hyvin."
"Ja muuten", jatkaa hän tovin vaitiolon jälkeen, "voinko minä sille mitään, että se on sellainen kuin on, nauraa ja kikattaa ja parpattaa. Yhtä messingille se Hiljan suun saa, oli se kuka tahansa, kun sillä vaan on housut jaloissaan."
Helmin on pakko itsekseen naurahtaa: paremmin tuskin olisi voinut sanoa.
"Mutta joku selvyys tähän on pakko tulla", valittaa hän. "Minä en jaksa. Ja minusta tuntuu kuin kaikki ihmiset katselisivat minua."
He ovat istuutuneet alakuloisen, mustan riihen kynnykselle ja äänettömyys on raskas ja painostava.
"Se on erehdystä", sanoo Niku viimein. "Ei kukaan katsele sinua kummemmin kuin muulloinkaan. Ja miksi katselisivat?"
"Ihmisillä on tarkat silmät."
"Se on totta. Mutta kai minäkin olisin jotakin kuullut, vitsiä, piikkipuhetta tai niin poispäin. Vaan ei sanaakaan."
"Ilman sitäkin: olen minä selvillä tilastani. Ennen pitkää muittenkin on se huomattava."
Sarkan Nikolai istuu pää käsien varassa. Tässä sitä siis nyt ollaan. Hän ajattelee äiti-vainajaansa, joka kuoli hänet synnytettyään. Sitten hän rupeaa varovaisesti ajattelemaan häntä, jolle näihin mennessä tuskin on montakaan kunnollista ajatusta omistanut: isäänsä. Minkähänlainen mies sekin oli oikeastaan ollut, kun jätti äidin pulaan? Oliko se niin holtiton, vai oliko sillä suoranainen pakko? Ja voiko sellaisissa asioissa ylimalkaan olla mitään pakkoa?
Helmi tyrskähtää itkuun.
"Minä menen järveen", itkee hän.
Nikun täyttää suuri rakkauden ja hellyyden tunne ja hän kietoo käsivartensa Helmin vyötäisten ympärille.
"Järveen", toistaa hän kuiskaten. "Muutahan me olemme suunnitelleet emmekä sellaista."
"Mutta, Herra Jumala, kun siitä ei kuitenkaan mitään tule."
"Ei tule!"
Niku puree hampaansa yhteen ja on pitkän aikaa vaiti. Sitten hän sanoo hiljaisesti:
"Tässä ei auta muu kuin puhua vanhempiesi kanssa."
Helmi kavahtaa seisomaan.
"Varjelkoon! Isä tappaisi meidät molemmat."
Mutta Niku pysyy edelleenkin tyynenä ja harkitsevana.
"Tokkohan sentään", puhuu hän tyvenesti. "Isäsi on uskonnollinen mies, ja murhasta on sitäpaitsi jonkunlainen rangaistuskin. Vaikka kyseessä olisikin tällainen isätön."
"Niin, mutta ei se sitä katso, kun suuttuu."
"Nyt en minä ymmärrä ollenkaan."
"Joo, mutta mikä ei käy, se ei käy."
"Mutta olenhan minä jonkunlainen työmies. Enkä ole antanut puheenaiheita itsestäni."
"Rakas Niku, tunnenhan minä sinut, mutta sittenkin… Sinä et voi ymmärtää."
"Osan ymmärrän, osaa en. Sitten ei auta muu kuin että lähdet kanssani sellaisena kuin olet. Kai mar valtakunnassa työtä löytyy kunnialliselle ihmiselle, joka ei kenellekään ole tehnyt pahaa. En minä ole kuullut, että kenenkään olisi nykyisin pakko kuolla nälkään."
"Sinähän tiedät hyvin, etten voi lähteä. Isä panisi jyrkän esteen."
"Sitten on lähdettävä salaa. Tai väkisin."
Helmin itku uudistuu taas.
"Ei ei", sanoo hän. "Minä en voi. Vaikka kuinka tahtoisin, niin minä en voi."
Sarkan Nikolai on aivan neuvoton.
"Rakastatko sinä minua sitten ollenkaan?" kysyy hän. Kysymys on hänestä aivan aiheeton samoin kuin vastauskin, jonka tietää tulevansa saamaan. Mutta hänen oli kuitenkin pakko tehdä se.
"Kyllä sinun pitäisi se tietää. On meillä siitä riittävästi kokemuksia, kummallakin."
"Mutta mitä pirua meidän sitten on tehtävä?"
Helmi on taas aivan tyyni, kun hän vastaa:
"Emme voi muuta kuin odottaa. Odottaa, mitä tuleman pitää."
* * * * *
Sellainen on se keskustelu, joka tapahtuu muutamana mustana alkusyksyn yönä Saaren vanhan riihen kynnyksellä. Ei se juttuaminen paljon antanut toiselle, ellei toisellekaan. Kesäinen rakkaus oli saanut syksyisen sinetin, siinä koko historia.
