—Kolmas kerta tosi kerta!
Panu nosti sammakon pois kalvon päältä, nappaili vasaralla kalvoa varovasti joka taholta, tunnustellakseen, oliko se yhä vireessä, ja kun huomasi olevan, sovitteli hän nappulan hyvin huolellisesti paikoilleen ja loihti ääntään yhä uhkaavammaksi kiihottaen:
—Sano totta, Luojan merkki, juttele, Jumalan arpa, sano arpa syytä myöten, älä miehen mieltä myöten; jos arpa toen sanovi, niin arvo ylennetähän, ylös arpa nostetahan, polville pyhän Jumalan!
Miehet kertoivat yhdestä suusta:
—Polville pyhän Jumalan!—ja samassa harppasi sammakko pitkän askelen pudoten vihan tien ja sovun tien risteykseen.
—Sopuun neuvoo! Suurin osa ruumistaan on sovun tiellä, riensi Jorma selittämään.
—Vihaan vaatii, päänsä on vihan polulla! intteli Ilpo.
Miehet seisoivat katsellen toisiaan epätietoisina siitä, mitä arpa oikeastaan oli vastannut.
—Sano, Panu, mielesi … sinä, panija arvan, arvan mielen parhaiten ymmärrät.
Panu mietti vähän aikaa ja virkkoi sitten:
—Päin vihaan, sopuhun syrjin, minne pää on päättelevi, sinne mielikin menevi.
Eikä sen sanan jälkeen enää ollut ketään, joka olisi epäillyt oikeaksi Panun panemaa arpaa. Ei ollut muita kuin vanha Jorma, mutta Jorma oli aina vastaan, ja pois olivat heimon miehet tottuneet panemasta arvoa hänen sanoihinsa.
Niin oli siis nyt Panulan neuvottelussa päätetty se, mitä heimon tietäjä oli pitkät ajat mielessään kantanut, oli päätetty sekä miesten yhteisen mielen että haltijain pyhän arvan ilmoituksen mukaan, ettei mitään yhteyttä olisi ylläpidettävä Kontojärven papin kanssa, vaan vihoin häntä kohdeltava ja vihoin oltava hänen haltijaansa Ristin-Kiesukseen, joka jo oli paljon tuhoa tuottanut Karjalan vanhalle tiedolle ja yhä uudella tuholla uhkasi. Tämä päätös olisi kaikkien miesten voimalla toimeen pantava, ja heimon yhteisiin käräjiin olisivat haastettavat kaikki, jotka sitä vastaan rikkoisivat, ja tuomittavat, niinkuin esi-isäin vanha tapa vaatii haltijain vihoittajia tuomitsemaan. Ja kun Panu sen juhlallisella äänellä julisti, kohottaen oikean kätensä taivasta kohti ja vasemman poikkiteloin rinnalleen painaen, vahvistivat miehet hänen sanansa:
—Niin olkoon kuin Panu oikein sanoo!
—Älköön ainoastaan siihen tyydyttäkö, lisäsi hän, vaan uhrattakoon yhä ahkerammin, turvauttakoon taikoihin ja loitsuihin kaikissa tiloissa, etteivät haltijat tympenemään pääsisi ja vieraan jumalan tietäjä heitä saisi puoleensa temmatuksi. Uhrattakoon kotohaltijoille kaikista uutisista ja esikoisista osa suurempi kuin ennen ja kaikesta metsän riistasta ja veden viljasta parhaat. Ja saapukoot ensi kevännä kaikki heimon miehet tänne pyhälle vaaralle uhraamaan ja antimiaan haltijalle kantamaan!
Unessa oli haltija Panulle ilmaantunut ja uhrien vähyyttä nurkunut.
Mutta tällä kertaa eivät miehet ilmaisseetkaan mielihyväänsä siitä, mitä Panu esitti. Uhrit olivat suuri rasitus, ja yhä suurempia uhreja oli Panu alkanut vaatia, mutta monessa talossa laiminlyötiin kotouhrit kokonaan tai toimitettiin ne vain näön vuoksi. Varsinkin olivat heimon suuret kevätuhrit raskaat, jotka Panu oli uuteen voimaansa nostanut ja joihin hän vaati tuotavaksi eläimiä, nahkoja, kultaa ja hopeata kymmeneksen kaikesta ansiosta. Eläimet teurastettiin ja syötiin yhteisessä uhriateriassa, ja mikä teurastamatta jäi, sen otti Panu haltijain talteen toiseen aikaan säilytettäväksi. Nahkat myytiin, ja rahat kätki Panu aarteena haltijan aittaan pyhän uhripuun juurelle.
—Uhrataan, mikä jaksetaan, urahti muuan miehistä.
—Enempää ei voida kuin on voitu, säesti toinen.
—Liian paljon vaadit, kun kymmeneksen vaadit.
—Kymmeneksen vaatii pappikin Kiesukselleen.
—En usko olevan uhrien paljoudesta, virkkoi Jorma. Ei Ukko uhria kysy, taivon taatto tuomisia. Ei häntä rahalla osteta eikä rikkaudella. Rukouksilla lepytti vanha Väinämöinen pilvien pitäjän, niinkuin virsissä lauletaan, virsillä puoleensa viehätteli. Väinön tavoin neuvoisin minäkin tekemään, jos neuvojani kysyttäisiin ja kuultaisiin.
—Ennen muinoin lienevät haltijat sanan mairitteluun tyytyneet, nyt vaativat lihaa ja verta ja rahaa ja tavaraa. Ei ole Väinön neuvoista nykyiselle kansalle. Itsekin tietonsa tehottomaksi näki, kun pakeni pois ja valtansa vastasyntyneelle lapselle jätti, virkkoi Panu.
—Oikeita tietoja puuttui Väinöltä, vahvisti Ilpo.
—Olisi Väinö oikea tietäjä ollut, tuhonnut olisi Marjatan pojan. Sanat oli miehellä hyvät, mutta taiat puuttuivat. Nähtiin se, mihin Väinön tiedoilla päästiin, Jorman tietäjänä ollessa. Toiset ovat nyt ajat ja toiset tiedot. Minä puhun niinkuin tietoni käskee, vaan vallassanne olkoon, tehkää, niin kuin älyätte. Auttakaa itseänne ja tulkaa itse toimeen haltijainne kera, en pyri auttamaan enkä kykene, jos heidät vihoitatte. Minä teen niinkuin arpani käskee.
—Ja minä! vakuutti Ilpo.
—Tehdään niin kuin Panu käskee.
Ja toinen toisensa perästä ilmoittivat miehet suostumuksensa Panun ehdotukseen, että uhreja enennetään ja koetetaan miehissä saapua ensikeväiseen uhrijuhlaan, josta on tuleva entistään ehompi. Jorma yksin ei mitään luvannut, nousi ylös, otti sauvansa ja pisti kanteleensa, joka oli ketun nahkaan kääritty, kainaloonsa ja virkkoi mennessään:
—Kun lienette Väinöä viisaammat, ette minunkaan, pahaisen palvelijansa, neuvoja kuunnelle. Sanon vain niinkuin sanoi kerran Väinö lähtiessään:
Annapas ajan kulua, taas minua tarvitahan, uuen sammon saattajaksi, uuen päivän päästäjäksi, kun ei kuuta, aurinkoa, eikä ilmaista iloa.
—Ei siedä Väinöään soimattavan, naurahtelivat miehet hyväntahtoisestiJorman jälkeen.
—Ainahan se sen Väinönsä kanssa.
—Mitäs hampaattoman houreista, virkkoi Panu.
Kun suuret syysmetsästykset olivat lopussa ja nahkat kaupattu Kontojärven markkinoilla, olivat salon kansan talvitoimet jonkin aikaa tauoksissa. Ei ollut vielä varsinaisen talvimetsästyksen aika, suurten otusten ajon aika käsissä. Lumi oli liiaksi pehmeää ja hiihtokeli huonoa karhun ja hirven ajamiseen. Karhun kaadantaan ei sitäpaitsi ryhdytty, ennenkuin kuninkaan vouti oli käynyt itselleen pyhittämänsä karhut ampumassa.
Talvimetsästystä ja voudin tuloa odotellessa valmistelihe Panu ja varustelihe. Hän takoi nuolia, jousia ja kirveitä, apunaan Jouko, jota hän siitä lähtien, kun luuli papin häntä silmänneen, aina piti läheisyydessään, neuvoen hänelle taikomisen taitoa ja opettaen hänelle taikoja ja kaikkea muuta tietoaan. Joukosta piti tulla taikuri yhtä hyvä kuin isästäänkin. Ja häneen piti Panun kaikkien tietojen ja taitojen keskittymän, ei kenellekään muulle niitä neuvottu, ei ketään muuta tahtonut Panu opissaan pitää. Paitsi takomataidon salaisuuksia pääsi Jouko perille siitä, miten kannuksia oli valmistettava ja miten niitä käytettävä. Vähänhän nuorelta Jouko välistä tuntui tietoja vastaanottamaan. Mutta oli hän jo monet rummut omin päinsä valmistanut ja helpommissa asioissa sen avulla haltijain vastauksia tulkinnutkin.
