Hirviharju oli kapea, jyrkkäreunainen kannas, keskellä suuria selkiä, jotka se jakoi kahtia niin, että vedet vain kaitaisten salmien kautta olivat toistensa yhteydessä. Kun suuret metsäneläimet: hirvet, peurat, ilvekset ja sudet talvisilla retkillään pohjoisesta etelään tulivat selkien pohjoispuolelle ja siellä olivat aikansa oleskelleet, siirtyivät ne harjun honkien suojassa eteläpuolelle vesiä. Ammoisista ajoista oli Hirviharju ollut paras pyydyspaikka niillä seuduin, ja siihen viritettiin loukkuja, satimia ja verkkoja kapeimmille paikoille ja sudenhautoja oli useampia läpi vuoden vireessä. Joka kerta, kun pantiin toimeen iso ajometsästys järvien ympärillä olevilla saloilla, sijoitettiin osa metsämiehiä Hirviharjulle väijyksiin, sillä varmasti tapahtui aina niin, että ahdistetut eläimet lopulta pyrkivät harjua myöten järven toisella puolella oleviin metsiin.
Hiihdettyään levähtämättä talvisen yön sileitä soita, tasaisia kankaita ja järvenselkiä, saapui Panu miehineen päivän sarastaessa Hirviharjulle väijyksiin. Kun hirvenajajat otuksen perässä karatessaan, nopeimmat hiihtäjät ensimmäisinä, yksitellen olivat saapuneet kohdalle, oli heidän kimppuunsa siinä salaa syrjästä käytävä. Siltä varalta, että useampia tulisi yhdessä jonossa, oli väijytyksiä useammissa paikoin pitkin harjua.
Aamu oli kirkas ja tyyni, ja valkoisilla järvenjäillä ja totisissa liikkumattomissa metsissä ei kuulunut hiiskaustakaan, ei etäisintä ääntäkään kuuntelevien korviin. Mutta liikkumattomina istuivat vainolaiset, mitkä lumeen kaivamissaan kuopissa puitten runkojen suojassa, mitkä kaatuneiden honkien alla valmiina vaikka viikon odottamaan siinä varmaa saalistaan.
Silloin alkoi kuulua saloilta kaukaa niinkuin jostakin ilmojen takaa koiran haukuntaa, uikkavata ja kimeätä, niinkuin koira haukkuu silloin, kun se otusta ajaa. Sinne tänne kulki haukku muuttuen milloin äkäiseksi ja rähiseväksi, joka oli merkki siitä, että otus oli vastarintaan pysähtynyt, milloin taas jonkin ajan kuluttua kokonaan vaieten—tietäen sitä, että nopea eläin oli jättänyt ajajansa kauaksi jälkeensä.
Kaitainen salmi oli mantereen ja ensimmäisen kannakseen kuuluvan saaren välillä. Siinä oli ensimmäinen väijymäpaikka Kuisman ja erään toisen miehen hallussa, mutta vähän matkaa heistä ylempänä harjulla oli Jorma piiloutuneena ison hongan haarukkaan varmasti päättäneenä antaa Karille merkin, jos hän vaaraa aavistamatta tästä surmansa suuhun syöksyisi.— »Tappakoot sitten minut, jos tahtovat, mutta Karin pelastan»—oli ukko mielessään päättänyt.
Haukku oli jo lähellä, ja jo luuli Jorma hirvien tulevan, mutta kantautui taas takaisin salolle. Sen sijaan näki hän kaksi hiihtäjää täyttä vauhtia laskevan metsästä jäälle. Ne kulkivat Kuisman väijytyksen ohi, mutta ei Kuisma liikahtanut. Heidän tultuaan hänen puunsa kohdalle tunsi hän Aslon ja Hilapan, reitalaisten parhaat miehet, varustettuina lämsillä, keihäillä ja jousilla ja nähtävästi lähteneinä hirviä vastuuseen. Mitään pahaa aavistamatta suhahtivat he puun alitse, jossa Jorma piili, rientäen kannaksen kapeimpaan paikkaan, asettuakseen sinne otusta odottamaan. Hiljaa ja hievahtamatta istui Jorma ja kuulosti … kuului muutamia huutoja ja sitten oli kaikki hiljaa.
Äitelä, ilkeä tunne etaisi Jorman sydäntä… Että hän tulikaan tänne! Pois hän lähtee, pois näiltä maailmoilta, kauas korpientakaisiin korpiin, erilleen kaikesta, pyydystelee ja kalastelee ja kenenkään tietämättä kuusen juurelle kuolemaan kallistuu…
Mutta silloin ulahtivat koirat aivan lähellä korvessa ja suuri, komea härkähirvi loikkasi metsästä rantapensaiden yli jäälle. Se aikoi salmen poikki kannakselle, mutta pysähtyi yht'äkkiä ja vainusi pitkään ja epäluuloisesti eteensä, etujaloillaan lunta potkien. Jorma iloitsi jo mielessään, että se kääntyy, ei nousekaan harjulle, vaan oikaisee jään yli, jolloin eivät takaa tulevat ajajatkaan joudu väijyvien saavutettaviin.
Hirvi tekikin niin ja lähti pyyhältämään harjun ohi. Mutta koirain haukun lähetessä tuli se kammenneeksi niin lähelle maata, että joutui Kuisman nuolen kantaman piiriin. Jousi rämähti, ja tarkasti tähdätty nuoli upposi rintaan lapojen väliin. Hirvi lyykähti polvilleen ja ennenkuin oli ehtinyt tointua, oli lämsän silmukka lentänyt sarviin ja Kuisman metsäpuukko lävistänyt sen sydämen.
Tuskin oli hirvi kaatunut, kun koirat karkasivat jälkiä myöten metsästä esiin ja pyrynä syöksyivät kaatuneen otuksen kimppuun. Mutta ennenkuin ehtivät luo, huomasivat he tappajat oudoiksi miehiksi ja päästivät syrjään karaten äkäisen, ulvovan haukunnan. Kuisma heitä houkuttelemaan ja suosittelemaan, mutta siitä koirat yhä yltyivät.
—Koirat on tapettava ennenkuin meidät ilmaisevat! huusi hän.
Mutta ennenkuin hän oli saanut jousensa vireeseen, olivat koirat pyörähtäneet pois ja kiisivät täyttä kurkkua ulvoen entisiä jälkiään metsään.
Rähinän kuultuaan oli Panu jättänyt väijymäpaikkansa ja rientänyt haukkua kohti, ja vähitellen tulivat siihen muutkin miehet. Kuultuaan, mitä oli tapahtunut, oli hän heti selvillä siitä, että hänen hankkeensa oli mennyt myttyyn. Isäntiään vastuuseen rientävät koirat tulevat heitä varoittamaan, eivätkä he enää käy ansaan.
—Käykäämme mies miestä vastaan, ei ole minusta salamurhaajaksi! sanoiKuisma.
—Ei reitalainen koskaan avotaisteluun antau.
—Jos Kari lienee heidän joukossaan, ei meille saalistaan mielisuosiolla heitä.
—Karia vastaan en tappele.
—Enkä minä.
—Pois tästä piiloon! komensi Panu.—Kyllä minä Karin hoidan, kun te muita vastaan puolenne pitänette, mutta yksi jääköön hirven luo.
Ja Panu selitti tarkoituksensa olevan, että kun reitalaiset, jotka varmaankin tulisivat ainakin salmen rannalle ottamaan selkoa siitä, mitä oli tapahtunut, näkisivät vain yhden miehen saaliin kimpussa, tulisivat he sitä anastamaan. Kun kaikki ovat koolla, silloin laukaisee joka mies nuolensa ja sitten hyökätään heidän kimppuunsa ja nujerretaan viimeiseen mieheen.
Kuisma jäi saalistaan vartioimaan ryhtyen sitä nylkemään, ja kaikki muut vetäytyivät hänen äskeiseen suojukseensa suuren kaatuneen kuusen taa niinkuin ampumavarustuksen taa, josta voi nähdä kaikki, tulematta itse huomatuksi.
Ja taas oli kaikki hiljaa, keväinen talvitaivas oli korkea ja sininen, ollen siellä täällä vain hienojen, tyynen ilman kutomien pilviharsojen peitossa, jotka Jorman niihin katsahtaessa näyttivät ikäänkuin odottavan jotakin. Jormakin istui muiden miesten mukana kuusen suojassa. Kuiskasi hän siinä hetken aikaa istuttuaan Joukon korvaan, joka oli ollut isänsä kanssa väijyksissä:
—Tapettiinko ne molemmat?
—Tapettiin.
—Kuka tappoi?
—Taru ampui Asloa sydämeen; siihen kaatui… Isä ampui Hilapan.
—Entä Ilpo?
—Kun kaatuivat, niin Ilpo löi kirveellä takaraivon puhki.
—Sillä sen omalla nuolellako se Aslon ampui?
—Sillä ampui … selästä tuli kärki ulos.
—Vaiti siellä! kähisi Panu latvapuolesta ja pudisti kirvestään.
—Oliko ilo nähdä ihmisiä tapettavan? kuiskasi vielä Jorma Joukon korvaan, mutta Jouko ei uskaltanut vastata—hänen poskensa vain värähtelivät niinkuin olisivat repeillä tahtoneet suupielistä ja silmäkulmista.
Väijyksissä olevat miehet tähystelivät kuin yhtenä silmänä salmen poikki toiselle rannalle, mistä hirvi oli tullut ja karistanut tullessaan kuin mustan portin lumiseen metsään.
Yht'äkkiä karkasivat koirat taas esiin korvesta ja alkoivat Kuisman nähtyään hurjasti haukkua. Kohta heidän perässään ilmaantui Kari kyyrysissään oksien alla hiipien ja heti hänen takanaan toisia miehiä, jotka kirjavista lappalaislakeistaan tunnettiin reitalaisiksi.
He näyttivät vartovan, vetäytyivät takaisin nähtävästi tuumimaan ja laskeusivat hetken kuluttua eri paikoista jäälle, jättivät suksensa metsän rantaan ja lähestyivät sitten puolikehäksi muodostuneessa rivissä ammuttua hirveä.