Sarkan Nikolai saattelee ääneti Helmin tämän lutin ovelle.
"Et sinä käy sisällä enää?"
"En minä tällä kertaa. Ja huomenna on sitäpaitsi hikinen päivä. Minä vähän mietiskelen itsekseni asioita."
"Kuule", huohottaa Helmi säikähtyneenä, "sinä et vain saa lähteä minnekään. Kuinka minun sitten käy?"
"Kuinka sinä sellaista voit ajatellakaan", naurahtaa Niku. "Hyvää yötä vaan!"
"Hyvää yötä."
Siihen se jäi. Ristiriitaisin miettein vaeltelee Sarkan Nikolai pimeää päärakennusta kohden. Vaikka hän miten koettaa sommitella yhteen tapauksia, sattumia ja puheita, niin selvyyteen hän ei pääse. Tehdä ja ei tehdä, olla ja ei olla. Mikä tästä lopuksi tulee. Silmänräpäyksen ajaksi häneen jo menee ajatus, että olisi paras koota hynttyynsä ja painua maantielle. Kirjoittaisi sitten Helmille, että tule jälessä. Mutta lopuksikin ajatus tuntuu hänestä mielettömältä. Hän rakastaa Helmiä ja seisoa tässä täytyy vieressä, vaikka puukkoja sataisi.
Väet ovat jo palaamassa iltamista ja pihalla tulee Hilja häntä vastaan.
"Mitä sinä täällä kuljet ja kärkyt?" kysyy tyttö veikeästi ja pysähtyy.
"Kävin antamassa varsalle juomista", vastaa Niku jurosti. "Entä minne sinä saattajasi jätit?"
"Tällä kertaa oli tytöllä huono onni. Oli parempia viejiä."
"Vai jo oli. Hyvää yötä sitten."
"Eikö sinulle kelpaisi tulla katselemaan minun puotiani?"
"Mene helvettiin", murahtaa Niku hampaittensa raosta ja kävelee portaita kohden.
"Kuulehan, Niku", sanoo tyttö äkisti ja tulee lähemmäksi. "Minä sanon sinulle yhden asian. Turhaan sinä Helmin luttia vahtaat. Ei sinne ole päässyt kukaan muu, etkä sinne pääse sinäkään."
Kun Sarkan Nikolai vääntää tuvan ovea salpaan, ei hän tiedä, pitäisikö hänen itkeä vaiko nauraa.
Helmi oli äitinsä kanssa käynyt kaupungissa ja hänen huomaamattaan pistäytynyt lääkärilläkin. Se oli ollut harmajapäinen, vanha herra, jolla oli ollut tuimuutta katseessa, mutta lämpöä äänessä. "Niin, niin se on", sanoi hän tutkimuksen päätyttyä. "Kyllä neiti on arvannut oikein."
Huoneeseen tuli hiljaisuus. Helmi oli tullut aivan valkeaksi kuullessaan toisen suusta sen totuuden, jonka hän kyllä itse oli tiennyt. Vapisevin käsin hän puki vaatteita ylleen.
"Hyvä Luoja", pääsee häneltä väkinäisesti, "mitä minä nyt teen."
"Sitä pitää vähän miettiä, ennenkuin menee puuhailemaan tuommoisia."
Lääkäri katsoo häneen tylysti.
"Moraalin puhuminen kuuluu oikeastaan papille eikä lääkärille", jatkaa hän. "Mutta mitä siinä muuta on kuin että naimisiin ja vähän kiiruusti."
"Kun en minä voi… se on meidän renki." Lääkäri viheltää itsekseen."Kuinka helvetissä", kysyy hän sitten kimeästi, "te hänen kanssaanolette tuollaiseen joutunut! Ettekö te ole Juhani Saaren tytärHirvikylästä?"
"Olen… vaan en minä ymmärrä, herra tohtori… Minä rakastan häntä."
"Niin vainkin, rakkaudeksihan sitä tavataan nimittää. Hm… jaa". — Sitten hänen piirteensä lientyvät ja silmiin tulee ystävällinen tuikahdus. — "Tuon asian takia ei kannata olla alakuloinen, se voi olla vaarallistakin. Ettekä kuitenkaan saa tehtyä tekemättömäksi. Jos uskotte Jumalaan, niin rukoilkaa, ellette, koettakaa järjestää asia maltillisesti ja kantaa taakkanne. Joko hän on lähtenyt?"
"Kuka?"
"No se renki?"
"Ei. Miksi hänen olisi pitänyt lähteä?"
"Sittenhän ei teidän tarvitse kantaa taakkaanne yksin."