Tuskin kuluikaan sitä päivää, ettei Panun luona käynyt avun etsijöitä. Kaikki lähiseudun miehet, jotka suuriin talvimetsästyksiin valmistautuivat, kävivät Panun pajassa vanhoja aseitaan korjauttamassa, uusia taottamassa ja niitä kaikkia taiottamassa. Vaarallisemmalle retkelle ei kukaan lähtenyt ennenkuin sukset, aseet ja koko mies oli loihduilla, luvuilla ja taioilla varattu kaikkia vihoja vastaan. Ja jos oli suurempi sairaus ihmisissä tai elukoissa, aina tultiin Panulta apua hakemaan. Aamusta iltaan oli hän toimessaan. Helpommat taiat toimitti hän kotisaunassa ja pajassaan, mutta kun oli suuremmat vihat voitettavana, vaikeampaan tautiin lääkkeet valmistettava ja pulmallisemmassa asiassa arvalta neuvoa kysyttävä, otti hän suksensa, poistui illan suussa kotoaan ja hiihti pyhälle vuorelle päin, josta palasi vasta keskiyön aikoina, kun illalla lähti. Ei kukaan uskaltanut häntä sinne seurata eikä hänen jälkiään vakoilla. Vuoren alla niemessä tiettiin vain jossakin metsän peitossa olevan majan, jossa hän tehoisimmat taikansa teki ja vaikuttavimmat taikakalunsa säilytti. Ei ollut Joukokaan vielä päässyt tätä salaista paikkaa näkemään; vasta sitten, kun oli oppinut sen, mitä kotona oli opittavaa, lupasi isä ottaa hänet sinne, ja sitten oli hän kohta oleva täysi tietäjä, valmis toimeensa kastettavaksi.
Voudin tuloaika oli käsissä. Jo oli hän lähettänyt hiihtäjänsä tuomaan sanaa saapumisestaan, jonka piti tapahtua ensimmäisen täyden kuun aikana, että nähtäisiin öitäkin metsissä kulkea, jos ilmat silloin olisivat suotuisat. Ja oli Panu pannut viestit siitä heimon parhaille metsämiehille, että koirineen ja kaarineen, keihäineen ja kirveineen saapuisivat karhun ajoon osaa ottamaan. Heimon parhaalle hiihtäjälle ja urhokkaimmalle metsän kävijälle Karille ei sanaa annettu. Mutta kun Jorma sen sai kuulla—Panun oma emäntä sen hänen korvaansa kuiskasi ja pisti mukaan terveisiä Annikilta—päätti hän ensi kerran pyydyksille hiihtäessään ulottaa matkana Karin majalle saakka.
Vanha ukko Jorma eleli omia aikojaan omassa salvamassaan metsäsaunassa vähän matkaa Panulasta, josta oli muuttanut pois, niin pian kuin veljenpoika oli ottanut siellä isännyyden haltuunsa. Ilta- ja aamupuhteet hän verkkoja kutoi, ansoja punoi, suksia valmisteli ja nahkoja muokkasi, eikä kellään ollut verkot niin hienot, ansat niin näpsät, sukset niin sujakat ja nahkat niin hienot. Päivät hän metsissä hiihti pyydystellen jäniksiä ja metsäkanoja langoilla ja loukuilla ja kettuja raudoilla, ja läpi talven oli hänen latunsa auki, kulkien ensin järven yli, sitten erään lahden pohjasta metsään, upoten ja noudatellen puron vartta, kunnes vei pienen jyrkkärantaisen metsälammen luo, jossa oli hänen pyydysmaansa ja jonne eivät muut kunnioituksesta vanhaa miestä kohtaan käyneet ansojaan virittämään. Vaikka olikin Jorma ukko useimmassa asiassa toista mieltä kuin heimon johtajat, suosi häntä hänen sukunsa, sillä oikeat olivat usein ukolla tuumat, aina hän nuorten iloissa soitteli ja lauloi, opetti muillekin laulujaan ja jakoi tarvitseville saaliistaan sen, mikä itseltä tähteeksi jäi.
Oli vielä varhainen aamuyö, kun Jorma majansa ovella asetti sukset jalkaansa ja valmistautui pyydyksilleen lähtemään ja samalla Karin majalla käydäkseen. Kontti selässään, kupeellaan jousi ja kädessä sauva solahutti hän alas tuttua latuaan järven jäälle. Ketterästi nouseskeli vielä vanhuksen jalka ja säännöllisesti loksahteli suksi ennen tehdyn ladun kovaan pohjaan. Aamu oli kirkas ja kylmä, ja tähdet leimusivat taivaalla revontulten kanssa kilvan. Kun mäen antama vauhti loppui ja sileä jää oli alla, hiljeni hiihtokin, ja verkkaisata kulkua eteni iäkäs suksimies tarttuen tuumiinsa kiinni, jotka näin aamusta päivin aina olivat virkeimmillään.
Paljon olivat tapahtumat ja puheet Panulan neuvottelussa hänen mielessään viime aikoina askaroineet, mutta enimmän kaikista se, mitä oli Väinöstä puhuttu. Tahtoi suuttumus siitä välistä sanoiksikin pukeutua yksinäisiä taipalia hiihtäessä, teki mieli siitä metsän puille puhella.
Vähät minä siitä, etteivät minua kuule, haasteli hän hiihtäessään. Mutta se on paha, kun ei enää korvaa kallisteta Väinönkään viisaudelle, joka sananparsiin puki ajatuksensa aarteet ja soiton ja laulun opetti. Mikä mies on Panu hänestä pilkaten puhumaan? Eivät olleet asiat Jorman mielestä oikein olleet siitä pitäen, kun Panu oli ne ajaakseen ottanut. Hyvähän saattoi olla kaupanmies ja hyvässä kurissa piti kansaa, mutta ne sen taiat ja temput, jotka Väinön tietojen rinnalle asetti—julkeata oli se Jormasta, ja kerran jumalat kostaisivat. Ei nykykansa osaa jumalien kera seurustella eikä haltijain tahtoa tajua. Luulevat Tapiota ja Mielikkiä ahneiksi pohatoiksi, jotka ihmisten tavaroita himoitsevat, kultaa, hopeaa ja herkkuisia uhreja kysyvät. Eivät ne niitä kysy, kysyvät sitä, miten mieli on herkkä, miten heitä sydämessäsi hyvittelet ja miten rinnassasi hellänä pitelet—niille näyttäytyvät ja mielihyvänsä hymähtävät. Eivät kaikille näyttäy, vaikka mitä temppuja tekisivät ja mitä antimia tahansa eteensä levittäisivät. Sille, joka osaa oikein katsoa, ilmaantuu haltija siinä, missä et luulekaan. Mutta ei osaa nykykansa enää haltijata huomata.
Jorma oli hiihtänyt joen poikki ja läheni rantaa, joka korkeana metsäisenä rinteenä kohosi hänen edessään muodostuen vähitellen kaitaiseksi lahdeksi, minkä pohjassa oleva puro vei syvemmälle metsään.
Haltija on kuin otus metsässä, jatkoi hän mietteitään, saattaa olla lähellä, saatat kulkea ihan sen ohitse etkä huomaa ennenkuin jo on pakosalla—voi katsella sinua kuin metso puun mallosta ja säikäyttää sinua pääsi päältä lentoon lähtiessään; hänen jälkeensä lähdet, mutta et enää saavuta.
Mutta mikä siinä on, ettei nykyisen kansan silmä näe haltijata niin hyvin kuin niitä ennen nähtiin, jolloin heitä joka oksalla istui, jolloin ne joka aholla iloaan pitivät? kysyi Jorma itseltään, kun latu vei hongikkoon, jonka katon läpi tähdet tuikkivat. Paljon oli Jorma sitä miettinyt … lie siinä syy, että silmä on huiennut metsän väen aarteita liiaksi tähystellessä. Ei huolita Tapiosta, vaan hänen tavaroistaan. Tapetaan kaikki, mitä eteen ilmaantuu. Siitä Jumala työlästyy ja riistansa arkiuttaa. Ei metsän ukko itsekään teurasta karjastaan enempää kuin tarvitsee. Niin tehtiin ennen, ja niin teki Jorma vieläkin. Kun oli tarpeekseen saanut, nosti loukkunsa puun oksaan ja viritti taas, kun tuli puute. Aina sai hän siten, mitä tarvitsi. Siinä se oli. Mutta oli se siinäkin, että vaikka heimo tietäjänsä Panun käskemänä suuria uhria suitsutteli, eivät metsämiehet Mielikin mieltä lepytelleet, niinkuin esi-isäin oli tapana. Eivät puhtoisimpiinsa pukeuneet, eivät lauluilla lumoilleet, vaan rumilla Lapin taioilla pettää pyysivät. Mielikki rakastaa sitä, joka metsälle lähtiessään hienoimman paitansa ja kauneimman kauhtanansa yllensä pukee ja uusimmat kenkänsä jalkaansa vetää eikä haisevissa vaatteissa hänen siistityissä huoneissaan värjöttele. Mutta enimmän kaikesta ihastuu salon emäntä metsämieheen, joka hänen tyttäriensä iloksi virtensä virittää.
Eikä sitä kertaa hiihtänyt Jorma metsässä, ettei jotakuta vähän hyräillyt.
»Mielikki metsän emäntä, metsän muori muoto kaunis, lyöte lykkyvaattehisin antipaitoihin paneite, sormet kullan sormuksihin, käet kullan käärehisin, pää kullan vipalehisin, tukka kullan suortuvihin, korvat kullan koltuskoihin, kaula helmihin hyvihin.»
—Eihän se minun ääneni enää metsässä kajahda, mutta tarkka on korva metsän väellä, kyllä kuulevat, kun tahtovat…
»Tuo'os, metsä, tuonnempata, etsiös etempätäkin, saata tälle saarekselle, tälle kummulle kuleta, saata poikki salmistakin, vetele vesien poikki.»
