—Kuinka niin? ihmetteli Antti. Pidätkö minun elämäntapaani ja taipumuksiani niin paljon ylellisempinä?
—En suinkaan, vastasi Soisalo, mutta rikkaus antaisi juuri sinulle sen henkilökohtaisen grand-seigneurin vapauden, joka piilee olennossasi.
—Kiitos kohteliaisuudesta! hymyili Antti. Maljasi! Ja maljanne hyvät herrat!
Niistä kahdesta, jotka edellisen keskustelun aikana olivat vaieten istuneet, oli toinen nimeltään Usko Sarvas, filosofian tohtori ja tunnettu idealisti. Ei ollut sitä yleishyödyllistä yritystä, ei sitä maan ja kansan parasta tarkoittavaa uutta alotetta, kokousta, yhdistystä, lehteä tai rahankeräystä, jossa hän ei olisi jollakin tapaa ollut mukana. Hänen taskunsa olivat aina keräyslistoja pullollaan, milloin minkin avustettavan kansakoulun, kansanopiston, maakunta-museon, aikakauskirjan tai kiertävän esitelmäsarjan hyväksi, jonka vuoksi eräät hänen tuttavistaan hiukan häntä kammosivat. Varsinkin hän oli taitava kansallisia pilvilinnoja rakentelemaan.
Hänen ulkomuotonsa vastasi hänen korkealentoisia unelmiaan. Hänellä oli kotkannenä, suuret, säkenöivät silmät, pikimusta tukka ja jotakin ruhtinaallista koko olennossaan. Se, joka hänet kerran näki ja kuuli hänen puhuvan, ei voinut missään tapauksessa jäädä epätietoisuuteen siitä, kuka noiden pilvilinnain haltijaksi olisi tuleva.
Toinen, jonka nimi oli Juuso Mieslahti, oli sosialisti, ei suinkaan mitään repaleista, analfabeettista tyyppiä, vaan kakkulanenäinen, puhdasposkinen, hieno herra, arvoltaan varatuomari, asianajaja ja entinen valtiopäivämies. Hän oli vankan länsisuomalaisen talokkaan poika, joka oli ruvennut sosialistiksi, osittain vakaumuksesta, osittain kiivetäkseen nopeammin yhteiskunnallisessa asteikossa. Porvarillisissa puolueissa olisi hänen älykkäisyytensä, josta hän itse ei ollut koskaan ollut epätietoinen, saanut odottaa vuosikymmeniä päästäkseen oikeuksiinsa, täällä tuli hänestä ensi hetkessä yksi puolueen johtajista. Nuoresta ijästään huolimatta—hän oli vasta muutamia vuosia yli kolmenkymmenen—hän oli ehtinyt jo olla viisillä valtiopäivillä, istua perustuslaki-valiokunnan puheenjohtajana, laatia monta tärkeää laki-ehdotusta ja kiertää vielä maat ja mantereet puolueen kenties peljätyimpänä agitaattorina. Nyt hän ei viitsinyt enää ottaa osaa valtiopäivä-työhön muuten kuin sen tai tämän valiokunnan sihteerinä. Siitä sai paremman palkan ja se oli sitäpaitsi kaikin puolin arvokkaampaa.
Idealisti, joka halveksui sydämensä pohjasta rahaa, vaikka hänellä itsellään oli yli korvien velkoja ja vekseleitä, puuttui nyt puheesen:
—Omasta puolestani, sanoi hän, minä en hyväksy mitään ennakolta laskettuja rikkaita avioliittoja, ellei niitä solmita täysin epäitsekkäästi ja yleishyödyllisessä tarkoituksessa. Jos minä olisin Antin sijassa, minä menisin suoraa päätä jonkun miljonan-omistajattaren luokse ja sanoisin hänelle: 'Hyvä neiti tai armollinen rouva, teillä on rahaa, minä osaan käyttää ne oikein. Menkäämme naimisiin!'
—Ja saisit niin varmasti rukkaset, nauroi Soisalo. Ei, veljeni, kyllä on parasta, ettet kosi! Kuulen heti, että sinun on heitettävä asia Antin valistuneesen huolenpitoon. Ehkäpä siitä sitten rippoo joku kolikko sinunkin listoillesi.
—Sama minulle, kuka tytön nai, lausui tohtori Sarvas, vetäen samalla taskustaan uhkaavan listapinkan. Pääasia, että se vain tapahtuu. Ajatelkaahan, mitä jo miljonan koroilla yksin voisi saada aikaan tässä maassa!
—Kas, kas, pilkkasi sosialisti. Joko velikin alkaa rahan arvon ymmärtää?
Hän itse ei suinkaan halveksinut pääomaa, vaikka hän joskus oli sen valtaa vasten saarnannutkin ja vaikka hän itse oli ja oli aina ollutkin hyvissä varoissa. Päinvastoin oli hänen elämänunelmansa kerran päästä niin rikkaaksi, että hän voisi elää koroillaan ja vetäytyä rauhassa omaa, nyttemmin jaettua kotitaloaan hoitamaan.
—Raha olisi oikeastaan maan päältä hävitettävä, ärisi idealisti. Siinä suhteessa minä olen täysin tolstoilainen.
—Pankit sinä ehkä säästäisit sentään? pisti Antti väliin.
—En, yhtä vähän kuin pankinjohtajiakaan, jatkoi idealisti. Ne ne vasta oikeita verenimijöitä ovatkin. Minä ihmettelen, ettei sosialistien huomio ole heihin enemmän kiintynyt. He vihaavat vain kauppiaita ja tehtailijoita. Mutta kauppias uskaltaa ja panee vielä alttiiksi jotakin, tehtailija tuottaa jotakin, kun pankit sensijaan…
—Vai eivät, keskeytti Soisalo. Vähäkö tässä on kärsitty vahinkoja tänäkin syksynä? Sinä et ymmärrä hyvä veli, nykyaikaista kansantaloutta. Taitaisi monenkin tehtaan pyörät pysähtyä…
Keskustelu vilkastui nyt tuokioksi niin, että kaikki ottivat osaa siihen, mutta kukaan tuskin ehti toista kuuntelemaan. Hyvät havannat, jotka juuri tulivat pöytään, tekivät kuitenkin rauhoittavan vaikutuksensa. Syntyi syvä äänettömyys, jonka aikana kukin nautti hetkisen vain pelkästä olemassa-olostaan.
Soisalo keksi vapauttavan sanan.
—Naisia meillä pitää olla! huudahti hän äkkiä. Mikä symposion se on, josta puuttuu Aspasia?
—Sellaisen tiedän minä vain yhden, hymyili Antti, mutta hän tuskin lähtee yksin näin suureen miesseuraan.
—Ja mitä me sitäpaitsi vain yhdellä tekisimmekään! jatkoi Soisalo hilpeästi, arvaten Antin rouva Sorvia tarkoittavan. Monta meillä pitää olla, niin monta kuin meitä miestäkin on!
—Yhden voin minä aina luvata, lausui sosialisti hiukan raskasmielisesti. Mutta herrat saavat luvan antaa anteeksi, jos se on minun oma vihitty aviovaimoni.
—Sinä olet porvarillisin meistä kaikista, nauroi Antti. Ettes häpeä!
—Minulla puolestani ei ole mitään sellaisia naistuttavuuksia, joita minä voisin tuoda tänne, huomautti idealisti hiukan ylenkatseellisesti. Mutta voin minä vaunujen viidentenäkin pyöränä olla.
—Niinkuin se olisi joku ilo meille muille! ilvehti Soisalo. Top, päätetty, minä hankin siis kaksi naista! Mutta ketkä?
Hän jäi hetkeksi tuumimaan, muistutellen mieleensä tähän tarkoitukseen sopivia naistuttavuuksiaan. Niiden luku oli legio.
—Tuo nyt joku niistä rikkaista perijättäristäsi! pisti Antti piloillaan.
Soisalo sai valoisan ajatuksen.
—Saat kaksi, hän huudahti vallattomasti, saat kaksi. Kumpikin heistä perii vähintään miljonan, mutta ehkä enempikin. Lyödäänkö vetoa, niin he ovat täällä tunnin kuluessa, ellei mitään voittamatonta estettä satu?
—Tuossa on käsi, sanoi Antti. Erottakaa! Toiset erottivat, ja Soisalo mainitsi samalla pankkinsa pääjohtajan nimen, jolla oli kolme tytärtä, nuorin tosin vasta lyhyissä hameissa, mutta molemmat vanhemmat, hekin vasta parissakymmenissä, jo tunnettuja helsinkiläisiä esplanadi-kukkasia ja tanssijaiskeijukaisia.
Kaikki kauhistuivat, sillä he eivät olleet luulleet Soisalon niin korkealle tähtäilevän. Perhe, josta oli kysymys, oli Helsingin hienoimpia, isä itse, paitsi että hän oli suuren pankin pääjohtaja, kaupungin määrääviä mahtimiehiä, entisiä porvarissäädyn pylväitä ja nykyään Suomen laajimpien teollisuusliikkeiden tosiasiallinen ohjaaja, vanha, valkopartainen herra, jonka koko olennossa kuvastui sivistynyt, sukupolvien kehittämä urbaniteetti. Äiti oli vanhaa ruotsalaista ylimyssukua. Heidän kotinsa oli kuin linna ja heidän suurissa kutsuissaan nähtiin koolla kaikki se kerma, mitä pääkaupungin raha-, virka-, sivistys- tai sukuaateli vain oli kykenevä pinnalleen nostamaan.
Heillä oli oma autonsa, omat vaununsa ja parivaljakkonsa, oma teatteri-aitionsa, huvipurtensa ja höyrylaivansa. Tytöillä oli omat ratsuhevosensa. Missä ikinä isä, äiti tai joku lapsista liikkui, mainittiin heitä nimeltä ja käännyttiin heidän jälkeensä katsomaan. He olivat kuin korkeampia olentoja. Soisalo oli arvioinut sangen vaatimattomaksi heidän omaisuutensa. Yleinen mielipide arvioi sen monin verroin korkeammalle.