Kuisma ei näkynyt olevan heitä huomaavinaan, veti vain rauhallisesti nahkaa hirven koivista. Hän oli melkein saarroksissa, kun nosti päätään ja virkkoi:
—Ka, tulkaapa miehet auttamaan, että saan vuodan irti konin selästä.
—Kenen luvalla sinä muiden riistaa nyljet? kysyi Kari.
—Oma on tappamani.
—Missä ovat Aslo ja Hilappa?
—En ole nähnyt.—Ka, käykää lähemmä!
—Hirvi on meidän!
—Ei ole teillä lupa enää näillä mailla metsästää … kuulittehan voudin käskyn.
—Kuulit vastauksemmekin.
—Siit, koirat!
—Ei ole minulla vihaa vastaasi, Kuisma, enkä tahdo pahaa sinulle, jos astut suksillesi ja lähdet siivolla kotiisi, virkkoi Kari.
—Huono olisin mies, jos omani antaisin… Mutta jos ette ilman tyytyne, niin tuoss' on osanne—siinä viimeisistä tarjouksistanne!—ja Kuisma nakkasi palasen likaista peräsuolta semmoisella tarkkuudella, että se sattui lähimmäistä miestä suoraan silmiin.
Silloin lennähti lämsä Karin tarkasta kädestä Kuisman kaulaan ja vetäisi hänet kyljelleen maahan.
Mutta samassa suhahti parvi nuolia ilmassa kuin yhden jousen ampumina, ja Kari näki kolme miestään horjahtavan hangelle. Ja heti sen perästä hyökkäsi rannalta mieslauma esiin.
Nähtyään Panun tulevan ja käsitettyään siinä silmänräpäyksessä koko hänen juonensa, muistaen Annikin ja kaiken kavaluuden ja konnuuden, karkasi Kari hänen kimppuunsa kirves ojona. Tappara sattui tapparaan, tulta iskivät terät, mutta luiskahtivat ohi otsasta, johon kumpainenkin iskunsa tähtäsi. Panu tavoitteli puukkoaan, mutta ennenkuin sai sen irti, oli Kari rynnännyt häneen sylin, ja kuin koirat kierivät he lumessa milloin polvillaan, milloin seisoallaan, milloin pitkänään maassa, vuoroin päällä, vuoroin alla, estellen toisiaan teräasetta esille saamasta.
Samanlainen sylin ottelu syntyi toistenkin miesten kesken, ja pyrynä pölisi lumi verisen hirven ympärillä, mutta nopeat, vikkelät, vetreäjäseniset reitalaiset luiskahtivat pian kankeampien vastustajiensa syleilystä ja lähtivät nopeasti kuin kärpät kiitämään pakoon. Syntyi kilpajuoksu jäällä, ristiin rastiin suikkelehtivat vainottavat, ollen milloin edessä, milloin takana, takertuivat jalkoihin, iskivät syrjästä haavoja puukoillaan, mutta väistivät itse aina taitavasti tähdättyjä iskuja ja pääsivät yhä lähemmä metsänrantaa, pyrkien sinne suksiensa luo.
Panu yksin kieriskeli vielä Karin kanssa lumessa, koettaen turhaan irtautua vimmastuneen nuoren miehen syleilystä. Tappaa ei hän tahtonut Karia, oman heimon miestä, peläten toisten tyytymättömyyttä. Saatuaan hänet vihdoin alleen huusi Panu Kuismaa avukseen Karia sitomaan. Kuisma, joka ei ollut ottanut osaa koko taisteluun, vaan mistään välittämättä jatkanut hirven nylkemistä, jonka hän piti omana saaliinaan, riensi köyttä tuomaan. Mutta kun Panu näki reitalaisten olevan pakoon pääsemässä, heitti hän Karin irti ja riensi miestensä jälkeen huutaen:
—Iskekää joka mies, älkää ainoatakaan hengissä päästäkö!
Mutta kun Kari tunsi itsensä vapaaksi, hypähti hän polvilleen, tempasi jäältä kirveen ja aikoi karata Panun jälkeen. Kuisma seisoi välissä ja tapasi häntä lämsän silmukalla. Silloin suhahti kirves ilmassa, ja pää halaistuna lyykähti Kuisma hengetönnä hangelle.
Karikin tahtoi estää reitalaisten pakoa.
—Kostakaa, miehet, kostakaa! huusi hän ja syöksyi veristä kirvestä heiluttaen heidän apuunsa.—Annikki kostakaa! Reidan kuolo kostakaa! Sukunne surmat kostakaa!… Voi raukkoja!
Turhaan huusi hän. Kuullessaan Panun ja Karin huudot, hätkähtivät Panun miehet ja katsahtivat taakseen. Reitalaiset pääsivät hetkeksi rauhaan, saavuttivat suksensa ja pelastuivat metsään.
Yksin jääneenä ja huomatessaan, ettei hän enää mitään mahtaisi ja että Panu vielä nytkin oli päässyt hänen käsistään, raivautui Kari väistyvien miesten välitse ja katosi hänkin metsään.
Panu oli karannut viimeisten pakenijain jäljestä metsään huutaen vielä kerran muille, että seuraisivat häntä. Mutta sakea näreikkö ja syvä lumi estivät häntä pitemmälle pääsemästä.—Vainottavat olivat nuljahtaneet hänen käsistään kuin talvikot kiviraunioon. Juuri kun jaloissa pyörivät, ei ole jälkeäkään näkyvissä.
Miehet olivat kokoontuneet kaatuneen Kuisman ruumiin ympärille, kun Panu palasi metsästä. Kolmesta nuolten haavoittamasta reitalaisesta oli vain yksi kaatunut, toiset kaksi olivat taistelun aikana tointuneet ja kadonneet.
Mutta niinkuin ei mitään olisi vielä menetetty eikä mitään vastoinkäymistä tapahtunut, kävi Panu jakamaan käskyjään.
Hirvi nyljettiin nopeasti ja lihat kätkettiin metsään. Kuisma nostettiin pulkkaan ja kaksi miestä määrättiin häntä kotiin vetämään. Muiden tuli seurata Panua reitalaisten jälkeen Lapinpohjaan, jossa heitä oli uudelleen ahdistettava.
—En yhtä ainoata henkiin jätä … en niin kauan kuin tämä käsi tapparata heiluttaa!
Hän oli ulkoa nähden rauhallinen, mutta silmissä hiillosti kiihko ja vika, jota ei kukaan uskaltanut vastaan sanomalla ilmiliekkiin yllyttää. Vanhastaan tiesivät hänen toverinsa, että häntä semmoisina hetkinä oli hiiskumatta seurattava.
—Entä Jorma? kysyi Panu, kun tämä muiden lähtöä tehdessä seisoi liikkumatonna paikallaan.
—Jorma jää kuolleita hautaamaan, vastasi Jorma sävyisästi ja surullisesti.
—Tullet Lapinpohjaan, niin saat lisätyötä, kun täältä loppuu,—vastasiPanu pahansisuisesti naurahtaen.
—En luule minua siellä tarvittavan. Et heitä saavuta.
Kun Panu seuraavana iltana—yö oli täytynyt nuotiolla levätä—saapui reitalaisten kylään Lapinpohjassa, ei näkynyt siellä ainoatakaan elävää olentoa. Reitalaiskylän matalat majat, jotka oli korkean kalliorinteen alle rakennettu, olivat autiot. Pienellä kukkulalla suuren kuusen alla oleva jumalankuva oli poissa ja sen sijalla oli risuja poltettu. Kaikki muutkin merkit osoittivat, että asukkaat olivat lähteneet matkalle, jolta eivät kohta aikoneet palata. Syvä porojen polkema tie lähti viemään suoraan pohjoista kohti.
—Sinne menivät! virkkoi Ilpo, ja Panu arvasi hänen ajatuksensa sitä kysymättä.
Sinne olivat menneet viimeiset Karjalan lappalaiset ja vieneet haltijansa ja salatietonsa, jotka Panu oli aikonut heiltä heidät viimeiseen mieheen hävittämällä anastaa. Kovin oli keskeneräisesti päättynyt kauan haudottu hanke.
—Sinne menivät!
—Sinne olivat menevätkin … näytetään tietä taipaleella!
Miehet näkivät Panun irroittavan kirveen vyöstään, veistävän lastuja kunkin majan ovenpielestä ja keräävän ne kokoon kunkin kynnyksen eteen sen sisäpuolelle. Arvaten sitä taian teoksi seurasivat he tarkasti toimitusta. Nyt teki Panu tulen tervaiseen tappurasoihtuun, pyörähytti sitä päänsä päällä kolme kertaa, kiersi kolmesti huoneryhmää ja loihti:
Pala Lappi lapsinesi, Pimentola poikinesi, syty synkkä syntyinesi, tapa Turja tietoinesi, suistan sun suin sytehen työnnän sun päin tulehen, polvin kuumihin poroihin!
Kolmatta kierrosta tehdessään pisti hän lastukasat tuleen, ja pian hulmusivat lappalaisten saunat ilmitulessa, työntäen ensin ovista ja rei'istä paksua, sakeata savua ja sitten heleillä, räiskyvillä liekeillä punaten takana kohoavaa kallioseinää ja sen harjalla kasvavia kääkkyrämäntyjä, jotka näyttivät kuin kauhistuksesta epätoivoisiin liikkeisiinsä jäykistyneiltä olennoilta.
Silloin kuului miesten tuleen tuijottaessa vuorelta liekkien yli huuto kuin huuhkajan suusta—sitä seurasi ääni kuin ulvovan suden—ja yht'äkkiä nauroi harakka.
Säpsähtäen vetäytyivät miehet tulen piiristä ulomma ja näkivät vuoren laella suuret poronsarvet ja niiden edessä lappalaisen miehen täydessä tulen valossa. Hän huitoi käsillään, pui nyrkkejään alas palavia huoneita kohti ja manasi:
—Hoi, Panu pahanniminen, Lemmon saastainen sikiö… Reidan tapoit,Annikin anastit, surmaan olisit syössyt koko sukumme suuren, tappanutTapion lapset … meiltä tietosi opit, ei sinulla omia ollut … yhäenempi himosit … et saanut siruistana, et siruistana!
