Siitä yöstä alkaen oli Panu muuttunut ja hänen tehtävänsä hänelle selvinnyt. Talon asiat huostaansa otettuaan ja tehtyään onnistuneita kaupparetkiä toimitti hän kevään tullen Jorman apuna uhrit ja toimitti ne niinkuin vanha tietäjä. Silmäänkin oli ilmaantunut se terävä kiilto, joka oli synnynnäinen Panujen suvussa, eikä aikaakaan, kun alettiin kuulla hänen tehneen tekoja, jotka osoittivat, että hän oli valmis tietäjä. Hänen loihdussaan oli voimaa, ja hänen manauksensa sai vapisemaan, ja pian oli taas moni tauti parantunut Panulan saunassa niinkuin entisinäkin aikoina. Ja kun olivat seuraavat käräjät, valittiin Panu heimon ylimmäksi tietäjäksi Jorman sijaan, joka siitä toimesta mielellään luopui.
Otettuaan haltuunsa uhrivaaran hoidon vartioi hän sitä entistä tarkemmin eikä koskaan laiminlyönyt haltijoita lepytellä. Haltijan puun juurelle rakensi hän puisen aitan hänen asunnokseen, josta ei koskaan saanut puuttua sitä, mitä oli talossa tuoreinta. Esikoiset kaikista antimista hän sinne omasta talosta kantoi ja sai muutkin tuomaan. Haltijakin tahtoo huoneessa asua niinkuin ihminen, sanoi hän, kun syytä tuohon uuteen laitokseen kyseltiin. Mutta muutamille uskotuilleen selitti hän, että kun haltija on saatu perehtymään ihmisten tekemään huoneeseen, katoo siltä oma voima, ja se tottuu kuin kesytetty kotieläin ihmistä tottelemaan. Ristin-Kiesuksenkin palvelijat olivat tehneet samoin, ja heidän jumalansa oli heille aina hyvä. Mistä oli hän nuo tiedot saanut? Sitä ei hän selittänyt, mutta niin kuului vain pitävän olla. Hyvä olisi, jos kotihaltijoillekin kunkin talon karsikkoon samanlaiset asumukset tehtäisiin. Ihmiset alkoivat noudattaa hänen neuvojaan, ja jo näytti siltä kuin olisi niistä apua ollut. Riistaa alkoi taas juoksennella viljemmältä metsissä, ja kalat alkoivat kutea vanhoilla apajillaan.
Ennen tietäjäksi tuloaan oli Panu ollut jotakuinkin hyvissä väleissä Reidan kanssa ja välistä seurustellut hänen kanssaan, niin että luultiin jo opissa käyvän.
Mutta kun tuli tietäjäksi, kielsi hän heimoltaan kaiken seurustelun reitalaisten kanssa ja julisti vihamiehekseen jokaisen, joka Reitalasta apua haki. Ilmivainoksi muuttui väli, kun Panu tapasi lappalaisen pyhällä vuorella metsästämästä. Kuin sutta ajoi Panu häntä takaa ja iski keihäällään hänet hengiltä keskellä Reidan pihaa, jonne kurja turvautui. Kun Reita juoksi joukkoineen hätään, häpäisi hän Panun kunniattomaksi siitä, että oli rikkonut kotirauhan. Panu uhkasi tappavansa jokaisen, joka pyhää vuorta saastutti. Reita puhui pilkkaa Panulan tietäjistä, jotka eivät tienneet mitään muuta kuin mitä silmillään näkivät ja korvillaan kuulivat, jotka olivat kuin vainuttomia koiria ja joiden tieto maata myöten kulki kuin siipisato lintu. Paljon kokoontui kansaa kuulemaan, Panu ei saanut sanaa suustaan, kun viha hänessä kuohui ja hidas oli hänen kielensä, hän sydämistyi yhä enemmän ja julisti mennessään tuhoavansa Reidan, missä ikinä hän hänen tiellensä sattui.—»Olisit oikea tietäjä, et aseihin turvaisi, vaan sanaiseen sotaan vaatisit, jos vihasi hyvitystä haluaa.»—»Suohon sinut laulan, jos edestäni tavoitan!» huusi Panu.— »Milloin tavataan?» huusi Reita.—»Milloin edestäni tavoitan!»—ja sillä uhkauksella hän meni reitalaisten pilkatessa häntä siitä, että aikoi vanhan Lapin tietäjän kanssa sanataistosille ruveta.
Taistelu siitä tuli, jossa Reita sai surmansa, vaikkei kukaan tietänyt kuinka. Ruumista ei mistään löydetty, ja Panu kertoi hänet suohon laulaneensa, kun metsässä tuli vastaan ja koettelemaan vaati. Mutta reitalaiset väittivät karjanpaimenen nähneen, kuinka Panu Reidan jälkiä vainusi ja häntä nuolella selkään ampui. Reidan talo poltettiin, ja joukko hajosi, ja vaimo pakeni lapsineen. Yksi tytöistä oli eksynyt muista ja tuotiin Panulaan, jossa otettiin orjaksi.
Kun Reita oli tuhottu, oli Panu yksinvaltias Korpijärven ympärillä. Hän oli anastanut Reidan vallan, ja puhuttiin niin, että hän oli hänen haltijansa ja kaikki taitonsakin omakseen ottanut. Se ainakin nähtiin, että hän uhriaitan eteen pyhälle vuorelle pystytti puujumalan, samantapaisen kuin ne, joita lappalaiset rakentelivat uhripaikoilleen, mutta suuremman ja tukevamman. Ja sen sanoi hän sitä varten tehneensä, että jos haltija ottaa ihmisen muodon ja siihen suostuu asettumaan, se ei koskaan pääse siitä haahmostaan pois, vaan pysyy ainaisena palvelijana ja tulee mukaan, mihin tahtoo.
Panun hallitus osoittautui heimolle yhä hyödyllisemmäksi, kuta enemmän hän itse varttui. Panula muuttui taas vuosien kuluessa kaiken Karjalan keskustaksi. Siellä käytiin uhraamassa, siellä saamassa neuvoja ja uutta oppia pulmista päästäkseen ja taudeista paratakseen. Laittautui Panu vielä Kontojärven voudin hyväksi ystäväksi ja sai häneltä aikaan kiellon semmoisen, etteivät savolaiset saaneet itäpuolella Rajavaaran olevia maita ominaan pitää, ei kasketa niitä, ei metsällä kulkea eikä yläjärvissä kalassa, jonne yksi ja toinen jo oli alkanut tunkeutua. Vielä nimitti vouti hänet käräjäin istujaksi, antoi hänelle luvan ylläpitää kuninkaan valtaa salomailla ja käski kaiken kansan totella häntä niinkuin itseään.
Oli kuitenkin metsissä niitä vanhan Reidan mukanaan tuomia lappalaisia, jotka eivät alistuneet. Rauhan vuoksi oli voudilta kielto heitä ahdistamasta, kun eivät mitään pahaa tehneet. Köyhiä olivatkin ja vähävoimaisia ja harhailivat milloin missäkin. Oli myöskin taika heitä suojelemassa: pelättiin riistan metsistä katoavan, jos lappalaiset karkoitettaisiin tai sukupuuttoon hävitettäisiin.
Oli joitakuita muitakin, jotka eivät Panun menoa hyväksyneet. Niitä oli vanha Jormakin, ja heidän suurin nurinansa oli siitä, että Reidan tuoma taikausko oli uudistettu ja rehoitti entistä enemmän ja että pyhälle vuorelle oli palveltavaksi pystytetty inhoittava puujumala. Eikä ollut heistä Panussa oikeata henkeä eikä sisäistä voimaa. Liiaksi pani painoa ulkonaisiin temppuihin, niitä joka tilassa vaatien. Mutta näitä nurkujoita oli harvassa. Kaikki muut ylistivät Panua siitä, että oli heimo taas koottu yhteen johtoon ja yhteen tietoon. Eikä nyt ollut pelkoa siitäkään, että Ristin-Kiesus salaa rajan yli tunkisi ja puoleensa viettelisi.
Korpivaaran Panulassa oli pidetty pitoja ja kestejä jo useampia päiviä markkinamiehiä kotiin odoteltaessa. Paitsi lähiseudun heimolaisia järven rannoilta ja jokivarsilta oli sinne kokoutunut kauempaakin kansaa metsäin sisästä ja ylävesien varsilta. Eivät kaikki, joilla olisi ollut nahkoja markkinoille vietäväksi, sinne lähteneet hiihtämään ummessa kelissä, vaan antoivat ne Panun kaupittavaksi, joka niistä sai korkeamman hinnan kuin kukaan muu, ja jäivät siksi ajaksi hänen taloonsa, jossa heitä kaikkia vanhan tavan mukaan kestitettiin ja vieraina pidettiin. Talossa oli teurastettu härkä ja olutta tehty tynnyrittäin. Kukin oli tuonut eväitä mukanaan. Kahdessa suuressa tuvassa pidettiin iloja päiväkaudet, toisessa kisaten ja laulaen, toisessa juoden ja aterioiden, sill'aikaa kun vanhat saunassa turisivat ja pikkupojat pihalla melakoivat rantatörmältä jäälle laskien. Talon takana olevan kallion laella oli mies aina tähystämässä antaakseen sieltä luikulla muille merkin kohta paikalla, kun tulijat järven selälle ilmaantuivat.
On juuri kisaloma, ja uutta tanssia odottaessa kiertelee oluthaarikka etupuolella tupaa miehestä mieheen, sill'aikaa kun tytöt karsinan seinämällä vaatteitaan järjestelevät ja tukkanauhojaan sitelevät. Ikkunaluukut on sysätty auki, ja ulkoa kuuluu poikain temmellys, jotka leikkivät siellä Pohjolan isännän ja Lemminkäisen kaksintaistelua vanhan poronnahkan päällä.
