The Project Gutenberg eBook ofPankaa sille nimeksi Nikolai...This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Pankaa sille nimeksi Nikolai...RomaaniAuthor: Juho KoskimaaRelease date: March 5, 2024 [eBook #73107]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1924Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PANKAA SILLE NIMEKSI NIKOLAI... ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Pankaa sille nimeksi Nikolai...RomaaniAuthor: Juho KoskimaaRelease date: March 5, 2024 [eBook #73107]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1924Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Pankaa sille nimeksi Nikolai...
Romaani
Author: Juho Koskimaa
Author: Juho Koskimaa
Release date: March 5, 2024 [eBook #73107]
Language: Finnish
Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1924
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PANKAA SILLE NIMEKSI NIKOLAI... ***
Romaani
Kirj.
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1924.
Tämä tapahtuu kesällä 1917, aikana, jolloin kesäiset päivät ovat kuumimmillaan. Se on kaikin puolin merkillistä aikaa. Jumalan aurinko paistaa niinkuin aina ennenkin ja ihmiset askaroivat toimissaan kasvot hikisinä. Monet heistä ovat suunnattomasti rikastuneet, toisten olot käyneet niukemmiksi, ja he ovat tyytymättömiä ja napisevat. Mutta ilmassa on jotakin enteellistä, ikäänkuin jotakin ennen tapahtumatonta ja kuulumatonta odotettaisiin.
Näihin aikoihin elää myöskin Sarkan Liinu ihaninta aikaansa. Ennen hänellä ei juuri ollut aikaa mihinkään ihanuuksiin ja tuskinpa niitä edes paljon ajattelemaan ja kuvittelemaankaan, mutta nyt sekin aika oli tullut. Että elämä sittenkin oli tällaista! Elämä ja siihen kieltämättömästi kuuluva rakkaus!
Liinu tiskaa astioita auringonpaisteisessa keittiössä, missä kärpäset surisevat ja ruuanlemu täyttää ilman, ja ajattelee rakkauden asioita. Tuossa nurkassa on hänen sänkynsä, tuossa edessä on pesusoikko, ja kastrulleja kimmeltelee seinillä, mutta lasit ja porsliinit hänen on vietävä ruokasalin kaappiin, senkkiin, mikä se nyt on. Ja se onkin viimeinen tiskaus tälle päivälle, sillä iltalaivassa herra lähtee maalle. Ja kahdeksalta alkavat palokunnalla tanssit.
Tanssit, niin juuri. Tansseista ei Liinu juuri ole ennen välittänyt, eikä hän paljon osaa tanssia nytkään, mutta keväällä hän on niissä ruvennut käymään. Aikaisemmin niissä eivät tavalliset tytöt mainettaan menettämättä käyneet, mutta nyt ne käyvät työväentalolla ja palokunnalla ja maneesissa ja missä vaan sattui. Sillä eihän nyt ollut greekkiläistä, ei roomalaista eikä juutalaista, vaan vihamiehet olivat tulleet veljiksi ja vapauttajiksi, ja pian kai yleinen maailmanrauhakin tulisi. Niin Liinu oli kuullut puhuttavan.
Olihan työkansankin asema parantunut. Liinu huomasi sen omasta asemastaan. Palkka ei vielä sanottavasti ollut noussut, mutta vapaata aikaa oli jo paljon enemmän. Mutta niitä juttuja ei Liinu enemmältä ajatellut, sillä hän oli luotu tekemään työtä ja teki mielellään. Hänen ajatuksensa pysyi vain rakkaudessa.
Tästä tunteesta, olipa se minkälaatuista tahansa, hänellä ei, niinkuin paljosta muustakaan, ollut suuria aavistuksia. Isästään hän ei muistanut muuta kuin että se oli sänkinen ja parkitulle nahalle haiseva työmies, jonka polvella hän kerran oli istunut. Muuta hän ei hänestä muistanut eikä äidistään sitäkään.
Mutta sen hän muisti, miten hän aivan kuin oli herännyt Harjun suurilukuisessa perheessä, joka hänen aikanaan oli kasvamistaan kasvanut, ja hoidellut pienempiänsä, jotka eivät olleet hänen veljiään eivätkä sisariaan. Jos hän sen toisinaan oli sattunut unohtamaan, oli häntä siitä kouraantuntuvalla tavalla muistutettu. Kun hän sitten viisitoistavuotiaana sai käskyn mennä itse ansaitsemaan elatuksensa, oli se harmaa ja hyhmäinen marraskuun päivä onttoudestaan ja surullisuudestaan huolimatta tuntunut hänestä jonkunlaiselta vapautuksen päivältä. Siitä oli nyt viidettä vuotta, ja sinä aikana hänellä ei ollut ollut aikaa perehtyä rakkausasioiden puoleen eikä toiseen. Herrasväet rakastivat lapsiaan, herrat ja rouvat kenties myöskin joskus toisiaan, ja tytöt olivat joskus jutelleet rakkaudesta ja sille nauraa kikatelleetkin. Liinulle ne olivat jääneet ulkopuolisiksi asioiksi.
* * * * *
Hänen sulhasensa nimi oli Nikolai. Sillä oli sama nimi kuin keisarillakin, joka keväällä oli pantu viralta pois, silloin kun kansalle oli koittanut vapaus. On surullista, että keisaritkin, joita niin oli kunnioitettu ja pelätty, pannaan viralta, ja viedään linnaankin, mutta jos ne kerran ovat eläneet huonosti, niin minkäs sille voi. Kun kansa nyt kerran oli noussut. Muuta nousua ei Liinu tosin ollut nähnyt kuin hirmuista meteliä ja ilonpitoa kaduilla, mutta hän uskoi, mitä toiset sanoivat, että ne olivat nämä Venäjän pojat, jotka olivat kukistaneet sortovallan ja sen mukana myöskin keisarin.
Siihen asti hän oli sotamiehiä pelännyt, mutta siitä asti hän rupesi katselemaan heitä hiljaisella kunnioituksella. Eikä hän siitä asti myöskään uskonut, mitä herrasväki sanoi, että ryssää — niinkuin he sanoivat — piti pelätä ja kavahtaa, että piti juosta pakoon, jos joku yritti lähestyä. Hän näki, etteivät muut heitä pelänneet, ja tunsi, ettei myöskään hänen ollut pakko sitä tehdä. Ja sitten hän alkoi käydä tansseissa. Sen nimi oli nyt siis Nikolai. Liinu on jo vähitellen saanut astiansa kuivatuksi ja keittiön järjestykseen ja hänelle jää enemmän aikaa tämän Nikolain miettimiseen. Ei hän paljoa ymmärrä siitä, mitä se puhuu, mutta hänellä on sykähdyttävä tietoisuus siitä, että se on rakasta ja hyvää. Se on suudellut häntä ja ottanut häntä vyötäröistä. Ei Liinu ole koskaan ennen sellaista kokenut. Se oli ollut niinkuin pahaa ja hyvää samalla kertaa, mutta niin paljon enemmän hyvää, että se kokonaan peitti pahan. Enää hän ei pahaa oikeastaan muistanutkaan.
Mutta keittiöön hän ei sitä ollut laskenut. Kuuluivat muut laskeneen, muttei hän herrasväen takia eikä sisäkönkään, joka hänkin oli maalla.
"Liinu muistaa nyt sitten sulkea ovet tarkasti illalla."
"Kyllä."
"Ja jos Liinu menee ulos, niin ei pidä viipyä kovin myöhään. Minähän en pidä siitä."
Liinu kuulee sanat kuin unessa ja näkee herran kävelevän keittiönportaita alas. Hän on näkevinään puoleksi tuiman, puoleksi kysyvän silmäinluonnin, mutta se häipyy hänen mielestään samalla kertaa kuin herran vartalokin portti-aukosta. Sitten hän käy katsomassa, onko paraatiovi lukittuna, ja alkaa laittaa itseään kuntoon.
Mutta juuri kun hän on hajoittamassa tukkaansa iskee häneen ajatus, miksi herra nyt meni keittiön läpi eikä katuoven kautta kuten tavallisesti. Hän menee uudelleen katsomaan, onko oven avain sisäpuolella, ja huomaa asian niin olevan. Hän on kokonaan rauhoittunut kun hän palaa jatkamaan keskeytynyttä pukeutumistaan.
