Ensin tuodaan koko heimon yhteinen uhri, Panulassa kasvatettu nuori härkä, vanhaa rotua, jota polvi polvesta on tietäjän talossa kasvatettu ja jonka sukuperä on yhtä vanha kuin Panujen. Se asetetaan keskelle kenttää, vastapäätä uhrikiveä ja haltijan kuvaa. Panu asettuu sen eteen. Ilpo on toisella puolella kaulaa, kädessä teurastuskirves ja toisella puolella on Patva, heimon miehistä vanhin, puukko kädessä, ja vähän syrjemmällä seisoo Jouko, hopeinen vedellä täytetty malja kädessä.
Kääntyy Panu taas puolittain haltijan puoleen ja sanoo:
—Otollinen uhri ollos, kelvollinen kaiken kansan, jos vähän värähtelevi, päältä vettä puistanevi.
Ottaa Panu maljan Joukon kädestä ja heittää sen sisällön jääkylmää vettä uhrielukan selkään. Elukka pudistaa nahkansa, ja otollinen on uhri, kelpaa sille, jolle se tarjotaan, ja heimonsa puolesta puhuu Panu, uhrieläintä osoittaen:
—Hyväksi katsoit, haltija, uhrimme halvan, kuitenkin parhaan, minkä antaa taidamme kiitokseksi kaikesta, minkä meille soit … paljon soit, suuret annoit … vierasten vihoista varjelit, kirot kiersit, kiukut käänsit, katehet vitahan väänsit. Kalaonnen ison annoit, metsäonnen sitäkin isomman, kauppaonnen kaikista isoimman. Vieras jumala vihoin meitä vainota tahtoi, kiitetty ole, että pois pelästyi! Siitä sinua kiitämme ja siitä sinulle uhrit kannamme. Anna onnea vastaistakin … riista eteemme aja, kalat ainaisille apajille kutemaan kuljeta, kariamme kasvata ja varjele … yhä isommat uhrit, yhä uhkeammat elukat sinulle siitä teurastamme … katso, kuinka komea on elukka edessäsi, kuule, kuinka tuolla toiset vuoroansa vartovat … kuule malttamatonta mylvintää … sinun eteesi polvilleen pyrkivät, sinun jalkaisi juureen verensä vuodattavat!
Panun rukoillessa soivat yhä kanteleet, ja kun hän viimeiset sanansa on lausunut, tempaa hän kirveen Ilpon kädestä ja iskee sillä uhrihärkää otsaan joka siitä maahan lyykähtää ja niitten jalkainsa sijoilla henkensä heittää. Patva sysää puukon sydämeen, ja Jouko jouduttaa astian vuotavan veren alle. Kiireesti nyhtäistään nahka uhrieläimestä ja pyhään puuhun ripustetaan. Lihat paloitellaan luuta rikkomatta ja parhaat niistä suurimpaan uhrikattilaan pannaan. Mutta sydämen ja keuhkot sijoittaa Panu uhripadan päälle, valelee halkoja verellä ja sytyttää tuohet kitkavalkealla, jonka puut ovat vuoden taikamajan orrella kuivaneet. Ja hyvänmielen hymähdys karehtii huulilta huulille, kun savu otollisen uhrin merkkinä kohoo kohtisuorana ilmaan ja kohotessaan pyhän koivun latvuksia pyyhkäisee.
Heimon yhteinen uhri kun on haltijalle uhrattu, tuodaan toiset uhrielukat esiin vuorotellen siinä järjestyksessä kuin olivat saattueeseen asetetut, tapetaan ja paloitellaan, sydämet ja keuhkot annetaan haltijalle ja lihat pannaan patoihin ja kattiloihin. Siinä paloitellaan hiehoja, vasikoita ja lampaita, ja lopulta, kun sukujen ja talojen uhrit ovat tehdyt, ojentelevat naiset sulkunuoransa takaa kukkoja, kesyjä metsälintuja: metsoja, teiriä ja metsäkanoja uhrattavaksi.
—Tässä paras kaluni, tätä haltijalle hoidin ja kasvatin, antakoon haltija parhaansa minulle,—kuiskaavat he uhrieräänsä antaessaan.
—Mitä toivot haltijalta? kysyy Panu.