* * * * *
Sen enempää se matka ei pyhittänyt, eikä Helmi enää muistanut, miten paluumatka oli kulunut. Mutta kun ilta ja yö tulivat, kasteli hän päänalaisensa kyynelillään ja rukoili. Ei syntejään anteeksi, vaan sitä, että Herramme viisaudessaan antaisi tehdyn jäädä tekemättömäksi ja synnin jäädä kantamatta hedelmiä. Ja kun Sarkan Nikolai siinä keskiyön vaiheilla tuli kolkuttamaan, meni kauan aikaa, ennenkuin Helmi sai mennyksi avaamaan.
"No, mitä se oikein sanoi?" kysyi Niku.
"Arvaat sen kysymättäkin", vastasi tyttö melkein tiuskaisemalla.
"Tiedettiinhän se muutenkin, niin että suotta sitä oli mennä kaupungin tohtoreilta kyselemään."
"Voi sinua!"
"Minua?"
"Niin, ettäs tänne tulit. En tiedä, rakastanko sinua vai kiroanko."
"Hm."
"Mutta nyt se on selvää. Ja mitä Luojan nimessä me nyt teemme?"
Sarkan Nikolai ei enää vastaa mitään, sillä hän on tämän kysymyksen kuullut kymmeniä kertoja ja yhtä monesti siihen vastannut. Hänellä on selvät, täsmälliset ja tarkoin määritellyt suuntaviivat, mutta ne eivät ole kelvanneet. Hän ei voi muuta kuin kuluttaa päivänsä työssä ja odottaa.
Ja hän sivelee hellästi tytön hartioita, jotka värisevät kuin vilussa.
Kerran sen kuitenkin täytyi tapahtua, ja se tapahtui muutamana lokakuun aamuna niihin aikoihin, jolloin alkoi valjeta. Yö oli ollut kylmä, katot olivat ensi kerran kuurassa ja vesipaikat jääriitteessä.
Puhuttiin, että kun Saaren Juhani kauhtui, ei hänen vihansa tuntenut ääriä eikä rajoja, mutta ei se tällä kertaa oikein siltä näyttänyt. Hänellä on tosin seiväs kädessään, mutta hänen äänensä on hiljainen ja melkein lempeä, kun hän koputtaa tyttärensä aitan ovelle ja sanoo: "Helmi!"
Tuntuu niinkuin siellä sisällä joku voihkaisisi ja kolahtaisi johonkin, tuntuu, niinkuin siellä hätäisesti ja itkunsekaisesti kuiskailtaisiin. Mutta Saaren Juhani ei hätäile, hän tuntee talonsa ja tietää, että tästä aitasta ei ole muita ulospääsymahdollisuuksia kuin ovi. Hän vetäytyy portailta hiukan kauemmaksi, tarkastelee taivasta aivan kuin se, mitä aitassa tapahtuu, ei ensinkään häntä liikuttaisi, sitten hän taas hiljaisesti ja rauhallisesti sanoo:
"Helmi! Alahan jo joutua sieltä."
Mutta aitan ovi ei aukene. Saaren Juhanin harmahtavat kulmakarvat rypistyvät hiukan, hyvin hiukan, ja suupielet vavahtavat. Hän katselee mietteissään ja kuin tutkien sen kestävyyttä kädessään olevaa seivästä. Senjälkeen hän jälleen nousee portaille ja sanoo hiukan kovemmin:
"Paras, kun alatte joutua sieltä. Väki alkaa jo pian heräillä, enkä minä soisi, että ne saisivat puheenaihetta."
Sellainen hän on, Saaren Juhani, eikä hän suotta ole pitäjän mahtimiehiä.
Aitan ovi avautuu ja Helmi tulee kynnykselle. Hän on täysin pukeutunut, mutta kasvot ovat valkeat ja katse harhaileva.
Saaren isäntä vilkaisee häneen, mutta alkaa sitten katsella ohi.
"Entä se toinen", kysyy hän, "missäs se on?"
"Ei täällä ketään ole", vastaa Helmi hätääntyneesti.
Isä rykäisee. Hänen kasvonsa saavat tuskastuneen ilmeen ja silmäluomet rävähtävät hermostuneesti.
"Älä viitsi valehdella", näyttää ilme sanovan. Ääneen hän sanoo:
"Käske sen vaan tulla esille."
"Mutta kun…"
Saaren isännän kasvot vaihtavat väriä ja ääni vapisee.
"Pitääkö mun todellakin…", alottaa hän.
Mutta hänen ei tarvinnut tehdä sitä, mitä mahdollisesti oli aikonut. Sarkan Nikolai ilmestyy ovelle. Hän on tähän tai ainakin johonkin tämän tapaiseen valmistautunut eikä hän pelkää, mutta hämillään hän on ja kalpea hän on eikä hän sanaakaan saa tulemaan suustaan. Eikä nyt sitäpaitsi olekaan oikea aika puheitten pitämiseen.