Loppukesän yö on näillä main lauhkea ja hämärä ja ikäänkuin pumpuliin kääritty. Soiton sävelet huvipaikoista eivät vielä ole laanneet kuulumasta eivätkä pitkään aikaan lakkaakaan, ja kaduilla ja puistossa on supatusta, naurua ja kiimaa.
"Ryssänlikka", kuului ääni heidän takanaan.
Liinu hätkähtää ja kääntää katseensa läpi hämärän puhujaan päin, jota hän ei näe. Aivan varmaan ei sanoja myöskään ole häntä nähnyt, ja jos olisikin, niin mitäpä sitten. Hetken kuluttua hän on jo koko asian unohtanut. Ja toisekseen hän on joskus kuullut sanottavan pahemmastikin, — jonka hän myöskin on unohtanut.
Sillä hän on onnellinen; mitä hän siitä, mitä mikin sanoo. Sanokoot.
"Hävittömiä olemas", sanoo Nikolai.
Siihen ei Liinulla ole mitään vastattavaa. Hänen mielessään ja sielussaan asuu varmuus siitä, että tuo, joka astuu hänen vierellään, häntä rakastaa. Sen hän on kyllä pitkin aikaa tiennyt, mutta vasta nyt hän on siitä varma. Miksi? Sitä hän ei voisi itselleen selvittää, jos ymmärtäisi sellaista tahtoakaan. Vaan kenties siksikin, ettei ole muilta aikaisemmin sellaista kuullut.
Liinu vaeltaa eteenpäin ja venäläinen, tämä Nikolai, hänen rinnallaan kuin oleellinen osa hänestä. Kuluu hetkiä, jolloin Liinu häntä ei muistakaan, tuntee vain hänen läsnäolonsa.
Eiväthän he osaa monta sanaa keskenään vaihtaa, mutta mahtaneeko se rakkaudessa ollakaan niin tarpeellista. Hänen mielestään asia on niinkuin sen osapuilleen pitääkin olla. Eikä hän näitä ajatellessaan tule miettineeksi, että rakkaus tavalla tai toisella koskaan tulisi muuttumaan tai puolelta tai toiselta loppumaan. Hän vain rakastaa ja siinä kaikki.
"Liinu", kuuluu taas vierestä.
"No?"
"Olemas loma."
"Mikä, lomako?
"Da da, loma."
Liinu ei tajua heidän harvasanaisen keskustelunsa koomillisuutta. Hän ymmärtää vain, että Nikolailla, tällä koreavartisella ja ruskeasilmäisellä pojalla on loma, ja ajattelee, että se kenties on sen hankkinut häntä varten. Eikä hän myöskään tiedä sitä, että tähän aikaan useimmilla venäläisillä sotamiehillä on loma, joko sitten pyydetty tai muuten otettu. Mutta synti olisi jättää häntä tänne pitkäksi aikaa kävelemään.
"Onko se pitkäkin?" kysyy hän.
"Aamu."
"Mitä, sanoitko sinä että aamuun?"
"Da da, aamu, urok."
Liinu säpsähtää. Nikolai on hankkinut häntä varten loman aamuun asti.
"Mitäs me nyt teemme?" kysyy hän.
"Ah, gjavelemas", vastaa toinen vilkkaasti ja levittää käsiään.
"Eihän sitä toki voi koko yötä kävelläkään."
"Ah, istumas sitten."
"Istumas", toistaa Liinu naurahtaen. "Eihän sitä missä tähän aikaan istukaan."
"Penkki, penkki, skatnejka."
"Siinä tulee kylmä."
"Shinel lemmin, ootshen lemmin. Antamas shinulle shinel, galubka."
Se tahtoisi antaa hänelle sinellinsä ja kääriä hänet siihen, että hänen olisi lämmin. Ajatus hurmaa ja värisyttää Liinua.
"No mennään sitten", sanoo hän.
Seuraava tunti näkee heidät kaupungin laidalla olevan puiston penkillä. He eivät puhu mitään, mutta hyväilyt ovat yhtä pitkät kuin äänettömätkin. Ja aika kuluu, alkaa valjeta ja Liinua rupeaa viluttamaan.
"Ei, kyllä minun nyt on mentävä", sanoo Liinu nousten.
Venäläinen katsoo häneen pitkästään, kummeksuen ja kysyen, katsoo ja nousee viimein hänkin ja suutelee. Liinu riippuu hänen kaulassaan, puhuu, vaikka tietää, ettei toinen ymmärrä, ja tarkastelee hänen jokaista piirrettään.
"Kyllä nyt viimeinkin on lähdettävä", päättää hän viimein.
Heidän askeleensa ovat ainoat nyttemmin autioilla kaduilla. Kaupunki nukkuu ja viimeisetkin yövalvojat ovat menneet koteihinsa. Liinu on turtunut onnesta ja väsymyksestä. Kotiportilla hän aikoo ottaa jäähyväiset, mutta venäläinen, tämä Nikolai, pitää kiinteästi hänen kädestään, ja Liinun raukeus käy yhä suuremmaksi. Tätä miestä hän sentään rakasti.
"Olemas kiire."
"Kiire."
"Joku odottamas?"
Kysyjän äänessä on samalla kertaa leikillisyyttä, surunvoittoisuutta ja kysymystä.
"Herrasväki?" jatkaa kysyjä edelleen.
Mutta Liinu pudistaa päätään. Miksi hän valehtelisi, ettei herrasväki ole maalla.
"Sallimas mun tulla?" kysyy venäläinen nöyrästi ja liikuttavasti."Pieni, pieni aika vain, galubka."
Liinun tulee yhtäkkiä paha olla, hän aavistaa, että jotakin voisi tulla tapahtumaan, ja hän aikoo vastata kieltävästi. Mutta toisaalta pyyntö häntä hurmaa, siinä on lämpöä ja melkein kuin onnea lupaavaa, ja hän katselee pyytäjän silmiä, kasvoja ja koko olentoa niinkuin hän jo on tehnyt kymmeniä kertoja. Tämänkö hän jättäisi seisomaan aamukylmään, tämän Nikolain, joka on hankkinut loman hänen takiansa. Ja hän tekee ratkaisunsa.
"Tule nyt sitten", sanoo hän.
Ovi avautuu ja sulkeutuu heidän jälkeensä.
Liinun ja hänen Nikolainsa välillä ei tapahdu mitään helliä ja tunteellisia ero- tai jäähyväiskohtauksia. Muutamana iltana jää Nikolai eli Niku, joksi Liinu on häntä viime aikoina ruvennut sanomaan, sovitulle tapaamispaikalle saapumatta, ja seuraavana päivänä Liinu saa tietää, että hänet on siirretty toiselle paikkakunnalle. Eikä Liinu edes tiedä, mille. Niin katoaa Nikolai hänen silmistään kuin sumu tai yöllinen uni.
Alussa Liinu odottaa häneltä edes jonkinlaista kirjettä tai muuta tiedonantoa, mutta sitten hän oivaltaa, että Nikolai ei osaa kirjoittaa. Varmaan olisi jo seuraavana päivänä kirjoittanut, jos olisi osannut. Ensi kerran Liinu silloin tulee pidemmälti aprikoineeksi kirjoitustaidon tärkeyttä tässä maailmassa.
Ja Liinu itkee. Ei päivisin, jolloin hän silmät kuivina ja huulet yhteen puristettuina toimittaa askareitansa, vaan öisin, jolloin hän voi muiden näkemättä sen tehdä. Ei hän itke kadotettua neitsyyttänsä eikä sitä, mikä mahdollisesti kaikesta olleesta luonnon pakostakin koituu, vaan hän itkee Nikolaita, jota noin vaan saadaan viedä ja tuoda miten tahdotaan. Sotamies on lopultakin piikaakin huonompi.
"Älähän sinä siinä tursku öisin ja kulje nukuksissa päivisin", sanoo hänen palvelustoverinsa. "Samanlainen se sinun omasi oli kuin kymmenien toistenkin. Niillä on uudet Liinut ja uudet kuhinat."
Liinu ei ole kuulevinaan. Hän on varma siitä, että samalla tavalla kuin hän nyt kulkee täällä ja ajattelee Nikua, samalla tavalla Niku kulkee siellä missä on ja ajattelee häntä. Nikun ainoa virhe on vain siinä, ettei osaa kirjoittaa.
Mutta pian Liinu saa muutakin ajattelemista: hän alkaa ajatella omaa tilaansa. Silloin ottaa hän eron palveluspaikastaan ja etsii uuden, missä on parempi palkkakin. Säästöjä tässä on pakko kerätä.