—Kuka sinä olet, hullu mies? huusi Panu ylös vuorelle.
—Jäin sinulle hukkaasi huutamaan… Pois lähemme, kauas kulemme … pois viisautemme viemme, ikipäiviks' piilotamme! Meidät luulit tappavamme, oman tietosi tapoit, oman onnesi pilasit, hävitit heimosi onnen! Erehdyit, iso isäntä! Kun lintu edestäsi lentää, Lappiin lentää —kun kala apajastasi katoo, Lappihin katosi—kun orava oksalle kurahti, pois Karjalasta kurahti! Kirotut sinun metsämaasi, kirotut kalavetesi! Riista juoksi rinnallamme, erä eillämme ehätti, hiiret heitämme sinulle!
Panu lähetti nuolen hänen jälkeensä, mutta se ei osunut. Yhä kiihtyen huusi ääni vuorelta tulen ja savun läpi:
—Kiesus kiusaksi sinulle, ristin hiisi heimollesi! Helvetti sun haudaksesi, tulipätsi pojallesi! Pappi Panulle sijahan, kirkko talosi tanhualle! Lapin luulit polttavasi, oman pirttisi poltit! Kuule viimeinen vihani: huuhkaja kun huutanevi, sulle hukkaa huutakohon, kun susi ulvonevi, sulle surmaa ulvokohon, kun harakka nauranevi, sulle nurja naurakohon!
Huuhkaja huusi vuorella, susi ulvahti, harakka nauroi, ja kun tuulen henki taivutti tulta ja savua syrjään, oli kirooja kadonnut.
Oli Panu aikonut yönsä viettää sytyttämiensä nuotioiden ääressä, vaan ei kärsinyt jäädä. Komensi miehet suksilleen ja lähti taakseen katsahtamatta kotiaan kohti hiihtämään.
Itsekseen jäivät sytytetyt lapinsaunat korven keskessä palamaan, paloivat synkkiä kummastuneita kuusia valaisten ja punaten korkeata kallion seinää; putosivat katot, luuhistuivat seinät, sammui tuli sammumistaan, kitkerää savua tupruten, haihtui savukin yön ollen kiukaiden ympäriltä, jotka mustina muistomerkkeinä jäivät kertomaan karkoitettujen lappalaisten viimeisistä asuinpaikoista Karjalan kankahilla.
Koko talven on Kari metsiä harhaillut rauhaansa löytämättä.
Ennen keikkuivat metsät iloisina hänen ohitsensa, kun hän loivia rinteitä hiihti, seisoivat lehdot lempeinä ja ystävällisinä hänen edessään, ja onnellisina ja levollisina siintivät lumiaukot hänen jalkainsa alla, kun hän vaarojen huipuilta niitä silmäili hiihdännästään huoahtaen. Joka puun juurella oli hän hyvän haltijan näkevinään, joka aholla sinipiiat hänen edellään keijuivat. Laulullaan hän heitä hyvitteli ja aina uusilla virsillä omaa mieltäänkin ilahutteli. Nyt seisoivat salot synkkinä, peikot puun juurilla jurottivat, syöjättäret soilla ja mailla häntä seurailivat, ei tehnyt mieli vaarojen rinteitä nousta, eivätkä laulut pakahtuvan poven huolia helpottaneet. Kullervona hän kulki kostotuumia hautoen.
Ei ollut hänen pyynnistään eikä metsästyksestään. Ansamailleen kun sattui tulemaan, maahan repi pyydyksensä ja ne metsään sirotti. Kun riistan jäljet löysi, lähti toki sitä ajamaan, mutta vähän aikaa seurailtuaan kesken jätti. Joskus kun sattumalta jotakin edestään ampui, kotiinsa sen kantoi äidille ruuaksi, yötä viipyi majallaan, unetonna vuoteellaan ujui ja lähti taas aamun tullen harhailemaan.
Korpikosken niskaan hän aina lopulta päätyi, riisui suksensa jalastaan siinä, missä voudin reen jälki vielä häämötti lumen alta, kulki kosken rannalle kivelle, minkä vieritse kuohut vaahtopäinä vyöryivät ja mistä Annikki oli aaltoihin syössyt. Seuraili siitä rantaa myöten, johon oli syvän jäljen polkenut, suvannon reunaan, otti puuta vasten pystyttämänsä pitkän riu'un ja haroi sillä jäähän hakkaamiaan avannoita. Mutta ei hän mitään löydä, ei nouse Annikki aalloista.
Yö yllättää, tuisku ja tuuli kohisee kilvan kosken kanssa. Poistua täytyy Karin, ja hän lähtee taas hiihtämään, hiihtää järviä, maita ja metsiä, kiertää Panulaa ja pyhää uhrivaaraa, väijyy kuin metsärosvo, paras nuolensa kaaren päällä, mutta ei tule tähtäimeen se, jota hän odottaa. Vartijansa on velholla. Hän tietää, missä vaara uhkaa, ja toisia teitä kiertää. Eikä Kari usko häntä vastaan mitään voivansa, voimakasta, taikainsa tukemaa noitaa vastaan, jonka antama isku yhä vieläkin hänen päätään pakottaa.
Kun saisi avukseen jonkun, kun löytäisi kostotoverin jostakin? Ei oleJormasta, rauhan on mies. Ei muistakaan heimon miehistä. Eikä oleAnnikilla sukua elossa.
Silloin muisti Kari reitalaiset Lapinpohjassa ja riensi sinne.
Masennuksissa olivat Lapinpohjan miesten mielet. Tukalaksi oli olo jo heille käynyt Panun valtaan tultua. Missä vain voitiin, heille kiusaa tehtiin: poroja laitumilta vietiin, riista usein edestä ammuttiin, pyydykset hävitettiin, parhaat kalavedet anastettiin ja tierauhaa häirittiin. Jäkäläkin alkoi loppua, kun kuloksi oli isot alat kankaita poltettu. Ja jo puhuivat he lähdöstään pohjoisemmille maille.
Eivät suostuneet sotaa nostamaan, eivät uskaltaneet Panua vastaan käydä. Yltyivät kyllä Karin puheista sen verran, että Panun kiellon ja uhkaukset kuultuaan hänen sanansaattajiaan häpäisivät, mutta eivät olisi enää kiertämiensä hirvienkään ajoon uskaltaneet lähteä, jos ei Kari heitä siihen kiihoittanut. Suin päin pakenivat pois, jättivät kaikki ja olisivat tahtoneet hänetkin mukanaan viedä.
Jo miettikin Kari näiltä mailta lähteäkseen, mutta muisti taas jään alla koleassa koskessa olevan Annikin, muisti Panun kostamatta olevan, muisti voudin vielä elävän … ja hyvästiä heittämättä lähti ja Korpikoskelle riensi.
Yhä kohisi se yhtä kolkkona, yhtä ilkkuvan keltaisena. Tuossa oli Annikki voudin reestä riuhtautunut, tuossa oli hankeen harpannut, tuohon huivi jäi, tuohon kenkä, tuossa kaatui, tuossa suin päin koskeen syöksyi.
Ja kosken niskasta kulki Kari suvannolle vanhaa polkuaan, haroi ja haki, mutta ei mitään löytänyt, ei Annikki aalloista noussut.
Kosto taas karmaisi mieltä. Vouti elää vielä ja talossaan rehentelee!
Majalleen taas riensi Kari valmistuakseen voutia kostamaan ennenkuin kevät rikkoisi kelin. Uuden teki jousen, kaaren raudasta rakensi, selän vaskesta valoi, että kantaisi nuolen, korpin höyhenillä sulitetun ja käärmeen mustissa mujuissa kastetun ilkiön rintaan, joka Annikkia väkivallalla vastaansa pusersi—eikä ilkiö siitä nousisi.
Äiti poikaansa varoitti lähtemästä, itki lähtiessä vetreät vetoset, veräjälle saattoi ja siitä kauan hänen jälkeensä katseli.
Mutta kun Kari retkellään voutia kostamaan kosken niskaan tuli, näki hän keväisen auringon jo suvantoa aukoneen … tiesi, milloin jo virta peitteensä loisi ja Annikki alavesiin painuisi! Löytämättä jäisi, hautaamatonna harhaileisi, ei ikinä rauhaansa saisi…
Kostoretki jäi, eikä Kari päiväksikään kosken varrelta poistunut. Suvanto hylkäsi jäänsä, mutta ei Annikkia näkynyt. Mutta toisen kosken alla oli isompi suvanto niinkuin pienoinen järvi, jossa jää oli vielä vahvaa ja johon ylhäältä tulevat jäälautat pysähtyivät röykkiöiksi ja korkeiksi padoiksi. Päivä sitä—vähän sulatti, yökylmä enemmän kovensi. Keskellä suvantoa oli pienoinen saari, koivuja ja haapoja kasvava, ja siihen Kari majan laittoi ja odotti.
Maat sulivat, vaarain rinteet paljastuivat, ja heleästi paistoi keväinen aurinko, ja ensimmäiset vesilinnut istahtivat koskeen kuohujen alle. Joutsenkin tuli, ui lähelle saaren rantaa ja Karin havumajan edessä kahakäteen souteli. Kohta hänet löydän, arveli Kari.
Mutta liikkumattomana, harmaana ja synkkänä jurotti vielä suvannossa saaren ympärillä kovan talven rautajää.
Silloin, eräänä kuutamoisena yönä, kun Kari kotona käytyään taas koskelle palasi, oli koski paisunut niin, että sulavesi jo huuhteli suvantosaaren rantoja ja jää lautoissa liikahteli. Astuttuaan venheeseensä, jota oli kevään kuluessa kosken rannalle varustellut, souti hän sillä saareensa. Jää helisi ja sihisi, vesi oli työntänyt jääteleitä rannalle, toi toisia ja irtautti entisiä yhä kohotessaan.