Ilme Saaren Juhanin kasvoilla käy entistäkin tuskastuneemmaksi.
"Vai niin", tulee häneltä kuin tukahdutettu tuskanhuuto, ja sitten toisen kerran: "Vai niin."
Ja seivästä pitelevä käsi vavahtaa. Hän astuu askeleen kohti, mutta pysähtyy siihen.
"Jos minä olisin nuorempi mies, niin sinä, te molemmat, saisitte selkäänne, mutta minä olen jo vanha ja taitaisin siinä ottelussa jäädä tappiolle."
Hetken kuluttua hän itsekseen lisää yhtä paljon itselleen kuin toisille:
"Se on niin, että jokaisen pitäisi tietää, mihin kelpaa ja mihin ei."
Sarkan Nikolain tulee vanhusta melkein sääli, ja kuluu ohikiitävä hetki, sekunti, jolloin hän vihaa sekä Helmiä että itseään.
"Kuulkaa, isäntä…", aloittaa hän, vaikkei tiedä, kuinka jatkaisi.
Eikä hänen tarvitsekaan tietää. Sillä Saaren Juhani on koonnut sen verran voimia, että tekee torjuvan liikkeen kädellään.
"Mitä sinulla on minulle sanomista", sanoo hän, "ja minulla sinulle.Annan sinulle tavarasi ja palkan käteesi, siinä meidän sanomisemme.Mutta Helmi…"
Hän aikoo sanoa tyttärelleen jotakin, mutta puristaa samalla huulensa yhteen. Miksi vieraan tarvitsisi sitä kuulla ja mitä vieraalla on sen kanssa tekemistä! Ehtii, on kyllin aikaa myöhemminkin. Ei olisi luullut tarvitsevan! Helmille!
Sarkan Nikolain huulet vapisevat. Nyt hänkin voisi puhua, kertoa, kuinka kaikki on alkanut ja millä asteella se nyt on, puhua vaikka oman itsensä kevennykseksi. Hän tuntee itsensä vapautuneeksi ja melkein iloiseksi ja hän luo kysyvän katseen Helmiin, mutta tämä pudistaa päätänsä: ei, ei käy, ei tiedä, mitä siitä seuraisi. Ja Sarkan Niku, tämä tilapäinen renkimies, painaa kylmenneenä ja hammasta purren katseensa maahan.
Saaren äijä kääntyy tupaan päin.
"Minä haen tavarasi ja palkkarahasi."
Ja kun hän tulee takaisin, hän sanoo:
"Jos teillä on jotakin toimitettavaa toisillenne, on teillä vajaa puoli tuntia aikaa. Sillä te ette tule enää koskaan toisianne näkemään."
Sanoo, nyökäyttää päätään kuin tyhjälle, puristaa yhteen ohuet huulensa ja kävelee hitain, verkkaisin askelin päärakennusta kohden.
Sellainen on Juhani, Saaren isäntä.
"Miksen minä saanut sanoa?"
"Herra Jumala, se olisi paikalla tappanut meidät molemmat."
"Saahan se sen kumminkin tietää. Ja nyt minun täytyy pois. Kuinka sinun sitten käy?"
"Niin, mutta sinä kirjoitat aina väliin, ja kun aika tulee, tulet hakemaan."
"Jos siitä mun tulemisestani sitten on hyötyä. Jos sinä sitten lähdet."
"Sinähän ymmärrät, että minun silloinonlähdettävä. Tuli mitä tuli.Vaan nyt vielä en tahtoisi."
"Niin, tee kuten tahdot. Kyllä minulta ei sisu eikä käsivarsista voima lopu, kun tiedän, että sinä…"
"Koeta, Niku rakas, ansaita mahdollisimman paljon, ettemme sitten heti joudu pulaan. Minä kirjoitan sinulle niin usein kuin suinkin muitten tietämättä voin. Ja tiedäthän, kuinka sinua rakastan."
Tilanteessa on enemmän asiallisuutta ja harkintaa kuin kaihoa ja tunnelmaa. Ja aika joutuu.
Sarkan Nikolai katsahtaa kelloaan ja nousee. Melkein hymyntapainen nousee hänen kasvoilleen.
"Se puoli tuntia on sitten lopussa", sanoo hän.
Silloin Helmi tyrskähtää itkuun. Hän nousee ja painaa päänsä Nikun rintaa vasten ja nyyhkii, niinkuin ei koskaan enää saisi siinä nyyhkiä.
"Kun sinun sittenkin, sittenkin täytyy mennä, ja minä jään yksin."
"Enkö minä sanonut, että minun olisi pitänyt lähteä aikaisemmin ja omasta tahdostani. Mutta, Helmi, minä en kadu. Ehkä on parempi näin."