Tämä uusi herrasväki on reilumpaa meiningeiltään kuin entinen. Rahaa on viljalti ja muutenkin paikat komeammat, mutta kuitenkin tuntuu Liinusta kuin puuttuisi täältä jotakin, mitä entisessä oli, ja hän kaipaa usein entistä paikkaansa. Siellä oli tasaista, hiljaista ja arvokasta, niin, ja siellähän hän monasti oli Nikunkin kanssa. Tekisi mieli joskus käydä katsomassa, jos kehtaisi. Täällä ollaan liikemiehiä, ja toisinaan menevät yötkin meluisissa juomingeissa, missä rouvakaan ei säikähdä olla mukana. Tällöin herran vieraat pyrkivät ottamaan hänestä kiinni ja hyväilemään.
"Antakaa olla", pyytää silloin Liinu. "Olkaa hyvä ja päästäkää." Mutta herrat vain yltyvät. "Vai pitäisi nyt päästää", huutavat he. "Älkää nyt, neiti. Kyllä me tiedämme, kyllä me tiedämme."
Liinu katsoo rouvaan, joka vilkuilee häntä puolihumalaisen kostein silmin. "Eivät ne sinua syö", nauraa hän. Vaan Liinu riuhtaisee itsensä irti — "en minä vain rupea" — ja juoksee toiseen huoneeseen. Oven takana kuiskutellaan ja supatellaan, ja Liinu arvaa hyvin, mistä on kysymys.
"En minä sitä usko", kuuluu viimein rouvan ääni. "Ja se tekee työnsä hyvin."
Ja vähän ajan kuluttua: "Enkä minä sellaista pitäisi minuuttiakaan."Samana yönä Liinu taas itkee ja ajattelee Nikolaita, joka oli niinkaikin puolin hyvä. Missähän sekin raukka nyt menee. Ja eikö sielläVenäjällä opeteta kirjoittamaan.
* * * * *
Viikot karttuvat kuukausiksi, syksy talveksi ja lumi jää pysyväiseksi. Silloin ympäri maan alkaa räjähdellä, ensin hiljemmin, sitten yhä kovemmin ja kuuluvammin. Ensin ei Liinu tajua, mistä on kysymys, mutta sitten se hänelle selviää kauhistuttavalla kirkkaudella. Ei, hänen Nikolainsa ei voinut sellaisia, ei mitenkään. Kun se nyt vain olisi ennättänyt pois, ettei joutuisi surman suuhun. Tulisi sitten, jos tulisi. Hyvä Luoja sentään, mikähän tässä lopuksi perii.
Palveluspaikkansa hän on jo menettänyt toisen toisensa jälkeen, mutta siitä huolimatta hänet eräänä päivänä viedään tutkittavaksi.
"No, tyttö. Sinulla näkyy olevan jotakin siellä mahasi alla. Kenen se on?"
Liinu punastuu, katsoo maahan eikä osaa vastata.
Kysyjän nyrkki läjähtää pöytään.
"Oletko mykkä vai etkö osaa vastata, kun sinulta kysytään?"
Toiset kuuntelijat nauravat, yksi katselee tuiman näköisenä ikkunasta ulos.
"Yhä uusia näytään tuotavan", sanoo hän kuin ohimennen. Ja lisää: "Oli se kans yhtä saatanan hunsvottielämää."
Vaan kyselijä ei hellitä.
"Sano suoraan, että ryssän"! karjasee hän.
"No niin sitten", myöntää Liinu alakuloisesti.
Huoneeseen tulee hetken hiljaisuus.
"Ja älyätkö sinä, mitä väkeä ne sinun ryssäsi olivat?" kysyy kyselijä viimein ikäänkuin rauhoittuneena, mutta vastaa itse kysymykseensä: "Perkeleen ja käärmeen sekasikiöitä ne olivat. Ymmärrätkö nyt?"
Mitäpä Liinu ymmärtäisi. Hän vain nostaa katseensa ja vastaa matalasti:
"En minä usko, että se ainakaan sellainen oli."
"Et usko!" sanoo kyselijä kolkosti. "Kyllä se oli samaa maata kuin kaikki muutkin. Mutta nyt niistä on päästy ja päästään."
Nyt Liinu vavahtaa ja luo säikähtyneen katseen kyselijään.
"Ei suinkaan niitä kaikkia tapeta?" kysyy hän viimein itkunsekaisella äänellä.
"Ole varma siitä. Ja nyt mene matkoihisi ja mieti, mitä olet tehnyt."
Sen enempää ei Liinun pyörtymiseen tarvittu.
Tällaisissa tapauksissa monet ajattelevat itsemurhaa, mutta Liinu ei niin tehnyt. Kun ohi päästään, niin kai miten kuten toimeen tulee, vaikka se olisi vaikeaakin. Ei suinkaan hän ole ensimmäinen eikä viimeinen sitä lajia maailmassa. On ollut ennen ja tulee olemaan jälkeenkinpäin.
Mutta nälkä hänellä on. Tähän aikaan on melkein kaikilla nälkä, miksei sitten hänellä. Kevätaurinko paistaa kirkkaasti ja maakin alkaa vähitellen viheriöidä, ja hän kulkee talosta taloon toivoen, että hänet jonnekin tämän ajan yli otettaisiin. Vaan itsekullakin on omat huolensa nyt jos koskaan eikä ole aikaa surra muita. Surullistahan se kyllä on, mutta… Ja niin edespäin.
"On minulla vähän säästöjäkin", selittää Liinu nöyrästi. "Sata markkaa, voi olla ylikin…" Saattaa olla, miksei, myönnetään. Mutta sota ja punikit saivat aikaan niin paljon vahinkoa, ja entäs sitten maailmansota ja ryssät, perkeleet. Joo, sellaista se nyt on. Saa nyt nähdä, milloin niidenkin kylvöt alkavat kantaa hedelmiä. Mitä lienevät jo kantaneetkin.
Liinu alkaa väristä ja horjuu tiehensä. Koska ja millä tavalla tästä kurjuudesta loppu tuleekaan. Jos nyt vain saisi vaikka edes jonkun saunan tai riihen loukon siksi aikaa ja pikkusen ruokaa itselleen. Onhan nyt kevät ja lämmin ja aurinko paistaa.
Silti ei Liinu ketään vihaa. Ei ihmisiä, jotka hänet työntävät maantielle, ei niitä, jotka hänet toimittivat pois palveluksesta, — kukapa sellaista palvelijaa pitäisikään, — ei tuttaviaan tyttöjä joilla oli kyllin tekemistä omien asioittensa kanssa eikä sitä, joka tämän kärsimyksen hänelle tuotti.
Kaikkein viimeksi häntä. Liinulle hän jo oikeastaan onkin muuttunut kaukaiseksi utukuvaksi, jolla ei ole mitään tekemistä tämän raskaan maallisen todellisuuden kanssa. Missä lienee maan mullassa tai sitten toisessa maassa, josta ei uskalla palata. Ja kun se ei edes osaa kirjoittaakaan.
Joskus Liinu ajattelee, että kun se, Nikolai, nyt kulkisikin tässä hänen rinnallaan niinkuin vajaa vuosi sitten. Tämä ajatus aivan kuin nostaa hänet maasta, mutta pudottaa hänet taas pian takaisin. Sehän oli ryssä! Liinu on nähnyt kaiken sen riemun ja juhlimisen, minkä ryssien maasta ajaminen on aiheuttanut, mutta sen suuruutta ja kantavuutta hän ei tajua. Hän ei jaksa ymmärtää, mitä vaaraa Niku olisi Suomen vapaudelle tuottanut. Varmasti hän olisi ollut ketään sortamatta ja tehnyt työtä uutterasti niinkuin muutkin. Ja pienellä palkalla.
Ne muut saattoivat olla mitä tahansa, mutta Niku oli erilainen. Liinu ei muistanut, etteivät he edes ymmärtäneet toistensa kieltä, päinvastoin hän kuvitteli, että he olivat jutelleet ummet ja lammet. Niku oli ensimmäinen ja ainoa ihminen, joka oli hänelle ollut hyvä ja hellä.
Ja tätä ajatellessaan hän herahti itkuun ja vaipui istumaan maantien pientareelle.
* * * * *
Se oli muuan yksinäinen vanha ämmä, joka viimein otti hoivaansa Liinun ja hänen satamarkkasensa. Laiha se oli ja naamakin sillä oli uurteinen kuin kartta, mutta otti kuitenkin.