Aamu alkoi vähitellen kuultaa puiden läpi. Pakkanen oli kiihtynyt, ja tähdet liekehtivät niinkuin olisivat vilun käsissä hyppineet. Jorma oli puron vartta noudatellen tullut lammelle, josta puro lähti. Lampi oli korkeiden harjujen välissä, ja sen rinteet kasvoivat tuuheata lehtimetsää ja toisin paikoin sakeata näreikköä. Puron niskassa oli lumen alla patoja, sillä keväisin tulvaveden aikana oli purossa Jorman paras kalastuspaikka ja lähellä sitä havumaja suuren kuusen alla, johon hän oli talviteloilleen ripustanut pyydyksiään: vitsamertoja, ongenvapoja, linnunrihmoja ja loukkujen lukkoja. Aina pistihe Jorma sitä kautta kulkiessaan ennenkuin edemmä meni, katsomaan, olivatko kaikki paikoillaan. Ja aina uhrasi hän puunsa alle palasen hopeaa, toisen vaskea. Ei ollut nyt viimeisestään muuta muutosta tapahtunut, kuin että jänö oli käynyt puun juurella tepastelemassa ja kettu sen jälkiä nuuskimassa. Päivä oli valkenemistaan valjennut, ja metsässä alkoivat sen eläjät liikkeelle lähteä. Palokärki huuteli, oravat kurahtelivat, ja ylhäällä harjulla kuherteli teiri toverejaan houkutellen. Jorma nousi suksilleen ja lähti pyydyksiään kokemaan. Lammen rannalle pajukkoon oli hän laittanut riekkopihan risuista. Kaksi valkoista kanaa oli käynyt lankaan. Ylempänä rinteellä olivat jänislangat maahan kaadettujen haapojen ympärillä. Puolikymmentä lankaa oli Jormalla vireessä, ja kahteen oli käynyt. Mutta kokonainen karja niitä näytti vielä jäljellä olevan, tantereeksi oli lumi haapojen ympärillä polkeutunut. Jorma myhäili siinä jänöjen yöllistä temmellystä, myhähteli hangen pinnalla kelluvia papanoita ja siististi nakerrettuja haavan oksia, joissa näkyi hampaitten sijat ja milteipä hennon turpasenkin jälki. Kohta olivat kaikki hipleimmät ja hienoimmat oksat jyrsityt, uutta elämistä pitää antaa … ja Jorma kaatoi maahan muutamia vereksiä haavan vesoja lehdosta. Keskelle aukkoa oli jäänyt saareke haapoja ja pikku näreitä. Tuuheimman näreen juuressa vilkkuivat nytkin nuo ruskeat silmät ja mustat korvan päät, jotka siinä olivat koko talven näkyneet. Se oli suuri, kesy jänis, joka ei koskaan käynyt pyydykseen, loikkasi aina loukkujen yli ja liisi langat. Milloin tahansa olisi Jorma saanut sen nuolella makuukseensa kolkatuksi, mutta ei kolkannut asentojänistä, jolla oli siinä kotonsa; ja hän alkoi uskoa, että se on haltijan jänis, kun ei pyydykseen mene, saattaa olla haltija itsekin, jota jos hätyyttää, kaikkoo muille maailmoille ja vie kaiken riistan mukaan. Ja varovasti, ettei pyhä elävä turhaan pelästyisi, vetäytyi Jorma viidakkoon ruskeain silmäin häntä seuratessa ja mustakärkisten korvain hörhällään seistessä.
Koettuaan pyydyksensä vei Jorma saaliinsa suuren majakuusen alle lammen rannalle ja ripusti ne puun oksaan niin korkealle kuin yletti. Sen tehtyään läksi hän Karin mökille hiihtämään.
Korkean hiekkaharjun selkää hän hiihteli, joka kulki kahden suon välitse. Pitkät hoikat hongat pyrkivät rinteiden alta aina sen tasalle kohoamaan. Alempana oli metsä sakeaa, mutta harjun selällä harvempaa, ja puitten välitse näkyi etäisiä vaaroja. Karin mökki oli siellä vuoristossa korkeimman vaaran vierteellä, mistä savupatsas ilmaan suitsusi.
Ei ollut nuoressa kansassa Jorman mieleisiä miehiä muita kuin Kari. Kari oli puhdas poika, äitinsä kanssa kahden eleli. Ei kukaan osannut Jorman mielestä niin laulaa ja soittaa kuin Kari. Kaikki Jorman laulut oli hän oppinut, ja uusiakin hän sepitteli, niin soinnukkaita, ettei aina isäin vanhoista virsistä erottaa tiennyt; vanhoillaankin oli niitä vielä Jormankin pitänyt ruveta oppimaan, niin ne häntä viehättivät. Puhdas oli poika sekä mieleltään että tavoiltaan ja taisi ja tahtoi metsolaa miellytellä, niinkuin Kalevan miesten ennen oli tapana. Ei hänkään taikoihin ja temppuihin luottanut, sanaan uskoi ja sanaa viljeli ja Väinön tietoa piti tiedoista korkeimpana. Sentähden kantoi Panu häntä kohtaan kannemieltä eikä Annikkia antanut….
Olisi Jorman mielestä ollut Karille parempiakin neitoja kuin tuo lappalaisrotuinen, joka oli pahainen ja pieni ja liiaksi musta. Oli Jorma siitä Karille ja hänen äidilleen puhunutkin, mutta siitä pitäen, kun Kari varmasti mielensä ilmaisi, oli Jorma apuna siinä, missä voi.
Kun Jorma oli harjun selkää kappaleen hiihtänyt ja maat alkoivat kohoilla sille vaaralle, missä oli Karin maja, kohahti yht'äkkiä hiihtäjän edestä iso metso lentoon. Kuulostettuaan, minne se asettui, lähti Jorma jäljestä hiihtämään. Metso on iso, komea lintu, se olisi mainio tuomisiksi Karin emännälle, ja ollakseen oikein varma siitä, ettei metso keksisi häntä ennen kuin hän metson, laskeutui ukko suksiltaan, heitti pois tuuhean ketunhäntähattunsa ja hiipi metsästysintoa palaen sinnepäin, minne metso oli lentänyt. Korpi oli sakeaa, puut korkeita ja tuuheita, ja tiheimpään kuuseen lentää Tapion kukko, katselee sieltä maurottaa, pää kallellaan ja nokkaansa väliin hipaisten huomatessaan puitten juurilla paarustelevan vaanijan, joka ei näe, vaikka hänet nähdään. Liian laiska on lentoon lähtemään raskas lintu, puun maltoa vain kiertää sitä mukaa kuin toinen puuta kiertää. Mutta jo on Jorma saanut vihiä linnusta, ei pysäytä kulkuaan, vaan virittää salaa jousensa, maahan painuu mättään taa ja tähtää, mutta ei ennätä laukaista, kun suhahtaa ilmassa ja Jorman varma saalis vieraan nuolen lävistämänä tulla rumistaa puusta alas.
Eihän ole Jorma kiivas mies eikä kiroisa, mutta kun ei ole vielä ennen sattunut, että toinen hänen saartamansa riistan viepi, niin jo kiraisee hän metsään ja kysyy, kuka lempo se siellä hänen lintujaan ampuu.
Ei kuulu metsästä vastausta, ja Jorma rientää vähän kiireemmin kuin vanha mies tavallisessa menossa katsoo arvolleen soveltuvaksi anastamaan otusta, jonka hän pitää omanaan, oli ampuja kuka tahansa.
—Äläpä vie toisen lintua! kuulee hän tutunomaisen äänen sanovan, ja kun kääntyy jäljelleen, näkee hän Karin astuvan esiin paksun puun suojasta.
Jorma on olevinaan vihainen ja tiuskaisee:
—Minun on lintu!
Kari on myöskin olevinaan tiukkana ja vastaa:
—Sen on lintu, joka linnun ampuu.
—Sen se on, joka löytää ja saartaa!
Mutta sitten he molemmat nauramaan ja käteltyään kyselemään, miten kumman lailla olivat tulleet samaa riistaa ampuneeksi.
Kari kertoi jo kauan tienneensä suuren metson näillä paikoin telmettään pitävän, oli kuullut sen soitimen aikana ja kuullut kesällä kotkottelevan, ja kun viime kerran Panulasta hiihti, niin siinä se oli taas. Lähti nyt lintuun ja kun harjua hiihtäessään kuuli metsän rumisevan, niin hiipi kohti. Näki siinä toisenkin vaanivan, ajatteli: autan vanhaa miestä, jos ei sattuisi osumaan.
—Kyll' olisin osannut, mutta siin' on lintusi.
—Ei minun ole.
—Ei ole minunkaan. Mutta nuoremmakseni pistän konttiini, niin pääsee vanhus kantamasta.
Niin oli ystäväin riita ratkaistu, ja yhdessä lähtivät he metsästystään jatkamaan.
—Vouti tulee pian karhun ajoon, sanoi Jorma heidän hetken aikaa hiihdettyään, sanoi niinkuin jotakin asiaa, joka oli vain ohimennen mieleen juolahtanut. Ja vaikka Kari kohta käsitti, että sitä sanaa se on Jorma näin pitkän matkan lähtenyt tuomaan, virkkoi hänkin yhtä välinpitämättömästi:
—Tulleeko piankin?
—Täyden kuun aikana, kun lienevät ilmat suotuisat.
—Sehän on huomenna.
Ainoastaan hiukan kiireemmin kuin tavallista hiihti Kari uutisen kuultuaan ja lykkäsi sauvallaan muutamia kertoja voimakkaammin kuin ehkä olisi ollut tarpeellista. Mutta Jorman tarkka silmä näki ja korva kuuli, ettei nuoren miehen mieli ollut niin levollinen kuin mitä hän tahtoi näyttää. Annikin oli vouti tahtonut saunapiiakseen pestata, niinkuin oli jo niin monen tytön tätä ennen pestannut ja siihen pilannut, ja yhdessä liitossa näkyi olevan Panu. Orjatyttärillä hän heimolle etuja osti, eikä kukaan käynyt kurjia puolustamaan. Mutta Annikilla oli puolustaja. Ei se mies, joka heittäysi karhun kanssa painisille ja yksin hänen käsistään hiehon ryösti, niinkuin Kari oli tehnyt, heittäisi omaansa vieraan herran haltuun, vaikka olisi koko heimo vastassaan. Ei olisi luullut tuossa solakassa varressa olevan sitä voimaa, mikä siinä oli, eikä tuossa lauhkeassa luonnossa sitä kiukkua, minkä Jorma oli nähnyt siitä purkautuvan. Auta Ilmari, miten hän kerran oli suuttunut, kun markkinakansa oli päihtynyttä lappalaista rääkännyt: aseensa oli hän luotaan nakannut ja hyökännyt miesten kimppuun nakellen heitä yksillä jalkainsa sijoilla hankeen kymmenkunnan yhteen menoon, minkä päälleen, minkä pitkälleen—ja se oli Jorman mielestä jalo teko.