Tyttö nyyhkii yhä eikä voi vastata mitään. Sarkan Nikolai sivelee hänen hiuksiaan ja suutelee hänen huuliaan.
"Älä itke", kuiskaa hän, "kun minä teen työtä ja sinä odotat, kyllä siitä vielä hyvä tulee."
"Kun et sinä vaan minua unohda."
"En kai."
Ja äkillisen päähänpiston valtaamana hän kumartui, painoi päänsä tytön korvalle ja kuiskasi:
"Kuule, Helmi! Me panemme sille nimeksi Nikolai."
Maantie on kova ja kuurainen, mutta syksyinen aurinko paistaa lempeästi ja kirkkaasti. Siinä oli kesäisen rakkauden ensimmäinen vaihe, mutta kas vain, kuinka jalka jaksaakin nousta keveästi ja toivorikkaasti ja suun tienoilla asuu melkein kuin hymyä. Ja reppukin, jossa keväällä ei ollut niin mitään, on käynyt painavaksi maallisesta omaisuudesta.
Kun vellikellot alkavat soida aamiaiselle, on Sarkan Nikolai jo kaukanaHirvikylän Saaresta. Edessä on tuottavammat työt ja totiset päämäärät.
"Se nyt on yhtä helvettiä, ettei tämän kokoisessa kaupungissa löydy työtä yhdelle ainoalle miehelle."
Sarkan Nikolai on tämän tapaista ennenkin kokenut ja tuntenut, nyt hän sen tuntee kaksin kerroin raskaammasti, nyt, kun hän työtä kaikkein kipeimmin tarvitsisi. Mutta hänellä on sentään säällinen asunto, ettei hänen tarvitse viettää öitään ulkosalla, ja vaikeaahan se nyttemmin olisikin. Ja rahaakin on vielä jonkun verran jälellä.
Mutta töitä tässä on saatava ja äkkiä sittenkin. Niku syö vain sen verran kuin välttämätöntä on, etteivät vaan rahat kuluisi. Hän käy muodoltaan kalvakkaaksi ja vaatteet näyttävät riippuvan hänen päällään, mutta hän ei hellitä otettaan. Joskus hän aikoo jo siirtyä muualle, mutta miksi mennä merta edemmäs kalaan; eikö täällä ole melkein puoli miljoonaa ihmistä, eikö tänne yksi mies johonkin rakoon mahdu.
Sataa sekaisin lunta ja räntää, viima käy ja vilu tunkee läpi luitten ja ytimien, mutta Sarkan Nikolai ei menetä malttiaan. Hän kulkee satamassa ja työnantajien luona: tässä on mies, ja minä rupean palkasta mihin vaan.
"Eikös se ole Niku?"
"On kyllä, mitä sitten."
Kujien porttikäytävästä on hämärissä sukeltautunut esiin mies ja ojentaa kätensä.
"Et sinä taida minua enää muistaakaan."
Sarkan Nikolai terästää katseensa ja muistelee.
"Peijakas! Et kai sinä vain liene Tuomas."
"Se sama justiin. Kelpaisiko sinulle ryyppy?"
Niku miettii. Hän ei ole sitä juuri tapanaan pitänyt, muttei tahtoisi myöskään loukata lapsuudentoveria, — jota on jo aikaisemmin loukannut.
"Kiitoksia vaan", sanoo hän, "mutta se on sillä tavalla, että kun juuri parhaillaan olen työn haussa, niin se ei oikein passaisi…"
"Ehdit sinä työtä saada huomennakin."
"Lujassa se vaan näkyy olevan."
"No, ota naukku murheeseen."
Ei viitsi jyrkästi kieltäytyäkään. Sarkan Nikolai kulauttaa itseensä, hänet valtaa omituinen, raukaiseva lämpö, ja Helmi ja kulunut kesä tulevat heti hänen mieleensä. Eilen hän viimeksi sai Helmiltä kirjeen, ja työtä tässä on saatava, vaikka henkselit ratkeaisivat.
"Jaa, että työttäkö sinä vain…?" kysyy Tuomas jotakin kysyäkseen.
"Työttä."
Tuomas näyttää aivan kuin heräävän. Hän on koko lailla päissään ja välähdyttää terveitä hampaitaan.
"Ei se elätä", naurahtaa hän. "Pidä iso kanisteri kotonasi ja pieniä taskussasi, niin elät kuin porvari tarvitsematta heille hikoilla."
"Sitäkö sinä sitten?"
"Älä puhu, vaan ota toinen ryyppy. Se tekee hyvää heikolle ja työttömälle."
Tällä kertaa ei Sarkan Nikolai enää estelekään, eikä kolmannellakaan, mutta sitten hän painaakin korkin lujalle ja lähtee kävelemään.