"Ole nyt siinä sitten", sanoo hän, "et suinkaan sinä maantiellekään voi poikia."
Ja jatkaa arvostelevaisen näköisenä:
"Olethan riskin näköinen ihminen, että sen jälkeen töihin pystyt, riskin, vaikka kai olet saanut olla vielä huonommilla eväillä kuin me muut."
Liinu oli raukeana ja loppuun asti nääntyneenä istahtanut mökin rahille. Hän ei jaksa vastata, vaikka tahtoisikin. Mutta ämmä on suulas, kun on saanut satamarkkasen, joka on hänelle hyvinkin tarpeen, ja jatkaa:
"Tämä mökki kuuluu oikeastaan tuohon Marjasen taloon, jonka näet tuosta ikkunasta. Ryssät tappoivat sen molemmat pojat sodassa…"
Liinu raottaa silmiänsä ja tuijottaa ämmään.
"No", kysyy tämä, "mikä sinuun nyt meni? Eivät kai ne ainoat olleet, jotka ryssät ja punikit tappoivat, tiedän mä. Minun poikani poika, se meni kans, se oli renkinä Marjasella. Siitä on nyt toista kuukautta."
Eukko kuivaa silmiänsä, mutta Liinun aukenevat yhä suuremmiksi ja hengitys alkaa käydä huohottavaksi.
"Kai mar sinunkin kakarallasi isä on", jatkaa eukko huomaamatta mitään, "eihän sellaisia yksin tehdä. Minkä sortin miehiä se oikein on?"
Liinu on sielullisesti ja ruumiillisesti horroksissa. Hän ei ole tuntenut niitä ruumiillisia tuskia, jotka häntä ovat polttaneet, mutta kun hän nyt kuin läpi unen kuulee eukon kysymyksen, tietää hän, mikä häntä odottaa, ja ponnistaen viimeiset voimansa koettaa hän kulkea ovea kohden. Mutta hän törmää vain ovipieleen ja kaatuu lattialle. Siinä se synnytys sitten tapahtui. Eukko, vaikka olikin tällaisiin hommiin tottunut, säikähti ja juoksi Marjaseen hakemaan apuväkeä. Ja vähän ajan kuluttua hän palasi isännän ja emännän kanssa.
"Kaikkia sinä kans, Jumalan luoma, haalit mökkiisi", jopisi isäntä.
"Mitäs, elää täytyy, elää täytyy", vastasi eukko häärien kuin tuskassa.
"Ota nyt edes selvä, mikä eläjä se on?" Siinä hosuttiin ja siinä häärättiin, vettä kannettiin ja se äskensyntynyt poikalapsi vikisi. Ja lempeä, lupaileva kevätaurinko paistoi, mutta Liinua ei saatu virkoamaan. Hän vain nytkähteli, väänteli kasvojaan, mutta muuten hän oli kuin tainnoksissa. Viimein hän hiukan raotti silmiänsä.
"Oliko se poika?" kysyi hän.
"Joo, poika se oli", vastasi eukko touhukkaasti, "ja korea näkyykin olevan. Mutta sano nyt, mikä ja kuka sinä lopultakin olet?"
Kuluu aikoja eikä Liinu vastaa mitään. Kasvot käyvät entistäkin valkeammiksi ja vasen käsi haparoi tyhjää ilmaa. Eukko on ymmärtävinään, että hän tahtoo koetella poikaansa, ja nostaa sen hänen kätensä ulottuville. Silloin Liinu aukaisee silmänsä ja kuiskaa tuskin kuuluvasti:
"Pankaa sille nimeksi Nikolai."
Hän nytkähtelee vielä muutaman kerran suonenvedontapaisesti ja hengähtää viimeisen kerran.
"Ryssän se oli", sanoo Marjasen isäntä ja naurahtaa katkerasti osoittaen vikisevää lasta. "Nikolai! Arvasinhan minä sen. Ja mitä pirua me sen suhteen nyt oikein teemme."
Liinun nimi ja kotipaikkaoikeus saatiin muutaman viikon kuluessa selville, hän sai kaikin puolin kristillisen hautauksen ja pikku Nikolai pantiin elätteelle niin sanottuun hyvään perheeseen. Hänen hiukan hämärä syntyperänsä selvitettiin kasvatusvanhemmille asianmukaisen tunteellisesti, kehoitettiin kohtelemaan ja kasvattamaan häntä hyvin. Kirkonkirjoissa tuli hän kulkemaan Nikolai Elinanpoika Sarkkana, joka aviottomana oli syntynyt silloin ja silloin. Samanlaisia ilmoituksia tehtiin kai samaan aikaan ja myöhemmin monesta muustakin, niinkuin oli tehty aikaisemminkin.
Äidin kohtalo tuli siis pojankin kohtaloksi. Ero oli vain siinä, että Liinu-vainajalla oli ollut lailliset, kunnialliset vanhemmat, jotavastoin pikku Nikolai Sarkan äidin kunnian kanssa oli niin ja näin ja isästä ei ollut tietoa ensinkään. Se ainoastaan, että hän oli ollut ryssä. Äidin oman tunnustuksen mukaan.
Nikolai oli pitkänpuoleinen nimi, jotapaitsi sen soinnussakin oli jotakin epämiellyttävää ja epäisänmaallista, ja senvuoksi häntä jo varhain ruvettiin sanomaan Nikuksi, — niinkuin isääkin. Ja tämä Niku oli pyöreäposkinen, ruskeasilmäinen pojanvekara, jota ilokseen katseli ja joka ymmärtämisen ensimmäiseen alkuun päästyään oli valmis suomaan hymyn kenelle tahansa.
"Niin", sanoi kasvatusisä, jolla itsellään oli paria vuotta vanhempi poika, vierailleen, "tämä pikku Niku on nyt sellainen hehkuvan lemmen lapsi."
"Sellainen pikkuinen ryssä", lisäsi kasvatusäiti lempeästi.
Ja vieraat olivat asiaaharrastavan ja ymmärtäväisen näköisiä ja sanoivat, että luodaanhan sitä maailmaan kaikennäköisiä ihmisiä, mutta hyvä se sentään on, että hän pääsi teille. Paljonko te siitä oikein saatte vuodessa?
Johon kasvatusvanhemmat kainosti vastasivat, että mitäpä niistä saamisista. Tässähän on kyseessä vain puhdas ihmisrakkaus eikä mikään muu.
Ihmisrakkaus on kuitenkin useimmiten varsia venyvää laatua. Kukaan syrjäinen ei olisi voinut väittää, etteivät Nikun kasvatusvanhemmat olisi hänestä pitäneet niin hyvää huolta kuin osasivat, jopa omalla tavallaan häntä rakastaneetkin. Mutta heidän varansa olivat niukat ja perhe osoitti vahvasti kasvamisen oireita. Joskus he olisivat hänestä luopuneetkin, mutta yhdeltä puolen he olivat häneen kiintyneet, toiselta se pieni tulojen lisä, minkä he hänestä saivat, ei tuntunut niinkään vähäpätöiseltä, jotta sitä ilman muuta olisi voinut jättää jokapäiväisistä laskelmista pois.
"Lapsi pitäisi pukea paremmin", sanoi valvoja. "Niin, ja sitten olisi myöskin puhtaudesta pidettävä jonkun verran enemmän huolta."
Se valvoja oli myöskin sitä maata, että osasi ilmestyä hetkellä, jolloin häntä vähimmin odotettiin, ja aina sillä oli jotakin muistuttamista. Mutta se kai kuului ammattiin. Ja kasvatusvanhemmat tuskastuivat ja päättivät, että ensi vuoden alusta Niku annetaan muualle. Eivät omatkaan lapset olleet sen paremmin puettuja ja puhtaampia, mutta terveitä ne olivat niinkuin Nikukin. Piti jokaisen ymmärtää, että lapset suttaavat itsensä. — Mutta kun sitten vuodenvaihde tuli, ei luopumisesta tullutkaan mitään.
Niku ei näistä asioista ymmärtänyt mitään. Hän oli ruskeasilmäinen ja lempeäluontoinen eikä häntä koskaan tarvinnut kahdesti käskeä. Kasvatusvanhempiaan hän sanoi isäksi ja äidiksi, ja nämä arvelivat, että ovat sen vanhemmat perältäkin tainneet olla jonkunlaisia ihmisiä, vaikka syntyperä nyt oli sellainen kuin oli. Minkäpä hän, lapsi parka, sille itse mahtaa. Koetetaan vielä, että siitä saataisiin jotakin. Pianhan se tulee kouluikäänkin eikä sitä passaa heitteille jättää.