—Oletko hullu? kysyi Antti peljästyneenä, tarttuen ystävänsä takinhihaan. Sehän on mahdotonta, eivätkä he tule!
—Sepähän nähdään! virkkoi Soisalo päättävästi. Niinkuin he eivät olisi tuhat kertaa tämäntapaisissa istunnoissa mukana olleet!
—Myös sinun kanssasi? kysyi sosialisti varovasti.
—Juuri minun kanssani, vastasi Soisalo pienellä, huomattavalla itsetietoisuudella. Hauskoja tyttöjä! Ja sitäpaitsi, minähän löin vetoa, että hankkisin tänne pari rikasta perijätärtä.
Hän oli jo menossa, käsi ovenrivassa.
—Älä hemmetissä! varoitti Antti vielä. Mihin sinä menet?
—Puhelimeen tietysti, vastasi Soisalo. Täytyyhän meidän ensin saada selko, ovatko he kotona.
—Ja mitä sanoo heidän isänsä tästä kaikesta?
—Hän! hymyili Soisalo. Hän on tietysti vain hyvillään siitä, että hänen tyttäriään hakkaillaan. Ei suinkaan hän ole aikonut vanhoiksi piioiksi heitä.
—Ja äiti?
—Hän on typerä ja vanhanaikainen! Siksi hänen tyttärensä myös niin armottomasti vetävätkin nenästä häntä.
Hän meni. Seurasi hetken jännitetty äänettömyys.
—Tietysti heeivätole kotona, lausui sosialisti epäilevästi. Soisalo kehastelee!
—Tuskin, vastasi Antti. Ei hänen puheensa juuri siltä kuulostanut.
—Minusta meillä oli varsin hyvä näinkin olla, huomautti idealisti.
—Minulla puolestani ei ole mitään kahta rikasta perijätärtä vastaan, lasketteli Antti. Ikävä vain, että heitä on ainoastaan kaksi, ja meitä on tässä kolme kilpakosijaa.
—Minut voit jättää pois laskuista, virkahti idealisti.
Soisalo tuli takaisin samassa. Kaikki katsoivat kysyvästi häneen.
—Tytöt tulevat puolentunnin kuluttua, ilmoitti hän tyynesti, aivan kuin se olisi ollut mitä luonnollisin asia maailmassa.
Yleinen hämmästys.
—Sinun täytyy kaiketikin mennä heitä hakemaan, huomautti Antti hiukan katkonaisesti.
—Turhaa vaivaa! hymyili Soisalo ylimielisesti. Herättäisi vain liikaa huomiota. Sitäpaitsi he tulevat omalla autollaan.
—Mutta kuinka he löytävät tänne?
—Minä huomautin ovenvartialle. Ja nyt, hyvät herrat, kuinka on teidän naistenne laita?
Siihen tarvittiin vain pari puhelinkeskustelua. Ja sitten he istuivat kaikki odottamaan kuin Turkin pashat niitä naisia, jotka he armossaan olivat esiin kutsuneet Helsingiksi nimitetyn haareminsa pimennoista.
12.
Perijättäret tulivat ensin.
Ruoka oli korjattu pois, tilattu lisää shampanjalaseja ja shampanjaa. Vierasten kunniaksi oli huonetta myös hiukan tuuletettu ja kaikessa kiireessä tuoreita ruusuja pöydälle asetettu.
Tytöt koputtivat jo ovelle, mutta ennen kuin kukaan ehti avaamaan tai mitään vastaamaan, pistivät he jo päänsä sisälle nauraen ja ilakoiden. Heidän takanaan näkyi vaitelias hovimestari kunnioittavasti kumartavana.
—Täälläpä vasta näyttää hauskalta! huudahti käsiään taputtaen toinen tytöistä. Hyvä, että muistitte meitä.
—Meillä olikin niin äärettömän ikävä! valitti toinen. Emme tienneet, miten kuluttaa pitkää iltapäivää. Ja juuri silloin soi puhelin!
Kaikki olivat nousseet tervehtimään. Soisalo esitteli. Antti ja tohtori Sarvas olivatkin heille jo hyvänpäivän tutuja entuutestaan, sosialisti yksin tuntematon.
—Ystäväni, tuomari Mieslahti, esitteli Soisalo. Valtiopäivämies, sosialisti ja tunnettu poli-tikoitsija.
—Hauskaa tutustua.
Nuoret perijättäret tervehtivät häntä päännyykäyksellä, heittäen samalla uteliaan, tarkastelevan silmäyksen häneen. Politiikasta heillä ei luonnollisesti ollut käsitystäkään. Mutta sana 'valtiopäivämies' herätti heissä kuitenkin eräänlaista vaistomaista kunnioitusta, sillä olihan heidänkin isänsä valtiopäivillä ollut ja he käyneet porvarissäädyn lehterillä pikkutyttöinä häntä kuulemassa.
Vanhempi heistä, Margit nimeltään, oli todellinen kaunotar, pitkine, solakoine vartaloineen, tummine suortuvineen ja markeerattuine, kenties hiukan liiaksikin markeerattuine kasvonpiirteineen, joista varsinkin leuan tarmokas viiva oli isää muistuttava. Samaa ei voinut nuoremmasta, Betty-nimisestä tyttärestä sanoa. Hän oli pieni, vaaleaverinen, pystynenäinen, pyöreähkö tytöntyllykkä, punainen ja valkea kuin maitoon leivottu sämpylä, ja jo varsin kehittynyt muodoiltaan, vaikka hän tuskin oli vielä kahdeksaatoista täyttänyt. Vanhempi koetti säilyttää toki jonkinlaista arvokkaisuutta. Siitä taas ei nuoremmalla näyttänyt olevan kaukaisintakaan aavistusta.
Tytöt heittivät boansa ja päällysvaatteensa, jotka hovimestari korjasi, ja istuivat kursailematta pöytään alituisesti nauraen, puhuen ja pajattaen. Tuli eloa seuraan, oli aivan mahdotonta pysyä noiden ilolintujen läheisyydessä jöröjukkana.
He saivat kumpikin lasinsa ja kilistivät.
—Me vietämme tässä oikeastaan, huomautti Soisalo, ystävämme AnttiPuuhaaran läksijäisiä.
—Niinkö? Te lähdette? kysyi Betty mielenkiinnolla. Te matkustatte? Minä olin myös Sveitsissä viime kesänä.
—Hän on tänä päivänä lähtenyt kunnianarvoisasta aviosäädystä, jatkoi Soisalo koomillisella vakavuudella, ja liittynyt jälleen meihin poikamiehiin, joista hänen ei olisi pitänyt koskaan erotakaan. Se on siis samalla myös ikäänkuin tupaantulijaisten ja rakkaan jälleen-näkemisen pyhä hetki.
—Ja me saamme olla sellaisessa mukana? nauroi Margit. Mikä onni ja kunnia!
He kilistivät hilpeästi Antin kanssa, joka moitteettomin elein otti vastaan heidän onnentoivotuksensa.
—Te olette tänään eronnut vaimostanne? kysyi Betty äskeistä vielä suuremmalla mielenkiinnolla ja tutkien silminnähtävällä hyväksymisellä Antin älykkäitä kasvonpiirteitä ja reipasta, hienoa olemusta.
—Saanut laillisen eron, oikaisi Antti. Niin, jo aamupäivällä, ja vaikka kello näkyy olevan jo 7, en ole ehtinyt vielä toista sydänkäpyä itselleni hankkimaan.
—Joka etsii, se löytää, pilaili Betty hilpeästi.
Koputettiin ovelle. Rouva Sorvi saapui.
Hän nyrpisti hiukan nenäänsä nähdessään Antin ja Bettyn istuvan vierekkäin, vaikka hän kyllä oli jo puhelimessa kuullutkin seuran kokoonpanon. Bettyllä, joka samoin kuin sisarensakin näkyi hyvin tuntevan hänet jumala ties mistä entisistä huvitilaisuuksista, ei näyttänyt olevan aavistustakaan hänen ja Antin välisestä lemmensuhteesta. Hän säilytti sentähden rauhallisesti paikkansa eikä Anttikaan mielestään voinut tehdä itseään naurettavaksi häntä pois ajamalla tai rouva Sorvin viereen siirtymällä. Rouva Sorvi jäi siten idealistin hoidettavaksi.
Myöskin sosialistin rouva saapui. Hän oli pieni, hiljainen, vaatimaton ihminen, mutta silmät suuret, syvät ja sielukkaat ynnä koko olennossa sellainen ihmeellinen rauha, joka tuli kuin tuoksahdus jostakin toisesta maailmasta. Antti ei aluksi voinut siirtää silmiään hänestä ja hän olisikin mielellään siirtynyt hänen vierelleen, ellei tämä heti olisi pianon ääreen istahtanut.
—Hyvä, hyvä! huusivat kaikki. Soittakaa meille jotakin! Laulakaa meille jotakin!
Rouva Mieslahti olikin entinen laulajatarkokelas, joka Helsingin Musiikkiopiston käytyään oli saanut valtion matkarahan ja opiskellut jo pari vuotta ulkomaillakin. Arvattavasti hänestä ei olisi tullut sen huonompaa eikä parempaa taiteilijatarta kuin niin monista kymmenistä hänen kaltaisistaan, mutta hän oli äkkiä saanut järkevän ajatuksen mennä naimisiin, jättää kaikki korkealentoiset primadonna-unelmansa ja ilahduttaa taiteellaan, mikäli sitä todella oli olemassa, vain pieniä perhepiirejä. Siihen se olikin riittävä ja hän lauloi varsin tyylikkäästi Schubertia ja vanhoja saksalaisia ja ranskalaisia kansanlauluja.