"Ei, kyllä minun on lähdettävä taas kurkkimaan ja kärvistelemään."
"No mene sitten. Ja jos joskus ryypyn vaivaan tulet, niin tule tähän taloon ja kysy minua, vaikka löydät sinä kysymättäkin. Katsele nyt tarkasti päältäpäin, minkä näköinen se on. Hoksaatko? Se on Nurmenkuja viisikymmentäyksi ja minä asun lokaalissa neljätoista. Pane tarkasti muistiin. Sama kamraatti minä olen kuin ennenkin." Ja suutarin Tuomas toikkaroi kättään huiskuttaen portista sisään.
* * * * *
Mutta Sarkan Nikolai lähtee uudelleen liikkeelle. Hän kiertää entiset paikat ja joukon uusia, ja viimein hän saa kun saakin työtä. Se on höyrylaivan purkamisessa ja lastaamisessa.
"Mutta tehän tulette viinalle", sanoo päällysmies ja katsoo häneen epäilevästi. "Mahdanko minä voida sellaista käyttää."
"Enkä tule", väittää Niku silmä kovana. "Ja jos tulenkin, niin se on vain tämän kerran."
"Koettakaa nyt sitten."
Sarkan Nikolai koettaa. Kuta raskaammat ja hankalammat tarakat ovat, sitä tyytyväisemmäksi hän tuntee itsensä. Sanoiko se, että viinalle? Jos sanoi, niin kyllä se on viimeinen kerta, ei hän sen tavaran vaivassa ole. Eikä kannatakaan olla.
Illalla hän söi ensi kerran pitkästä aikaa kunnollisesti. Hänen kätensä olivat verinaarmuja täynnä ja hänen hartioitansa pakoitti, sillä lasti oli ollut monenkaltaista: milloin vaikeasti käsiteltävää, milloin raskasta liikuttaa, milloin muuten hankalaa. Mutta hänen mielensä oli iloinen ja reipas, ja vaikka hän tunsikin uupumusta, olisi hän mennyt jatkamaan, jos siihen vain olisi ollut tilaisuutta. Huomenna hän tarjoutuu ylitöihin, jos sellaista vaan sallitaan.
Senjälkeen hän vielä istuutui kirjoittamaan. Käsi tosin vapisi pahemmin kuin pitkään aikaan ennen, mutta ajatusten ja sanojen etsimisessä ei ollut työtä ja vaivaa. Sydän löi ja oli täynnä toivoa, ja sana liittyi sanaan, lause lauseeseen itsestään ja vaivattomasti. Helmi saa huolettomana odottaa, mitä tulee, kyllä hän, Niku, täällä hommaa ja puuhailee. Vaikka päivässä sanotaankin olevan vain kahdeksan tuntia, on niitä tosiasiassa kuitenkin kaksikymmentäneljä, ja tarvitseva mies osaa ne kyllä käyttää hyväkseen. "Nuku sinä vain, rakas tyttö, yösi rauhassa ja muista joskus minuakin."
Kirjoitettuaan hän vaipui väsyneen miehen raskaaseen uneen, mutta kun hän aamulla luki läpi sepustuksensa, ei hän tahtonut tuntea sitä omaksi kirjoittamakseen.
"Onhan se sävyltään vähän ämmämäinen, mutta hyvä se on niinkuin on", ajatteli hän kuitenkin ja antoi sen pudota kirjelaatikkoon.
Sarkan Nikolailla on onni mukanaan. Kun työ loppuu yhdestä paikasta, etsii hän toisen eikä hänen tarvitse viettää päiviään toimettomana. Hyrrä on päässyt pyörimään ja se pyörii. Satamasta hän menee apumieheksi makasiiniin, makasiinista konepajalle, konepajasta puusepän verstaaseen.
Hän laihtuu ja piirteet hänen suunsa tienoilla käyvät kovemmiksi, mutta lompakko täyttyy ja hän tuntee itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Tietäähän hän, mitä vasten hän päiviä ja tunteja laskematta on liikkeessä.
Tovereita hänellä ei ole. Tilapäisten tuttavien kanssa voi hän joskus iltakauden istahtaa jossakin kahvilan loukossa ja kuunnella heidän juttujaan, mutta lopultakin jäävät he yhtä vieraiksi hänelle kuin hän heille. Eikä hän siitä erikoisemmin välitäkään, hänen aikansa kuluu kyllä työssä ja yksinäisyydessäkin.
Toisinkin voisi sentään olla. Toveriensa jutuista hän on päässyt käsitykseen siitä, kuinka kaunis ja monivivahteinen ja houkutteleva elämä saattaa olla, ja joskus häneen menee hurja halu seurata mukana ja kokea. Mutta juuri kun ajatus on häntä alkanut kiehtoa, rupeaa se myöskin ellottamaan: elämähän on jo kauneimpana kohdannut hänet hiljaisen Hirvikylän Saaressa ja odottaa häntä edelleenkin. Sitäpaitsi: eikö juuri hän itse ole samanlaisen niin sanotun elämän tulos.