Pieneen poukamaan saaren alla, jossa veden kulku takavirtaan kiersi, oli ajautunut jäälautta, ja sen sisään oli Annikki hautautunut jäätyneen vaahtovaipan sisään, jonka koski kuohuistaan oli talven pitkän hänen ympärilleen kehrännyt. Niinkuin kirstussa, kädet rinnan päällä, hän rauhallisesti siinä lepäsi muuttumatonna ja kirkkaan, suojelevan jään ympäröimänä niinkuin olisi silmänsä vain uneen ummistanut.
Maihin Kari hänet nosti, havuilla peitti ja lähti äidille sanaa viemään. Äiti vei sanan Jormalle ja Jorma Panun emännälle.
Kun nämä kolmisin koskelle saapuivat, oli Kari koivun ja haavan väliin haudan kaivanut, havuilla ja hienoilla sammalilla sen sisustanut ja siihen Annikin laskenut. Karin äidin antamissa kihlavaatteissa hän lepäsi, kasvot itään, että tilaltaan joka aamu armaan auringon nousevan näkisi. Karin äiti oli tuonut mukanaan poikansa pyytämän karhuntaljan, ja siihen käärittiin pieni ruumis. Pantiin mukaan värttinä ja tulukset, pata pienoinen ja tuohivakkanen, Jorman tekemä ja kirjauksilla koristettu, jossa oli eväitä parhaita, piiraita ja rieskoja, toiset puolet Panulan emännän, toiset Karin emännän leipomia, pitkän matkan varaksi varatuita.
Laski Kari vielä kanteleensakin lemmittynsä kupeelle.
—Ethän kanneltasi ainoata? kysyi Jorma.
—Ei ole soitostani enää, ei iloistani, vastasi Kari.
—Ilokanteleesi entisen hautaan laskenet, soitto suurempi surustasi viriää, lisäsi Jorma.
Toi Kari tuohia, valkeita ja sileäpintaisia, jotka oli kosken rannalta koivuista kiskonut ja kattoi niillä haudan. Loivat sitten sanaakaan sanomatta Kari ja Jorma mullan hautaan, naisten istuessa toisen toisessa päässä hautaa, hiljaa itkien ja hunnut silmillä ruumiitaan huojutellen.
Kun hauta oli täytetty, kuusenhavuilla peitetty ja kehä kauniita, kosken hiomia kiviä, sileitä kuin helmiä, kummun ympärille ladottu, istahtivat Kari ja Jormakin haudan viereen kivelle. Silloin kävi Panun emäntä koivuun kiinni, joka vainajan pään pohjissa kasvoi, ja sitä halaillen valitti:
—Voi ainoiseni, Annikkini, lempilapseni, tytär tuiretuinen, onneton sinuas:—hoidin, huolehdin äiditöntä, sanatonta vaalin, varjella koetin—maan alle maireheni, kosken kuohuihin kultaseni, silmäteräni suosittuni—voi omani, voi iloni, sinua ikäni kaiken, elinikäni suren, huolin, hoilaelen…
Hiljaa nyyhkyttäen vaipui vaimo istualleen puun juureen, jolloin Karin äiti halasi haapaa ja itki ja näin valitti:
—Voi toivottuni, tyttäreni, voi lapseni laatuiseni, sydänkäpyni, katsottuni, turpehen alainen ainoiseni—toivoin liekun liikuttajaksi, kehtosien keinuttajaksi, iloksi öitteni yksinäisten—sinne katosit kaunoiseni, kainoseni, suistuit surujen suurihin suvantoihin, et tule takaisin ilmoisna ikänä ilmoille näille ihaloille, kovin kurjille kujille, et pihoillemme pahaisille, armas Annikki omani…
Jorma oli asettanut kanteleensa polvilleen ja virkkoi:
—Itkekäätte te; en minä itke. En katso kuolemaa kamalaksi, ilo mieleni täyttäisi, kun täältä pääsisin. Kadehdin Annikkia, jonka autuaitten asunnoissa jo vaeltavan tiedän. Näin hänet yöllä unessa, laulan teille uneni.
Ja Jorma lauloi:
—Sousin suoduilla vesillä, melon metsärantaisilla, siell' oli niitty niemen päässä, aho vetten viertehillä, aholla impyet ihanat, niemen päässä metsänneiot, sinipiiat pienet, suuret siinä iloja pitivät, karkeloa kassapäiset siellä Annikki ylinnä, hienohelma heilumassa parissa metsän parasten, metsän impien iloissa— Ei oo kuollut, ei kaonnut, ei vesihin vierähtännä— Ota, poika, pyydyksesi, Kari, jousesi kopaise. Sua oottavi omasi, sua impyes, ilosi, viljateille viedäksensä, kupehellas kulkeaksi— Otti Mielikki omaksi, tyttäreksensä Tapio— Hyvä siell' on ollaksensa, asuaksensa ihana.
Kari istui allapäin, vesi vierähti hänen silmäänsä Jorman laulua kuullessa.
—Laula, Karikin, hyvästisi, laulu mieltäsi lohduttaa, sävel sydämesi sulattaa.
Kari tarttui kanteleeseen, odottaen häntä muut katselivat. Vanhan lempilaulunsa lauloi Kari:
—Yks oli ystävä minulla tämän ilman kannen alla, yksi armas ainokainen koko kolmessa kylässä— Kun sa istuit, maa iloitsi, kun kävit, käki kukahti, kussa seisoit, seinät paistoi, kussa tanssit, tanhut keikkui—. Tuost' olet tullut, tuost' mennyt, tuossa istunut aholla.—
Mutta yht'äkkiä parkaisi kieli pahasti niinkuin olisi katkennut, ilkeästi ulvahti kannel, luotaan Kari sen heitti ja hyppäsi pystyyn.
—Käykää purteen, pois lähdemme!
Hän souti heidät maihin, heitti hyvästit äidilleen ja käski mennä kotiin.
—Minnekä aiot?
Heitti hyvästi Panun emännälle, ja kun Jormaa halasi, virkkoi:
—Hoida äitiäni, jos en palaisi.
—Tokihan palannet?
Ei vastaa Kari, majaansa menee, ottaa aseensa ja ne purteensa kantaa. Potkaisee purtensa rannasta ja itse siihen hypähtää, niin että suvanto kokan alla vaahtona irvistää. Melaan tarttuu ja kuohuihin kolmilautansa ohjaa suvannon alle kadoten.
Sanattomina seisovat Jorma ja vaimot, eivät mitään puhu, kosken kohinaa kuulostavat—niin silloin sirahtaa ilmassa iloinen ääni, ja jo virittää ensimmäinen kevätpeippo iloisen viserryksensä suvantosaaren koivussa Annikin haudalla.
On lämmin keväinen päivä, ensimmäisiä toukokuun helteitä, jolloin aurinko vesipuroina ajaa edellään viimeisiä lumen tähteitä notkoista ja korpien katveista. Tulvillaan on Kontokosken suvanto, ja sen rannat ovat metsän rajaan asti veden alla. Koski itse kuohuu ylt'yleensä yhtenä ainoana vaahtovyönä ahtaitten kallioiden välissä suvantoon syöstessään, välkkyen päivänpaisteessa, näkyen kaikkialle Kontojärven taloihin ja kuuluen etäälle ympärillä oleviin metsiin.
Talonsa rappusilla istuu kuninkaan vouti eikä saa vaahdon välkettä silmistään eikä aaltojen ääntä korvistaan. Katsomattaan hän sen näkee, kuuntelemattaan kuulee hän sen kohinan.
Voudilla on lohipato koskessa, sinne hän on lähdössä, mutta on istuutunut rappusilleen ja asettanut kalahaavinsa viereensä maahan, unohtuen siihen.
Ennenkuin vouti ilmaantui huoneesta, syti renkipoika rautapikalla viimeisiä jäätiköitä lankkuaidan kupeelta varjopaikoista. Keittiön oven edessä tomuttivat talon naiset vaatteita ja karhunnahkoja, ripustellen niitä nuorille tuulettumaan. Mutta kun vouti istui rapuilleen, hävisi renkipoika ja katosivat naiset. Ei suvaitse vouti väkeään, ei siedä haastelua eikä toimintaa ympärillään. Vaiti ovat koiratkin kahleisiinsa sidottuina koppiensa edustalla portin pielessä. Äsken häntiään heiluttivat, kalauttivat kahleitaan, mutta paneutuivat pitkäkseen, kun eivät vastausta saaneet, ja seuraavat nyt silmillään isäntäänsä, uskaltamatta läsnäoloaan ilmaista.
Synkkänä istuu vouti rappusillaan ja untelona lyhyen aamiaisleponsa jälkeen. Ei ole ollut pitkään aikaan voudin levosta öillä, ja levoton on hänen unensa päivälläkin. Tuuheat, otsan yli kulkeneiden myrskyjen koukistamat kulmakarvat luovat lähtemättömän varjon raukeihin silmiin.
Musta on ollut voudin mieli siitä pitäen, kun karhun taposta Korpivaarasta palasi. Milloin hän päiväkausia joi ja hurjasti temmelsi uhaten särkeä itsensä ja talonsa väen; milloin jurotti pitkät ajat, päivät ja yöt huoneessaan ottamatta ketään vastaan ja ketään luonaan kärsimättä. Emäntäpiika Pirkko ei saanut tulla näkösällekään. Ei suvainnut hän silmiensä eteen muita kuin Helunan, nuorimman palvelijansa, jonka oli saunoittajakseen korottanut kohta sydänmaalta palattuaan. Mutta kun sattui, ajoi hänetkin ulos, niinkuin olisi pahaahenkeä luotaan ajanut. Hellä, hyvä, nuori ja kaunis oli Heluna, ja lämpimästi löi hän löylyn. Hetkeksi sai hänen kanssaan vouti viihdykkeen verilleen—mutta ei ollut Annikin veroinen.
Sillä koko talven on vouti Annikkia viereensä vaikeroinut. Sen hipiä oli niin hieno, vartalo niin solakka ja hento ja kuitenkin niin joustava—pois ponnahti reestä, nahkasten alta ja pelasti itsensä. Ei lähde mielestä neito, jota ei omakseen saanut, yöt ja päivät polttaa kuin sammumaton jano.