* * * * *
Kaupungin kivimuurien, joissa asuu kymmeniä perheitä, kivitetyillä, ummehtuneentuntuisilla pihoilla leikkii monenlaista lasta. Ja kerran sen pakostakin täytyi paukahtaa.
Se oli muuan rauhallinen, auringonpaisteinen sunnuntai-ehtoo, ja ne lapsista, joilla oli siihen tilaisuutta, olivat puistoissa tai sitten vielä kauempana luonnon helmassa.
Yhtäkkiä hyökkää Niku täyttä kurkkua itkien sisään ja pikkuista myöhemmin pohjakerroksessa asuvan suutarin muija henkeä täynnä. Ei hän pitkiä esipuheita tarvitse, vaan käy suoraan asiaan lyöden laihalla, luisevalla nyrkillään pöytään.
"Ja sen minä nyt tulin sanomaan teille, rouva"! huusi hän, "että ellette te saa pidetyksi kurissa tuota ryssänkakaraa…"
"Mitä Herran nimessä se sitten on tehnyt?" keskeytti kasvatusäiti säikähtyneenä.
"Se löi mun poikaani", kirkui eukko julmistuneena. "Löi meidänTuomasta. Ajatelkaa, rouva, löi!"
"Löitkö sinä?" kysyi kasvatusäiti ankarasti Nikulta.
Mutta Niku ei tahdo itkultaan saada vastatuksi.
"Se otti minun hevoseni", nyyhki hän viimein, "ja sitten se sanoi minua ryssäksi."
Eukko katsoi voitonriemuisena kasvatusäitiin.
"Siinä sen nyt kuulitte", sanoi hän. "Ja sellainen käy kunniallisten lasten kimppuun."
"Vika näkyy alkuaan olleen teidän Tuomaassanne. Ensin ottanut toisen leikkikalun, jonka sääliväiset ihmiset ovat antaneet, ja sitten vielä nimitellyt."
"Sanoitteko te, että nimitellyt? Voi taivasten luoja! Vai nimitellyt?Eikö maassa ole lakia ja oikeutta, ja peljätäänkö kuulla totuutta! Hä!Väitättekö te, ettei kakara tuossa ole ryssän ja jonkun lutkan poika?"
Kasvatusäiti jäykistyy. Niku on jo unohtanut hevosensa, unohtanut antamansa lyönnin ja seisoo siinä sormi suussa ja silmät pelästyksestä pyöreinä kuunnellen keskustelua.
"Niku menee toiseen huoneeseen", käskee kasvatusäiti, ja poika tottelee kalpeana ja sanaa puhumatta. Sitten hän kääntyy eukon puoleen.
"Viattomien lasten kuullen ei pitäisi puhua tuollaisia", sanoo hän, "ja kaikkein viimeksi teidän, jotka molemmat, miehenne kanssa, olette ottaneet osaa kapinaan. Älkää te tulko tänne puhumaan ryssistä."
Mutta nyt eukko vasta hirmustuu, ja lausuen kamalia uhkauksia opettamisista ja poliisista hän rientää portaita alas.
* * * * *
Sinä iltana vallitsee Nikun kasvatusvanhempien kodissa hiljaisuus. Kasvatusveli ja -sisaret katselevat häntä uteliaina ja kysyen ja vasta, kun lapset on toimitettu levolle, alkavat vanhemmat vaihdella sanoja.
"Pitää varoa, ettei se vasta pääse yhteyteen suutarin tenavan kanssa", sanoo mies.
Pankaa sille nimeksi Nikolai…
"Pitäisihän sitä, mutta kun minulla ei ole aikaa paimennella heitä", vastaa nainen.
Pitkä, alakuloinen hiljaisuus. Sitten taas se vanha juttu. Mies sanoo:
"Se maksukin on kyllä niin pieni, että joutaisi hyvin antaa sen muillekin, mutta vaikea on luopua lapsesta, jota kuusi vuotta on pitänyt kuin omanaan. Eikähän se ennen ole pahoja tapoja osottanut."
"Ei ole", vakuuttaa nainen. "Ja nytkin oli vika suutarin pojassa. Mutta täytyyhän sen kuitenkin joskus saada kuulla totuus."
"Niin kyllä, mutta siihen on vielä aikaa. Antaa sen vaan olla siinä uskossa, että se on meidän."
Siihen keskustelu sillä kertaa taukosi. Ei kumpainenkaan ollut huomannut, että Nikun tummatukkainen pää tuon tuostakin oli näkynyt vuoteen reunan yli, eikä arvannut, että hänen lapsellisessa mielessään kierteli joukko kysymyksiä. Eivätkä he tienneet sitäkään, että kun he molemmat jo kauan aikaa olivat nukkuneet, Niku vielä valvoi ja teki päätöksen vielä uudemman kerran antaa suutarin Tuomasta selkään.
Koulussa eivät opettajat olleet oikein selvillä siitä, minkälaisen arvostelun he Nikusta olisivat antaneet. Läksynsä hän osasi kuinka sattui, joskus oikein loistavastikin, toiste ei mitään, ja annetut muistutukset ja kehoitukset unohtuivat pian.
"Mutta lapsi on aina lapsi, ja kun tietää hänen syntyperänsäkin, niin…"
Parempaa toivottiin. Mutta merkillinen lapsi hän yhtä kaikki oli, sen he olivat valmiit tunnustamaan. Milloin hän muitten leikkiessä istua kyykötti jossakin nurkassa aivan kuin ei olisi tiennyt koko ympäröivästä elämästä mitään, milloin otti kaikkein vilkkaimmin siihen osaa.
"Jotakin slaavilaista", sanoivat tietoviisaat opettajat.
Ja lisäksi he olivat panneet hänessä merkille muutakin: sen, että hänessä aina oli jotakin varovaista ja odottavaa ja että hän aina oli kuin valmis lyömään. Tätä he eivät käsittäneet muuten kuin siten, että hänellä täytyi olla joku aavistus syntyperästään.
* * * * *
"Äiti!" kysyi Niku kerran kotona. "Kuka minun isäni on?"
"Johan äiti on sen monta kertaa sanonut, että hän on kuollut."
"Milloin hän kuoli?"
"Siitä on jo pitkä aika, lähes kymmenen vuotta."
"Ja äitini on myöskin kuollut?"
"Niin, mutta miksi sinä sitä aina kyselet. Hän kuoli silloin kun sinä synnyit."
"Ja kun ei minulla ollut vanhempia, niin te sitten otitte minut.Niinhän?"
"Niin juuri. Mutta ole nyt rauhassa ja syö. Pian sinun on taas mentävä."
Niku jatkaa aterioimistaan, mutta palat menevät suuhun yhä harvemmassa tahdissa ja viimein käsi pysähtyy kokonaan.
"Tässä paperissa seisoo Nikolai Elinanpoika Sarkka eikä isän nimeä ole ensinkään. Kaikilla muilla on isän nimi. Ja sitten tässä seisoo, että avioliiton ulkopuolella syntynyt. Mitä se on?"
Kasvatusäiti säpsähtää ja ottaa paperin pojan kädestä. Se oli toiseen kouluun vietävä papinkirja, joka oli unohtunut kamarin pöydälle.
"Anna vasta isän paperien olla rauhassa", toruu hän. "Ei se avioton mitään ole ja sen sinä kyllä ehdit oppia ymmärtämään."
Mutta Nikulla on nyt jotkin mielessään eikä hän hellitä. Hetkisen hän kyllä istuu vaiti ja hautoo asioitaan pienessä päässään, mutta sitten häneltä pääsee yhtäkkiä:
"Oliko isä sitten ryssä?"
"Ei", vastaa kasvatusäiti tuskastuneesti. "Herkeä nyt jo siitä."
"Mutta kun minä olen niin kuullut."
"Keneltä sitten?"
"Suutarin Tuomaalta ja muiltakin."
"Ne valehtelevat."
"Eivät valehtele."
"Valehtelevat ne. Ole varma siitä."
Nyt ei Niku enää voi hillitä itseään, vaan purskahtaa itkuun.
"Eivät ne valehtele", nyyhkii hän. "Eivät ne siitä muuten aina puhuisi.Ja sitten ne sanovat, että ota selvä asioista."