—Lähdemme lintuun vielä, ehdotti Kari. Kierrämme vaaran ja menemme toiselta rinteeltä kotiin.
He lähtevät hiihtämään, mutta muissa mietteissään on Kari, kun päästää teiriparven toisensa perästä päänsä päältä lentoon lähtemään.
—Taitavat sinulla olla isommat otukset mielessäsi. Heitämme nämä ja lähdemme toisten tappoon varusteleimaan, ehdottaa Jorma.
—Aina ovat valmiina aseeni ja tamineeni, lie otus otettava kuinka suuri tahansa, vastaa Kari, ja he jatkavat metsästystään iltaan asti.
Oli jo pimenemässä ilta, kun metsämiehet saapuivat Karin majalle, kontit täynnä riistaa. Maja oli viettävällä, aukealla rinteeltä ja tuvan ovelle näkyi koko Korpiselkä ja Uhrivaara ja Panulan kylä takaisine maineen. Kaikki matkan tekijät, jotka jäätä pitkin Panulaan samosivat—ja siitä kulki talvitie—voi täältä ylhäältä nähdä. Asettaessaan suksiaan kotaa vasten pystyyn, sanoi Kari Jormalle:
—Ei huoli äidille puhua voudin lahjasta Annikille…
Aina on Jorma tervetullut vieras Karilaan ja aina häntä siellä hyvänä pidetään. Lämpimin käsin ottaa emäntä hänet vastaan, saunaan vie, hyväksi kylvettää ja saunasta tultua pöydän päähän istuttaa. Myhäellen katselee Jorma siinä eteensä katettua ruokapöytää, johon emäntä kiidättää uunin arinalla hautuvia hutturoppeita toisen toisensa perästä niin pian kuin entiset tyhjenevät. Mutta kun vieras on veronsa saanut ja pöytä pyyhitty, istuu emäntä takan viereen karsinanpuolelle värttinöineen, ja Jorma nostaa kanteleen seinältä eteensä pöydälle ja sitä virittelee. Kari käy karhukeihäänsä aitasta ja alkaa sitä lujitella ja kärkeä hijoa. Siinä on vielä terässä ja varressa kuivanutta verta viimeisen karhun jäljeltä, ja siitä muistuu emännälle jotakin mieleen. Hän pistäikse ulos ja kun tulee takaisin, heittää hän ovesta sisään kannannaisensa mytyn, suuren karhun nahkan, joka peittää puolet pienen pirtin lattiaa.
On Jorma isojakin nahkoja nähnyt, mutta ei koskaan niin isoa ja komeaa.
—Olet malttanut myymättä jättää?
—Tätä nahkaa ei myydä, tämä on nuoren naisen vuoteeksi pyydetty. Ja siitä emäntä selittämään, millä lailla se oli saatu.
Monena kesänä oli se näillä mailla maleksinut, välistä kotoahollakin kellehtinyt, mutta ei koskaan saatu sitä kierretyksi. Luultiin sen jo niinkuin aina ennenkin ennen lumien tuloa makuilleen menneen, kun viime talvena Kari näki Panulasta tullessaan karhun jäljet Uhrivuorelta tulevan ja puhalsihe jälkeen. Monta päivää ajatti, kerran juoksi Uhrivaarankin poikki, mutta pois hylkäsi Tapio koiransa ja tänne kuljetti. Kotiahon alle ajaessaan teki Kari sen lupauksen, ettei myy turkkia, vaan morsiusvuoteeksi pyhittää. Jo alkaa uupua metsolan ukko, siinä odottaa läähättäen suuren kiven kupeella, ja kun Kari keihäineen kohti käy, niin suin päin syöksähtää rautaan, niinkuin olisi elämäänsä kyllästynyt, ja hangelle kellahtaa.
—Tuoss' on vielä haavan jälki rinnassa.
—Tapion huomenlahja se on, siksi sitä ei myydä.
—Hyvä on siinä nuorikon kanssa kelliä.
—Kun tuon nyt tuoduksi saisi, huokasi Karin emäntä.
—Anopiksi mielesi tekisi!
—Olisihan rattoisampi ollakseni, kun Kari metsiä kiertää, ja saisinhan kerran soudateltavani minäkin.
—Mutta metsäonnesi sinä menetät, Kari, kussa naisen kotiisi kuljetat. Kateita ovat sinipiiat, eivät näyttäy, pois kaikottavat edestäsi riistan ja harakan tiellesi ajavat, laski Jorma leikkiään.
—Eivät aja sen edestä, joka ei metsäaamuna päivän nousuun vuoteellansa virune, niin sanoi ennen isä vanha.
—Ei sillä kuulu väliä olevan, kunhan mies puhtoisena metsään menee ja viljavirret hyvin helkytellä taitaa.
—Puhdas on mies tämä Kari ja pulska ja virsikäs verraton.
—Ei ole Jorman virsille vertojen vetäjää, kehahti Kari puolestaan.
—Nähnettekö noita sinipiikoja ja metsän väkiä, vaikka aina kehutte? arveli Karilan emäntä.
—Monesti on nähty, hyvä emäntä. Olen Tapiotakin vilahdukselta saanut silmätä. Talvella Tapion parhaiten näkee, kovana pakkasaamuna, kun päivä vaarojen välistä kiiluu, silloin se suuren kuusen takana seisoo, ja partaansa sukii… Mielikki syksyllä näytäkse, kun lehtoisen vaaran rinne koreimmillaan paistaa, punaisena ja keltaisena hohtaa, silloin se vähän ennen auringon laskua samannäköisissä kirjavissa vaatteissa vaaran rinteellä istuu. Silloin kun metsään menee, metsä niillä mailla viljaa vilisee, on kuin kaiken metsän elävät mukanaan kuljettaisi: oravat kurahtelevat, teeret kukertavat, metso kotkottaa, metsäkana kokkaa pekkaa panee, ja palokärki huilauttelee.
—Sinipiiat, Tapion tyttäret, liikkuvat kesäilloin, kun käki vielä kukkuu ja lahorastas laulaa, virkkoi Kari … vetten vaiheilla ne näkee tai luhtain ranteilla metsän rinnassa … sumuhameisiin pukeutuvat, ja jos kaukaa laulat toiselta rannalta tai hiljaa kannelta järvellä soittelet, niin karkeloon käyvät…
—Muttei niitä joka mies näe, ei näe nykykansa.
—Mikä lienee siihen syynä, etteivät näe?
—Eivät katsoa osaa, ei ole silmä siihen teroittunut, ei mieli haltijoita kohtaan herkistynyt. Ystävinä ennen haltijoita pidettiin, jotka hyvää soivat, nyt vihamiehinä kohdellaan, joita manataan ja penätään ja taioilla ja tempuilla vangita ja sitoa koetetaan.
—Mutta eikö ole tehona taioissakin?
—Ei tehoa taika muihin kuin tyhmään kansaan, jolla Panu niitä teetättää. Manaukset ovat tarpeen, aseet pitää olla puhtaat, pyydykset siistit ja mies hajuton, ja kun sitten metsän väen iloksi laulaa tai soittaa, niin siinä on taikain taika. Muuta ei tarvita, kun mies muuten kykenee. Mutta kymmeniä kujeita, satoja sotkuja vaatii nyt Panu ja niitä opettaa ja on ne kaiken kansan uskoksi ylentänyt. Ei nyt olekaan ylempää tietoa, ei korkeampaa viisautta muuta. Katsokaahan, mitä teetättää jäniksen pyytäjällä. Minä kun vien langat metsään, pyyhin havuilla, poltan pois pirtin hajun enkä paljaalla kädellä koskettele. Kun olen ne virittänyt, loihdin näin:
»Minä laitan lankojani, liitän näitä liinojani, liitän liinani lumelle, lasken langat hangen päälle. Jänön poika kyykelöinen, juokse noron notkokkeita, painakkeita painattele, juoskos kullaisna käkenä, hopeaisna möykkyränä vasten minun pyytöäni, kohen kultalankojani.»
En sen enempää pakottele enkä pinnistele, annan vallan, menköön, jos tahtoo, ja useimmiten se menee. Mutta millainen on Panun opettama taika? No, puhdistaa hänkin käskee pyydykset ja sitten panna tuvan pohjoisnurkalle, joka on hyvä, mutta sitten kun metsään lähtee, niin pitää kolmesti vasemmalla kantapäällään painaa ovea lähtiessään ja sitten kirveellä tehdä tiehen kolme viisikantaa, joiden päällitse astua. Sitten kun menee pyytäjä näreikköön, niin siellä pitää katkaista kolme kolmikantaista näreen lehvää ja ne tielle viskata ja niiden päälle polkea, jotta ne kolmeen askeleeseen tulevat. Sitten hän ottaa yhden havunlehvän käteensä, ja minkä langan panee polulle, sillä pyyhkii se sen lankansa ja panee vyönsä alle sen havunlehvän niin kauaksi kuin toisen saa pannuksi. Sitten kun tulee kotiinsa, niin heittää aitan taa sen havunlehvän. Kun menee katsomaan lankojaan ja jos on siellä jänis, niin sen pitää olla vyön alla sen havunlehvän. Sitten pitää se jänis pyyhkiä myötäkarvaan joka paikasta, ja ennenkuin sitä liikuttaa, niin pitää painaa lehvä siihen jäniksen tilalle, tyvipuoli päähän päin ja vasemmalla kantapäällään polkea sitä havunlehvää. Sitten kun ottaa siitä sen jäniksen, pitää vielä kerran taittaa kolmikantainen näreen oksa ja panna molempiin korviin … ja tiesi hänen, mitä kaikkea sitten vielä täytyy tehdä!