Mikä pyytää karjaonnea, mikä onnea lapsilleen, mikä itselleen.
Mutta ne, jotka eivät mitään nimitä, vaan sanovat: »Haltija itse tietää», ne itselleen sulho-onnea toivottavat.
Juhlallinen hiljaisuus on vallinnut isompien uhrien aikana, ja alallaan on totisena seisonut uhrikansa. Mutta kun naisten uhria aletaan toimittaa, kun kukot kotkottavat, linnut siipiään räpyttävät ja padat iloisesti porisevat, hilpenee juhlamieli, ja kielet laukeilevat kantimistaan.
Ilpotar, joka seisoo etumaisena naisten joukossa sulkunuoran takana, kutsuu Panua nimeltään ja ojentaa hänelle pienoisen valkeavillaisen karitsan.
—Anna, Panu, uhriksi erinomaiseksi tämä … anna, iso tietäjä, isolle haltijalle tämä vähäinen villavuonani.
Aina oli Ilpottarella jokin erikoinen uhrinsa loppu-uhriksi varustettu, milloin valkea vuona, milloin musta, milloin jänösen poika.
Panu ottaa vuonan, mutta kysyy piloillaan:
—Antaisin, jos tietäisin, onko uhrisi otollinen.
—Kaada vettä koetteheksi, tokko pudisteleisi.
Vuona lasketaan maahan ja pirautetaan vettä sen selkään. Se kyyristäikse, ponnistaikse ja potkaiseikse irti pitäjänsä kädestä. Syntyy naurua ja hälinää, koetetaan ottaa kiinni karkuria, mutta se hyppii sinne ja hyppii tänne, pelastuu käsistä ja karkaa piirin läpi pensaikkoon ja katoo sinne.
—Elävältä otti uhrin! huutaa riemuiten Ilpotar,—elävältä otti, ei sen henkeä hennonut ottaa!
Ja sitä kaikki muutkin sanomaan, että elävältä haltija hempeimmän uhrielukan otti, ei tahtonut siitä muille osaa antaa. Eikä huoli enää lisätä uhrattavaa, vaan on kylläinen siihen, mitä jo on saanut.
—Panuhan sen päästi! sanoo joku, mutta toinen kääntyy päin sanojaan ja virkkaa:—Entäpä jos päästikin, kun haltijain tahdon tiesi!
Padat ovat alkaneet kiehua yhä kiivaammin. Olutta ja makeaa mahlasimaa lasketaan hopeamaljoihin tietäjämiehille ja heimojen vanhemmille ja visakupposiin ja tuohisiin muille miehille suurista tynnyreistä, joita on pyhän puun juurelle pinottu. Kohta ovat lihat kypsyneet, ja uhriateria alkaa. Suurimmasta uhrikattilasta nostelee Panu lihakimpaleita astioihin ja nuoremmat miehet ja poikaset kantavat niitä vanhempain eteen, jotka ovat istuutuneet uhrikentän vihreälle nurmelle. Ei riitä astioita kaikille, mutta sill'aikaa, kun toiset syövät, laulavat toiset odotellessa ja kanteloitaan helkyttelevät:
—Hyvä on meidän ollaksemme, armas aikaellaksemme, kun on ruuat, kun on juomat, kun on hyvät haltijamme! Haihdu huoli, poistu puute, kadotkosi köyhän kiusa, nääntyösi näihin nälkä, näihin juhlajuominkeihin, suurin uhrisyöminkeihin!
Naiset ja tyttölapsetkin pääsevät nyt haltijan uhriateriasta osallisiksi. Mutta kuokkavieraina naisia kohdellaan ja armopalat heille annetaan. Alempana uhrivaaran rinteellä on vihreä niittyaho, koivujen, haapain ja tuomien ympäröimä. Sinne he laskeutuvat, ja sinne heille nuora-aituuksen yli ojennetut ruoka-astiat kannetaan. Ilpotar naisten niityllä emännöi, ruuat jakaa, johtaa ja järjestää, että kukin arvonsa mukaan kestityksi tulisi, vanhimpain naiset ensin ja nuorempain sitten, neidot viimeiseksi. Mutta eivät tyydy naiset yksin uhrilihoihin, on omat eväänsä mukanaan emännillä, on piiraita, on kakkuja, on kalakukkoja, voita ja juustoja on, joita ei miehillä ole, kun ei uhripaikalla muuta syödä saa kuin mitä haltija uhriensa ylellisyydestä tarjoo.