Kasvatusäiti huomaa, että Niku vääjäämättömästi uskoo asiaansa, ja koettaa häntä lohduttaa. Mutta hän ei osaa muuta kuin silitellä hänen päätänsä ja kyyneleet silmissä hokea:
"Jos asia niin olisikin, niin minkä, lapsi parka, sinä sille teet.Jokuhan isä meillä kaikilla täytyy olla."
Niku on niinkuin ei kasvatusäidin sanoja kuulisikaan. Hänen päässään ovat arvatenkin jo toiset ajatukset. Viimein hän taas nostaa katseensa kasvatusäidin puoleen.
"Entä äitini", kysyy hän kuiskaten, "oliko hän sellainen, niinkuin ne sanovat, sellainen huono nainen?"
"Ei", tulee vastaus varmasti ja tanakasti. "Hän kuuluu olleen hyvä ja kunnon ihminen."
Siiloin Nikun silmät välähtävät, hän puree hampaansa yhteen ja puristaa nyrkkiin pienet kätensä. "Ja jos ne vielä tulevat minulle sellaista puhumaan", sanoo hän ääni väristen, "niin minä kyllä…"
"Mitä sinä nyt?" keskeyttää kasvatusäiti.
"Niin minä ne kyllä tapan", lopettaa pikku poika synkästi.
"Älä, poika parka, puhu niin hirveitä."
* * * * *
Mitään hirveää ei Nikun puolelta tapahtunut sinä vuonna eikä vielä seuraavanakaan. Mutta hänen olemukseensa tuli vieläkin enemmän urkkivaa ja väijyvää, niinkuin olisi hän joka hermollaan odottanut kuulevansa itsestään tai vanhemmistaan jotakin epäedullista tai häpäisevää, voidakseen sitten kostaa.
Mutta kolmantena talvena pieksi hän suutarin Tuomaan, joka oli hänelle virnaillut, henkihieveriin, saman Tuomaan, joka nurkan takana oli hänelle tarjonnut ensimmäisen irvistyttävän ryypyn ja ensimmäisen oksennuttavan paperossin.
Silloin Nikolai Sarkka, viidentoista vuoden ikäisenä, toimitettiin kasvatuslaitokseen.
Kesäinen aurinko paistaa pölyttyneille kivikaduille, jotka ovat täynnä autojen edestakaisin hurraamista, kiiruhtamista ja työn ryskettä rakennustyömailta. Niillä näkyy olevan runsaasti tekemistä ja lujasti rahaa, kaikilla noilla kiiruhtavilla ihmisillä, mutta toinen on asia sillä, jolla ei ole tekemistä ja vielä vähemmän rahaa. Hän voi tyytyä syrjästäkatsojan vaatimattomaan asemaan päiväksi tai pariksi, vaikkei hänellä olisikaan rahaa, kun vaan vaatteet ovat mukiinmenevät ja yöt lämpimät, mutta kolmas tai neljäs päivä panevat jo pakon eteen. Jotakin täytyy etsiä vaikka hiiden hinkalosta.
Kaupungin pöly näkyy asettuneen vihreitten puitten lehdillekin. Niku tarkastelee mielenkiinnottomasti puita ja vihertävää ruohokenttää, penkeillä istuvia tai ohikulkevia ihmisiä ja aikoo sytyttää paperossin. Mutta tupakka on kaikki ja tyhjä laatikko taskun pohjalla. Itsekseen sävähtäen viskaa hän sen eteensä käytävälle ja alkaa kaivella taskujansa. Ei markkaakaan, ei suorastaan pennin pyöryläistä.
Mutta hän ei kiroa, ei edes kiukuttele itsekseen. Hän ajattelee vain kylmästi ja harkiten edessä olevaa tosiasiaa. Liivit, — nehän olivat kesällä aivan tarpeettomat, joten hän hyvinkin voisi viedä ne panttiin, mutta asia tuntui hänestä vastenmieliseltä ja nöyryyttävältä. Sehän on melkein kuin olisi elänyt puolialastomana.
Vaan kello! Peijakas vie, olihan hänellä kello, oikeastaan ylellisyyskapine, hänenlaiselleen. Hetkisen hän hartaasti ajatteli kelloa ja summaa, jonka siitä saisi, — tietenkin hän lunastaisi sen takaisin heti kun saisi työtä ja työstään palkan. Mutta lopulta senkin kanittaminen tuntui hänestä ilkeältä. Se oli muisto kasvatusvanhemmilta ja ollut hänellä jo melkein vuoden. Jos lopultakin olisi pakko joksikin aikaa mennä heidän armoilleen, olisi noloa, ellei kelloa olisi mukana.
Sillä he olivat häntä pyytäneet tulemaan jo vuosi sitten, jolloin hän pääsi kasvatuslaitoksesta. "On paras, että tulet suoraan tänne", olivat he kirjoittaneet, "niin koetamme keksiä sinulle jotakin sopivaa hommaa."
Niku olikin ankarasti miettinyt asiaa, mutta koko kaupunki tuntui hänestä kammottavalta. Hän kuvitteli edeltäpäin, millä silmin häntä tultaisiin katselemaan, tuttavat pojat ja monet muutkin, ja mitä he tulisivat sanomaan. Se on se ryssän poika, se on nyt palannut laitokselta ja hakee itselleen työtä. Ja häntä kartettaisiin sen takia, että tulee laitokselta ja — muunkin. Senvuoksi hän oli mennyt, saatuaan paperinsa selviksi, Porin sahalle ja oli nyt ollut jo toista kuukautta työttömänä. Sitä ei olisi ollut pakko olla, vaan olivat tehneet lakon keskellä kesää, keskellä parhainta työ-aikaa, ja tässä sitä nyt istuttiin. Eikä hän, joka ei ollut mikään ammattijärjestön jäsen, vaan täysi villi, ollut saanut ääntänsä kuuluville. Ulos oli vaan käsketty ilman muuta. Siinä ei sitten muuta kuin ottaa hattunsa ja lähteä kävelemään.
Tätä muistellessaan Niku jo kirota tirskahdutti. Sellaiset pöljät, jotka eivät ymmärrä omaa etuansa. Hän oli ensin aikonut kostaa rupeamalla "rikkuriksi", mutta mietittyään asiaa päättänyt, että syökööt itse liemensä molemmin puolin.
Nyt oli hän kurkkinut täällä viikkokaupalla etsien ansiotilaisuutta, vaikka turhaan. Kaikissa paikoissa oli täydet miehet, ja kun hän ei sitäpaitsi ollut erikoinen ammattimies millään alalla, niin työnjohtajat vain levittivät käsiänsä tai suorastaan käänsivät selkänsä ja rupesivat tarkkaamaan johdossaan olevien töiden kulkua. Eilen hänellä ei enää ollut tilaisuutta syömiseen, ja pari viime yötä hän oli viettänyt kumoon kaadetun veneen alla.
Niku puri hampaitaan yhteen. Niin hän oli tottunut tekemään viimeisten vuosien aikana ja niin hän teki nytkin. Eiväthän asiat kuitenkaan marisemalla parane. Mutta tällä hetkellä hän tuntee vihaavansa koko yhteiskuntaa.
Joku naisihminen kulkee ohi, aivan tavallinen nainen, joka ohimennessään luo Nikuun silmäyksen. Ei mitään muuta. Vaan tästä Nikun ajatukset kuin itsestään muuttavat suuntaa. Hän nousee, kävelee laiskasti ja tarkoituksettomasti muutaman askeleen ja istahtaa taas seuraavalle penkille. Tuntuu aivan siltä, ettei jaksa enempää.
"Tuo naisihminen, mitä se oikein tirkisteli? Olisiko sillä ehkä ollut tietoa jostakin?"
Tämä päivä oli kai taas vietettävä syömättä ja tupakoimatta ja seuraava yö jonkun veneen ällä, jonne varovaisesti oli saanut hiivityksi.
Itsestään Nikun ajatukset lentävät aikaan kasvatuslaitoksella, vuodesijoihin ja riittävään uneen ja ruokaan siellä. Ennenkuin hän oli sinne mennyt, oli häntä peloiteltu sillä, että siellä saa kerran päivässä ruokaa ja kahdesti ruoskaa, muttei se sentään sellaista ollut. Sai olla hyvinkin rauhassa, kun vaan piti huolen siitä, että toimitti tehtävänsä eikä turhia ryppyillyt. Silloin oli jotenkin varma selkäsauna tai karsseri edessä, ellei kyennyt keljuilemaan itseään irti.