Uunin kyljessä karsinanurkassa hurisee jauhinkivi, jota orjatytöt aamusta alkaen ovat toisten tanssiessa vääntäneet. Hajamielisinä ja ympäristöstään välittämättä kiertävät uupuneet tytöt kampia, silmät ajatuksettomina ja tuntemattomina laimeasti ikkunanvaloon tuijottaen. Ainoastaan silloin, kun toinen heistä kiven silmän tuohisesta täyttää ja toinen siivellä pyyhkäistyään jauhot vakkaseen kiven kupeelta menee niitä toiseen tupaan emännälle viemään, herkeää kivi hetkeksi pyörimästä.
Tanssin tauotessa on nyt kivikin pysähtynyt. Toinen orjatytöistä ottaa vakkasen ja vie sen, uunin kylkeen painautuen, ettei tanssityttöjen vaatteita tahraisi, porstuan yli toiseen tupaan.
Siellä on lieden päällä haahlassa riippumassa suuri musta pata, jota emäntä hämmentelee. Emäntä on pieni, lempeän näköinen ihminen, kasvot pienet ja kalpeat, silmissä kärsivä ilme ja ruumiissa alakuloinen raukeus.
—Johan nuo nyt riittänee. Käyhän nyt sinäkin, Annikki, pukusi muuttamassa, niin saat mennä muiden kanssa karkelemaan, sanoo hän tytölle, joka jauhoja toi.
—Mitäpä minä heidän karkeloistaan. Käyn kynimään nuo metsot?
—Käy, ja käy pian, saattaa sieltä Panu millä hetkellä tahansa palata, ja parasta pitää urhoille olla!
Sen sanoo Ilpotar, naapurin emäntä, joka apumiehenä häärii niinkuin kotonaan tietäjän talossa ja on ottanut puolet emännyydestä omiin käsiinsä.
—Antaa heidän nyt näiden levätä, koko päivän ovat kiveä vääntäneet, onhan täällä muitakin,—uskaltaa talon emäntä virkkaa.
Mutta Annikki on jo ottanut linnut ja lähtee kotaan.
—Liian hyvänä orjiasi pidät … vai vielä karkelemaan! kivahtaaIlpotar.
—Ihminen se on orjakin.
—Lieneekö puolikaan, mokoma lappalaiskakara.
—Annikki ei ole orja enemmän kuin muutkaan … kasvattina on pidetty, sukulaisena hoidettu, vaikk' on työtäkin tehdä saanut.
—Orjaksi ennen sodassa saatu katsottiin, lienevätkö nyt ajat muuttuneet. Orjaksi tiedän vainen Panunkin tyttöä tähän saakka sanoneen.
—Tietänetkö, Ilpotar, Panun mielen paremmin kuin minä, vaan minä en orjankaan selkää katkaise.
—Välipä tuolla vähävoimaisella. Taidat vielä Reita vainajan taikoja pelätä. Turhaan niitä pelkäät, ne taiat on nyt paremman miehen käsissä.
Emäntä ei vastannut, jätti hierimen apulaisen käteen ja pistäytyi ulos. Ilpotar raotti ikkunaluukkua ja katsahti hänen jälkeensä. Emäntä näkyi menevän pihan yli kotaan ja alkoi siellä Annikin kanssa lintuja siivota.
—On siinä askareissa tietäjän nainen, orjan töille työnteleikse, naurahti Ilpotar. Mitähän olisi näistäkin pidoista tullut, jos en minä olisi auttamassa ollut! Kädestä pitäen tuli Panu itse noutamaan oluen panoon. Nahjukseksi sanoi naistaan. Arvaatteko, tytöt, mitä minä siihen sanoin… »Sitäpähän lähdit sieltä kaukaisilta mailta noutamaan … ei olisi tainnut likempänä olla.»—Ei virkkanut siihen mitään, mutta tiedän hänen jo kauan katuneen mokomia kauppojaan.
—Lieneekö mitkä lumot käyneet?
—Rahalumot. Ahne se on Panu, perso tavaralle. Mutta sinne menivät ennenkuin osansa sai. Yksin jäätyään kääntyi isänsä Ristin-Kiesuksen oppiin, vei kultansa, hopeansa Valamoon ja antoi munkeille talonsa. Sen sai, kun lähti merta edemmä kalaan.
—Mutta eihän nyt omastakaan suvusta ole naiden.
—Minkä tähden ei? Toiselle puolen Rajavaaran se on jo tapana. Silloin tietää, minkä saa, eikä käy niinkuin Panun.
—Onhan tuo hyvä ihminen emäntäkin.
—Parempi ilki paha kuin liian hyvä.—Laiskoittelette täällä kaikki orjat. Pöytää kattamaan!
—Kun ei tuo teitä ottanut?
—Hyvät olisi kaupat tehnytkin, mutta oli kieliä välissä. Ei ole osannut lapsiakaan tehdä kuin tuon yhden poika ruikaleen. Sekin on tullut äitiinsä. Saas nähdä, mikä tietäjä siitäkin tulee.—Mitä siinä naurattelette? Sitäkö, etteihän minullakaan ole kuin ainoa tyttö. Mitäs semmoisen ukko rahjuksen kanssa … hyväksikin luulin, mutta ei ole mihinkään.
—Olihan Ilpottarella poikakin.
Kovakasvoisen ja ravakkaluontoisen naisen muoto muuttui yht'äkkiä. Se heltyi. Suussa värähti, mutta sitten hän taas voitti mielensä ja kivahti:
—Suunne kiinni ja hämmennä pataasi, ettei pohjaan pala!
Ei sallinut Ilpotar siitä asiasta puhuttavan, ja arkaan paikkaan siinä aina sana sattui.
Annikki ja emäntä istuivat kodan kynnyksellä lintuja kynien.
—Annahan nyt olla, sanoi emäntä. Saan minä nämä yksinkin höyhennetyksi. Käyhän nyt siistiymään… Karikin on täällä … nämä on sen tuomia lintuja … etkö nähnyt häntä tuvassa?
—Istuvanhan tuo siellä näkyi.
—Älä huoli siitä, mitä mieron hampaat hakkaa, tiedäthän Ilpottaren. Se tahtoo Karia tyttärelleen, muttei Kari Ilpon naiseen suostu, vaikka kaikki kullat saisi. Puhui kanssani äsken ja toi lunnaitasi taas kolme komeata ilvestä ja sinulle äitinsä laittamat uudet vaatteet, ne ovat nyytissä ullakolla, käy siellä pukemassa yllesi ja mene sitten karkelemaan.
Annikin totiset kasvot välähtivät ilosta, mutta sitten taas synkistyivät, ja hän painautui takaisin istumaan.
—Alkavat taas toiset tytöt herjata, sanoi hän itku kurkussa.
—Eivät nyt uskalla Karilta, ja niskan nakkeluista älä välitä. Silmäisi sirkeyttä ja poskiesi puhtoisuutta kadehtivat, mutta se on sinulle vain maineeksi. Saatan sanoa, mitä Kari minulle äsken uskoi. Sanoi aikovansa Panun tultua sinua uudelleen pyytää. Jos Panu suostuu, ei tiedä, ehkä täällä karkeloissa vielä morsiamena keikut.
—Ei suostu Panu, kun ei ole lunnaat vielä täydet.
—Sanoi olevan itsellään takausmiehet, että vuoden kuluessa maksaa sen, mikä puuttuu. Menehän nyt vain ilotupaan, ei ole sitten aikaa, kun markkinamiehet tulevat.
Annikki nousi, puhdisti kätensä, pesi kasvonsa ja meni pihan poikki aittaan.
Emäntä jäi loppulintuja höyhentelemään ja alkoi sitten kärvennellä niitä tulen lieskassa. Annikin naittaminen oli hänen lempiaatteitaan. Itse oli hän tytön metsästä löytänyt, kuullut korvesta ruikutuksen, mennyt luo ja kotiin kantanut. Panu olisi tahtonut salaa tuhota, mutta vaimo ei antanut. Siitä pitäen, kun tyttö taloon tuotiin, oli hän kohdellut häntä niinkuin omaa lastaan, sikäli kuin voi, mutta vähän oli hänellä valtaa talossa ja sanomista sen asioissa. Miksi oli hän lähtenyt tänne tulemaan kaukaisesta kodista, jossa oli kukkana kulkenut? Toiselle olisi hän tahtonut, mutta toiselle työnnettiin, kaukaa tulleelle pohatalle. Ynseää oli ollut olo täällä, raskasta elämä, ei paljon orjan osaa parempi. Olisi parempi ollut veteen juosta, Kaatrakosken aaltoihin, joka kodin alaitse kuohui. Toiset olivat täällä ihmiset kuin kotona Laatokan ihanilla rannoilla, toiset tiedot, toiset tavat. Siellä mehevät maat, vihertävät lehdot, aukeat ahot, täällä soita ja karuja kankaita ja rotkoisia vaaroja. Jöröjä ja kovasydämisiä olivat miehet, naiset kateita ja ilkeäkielisiä. Vieraat naiset tunkivat hänen ortensa alle emännöimään. Ja ainainen pelko rinnassa … jos Panu tietäisi, huonosti hänen kävisi.
Nyt hän uskalsi, nyt ei kukaan joutanut hänen askeliaan vaanimaan. Hän nousi, meni navettaan, piilousi sen pimeimpään parteen, lankesi siellä polvilleen ja rukoili. Ei itselleen mitään rukoillut, Annikille onnea anoi, kumarsi lattiaan, vaikkei ollut toivoa liioin, että Jumala kuulisi, kun ei tuohusta sytyttää tohtinut…
Mutta tuvassa oli uusi karkelo alkamassa, ja kanteleen soittaja pöydän päässä juohatteli sormiaan kieliä myöten alkusoitoksi. Annikki oli pukeutunut ullakossa, pistäytynyt tupaan ja hiipinyt pankon nurkitse toisten tyttöjen taa uunin syrjään ja istuutui jauhinkiven laidalle. Mutta hänen uudet vaatteensa olivat huomiota herättäneet.