Kiroo vouti kipuaan, mutta ei auta kirous eikä kiukku … ei sammu jano juodessakaan … noiduttu hän on … kiroissa on, Lapin naisen kiroissa, vieraan veren kiroissa.
Luuli niistä jo pääsevänsä, kun Helunan otti. Mutta tuhatta tulisemmin polttaa vuoroin kiukku, vuoroin kaiho, jäytää ja kaivaa.
Omatuntokin kalvaa, viattoman, syyttömän tytön henki huutaa kostoa, huutaa tuulessa, huutaa pyryn huminassa pimeinä talviöinä. Eikä ole ketään, kenelle kertoisi ja huoliaan haastaisi. Papin kanssa on vihoin, toisiaan panettelevat, missä liikkuvat. On tullut varoituskirja kuninkaalta ja toinen papille piispalta, että sovussa eläkööt virkamiehet ja yhdessä valtakunnan ja kirkon asioita ajakoot. Ja kun on monta yötä ja päivää kuninkaan sanantuojan kanssa juonut, haettaa papin luokseen, sovintoa tarjoo ja pyytää rippiä. Mutta ei anna pappi rippiä päihtyneelle, kahdenkertaisena painaa vain kirouksen taakan hartioille, ja entistään isommassa vihassa eroavat.
Vouti alkaa pelätä pahoin käyvän, pelkää henkeään, pelkää Lapin noitain nuolia ja salavihoja. Saatuaan tietää papin rengin Reidan Annikin veljeksi, noudattaa hän hänetkin luokseen kerran keskellä yötä, kun eivät unet ota tullakseen ja näyt vaivaavat. Älköön veli kostoa sisarensa tähden tahtoko … ei tahtonut surmata, ei koskeen hukuttaa, omakseen olisi ottanut, aviokseen, voudin rouvaksi korottanut.—»Ota kaikki, mitä tahdot, kunhan lumoista päästät, kirosi pyörrät!» hourii vouti vuoteellaan, silmät päässä hajallaan ja tukka pystyssä seisten. Mutta ei saa Reita sanaa suustaan, hoipertuu, ovensuuhun kaatuu tainnoksiin, käsiään huitoo ia kirkuu kostoa voudille ja Panulle … Siitä on noussut kauhea hätä ja hälinä talossa ja kuiskeita kylässä. Ei ole voudin armonaika pitkä … sen nähnette vielä, että paha pian omansa ottaa.
Päivät pitenevät kevään tullen, yöt lyhenevät, eivätkä peikot päivällä ahdista niinkuin öillä.
Mutta silloin alkaa Kontokoski kohista, päivä päivältä yhä kovemmin, kevätvesien paisuessa. Voudista on, kuin kaikki sydänmaan vesien vihat siinä kiehuisivat ja hänelle kiukkuaan keittäisivät ja kuin tuhotun tytön ääni hänelle siinä kostoa huutaisi. Päivällä valkean keltainen kuohu ei lähde hänen silmistään, yöllä ulvoo se hänen korvaansa suljettujen ovienkin läpi.
Jo suuttuu vouti itseensä, soudattaa itsensä uhalla kosken alle, panee kaikki miehensä patoa tekemään, itse padon päällä seisoo kuin ikeenä sen niskassa. Mutta minne hän katsoo, vasten koskea tai myöten, aina on kuin ilkkuva ilme aalloissa, on kuin kuohuista nousisi milloin jalka, milloin polvi, milloin selkä vilahtaisi, tai mennä hulahtaisivat mustat hapset. Lohi lennähyttää itsensä ilmaan äkäisimmästä kuohusta kiven kupeelta. Ei ollut lohi, oli neito kalan hahmossa, aave Annikin näköinen… Ja siitä lähtien syytää vouti veteen kaikki kalat, jotka se padosta haaviinsa saa, heittää olkansa yli koskeen.
Hulluksi alkavat katsoa voutia hänen oman talonsa väki ja vieraat.
Kuiskaillen hiipivät naiset taas askareillaan pihan perällä, eivät uskalla ääneen puhua, mutta pitävät häntä yhteisestä tuumasta silmällä, ja aina on Heluna läheisyydessä valmiina juoksemaan luo, jos herra huutaa. Padolleen hän on taas lähdössä, istuu siinä eteensä tuijottaen, vierellään kalahaavi, jota ei usko kenellekään muulle, pihaan tuopi sen rannasta, kamariinsa viepi ja jalkapohjiinsa nurkkaan vuoteen taa asettaa—kaikki muutkin haavit on hävittänyt ja kieltänyt ketään padosta pyydystämästä.
Helunaa on vouti soutajanaan pitänyt, eivät muut kelpaa. Helunan täytyy aina olla saapuvilla, milloin häntä huutaa, ja nukkua yöllä hänen ovensa edessä. Ei monta sanaa vouti hänelle virka, usein herjaa häntä, ajaa hänet usein piesten pois, mutta ei salli loitoksi poistua. Ja hellä on Heluna herralleen, kärsii nöyrästi kohlut, ei kyllästy Pirkonkaan kiukkuun, vaalii kuin tytär sairasta isää. Hän yksin tietää, mikä voutia vaivaa: on kuullut hänen yöllä nimiä huutavan ja asioitaan unen houreissa haastavan.
—Heluna! huutaa vouti yht'äkkiä. Mutta ennenkuin Heluna huoneen suojasta joutuu, vaikka juosten rientää, hyppää hän jo pystyyn ja karjaisee uudelleen:—Heluna, herjan sikiö!—Vie airot rantaan!
Heluna ottaa airot porstuan kupeelta ja aikoo mennä.
—Älä mene, sanoo vouti. Tule tänne … ka, älä pelkää, en minä nyt lyö.—Ympärilleen katsellen kuiskaa vouti tytölle:—Näitkö sinä mitään eilen, kun istuit venheessä kosken alla? Näitkö koskessa mitään … näitkö sen alas tulevan?
—En minä nähnyt.
—Jos näet, et saa sanoa kenellekään. Ka, mene nyt … mitä siinä seisot … en minä lyö!
Heluna lähti, ja vouti otti haavin hänkin lähteäkseen.
Silloin rähähtivät kahlekoirat portilla vimmatusti haukkumaan, ja kun vouti kääntyi, näki hän Reidan seisovan ulkopuolella uskaltamatta tulla sisään.
—Siit, koppiinne, koirat! Onko sinulla minulle asiaa? huusi vouti.
—Voudille on asiaa, kuiskasi Reita luo tultuaan.
—Mitä asiaa?—Epäluuloisin silmin katseli vouti tulijaa.—Pappiko lähetti?
—Pappi lähetti. Lupasi tulla puheilleen…
—Vai lupasi tulla puheilleen! Sano sinä papillesi, että ennen menen kaksin kerroin helvettiin kuin… Mitä sinulla on kauhtanasi alla?
—Puhuttelisin kahden kesken.
—Näytä tänne, mitä sinulla on siinä!
—En näyttäisi, jos muut näkevät.
Vouti katseli pälyen ympärilleen, sitten vetäysi hän porstuaan suojaan.
—No, sano nyt!
Vastaukseksi veti Reita kääreen kauhtanansa alta, avasi sen ja näytti voudille puusta tehtyä nukkea, joka oli vaatteella verhottu.
—Mikä se on?
—Tällä on kauhtana teidän kauhtananne verasta … hattu on kuin teillä on talvella, ja tämä lanka tässä vyötäisten ympärillä … eikö se ole teidän vyöstänne?
Vouti tarkasteli nukkea, ymmärtämättä mitään, mutta hänen vaatteestaan oli kyllä sen kauhtana ja hänen talvivyöstään oli lanka, joka oli sidottu sen ympärille.
—Mutta mitä tämä merkitsee?
—Se on varoitus.
—Mikä varoitus?
—Se on tehnyt teidän kuvanne.
—Kuka?
—Joku, joka tahtoo teidät tuhota.
—Hulluko sinä olet? Vai mitä kujeilet?
—Tässä on reikä läpi ruumiin, ja siinä oli tämä rautainen nuoli, ja sillä oli tämä isketty kirkon oveen. Se, joka on tämän tehnyt, tahtoo ilmoittaa, että teidät tappaa,—mistä yhyttää.
—Ja mistä sinä sen tiedät?
—Tiedän, että sen tämä on merkki. Ei tahtonut varoittamatta tappaa, vaan nyt tappaa, mistä tavoittaa.
Vouti muisteli nyt hämärästi joskus jotakin sen tapaista kuulleensa, että kun lappalainen aikoo tappaa jonkun vihamiehensä, laittaa hän nuken sen näköisen, ampuu nuolen läpi ja asettaa löydettävään paikkaan ja sillä lailla varoittaa.
Ensin välähti hänen päähänsä, että uhkaus oli papilta, sitten, että se oli Reidalta itseltään, ja hänen kasvonsa jo julmistuivat. Mutta reväistessään kauhtanan nuken päältä, huomasi hän sen kolmikulmaiseksi rievuksi, jommoinen häneltä oli Annikin kanssa taistellessaan johonkin reslan naulaan revennyt … ja nyt hän alkoi ymmärtää.
—Mistä löysit tämän rievun? kysyi hän taas Reitaa epäillen.
—En ole minä löytänyt…
—Etkä tätä tehnytkään?
—En ole.
—Kuka sen on tehnyt?
—Sitä en tiedä.
—Koirillani sinut revitän, jos valehtelet!
—Revitä, jos tahdot, sehän on tapasi palkita.
—Et siis tahdo kostaa sisartasi sinä? Horroksissa huusit kostoa?
—En tiedä, mitä horroksissa huutanen.
—No, mene sitten… Kuule, älähän mene! Tunsitko sisaresi?
—Pienenä pahaisena muistan.
—Et isona nähnyt? Tuntisitko, jos lohena vedestä nousisi? Tule mukaani, mennään padolle haavimaan. Soh! Mars, lurjus!