Siitä on kehunta ainainen naisilla, ruokainsa paremmuudesta. Siitä puhe alkaa, ja sikin sokin sanat syödessä lentävät.
—Tuonne meidät eväinemme päästäisivät, niin ei heiltä särvin loppuisi.
—Mitä parempia lienevät poikakakarat haltijan pöydältä syömään kuin me.
—Miehiä ovat pojatkin.
—Älkää nurkuko. Parempihan meidän on täällä olla, siellä keittämään pantaisiin, täällä valmista nautimme, kerran meillekin muut keittämässä.
—Sitkeätäpä tuo on miesten keitto.
—Paremmin uhrimme vaikuttaisi, kun itse saisimme esille kantaa.
—Peloittaisi kai minua haltijan eteen mennä … en mitenkään uskaltaisi.
—Mitä pyysit?
—Sitä en sano.
—Mitä Ilpotar pyysi?
—Pyysin vanhuuden varaa. Pitää tässä sitäkin ajatella.
—Voi, voi, joka toki Ilpotar on naisista nuorin, missä tarvitaan.
—Vanha olen, vanha olen.
Se oli aina Ilpottaren tapa: puhua vanhuudestaan, että muut nuoreksi kiittäisivät.
—Panulan emäntä ei mitään pyytänyt.
—Ei milloinkaan pyydä.
—Ei ole mitään pyytämistä minulla.
—Kaikkiko on onnen antimet?
—Ei tiedä, olisiko antajaa sen, siksi en pyydä!
—Mutta Kiesuksen kirkossa saavat naisetkin olla uhria tekemässä, kuka tahtoo, muistatko, mitä sanoi?
—Muistan toki, näin sanoi, kun täällä puhui: »Kaikki ottaa hän yhtä rakkaasti vastaan, kutsuu kaikki armo- ja uhripöytänsä ääreen. Ei ole vaimo saastaisempi kuin mies, ei häntä kelvottomampi eikä huonompi, ja kuta heikompi ja hylätympi olit, sitä suurempi oli hänen armonsa sinua kohtaan»—niin sanoi.
—Hänen virtensäkin nuotin muistan.
—Soita…
—Näin oli…
—Herkeätkö … sitä tässä soittelet ja suututat haltijat!
—Ei sille suuria uhreja … sääli on hiehoani … ei muuta kuin käyt uskosi ilmoittamassa, niin auttaa. Se kun sitoi kaikki pahat henget…
—Sen poikapa sitoi.
—Ristin-Kiesusko?
—Niinpä niin!
—Niin, kun sitoi, niin siellä ovat maanalaisimmassa manalassa eivätkä taida mitään, kun et vain pelkää. Mitenkäpä sanoikaan! Näin sanoi, sanasta sanaan muistan…
—Kumpiko lienee mahtavampi … Panuko vai pappi?
—Ei Panu papille mitään voinut, vaikka koetti. Ei palanut tulessa, ei paleltunut pakkasessa. Se on niitä varten varattu.
—Joukon oli markkinoilla lumonnut. Ei ole siitä ollut itseensä poika … unissaan haastaa ja hourii usein.
—Nähdä tekisi mieleni vielä kerran. Lähdemme, naiset, kerranKontojärvelle katsomahan, kuulemahan.
—Eivät päästä meitä miehet … kielto on kova.
—Salaa lähdemme, kun ovat miehet kevätkalaan menneet, silloin lähdetään.
—Emme tietä tiedä…
Silloin astui puun takaa nuori mies, joka siinä oli hetken seisonut.
—Minä neuvon tien, kun lähtenette.
—Kuka sinä olet?
—Annikin veli! huudahtaa Panun emäntä hiljaa.
Hämmästyneinä katselevat häntä naiset, jotka siinä lähellä istuvat.
—Pois täältä! kuiskaa Panun emäntä. Ilpotar tulee! Mitä sinä täällä?
—Tulin kadotettuja sieluja pelastamaan, sanoo Reita rauhallisesti.
—Jos tapaavat sinut, henkesi ottavat… Mene, hyvä Reita, täältä!