—Katsohan orjaa, aikoo tanssiin tarjoutua, sanoi Kylli, Ilpottaren tyttö, joka tyttöjen parvessa ylinnä keikkui.
Poikain puolella valittiin kisain johtajaa.
—Kari kisakuninkaaksi! huudettiin.
—Ei minusta, valitkaa joku toinen.
—Ketä tytöt tahtovat?
—Karia! Karia! huudettiin karsinan puolelta, ja tytöt harvensivat rivinsä niin, että jokainen tuli näkyviin.
Karin täytyi suostua. Heittäen pois helähtelevän miekkavyönsä ja riisuen pitkän valkean sarkakauhtanansa astui hän esiin lattialle. Hän oli heimon kauneimpia poikia, solakka, pitkä, puhdasmuotoinen, vähän vaaleata partaa leuassa ja ylähuulessa, mutta ruskeasilmäinen, hartioille ulottuva liinatukka keskeltä jakauksella, oli uljas, urhea metsämies ja tunnettu nopeaksi hiihtäjäksi, josta sanottiin, että hiiden hirvellekin tulisi kiire hänen edessään.
—Tytöt riviin! käski hän.
Kisakuninkaan oli etuoikeus ennen muita valita tanssitoverinsa, ja tytöt seisoivat odotellen, kenen Kari ottaisi.
—Soitto soimaan! komensi Kari, ja kun kannel helähti iloiseen alkuun, liukui hän notkuvin polvin karsinanurkkaa kohti, jossa Annikki seisoi, tempasi hänen vasemman kätensä oikeaansa ja vei hänet kisakuninkaan kunniapaikalle peräikkunan alle.
—Orjan otti! tirskahti Kylli palmikoitaan heitellen, ja nurinaa kuului muidenkin tyttöjen joukosta.
—Entäpä orjastakin kerran kuninkaatar koituu! virkkoi hyväntahtoinen kanteleensoittaja, Jorma ukko, jonka sormet nyt kuin virman sorsan sorkat alkoivat kieleltä toiselle hypellä.
Mutta pää pystyssä ja otsa korkeana, nurinasta ja syrjäsilmistä huolimatta alkoi Kari tuvan lattiaa pitkin neitoaan kuljetella, joka alla päin ja silmät maahan luotuina häntä nöyrästi seurasi, hiukan mustanpuhuvat poskensa tummasti punoittaen. Kierrellen, kaarrellen, maanitellen eteen ja peräytyen taa kiertelivät parit laattiaa sanaakaan toisilleen sanomatta, niinkuin tapa oli. Mutta penkillä istuivat vanhemmat miehet ja miehet keski-ikäiset, ja naiset tunkeutuivat toisesta tuvasta oven suuhun karkeloa katselemaan. Huulet hyväntahtoisessa hymyssä seisoi siinä pankon nurkalla Panun emäntä suosikkiensa tanssia seuraten. Hyvin sopivat Annikin uudet vaatteet, somasti vilahti uusi valkea kenkä. Ja miksei olisi sopinut, kun oli Annikin mitalla tehty, emännän omasta toimesta, salaa tytön arkivaatteiden mukaan. Kohta ei Annikkia enää orjana pidetä, kohta saa pää katettuna nuorten emäntäin arvossa astella … varmastikin Panu nyt suostuu, kun on lunnaat tiedossa, ja upeat häät heille vietetään.
Ei uskaltanut Annikki silmiään maasta nostaa eikä niitä Kariin luoda. Ei muistanut häntä vielä milloinkaan oikein kasvoihin katsoneensa, kaukaa vain oli hänen käyntiään seurannut, vartaloaan ihaellut, kuunnellut hänen puheensa sointua ja hänen laulujaan, kun toinen paimenessa kulki, toinen metsälle meni. Olihan kerran kuitenkin silmiinkin katsahtanut sinä kuutamoisena syysyönä, kun oli eksynyttä lammasta korvesta etsinyt ja Kari tullut tiellä vastaan. Oli hän ensin säikähtänyt, oli luullut ryöstäjän tulevan ja oli häntä metsään paennut, mutta ei poika pahaa tehnyt, hellästi puhutteli, seuraan yhtyi, ja yhdessä he vuonan jälkiä noudattivat ja sen näreen juuresta määkimästä löysivät. Kari kantoi lampaan pihaan, erosi veräjällä ja katsahti erotessaan niin oudosti, että tytön sydäntä sykkyrälle veti. Miekka oli hänellä vyöllään, jousi olalla, kupeella viini, ja siitä katosi hän metsään kauniina kuin Tapion poika, sanaakaan sanomatta poistui. Olisi Annikin häntä metsän neitona seurata mieli tehnyt, ajaa riista hänen eteensä, hänet hilpeille, viljaisille maille houkutella ja siellä viileässä viidassa päänsä hänen rinnoilleen painaa.
Ei ollut hän alussa uskaltanut luottaa siihen, mitä emäntä tuli kertomaan, että Kari oli häntä Panulta kosinut ja luvannut lunnaita maksaa, niin paljon kuin Panu tahtoo. Mutta kun Kari aina omakseen kutsui ja kaivotiellä tavatessaan karitsakseen nimitti, jonka kerran olallaan kotiinsa vie, niin herahti ilokyynel silmästä, ja monet yöt se ajatus ullakossa valvotti. Vähät siitä, saisiko Kari lunnaansa kootuksi, kunhan häntä lempi! Se lempi, otti niin hellästi kädestä nyt ja luokseen kohotti, pää tuolla ylhäällä, jonne ei uskaltanut silmiään nostaa. Ja ikäänkuin autuaassa unessa hän nyt Karin rinnalla karkeli ja tunsi rohkeutensa ja luottamuksensa kasvavan eikä enää huolinut välittää niistä, jotka häntä halveksivat ja pitivät liian huonona Karille.
Tanssi taukosi, ja Annikki tapasi itsensä taas karsinassa, josta kiireen kautta pujahti pirttiin ollakseen apuna emännälle. Porstuassa seisoi Ilpotar kädet puuskassa ja loi häneen pahansuovan katseen, sähähtäen korvaan:—Keiku, mitä keikut, vaan oksalla et keiku!—Entäpä kerran keikkuisin minäkin, ajatteli Annikki, mutta ei huolinut vastata, solahti mahtavan emännän sivuitse pirttiin, tempasi siellä piakan toisen naisen kädestä ja alkoi sillä riemuavin mielin piiraita uuniin kiidätellä.
—Tule kuulemaan, kun Kari laulaa … sinulle laulaa! kuiskasi hänelle hetken päästä korvaan toveri, toinen orjatyttö … minä vartioin piiraita, etteivät pala … käy pian!—ja tyttö työnsi hänet pois pankon äärestä porstuaan.
Karkelojen välillä helskytteli Jorma kanneltaan ja hyräili säestykseensä. Nuoren väen iloksi lauloi hän Lemminkäisen lemmentöistä ja hänen seikkailuistaan saaren impien iloissa, kassapäiden karkeloissa. Vähän aikaa laulettuaan työnsi hän kanteleen Karille, joka hänen vieressään istui, ja virkkoi:
—Käheä on ääneni ja virteni vanhat … laula nuoremmuuttasi, paremmin osaat.
—Hyvät on laulusi, kauneimmat Karjalassa…
—Laulahan nyt kuitenkin.
—Laula, Kari, kehoittivat muutkin.
Kari oli jo laulamassa, kun näki Annikin oven suussa. Lopetettuaan lyhyeen ensimmäisen laulunsa, vaikeni hän vähän aikaa, juoksutteli vanhaa säveltä ylitse uuteen ja alkoi:
—Yks on ystävä minulla tämän ilman kannen alla, yksi armas ainokainen koko kolmessa kylässä. Muut ne mustaksi sanovat, kekäleeksi kellertävät; minun on silmästä simana, mesimarja mielestäni, vaan on vaiva vuottaessa, yksin ollessa ikävä; harvoin yhtehen yhymme, harvoin näemme toisiamme, vesi on virtainen välissä mieron vihat virtaisemmat, vihat voitan, virrat kierrän, kannan kotihin omani.
—Semmoinen oli se laulu!
—Laula vielä!
—Laulakoot nyt muut.
Mutta kaikki Karilta vielä toista laulua vaatimaan, Taas juoksutteli hän säveltä suruvoittoisesta ilonvoittoiseen ja lauloi:
—Konsa istuit, maa iloitsi, kun kävit, käki kukahti, kussa seisoit, seinä paistoi, kussa tanssit, tanhut keikkui, tuost' olet tullut, tuosta mennyt, tuossa istunut kivellä, tuossa astunut aholla, kivi on tullut kirjavaksi, paasi on toistansa parempi, korpi kuutta kukkelampi, lehto viittä lempeämpi.
—Kenestä on Kari laulunsa tehnyt? kysyi Panun emäntä.
—Eihän ole kuin yksi musta tyttö kylässä, pisti Ilpotar.
—Mutta se onkin virtensä veroinen, virkkoi Jorma. Mutta Annikki oli luikahtanut tiehensä, liikutustaan pakoon.
—Laula vielä! Ei kahta kolmannetta! kehoitettiin yhä, ja Kari oli jo aikeissa kolmatta lauluaan aloittaa, kun kuului toitahdus tuvan seinän takaa ja pojat alkoivat ulkona huutaa:
—Markkinamiehet tulevat! markkinamiehet tulevat!
Soitto keskeytyi, ja kaikki väki pullahti tanhualle tulijoita vastaanottamaan. Järven päässä näkyi musta joukko lähenevän. Pian huomattiin kuitenkin, etteivät tulijat olleetkaan Panun väkeä, vaan reitalaisia poroineen.