Vouti heitti nuken haaviin ja lähti rantaan. Reita seurasi häntä kammo mielessään sitä outoa tulta, joka voudin silmissä paloi.
Pappilan tuvan seinämällä, herttaisen paisteen siihen hellittäessä, istuu Anna Olai, Martinus Olain nuori rouva, kevään ensimmäisistä lämpimistä iloiten. Ruoho jo vihertää pihamaalla, kärpäset surisevat, västäräkit keikkuvat maassa ja katoilla, ja kiuru visertelee kirkon kohdalla korkealla ilmassa.
Kevät on tullut kuin taikavoimasta. Äsken oli täysi talvi, nietokset huoneen korkuiset, taivas pilvessä. Siitä aukeni taivas, päivä paistoi, hanget sulivat, ja poissa oli talvi. Poissa oli siis viimeinkin kaikkine kammoineen, painajaisineen ja sielua ja sydäntä väristyttävine viluineen.
Yksin oli Anna-rouva saanut suurimman osan talvea olla. Martti kulki pitäjällä, kaukaisissa kylissä vaelteli palavan uskonsa ja intonsa ajamana. Ei rouva häntä siitä estänyt enää, ei moittinut, mutta pelkäsi hänen pitkille taipalille uupuvan, useinkin yksin erämaan kylien väliä hiihtäessään, kun ei enää Reitaakaan tahtonut mukanaan pitää, sitten kun se säännöllisesti joka yö tainnoksiin kaatui, vaikka olisi hankeen kaatunut.
Jotakin outoa oli sillä retkellä tapahtunut; uuvuksissaan, melkein puolikuolleina sieltä palasivat; osan kertoi pastori, mutta ei nähtävästi kaikkia vaarojaan. Rouva uskoi varmaan, että sen pahan noidan työtä oli Reidan tauti. Ja siinä uskossa Rampa-Riitan äiti häntä vahvisti, tuli vähän väliä pastorin poissa ollessa siitä hänelle ilkkuen puhumaan. Siitä saivat, kun menivät isoa tietäjää ahdistamaan… Reita sai jo osansa, vielä pastoriinkin nuoli iskee, iskee silloin, kun vähimmin varoa tietää.
Mutta ei hän nyt enää mitään pelännyt, talvi oli ohi, päivä paistoi, kotona oli nyt taas Martti, kirkossa tuolla rippikoulua pitäen. Oli niin valoisaa, oli taas niin turvallista olla, ja mieli rauhallisena ryhtyi hän työhönsä alttariliinaa ompelemaan, kuunnellen samalla kevätlintujen laulun helinää ympärillään.
Huomio ompelukseensa kiintyneenä ei hän kuullut, kuinka Rampa-Riitan äiti hiljaa hiipi huoneen nurkan taitse ja varovin askelin häntä läheni. Vasta kun kuuli rykäisyn vierellään, säpsähti hän säikäyksestään hiljaa huudahtaen. Siinä se taas oli tuo pahasilmäinen, katkerakielinen nainen, tietysti taas samoine ainaisine asioineen.
—Eihän minua pelätä tarvitse, enhän minä mitään pahaa kellekään, virkkoi vaimo houkuttelevalla äänellä. Saanko istua tähän viereesi?
—Miksi tulit taas, vaikka pastori on kieltänyt? vastasi rouva siirtyen toiseen päähän penkkiä.
—Kieltänythän on, pois ajanut, mutta minä vain tulen. Tulin taas sinua katsomaan, silmäini iloksi sinua katselen, olet niin maire ja ihana, solakka kuin karitsa ja hipiäsi hieno ja valkea kuin yksiöinen kerman riitta, anna, kun kättäsi hivelen.
—Mene pois!—ja rouva vetäisi kiivaasti pois kätensä. Vaimo siirrähti vähän loitommalle.
—Älähän suutu … ja itkun sekaisella äänellä virkkoi hän:—Kaunis olet, mutta miksi lie sydämesi niin kova; et tahdo auttaa, vaikka voisit.
—Olenhan jo monta kertaa sanonut, etten sille asialle mitään voi.
—Voisit sinä, kun tahtoisit. Kun oikein pyytäisit, niin rukoilisiRiitan puolesta, panisi koko seurakunnan polvilleen ja parantaisi…Riitan minä kuoriin kantaisin.
—Ei auta toisten rukoukset, ja jos Jumala tahtoo, voi parantaa ilmankin.
—Auttoihan ennen … hurskas erakko, joka ennen vanhaan kuului tällä paikalla olleen, niin kun pani kädet päälle ja rukoili koko seurakuntansa polvistuessa, niin avun sai. Ka, miksei voisi terveeksi rukoilla, kun kipeäksi kirosi!
—Ei hän tahdokaan, kun noitiin turvasit.
—Siitä minua aina soimaatte,—-vaimo purskahti itkuun,—vaan kun ei, raukka, liikahtamaan pääse, ei, onneton, osaa tarpeitaan pyytää, suu vääränä itkee ja silmillään vain apua anoo. Ei kärsi sydämeni nähdä. Terve jo oli, jaloillaan seisoi, mutta kirousta säikähti … sitä ennen vielä omin voimin istualleen pääsi, nyt ei jäsen värähdä … ettekä tahdo kurjan puolesta rukoilla, vaikka teitä Jumala kuulisi! Sydämettömiä teitänne!
—Puhu itselleen pastorille, en minä mitään voi.
—Puhu itselleen! Enkö ole puhunut! Vaan mitä tekee tämä: ulos ovesta ajaa, ei tahdo kuulla, ei nähdä. Kelvoton on, paha hänet periköön!
Rouva nousi poistuakseen.
—Älä mene, älä vielä mene! rukoili taas vaimo.
—Jos sillä tavalla panettelet pastoria, saat heti mennä tiehesi.
—Enhän panettele, en sano mitään pahaa. Kuule, ota tämä huivi!—ja vaimo veti poveltaan esiin vanhan kuluneen liinan.
—Mitä minä sillä?
—Tämä on Riitan ristihuivi … siinä kasteelle kannettiin … se oli päässään, kun ripille meni. Ota se ja pistä salaa alttariliinan alle. Kun rippiviinaa siunaa, sitäkin samalla siunaa. Käärin sen sitten lämpimiltään Riitan ympärille … siitä nousee ja paranee.
Hän oli työntänyt huivin rouvan eteen. Rouva heitti sen inholla maahan ja huudahti:
—Hyi sinua, pyhän sakramentin saastuttaja, kirkon rangaistuksen olisit ansainnut, jos kertoisin!
Vaimo tempasi huivin maasta ja hullu, kiihkoinen ilme silmissään astui hän eteenpäin kumarassa ja kädet suorina kupeellaan rouvaa kohti, sylki maahan ja huusi:
—Hyi itseäsi, hyi pappiasi ja sen pappisi Jumalaa, jotka ette mihinkään kykene! Maltahan, kun Panu tulee … taudit teihin ajakoon, tuhot teihin nostakoon! Sydämetön olet, mutta ei ole lasta sinulla … etkä saa … usko sanani, ette saa … soisin saavasi ja sen käsiisi kuolevan … vaan jos ei kuole, älytönnä eläköön, vaivaisena vaeltakoon!
Kyyneliin purskahtaen lyykähti rouva istualleen penkille ja itki hermostunutta itkua, niin että hänen hento ruumiinsa vavahteli. Kun hän rauhoittui siksi, että voi katsoa ympärilleen, näki hän vaimon kadonneen. Talossa ei ollut kotona ketään muita kuin hän. Ottaen alttariliinansa, joka oli jo melkein valmis, lähti hän käymään kirkolle.
Häntä pudistutti vielä mennessäänkin, mutta sitten alkoi häntä säälittää tuo onneton ihminen. Entä jos hän olisi oikeassa, entä jos kaikkien yhteiset rukoukset sentään voisivat sen ihmeen saada aikaan? Miksei voisi koettaa? Mutta joka kerta, kun hän siitä puhui ja sitä ehdotti, moitti Martti häntä ankarasti. Semmoinen oli Jumalan kiusaamista, sanoi hän, se oli sitä vanhaa pakanallista ja paavillista taikauskoa, joka oli hävitettävä, juurineen nyhdettävä.
Tultuaan kirkolle kuuli hän miehensä äänen heleänä ja voimakkaana siellä rippikoululaisille puhuvan ja istuutui rappusille odottamaan. Puolipäivä oli kohta käsissä, ja silloin päästää hän heidät hetkeksi lomalle.
Pastori kuului juuri puhuvan ensimmäisen käskyn johdosta ja selvittävän, mitä vierailla jumalilla ymmärretään.
—Tälläkin paikalla, puhui hän, on vieraita jumalia palveltu ennenkuin tieto oikeasta Jumalasta täällä asuntonsa otti ja heidät karkoitti. Pakanain jumalia on täällä palveltu, Lempoja, Haltijoita, veden hirviöitä ja Maahisia rukoiltu ja niille uhrattu. Paavin pyhimyksiä, jotka eivät muuta ole kuin tavallisia syntisiä ihmisiä, ovat esi-isämme sokeudessaan kumartaneet.—Mutta miten kuuluu nyt ensimmäinen käsky?
Hän odotti vastausta, mutta kun ei sitä kuulunut, sanoi hän sen itse.
—»Minä olen Herra sinun Jumalasi; ei sinun pidä muita jumalia pitämän minun edessäni. Ei sinun pidä tekemän sinulles kuvaa eikä jonkun muotoa, niitten kuin ylhäällä taivaassa ovat, eli niitten, jotka alhaalla ovat maan päällä, eikä niitten, jotka vesissä maan alla ovat.»
Oppilaat tarttuivat yksi toisensa perästä sanoihin kiinni, ja lopulta kaikki niihin yhtyivät yhdeksi ainoaksi isoksi äänen hyminäksi.