Suurin piirtein oli Niku tullut laitoksella toimeen hyvin, eivätkä hänen muistonsa siitä olleet ikävät. Olihan kaverien joukossa ollut haljujakin, mutta myöskin reiluja heppulia joukossa, joita olisi hauska myöhemminkin tavata. Ja ne kerrat, jolloin hän oli joutunut ruoskan tai karsserin kanssa tekemisiin, olivat tapahtuneet saman asian takia, jonkavuoksi hän sinne oli alkuaan joutunutkin.
Niku nytkähdytti levottomasti hartioitaan. Mitähän tietä ne sellaisetkin tiedot kulkevat laitokselle. Vai olisikohan jotenkin opettajien kautta joutunut oppilaiden korviin. Varmaa on, että ne, jotka olivat hänelle virnailleet ja piikitelleet, olivat siitä asianmukaisen palkan saaneet, — jos oli hänkin.
* * * * *
Katulyhtyjen syttyessä käyvät tuoksut tuntuvammiksi ja Niku istuu yhä penkillään. Yksi ja toinen on siinä jo istahtanut hetkisen hänen vieressään, on ollut sellaisiakin, jotka ovat hänelle heittäneet sanasen pari; mutta hän on pysynyt paikallaan. Minne hänellä ylimalkaan kiire olisikaan? Jos siihen saisi poliisin hätyyttämättä nukahtaa, niin siinä hän nukkuisi aamuun asti.
Ihmisiä kulkee ohi, käy aina pimeämmäksi, Niku miettii.
"Ryssä, perkele. Huora."
Hän on selvillä siitä, miten ihminen syntyy tähän maailmaan, miten se pannaan alkuun ja kuinka sitten tapahtuu. Mahtaneekohan tuosta ohi vaeltaa kovinkaan monta tarkoituksella tehtyä, eivätköhän useimmat ole vain sellaisia "vahingonlaukauksia", joiden alkuperäinen tarkoitus on ollut aivan toinen kuin uuden ihmisen aikaansaaminen. Miksi siis suuttua, kun tulee puhe syntyperästä ja ryssästä.
Sitä kysymystä ei Niku saa itselleen selväksi. On kai niin, että jokainen ihminen on ihminen erikseen: mistä toinen suuttuu, se ei liikuta toista vähääkään. Niin kuin se yksikin poika, joka oli tuotu laitokselle sen takia, että oli sekaantunut lampaaseen, ja joka puhuikin, saatana, siitä, kun vain joku viitsi kuunnella. Mutta se kai ei ollut nupiltaan erittäin viisas.
Niku yrittää olla ajattelematta tällaisia asioita ja kohdistaa koko huomionsa leipäkysymykseen, mutta ne eivät häntä jätä. Minkälainen on hänen äitinsä ollut näöltään? Sanovat ainakin, että se oli ollut pulskanpuoleinen ja muutenkin kunnon ja tekevä ihminen. Nikulla ei ole hänestä minkäänlaista kuvaa, ei edes tietoisuutta siitä, mihin paikkaan hänet on haudattu. Saisihan tuon tietää, vaikkei siitä tietystikään mitään hyötyä olisi. Kuollut kun kuollut, — eihän se ollut elänytkään kuin muutaman tunnin hänen syntymänsä jälkeen. Ja isä oli jo silloin ollut tietymättömissä. Tietenkin ryssän sotamies, niinkuin tavallista kuului olleen siihen aikaan, koska se kerran oli ryssä ollut.
"Ja pirunko minä sille kaikelle mahdan", mutisee Niku itsekseen, nousee ja lähtee tarkotuksettomasti kulkemaan.
Sitä asiaa hän ei enää tahtonut ajatella ja sillä se sai hänen puolestaan olla ratkaistu.
Kyllähän maantie kulkijansa elättää.
Niku ei ole pantannut liivejänsä eikä myöskään kelloansa, ja pari kolme yötä hän on viettänyt heinäladoissa. Aivan viime hetkillä tuli hän muistaneeksi, että maillahan lienevät heinähommat parhaillaan käynnissä ja niiden jälkeen alkaa elonleikkuu. Hän on laitoksella niihin puuhiin jonkun verran tottunut, ja ilman sitäkin: kylläpä työ tekijänsä neuvoo. Ei muuta kuin painu taipaleelle. Siinä ei paljoa tarvita, ei juuri muuta kuin jalat allansa.
Ja maantie on pitkä ja loputon, mutta, niinkuin sanottu, se elättää kulkijaimensa. Mutta Nikulla ei alussa ole onnea. Hän saa tunniksi tai pariksi, joskus puoleksi päiväksikin, tilapäistä työtä, koska talojen väet ovat niityillä. Siitä heruu aina ruoka-ateria ja joku markka rahaakin, mutta siihen se sitten aina kerraksi loppuukin ja uusi vaellus on edessä.
"Mahtaisikohan tuon näköisestä miehestä oikein heinämieheksi ollakaan", arvelivat isäntämiehet puoleksi hymyillen, puoleksi arvostelevasti. Niku noituu itseksensä. Hän on pitkä ja hoikka ja tietää, että hän ehkä näyttää hyvinkin heikolta, mutta tietää myöskin, että hänessä on voimaa yhtä paljon kuin kenessä muussa tahansa. "Saisiko talossa yösijaa?" tiedustelee hän. "Eipä taida, kun muutenkin on liikaa väkeä paikat täynnä."
Rengit muhoilevat tyytyväisinä, kylläisinä ja hiukan pilkallisina, röyhtäisevät ruuan päälle ja panevat tupakaksi, mutta piikatytöt ja naisväki ylimalkaan luovat häneen ihastuneita ja myötätuntoisia katseita. Niku menee ovea kohden. "Minne se sälli nyt?" kysyvät miehet. "Eteenpäin vaan", vastaa hän huolettomasti. "Ja terve sitten."
Eivätkä häntä oikeastaan liikutakaan tupien penkit, kirppuiset lattiat tai muut sellaiset tilapäiset yöpaikat. Kellahtaa lähimpään latoon äskettäin niitetyille heinille, katselee aikansa tummenevaa taivasta ja nukahtaa sitten herätäkseen aamuauringon paisteeseen ja jatkaakseen matkaansa uusin toivein ja joskus uusin suunnitelminkin.
Kerran hän joutuu tansseihin, joita pidetään muutaman riihen katoksen alla. Aikansa hän, maantieltä tullut, seisoo syrjässä ja katselee. Mutta tanssin ja rytmin henki tarttuu häneen. Koskaan hän ei ole tanssinut, vaan äkkiä hänestä tuntuu kuin hän sen taidon muutenkin osaisi, kuin olisi se hänessä myötäsyntyistä, oleellista, niinkuin puhelahja tai lauluääni. Ei muuta kuin mennä mukaan vaan. Ja sen enempää ajattelematta ottaa hän lähimmän tytön ja vie hänet tanssiin.
Vasta keskipermannolla ollessaan hän häkeltyy, mutta jalat alkavat totella kuin itsestään, ja hän huumaantuu ja hurmaantuu yhä enemmän. Näin sitä mennään, palkit jymisevät ja läheinen metsä tuoksuu. Tämä on elämää. Seuraa toinen tyttö ja seuraa kolmaskin, — näinkö helposti se käykin.
Mutta muut tanssivieraat alkavat häntä katsella: mikä kulkurisälli se on, joka noin vain maantietä ohikulkiessaan työntyy tänne ja alkaa kuljetella heidän tyttöjään. Asiaan kuuluu, että sille on annettava selkään.
Niku ei vaan huomaa mitään. Hän menee kuin lemmessä, kun on menon alkuun päässyt. Vasta kun tulee väliaika ja hän pyyhkii hikeä otsaltaan, hän huomaa, että jotakin on tekeillä.
"Mitä te minusta tahdotte?" kysyy hän.
"Mitä sinulla on täällä tekemistä?" kysyy joku paikkakunnan mies takaisin.
"Samaa kuin teillä muillakin, — tanssin."
"Niin, mutta etkö sinä ymmärrä, ettei tämä ole mikään kulkurisällien kestikievari."
"Jaa että kuinka?"
Miehet katsovat häneen kuin tappelunhaluiset kukot.
"Kyllä se on terveellisintä, että alat korjailla luusi täältä."