Missä panulaiset ja reitalaiset vastakkain sattuivat, siellä oli aina tappelu valmis, ja nyt olivat oluet ja hyvät ruuat mieliä kiihoitelleet.
—Annetaanko vähän tuliaismaistiaisia! huusi Taru, nuorista miehistä suurisuisin, ja kohta oli vanhempain miesten ja Karin kiellosta huolimatta hurjimmilla sukset jalassa ja jouset olalla. Koirineen karkasivat he jäälle tulevia vastuuseen ja piiloutuivat pienoisen saaren suojaan, jonka taitse tie kulki.
Pahaa aavistamatta ja luottaen markkinarauhaan, jota pyhänä pidettiin, ajoivat reitalaiset hölkkäjuoksua suurta selkää pitkin. Saarta lähetessä höröstyivät porot, päät nousivat pystyyn, ja jalat notkahtelivat levottomasti. Vaan eivät ennättäneet ajajat, jotka oudostellen tarkastelivat väen paljoutta Panulan kartanolla, pyöräyttää porojaan takaisin, kun mieslauma haukkuvine koirineen huutaen ja kiljuen karkasi saaren suojasta heiltä tietä tukkeamaan. Koiria pillastuneet porot puhalsivat hurjaan laukkaan ja etumaiset ehtivätkin ohi, mutta kahdesta viimeisestä pulkasta putosivat ajajat, Hilappa ja Aslo, lumeen ja estivät, käsivarsistaan hihnoissa kiikkuen, porojaan pakenemasta. Heidät saavutettiin, heitä mukuroitiin jousien ponsilla ja lumessa ryveteltiin, porojen kimpuroidessa ja koirien niiden ympärillä häristessä. Pienet lappalaiset puolustivat itseään, minkä taisivat, koettivat pujahtaa pakoon ja hypätä pulkkiinsa, mutta aina syöstiin heidät suulleen lumeen. Sen saivat kuitenkin puolustautuneiksi, ettei hihnoja heidän käsistään saatu.
—Ei saa syyttä repiä … älkää, hyvät miehet, repikö! vaikeroi Hilappa ollen armoille antauvinaan.
—Saa syyttäkin reitalaista repiä! huusi Taru. Tänne tievero! Anna viinasi, niin pääset!
—Riisutaan poro ja viedään pulkka pihaan!
Toiset reitalaiset olivat telmeen kestäessä tehneet kierroksen jäällä, mutta eivät saaneet vauhkoutuneita porojaan menemään päin, apuun päästäkseen. Ahdistelijat usuttivat koiriaan heidän kimppuunsa ja ammuskelivat heitä tylsillä nuolilla. Mutta silloin kuului vihainen vingahdus ilmassa ja samassa parahdus.
—Voi lempoa, kun rautanuolella ampui! huusi Taru.
Kaikki kokoontuivat Tarun ympärille ja unohtivat hetkeksi ahdistettavansa. Hilappa ja Aslo käyttivät tilaisuutta hyväkseen, nakkautuivat vikkelästi kuin kissat pulkkiinsa ja ehtivät toisten luo, ennenkuin heidät uudelleen saavutettiin. Ja pyrypilvenä kiisi lappalaisseurue tiehensä.
Taru kirkui ja kiroili niin, että sanat säkeniä iskivät. Hänen vasen kätensä riippui hervotonna, ja olkapäästä, jonka pitkä, terävä nuoli oli lävistänyt, valui verta virtanaan valkoiselle sarkakauhtanalle.
—Jälkeen joka mies niiden riettojen! huusi hän hammasta kiristäen.
—Ette niitä enää saavuta! virkkoi Kari, joka useiden muiden kanssa oli rientänyt jäälle tappelua asettamaan.
—Raukkoja teitä! kähisi Taru,—mutta vielä minä kerran sen…
—Näitkö, kuka ampui?
—Lie ampunut kuka tahansa, mutta sen vannon, että maksa höyryää, missä heistä yhdenkään tavannen … ja täss' on ase,—ja samassa kiskaisi hän nuolen haavasta ja pisti sen verta tippuvana viineensä.
—Siinä sen nyt näette: viha vihasta kytee, virkkoi Jorma taloon noustaessa.
—Eikä sammu ennenkuin joka sauna Lapinpohjassa taivaalle lämpiää, vastasi Taru toista kättään toisella hihasta kannattaen.
—Ei saa sotaan yllyttää, nuhteli Jorma. Reitalaisten kanssa on rauha.
—Mitäs ampui!
—Itsehän ensin menitte, huomautti Kari.
—Suus kiinni, salareitalainen!
Kari kuohahti, ja hänen silmänsä välähtivät. Taru väisti päätään kuin iskua välttäen. Mutta Kari hillitsi suuttumuksensa ja virkkoi rauhallisesti:
—Eto haavasta aikamies kiukuttelee.
Vähitellen miehet pihaan noustessa tyyntyivät, ja kun huudettiin ruualle suureen tupaan, unohtuivat reitalaiset ja äskeinen kahakka höyryävän naurispuuron ja piirakkain ääressä.
Syötyä pantiin taas karkeloksi ja lauluksi. Mutta Kari oli ottanut pitääkseen vartiota vuorella, kun luultavaa oli, etteivät markkinamiehet enää metsään yöpyisi, vaan painaisivat pimeänkin tultua kotia kohti. Miehet laskivat, että he jo iltayöstä ja ennen kuun nousua saapuisivat. Sitä varten, että markkinamiehet pimeän aikana saapuisivat, oli tervaisia tuohuksia varattu pinollinen tuvan nurkkaan, jotka sytytettäisiin niin pian kuin vartija merkin antaisi, ja mentäisiin sitten miehissä vastaan ja riemukulussa tulijat kotiin tuotaisiin. Vartijalla oli hänelläkin tuohus mukana, jonka hän sytyttäisi, kun näkisi järven päästä tulen, jolla miehet tulonsa ilmaisisivat.
Karkelossa oli Kari saanut Annikille kuiskatuksi menevänsä vartijaksi ja pyytänyt häntä tulemaan toverikseen. Annikki ei ollut mitään vastannut, puristanut vain heikosti Karin kättä suostumukseksi. Mutta karkelon jälkeen oli tyttö kadonnut. Ei häntä näkynyt tuvassa kummassakaan, ei ollut saunassa eikä aitoissa, joista Kari häntä katseli. Ehkä oli mennyt edeltä yhtymäpaikalle. Mutta ei hän ollut sielläkään. Kukkulalle tultuaan Kari istuutui korkean kiven kylkeen, jonne oli tuotu poron nahka lattiaksi. Hän istui ja kuulosti metsän rantaa. Huurteiset, jäiset puut nasahtivat tuon tuostakin hänen takanaan, tuulen hengen niitä silloin tällöin liikauttaessa. Alhaalla oli talo, josta kuului koirain haukuntaa, ovien käyntiä ja hoilotusta ja välistä kanteleen helähdys. Taampana kohosi kuun neljänneksen ja tähtien sitä heikosti valaistessa korkea uhrivaara avopäine kallioineen, joiden lumiset laet erotti rinteillä olevan metsän mustasta. Kari ei tahtonut saada paikallaan pysytyksi, ja yhä levottomammaksi hän kävi, kuta kauemmin Annikki viipyi. Jos se oli jo ollut täällä ja mennyt pois, eikä taaskaan saisi kahden kesken tavata. Hän nousi ylös, meni metsän rantaan, kuulosti, palasi taas kiven luo ja pudisteli lumen poron nahkasta levittäen sen siististi hangelle. Siihen hän sen istuttaa, kun se tulee, siinä häntä katselee ja kuuntelee hänen äänensä liritystä, sitä kaikkea sitten taas moneen kertaan jälkeenpäin muistellakseen.
Siitä pitäen, kun Kari hänet ensi kerran tapasi ja kietaisi kätensä hänen vyötäistensä ympäri, oli Annikki yksinäisillä metsäretkillä aina hänen mielessään väikkynyt, hiihtänyt hänen edellään tai vierellään ja öitä hänen nuotiollaan istunut. Mutta harvoin hän oli saanut häntä nähdä, vielä harvemmin puhutella. Usein hän tästä kulki ja taloa kierteli. Välistä näki tytön saunapolulla, välistä kaivotiellä, silloin tällöin rannalla poukkujen pesussa. Lumotuksi hän välistä luuli itsensä, lumotuksi sanoi häntä äitikin. Ja sen jälkeen lienee hän ollutkin lumottu, kun tytön lehdossa tapasi lehdeksiä taittamassa ja kiersi kätensä hänen ympärilleen. Oli, niinkuin olisi tyttö siihen sulanut, huvennut hänen käsivarsiensa väliin puhtoisena ja notkeana kuin talvinen orava. Tummat olivat sen silmät ja mustat kulmat, ja ne loistivat niin toisin kuin muiden tyttöjen. Se meni hetkeksi kuin tainnoksiin, heräsi sitten ja pujahti nopeasti kuin lumikko puiden väliin. Mutta siitä pitäen oli Annikki Karin edessä niin ilmielävänä, että hän ojensi kätensä häntä tavoittaakseen ei ainoastaan unessa yöllä, vaan ilmisissä päivälläkin. Ja Kari oli vakuutettu siitä, että joku hyvä haltija hänelle näytti sitä, mitä tiesi hänen toivovan näkevänsä—eikä hän pyrkinyt pois lumoista, vaan tahtoi mielessään sen suojeluksessa kulkea.