Kun hyminä vaikeni, kuului taas pastori puhuvan:
—Niin sanoo Herra, ja se on hänen korkein ja pyhin ja ankarin käskynsä. Mutta kuinka tämä Herran Jumalan korkea käsky vielä tänä päivänä, kuin on, täytetään ja noudatetaan? Ei kaukana täältä, ei edempänä, kuin että teistä jokainen sinne voi mennä, tämän Herran huoneen omalla alueella, asuu vielä ihmisiä, joita ainoastaan epäjumalan palvelijain nimellä oikein kutsua voimme. Herran käskyä rinnassani totellen minä menin heille ainoan Jumalan sanaa julistamaan ja heidän inhoittavan puisen epäjumalansa maahan kaasin. Nälällä ja vilulla he minut ensin tappaa aikoivat, niinkuin teille jo ennen puhunut olen, tulella he minua elävältä polttamaan kävivät ja salaa heidän noitansa päälleni karkasi. Mutta silloin nosti Herra kuin ihmeen kautta nuorukaisen itsestänsä todistamaan ja kostoa velholle uhkaamaan, ja karkoitti velhon hänen omalta uhripaikaltaan. Ja yhä vieläkin puhuu Herra saman nuorukaisen suun kautta, jonka isän velho tappoi, jonka sisaren surmaan hän syypää on, yhä kostoa ja rangaistusta hänelle, epäjumalan palvelijalle ja kuvain kumartajalle, huudattaa. Kenen korviin hän huutaa? Kenenkäpä muun kuin meidän kaikkien, jotka kristittyjä olemme ja joille perkeleitten ja lempojen valta on kauhistus, mutta jotka Jumala on asettanut kunniaansa puolustamaan ja valtaansa maan päällä tukemaan. Meitä kaikkia Jumala muistuttaa, mutta etenkin teitä, jotka valmistutte hänestä itsestään, hänen hengestään ja verestään osallisiksi tulemaan. Missä siis tavannettekin hänen valtakuntansa vihamiehiä, heidän vehkeensä paljastakaa. Ellemme epäjumalan palvelijoita pois karkoita, Jumalan vihan meidänkin päällemme kokoamme. Usein olemme täällä Suomen maassa maallisia vihollisia vastaan saaneet taistella, jotka kotomme ja kartanomme, tavaramme ja lapsemme tulella ja miekalla hävittivät. Aika voi tulla ja kenties lähelläkin on, jolloin meidän Jumalankin vihollisia vastaan on aseihin tartuttava. Sillä emme ainoastaan siten hänen ensimmäistä käskyään täytä, että itse emme epäjumalia kumarra, vaan meidän velvollisuutemme on estää muutkin sitä tekemästä.
Hän lopetti siihen, ja hetken kuluttua tulvahti rippikansa kirkosta ulos. Joukossa oli nuoria ja vanhoja, parrakkaita ikämiehiä ja sileäkasvoisia poikia, jotka pastori eri haaroilta pitäjää oli opetettavikseen kutsunut. Rouva, joka puheen aikana oli astunut kirkkoon ja istunut ovensuuhun, tunsi pari niistäkin pojista, jotka vasta markkinamessussa olivat kasteensa saaneet. Kynnyksen yli ulos astuessaan kuului eräs heistä huutavan:
—Minä en velhoja pelkää—tuossa kun olisi, niin tappaisin!
Iloisena, silmissä tuo omituinen hehkuva ilme, joka niissä näkyi aina silloin, kun mieli oli täynnä hänen tehtävänsä innostusta, tuli Martinus Olai vaimoaan vastaan.
—Kuulitko, kun heille puhuin? kysyi hän.
—Kuulin, vastasi tämä—mutta miksi heitä sentään niin vihaan kiihoitat? Onko se hyvä?
—En kiihoita vihaan. Mutta innostuttaa tahdon nuoret, saada heistä pois pelon ja kunnioituksen tietäjiin. Yksin en mitään voi. Tahdon heidät mukaani lähtemään, tahdon saarnata ristiretkeä. Kun miehissä menemme, on sanallani toinen voima. Voi tulla puolustuskin tarpeelliseksi, kun käyn heidän uhrilehtonsa hävittämään. Panu kiihoittaa myöskin. Siltä vanhalta mieheltä, Jormalta, josta olen kertonut, kuulin, että Panu on ikuisen vihan minua kohtaan vannonut. Hän itse on kiinni otettava, jos ei muuten taivu. Nuoret miehet puolelleni tahdon, vanhat eivät uskalla, yksin en voi.
—Voithan olla oikeassa. Minua vain niin peloittaa. Rampa-Riitan äiti oli taas luonani. Hän minua kirosi ja sadatteli. Miksi olet niin kova hänelle?
—Mutta, hyvä ystävä, olenhan niin usein selittänyt, että jos se ei onnistuisi … ihmeet ovat harvinaisia … ja olenhan muuten tehnyt kaikki, mitä voi tehdä, olen puhutellut häntä, olen hänelle ripin antanut ja hänen kanssaan rukoillut. Enhän ole niin kova kuin sanot. Luja ja taipumaton täytyy olla. Olen tänään ojentanut sovinnon kättä voudille.
—Oletko? Olen siitä niin iloinen, onhan hän kuitenkin niin onneton ihminen.
Olai kertoi, minkä merkillisen kalun hän oli kirkon oveen naulattuna löytänyt ja miksi hän oli Reidan voudin luo lähettänyt ja millä terveisillä.
—Mutta kuka se voi olla, joka hänen henkeään uhkaa?
—Sitä en tiedä. Yleinen on viha häntä vastaan. Ehkei se ollutkaan muuta kuin pahaa pilaa; mutta kun Reita luuli tietävänsä, niin tahdoin käyttää tilaisuutta.
Hän on muuten, Reita, pyrkinyt päästäkseen kotipuoleensa, saloille saarnaamaan, sanoi hengen käskevän, ja minä olen ajatellut antaa hänen mennä. Tuolla hän tulee … miksi hän juoksee noin? Mitä se on?
He olivat tulleet pappilaan ja näkivät Reidan juoksevan, minkä kerkesi, voudin talolta päin, samalla kun voudin rannasta kuuluvat huudot ja voivotukset tiesivät, että jotakin outoa oli tapahtunut.
—Vouti putosi koskeen! huusi Reita hengästyksissään pihaan tultuaan.
Heidän rientäessään voudin rantaan kertoi hän, mitä oli voudin pihassa tapahtunut ja että vouti oli vaatinut häntä mukaansa koskelle. Sinne tultua komensi vouti Helunan jäämään kosken alle ja siinä edestakaisin suvannossa soutelemaan. Itse hän meni padolle ja alkoi haavillaan vimmatusti sotkea vettä, kun sai haaviinsa suuren lohen, joka potki ja telmi niin, että haavi repesi ja lohi pääsi padon laidalta putoamaan kalliolle. Silloin se sulin käsin sen kimppuun ja sai puristetuksi syliinsä ja alkoi huutaa:—Se on Annikki … se on Annikki … tule pitelemään, ettei pääse!—Mutta silloin vihelsi joku, niinkuin olisi nuoli ilmassa lentänyt, ja vouti parkaisi ja levitti kätensä ja päästi lohen, joka selällään, vatsa valkeana välkkyen, ui alas kuohuista ja vouti jäljessä mennä pullikoiden kivien välissä kuohujen keskessä.
Kun Martinus Olai ja Reita joutuivat rantaan, näkivät he Helunan soutavan voudin ruumista maihin. Nähdessään voudin koskeen suistuvan oli hän soutanut vastaan ja saanut lahkeesta kiinni, juuri kun virran laine ruumista nosti ja toinen alkoi painaa. Ruumis vedettiin maalle, ja hiljaa ja äänettömästi itkien alkoi tyttö esiliinallaan kuivailla kuolleen kasvoja ja vettä valuvaa partaa. Tarkastaessa huomattiin voudin selässä hartiain välissä nuoli, jonka lehteen oli sidottu töyhtö mustia hiuksia, naisen hiuksia.
Rampa-Riitan äiti oli muiden mukana juossut rantaan. Nähtyään ruumiin alkoi hän ulvoa:
—Ripittä kuoli, ripittä kuoli! Synteihinsä saastainen kuoli!—ja nähtyään papin huusi hän:—Sinun on syysi!
Kevään tullen, kun kirret kankailta sulavat, kun mahla puun suoniin kihahtaa ja lehti luomensa aukaisee, herää haltijakin eloon talvisesta unestaan, virkoo kuin perhonen ja pyrkii siivilleen. Ja silloin on sillä nälkä ja jano pitkän paaston jälkeen ja silloin se vaatii uhrinsa ja otollisin mielin sen vastaanottaa. Silloin on suurien kevätuhrien aika.
Laumoittain on Karjalan saloilta, missä Panulan tietäjän valtaa tunnustetaan, useampien päivien kuluessa rientänyt kansaa pyhää uhrivuorta kohti, jonka korkea koivu ja kuusiset rinteet näkyvät kauas yli soitten, järvien ja toisten matalampain kukkulain. Toiset ovat tulleet järviä soutaen ja ylävesistä koskia alas viiletellen, toiset jalkaisin vanhoja uhripolkuja, jotka hiekkaisia harjanteita noudattelevat ja pitkospuita myöten suosalmekkeiden poikki oikaisevat.
Ei miesmuistiin ole uhrikansaa niin runsaasti saapunut, ei sitten vanhain suurten Panujen. Yhtä mittaa, öin ja päivin, toitottelevat tulijain tuohiluikut saloilta ja vesiltä, pajupillit soivat, ja leppätorvet lurikoivat. Täynnä ovat talot vierasta, tuvat, aitat, sannat ja ullakot.
Runsain uhrin ovat he tulleet, isoja uhrieläimiä suuremmat suvut tuoden, pienempiä pienet, eikä kukaan ole tyhjin käsin tullut, sillä hyvä on ollut vuosi ja suuret saaliit ja osansa on haltijalle annettava.
Tavattoman hyvin oli talvimetsästys ja kevätpyynti onnistunut niin metsän kuin vedenkin viljan.