Ja Jorma nauroi niin makeasti, että vesi silmään kihosi. Mutta sitten hän suuttui, kun taas muisti, mitä Panu oli sanonut:
—Ja näitä mielettömyyksiä niitä nyt korotellaan Väinön tietoja ylemmä! Vaan eivät ole Väinön tietojen veroisia, jolle Ilmatar emo viisautensa neuvoi ja hän sen meille säilytti. Mutta niitä nyt halveksitaan, sanotaan: se on sitä joka miehen tietoa, mutta taika se on salaperäistä ja voimallista, sillä ne henget hallitaan.
—Kuka hänen tiennee, huokaisi Karin emäntä, paljon on nykyaikana tietoja, mitkä heistä oikeita lienevät. Kuka hänen tiennee sen Kiesuksenkaan, paljon on hänelläkin palvelijoita.
—En tiedä hänestä enkä hänestä kysy … vieras on minulle ja muukalainen. Sen vain tiedän, että kun Väinön tavoin haltijoita palvelee ja pitää hänen tietonsa suurinna tietonaan, ei oikeista tiedoista puutetta ole. Mutta mitä pajatan samoista asioista joka kerta käydessäni … vanhan aatos entisiä latujaan hiihtää.
—Pajata, taatto, pajata, harvoin käyt, mutta viisaita puhut. Hupainen on sinua kuullaksemme.
Puhellessaan oli Jorma kannelta sormiellut ja säveliä juoksetellut.
—Laulamme, Kari, ei ole viikkoihin taas virsikkäin oltu, virkkoiJorma.
—Laulakaatte! kehoitteli Karin äiti.
—Laulamme, kun äiti säestänet.
Pöydän nurkalle asettuivat miehet, liittivät sormensa sormien lomahan ja kävivät laulamaan, Karin äidin, kantele polvellaan, heitä takan ääressä säestäessä.
—Mistä laulamme? kysyi Kari.
—Laulamme Väinöstä, joka venettä rakenti, vaan ei saanut valmiiksi, kun kolmea sanaa puuttui.
Ja he lauloivat Väinöstä, joka lähti sanojansa Tuonelasta hakemaan ja, kun ei sieltä saanut, upposi Vipusen vatsaan ja sieltä ne toi. Innosta tutisi Jorman harmaa parta hänen Väinön vaelluksia laulaessaan, ja riemuiten lopetti hän laulunsa Väinön sanoilla:
»jo nyt sain sadan sanoja, tuhansia tutkelmia, sain sanat salasta ilmi, julki luottehet lovesta!»
Mutta kun laulu oli lopussa, muistui hänelle mieleen entiset ajat ja nykyiset, ja huoaten hän virkkoi:
—Sieltä hän ne haki, ja sieltä hän ne sai viisauden sanat. Mutta sinne ne taas katosivat, vainajain kera manalle menivät, eikä ole nuorisossa nousevassa, kansassa kasvavassa miestä, joka tietojen oikeat ongelmat uudelleen ilmi toisi. Ei ole eikä taida tulla. Pirstaleina on sanojen sampo.
Pitkälle karstalle oli päre pihdissään palanut, uupumus valtasi mielet ja uupumus miehet, ja levolle laskeutuivat Jorma, Kari ja hänen äitinsä. Vanhukset nukkuivat pian, mutta Kari valvoi kauan mietteissään. Eikä hän saanut rauhaa ennenkuin nousi ylös, pistäytyi pihalle ja tuvan nurkalta kuulosteli. Mutta ei kuulunut jäältä liikettä, eikä näkynyt Panulasta valkeata—ei ollut vouti siis vielä saapunut.
Seuraavana aamuna varhain herätti Karin äiti miehet kiireesti ilmoittaen, että oli nähnyt verekset ilveksen jäljet käydessään lähteellä vettä noutamassa. Nopeasti nakkasi Kari keveimmät hiihtovaatteensa ylleen, heittäytyi suksilleen ja puhalsi otuksen perään, jonka jäljet johtivat talosta vuoren rinnettä alaspäin.
—Jos voudin väen näet jäätä ajavan, pane musta tervassavu tuvan lakeisesta nousemaan, virkkoi hän lähtiessään äidilleen, ja sen sanottuaan potkaisi hän menemään.
Jorma lähti jäljestä hiihtämään kiinnitettyään emännän täyttämän eväskontin selkäänsä ja sen päälle sidottuaan Karin turkin.
Verkalleen hiihteli Jorma Karin latua, joka noudatteli ilveksen jälkiä. Huimaa vauhtia oli Kari mennyt, ja pitkät matkat oli sauvan somman jälkien välillä. Ei yrittänytkään Jorma häntä saavuttaa, oli vain tarkoituksena ehtiä siihen, kun Kari otuksen yllätettyään ja hiihtämästä herettyään tarvitsisi paksumpia vaatteita hiestyneen ruumiinsa verhoksi.
Ilveksen jälkiä tarkastellessaan oli Jorma huomaavinaan, että se oli suuri koirasilves, joka alussa ei ollut kiirettä pitänyt, vaan juosta jolkutellut omia aikojaan kuutamoisen yön paisteessa. Välistä oli vähän syrjään poikennut, haavikoita ja ahoja kierrellyt jäniksiä vaanien ja eräässä paikassa oli ensin maahan kyykistynyt ja siitä kolme pitkää laukkaa ottanut, mutta pelastunut oli jänis hirvittävän pitkiä harppauksia tehtyään. Pitkältä olikin ilves juossut, ei ollut vielä aikeissakaan asettua päiväuntaan ottamaan. Eikä ollut omia aikojaan kulkenut, joku matkan pää sillä oli varmasti mielessä, koska laski suoraan ja väistämättä yhtä ilmansuuntaa kohti. Juoksijailves se nähtävästi oli, kotoisin muualta ja muille maille menossa. Yhä uteliaammin alkoi Jorma seurata jälkiä, kun hänen omat pyydysmaansa lähenivät. Jos ei ilves kohta tee äkkimutkaa, niin on se kulkenut suoraan hänen lammelleen.—Tultuaan sille paikalle, missä hän eilen Kariin yhtyi, näki hän, ettei ilves ainoastaan ollut juossut entistä suuntaansa lampea kohti, vaan asettunut vielä hänen omille eilisille suksen jäljilleen. Jo kiihtyi Jormankin kulku tavallista kiivaampaan menoon. Kun saapui metsämajalleen, näki hän, että ilves oli juossut sen editse, ja lammen yli loikattuaan ojentanut suoraan Jorman jänismaalle. Mutta kun Jorma sinne saapui, pääsi häneltä hiljainen huudahdus, huudahdus, joka pääsee varovaisimmaltakin metsämieheltä odottamattoman ilmiön edessä. Ilves oli vienyt haltijan jäniksen, iskenyt sen makuukseensa … tuosta oli loikannut kaatuneiden haapojen yli, laskenut jäniksen maahan, veren juonut ja sitten sen kanssa matkaansa jatkanut, veripilkkuja lumeen tiputellen.
Siinä oli Jormalla ongelma, jota hän, hangessa polviaan myöten seisten, turhaan koetti ratkaista. Jäniksenhän piti olla haltijan jänis, jota ei ollut uskaltanut tappaa, saattoihan se olla haltija itsekin, jäniksen turkkiin pistäytynyt. Jos se ei olisi ollut, miten se olisi säilynyt lankain keskessä koko talven niihin tarttumatta. Mutta jos se oli haltijan oma tai haltija itse, kuinka oli ilves saanut sen otetuksi, ja kuinka se ei ollut saanut vaaraa väistetyksi?
Jorma lähti jälkiä tarkastamaan ja huomasi uudeksi ihmeekseen, että se ei enää jatkanutkaan suoraan pohjoista kohti, vaan kääntyi itään Korpijärveä kohti. Ilves oli tullut tähän kuin tietylle kassalleen ja tästä kääntynyt. Entäpä oli ilveskin haltijan eläin? Entäpä oli jänis sitä varten siihen varattu ja sentähden pyydyksistä säilynyt? Yhä mutkaisemmaksi kävi ongelma, mutta siitä oli Jorman hyvä mieli, ettei ollut jänistä tappanut.
Mutta jos Kari tappaa ilveksen? Jos hän tietämättä, millainen otus on edessään, ajaa sitä takaa ja saavuttaa ja tappaa haltijan pyhittämän? Jos se oli sitä varten pantu pirtin peräitse juoksemaan, jos oli siinä pahansuovan ansa, sinipiikain kateudesta virittämä tai turma jonkun tietäjän nostama? Olisiko Panulla sitä voimaa?
Kiireesti suki Jorma sukset jalkaansa ja lähti lykkimään lylyään Karin jälkeen, minkä vain jaksoi.
Vaikeita taipalia oli nyt ilves juossut, kohonnut kallioisille kukkuloille jyrkimmistä paikoista ja laskeutunut yhtä jyrkistä alas. Karinkin oli täytynyt ne kiertää ja etsiä matalampia kohtia. Korpijärven rannalla, joka oli korkeata ja jyrkkää louhikkokalliota ja jossa kasvoi pitkiä honkia, oli Kari ollut otuksen saavuttamaisillaan. Suuren kiven päälle se oli nähtävästi ruvennut maata. Kari oli kiertänyt sen ja suksilta laskettuaan päässyt louhikossa hiipien ilvestä niin likelle, että sai sitä ammutuksi. Karvat olivat pölähtäneet, vertakin oli jäänyt, mutta nahkansa oli ilves pelastanut, juosten jään yli vastapäätä olevalle Uhrivuorelle.
Haltijan eläin se siis sittenkin oli! Ja siihen oli Kari nyt siis nuolensa laukaissut!