Ensi kerran, kun Kari Annikkia Panulta pyysi, sanoi Panu:—»Millä sinä, tyhjä mies, semmoisen tytön ostat?»—»Paljonko tahdot?» kysyi Kari jouseensa nojaten, sillä he olivat tavanneet toisensa metsässä. Panu määräsi kaksi karhun nahkaa, kolme ilvestä ja viisi rihmaa oravia. Mutta kun Kari ne vei, vaati lisää vielä kaksi karhunnahkaa, sanoen olevan tytöllä muitakin tahtojia. Mutta kun nekin oli saanut, ei sanonut antavansa ennen kuin vuoden päästä tytön nuoruuden takia. Nyt oli vuosi kulunut, eikä hän niin paljon voisi lisätä, ettei Kari niitä hankkisi. Johan oli Annikkikin kihlavaatteet yllensä pukenut.
Mutta missä hän viipyy? Taas kavahti Kari ylös luullen kuulleensa kahauksen lumessa. Jos ei uskalla tulla esiin metsän rannasta näkijöitä peläten? Kari meni metsän rantaan ja vihelsi hiljaa. Ei kuulunut vastausta. Mutta kun hän taas palasi tähystyskivelle, istui Annikki poron nahkan päällä sukset vierellään.
—Missä olet niin kauan viipynyt?
Annikki oli hengästyksissään, ettei ensin kyennyt vastaamaan.
—Tuollahan minä … reitalaisten puheilla, sai hän viimein sanotuksi.
—Mitä sinä heistä … ja missä heidät saavutit?
—Mikä se oli?
—Tuuli se vain…
—Hiihdin perästä ja saavutin vasta yönuotiolta. Veljestäni kävin viestiä. Veli on tullut näille maille, Reita veli, mutta emo on kuollut.
—Mistäpä tiesivät veljestäsi?
—Tapasin heidät markkinoille mennessään ja sanoivat hakevansa häntä kostamaan … mutta ei ole Reidasta kostajaksi … Ristin-Kiesusta kumartaa … niin kertoivat … ei ole meidän suvussa miehiä.
—Älä sitä sure.
—Hukka minut perii, jos tietävät heimolaisteni puheilla olleeni ja siitä Panulle puhuvat. Ilpotar väijyy minua joka askeleella … sinua tytölleen toivoo ja minua vainoo.
—Älä pelkää hänen vainojaan, ei sinulle mitään tehdä, ja kohta olet omani.
—Minua peloittaa väliin, ettei anna minua lunnailla millään.
—Silloin otan sinut lunnaitta.
—Sitä älä tee. Panu saavuttaa meidät, vaikka minne paennemme. Tuhoo taioillaan. Sillä on isäni taiat. Saa vaikka kivet taivaasta päällemme putoamaan.
—Ei ne taiat sinuun pystyne.
—Mutta sinuun pystyvät. Parempi, kun vielä varrotaan.
—Huomiseen varron, jos ei silloin pidä puhettaan, niin tiedän, mitä teen.
—Nyt minä menen, alkavat kaivata.
—Älä mene, istu vielä hetkinen. Istu tähän polvelleni, niin on lämpimämpi.
—Istuisin ikäni, kun saisin. Sinua öillä unelmoin, sinua päivät päästänsä ajattelen,—ja painuen Karin syliin pillahti Annikki katkeraan itkuun.
—Mitä itket?
—Itken sukuni surkeutta, ja oman mieleni aavistuksia itken. Kun niin isot lunnaat tahtoo, mihin vielä aikonee myydä, toiselle eikä sinulle.
—Toteutukoon aavistuksesi, silloin tartun tapparaani ja isken, vaikka kehen sattunee.
—Älä uhkaa, ehkei äitisikään minusta tahdo, mustasta tytöstä.
—Äitini ovat tekemät ne vaatteesikin, jotka toin. Hän vuottaa sinua hartaasti ja kysyy, etkö jo tule. Tupani vuottaa sinua, aittasi vuottaa.
—Vuottaneeko Karikin?
Ihastuksissaan kietaisi Kari hänet väljään kauhtanaansa ja painoi hänet rintaansa vasten, eikä Annikkikaan pyrkinyt irtautumaan.
Mutta samassa tuikahti kaukaa järven päästä tuli, jonka molemmat yht'aikaa näkivät. Annikki hyppäsi suksilleen ja katosi siitä kuin maata pitkin lentävä yölintu mäen alle. Kari sytytti soihtunsa ja pystytti sen hankeen heilautettuaan sitä kolme kertaa päänsä päällä. Sitten riensi hän alas taloon ilmoittamaan, että kauan odotetut markkinamiehet olivat saapumassa. Nuoret miehet tempasivat sanoman kuultuaan tuohuksensa sopelta, sytyttivät ne uunin lieskasta ja kiirehtivät ulos, toiset mennen jäälle vastaan, toiset muodostaen käytävän tuvan rappujen edestä saunalle saakka. Koirat hulakehtelivat iloissaan, ja kesy karhunpenikka, joka oli päivällä maannut havumajassaan, kömpi sieltä outoa tulitusta oukailemaan ja juosta ruhvelsi rantatörmästä alas jäälle isäntäänsä vastaanottamaan.
Hetken päästä ilmaantui tulijain jono saaren luo, jossa vastaanottajat olivat heitä odottamassa, ja ottivat matkamiehiltä heidän ahkionsa niitä pihaan vetääkseen. Kun Panu, joka astui eillimmäisenä, oli saapunut ensimmäisen soihdun pitäjän luo saunan eteen, ojensi tämä hänelle soihtunsa ja virkkoi:
—Terve teille suuret urhot, terve tultua talohon matkan pitkän käytyänne, suorittua suuret kaupat.
Panu otti soihdun hänen kädestään, taittoi kolme oksaa saunan edessä olevasta suuresta kuusesta, joka sanottiin siihen muinaisina aikoina pyhältä vuorelta istutetuksi ja jossa talon kotihaltija asui ja virkkoi:
—Terveytän tienottani, maireutan mannertani, terve maa ja terve manner, terve tervehyttäjälle! Akka manteren alainen, manun eukko, maan emäntä, älä viskele vihoja, älä pura puhkujasi kohti miestä meikäläistä, emon lasta laadullista, ota suojaasi omaasi, hoitohosi, huostahasi, tähän korjahan kotihin, asuntohon armahasen.
Sitten vuolaisi Panu muutamia lastuja hopeisesta rintasoljestaan puun juureen ja jatkoi:
—Tuoss' on tuomiset tulijan, matkamiehen maistiaiset. Suuri kiitos suojastasi, kaunis kaupoista hyvistä. Hyvin hoidit, varsin vaalit, onnen teitä ohjaelit.
Toimituksen tehtyään astui Panu miehineen soihtujen keskitse tupaan. Siellä olivat naiset valmiina vastassa auttaakseen miehiä vaatteiden riisunnassa. Mieliala oli muuttunut juhlalliseksi ja väen käytös arvokkaaksi. Ei kukaan liikahtanut paikaltaan eikä käynyt tulijoita vastaan ennenkuin Panu keskelle lattiaa pysähtyen virkkoi:
—Sanon terveisiä markkinoilta!—jolloin kaikki tuvassa olijat yhteen ääneen vastasivat:
—Terve tervehyttäjälle!
Naiset odottivat vielä kehoitusta Panulta ennenkuin kävivät vaatteita ottamaan.
—Tuoss' on lakkini, sanoi hän ojentaen sen vaimolleen ja lisäsi:—Autahan Joukoa, poika on vähän matkasta väsynyt.—Ja kääntyenIlpottaren puoleen:
—Siin' on kintaani … siinä kauhtanani…
Ilpotar auttoi vaatteet hänen yltään, veti kengät jalasta, ja samalla tavalla päästelivät muut naiset muilta miehiltä heidän tamineensa.
—Onko sauna valmis? kysyi Panu.
—Valmispa vallan … puolilta päivin on seestymässä ollut ja metsän parhailla puilla lämmitetty, ehätti Ilpotar vastaamaan.
—Kuka lähtee kylvettäjäkseni?
—Oiva löyly oman eukon, vielä vierahan parempi, vastasi Ilpotar, ja kaikki remahtivat nauramaan.
—Mitäs emäntä sanoo?
—Minä kylvetän vuorostani Ilpoa! vastasi emäntä pilaan yhtyen.
—Niinpä tule sitten!
Saunaan lähtiessään huomasi Panu tuvan ovella miehen, jolla oli hiha veressä.
—Missä olet hihasi verennyt?
—Reitalaisten kanssa tässä vähän kisailtiin, vastasi Taru arasti, peläten nuhteita, sillä Panu oli aina kieltänyt ilmiriitaa rakentamasta, vaikka oltiinkin vihoin.
Mutta kun tapaus oli kerrottu, virkkoi Panu, ammuttua nuolta katsellen:
—Pidä tallessa nuoli … sitä ehkä vielä tarvitaan.
Ilpotar saattoi Panun soihdun valolla saunaan, ja soihtu pistettiin saunan oven eteen lumihankeen kylventäajaksi. Se oli Panun määräämä taika, joka vaati pitkältä matkalta palanneen tällä tavoin tekemään, ettei räähkä kylpiessä pääsisi uupuneeseen ruumiiseen. Sill'aikaa kun kylpijä oli saunassa, ei kukaan saanut sitä lähestyä, ja parasta oli, että kaikki väki pysyi pirtissä sen aikaa, etteivät vihat, jotka ulkona väijyvät, pääsisi heidän kimppuunsa käymään.
Hienoksi ja hempeäksi oli Ilpotar saunan sisustanut, lattian ja lauteet oljilla peittänyt ja kesällä kerätyitä hajuheinäkimppuja pistellyt seinänrakoihin, kiukaan ympärille. Lempeästi hiveli tuoksuva, hauteleva löyly miehen kontistuneita, jäykkiä jäseniä, kun se Ilpon emännän taitavan käden heittämänä kohoili tasaisesti lämminneestä kiukaasta yhä täyteläisempänä, ensin vastan päältä ja sitten paljaalta kiukaasta. Haudottuaan vastan ja saatuaan tasaisen lämpimän saunaan, nousi Ilpotar itse lauteille ja hauteli, veteli ja ripsui. Sitten kävi hän käsiksi mieheen ja hieroskeli ja paineli pitkästä hiihdon ponnistuksesta kipeytyneitä jäntereitä.