Siitä tuli oikein tunnelmarikas ilta. Miehet vaipuivat haaveisiinsa ja naiset eräänlaiseen surunsuloiseen tunteellisuuteen, jotka hyvin vastasivat ja täydensivät toisiaan. Rouva Sorvin tummat silmät etsivät aina silloin tällöin Antin katsetta, joka tahallaan vältti niitä, sillä hän ei tuntenut tällä hetkellä omaatuntoaan oikein rauhalliseksi eikä olisi varsinkaan tässä mielentilassa tahtonut suurin surmin katsoa niihin. Eikä kummakaan, sillä hän tunsi jonkun vierellään aina vähäväliä pusertavan hänen kättään ja kuuli kuiskattavan:
—Minä pidän niin paljon teistä, minä pidän.
Vasta illallinen tempasi heidät irti tuosta lumouksesta. Se syötiin jälleen hyvien viinien kanssa ja mitä rattoisimman mielialan vallitessa. Äänet alkoivat kohota, naurunremahdukset käydä aina vapaammiksi. Äkkiä kuuli Antti kiihkeän ja itsepintaisen äänen kuiskaavan vierellään:
—Me menemme! Eikö totta?
—Minne? kysyi Antti hämmästyneenä.
—Pois! Tulkaa! Nyt heti! Minä selitän sitten teille kaikki tuolla käytävässä.
Antti ei tiennyt mitä tehdä oikein. Seuratako tyttöä ja jättää rouva Sorvi vai pudistaako heti tuo kana kainalostaan ja siirtyä sinne, missä idealisti koetti turhan herättää rouva Sorvin mielenkiintoa esitelmöimällä hänelle uusimmista menettelytavoista kotiteollisuuden ja erikoisesti tuohiteollisuuden alalla.
Antti ei edes uskaltanut katsoa sinnepäin. Hän tunsi, että rouva Sorvin tarkastelevat silmät seurasivat jokaista hänen elettään ja liikettään.
Betty teki lyhyen lopun hänen silmänräpäyksellisestä epäröimisestään, nousemalla ylös nimittäin ja suorastaan vetämällä hänet kädestä mukaansa käytävään. Mutta sielläkään hän ei selittänyt sen enempää, vaan johdatti Antin vaatesäiliön luokse ja viittasi vahtimestarille, joka siinä tuokiossa löysi heidän päällysvaatteensa ja kalossinsa.
—Tuotte sen huoneen laskun sitten minulle, huomautti Antti ohimennen.
Vahtimestari nyökäytti päätään ymmärtävästi.
Samassa olivatkin he jo kadulla, hiljaisessa, talvisessa kuutamossa. Antti vihelsi auton, auttoi tytön siihen, nousi itsekin ja odotti määräystä, minne ajettaisiin. Hänen päähänsä pälkähti jo sekin ajatus, että tyttö ehkä oli ruvennut voimaan pahoin ja tahtoi häntä kotiin-saattajakseen.
—Minne ajetaan? hän kysyi.
—Minne? kysyi Betty, ikäänkuin kummastuneena niin typerästä ja yksinkertaisesta kysymyksestä. Tietysti teidän luoksenne.
Antti antoi osotteensa autonkuljettajalle. Tyttö painautui kiinni häneen eikä puhunut koko matkalla mitään.
Mitähän tästäkin tulee? ajatteli Antti. Hänen jo sangen kehittyneestä elämänkokemuksestaan huolimatta oli tuokiotila outo hänelle eikä hän tuntenut sitä täysin vallitsevansa.
Auto pysähtyi. Antti aukaisi paraati-oven, maksoi ja kiirehti tytön perästä, joka jo oli ehtinyt vääntää sähkön palamaan ja kuului juoksujalkaa rientävän ylös portaita. Hän saavutti hänet vasta ovensa ulkopuolella.
—Mikä vuorikauris! kehaisi Antti.
Betty ei vastannut mitään, vaan viittasi kärsimättömästi lukkoon, joka samassa aukeni, ja pujahti kuin sisilisko eteiseen. Antti väänsi sähkön palamaan, auttoi hänen yltään ja johdatti hänet saliin, jonka permannolle heleä kuutamo loi sinervänvihreitä kuvioitaan.
Antti yritti sielläkin sytyttää sähkön.
—Ei, ei, lausui tyttö nopeasti. On hyvä näin.
Myöskään Antista se ei ollut epämiellyttävää.
—Odottakaa hiukan! hän sanoi. Siirrämme nojatuolit tähän ikkunan eteen…
Betty viipyi pari tuntia hänen luonaan.
Kun Antti oli saattanut hänet kotiinsa ja jälleen päässyt omaan huoneustoonsa, täytti rajaton, pakanallinen riemu hänet. Hän väänsi sähköt palamaan joka huoneessa, astuskeli edestakaisin vihellellen ja jaksoi tuskin käsittää tätä uutta onneaan, joka kuin taivaasta oli hänen syliinsä tipahtanut. Tyttö, kaunis kuin Herran enkeli, ja vielä lisäksi miljonanperijätär! Hän ei vain tiennyt, pitikö hänen heti huomenna pukeutua hännystakkiin ja mennä hänen kättään kaikkien muotojen mukaan omakseen pyytämään, vaiko antaa tytön mieluummin järjestää kaikki valmiiksi ja sitten vasta odotettuna, vaatimattomana kosijana esiintyä.
Vielä kun hän meni levollekin, uneksi hän pelkistä miljonista, joita joka taholta vyöryi hänen ylitseen, niin että ne tahtoivat viedä hengen häneltä ja hänet tukahduttaa… Mutta kun Antti unessa katsoi tarkemmin, mikä se niin ahdisti hänen kurkkuaan, hän huomasi, ettei siihen syynä olleetkaan rahapussit, vaan pehmeät, valkeat käsivarret… Ja sitten hän näki unta jälleen, että hän seisoi korkealla vuorella, ja hänen edessään levisi ihmeellisiä kangastuksia kaukaisista eteläisistä maista, joissa hiljaiset, suurisilmäiset naiset liukuivat kantotuoleissa pitkin autioita, äänettömiä, kuutamoisia katuja, valkeiden, tasakattoisten talojen välitse, ja hyräilivät muukalaisia lauluja, jotka kaikuivat niin kaihomielisiltä ja surunvoittoisilta.
—Mitä lauluja ne ovat? hän oli unessa kysyvinään.
—Ne ovat kuolleiden kansojen lauluja, vastattiin, kansojen, jotka ovat eläneet niinkuin nykyisetkin ja laulu yksin on jäänyt jälelle helkkymään.
Hän heräsi tavantakaa ja nukahti oikein vasta kauan senjälkeen kuin hän oli kuullut ruokasalin kellon lyövän viittä.
13.
Seuraavana aamuna myöhästyi Antti pankista puolituntia, jota ei ollut hänelle vielä koskaan ennen tapahtunut. Kun hän saapui apulaisjohtajien huoneesen, ilmoitti Manner hänelle kuivakiskoisesti, että pääjohtaja oli pyytänyt hänet puheilleen.
Antille sanoi paha aavistus, ettei se ollut tapahtunut missään hyvässä tarkoituksessa. Ei hänen aavistuksensa häntä pettänytkään.
Vanhus istui pää käden varassa nojatuolissaan. Kun hän kuuli oven narahtavan, hän kääntyi, silti muuten muuttamatta asentoaan.
—Istukaa, olkaa hyvä, hän sanoi, viitaten tuoliin pöydän toisellapuolen.
Antti istui.
—Herra johtaja on tahtonut puhua kanssani? hän kysyi.
—Kyllä, vastasi ukko happamen näköisenä. Te ette ole osoittanut tarpeellista mielenkiintoa pankkia kohtaan viime-aikoina.
—Tarkoittaako johtaja, että minä en olisi täyttänyt minulle uskottuja tehtäviä? kysyi Antti.
—En, sitä minä en tarkoita, puhui ukko ohuiden, verettömien huultensa lomasta. En luonnollisesti mitään varsinaista laiminlyöntiä, jollainen ei saakaan tulla kysymykseen. Mutta pankki vaatii miehen koko harrastuksen, koko mielenkiinnon. Hän ei saa ajatella, ei edes kuvitella mitään muuta, hänen täytyy kokonaan, kerrassaan antautua pankille, käyttää vapaa-aikansa eläytyäkseen sisälle kaikkiin mahdollisuuksiin ja pankki-aikansa niitä toteuttaakseen. Hän on pankin oma, niin sanoakseni. Siitä hänelle palkka maksetaan eikä suinkaan tuosta juoksevasta konttorityöstä, jonka mikä prokuristi hyvänsä voi suorittaa… Ja suokaa anteeksi, mutta sellaista mielenkiintoa en minä todellakaan ole viime-aikoina huomannut teissä.
Antti tunnusti sielussaan, että tuossa puheessa oli järkeä, ja tunsi itsensä tuolta kannalta hyvinkin syylliseksi.
—Se on mahdollista, sanoi hän sentähden vain yksinkertaisesti. Minulla on tänä syksynä todellakin ollut selvitettävänä eräitä yksityisasioita, jotka kenties ovat vahingollisesti pankkityöhöni vaikuttaneet.
—Hyvä, että myönnätte sen, nyykäytti ukko päätään. Teidän yksityis-asioihinne ei tarkoitukseni suinkaan ole tunkeutua. Mutta jos te kerran otatte ne puheeksi, täytyy minun kertoa teistä huhuttavan, että olette tänä syksynä ruvennut viettämään epäsäännöllistä elämää.
Antti tunsi verensä kiehahtavan. Pirun ukko! ajatteli hän. Jokaisen uuden käänteen se osasi käyttää hyväkseen. Tässä täytyikin nähtävästi pitää kieli keskellä suuta ja olla jokaisen sanansa suhteen varoillaan.
—Minä puhuin yksityis-asioistani enkä yksityis-elämästäni, oikaisi hän ylpeästi. Toivon, että se todellakin jää tämän keskustelun ulkopuolelle.