Kovin kävi Jorman mieli pahaksi tätä pojan onnettomuutta.
Tuolta hän tulikin järven poikki, oli nolostuneen ja uupuneen näköinen.
—Haltijan eläin, jota ajoin, sanoi Kari. Vuoreen juoksi, ja sinne jätin.
—Kenen luulet työksi tätä?
—Pahansuovan työtä.
—Olisiko Panun?
Karikin uskoi, että se oli Panun työtä.
Vaikkeivät kumpainenkaan pitäneet Panun tietoja suuressa arvossa, uskoivat he kumminkin, että Panu kykeni tämmöisen pahan saamaan aikaan. Haltijain karjan hätyyttäminen oli pahinta, mitä metsämiehelle saattoi tapahtua. Se pilasi metsäonnen ja sai muutakin pahaa aikaan. Ei se aina heti näyttäytynyt, saattoi välistä vuosiakin kulua ennenkuin kosti. Mutta pahan edellä se varmaan tapahtui. Se olisi kuitenkin Jorman mielestä pitänyt olla lieventämässä Karin rikosta metsän haltijan silmissä, ettei hän ollut tiennyt pyhitettyä otusta ajavansa ja että hän oli jättänyt varman saaliinsa haltijalle, kun sen kerran oli nähnyt pyhälle vuorelle juoksevan. Vaikkei sitä nyt sentään tiennyt, mille tuulelle Tapio sattui…
Mutta siitä olivat nyt kumpainenkin selvillä, että uhri on tarpeen. Se oli tarpeen aina, kun riista vuoreen meni, saati sitten, kun sitä oli haavoitettu.
Oli jo iltapäivä ja aurinko laskemaisillaan. Päivä oli ollut kirkas ja kylmä. Korkea uhrivaara kohosi siinä jylhänä ja synkkänä ikäänkuin kulmiaan rypistäen, lehdot valkoiseen huuruun kiedottuina, mutta havumetsä mustan viheriänä seisten. Korkein huippu oli kallioinen ja paljas, ja sen keskeltä kohosi yksinäisenä tupsuna tuuhea koivu, haltijan pyhä puu, rusottaen mailleen menevän auringon valossa. Ei hiiskaustakaan kuulunut, ei muuta kuin vaaran toisella puolella olevan kosken kohina, joka tuntui tulevan kuin vuoren sisästä, olevan niinkuin sen sisässä olevain haltijain hiljaista pidätettyä murinaa. Kunnioituksen ja hiljaisen pelon tunne povessaan lähestyivät miehet pyhää tienoota, jossa sanottiin metsän haltijain asuvan ja jossa Tapiokin maita matkatessaan vieraili. Maan alla louhujen sisässä luultiin hänen asuntonsa olevan, kolme linnaa, yksi puinen, toinen luinen, kolmansi kivinen linna, niinkuin runossa laulettiin.
Tultuaan vuoren juurelle järven rantaan riisuivat miehet aseensa ja heittivät ne lumelle kolme sauvan pituutta vuoren rajasta. Oli kielletty aseellisena pyhän vuoren piiriin astumasta. Ei saanut keihään kärjellä varustettua suksisauvaakaan ottaa mukaansa.
Tavallisesti tuli uhraajan nousta vuorelle maan puolelta Panulasta päin, josta oli tarkoin pilkottu tie vaaran huipulle. Uhripappien oli kuitenkin lupa nousta maihin niemen puoleltakin, ja kun Jorma aikoinaan oli ollut ylin uhrien toimittaja ja pyhän vuoren korkein kaitsija, astuivat miehet vuoren piiriin lähimmästä paikasta läheltä niemen kärkeä. Ei ollut Jorma, sitten kun heitti tietäjän toimen veljensä pojalle, näiltä paikoin moniin vuosiin vuorta lähestynyt.
Vuoren alla oli tasaista vesijättörantaa, luhtaniityksi muodostunutta, jossa kasvoi paikka paikoin sakeata pajukkoa. Rantaa seuratessaan niemen kärkeen päin, josta oli vähemmän jyrkkä tie vuorelle, yhtyivät miehet latuun, jonka Jorma heti tunsi Panun laduksi. Se oli äsken hiihdetty, eikä ollut hiihtäjä siitä kautta vielä palannut. Taikatoimissaan oli tietäjä täällä nähtävästi liikkeessä.
Ladulle tultuaan miehet pysähtyivät. Kun tietäjän latuun yhtyi, ei ollut hyvä lähteä sitä seuraamaan.
—Olisiko tuossa mitään, jos mentäisiin? arveli Jorma.
—Minä en häntä pelkää.
Jorma näki, että Kari oli äkeissään ja että hänessä alkoi nousta uhka, joka, kun hänen luontonsa pääsi liikkeelle, nousi hiljaa, mutta varmasti kuin keväinen tulva.
—Minua hän välistä kammottaa, vaikka onkin veljeni poika. Mutta minkäpä hän tehnee meille kahdelle miehelle.
Ja he lähtivät hiihtämään samaan suuntaan kuin Panu oli hiihtänyt, kuitenkaan hänen latuunsa liittymättä. Kari hiihti edellä, Jorma jäljestä. Tultuaan niemen kärkeen näkivät he tuuhean kuusikon sisässä olevan aukon keskessä pienoisen huoneen, jonka nurkkiin oli räystään kohdalle naulattu karhun pääkallo kuhunkin ja sen alle pienempäin petoeläinten pääkalloja, kaikilla kidat auki ja hampaat irvellään. Miehet seisahtuivat metsän rintaan outoa asuntoa katselemaan.
—Panun taikasauna, kuiskasi Jorma.
Hetken aikaa he kuulostivat, mutta ei sieltä mitään kuulunut. Savusta päättäen, jota lakeisesta nousi, oli Panu siellä vast'ikään ollut, mutta sitten nähtävästi poistunut, koska veres latu vei ylös vuorelle.
—Lähdemme, virkkoi Jorma.
Tie oli jyrkkä ja kaitainen, kulkien toinen toistaan suurempien kivien ja kallionlohkareiden lomitse ja tuuheain, maahan saakka ulottuvien kuusenoksien alitse. Joskus aikoinaan oli Jorma tästä kautta kulkenut, mutta olisi tuskin enää osannut, ellei Panun latu olisi ollut ohjaamassa. Lopulta muuttui latu ahtaaksi poluksi kahden vuorenseinän välissä, jonne vain vähän taivasta siinti. Miesten täytyi astua alas suksiltaan ja kantaa niitä käsissään. Noustuaan viimeisen nikaman olivat he samassa vuoren korkeimmalla kukkulalla, tullen sinne kuin takatietä linnan torniin.
Vuoren laki oli tasainen kuin lattia, matalan kivisen aituuksen ympäröimä. Alempana jyrkänteen rinteellä kasvavien kuusien latvojen yli, jotka olivat myrskyistä kokoon kähertyneet, näkyi kaikille haaroille, niin kauas kuin silmä kantoi, synkkää, ruskean viheriää saloa, kaukaisia vaalean sinertäviä vaaroja ja niiden välissä repaleita suurista metsäjärvistä. Aituuksen keskessä kasvoi suunnattoman suuri, tuuhea ja paksu kolmeksi haarautuva ikikoivu, jonka oksille oli ripusteltu metsällisten nahkoja ja pääkalloja, jousia, viiniä ja keihäitä, ja koivun juuresta kumpuili kovimmallakin pakkasella sula, höyryävä, kirkasvetinen lähde, joka vuoren halkeamasta alas valuen muodosti sen kuin kuohussaan jäätyneeksi koskeksi.
Jorma ja Kari olivat päänsä paljastaneet ja lähenivät koivua ja lähdettä, Kari ripustaakseen koivuun jousen, jolla oli ilvestä ampunut, Jorma vuollakseen lähteeseen lastuja tuluksissaan riippuvasta hopeatangosta, joka hänellä aina oli metsäretkillä mukanaan sitä tarvetta varten, että olisi haltijoille uhrattava.
Mutta kun miehet olivat tulleet niin lähelle puuta, että voivat nähdä sen ympäri, pysähtyivät he molemmat, jääden hämmästyksissään katsomaan outoa laitosta, joka oli koivun toiselle puolelle rakennettu. Se oli kiviselle jalustalle vähän matkaa koivusta asetettu puunhaarukasta tehty ihmisen muotoinen kuva, jonka pää oli suuri ja pyöreä koivun pahka, kädet—kaksi puuhun kasvanutta oksaa—väännetyt yhteen pitämään sitä hopeaista maljaa, johon Panu markkinoilta palattuaan oli miesten rahauhrit ottanut—silmät, suu ja nenä puuhun leikatut, silmät vielä kiiltävillä helmillä varustetut ja parta naavasta kyhätty. Hartioillaan oli kummituksella karhunnahka ja selässä hihnasta riippumassa arpakannus. Sittenkun Panu oli kuvan paikoilleen asettanut, eivät olleet Jorma eikä Kari uhrivuorella käyneet. Jorma teki uhrinsa kalalampensa kuuselle, Kari milloin millekin puulle, minkä metsässä tapasi ja missä hänestä haltija näytti asuvan.
Säälin, suuttumuksen ja äitelän mielen ilme kasvoissaan katseli Jorma hetken aikaa heimonsa jumalaa, kunnes puhkesi sanomaan:
—Voi sinuas, variksen pelätti, mikä olet! Voi sinuas, narrikansan kuvatus, minkä tietäjäsi on tehnyt! Sinulleko, puupökkelölle minun uhrata pitäisi, kymmenykset kaikesta saaliistani kantaa, kun pääni päällä humisee taivasta tavoittava jumalieni puu ja sen alla kumpuaa haltijan lähteen silmä. Kari, ripusta uhrisi koivun haltijalle, ja minä annan kaikki hopeani lähteen haltijalle.