Ja huulet puristuvat entistä tiukemmin yhteen ja kasvojen ilme käy entistäkin totisemmaksi ja suljetummaksi.
* * * * *
Yksi asia, mikä Sarkan Nikolaita vaivaa ja hermostuttaa, on se, että hänen työpaikkansa ovat tilapäisiä, että hänen aina täytyy olla varuillaan ja valmis hakemaan uutta. Kuitenkin pitäisi työn samoin kuin palkan juoksunkin olla katkeamattoman. Tämä menee kyllä vielä aikansa, muutaman kuukauden, mutta sitten ei saa epämääräisyyttä eikä katkelmia esiintyä. Silloin ei nälkä uhkaa häntä yksin, vaan kahta, ehkäpä kolmea.
Niku tuntee väristystä ja autuutta, kun hän ajattelee tätä aikaa, joka ei enää ole niinkään kaukana, mutta hän pakottaa ajatuksensa pysähtymään käsillä oleviin tosiasioihin. Hän ei ole oikeastaan ammattimies millään alalla, joten vakinaisen työn saanti voi käydä hyvinkin tukalaksi. Parhaiten hän ymmärtää puutöitä, joihin oli kasvatuslaitoksella perehtynyt, mutta ne eivät häntä erikoisemmin pysty viehättämään: ainainen liiman katku ja maalin haju, höyläin sihinä ja sorvin surina, ne eivät menneet hänen luontoonsa. Mutta voimakoneiden jyminä, höyryvasaran mojahdukset ja metalli, — ne olivat toista. Niissä oli voimaa ja varmuutta ja korvissakin ne soivat kuin peli ja musiikki. Ala oli hänelle mahdollisimman vieras, mutta hän päätti koettaa. Iltaisin hän otti vapautta tunnin kerrallaan korvatakseen sen varsinaisen työajan päätyttyä.
"Oletteko ennen ollut konepajassa?" kysyi insinööri.
Sarkan Nikolai sai vähintään kymmenennen kerran vastata samaan kysymykseen kieltävästi, ja hän otti jo lakin lähteäkseen.
"Onko teillä sitten erikoisempaa halua juuri konepajaan?" kuului seuraava kysymys.
"Kyllä minulla on", vastasi Niku vilpittömästi.
"No niin, mutta onko teillä taipumuksia myöskin?"
Niku miettii aikansa.
"Eiköhän halu", sanoo hän viimein, "ole melkein samaa kuin taipumus."
Insinööri hymähtää ja pyörittelee sormiensa välissä olevaa harppia.
"Niinhän ne väittävät", myöntää hän sitten. "Mutta ammattitaitoistakin väkeä on viljalti saatavissa. Kuinka on, oletteko naimisissa?"
"En", vastaa Niku punastuen, "mutta aion kyllä lähiaikoina mennä."
"Se muuttaa hiukan asiaa. Me tarvitsemme vakavaa, pysyvää väkeä, ja minä tahdon antaa teidän koettaa."
Sillä se oli päätetty. Ja sinä iltana istuu Sarkan Nikolai taaskin sivu puolen yön pöydän ääressä ja panee kokoon kirjettä Saaren Helmille. Hän huomaa vähitellen tässä kirjeen kirjoittamisen taidossakin edistyvänsä, sillä kun hän aamulla lukee kirjoittamansa, ei hän käsitä, miten hän on saanut siihen mahtumaan niin paljon arkisia asioita ja hellyyttä. Mutta se tunne hänellä on, että Helmi tulee iloiseksi, kun hän sen kirjeen saa käsiinsä.
Sarkan Nikolai on nöyrä ja vaatimaton mies. Jotkut ovat kyllä panneet merkille, ettei häntä ole hyvä mennä loukkaamaan ja että hän voi saada äkkinäisyyden puuskia, jotka tosin menevät yhtä pian kuin tulevatkin, mutta muuten hän on niitä kaikkein hiljaisimpia. Ikävimmistä ja raskaimmista töistä hän ei kieltäydy, menee nurisematta ylitöihin, jopa niihin tuppautuukin, jos vain saa siihen tilaisuutta.
"Mitähän varten sekin noin", arvellaan. "Nuori, akaton mies."
"Mene ja sano, vaikka sillä hyvinkin olisi akanottomeiningit mielessä."
"Mutta eihän se koskaan missään liikukaan."
"Tarvitseeko sen täällä ollakaan. On niitä tyttöjä muuallakin. Ja parempia."