—Aivan kuin suvaitsette, virkkoi ukko partaansa pujoen ja hellittämättä hetkeksikään hänestä tutkivia, pistäviä silmäyksiään. Mutta suonette jälleen anteeksi, jos minä kaikesta tästä olen tullut tuumineeksi, taikka oikeammin, päässyt siihen varmaan vakaumukseen, että te kenties ette ole oikealla alalla täällä pankissa ja että joku muu ala ehkä paremmin vastaisi teidän synnynnäisiä taipumuksianne.
Antti ymmärsi. Siinä se nyt oli, se epäsuosio, se neuvo poistua, seconsilium abeundi, jota hän jo kesästä saakka oli aavistanut. Jos se olisi tullut jonakin muuna hetkenä, se olisi ollut täydellinen ukkosen-isku hänelle. Nyt sitävastoin, kun hän vielä oli voitonhurmauksessa viime-öisen valloituksensa jälkeen, merkitsi se hänelle verrattain vähän. Täytyihän sen kuitenkin tulla! Olihan hän vapaa, terve, työkykyinen mies, kyllä hän aina jostakin paikan saisi. Ja mitä merkitsivät ylimalkaan kaikki maailman virat ja paikat hänelle, jonka tarvitsi vain ojentaa kätensä poimiakseen miljonia!
Silloin soittaisi ukkokin uutta kelloa. Ja silloin saisi hän niinkuin monet muutkin nähdä, ketä he oikeastaan olivat pistäneet.
Hän nousi virallisesti.
—Tajuan täydellisesti, mitä herra johtaja tarkoittaa, sanoi hän kuivasti. Paikkani on tästä päivästä saakka vapaasti käytettävissä.
Ukko painoi hänet takaisin tuolille.
—Ei niin, ei niin, sanoi hän, nyt jo paljon ystävällisemmin. Tarkoitukseni ei suinkaan ole ollut teitä noin päätäpahkaa maantielle ajaa. Ajattelin, että istuisitte tässä nyt vielä eräitä kuukausia, tekisitte töitänne, kuten ennenkin, ja katselisitte jotakin sopivaa tointa itsellenne…
—Minä en joudu maantielle, sanoi Antti, torjuen kylmästi luotaan hänen ystävällisyytensä. Herra johtajan ei ole todellakaan tarvis sillä ajatuksella vaivautua.
—Teillä on toimi katsottuna? kysyi ukko.
—Ei, vastasi Antti, mutta minulla on sitä, mikä on hyvää tointakin kallisarvoisempi.
—Mitä se on? kysyi ukko silmiään siristäen.
—Se on sitä mitä sanotaan miehen itseluottamukseksi, vastasi Antti ja meni menojaan.
Ukko jäi hänen jälkeensä miettiväisenä katsomaan.
Antti söi omituisella mielellä sinä päivänä aamiaista Ala-Kämpissä. Hän tunsi tehneensä suuren ja ratkaisevan päätöksen, joka tulisi hänen elämänsä purren aivan uusille ja tuntemattomille urille suuntaamaan. Kuitenkin hän oli tyytyväinen käytökseensä tuolla pääjohtajan huoneessa. Juuri niin täytyi hänen menetellä, jos hänen mieli olla mies, joka ansaitsi kunnioitusta myös itsensä edessä.
Ravintola oli ollut melkein tyhjä, kun hän tuli tänne. Vähitellen alkoi se täyttyä ja klo 12:n jälkeen oli tuskin yhtään pöytää enää saatavissa. Oli pankkien ja konttorien yleinen ruokatunti. Yleisö olikin enimmäkseen liikemiehiä, joukossa myös joku asianajaja, lääkäri tai arkkitehti. Viinurit juoksivat, veitset ja kahvelit kalisivat, kuka soitti kärsimättömästi pöytäkelloa, kuka huusi kovalla äänellä unohdettua tai hänen mielestään liian kauan viipynyttä tilaustaan. Kaikilla näytti olevan kuumeentapainen kiire, kaiken piti tapahtua kuin tulipalossa.
Mutta tämä ei ollut ainoastaan liikemaailman ruokatunti, vaan nähtävästi myöskin pörssitunti. Joka pöydässä kävi keskustelu kiihkeänä, toisia seisoi keskellä lattiaa puhuen matalalla äänellä ja tehden vilkkaita kädenliikkeitä. Silloin tällöin ilmestyi myös ovelle joku turkkiaan ja lakkiaan riisumatta, kääntyi hovimestarin puoleen, kysyi jotakin ja meni menojaan. Hän ei nähtävästi tavannut tavattavaansa. Koko sali surisi kuin ampiaispesä. Mitä surisseekaan? ajatteli Antti. Mitähän osakekauppoja tuollakin tehdään, mitä tontteja myydään, mistä uusista vararikoista tai epävarmoista saatavista päätetään? Ja äkkiä lensi hänen aivojensa läpi ajatus, että kenties heistä useimmat olivatkin vain ilmitulemattomia varkaita, jotka jo huominen päivä mahdollisesti paljastaisi.
Joukossa oli monta Antin hyvää tuttuakin, vaikka kukaan ei sattunut hänen pöytäänsä istahtamaan. Tuntui niin omituiselta ajatella, että hän kaikkien noiden silmissä yhä edelleen oli nuori, lahjakas pankkiherra, jota eräänlainen sädekehä ympäröi, sentähden että hän niin nuorella ijällä oli kohonnut niin vaikuttavaan asemaan. Hän, joka ei enää ollut mitään, jolle tuo kaikki ei enää merkinnyt mitään, senjälkeen kuin hän oli nähnyt onnensa temppelien häämöttävän! Huomenna he ehkä kaikki jo olisivat saaneet tietää, että hän oli virkaheitto. Mutta he saisivat pian tietää myös jotakin muuta, joka saisi tämänkin salin vielä enemmän ampiaispesänä surisemaan.
Äkkiä piirtyi Bettyn kuva ilmi-elävänä hänen sielunsa silmien eteen. Herra siunatkoon! Täytyihän hänen tavata tyttö, tietää, itkikö tämä eilisen kohtauksensa perästä vai nauroi, vai oliko ehkä kokonaan murtunut ja muserrettu. Mutta eihän hän voinut noin vain hänen kotiinsa tunkeutua.
Jumalan kiitos, olihan toki puhelin olemassa!
Antti syöksyi tuulispäänä puhelimeen. Hänelle vastasi joku outo, karkeahko nais-ääni, arvattavasti emännöitsijän, että niin rouva kuin tyttäret olivat heti aamiaisen syötyään lähteneet kaupungille.
Se hiukan jäähdytti Antin tulistuneita tunteita. Ja hän tyytyi tällä kertaa toisella, paljon levollisemmalla äänellä soittamaan kukkakauppaan ja pyytämään, että he lähettäisivät sieltä kimpun punaisia ruusuja ja kirjeen osoitteella, jonka hän Fix-toimiston pojalla pian sinne toimittaisi.
Sitten hän palasi pöytäänsä, tilasi mustepullon, kynän, kuoren ja paperia ja ryhtyi kaikesta ympärillään hälisevästä ihmisjoukosta huolimatta kirjettä kirjoittamaan.
14.
Hän ei ollut vielä päässyt pitkällekään tässä työssään, kun hän äkkiä tunsi olkapäätään keveästi kosketettavan. Harmistuneena siitä, että häntä näin tärkeällä hetkellä häirittiin, hän käännähti ja etsi jotenkin tiukalla katseella tuntematonta vihollistaan.
Mutta samassa silmänräpäyksessä hän nousi ylös kunnioittavasti.
Olihan se itse vanha kamreeri Jäkälä, joka ystävällisesti, melkein liian ystävällisesti hymyillen seisoi siinä hänen vierellään.
—Hyvää päivää, hyvää päivää, sanoi hän, puristaen Antin kättä kaikella sillä sydämellisyydellä, johon hänen laihat sormensa suinkin kykenivät. Vaistoni ei sittenkään pettänyt minua. Arvasin teidät täällä tapaavani.
—Herra kamreeri on etsinyt minua? kysyi Antti, muistaen samalla heidän edellisen keskustelunsa Pörssin ruokasalissa.
—Kyllä, vastasi vanha kamreeri. Sallitteko?
Antti teki kädellään niin kohteliaan liikkeen kuin osasi. Mikä tuon ukkelin jälleen lähetti hänen tielleen ja jälleen juuri hänen elämänsä käännekohdassa? Tällä kertaa hän ei ainakaan voinut tietää mitään, sillä olihan Antti vasta pari tuntia sitten virastaan irtisanoutunut.
Ukko Jäkälä istui ja viittasi leikillisesti pöydällä oleviin kirjoitusneuvoihin.
—Johtaja tekee nähtävästi laskelmiaan, huomautti hän, tekee keskellä ruokatuntiaankin. Niin on, niin on, aika on rahaa, ei ole hyvä hetkeäkään turhanpäiten kadottaa…
Hän tilasi itselleen teetä ja voileivän. Hänen siinä hampaattomalla suullaan purressaan ja pergamenttihuulin kuumaa hörppiessään oli Antilla hyvä tilaisuus kerrankin koettaa syventyä tuon äijän kasvonjuonteisiin ja koko olentoon, joka niin täydellisesti erosi hänen nykyaikaisesta liikemies-ympäristöstään.
Palttootaan hän ei katsonut ollenkaan vaivakseen tämäntapaisessa paikassa riisua, yhtä vähän kuin kalossejaan tai korkean, suipon piippalakin muotoista talvipäähinettään. Sen alla näytti hänen päänsä luonnottoman pieneltä ja vähäpätöiseltä. Hänen ihonsa oli aivan kellertävä, silmäluomet kuopallaan, leuka ja ylähuuli paljaiksi ajeltuja, suun ympärillä epälukuinen määrä sarkastisia viivoja ja syvennyksiä. Kapea, laiha kotkannenä täydensi petolintumaista vaikutusta. Hän oli kuin haamu entisiltä ajoilta, jolloin koottiin eikä tuhlattu ja tultiin rikkaaksi, ei suurilla tuloilla, vaan pienillä menoilla. Sanottiin hänen nuoruutensa päivinä harjoittaneen myös koronkiskomista.