Ja niin oli tuohtunut Jorma-vanhus, että riipaisi irti koko hopeatankonsa, josta vain kulloinkin muutamia lastuja uhriksi vuolaisi ja pudotti sen lähteen pohjalla olevaan kattilaan, ottipa vielä hopeaisen solkensakin paidan kauluksesta ja uhrasi senkin, loihtien:
»Tapio talon isäntä, metsän ukko halliparta, Mielikki metsän emäntä, metsän armas antimuori, tule jo kullat ottamahan, hopeat valitsemahan, ota kullat kullastasi, hopeat hopeistasi, kullat annan kynsillesi, kämmenillesi hopeat Tapion talon hyväksi, Metsolan ihastukseksi.»
Kari oli hänkin ottanut uhrikalunsa esiin, kun hänen nenäänsä sattui veren haju ja hän samassa näki ilveksen riippumassa jumalankuvan sivulla.
—Mikäs täällä on?
Kuvan oikean käden kainalossa riippui ristiin sidotuista takasääristään suuri komea susi-ilves.
—Katsohan tätä, sanoi Kari, osoittaen nuolta, joka oli selkään sattunut ja jonka Jorma heti tunsi Karin nuoleksi.
—Kenenkäs tämä toinen nuoli?—se oli uponnut rintaan, ammuttuna alhaalta päin.
Jorma tarkasteli toista nuolta ja virkkoi sitten:
—Jos ei liene toisen nuoli niin yhdennäköinen, niin on tämä Panun jousesta ammuttu.
Kari ei mitään virkkanut, mutta loi Jormaan katseen, jonka tämä tulkitsi:
—Tietäjä itse ampuu otuksia pyhältä vuorelta, mutta muilta hän sen kaikkien haltijain koston uhalla kieltää.
Kari oli irtauttanut ilveksen naulasta ja heitti sen selkäänsä.
—Itsellesikö omistat?
—En omista itselleni enkä anna Panulle, haltijalle vien omansa.
—Oikein teet, vakuutti Jorma. Ehkä sillä haltijan sovitat. Muuta uhria ei sinun enää tarvinne tehdä.
Mutta taas palasi Jorma kuvan eteen ja puheli, sill'aikaa kun Kari kiinnitti ilvestä puuhun niin korkealle, kuin yletti:
—Mikä rähjä ja haltijan pilkka, sinä vinosuu, vääräsääri, kierosilmä! Sinussako, ihmiskäsin tehdyssä rumassa rakkineessa, muka haltija asuisi mieluummin kuin omassa kasvattamassaan koivussa, jonka siemenen kylvi siihen silloin, kun metsät ensi kerran kylvettiin, ja jonka suojassa on siitä lähtien asunut. Näetkö, kuinka tuo ahneesti kättään ojentaa uhria anoen kuin kerjäläinen—omansa olet jumala nykyiselle kansalle, joka ei muusta tiedä kuin voitosta ja saaliista ja semmoisiksi kaltaisikseen jumalansakin laatii.
—Iskemme hänet suulleen maahan! sanoi Kari.
—Paikka on pyhä, virkkoi Jorma vakavasti. Ei saa pyhällä vuorella tehdä väkivaltaa pedollekaan, vaikka karjaasi olisi kaatanut. Vastatkoot siitä, mitä tekevät, vastatkoot haltijan kostostakin.
—Virkammeko heimolle Panun teosta?
—Emme virka vielä, emme ennen kuin tarvitaan.
—Mieleeni painan, ehkä piankin tarvitaan.
Aurinko oli mailleen mennyt, ja etelän ilmoilla nukkui illan rusko öiseen uneensa kuun alkaessa samalla saloisia maailmoita valaista. Hopeisena hohti jo sen heleässä valossa tuuhealehväinen, hienorihvainen haltijan koivu. Vielä kerran kääntyi Jorma päin pyhään puuhun, joka seisoi siinä suurena ja mahtavana, varjoonsa peittäen käsin tehdyn jumalankuvan, ojensi molemmat kätensä koivua kohti ja laulahti siinä keksimänsä sanat:
»Metsän ukko halliparta, metsän kultainen kuningas, nouse koivun konkelolle, lepän lengolle ylene laulujani kuulemahan, onko laulut laaulliset, onko virret viehkeyiset, onko mieluiset sanani, otolliset uhrityöni. Lepy lehto, kostu koivu, ällös suuttuko, jumala, maanpitäjä pillastuko uhrityöstä uhrimiesten, typeristä tyhmän kansan, lepy metsä miehilleni, lepy näillä leppysillä, lauhdu näillä lauleluilla.»
Iltatuuli, suvisilta ilmoilta tullen, kosketti koivua mennessään, ja ikäänkuin olisi sen haltija unestaan herännyt, karisti se puun oksilta miesten päälle pilven hienoista huurua.
—Otolliseksi uhrimme arvelen, sanoi Jorma hyvillä mielin, ja noudettuaan suksensa solasta, jonne olivat ne tullessaan jättäneet, lähtivät miehet laskemaan alas vaaran pohjoista rinnettä, josta kaiken kansan uhritie vei harvan hongikon läpi loivaa rinnettä Panulaa kohti. Huimaa vauhtia kiisivät sukset alas kannakselle, joka erotti Panulan talon pyhitetystä alueesta, läpi kannakselle laitetun aidanveräjän, missä oli kaksi karhun pääkalloa pitkäin riukujen nenässä ja ylös Panulan pellolle liki pajaa, jossa vasta siinä vauhdistaan pysähtyivät.
Panu oli jo pihalla ja kysyi heitä huutaen, ketä miehiä olivat ja mistä tulivat. Tunnettuaan heidät ja kuultuaan heidän uhria tekemästä tulevan, kysyi hän mielihyvää ilmaisevalla äänellä, mitä olivat uhranneet.
—Veimme haltijalle omansa, vastasi Kari.—Ja sen pitempiin puheisiin puuttumatta sujuttivat miehet suksensa liikkeelle ja käänsivät alas rantaan, jossa nuottakodan luona erosivat, Kari vielä yötä myöten kotiinsa hiihtääkseen ja Jorma mennäkseen tupaseensa toisella puolen lahden.
Mutta kun Kari oli vähän matkaa viiletellyt Korpijärven sileää pintaa, kuuli hän tulijain meteliä ja aisakellon isoa ääntä edestään ulapalta. Vetäytyen lähellä olevan saaren suojaan näki hän kaksi hevosta vaivalloisesti pyrkivän ummessa hangessa eteenpäin. Arvattuaan heidät voudin miehiksi yhtyi hän takaapäin heidän seuraansa ja sai kuulla, että tulijat olivat voudin lähettämiä ummen aukaisijoita ja että vouti itse saapuisi huomenna iltapäivällä. Sen tiedon saatuaan jätti Kari kotiinsa menon ja hiihti yöksi Jorman majalle, jonne oli jo muitakin heimon miehiä saapunut olemaan avullisina kuninkaan voudin huomenna alkavissa suurissa karhunajoissa.
Seinämät täynnä seisoi suksia Panulan pihalla seuraavana päivänä, ja tupa oli täynnä odottavia miehiä. Päivän alkaessa laskuilleen painua ilmoitti tähystäjä voudin olevan näkyvissä järven selällä. Vaahtoisin, huohottavin hevosin karkuutti korkea herra täyttä laukkaa rannasta pihaan rappujen eteen. Karhunnahka oli porstuan kynnykselle levitetty ja toinen tuvan kynnykselle. Pirtin keskilattialla seisoi Panu komeimpaan juhlapukuunsa puettuna: punaisella päärmettyyn ja näädännahalla reunustettuun valkoiseen sarkakauhtanaan, voutia vastaanottamassa.
—Terve sulle, suuri herra, terve tänne tultuasi matalaisehen majahan, asuntooni ahtahasen!
Ja isolla kädenliikkeellä hän osoitti voudille hirvennahkalla päällystetyn peräpenkin istuttavaksi, samalla kun kääntyen miesten puoleen käski heistä Ilpon, Kuisman ja Joukon käymään tulijalta hänen tamineitaan riisumaan.
Vouti antoi ottaa turkin yltään, vedätti peurakkaat jalastaan, heitti helähtelevän miekkavyönsä penkille, oikoi jäseniään, uhkuili ja puhkuili ja tyhjensi sitten yhteen henkäykseen höyryävän oluthaarikan, jonka Panu hänelle tarjosi. Pyyhittyään partansa ja istuttuaan osoitetulle sijalle pöydän päähän oli hän Panun mielestä valmis tavantakaisia isännän kuulumiskyselyjä vastaanottamaan.
—Tiennetkö vereksiä, vierahani? kysyi Panu. Lieneekö rauha maassa, olleeko elossa kuningas?
—Elää kuningas … rauha on maassa, vaikka lempo sen venäläisen tiennee, milloin rajan yli ryntää. Mutta minnekä sinä, Panu, sieltä kirkosta hävisit silloin, kun se pappi meitä kumpaakin kirosi?
—Ka, kiire oli kotiin, miehet odottivat, vastasi Panu, ja kääntääkseen puheet toisaalle kehoitti hän voutia pöytään käymään, leipää, lihaa haukkaamaan ja pitämään hyvänään, mitä talon vähät varat tarjota taisivat.
Pöytä oli koko päivän katettuna ollut, lihat vartaissa paistuneet, puuroastiat uunin arinalla lämminneet. Yksin asettui vouti pöydän päähän aterioimaan Panun itsensä häntä palvellessa. Naiset olivat kaiken valmiiksi laittaneet, mutta ei yksikään heistä näkyviin tullut, sillä niin vaati vanha taika, etteivät karhumiehet saa ajopäivänä eivätkä sen aattonakaan olla naisten kanssa missään tekemisissä. Ei ollut voudin käydessä ennen tätä tapaa noudatettu, mutta peläten hänen Annikkia itselleen vaativan ja nähtyään Karin tulleen saapuville, vaikkei ollut sanaa saanut, oli Panu mahdollista törmäystä välttääkseen ulottanut voutiinkin heimon vanhan tavan ja lähettänyt voudin pihaan ajaessa kaikki naisensa Ilpolaan.