Tällä kertaa Niku ei viitsi ruveta laskelmoimaan eikä arvostelemaan, minkälaiset mahdollisuudet hänellä olisi tappelussa, eipä edes puolustamaan kunniaansa. Illan tunnelma on hänet yllättänyt, tehnyt samalla kertaa alakuloiseksi ja toivovaksi. Kyllä hän uskaltaisi ylivoimankin uhalla, muttei tappelusta nyt ole — tällä kertaa.
"No hyvästi sitten ja kiitoksia", sanoo hän ja peräytyy hiljakseen maantielle.
Miehet vilkuilevat toisiaan melkein hämmästyneinä. Näinkö vähällä siitä pääsikin, saamatta näyttää urhoollisuuttaan ja voimiaan. Tilanne jäi auttamattomasti hiukan noloksi, eikä äskeinen tanssitunnelma enää ottanut palatakseen.
* * * * *
Vasta pitkän matkaa kuljettuaan Niku äkämystyy. Olisi niille sittenkin saanut näyttää, olisi, vaikka heitä liekin ollut kymmenen yhtä vastaan. Tytötkin siellä nyt sanovat toisilleen, että oli siinäkin nahjusta kerrakseen. Ja pelkuria. Eihän se miestä olisi pahentanut, vaikka kymmentä vastaan olisikin jäänyt alakynteen.
Hän katkaisee jo itselleen aidanseipään ja kävelee jonkun matkaa sinnepäin, mistä on tullutkin, mutta heittää äkkiä seipään maantienojaan ja kääntyy jatkamaan matkaansa. Mahtaisiko koko tappelusta enää tulla muuta kuin meteli. Tappelun, oikean miesten tappelun, olisi pitänyt tapahtua silloin heti paikalla.
* * * * *
Päivät kuluvat ja Niku jatkaa matkaansa kuten ennenkin. Seudut eivät ole aikaisemminkaan olleet hänelle tunnetut kuin juuri ja juuri nimeltä, nyt ne käyvät yhäkin tuntemattomammiksi. Ei hänellä myöskään ole mitään määrättyä matkan suuntaa, hän kulkee vain sattumoisin, onnen kaupalla, ja poikkeaa minne sattuu.
Eräänä ehtoopäivänä hän poikkeaa muutamaan ränstyneeseen ja kallellaan olevaan tönöön, joka kai kerran maailmassa oli ollut punainenkin, mutta nyt kaikkien taivaan tuulten purema.
"Iltaa!"
Vanha horiseva eukko nyökyttelee siinä itseään ikkunan luona ja villakori on hänen edessään lattialla.
"Iltaa vaan", vastaa hän.
"Saisikohan teillä yösijaa… tai kenties teillä on omaa väkeä."
"Ei täällä sen kummempaa väkeä ole kuin minä. Ja on tänne moni ja monenlainen poikennut."
"Vai on. No sitten saanen minäkin jäädä aamuun"?
"Miksei rahaa vastaan."
"Kuinka suuri sen rahan pitäisi olla?"
"Minkä nyt antanet muutaman markan. Etkö sinä ole kulkureita?"
"Niitäpä juuri. Ja niillä ei ole markkoja liiemmälti."
"Eikä töitä ole löytynyt?"
"Ei isommasti. Niin vain, että on saanut hengen kitisemään."
"Ei tiedä, miten tässäkään pitäjässä onnistut. Vaikka kyllähän täällä on isoja taloja. — Tahtoisitko sinä kahvia?"
"Miksen, tietysti. Kiitos vaan."
"Ei siitä kiitoksella pääse. Siitä menee eri maksu."
"Onpa siinä rahanahnetta ämmää", ajattelee Niku. Ääneen hän sanoo:"Eiköhän tuota maksua kestettäne."
Eukko alkaa keittää kahvia, ja koko ajan hänen suunsa käy kuin mylly. Hänellä on nähtävästi harvoin puhekumppaneita, ja kun sellainen sattuu kohdalle, on sitä käytettävä.
"Onhan sitä sattunut tähän mökkiin monenlaista kulkijainta", puhelee hän, "mutta yksi täällä kerran teki lapsen."
"Älkäähän nyt. No, sattuuhan sitä sellaista, ja jossakinhan se lapsikin on tehtävä."
"Niin aina. Vaan sen tehtyään se kuoli juuri tuohon sänkyyn ja kakara vietiin kaupunkiin. Missähän sekin nyt lienee."
Kahvi kiehuu yli laidan ja eukko huokailee. Nikun mieli joutuu omituiseen käymistilaan. Mutta eukon kieli on väsymätön, hän kertoo nähtävästi yhtä suurimmista tapahtumista, missä hänellä on ollut sormensa mukana.
"Koetin minä niitä parhaani mukaan hyysätä", juttelee hän, "sekä äitiä että lasta. Kas, se oli sillä tavalla, että se poika oli ryssän tekemä. Äidin viimeiset sanat olivatkin, että 'pankaa sille nimeksi Nikolai' ja siihen se sitten sykehtyi. Tunnusteli vain kädellään poikaansa."
Niku istuu kuin salaman lyömänä, vain sydän tykyttää kuuluvasti. Mutta sitten alkavat ajatukset toimia, ja hän tarkastelee ahnaasti tupaa, sen koko sisustusta ja erittäinkin vuodetta. Tässä, hän siis oli syntynyt ja tuosta ovesta hänen äitinsä oli kannettu kuolleena ulos ja hän itse viety kaupunkiin hoidettavaksi.
"Minkälainen ihminen sen lapsen äiti oikein oli?" kysyi hän pitkän tuokion kuluttua äänellä, jota ei tahdo tuntea omakseen. "Jaa — ihminen, kysyit?" Eukko on nyt saanut kahvinsa valmiiksi ja saattaa siis päästää kuvaamiskykynsä täyteen valtaan.
"Se oli niin huonossa kunnossa", jatkoi hän sitten, "että sitä on vähän vaikea sanoa. Tuohon se töksähti ovenpieltä vastaan ja tuohon lattialle teki…"
Niku on käynyt kasvoiltaan aivan valkeaksi.
"Tuohonko lattialle?" keskeytti hän.
"Siihenpä juuri. Ja minä juoksemaan naapuriin, sen arvaa. Mutta kyllä se näytti toimekas ja hommakas ihminen olleen, ja korea se oli katsella. Vaan sattuuhan sitä tapaturma kenelle tahansa. Juo nyt kahvia."
Eukko asettelee kahvivehkeitä pöydälle, josta maali aikoja sitten on kulunut pois, mutta Niku tuskin huomaa hänen sanojaan ja kehotustaan. Hän vain katselee kulunutta permantoa, eikä hän ajattele mitään, mutta hänen kurkkuunsa nousee pakahduttava tunne niinkuin lapsena, silloin kun itku oli tulemaisillaan.
"No, juo nyt, se on jo kaadettu."
Seinäkello nakuttaa aurinkoisessa tuvassa ja kahvi höyryää pöydällä. Niku siinä vain tuijottaa eteensä ja yrittää päästä ajatuksen päästä kiinni. Viimein hän ojentautuu, heittää rahan pöydälle, ottaa lakkinsa ja nousee lähteäkseen.
"Etkö sinä yöksi jäänytkään?" kysäisee eukko ihmeissään.
"Ajattelin, että jos tässä sittenkin jatkaisi matkaansa. Hyvästi vaan ja paljon kiitoksia."
* * * * *
Siihen aikaan alkavat yöt jo olla tummat ja taivaalla on tähtiä, Sarkan Nikolai kulkee ohi Marjasen taloryhmän, kiertää järven ja saapuu sitten metsätielle, joka näyttää suoralta ja loppumattomalta.
Tulee yö, mutta hän painaltaa vain eteenpäin ja ajattelee ihmistä, joka oli luotu hänen äidikseen ja josta hän juuri äskettäin oli saanut ensimmäisen hämärästi tajuttavan mielikuvan. Millainen oli hänen kohtalonsa ollut ja miten paljon hän oli mahtanut saada kärsiä? Ja nyt poika kulki samoja polkuja kuin äiti aikaisemmin.
Hänen olisi tehnyt mieli itkeä, mutta samalla häntä kiroilutti. Lopen väsyneenä hän poikkesi tien viereen ja nojasi päänsä puunrunkoa vasten.
"Voi jumalaut sentään", pääsee hänen huuliltaan.
Ja hetkistä myöhemmin tulee kuin huokaus:
"Mutta pirunkos minä sille mahdan."
Sitten hän nukahtaa.