Antti siirsi nopeasti syrjään alottamansa rakkauskirjeen ja odotti nyt, mitä tuolla tuomiokirkon-tontulla mahtoi olla hänelle sanomista.
—Asia, josta aioin puhua teille, virkkoi vanha kamreeri vihdoin verkalleen, ei ole ehkä teille uusi eikä merkillinen, mutta sitä oudompi on ehdotus, jonka aion tehdä teille. Epäilemättä se tulee teitä hämmästyttämään, kenties loukkaamaankin…
—Oh, ei siitä pelkoa! hymyili Antti. Minä kestän kuulla kyllä mitä hyvänsä. Ja sitäpaitsi, onhan se vain ehdotus.
—Juuri niin, juuri niin, ehätti vanha kamreeri vahvistamaan. Huomaan, että te otatte oikealta kannalta asian. Kysymys on siitä graafillisesta yhtiöstä, jonka hyvin tunnette ja jonka toimitusjohtajana oli teidän lankonne Kivimäki…
—Niin, se heittiö, jupisi Antti. Hän tuli minullekin kauniit rahat maksamaan.
—Olen kuullut, olen kuullut, nyykytteli päätään vanha mies. Hän on nykyään Etelä-Amerikassa?
—Minulle on kerrottu niin, vastasi Antti. Mutta olkoon hän missä tahansa, se on minulle jotakuinkin samantekevää.
—Myöskin minulle, virkkoi vanha kamreeri. Eikä nyt olekaan kysymys hänestä, vaan tuosta graafillisesta yhtiöstä. Voinko pyytää teitä lausumaan siitä rehellisen mielipiteenne? Mitä te ajattelette siitä?
—Se on resuperällä, sanoi Antti suoraan.
—Mutta jos sen järjestäisi? kysyi äijä, katsoen kiinteästi ja kallellapäin silmiin häntä. Mitä ajattelette sen mahdollisesta kannattavaisuudesta?
—Mitä parasta, vastasi Antti hetkeäkään miettimättä. Ja kannattihan se jo lankonikin aikana, vaikka hän sotki asiat.
—Minua ilahduttaa, virkkoi äijä käsiään hykerrellen, että olemme yhtä mieltä siitä asiasta. Te tiedätte ehkä, että minäkin tavallani olen intresseerattu tuosta yhtiöstä…
—En, sitä en ole tiennyt, sanoi Antti vilpittömästi. Eihän herra kamreerilla suinkaan ole siinä osakkeita?
—Onpa niinkin, onpa niinkin, muhoili ukko. Eikä olekaan vähän, vaan noin satakunta.
Antti hämmästyi. Tiedettiin, ettei vanha kamreeri Jäkälä yleensä kevytmielisesti rahojaan sijoittanut. Aina kun kuultiin, että hän vain oli ottanut osakkeita jossakin yhtiössä, uudessa tai vanhassa, nousi niiden arvo heti ja kaikki rupesivat niistä kilpailemaan. Lempoko häntä nyt oli riivannut! Oliko tuon hiiden Kivimäen onnistunut itse pääpeijakastakin petkuttaa?
—Siitä ei minulla ole ollut aavistustakaan! ihmetteli hän. Eikä kamreerin nimeä ole koskaan edes mainittu tuon liikkeen yhteydessä.
—Olenkin hankkinut nuo osakkeet vasta vihoviimeisinä aikoina, hymyili vanha kamreeri ohuesti. Te pidätte sitä hullutuksena. Minä puolestani katson, että juuri nyt on oikea hetki tehdä niillä afääriä.
—Hm, tuumi Antti miettiväisenä. Jos se onnistuu, se on nerokas temppu, juuri sellainen, joka voi ainoastaan herra kamreerin päähän pälkähtää. Tuota liikettä on yleensä pidetty jo kuolemaantuomittuna, eikä se eläisi enää hetkeäkään, ilman johtokunnan jäsenten yksityisiä ponnistuksia.
—Tiedän, tiedän, puheli vanha kamreeri. Mutta sentäytyyonnistua!Liike on vain saatava käyntiin, asiat järjestykseen…
—Kyllä, kyllä, myönsi Antti. Mutta kaikki riippuu siitä, kuka sen tekee! Täytyy olla ensin tarpeellista liike-pääomaa ja sitten oikea mies toimitusjohtajana.
—Taikka päinvastoin, pisti ukko väliin.
—Taikka päinvastoin, myönteli Antti jälleen. Liike-pääomaa kyllä tulee, jos vain on oikea mies toimitusjohtajana.
—Niin minäkin arvelen, virkkoi ukko, luoden luppasilmistään terävän, läpitunkevan katseen häneen. Ja tiedättekö, minulla on jo oikea ehdokas tuohon toimeen?
—Kuka?
—Juuri te, herra johtaja. Älkää hämmästykö, älkää heti evätkö tarjoustani! Sallikaa minun selittää.
Nyt vasta hän puhkesi oikein puhumaan. Hän huomautti, ettei hänen ehdotuksensa ehkä sentään niinkään hullu ollut kuin sitä voi ensi hetkessä luulla eikä ehkä Antille niinkään epäedullinen kuin se oli edullinen yhtiölle. Luonnollisesti ei yhtiö voinut suorittaa lähestulkoonkaan samaa palkkaa kuin mikä hänellä pankinjohtajana oli, tuskin puoltakaan siitä, mutta sehän olisi nyt vain alussa ja siitähän olisi varaa myöhemmin nostaa summaa. Pantaisiin aluksi vakinaista palkkaa esim. 6,000 mk. ja loput palkkiota. Olisihan siinä kaikissa tapauksissa itsenäinen asema…
—Mutta ehkä minä myöhästytän teitä pankista? kysäisi hän välillä. Kello on nyt juuri yksi, huomaan, ja kenties teidän on oltava siellä.
—Ei hätää, vastasi Antti rauhallisesti. Vaikka en menisi koko päivänä, ei se niin vaarallista olisi, varsinkaan siinä tapauksessa, että voin ilmoittaa olleeni finansineuvotteluissa herra kamreerin kanssa.
Vanha kamreeri kumarsi päätään kohteliaisuudelle.
—Sangen imartelevaa minulle, sanoi hän. Mutta ainakin pääjohtaja tietää jo siitä. Kysyin juuri puhelimitse teitä häneltä, soitettuani ensin turhaan teidän kotiinne ja Pörssiin…
—Herra kamreeri on soittanut pankkiin? kysyi Antti, ikäänkuin saadakseen vahvistusta epäluulolleen.
—Kyllä, vastasi vanha kamreeri viattomasti. Ilmoitin, että minulla olisi tärkeätä asiaa.
Eikös se ole ollut jo sielläkin nuuskimassa? ajatteli Antti. Ja saanut arvattavasti tietää pääjohtajalta tai arvannut hänen äänestään minun nykyisen asemani. Se äijä tulee aina oikealla hetkellä! Ja ehkä hän on jo ennenkin tietänyt siitä? Hän ja pääjohtaja ovat vanhoja ystäviä, kenties he ovat neuvotelleetkin siitä keskenään, kenties on asia jo aikoja sitten ollut päätetty heidän välillään… Niin se oli! Ellei hän olisi tiennyt Antin jo eronneen pankista, hän ei olisi ikinä iljennyt tarjota hänelle niin pieniä palkkaetuja…
Sillä aikaa kehitteli ukko Jäkälä hänelle lähemmin ehdotustaan. Jos Antti suostuisi siihen, hänen olisi jo uudeltavuodelta liikkeen johtoon astuttava. Varsinainen yhtiökokous pidettäisiin vasta keväällä, jossa hänet vakinaiseksi toimitusjohtajaksi valittaisiin. Hän esitti myös tarkoin liikkeen tilan, näytti sen vastaavan ja vastattavan, osoitti, paljonko liike-pääomaa tarvittaisiin ennen kesää ja paljonko siitä menisi lankeavien velkojen suoritukseksi…
Antti kuunteli vain toisella korvallaan. Hän oli päättänyt joka tapauksessa ottaa tuon toimen vastaan, sillä mitäpä hän muutakaan voi nykyisessä olotilassaan. Eihän voinut virattomaksi heittäytyä, täytyihän joku toimi olla jo siltäkin varalta, että hänen ehkä piakkoin olisi kosittava ja pyydettävä Bettyn kättä hänen isältään, jolloin hänen täytyisi voida mainita jotakin uusista tulevaisuudensuunnitelmistaan. Virkaheitolle pankinjohtajalle ei kukaan hullu antaisi tytärtään, mutta kyllä sensijaan liikkeen toimitusjohtajalle, jonka osakkeista sata oli kamreeri Jäkälän käsissä.
—Mitä arvelette? kysyi ukko vihdoin. Miellyttääkö ehdotukseni teitä? Asialla olisi kiire, sillä liikkeen asiat eivät siedä enää tätä välitilaa.
Antti otti näön vuoksi päivän miettimis-aikaa.
15.
Uudenvuoden aamuna luettiin kaikissa pääkaupungin lehdissä seuraava välike-uutinen:
—Liikealalta. Pankinjohtaja Antti Puuhaara on irtisanoutunut nykyisestä toimestaan ryhtyäkseen graafillisen yhtiön 'Kuvan' toimitusjohtajaksi. Hra Puuhaara astuu heti virkaansa.
Antti katseli uutista puolelta jos toiseltakin, piti lehteä kauempana ja lähempänä silmiään sekä nautti sanomattomasti huomiosta, minkä se epäilemättä kaikissa liikemies-piireissä, mutta myöskin koko Helsingissä herättäisi. Useimmille tulisi se varmaan yllätyksenä niinkuin pommi, eikä vähimmän suinkaan tuon yhtiön velkojille, joista monet jo luultavasti olivat suuriinkin tappioihin valmistuneet.