Ei ollut keskeneräinen Lapinretki pitkäksi aikaa saanut Panun mieltä masennetuksi. Karkoitettu oli reitalaiset ja iäksi päiväksi näiltä mailta ajettu, jota kaikki kansa jo kauan oli toivonut. Kiitosta sai Panu siitä heimoltaan, eikä Jorman tekemä suruvirsi »viattomain vainosta» kenenkään korvaan tarttunut, sillä ainainen oli ollut riita reitalaisten kanssa.
Eivätkä reitalaisen kirotkaan, jotka oli lähtiessään hyvästikseen heittänyt, näkyneet mihinkään tuntuvan. Ei toteutunut ennustus viljan vähenemisestä. Oli päinvastoin, niinkuin olisi koko Lappi Karjalan saloille ja kankaille aarteensa tyhjentänyt. Hirviä ja peuroja ilmaantui laumoittain Panujärven ympärille, niiden jäljessä tuli susia, ilveksiä ja ahmoja. Ja kun lunta oli sauvalla mitaten metsissä, oli riista helppo saavuttaa. Suurempi kuin koskaan ennen muistettiin olleen, oli saalis tänä talvena ollut.
Kaikki se luettiin Panun ansioksi. Lapin tieto oli hänellä takanaan, reitalaisten metsäonnen oli anastanut, papin oli peloittanut ja isot edut itselleen ja heimolleen voudilta hankkinut. Ei ollut hätää eläessä, kun semmoinen mies heimon asioita johti.
Ja taitavasti oli Panu metsästyksen järjestänyt. Eivät miehet yksitellen hiihtäneet, eivätkä taloittainkaan erän ajoon lähteneet, vaan kaikki heimon miehet yksissä tuumin ja yhteisen neuvonpidon mukaan. Miehissä otukset saarrettiin, nopeasti kävi ajo, kun ajajat vaihtuivat, toiset jälkeen rientäen, toiset vastuuseen ja huonoimmat hiihtäjät kaadetun riistan kotiin kantaen.
Eivät karhut päässeet käsistä karkaamaan, uupuivat hirvet, ja turkki nujerrettiin susien, ahmain ja ilvesten selästä. Miehiä myöten saaliit jaettiin ja sai osansa nyt vanha Patvakin ja nurisemasta lakkasi. Niin oli taas otuksen ajo käymässä isolla voimalla kuin ennen esi-isäin aikana ja vieläkin isommalla kuin ennen, sillä kun ajoaika päättyi, ei isomman elukan jälkeä enää lähitienoilla tavattu. Muista erillään ja muihin yhtymättä kulki Jorma, nurkuen liikaa haaskausta, ennustellen Tapion tyytymättömyyttä ja metsänviljan vähenemistä vastaisina vuosina. Mutta Jormaa pilkattiin, naurettiin horisevalle ukolle, joka ei ota silloin, kun annetaan.
Kaikki saapuivat nyt Panulaan härkineen, lehmineen, hiehoineen, lampaineen ja lintuineen, ja ne, jotka eivät voineet elävää uhrattavaa kaukaisista kotipaikoistaan kuljettaa, toivat muuta tavaraa, jolla vaihtoivat uhrieläimiä lähempänä asuvilta, niin että oli kuin markkinat Panulan tanhualla. Kaikki uhrattavat elukat vietiin heti tultua pyhälle vuorelle laitumelle, sillä niin vaati vanha taika, että uhrinaudan piti saada haltijain omaa heinää maistaa ja heidän omista lähteistään juoda ennenkuin teurastettavaksi vietiin. Nuoret pojat, kirjavilla nauhoilla koristetut, pantiin Joukon johdolla pyhää karjaa paimentamaan.
Paljon oli työtä Panulla uhripäivän aattopäivinä. Panulan suuressa tuvassa otti hän vastaan sairaita, jakoi lääkkeitä, paranti, teki taikoja, kyseli arpaa ja sen vastauksia tulkitsi, myi taikakaluja ja kannuksia ja opetti uusia taikoja: uusia kalataikoja ja uusia karjataikoja tämän kesän varalle. Aamusta varhaisesta myöhäiseen iltaan hän tuvan peräpenkillä istui, ollen tuvan luukut suljettuina ja tuli takassa palaen. Ja yksi oli väijyvä vihollinen ja paha haltija, josta sanoi kaiken pahan tänä vuonna tulevan: »Ristin-Kiesus, papin peikko, sitä vastaan kun varainnet, et muita vaaroja varanne».
* * * * *
Mutta jo rusottaa kevätaamu ihana. Yön lyhyen ovat laulurastaat uhrivaaran viidakoissa vihellelleet, aamun koittaessa yltyvät kaikki Mielikin käköset koivujen latvoissa kukkumaan. Hiirenkorvalla helottavat koivut Uhrivaaran rinteillä, tyyni on taivas, ja tyynet ovat vedet keväistä voimaansa yli rantainsa tulvehtien. Ei ole uhrikansa hennonut silmää ummistaa. Kantelot rannoilla helähtelee, kirjavissa vaatteissaan parveilevat nuoret pihoilla ja penkereillä, siellä täällä syttyy risukokko palamaan ja toitahtaa tuohitorvi tulien äärestä.
Talonsa pihalla järjestää Panu uhrikulkuetta liikkeelle lähtemään. Eläimet on illalla kytketty ja pihaan tuotu ja asetetaan kuljettajineen ja ajajineen eturiviin. Uhrikarjan jälkeen asettuu Panu heimojen vanhimpain kanssa ja heidän jälkeensä muut miehet, kaikki puhtahimpiinsa, valkeihin sarkakauhtanoihin puetut, jalassa uudet ennen käyttämättömät virsut. Toiset heistä uhrikaluja kantavat: patoja, kattiloita ja hahloja, kuppeja, ropeita ja vakkasia, lusikoita ja kapustoja, joita kaikkia säilytetään eri uhriaitassa Panulan pirtin perässä ja sieltä vain uhrien aikana otetaan esille, toiset soittokaluja ja kannuksia. Mutta aseita ei ole muilla kuin Panulla ja hänen apulaisillaan uhrintoimittajilla, sillä ei saa kynttä terävämpää eikä hammasta purevampaa asetta kukaan pyhälle uhrivuorelle mukanaan viedä.
Mutta jälkijoukossa, erillään muista, ovat naiset ja tyttölapset jotka saavat vain loitolta seurata.
Mutta on heilläkin uhrinsa, joita aikovat miehillä haltijain hyvitykseksi annattaa: millä on kesy kana tai muu lintu, millä elättijänis, millä käsin tehtyjä antimia minkinlaisia.
Yhä enemmän kirkastuu taivaanranta päivännousun pohjolassa. Jo heittää päivätär ensimmäiset säteensä ylös aamupilviin ja ruiskauttaa sieltä niitä kimppusen pyhän koivun latvaan korkean uhrivaaran harjalle … hehkuu taivas, helottaa koivun latva ja vaaran rinteet, kirkastuvat maat ja vedet…
Helähtää Jorman kannel saattueen etupäässä, yhtyy siihen kanteleita jälkijoukosta ja toisia joukon keskestä; aloittaa Jorma ikivanhan uhrivirren vapisevalla äänellään, joka pian peittyy miesten karkeiden ja naisten kimeiden äänten alle, ja kohta laulaa koko uhrikansa:
—Kuule meitä, metsän joukko, Tapio, talon isäntä, metsän kultainen kuningas, Mielikki, metsän emäntä, Kaunotar, valio vaimo, sekä kaikki korven kansa. Ukko pilvien pitäjä, hattaroiden hallitsija, Ahti aaltojen alainen, Vellamo, veden emäntä, edellämme astukaatte, kupehella kulkekaatte, tulkaatte ottamaan omanne, uhrit kaikki kallihimmat, lahjat suuret suotuisimmat.
Ulos Panulan pihasta kulkee jono, läpi uhriportin, joka on koristettu lehvillä, yli alavan niittykannaksen, jonka kahden puolen tyynet vedet välkkyvät, ja alkaa siitä nousta uhrivuorelle leveää polkua, joka milloin lehtoon katoo, milloin kulkee aukean ahon laitaa, milloin vie harvan, viileän hongikon läpi. Kuta korkeammalle kohotaan, sitä jyrkemmäksi käy tie ja viepi viimein pystynä törmänä ylös kukkulan laelle.
Tuohesta punotulla köydellä on uhrikenttä sitä ympäröivine puineen erotettu eri pyhätöksi, jonka sisälle miehet astuvat, mutta naiset ja tyttölapset jäävät ulkopuolelle. Maahan kumartuu Panu haltijan kuvan ja pyhän puun eteen, ja kaikki muut miehet seuraavat hänen esimerkkiään. Panu nousee ylös, lähestyy haltijan kuvaa, heittää hopearahoja kourallisen jumalan maljaan ja rukoilee, sill'aikaa kun muut miehet vielä polvillaan maassa odottavat:
—Annan kullat kuppihisi, hopeat pikarihisi, nämä on kullat kuun ikuiset, päivän polviset hopeat, aartehet on uhrikansan, kullat kannan karjalaisen.— Sulle tuovat tuomisensa, antimensa ensimmäiset.
Uhrikentän keskellä, haltijan kuvan edessä on kivinen arina vuoresta itsestään yhdeksi paadeksi lohjennut, jonka päälle on pinottu puita viisikannan muotoiseen kuvioon, tuohia keskessä ja tuohia halkojen välissä; puut ovat ukon kaatamista hongista pilkotut ja tuohet kiskotut pyhältä vuorelta. Uhriarinan edessä lepää ristiin pantujen puiden varassa pitkä riuku, johon nyt hahlat kiinnitetään ja hahlain koukkuihin kattilat uhrilihain keittämistä varten. Keskelle riukua uhrikiven kohdalle ripustetaan koko heimon yhteinen suuri uhrikattila ja kahden puolen sitä kylien, talojen ja yksityisten kattilat ja padat.
Uhritoimitus alkaa. Kattilat ja padat kannetaan vettä täyteen suuren koivun alla olevasta uhrilähteestä, tulet viritetään niiden alle ja uhrielukat talutetaan, nuora-aitauksen takaa esiin.