—On siinä pulska mies vielä pulskemman naisen käsissä, puheli Ilpotar Panun äänetönnä loikoessa. Sitä selkää ja noita hartioita, kun ovat kuin visasta … ja entä nämä pohkeet, niin joustavat kuin jousen ponsi … ei ole huonot hyppyset minullakaan, mutta hohtimet pitäisi olla erää saadakseen.
—Älähän sentään niin puristele.
—Äläjämään kenen hieroja saisi, se hänestä mieleen. Käännyhän kyljellesi, niin nivusiasi vetelen. Olla minulla tuommoinen mies omana omituisena … vaan vanha on rähjä; kun kiinni tarttuu, hajoovan käsiinsä luulee.
—Vielähän Ilpo miesten rinnalla hiihtää ja asiansa ajaa.
—Ei aja miesten asioita, sen tietänen paremmin kuin sinä. Etpä vielä ole halannutkaan hierojaasi.
—Vielähän tässä ehdin, jahka jäsenet vertyy.
—Vertymän pitää!—Neuvosta minulle lemmen nosto.
—Ei tehoo taika antajaansa.
—En sitä sinua varten. Kylliin tahtoisin Karin lemmen nostaa. Ei ole näkevinäänkään tyttöä, Annikin lumoissa on. Äsken toi taas lunnaitaan.
—Ei tule niistä kaupoista.
—Jos ei tullekaan, niin ei sillä ole pojan lempi toiseen nostettu.Neuvohan nyt hyvä taika.
—Tiedäthän lemmen nostosanat?
—Pala tuli, pala taula, pala rätsinää räpäle, pala vatsa valkeaisen, pala mieli nuorten miesten!
—Osaanhan niitä, vaan ei sanoista apua, taika sille olla pitää.
—Kun nyt muistaisin … huomenna saat.
—Muistat, kun muistelet, jo tänä iltana tarvitseisin.
—Ei se nyt tähän hätään joudu, mutta otat yölinnun ja annat sen tytöllesi…
—Mistäs minä sen keskellä talvea saan?
—Minulla on varastossa.
—Kaikkia sinulla onkin.
—Kaikkia pitää olla … annat sen tytöllesi ja käsket pitää kolme yötä vasemmassa kainalossa ja sillä kiertää kolme kertaa toivottuansa—hyvin kauaitse ei saa kiertää—ja sitten pankoon sen salaa pojan vuoteen alle, niin kyllä tulee ikävä ja alkaa kiertää tyttöä samalla lailla … mutta miksi Karia tytöllesi?
—Ei ole parempaa poikaa koko heimossa. Saisinhan talooni miehen, joka johonkin kykenisi.
—En luule saavasi, vaikka mitä taikoja tekisit. Kari on niitä miehiä, joihin ei taika pure. Se on sitä Jorman lahkoa.
—Oletko koettanut?
—Koetin taikoa irti Annikista. Syötin salaa karhun aivoja ja sydäntä ja käärmeen pään läpi laskettua vettä juotin, mutta yhä enemmän alkoi antimia lunnaiksi kantaa.
—Et ottaisi vastaan.
—Kari on hurjapää, vaikk' on niin tyynen näköinen … saattaisi ryöstää tytön.
—Olisiko tuosta niin suuri vahinko, jos ryöstäisi?
—Siin' on taika, jota et ymmärrä.
—Mutta lupaahan se, ettet häntä Karille anna.
—En anna.
Panu astui alas lauteilta ja istuutui penkille kuivailemaan. Ilpotar pyyhkeili häntä kiireestä kantapäähän ja ojensi hänelle paidan, housut ja kauhtanan, vetäisi vielä vyönkin ympärille ja kiinnitti soljen.
—Kourista nyt kiitokseksi!
Panu kouristi kylvettäjäänsä.
—Kouristaisin enempikin, jos en olisi matkasta väsynyt.
—Et ole niin väsynyt, muuta mielessäsi hautelet.
—On totisia tuumia tekeillä huomenna, ja silloin ei saa naista lähestyä, onni menee, sen tiedät.
—Ethän karhun ajoon aikone?
—Suurempi peto karjaani vaanii.
Kylvettyä saatteli Ilpotar Panun taas soihdun valolla pirttiin. Siellä otettiin hänet riemuhuudoilla vastaan. Kuisma oli matkalla miettinyt runon kaikista markkinamatkan tapahtumista ja lauloi sitä parhaillaan. Jo oli hän laulanut Joukon suuresta linnustuksesta, hyvistä kaupoista ja siitä, miten oli kuninkaan ostajia petkutettu, kuinka Panu oli pappia pilkannut ja taikonut torniolaisen koskeen. Viimeksi oli hän laulanut:
—Panu sairahat paranti,rammat kulkuhun kohotti,
ja jokaisen tapauksen kerrottuaan kysyi hän toisten miesten puoleen kääntyen:
—Sanokaatte, suuret urhot, va'at miehet, vastatkaatte, puhunko totta vai valetta?
—Totta puhut ja pajatat, totta laulat laadullista,
vastasivat toverit yhteen ääneen, kaiken tuvan väen heitä säestäessä.
Mutta vielä oli viimeinen urotyö laulamatta, ja Kuisma jatkoi:
—Vielä kerron kaiken kumman, ihmehen oman näkemän: Panu seisoi paaden päällä, Rajavaaralla vihainen, loi on silmät lounahasen, läntehen käet kohotti, taikoi templin taivahalle, ylös pilvihin ylensi. Kumohon kirosi kirkon, ilmahan ylösalaisin. Sanokaatte, suuret urhot, va'at miehet, vastatkaatte, puhunko totta vai valetta?
—Totta puhut ja pajatat, totta laulat laadullista!
Hämmästys oli yhtä suuri kuin ihastus. Kummia oli aina Panun retkiltä kuulunut, mutta ei niin suuria ihmeitä ennen. Se oli tekonen, jolla ei ollut vertoja vanhimpainkaan Panujen urotöissä. Olihan kuultu, että sana vaikutti ihmisiin ja eläimiinkin, että sana siirteli kiviä ja repi puita juuriltaan, eikä kukaan epäillyt sitä, että hyvä tietäjä sai ilmat ja vedet mielensä mukaan läikähtelemään, mutta sitä ei oltu ennen kuultu, että isot kirkot olisivat ilmaan nousseet ja siellä kumolleen keikahtaneet. Jo piti mennä etsimään Väinämöisen laulusta asti, jota kuu ja aurinko tulivat kuulemaan, tähän tapaukseen vertoja saadakseen.
—Ei ole semmoista ennen kuultu eikä nähty, uudisti Ilpo miesten ihmettelyjen vahvistukseksi. Itse näin, kun ensin ilmaantui kuin kohdalleen ja sitten manauksen kuultuaan kumoon keikahti.
—Vaan jos silmäsi valehteli? kysyi Jorma.
—Mitenkä voi kymmenen miehen silmä valehdella? puhalsivat mukana olleet melkein yhteen ääneen.
Panu oli väkijoukon häntä ja hänen tekojaan ihmetellessä istunut pöydän päässä ja alkanut nauttia siihen kannetuita ruokia. Päretuohukset, jotka roihuten paloivat pöydän ympärillä, valaisivat hänen kasvojaan, kun muu osa tuvasta jäi puolipimeäksi. Hänen musta ja sileä, saunan jäljeltä vielä kostea tukkansa, joka hartioille valahti, kiilteli tulen valossa, hänen partansa sojotti totisena valkeata rintaa vastaan, ja silmä katsoi suoraan pöytään, ja hän istui, niinkuin eivät olisi nuo puheet häntä vähääkään liikuttaneet. Tanakkana ja voimakkaana hän istui ja virkkoi viimein katkaisten kaikki kiitospuheet:
—Vetäkää ahkioni pirttiin.
Kun ahkio oli tuotu ja asetettu keskelle lattiaa, käski Panu, yhä pöydän päässä istuen, avata nuorat, joilla päällysnahka oli siihen kiinnitetty.
—Antakaa lipas tänne.
Hienoa tuohitekoa oleva ja messinkiheloilla koristettu lipas otettiin esille pulkan perästä, jonka istuimen aluksen se täsmällensä täytti, ja vietiin Panun eteen pöydälle. Jännittävän hiljaisuuden vallitessa avasi Panu lippaan. Lipas sisälsi rahat, jotka oli nahkoista saatu, kallisarvoisimmat ostokset ja Panun markkinatuomiset. Rahoista sai jokainen heimon mies osansa sen mukaan, miten paljon hänellä oli nahkoja ollut, niistä kuitenkin pois luettuna uhrivuoren haltijalle tuleva uhrilahja, jonka Panu otti huostaansa ja heitti pöydällä olevaan hopeamaljaan. Karin vuoro kun tuli astua esiin osuuttaan vastaanottamaan, ei hän liikahtanut paikoiltaan ovensuupenkin alta, johon oli istuutunut, vaan sen sijaan nousi hänen vierestään Jorma ja sanoi Karin ei tahtovankaan osaansa, vaan jättävän ne taloon Annikin lunnaiksi, jota hän nyt julkisesti pyytää naisekseen.
—Mikä tämä nyt on aika naimakaupan hierontaan, vastasi Panu ynseästi.
—Rahat kun sattuivat saapuville ja heimo koolle.
—Ei tähän asiaan heimon päätöstä tarvita.
—Antanet sitten heimoa kysymättä.
—Ei ole rahoista vielä riittämäänkään.
—Sanonet, paljonko tahdot, niin vuoden päästä Kari suorittaa.
—Ei naista velkakaupalla.
—Jorma menee takuuseen, virkkoi nyt Kari.