Hän kyllä osaisi heidät lohduttaa! Ja hän näyttäisi kyllä jo huomisesta päivästä saakka olevansa oikea mies paikallaan.
Juuri työtä hän tunsikin kaipaavansa, vapaata, itsenäistä työtä, joka jännittäisi kaikki hänen hengenvoimansa eikä jättäisi hänelle joutoaikaa enempää kuin mitä uneen ja tarpeelliseen terveydenhoitoon oli välttämätöntä. Heti pankista erottuaan hän oli tuntenut ikäänkuin suuremman edesvastuun-tunteen ja itsesäilytysvietin paisuttavan poveaan. Pankki oli ollut, kuten vielä enemmän ehkä avioliitto, toki jonkinlainen korkkivyö, jonkinlainen tuki ja suojaava aita hänelle, jonka varassa aina voi pysyä pystyssä ja pinnalla, omia voimiaan paljon ollenkaan rasittamatta. Nyt oli toisin, nyt hän oli yksinomaan itsensä varassa, nyt olisi hän auttamattomasti mennyttä miestä, jos hänen jalkansa livettäisi tai kätensä herpautuisi. Nyt oli varustauduttava ensi kerran täydellä todella elämäntaisteluun, nyt oli hoidettava terveyttään ja työkykyään, ainoata pääomaa, mikä hänellä oli tässä maailmassa.
Olihan hän kerran ennenkin vain samalla pääomalla alottanut. Mutta hän oli ollut nuori silloin, alle kahdenkymmenen ja valmis mitä puutteita ja itsekieltäymyksiä hyvänsä kärsimään toivotun päämääränsä saavuttamiseksi. Nyt hän oli jo keski-ikäinen mies ja tottunut mukavaan, huolettomaan elämään. Olisiko hänellä tarmoa alkaa vielä kerran alusta ja käydä jälleen vanhalla voimalla aurankurkeen?
Antti ojensi käsivarsiaan itsetietoisesti. Hän lepäsi vielä vuoteessaan, mutta tuli paloi jo uunissa, talvinen aurinko paistoi sisälle ikkunasta, ja hänen suuri makuuhuoneensa, joka häneen oli niin usein kylmältä ja kolkolta vaikuttanut, tuntui nyt ensi kerran pitkien aikojen perästä ympäröivän hänet ystävällisyyden ja kodikkaisuuden turvallisella ilmakehällä. Hän oli viettänyt eilisen illan, samoin kuin joulu-aatonkin rouva Sorvin luona, mutta lähtenyt jo ennen keski-yötä sieltä ja mennyt heti nukkumaan. Siksi tunsikin hän nyt itsensä oikein levänneeksi mieheksi, mikään ei hänen mieltään painostanut, ei naiset eikä raha-asiat, jotka viime syksynä olivat häntä niin usein valvottaneet. Hän oli, toisin sanoen, onnellinen mies kiireestä kantapäähän.
Tässä mielentilassa sopi hänen sentään hyvin kumpiakin ajatella.
Mitä naisiin tuli, oli hänen suhteensa rouva Sorviin nykyään mitä parhain, huolimatta hänen pienistä syrjähypyistään, jotka hänen oli vähällä vaivalla onnistunut selittää tyydyttävästi. Mikäli hän oli ollut huomaavinaan, uskoi rouva Sorvi aivan sokeasti häneen ja rakasti häntä päivä päivältä yhä enemmän, jonka vuoksi hän jo usein oli tavannut itsensä tuumimasta mennä hänen kanssaan oikeaan lailliseen avioliittoon. Siitä esti häntä kuitenkin taas hänen suhteensa Bettyyn, johon tosin ei ollut heidän viime tapaamisensa jälkeen mitään asiallista jatkoa tullut, mutta joka juuri siitä syystä askarrutti sitä enemmän hänen ajatuksiaan ja mielikuvitustaan. Kaikista ponnisteluistaan huolimatta hän ei ollut tänä aikana nähnyt koko tyttöä, vain kerran sattumalta kadulla tavannut, jolloin tämä oli hymysuin kiittänyt häntä kirjeestä sekä kukkasista ja Antti eräistä kauniista muistoista, jotka hän oli säilyttävä sydämensä syvimmässä. Näin he olivat jälleen nauraen ja ilkamoiden eronneet, eikä Antti, jos olisi kysytty häneltä, olisi vielä tälläkään hetkellä voinut vastata, oliko hänen otettava asia leikin päältä vai totisesti. Hän olikin siihen nähden päättänyt antaa ajan kulua ja odottaa sopivaa tilaisuutta…
Mutta hänen ajatuksensa lähtivät jälleen liitelemään niitä latuja, joiden päästä hänen kovan lapsuutensa ja ankaran puutteenalaisen nuoruutensa kohisevat korpimetsät ystävällisine, vilkkuvine mökinvaloineen häämöttivät. Ne sointuivat tällä kertaa parhaiten yhteen hänen yleisen mielentilansa kanssa.
Hänen isänsä oli köyhä räätäli Korsosta, hänen äitinsä torpparin tytär samalta paikkakunnalta. Kouluun ne kuitenkin olivat hänet toimittaneet, ensin kansakouluun, sitten jo pääkaupungin oppikouluun. Kovaa oli hänen koulunkäyntinsä ollut, nähnyt oli hän usein suoranaista nälkääkin, asunut Sörnääsissä pihanperällä, saaden kotoaan hiukan kuivaa ruokaa, mutta pitäen itse jo alaluokilta saakka huolta särpimestään ja muista tarpeistaan. Niin oli hänestä vihdoin tullut ylioppilas. Jo samana kesänä hän oli saanut omasta mielestään ruhtinaallisen paikan ja palkan eräässä sanomalehdessä, kiivennyt siitä vähitellen lehden aputoimittajaksi, lueskellut siinä sivussa ja suorittanut kandidaattinsa. Mutta hänen aikomuksensa ei ollut suinkaan ollut jäädä sanomalehden toimittajaksi tai ruveta vähäpalkkaisia tuntiopettajan tai kollegan virkoja etsimään. Hänen halunsa paloi liikealalle. Hän tahtoi tulla rikkaaksi ja ansaita rahaa, sillä hän oli kärsinyt poikavuosinaan aivan liian paljon köyhyydestään. Niin oli hän ottanut lainan, johon hän oli saanut eräitä lehden johtokunnan jäseniä takuusen, matkustanut Saksaan ja suorittanut siellä kurssin eräässä kauppa-korkeakoulussa. Tutkittuaan siellä vielä jonkun aikaa nykyaikaisia liiketapoja ja harjoiteltuaan vuoden eräässä englantilaisessa pankissa, hän oli palannut kotiin ja tehnyt heti pari onnistunutta talonkauppaa, joilla hän oli voittanut kymmeniä tuhansia. Kun hän samalla oli tehnyt itsensä tunnetuksi myös teoreetikkona kirjoittelemalla ulkomailta ammattilehteen ja myös jokapäiväisten sanomalehtien kauppa-osastoihin, ei hänen tiensä ollut enää ollut siitä pitkä pankkiherraksi.
Ja nyt hänen jälleen olisi pakko uuteen alaan tutustua! Mutta hän ei epäillyt hetkeäkään, ettei hän siinäkin onnistuisi. Kaikki alat olivat siihen nähden samanlaiset hänen mielestään, että ne vaativat vain hiukan tervettä järkeä ja tarmoa sitä käyttämään. Pahempi oli tuon tarvittavan liike-pääoman laita…
Antti hymyili voitollisesti. Mitä hullua! Mitä hän tässä oikeastaan hassuttelikaan, että hänen jälleen olisi alusta alotettava ja jälleen uusi yhteiskunnallinen kilpatantereensa pala palalta vallattava? Olihan hänellä nimi! Olihan hänellä koko Helsinki täynnä vaikutusvaltaisia tuttavuuksia. Toista se oli siihen aikaan…
Ovikello helähti. Piika kuului menevän avaamaan ja ilmoittavan, ettei herraa vielä voinut tavata, mutta ehkä tuntia myöhemmin.
—Nukkuuko hän? kysyttiin.
—Ei, mutta hän on vielä vuoteessaan.
—Se ei mitään tee! Minä menen sisälle.
Antti oli jo tuntenut ystävänsä Soisalon äänen ja huusi hilpeästi 'tervetulemaan!' hänelle. Soisalo tulikin siinä samassa ja istui hänen keinutuoliinsa.
—Hei! Sinähän olet luopunut pankista? sanoi hän. Ja olet jaksanut sen pitää niin salassa, että minäkin sain vasta lukea sanomalehdestä.
—Minulla on ollut omat syyni siihen, hymyili Antti.
—Ja ottanut niskoillesi tuon kaatuvatautisen liikkeen, josta minä vielä eilen en olisi maksanut huutokauppa-hintaakaan. Mutta nykyoloissa: mistä saa ostaa sen osakkeita?
—Jos aiot sijoittaa siihen osankin pää-omastasi, jatkoi Antti samaan iloiseen äänilajiin, täytyy sinun pitää kiirettä, pyhä veli. Sillä minä voin kuiskata sinulle näin meidän kesken erään salaisuuden.
—Minkä? kysyi Soisalo, hänkin leikillä ääntään alentaen. Kas vain, miten avomieliseksi sinä olet tullut! Seinillä on korvat. No niin…?
—Kamreeri Jäkälä on jo ostanut sata osaketta.
Soisalo vihelsi, eikä se tällä kertaa enää aivan leikkiä ollut.
—Todella?
—Niin totta kuin sinä istut siinä. Luuletko minun muuten lähteneen hulluttelemaan?
Soisalo sytytti savukkeen.