—Miehetkö ne nyt Panulassa naisten töitä tekevätkin? kysyi vouti viimein, kun oli pahimman nälkänsä sammuttanut.
Panu selitti, että se oli taika ylen tähdellinen, jota ei saanut kukaan laimin lyödä:
—Liekö tuo taika tuommoinen niin tähdellinen.
—Ka, usko tai älä, armollinen herra, mutta ylen tähdellinen on naistaika, tuiki on tärkeä ja tehokas. On taikoja, joista ei ole pahaa, jos ne joskus rikkonetkin, mutta tätä älä riko, älä kosketa ajohon lähtiessäsi mitään, mikä on naisen käden kautta kulkenut, mesikämmen tuntee sen heti, ja paha sinut perii.
—Minkähän tekee?
—Tekee, armollinen herra, kahtalaisen tempun. Jos on paetakseen, niin pakenee, ettet nähdä saa, mutta jos on päälle tullakseen, niin töyttää päälle semmoisella raivolla, ettei mikään edessä kestä. Mitenkäs kävi viime talvena, kun naisen kädestä illallisen nautit? Siihen olisit ukon alle jäänyt, jos eivät koirat ja miehet hätään joutuneet?
—Senkö syyksi luulet?
—Sen syy se oli! vakuutti Panu, ja kaikki muut miehet siihen hartaasti yhtyivät.
—Olkoon sitten… Mutta ovatko nyt saaliit tiedossanne?
—Tiedossa ovat.
Vouti kun oli aterioinut ja oluthaarikan eteen kyynärpäät pöytää vasten asettanut, pani hän miehet kertomaan, missä karhut olivat ja miten kierretyt, miten olivat jälkensä kulkeneet ja kuinka makuilleen asettuneet.
—Ensimmäisen kiersi tämä Jouko pikkupoikain kera. Jänislangoilla kulkiessaan löysivät jäljen ja sitä seurasivat kuin karjan uraa. Lähivaaroja otso oli kierrellyt, niinkuin tässä koko kesän kierteli näyttäytyen ja kuuluutuen milloin millekin; näkivät sen naiset, näkivät lapset, ja koirat ajaa pölyyttelivät kuin pihajänistä. Näkevät nyt pojat mesikämmenen suota tarsivan, ilmaa nuuskivan, kavahtaa se tuolla Kokkokalliolla suureen kelohonkaan ja sieltä maailmaa tähystelee. Pojat vähän matkan päässä puun suojassa tarkastelevat. Laskeutuu ukko alas puusta, viheltää pojille kuin olisi koiriaan viheltänyt ja vierii suolle, pojat perässä. Suolla on heinäsuova kuivan maan laidassa; sen hajoittaa, sitä penkoo ja pahnustaa ja kiertäiksen kuin koira käppyrään. Huomenna kun mennään katsomaan, siinä vielä makaa eikä ole liikkunut koko talvena.
—Sen otamme sieltä kuin orrelta.
—Ka, Tapio hänet tiennee.
—Entä toinen karhu?
—Toinen on saman suon saarekkeessa, tiheässä näreikössä, helppo oli sekin kiertää, mutta kolmas on iso ja arka ja vaikea oli saada hänet asettumaan. Viimein piiloutui luolaansa vuoren rinteeseen. Itse hänet kiersin, mutta monet taiat tarvittiin ennenkuin tepsivät.
—Millaisia taikoja teit?
—Ei ole tapa taioista kertoa, mutta kun et Kontojärven miehille kertone, miten Panu karhunsa kiehtoo, niin jutellen. Arka kun oli, kun oli purojen pohjia kulkenut, takaisin jälkiään astellut ja sen semmoista peliä pitänyt, en umpeen kiertänyt, vaan jätin nenät auki. Jos aivan umpeen kiersin, niin kohta olisi myyrä metsänhaltija, joka sitä maan alitse talven pitkän pesään elättää, rientänyt sen korvaan kuiskaamaan: »Nyt olet kierroksessa, pakene pois!» Mutta vielä olisi siltäkin taialta liikkeelle lähtenyt, ellen toista tehoisampaa tehnyt.
—Minkäpähän teit?
—En suuren suurta, en pienen pientä, paninhan kolme palokärjen päätä kolmennäköiseen ja kolminkertaiseen villalankaan ja sitä vetelin perässäni ympäri kierroksen. Palokärki kun on otson lemmikki ja saman haltijan joukkoon kuuluva kuin hänkin, niin turvelo tietää olevansa turvassa, kun on palokärki kiertänyt. Oli siinä vielä kolmaskin temppu, vaan en tiedä, kertonenko.
—Kerrohan nyt kaikki, soma on temppujasi kuunnella.
—On sillä temput Panulla!
—Vielä oli muassani elävän puun pakkulata ja vanha sodassa ollut miekka. Kun jäljet löysin, käänsin nurin kolme jälkeä ja luin mesikämmenen synnyn. Sitten sillä miekalla piirsin jäljille kolme viisikantaa miekan kärkeä maasta nostamatta, sytytin tulen pakkulaan ja lähdin sen palavan pakkulan kanssa kiertämään. Kun kierros oli valmis, tein taas viisikannat maahan ja sammutin tulen. Semmoinen oli kolmas taika, ja paikoillaan on pysynyt, sikeätä unta on kiskonut, eikä ole mikään häntä häirinnyt.
—Etkö enää muuta temppua tehnyt?
—Teinhän vielä, mutta sitä en sano.
—Sano pois kaikki.
—Saanenhan sanoa, vaan et siitä minua kiitä … haltija kuulisi, sanan veisi, ja huomenna olisi kaiossa karhu.
—Älä sano sitten. Mutta mistä sinä, Panu, olet nuo tietosi saanut?
—Ka, haltijat unessa ilmoittavat, toiset tiedot arpa neuvoo.
Uteliaasti olivat tuvassa istuneet miehet kuunnelleet Panun puhetta, ja voutikin oli varmasti vakuutettu siitä, ettei karhua käynyt taikoja tekemättä pyytäminen. Jorma ei nyt huolinut ruveta mieltään ilmaisemaan, virkkoihan vain vieressään istuvalle miehelle:
—En tiedä Väinön linnun raatoja kuljetelleen … luvut luki ja anoi apua Ukolta…
Mutta vouti oli matkasta väsynyt ja käski tilaa laittamaan. Yksin pantiin herra suureen tupaan nukkumaan, muut miehet poistuivat toiseen pirttiin yötään viettämään. Tarjosi vouti kuitenkin Panulle itselleen sijan samassa huoneessa. Mutta ei sanonut Panu tänä yönä makuupaikkaa tarvitsevansa. Varautua täytyi hänen huomiseen karhunajoon, oma ja miestensä henki turvata aseita tehoisiksi taikomalla. Ase saattoi olla näöltään uusi ja oivallinen, keihäs vankka varreltaan ja terä purevan näköinen, nuoli niin menevä, että luulisi itsestään ilmassa lentävän, eivätkä kuitenkaan mihinkään kelvanneet, varsi katkesi, kärki murtui eikä haavaa tehnyt, ellei ollut oikeissa mujuissa kasteltu, ja ellei sen päälle oltu oikeita lukuja luettu.
—Otahan minunkin aseeni, virkkoi vouti.
Panu toivotti hyvää yötä ja pehmoisia pahnoja, mutta ovesta käännytti hänet vouti vielä takaisin.
—Annoitko Annikille lahjani?
—Tarjosin, mutta ei kelvannut.
—Etkö luule hyvällä suostuvan?
—Kun ei suostune, vienet hänet väkisin.
—Takaatko miehesi, etteivät vastarintaa tee?
—Jos sulhonsa tehneekin, et siitä välittää huoli.
—Sano sulhaselleen, ettei piikaa iäksi pestata.
—Et huoli olla levoton, vaan antanet asian minun huostaani.
—Tiedät tahtoni ja toimi sen mukaan.
—Luottanet minuun.—Mutta sano minulle, mitä pappi mielii?
—En tiedä, mitä mielinee, viha on välillämme. Valitukset on käymässä meidän kummankin, hänen piispalle, minun kuninkaalle. Hän siitä, että minä velhoja suojelen, minä siitä, että minua kirkossa häpäisi.
—Eikö kuningas ole mahtavampi kuin piispa?
—Mahtavampi on.
—Mutta vielä on Moskovan tsaari kuningastakin mahtavampi. Ja hyvä kuuluu olevan mies, antaa kunkin rauhassa haltijoitaan palvella.
—Antaahan kuningaskin.
—Miksei sitten estä Kontojärven koiraa haukkumasta?
—Eihän hänkään kaikkia koiria. Mutta huoleti ollos, me häneltä suun salpaamme.
Vouti heittäysi lattialle tehdylle kaislavuoteelle, Panu otti hänen keihäänsä ja kirveensä, mutta pyssyä ei ottanut, jolle ei sanonut mitään taitavansa.
Toisessa tuvassa odottivat miehet Panua aseineen. Panu keräsi niitä kainaloonsa ja toisia olalleen viedäkseen ne yöksi pyhälle vuorelle taikasaunaansa ja siellä ne lukeakseen, loihtiakseen ja taikomalla tehoisiksi tehdäkseen.
—Entä Kari? kysyi Panu kaikkien muiden aseet koottuaan.
—Ei taida tarvita.
—Entä Jorma-setä?
—Kun ei tekoaan tehonne, ei taioistakaan terone.
—Ette minua halveksi, vaan haltijoita.
—En luule haltijain avun avaimen yhden miehen takana olevan.
—Vaan el ole kaikista avaimen käyttäjiksi.