Tämä vain niiden kesken, jotka ovat Nikua lähinnä, sillä tehdas on suuri ja miehiä on satoja. Mutta Nikun osastoa valvova insinööri arvelee, että annahan ajan kulua, niin eikö kehitykin pojasta hyvä ammattimies. "Sanovat, että se on niitä ryssän ajan tekeleitä. Lieneekö sitten perää?"
"Kuka täällä niin varma on isästään. Mutta jos tahdot saada vasten tomeloasi, joka ei ole kaksinen entuudestaankaan, niin mene siltä kysymään asiaa!"
"Kysyn minä varsin."
"Jos haluat saada selkääsi, niin kysy. Me maksamme yhteisesti tohtorin, mutta jos arkku tulee kysymykseen, niin sen saa hautauskassa pistouvata."
Sarkan Nikolai ällistyy äkkiä tehtyä kysymystä ja suutarin Tuomas tulee hänen mieleensä. Mutta hän ei enää raivostu. Hän vastaa vain, että hänen äitinsä kuoli heti hänet synnytettyään, mutta isästään hän ei tiedä mitään.
"Saattaa hyvinkin olla ryssä. Mutta pirunkos minä sille mahdan!"
Eikä hän ollenkaan jää nauttimaan noloudesta, joka sanoja seurasi, vaan jatkoi työtänsä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
* * * * *
Koneiden jyrinä ja raudan räiske on huumaava ja Niku on vaipunut työhönsä, mutta ajatukset askartelevat muualla. Hän on nyt tässä paikassa aikansa, kunnes todellakin kehittyy hyväksi ammattimieheksi ja rupeaa saamaan hyvän palkan, mutta sitten hän muuttaa maalle. Sen ammatin, mitä maalla tarvitaan, luulee hän osapuilleen osaavansa. Tällöin hän ei ollenkaan ajattele HirvikyIän Saarta ja kaikkea, mitä siihen kuuluu, hän ajattelee vain niityn vihreyttä ja metsän tummuutta ja ylimalkaan jotakin tönöä, jota aikaa myöten voi parannella.
"Kyllä kai sellaiseen saa rahat kokoon", ajattelee hän ja jatkaa ajatuksiaan: "Varmaan Helmikin näissä muurin lokeroissa ikävystyy, kun ei ole tottunut kaupungeissa olemaan, ja minunkin on päiväkaudet oltava poissa."
Näin hän itsekseen suunnittelee ja sydän sykähtää innostuksesta, mutta kädet puuhaavat edelleenkin ahkerasti työssä.
Vaan äkkiä hän kohottaa päänsä.
"Perhana!" sanoo hän itsekseen. "Sen minä olen kokonaan unohtanut."
Asunto, asuntohan heillä luonnollisesti pitäisi olla. Sehän on selvä.Kuinka hän tällaisen asian onkaan voinut jättää mielestään ja kuinka eiHelmikään ole siitä kertaakaan muistuttanut?
Sarkan Nikolai on kauan aikaa sitten unohtanut vitkastelemisen taidon ja käy heti toimeen. Hän panee ilmoituksia lehtiin, hän juoksee ja hakee ja laskee moneen kertaan rahansa. Jonkunlaisia huonekaluja olisi tietenkin myöskin hankittava, ja ruokaan niiden sen lisäksi oli riitettävä. Hän on tehnyt työtä liiaksikin ja kuluttanut mahdollisimman vähän, mutta siitä huolimatta hänestä tuntuu kuin olisi hänen pitänyt ansaita enemmän. Nikun ei auta muu kuin koettaa lisätä työtuntejaan, vaikka rahoja kyllä on niin paljon kuin tarvitsee ja hiukan enemmänkin.
Asunnon hän viimein saa. Se on kaupungin syrjäpuolilla ja siihen kuuluu vain vaatimaton kamari ja keittiö, mutta se saa riittää halvalle työmiehelle. Enempää hän ei tarvitse, ja aurinkoa he tulevat saamaan riittämiin ja taivasta he saavat katsella niin paljon kuin mieli tekee. Mutta puolen vuoden vuokran hän tahtoo suorittaa etukäteen, ettei heti tule murhetta ja vaivaa sen kanssa.
Huone- ja talouskalujen ostaminen on Nikulle ylivoimainen asia, mutta hän saa tehokasta apua asuntopaikkansa emännältä, ja huonekalukauppias on lipilaari mies, joka osaa asiansa.
"Laitetaanko kahden maattava sänky", kysyy hän, "vai pannaanko vain tavalliset yhden hengen sängyt ja yöpöytä väliin? Nykyään käytetään enimmäkseen viimemainittuja."
Niku ei ole selvillä tämäntapaisista asioista ja vastaa totisesti:
"Pankaa vain kahden hengen. Joutilaana se toinen sänky kuitenkin enimmäkseen tulisi olemaan."