—Pelkäsin tosiaan, hän sanoi nyt aivan toisella, sydämellisellä äänellä, että joku oli vetänyt nenästä sinua, mutta huomaan ilokseni, että sinulla on ollut omat laskelmasi.
—Varmasti, sanoi Antti. Enhän minä vielä ole sentään tullut hajamieliseksi.
Sitten hän esitti avomielisesti laskelmansa. Soisalo kuunteli tarkkaavasti häntä. Kun toinen oli lopettanut, hän nousi ylös, käveli sängyn luo ja ojensi kätensä hänelle:
—Onneksi olkoon! sanoi hän. Jos sinun laskelmasi pitävät paikkansa, etsinä tarvitse mitään muuta kuin liike-pääomaa. Jätä se minun huolekseni!Siihen saakka on minun pieni omaisuuteni kokonaan sinun käytettävissäsi.Hyvästi!
—Menetkö jo?
—Menen. Minulla on jo varhaisesta aamupäivästä yhtä ja toista toimittamista… Sukulaisia kaupungissa, sinä ymmärrät… Mutta päivällistä me voimme syödä yksissä.
—Top! Se on päätetty, sanoi Antti. Siinä tapauksessa minä syönkin aamiaista kotona.
—Hyvä! Ja näkemiin! Tahdoinkin vain olla ensimmäinen onnittelemaan sinua uuteen asemaasi.
Siinä on oikea ystävä, ajatteli Antti hänen mentyään, minun ainoa oikea ystäväni!
Hän nousi ylös, kylpi, voimisteli ja pukeutui vitkalleen. Merkillinen hyvinvoinnin tunne täytti koko hänen olentonsa. Samalla kuuli hän jälleen ovikellon helähtävän.
—Hanna ei laske sisälle ketään, hän ehti emännöitsijälleen sanomaan.Minä en ole kotona kenellekään.
Hän ei tahtonut pilata hyvää tuultaan, sillä hän tiesi, ettei sieltä Soisaloa miellyttävämpää vierasta kuitenkaan tulisi. Kuitenkin kuunteli hän eräänlaisella jännityksellä, mitä tapahtuisi eteisen ovella.
Hän kuuli oven aukeavan, mutta ei sanaakaan siitä, mitä hän oli käskenytHannan sanomaan, ainoastaan jonkinlaista epäselvää kuiskutusta…Kuinka? Eiköhän hän erehtynyt? Kuuluihan sieltä aivan selvään iloisia,heleitä lasten-ääniä.
—Ei tee mitään, kuuli hän sitten kirkkaan, hiukan kovan nais-äänen soinnahtavan. Me tulemme kuitenkin sisälle. Meillä on kyllä aikaa odottaa.
Kylmät väreet kävivät pitkin Antin selkäpiitä. Olihan se Elnan, hänen entisen vaimonsa ääni! Ja siinä tapauksessa nuo lapset … niidenhän täytyi olla hänen omiaan…!
Aivan oikein, siinä oli Elna, hiukan laihtuneena ja ulkomaalaistuneena, mutta muuten terveenä ja hyvinvoivana, vieläpä nuortuneena entisestään. Ja siinä olivat hänen lapsensa, Jukka ja Inka, jotka jo hälisivät hänen ympärillään ja pyrkivät hänen käsivarsilleen kapuamaan.
Heitäkään ei Antti ollut nähnyt siitä kohtalokkaasta syyskuun illasta saakka kuin he äitinsä kanssa olivat jättäneet talon.
Hän otti heidät syliinsä, ensin toisen, sitten toisen, suuteli heitä ja kääntyi vasta senjälkeen heidän äitinsä puoleen, joka vaieten oli ovensuuhun pysähtynyt.
—Tervetulemaan, lausui hän kylmästi ja virallisesti, sillä hän muisti vihollisen kanssa puhuvansa. Olethan palannut ulkomailta.
—Jo jouluksi, vastasi Elna hiljaisesti. Arvelin, ettet panisi ehkä pahaksi, jos tulisimme sinulle onnellista uutta vuotta toivottamaan.
—Se on totta, lausui Antti painokkaasti. Myöskin minä pyydän toivottaa sinulle joka suhteessa onnellista uuttavuotta.
He kattelivat ja katsoivat suoraan silmiin toisiaan. Elnan katse hämärtyi, hän käänsi päänsä pois ja sai äkkiä jotakin kiireellistä hommaa hattuneulansa kanssa.
Hän on muuttunut! ajatteli Antti. Hän on käynyt ikäänkuin naisellisemmaksi ja pehmeämmäksi. Mutta onko hän muuttunut todellakin? Kenties se on vain joku uusi temppu, jota hän tahtoo käyttää houkutellakseen minut itselleen hyvin edulliseen?Timeo Danaos… Täytyy olla varuillaan, aina varuillaan sen naisen suhteen…
—Etkö riisu? hän kysyi tyynesti. Pyydän, että olet kuin kotonasi.
Vasta sen sanottuaan huomasi Antti, mikä verinen iva voi piillä hänen sanoissaan. Hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut loukata tuota naista, kaikkein vähimmän muistuttaa häntä mistään entisestä. Heidän suhteensa, mikäli he maailmassa toisiaan tapaisivat, täytyi hänen mielestään olla yksinomaan moitteeton, virallinen ja täsmällinen. Omasta puolestaan hän oli valmis kaikki loukkaukset ja karsimansa vääryydet unohtamaan ja kaikkein mieluimmin ollut sekä antamatta että saamatta mitään uusia vaikutuksia. Jos ei tuo nainen sitä itsestään ymmärtäisi, täytyi häntä siitä huomauttaa.
Hän auttoi Elnan päältä ja ohjasi saliin hänet. Lapset olivat ehtineet jo heidän edelleen, juosseet keittiöön Hannan luo, aukoneet kylpyhuoneen ja säiliöiden ovia, tehneet remuisan toivioretken kautta kaikkien huoneiden ja päätyneet vihdoin lastenkamariin, johon Antti ei ollut astunut jalallaan heidän lähtönsä jälkeen. Erinomainen Hanna oli kuitenkin pitänyt kaikki siistinä ja tomuttomana.
—Tietysti te syötte täällä aamiaista? kysyi Antti.
Elna nyykäytti päätään myöntävästi ja hajamielisesti. Kaikesta päättäen teki entisen kodin näkeminen syvän ja järkyttävän vaikutuksen häneen. Mutta Antti ei vieläkään ollut varma, teeskentelikö tuo nainen vai ei. Hän oli kerran tullut tuntemaan tiikerin kynnet ja epäili nyt petoa sen pehmeimmässä, suloisimmassa levossakin.
Antti painoi sähkönappulaa ja antoi määräyksen Hannalle, joka hymyilevänä ja onnellisena kiirehti sitä täyttämään. Sitten seurasi hän lasten kutsua, jotka olivat vanhat leikkinurkkansa keksineet ja vaativat nyt isää omiin päähänpistoihinsa osaa ottamaan.
Myöskin Elna ilmestyi ennen pitkää kynnykselle.
Mutta hän ei ollut seisonut siinä montakaan sekuntia, ennen kuin hän kalpeni, horjahti ja olisi kaatunut, ellei hän olisi saanut tukea pihtipielestä. Antin täytyi rientää häntä auttamaan.
—Ei minun olisi pitänyt tulla tänne, hän sanoi puoli-ääneen, painaen tuskallisesti sydäntään. Ei tänne, ei tänne!
Antti johdatti hänet istumaan ja toi lasin vettä hänelle. Elna tyyntyi vähitellen. Sitten alkoivat he virallisesti ja rauhallisesti jutella heidän välisistä käytännöllisistä asioistaan.
Oli sovittu silloin syksyllä, että heidän irtaimistonsa jaettaisiin tasan heidän välillään, siten nimittäin, että kumpikin ottaisi omansa, minkä oli tuonut taloon, vaikka kaikki saisi toistaiseksi tai siihen saakka kuin Elna ulkomailta palajaisi jäädä entiselleen. Nyt ilmoitti hän vuokranneensa oman huoneustonsa Katajanokalla ja kysyi, olisiko Antilla mitään sitä vastaan, että hän vähitellen rupeisi siirtämään täältä sinne kapineitaan.
Luonnollisesti ei Antilla voinut olla mitään sitä vastaan. Olihan se kaikin puolin välipuheen mukaista eikä hänellekään ollut mikään ilo elää vieraiden huonekalujen välissä täällä.
—Vieraiden? kysyi Elna, kohottaen nuhtelevan, enkelimäisen katseen häneen.
—Juuri niin, vastasi antti. Ne kävivät minulle vieraiksi sen jälkeen kuin sinä olit lähtenyt täältä.
—Ja minä? kysyi Elna vielä hiljaisesti. Vaikutanko minäkin vieraalta sinuun?
—Pyydän, että vältämme kaikkia tunneasioita, vastasi Antti. Me emme kuitenkaan voisi tyynesti keskustella niistä.
—Olet ehkä oikeassa, myönsi Elna alistuvasti.
Kaikki kävi sitten erinomaisesti siihen saakka kuin vieraiden oli lähdettävä. Aamiainen oli maukas, lapset reippaita ja älykkäitä, Elna hiukan alakuloinen, Antti sitä puheliaampi ja pirteämpi. Mutta kun he kaikki olivat sitten eteisessä ja lapset jo oven ulkopuolelle ehtineet, lankesi Elna äkkiä Antin kaulaan ja purskahti hillittömästi itkemään:
—Antti! sai hän vain soperretuksi kesken kyyneltensä. Antti!
Antti ei vastannut mitään, vaan koetti hellävaroin irroittaa kaulastaan hänen käsivarsiaan.
—Antti! parahti Elna vielä kerran. Minä juoksen järveen, ellen saa jäädä sinun luoksesi, ijäisesti sinun luoksesi!