—Jorman takuista … naurahti Panu pilkallisesti, ja puhe katkesi siihen.
Kun rahat oli jaettu, jakoi Panu tuomiset. Emäntä sai kaulasoljen, Ilpotar rintakoristeen ja muut naapurin naiset minkä pienen kalun mikin. Kaikille saapuvilla oleville miehille ilman erotusta antoi Panu piiharkon ja murusen tulikiveä. Sitäpaitsi oli tilattu vaskea heloiksi, nuolenpäitä y.m.
Lopuksi otti Panu lippaansa pohjalta hienoon vaatteeseen huolellisesti käärityn myttysen, joka avattuna näyttäytyi olevan korea helminauha.
—Tule tänne, Annikki, sanoi hän.
—Annikille helminauha! huudahdettiin pirtissä, ja kaikki kurottautuivat katsomaan.
—Mitäs te minulle tämmöisiä lahjoja, soperti Annikki sekä hyvillään että hämillään, ymmärtäen yhtä vähän kuin muutkaan, mistä hyvästä häntä yht'äkkiä tämmöinen onni kohtasi.
—Ei se ole minulta, vaan voudilta … vouti pestaa sinut saunapiiakseen.
—En huoli voudin pestistä, sanoi Annikki ja tarjosi takaisin lahjat.
—Pidä, kun olet saanut, tyrkytti Ilpotar.
—Vaan minä en huoli, siin' on omanne.
—Ei minun ole lupa takaisin ottaa, sanoi Panu.
—Niinpä panen tuohon,—ja Annikki aikoi heittää helmet uhrimaljaan.
—Älä saastuta, orjanainen, haltijan pyhää astiaa! ärjäisi Panu ja vetäisi maljan syrjään.
—Luulin voudin kalun kelpaavan … niinpä pankaa, mihin tahdotte, ja päättävästi, melkein vihaisesti sysäsi Annikki koristeen kädestään Panun eteen pöydälle.
—Pannaan sitten talteen, niin saa itse antaa, kun tulee, virkkoi Panu, kaksimielisesti hymähtäen orjatytön jälkeen, joka itkua tehden livahti ulos pirtistä.
Hetken kuluttua seisoivat Kari ja Annikki saunan seinämällä. Kari oli aseissa ja pois lähdössä.
—Älä vielä tee sitä, rukoili Annikki, odota vielä vuosi niinkuin lupasit. En minä uskalla … tekee, minkä tahtoo, kun kirkotkin ilmaan nostaa.
Kari seisoi synkkiä tuumia hautoen. Mutta eihän hänellä ollut, mihin paeta tytön kanssa keskellä talvea. Hänen majastaan heidät pian saavuttaisivat, kun kaikki heimon miehet tietysti olisivat Panun puolella. Ja häntä itseäänkin jo kammotti Panun salainen voima.
—Kun vain tietäisin, etteivät lahjoillaan saa sinua lumotuksi?
—Vaikka heittäisivät helmaani kaikki Ruotsin kuninkaan rikkaudet, niin en sittenkään.
Kari veti tytön puoleensa, Annikki kurkottautui käsillään häntä olkapäihin, ja sanattomina seisoivat he hetken aikaa heikon kuutamon kuvatessa heidät pitkäksi varjoksi hangelle, jossa tuuli lunta juoksutteli. Varjo erosi kahdeksi, toinen katosi saunan suojaan, mutta toinen lähti nopeasti liukumaan jäälle päin.
Se katosi rantatörmän alle, ilmaantui taas jäälle ja hoippui siellä yhä himmeten, kunnes kokonaan katosi.
Tuvassa oli Panu käskenyt väkensä levolle käymään, ilmoitettuaan miehille, että huomenna oli tähdellisiä asioita keskusteltava, ja pian olivat soihdut sammutetut ja talo unen hiljaisuuteen vaipunut.
Ennenkuin itse paneutui levolle, pistäytyi Panu kuitenkin pihalle kuulostamaan ja katsomaan, olisiko haltijoilla jotakin outoa tekeillä. Seisoen tuvan nurkalla kuuli hän silloin huuhkaimen uhrivuoren rinteellä huutavan. Nopeasti palasi hän tupaan takaisin, vetäisi kengät jalkaansa, otti uhrimaljasta muutamia rahoja ja lähti kiireesti hiihtämään vuorta kohti ehtiäkseen ennen puolta yötä antamaan haltijalle omansa ja suositellakseen häntä niihin tärkeihin tuumiin, joita hän oli alkanut mielessään hautoa.
Seuraavana aamuna, kun tupa oli puhdistettu ja eine otettu, ajettiin kaikki nuoret miehet ja naiset tanhualle, ja vanhemmat miehet vetäytyivät tupaan. Panu istui pöydän päässä, heimon kaksitoista vanhinta penkeillä sen edessä ja takana, kuusi kummallakin puolella, ja muu heimo pitkin seiniä. Kesäiseen aikaan pidettiin käräjät ja kokoukset pyhällä uhrivaaralla, käräjäkivien päällä, mutta talvella Panulan suuressa tuvassa, johon silloin tunnusmerkiksi asetettiin kaksitoista pyhältä vuorelta käräjäaituuksen sisästä poimittua pyöreätä kiveä, yksi kunkin vanhimman eteen. Panun edessä oli kannus eli taikarumpu, arpavasara ja arpanappulat, jotka hän ennen toimituksen alkamista, niin kauan kuin naiset tuvassa vielä askaroivat, oli vaatteella peittänyt. Ilotuli oli sytytetty takkaan, ja luukut oli suljettu, niin ettei päivä päässyt sisään muualta kuin vähän lakeisesta.
Astuttuaan pöydän päähän korotti Panu oikean kätensä kattoa kohti, jossa se hukkui miesten päiden tasalla lainehtivaan savuun niinkuin pilveen, painoi toisen poikkiteloin rinnoilleen ja rukoili:
—Oi, Ukko ylijumala, tahi taatto taivahinen, vallan pilvissä pitäjä, hattaroiden hallitsija, pidä pilvissä käräjät, säkehissä neuvot selvät, laita tuumas tuumiksemme, aattehesi meille anna, pannos mieltä miesten päihin, oikeahan osatamme, väärä tieto väistäksemme.
Rukouksen luettuaan virkkoi Panu:
—Tietänevätkö heimon miehet, mistä neuvo on tänä päivänä pidettävä? Toiset tietänevät, toiset eivät. Sanonen siis, mitä varten olen teidät tänne pysähyttänyt.
—Sano, sano, esitä asia, kuuntelemme, korvamme teroitamme! kuului kehoittavia ääniä eri haaroilta miesten joukosta, jotka istuivat totisina lattiaan katsoen, kyynärpäät polvien varassa.
—Kontojärvellä kävimme, alkoi Panu, ja kuulleet olette, mitä siellä on tapahtunut ja mitä sieltä tullessa. Menimme markkinoita pitämään ja hyvät pidimme. Eivät olleet kaupat äijän hyvät, eivät äijän huonotkaan. Vaan en nyt siitä tahdo puhua, jokainen on saanut osansa ansionsa mukaan, ja haltijakin on saanut osansa. Tahdon puhua teille, heimoni miehet, vaarasta, joka meitä uhkaa Karjalan miehiä, jotka isäin haltijoita vielä palvelemme emmekä tyyten vielä ole vieraisiin jumaliin taipuneet.
—Lieneekö vihollinen tienoillemme tulossa … rauhanhan maassa olevan luulimme? virkkoi joku ääni.
—Rauha on maassa, mutta vihollinen kuitenkin veräjällämme väijyy.
—Väijyy ja on jo kauankin väijynyt, vaikkemme ole häntä vastustella osanneet, puuttui Ilpo selittämään.
—Osata olisi pitänyt, jatkoi Panu, jos olisi ollut mieltä miesten päässä.
—Ristin-Kiesuksesta puhuu Panu, selitti taas Ilpo.
—Paljon hän on meille tuhoa tehnyt ja vielä enemmällä uhkaa. Ennenkuin tänne tuli, olivat kaikki maat ja vedet viljoineen ja aarteineen meidän heimon hallussa aina Kontojärvelle ja sen toiselle puolelle. Kontokoski oli Karjalan kansan ja meidän panulaisten paras kalastuspaikka, siellä lohiapajat meidän, majavavedet meidän. Pois meidät sieltä Kiesuksen miehet karkoittivat, alkoivat metsämaitamme maahan hakata ja tulella polttaa, eikä ollut Karjalan miehissä haltijoittensa puolustajia eikä etujensa valvojia. Siivosti suostuivat jakamaan vieraiden kanssa ja sovintoa hieromaan. Sai Kiesus huoneen itselleen rakentaa ja sai Karjalan miehet itseään kumartamaan. Suuttuivat siitä omat haltijat, nurjeni heidän mielensä, pienensivät viljan saannin sekä maasta että vedestä. Eikö ole, niinkuin puhun?
—Niin on, Panu, oikein puhut. Nähtiinpä se Reidan aikana.
—Kaiken tämän tiedätte, usein on siitä pakinaa ollut. Mutta kuitenkin, kaikitenkin … pahempia vielä aikoo, uhkaa karkoittaa meidät täältäkin. Näin ovat asiat. Uusi on pappi tullut Kontojärvelle, uusi on tietäjä Kiesuksella, entisiä taitavampi, ja iso on nousemassa hänellä voima. Ei Kiesus yksinään mitään mahda, se on nähty, jos ei ole käskyjensä kävijää. Poikaseksi häntä kutsuin, kun en tuntenut. Sileäturpaiseksi lahnaksi luulin, joka tyyniä vesiä ui, mutta potkiva onkin lohi, joka kovimmat kosket soutaa, nousee Konnosta Korpiselkään, ellei patoja rakenneta ja rakenneta korkeita. Karjalan jumalat kirosi, pyhät taiat kirosi, kirosi minut ja kaikki tietomiehet.
—Lieneekö tehoa hänen sanoillaan?
—Ei minuun hänen kironsa pysty eikä muihinkaan miehiin, jotka varansa pitävät, mutta heikkoja huimata voipi, ja vaimoisiin veriin vaikuttaa, jos silmätyksi saa.
—Niin on, kuin Panu puhuu, vahvisti Ilpo. Vaan kun vaaran tiennet, niin tiennet keinon, millä torjutaan.
—Tietänen senkin. Näin olen miettinyt: viha vihasta, kirot kirosta, ja jos sotaan käy, niin sota sodasta. Älköön kukaan tästä lähin antimia papille kantako, älköön viekö lapsiaan kastettavaksi, niinkuin vanhan tavan mukaan eräät ovat tehneet, älkööt kukaan käykö kuulemassa häntä ja kieltäköön sen naisiltaan. Siten hänen tiensä tukkeamme. Se on mieleni. Sanokaa, onko sama mielenne teidänkin?
—Sama on mielemme meidänkin, virkkoivat vanhimmat, ja koko muu tupa yhtyi heihin.
Silloin kuului Jorman ääni uunin kupeelta, jossa hän istui portaitten päässä kumarissaan:
—Saaneeko vanha mies eroavan mielensä virkkaa?
—Sano, setä, mielesi, kehoitteli Panu.
—Enhän tiedä, millainen mahtaja lienee Kontolan uusi pappi, lienee hyvinkin pelättävä, Panuhan sen tiennee. Enkä tiedä, kun en ole hänen voimaansa kokenut, miten lienee iso haltija Ristin-Kiesus. Toiset sanovat hyväksi, joka onnea antaa, toiset pahaksi kelleävät. En osaa häntä pelätä, ei ole haluni hyvitelläkään. Ei minulle mitään mahda. Ukon tiedän, Tapion tunnen, heitä lepyttelen, heille vähät uhrini kannan ja Väinön viisauden askeleitani johtaa annan. Niissä suojani tähän saakka ja niihin vieläkin varaan. Mutta lienee tämä Kiesus samoja Kiesuksia, joita Väinö väisti, niin on mieleni se, että mitä Väinö väisti, sitä minäkin. Lienettekö nuorempi polvi väkevämpiä häntä vastaan astumaan? Kaiketikin voimanne tiennette, ja kovinhan taikojansa kehuu Panu. Mutta en minä kiroisi kenenkään jumalia, en uskaltaisi vihoittaa haltijaa, vaikka olisi kuinkakin heikko, saati sitten niin voimallista kuin Kiesuksen olevan luulen … ystäväkseni tekisin ja puoleeni suosittelisin. Tietoni mukaan puhun, puhukoot muut paremmin.
—Mitenkä sitten menetellä tahtoisit, Jorma, palveltavanko tahtoisit?
—Parempi palvella kuin riitaa rakentaa, koska häntä kuitenkin pelkäävän näytte. Minä en pelkää, en rakenna riitaa enkä palvele. Palvelisitte häntä parhaanne mukaan, suosittelisitte, lepyttäisitte siksi, kunnes teitä tottelisi ja tietäjän mieltä noutaisi. Mahtaisiko olla Kiesus kovempi lumota kuin muutkaan vieraat haltijat? Niinhän tekivät vanhat Panutkin siihen aikaan, kun Kontokosken suvannossa kalastelivat, ja rauhan antoi miehille, sanotaan kalaonneakin suoneen.
—Rauhan antoi ja rauhan soi silloin, mutta nyt ovat ajat toiset, nyt on sotaa uhannut ja sotaa tahtoo. Ennen antoi omiin jumaliimmekin turvata, nyt niitä kukistaa tahtoo. Ennen hyväksi herkesi, nyt näyttää hampaitaan kuin peto.
—Kesyttäkää peto!
—Emme tiedä hänen taikojansa. Jos Kiesukselle hyväksi herkeämme, pappi meidät valtaansa saa niinkuin hänetkin. Papilla on hänen taikansa, se häntä hallita osaa. Ei ole meissä hänen kesyttäjäänsä.
—Opittaisiin taikansa. Panisit nuoren miehen hänen oppiinsa, se tiedot ja syntysanat tänne toisi. Lähettäisit Joukon Kiesusta oppimaan, jota muutenkin tietäjäksi neuvot.
—Emme tarvitse hänen tietojansa … ja kun kirosi minut, kiroisi poikanikin.
—Ei ole aika silloin toisen sovintoa hieroa, kun toinen aseitaan hioo, säesti Ilpo.
—Vaan jos kironsa peruuttaisi, jos pyörtäisi pyhät sanansa?
—Pyörtäköön hän, vaan minä en pyörrä.
—Teet, niinkuin tahtonet, minä sanoin mieleni, kun mieliä kysyttiin.
—Ei tohise tuulena Jormankaan tuumat … järkeä puhuu Jorma, järkeäPanu. Ajattelen, että arpaa kysymme, virkkoi Patva-vanhus.
—Arpa toden tietänevi, vahvistivat muut.
—Arpaa on kysytty ja arvan mieltä olen ilmoitellut, vaan kun tahtonette, kysyn kerran kysyttyänikin, sanoi Panu.
—Kysy arpaa, arpa paras neuvojista, kannus varmin viisahista.
Panu nousi heti ylös ja ryhtyi arpomista toimeen panemaan. Kun kannusta kattava vaate oli pois otettu, ilmaantui sen alta pyöreä suuren seulan kokoinen kapine, joka oli päällystetty hienolla helähtelevällä kalvolla kuin rumpu. Kalvo oli täynnä kuvia, lepänkuorivedellä maalattuja. Siinä näkyi aurinko, kuu ja tähdet; haltijat, pyhä uhrivuori, kirkko; metsän eläviä karhu, susi, ilves, hirvi, lintuja, kaloja; kalajärvi ja koski ynnä muita kuvioita; näkyi vielä markkinatie, joka oli merkitty hiihtäjän vetämällä pulkalla, vihan tie, joka oli keihäällä merkitty, ja sitä poikkiteloin oleva sovinnon tie, joka oli merkitty lehdellä. Uteliaina kurkottautuivat miehet katsomaan tietäjän suurta kannusta, joka ainoastaan tärkeimmissä tiloissa otettiin esille. Joka talossa oli kyllä oma kannuksensa, jolta isäntä kysyi neuvoja pienemmissä, jokapäiväisissä pulmissa, mutta ne olivat pienempiä ja kuvat niissä harvalukuisemmat. Eikä ollut kaikkien kannuksissa sitä kulta- ja hopeahelyjen paljoutta, mikä tässä. Ne olivat toiset kannuksen kehään kiinnitetyt, toiset sen alla olevaan ristikkoon, kaikki lahjoja niiltä, joille tämä arpakalu oli apua tai hyviä neuvoja suonut.
—Lisää puita valkeaan, Jouko! käski Panu, ja kun tuli lieskasi kirkkaammin takassa, työnsi hän vasemman kätensä kannuksen alle, tarttui päristimeen, joka oli nahkalla päällystetty kaksihaarainen vasara, ja kosketti sillä muutamia kertoja rumpukalvoa, joka antoi kumean äänen samalla, kun helyt kalahtelivat. Ääni ei ollut mieleinen, oli liian alhainen ja veltto. Sentähden oli kalvoa tulessa lämmitettävä. Pidettyään kannusta vähän aikaa tulen ääressä, kunnes sen kalvo hänen mielestään antoi oikean äänen, oli oikeassa vireessä, lähetti Panu sen kiertämään miehestä mieheen heidänkin koeteltavakseen.
—Kun kaikkien korvaan saman äänen sanonee, siitä tiedämme Jumalan äänen olevan.
—Saman sanoo, minkä sinullekin, kertoivat miehet, kalvos vasaralla koeteltuaan.
Sill'aikaa kun kannus kulki miehestä mieheen, pukeutui Panu pöydän päässä tamineisiin. Päähänsä asetti hän huuhkaimen nahkasta tehdyn lakin, jonka siivet hartioille valahtivat, ja kiinnitti vasemman olkapään yli ja oikean kainalon alaitse vyön, jossa riippui messinkirenkaita, rautaisia nuolenpäitä, käärmeen niveliä, karhun hampaita ja haukan kynsiä.
Kun kannus oli saapunut pöydälle takaisin, asetti Panu sen päälle messingistä valetun, sammakon kuvan näköisen nappulan, tarttui hyppysillään päristimeen ja loihti:
—Kysyn Luojalta lupoa, anon taatolta apua, tahon taivon haltijalta, maakamaran katkojalta; sano arvalle, Jumala, arpa ilmoita minulle, miten pulma poistetahan, kuten kulma kierretähän, lähde nyt arpa myötäpäivän, sovun tielle singahtele, rauhan poikete polulle, jos sovussa suoritahan, taikka rauha raketahan,— lähe silloin vastapäivän, jos kiroten kuljetahan, sodan käyden suoritahan.
Viimeisiä sanoja sanoessaan napahutti Panu vasaralla kalvoon. Sammakon muotoinen arpanappula harppasi ympyrän keskestä askeleen ilmaan ja asettui keskelle vihan tietä.
—Ei suorita sovussa! huudahtivat miehet, jotka kaikki olivat kokoontuneet pöydän ympärille.
Mutta arpaa oli pantava kolme kertaa. Panu siirsi sammakon entiselle sijalleen ja loihti:
—Kysyn Luojalta lupoa, anon taatolta apua, sano arvalle, Jumala, arpa ilmoita minulle, lähde arpa myötäpäivän, jos sovussa suoritahan, lähe silloin vastapäivän, jos kiroten kuljetahan.
Vasara helähytti kalvoa, kalvo jousesi, ja sammakko istahti keskelle sovun tietä.
—Sovussahan suoritahan! riemahti Jorma.