Nyt uskoi Antti. Mutta hänen sydämensä pysyi kylmänä, jääkylmänä. Jospa tuo hellyys olisi tullut hänen osakseen joskus ennen! Silloin se varmaan olisi tehnyt tärisyttävän vaikutuksen häneen. Olihan tietysti nytkin, liikuttavaa, että Elna, hänen kova, järkevä, viileä Elnansa itki. Mutta se oli vain hermovaikutus. Hän ei tuntenut pienimmänkään henkilökohtaisen hellyyden oireen nousevan sydämestään, ainoastaan jonkun verran ylimalkaista, yleis-inhimillistä sääliä ja myötätuntoa.
—Eihän se voi käydä päinsä, sanoi hän tyynnyttävästi kuin lapselle. Ethän sinä missään tapauksessa voi tänne jäädä, sillä onhan nyt kaikki ohitse.
Elna pyyhki kyyneleensä ja poistui vitkalleen.
Antti hengähti helpotuksesta ja astui takaisin saliin, avasi ikkunan ja veti keuhkojen täydeltä raikasta, päivänpaisteista talvi-ilmaa. Niin todellakin! Kaikki entinen oli ohitse, uusi terveempi ja voimakkaampi ajanjakso alkamassa…
16.
Ensimmäisestä arkipäivästä, saakka ahkeroi Antti sitten O. Y. 'Kuvan' konttoripöydän ääressä. Ja sietikin ahkeroida, sillä liikkeentila oli huonompi kuin kukaan oli osannut aavistaakaan, kirjanpito hutiloitu ja kaikki asiat niin epäjärjestyksessä kuin ne saattoivat olla huolimattoman toimitusjohtajan jäljeltä, joka hänkin jo monta kuukautta oli ollut teillä tietymättömillä. Vaikeinta oli kuitenkin välttämättömän liikepääoman hankkiminen. Yhtiöllä itsellään ei ollut luottoa nimeksikään, täytyi turvautua yksityisiin, hankkia takuita ja varatakuita, tunnusteita, ja vastatunnusteita. Monta kertaa näytti jo siltä kuin ei mikään auttaisi, kuin joku laina tai vekseli välttämättä lankeaisi ja koko yhtiö jo seuraavana päivänä romahtaisi. Mutta Antti teki ihmeitä. Hän juoksi, hän puuhasi, hän käytti puhelinta ja ihmiset luottivat häneen, sillä olihan hän tunnettu pankkikyky ja hän osasi esittää asiansa sekä vakaumuksella että innostuksella. Mahdollisesti teki myös kamreeri Jäkälän nimi vaikutuksensa. Pääasia oli, että hän loi rahaa kuin tyhjästä, aikana, jolloin paljon vakavaraisempienkin liikkeiden täytyi yleisen rahapulan vuoksi lyödä kintaat pöytään, yhtiön sopimukset lunastettiin päivälleen ja liikkeen menekki kasvoi muutamassa kuukaudessa suuremmaksi kuin mitä se oli ollut sen ensimmäisinä, raharikkaina loistoaikoinakaan.
Ukko Jäkälä ei antanut penniäkään, yhtä vähän kuin hän pisti nimeään mihinkään yhtiön papereihin. Hän katsoi tehneensä jo enemmän kuin kyllin hankkiessaan nuo sata osaketta.
Omansa ja Soisalon luoton oli Antti heti alussa käyttänyt loppuun, olipa pantannut vielä erääseen pankkiin joukon ystävänsä hänelle ojentamia talo-osakkeita.
Hänen oma pankkinsa pysyi vain entisellä nyrpeällä kannallaan. Siinähän ne yhtiön entiset sitoumukset pääasiallisesti olivatkin, ja vaikka he näkivät, että niistä toinen toisensa perästä suoritettiin, he eivät suostuneet vähimpiinkään myönnytyksiin, ei edes vekselilyhennyksiin. Tuo kävi usein kovasti Antin sapelle ja hän mainitsi kerran ystävälleen Soisalolle siitä.
—Tule meille! sanoi tämä empimättä. Siirry kokonaan meille, niin saat nähdä toisenlaista kohtelua.
—Niinkö luulet? epäröi Antti. Mahtaisikohan se käydä päinsä? Täytyy myöntää, että sama ajatus on joskus omien aivojenikin kammioissa tuikahtanut.
—Se käy kuin tanssi, vakuutti Soisalo. Minä puhun itse ensin vanhan herran kanssa ja sitten saat sinä hoitaa loput.
Hän piti lupauksensa. Ja eräänä päivänä hän ilmoitti Antille, että asia oli tarpeeksi valmistettu ja että vanha herra odotti hänen käyntiään.
Antti lähti siinä silmänräpäyksessä, vaikka hänen sydämensä vähän pamppailikin, sillä eipä hän mennyt puhuttelemaan ainoastaan Helsingin rahakkaimman pankin pääjohtajaa, vaan myöskin Bettyn isää, johon hän ei ollut koskaan edes ohimennen tutustunut.
Vanha herra otti sangen ystävällisesti vastaan hänet.
—Vai niin, sanoi hän, kohteliaalla, hyväntahtoisella hymyllään, jolla hän yleensä voitti kaikki ihmiset. Tekö olette johtaja Antti Puuhaara? Olen kuullut, olen kuullut paljon hyvää teistä…
Ja isällisesti käsipuoleen tarttuen hän ohjasi Antin omaan huoneeseensa.
Antti esitti uuden yhtiönsä tilan, sen suuret mahdollisuudet, mutta myöskin liike-pääoman puutteen. Vanha herra teki sillä aikaa ahkerasti muistiinpanojaan. Äkkiä katkaisi hän Antin puhetulvan ja kysyi yksinkertaisesti:
—Paljonko luottoa te tarvitsette päästäksenne vuoden eteenpäin?
—Satatuhatta, vastasi Antti hetkeäkään arvelematta, sillä hän tiesi, että jos vanha herra kerran luotti hänen laskelmiinsa, olisi satatuhatta yhtä helppo saada kuin viisikymmentäkin tuhatta.
—Te saatte satatuhatta, vastasi vanha herra. Hän nousi ylös. Vastaan-otto oli nähtävästi lopussa ja Antti ojensi kätensä jäähyväisiksi.
—No, ja te itse? kysyi vanha herra sydämellisimmällä maailmanmiehen-äänellään. Mistä johtuu, etten ole koskaan nähnyt teitä kodissani? Kuitenkin tiedän, että tunnette varsin hyvin tyttäreni…
Antti tunsi korvanlehtiensä kuumenevan. Mitähän peijakasta tästä tulisikaan? Aikoo ehkä ottaa rokinmitat minusta…
Hän katsoi parhaaksi puhua siitä asiasta tällä kertaa niin vähän kuin suinkin. Ja hän lausui vain lyhyesti:
—Minulla on se kunnia.
—Niin, he ovat teistä minulle joskus puhuneet, jatkoi hymyillen vanha herra. Kuulkaa, meillä on tänä iltana pienet pidot. Uskallanko toivoa saavani nähdä teidät vieraanani?
Eikä Antti voinut siihen muuta kuin kiittää ja kumartaa.
Hän tuli jotakuinkin hämmästyneenä tuosta omituisesta pankista, jossa satojentuhansien jutut ratkaistiin parissa minuutissa ja yksityiset asiat käsiteltiin niin vaivattomasti rinnan puhtaiden liike-asiain kanssa. Aivan toisiin menettelytapoihin hän oli tottunut omassa pankissaan, eikä hän niitä vielä nytkään voinut täydellisesti halveksia mielessään, vaikka hänen ihailuansa ei ollut herättämättä tuo kummallinen vanha herra, joka tuntui aivan liian suurelta meidän pieniin oloihimme. Oliko hän narri vai yli-ihminen? Kaikki merkit, mutta ennen kaikkea hänen pankkinsa tosiasiallinen menestys, viittasivat jälkimmäiseen.
Antti oli sitten sen illan pidoissa, joita vanha herra oli 'pieniksi' nimittänyt, mutta joissa oli läsnä vähintään viisikymmentä henkeä Helsingin kaksikielisestä hienostosta, suomalaiset kuitenkin tuntuvasti vähemmistönä. Hän tapasi myös siellä Bettyn, jonka kanssa hänellä oli pitkä keskustelu.
Hän tahtoi vihdoinkin saada selville suhteensa tuohon naiseen tai ainakin tietää, oliko hänellä suhdetta tähän ollenkaan. Betty torjui ensin nauraen kaikki Antin yritykset siihen suuntaan, mutta kun ei tämä hellittänyt, kävi hän vihdoin jonkun verran vakavammaksi ja tarkkaavaisemmaksi.
—Mitä te oikeastaan tarkoitatte? kysyi hän, kohottaen Anttia kohden viattomat, taivaansiniset silmäteränsä.
—Tarkoitan vain, että joku selitys meidän välillämme ei ehkä olisi aivan poissa paikaltaan, vastasi Antti.
—Omasta puolestani minä en näe mitään syytä siihen.
Antti kokosi ajatuksiaan. Tuon tytön kanssa ei nähtävästi näillä keinoin voinut päästä puuhun, ei petäjään. Täytyi käyttää tepsivämpiä, täytyi mennä suoraan asian ytimeen…
—Ettekö? Ettekö todellakaan? kysyi hän, koettaen turhaan etsiä Bettyn katsetta tämän jälleen maahanluotujen silmäluomien alta. Ette tuon yöllisen hetkenkään vuoksi, jonka vietitte minun luonani?
—Oh, hymyili tyttö. Sehän oli vain hetkinen.
—Mutta … mutta, sammalsi Antti avuttomana. Mutta … minähän viettelin teidät!
Betty purskahti kaikuvaan nauruun.
—Suokaa anteeksi, koki hän naurunsa keskeltä sopertaa, suokaa tuhannesti anteeksi. Ja minä kun luulin, että minä olin teidät vietellyt!…
Sitten nauroi hän jälleen hillittömästi. Antti puri huultaan ja tunnusti itselleen saaneensa tarpeellisen ojennuksen.