Naiset kurkottelevat uteliaina kaulojaan, mutta silloin tulee Ilpotar ilmoittamaan, että Panu miesten keskessä kivellä seisoo ja tähdellisiä heille puhuu.
Uteliaina kiiruhtavat kaikki naiset Panua kuulemaan, sillä aina on Panulla uhrijuhlassa uusia tuumia tiedoksi annettavana, joista miesten mieltä kysyy ja heidän kanssaan keskustelee.
Emäntäkin on menevinään, mutta kääntyy puolitiestä pois ja lähteeReidan jälkeen, jonka oli nähnyt menevän alas vuoren rinnettä metsään.
Panu seisoo kiven päällä, miehet ovat kokoontuneet hänen ympärilleen, ja hän puhuu heille näin asiasta, jota on kauan mielessään hautonut, mutta jonka ilmaisemiseksi hän vasta nyt katsoo sopivan tilaisuuden tulleen:
—Karjalan miehet, miehet Panujen heimon ja heimojen kaikkien muidenkin! Uhrattu on jumalille ja puolellemme on haltijoita lepytelty. Ei ole miesmuistiin tällä vuorella näin suuria lahjoja tehty eikä näin runsaita antimia annettu. Hyvitetty on haltijain mieli, mielellä hyvällä on uhrit otettu vastaan, ihanan ilman on Ukko antanut ja savun kohtisuorana taivaalle kohottanut. Siitä olkoon mielemme iloinen!
—Iloinen on siitä mielemme, Panu, että hyvin osasit uhrit otollisiksi laatia! säestää Ilpo.
—Aika on käydä haltijoille loppukiitosta tekemään, viimeistä savua suitsuttamaan ja viimeistä uhritulta virittämään. Aika on sen tehtyä käydä nuorison kisakentälle karkelemaan ja vanhain ilovirsillä virkisteleimään, sillä siitä käy haltijain mieli hyväksi ja herttaisin silmin he ihmisten ilonpitoa pyhällä vuorella katselevat, kuuntelevat. Mutta ennenkuin huvihuilut puhaltamaan panemme, pitäkäämme totinen tuuma, pankaamme miesten neuvo käymään miesten asiasta.
—Mikä on mielesi, Panu? Puhu, sinua kuuntelemme.
—Tämä on tuumani, joka on kauan mielessäni kytenyt, sen nyt tuleen puhallan, kohentanette, kun tahtonette—kun ette, siihen sammuttanette!—Hyvä oli riistavuosi tämä, hyvä kaupan vuosi, kaiken vuosi. Hyvä on Tapio lapsilleen, joita suosii ja joille mielensä leppeänä asustaa. Mutta oikullinen on hän isäntä, ei tiedä taata hänen tuuliansa, milloin myötä puhaltavat, milloin vastaan. Yhtenä vuonna ylenmäärin antaa, toisena kaiken viljan kadottaa. Hyvä on Tapio, mutta vielä parempi sitäkin Pellervo. Kun kourallisen siementä maahan kylvät, antaa välistä vuoden viljan. Katsokaa, miten kontolaiset elävät ja hyötyvät. Kaskia kaatavat, polttavat ja kylvävät, viljan Viipuriin soutavat, hyvät hinnat kotiin tuovat, äveriäinä elävät! Miksemme mekin, Karjalan miehet, viljaa Viipuriin vietäväksi kylväisi! Hyötyvät ovat hongikot ja hikevät lehtomme vesien varsilla, niitä jo Kontojärven kansakin himoiten katselee. Mutta ei ole apua joka miehen pienestä puurojauhokaskesta, tuskin omaksi leiväksi riittää. Suuri hakatkaamme kaski, koko heimon yhteinen kaski miehissä kaatakaamme; yhdessä sen poltamme, vierrämme ja kylvämme, ja yhteen aittaan viljan korjaamme ja sen miehiä myöten jaamme. Se on tuumani!
Kun ei kukaan mitään virkkanut, jatkoi Panu:
—Käykäämme kirveinemme jo huomenna metsään! Ennen juhlapäivät haarikoita kallistellen vietimme, nyt kirveitä keikutellen viettäkäämme, suuri aukeama korpeen hakatkaamme! Sanokaa mielenne, miehet!
Kuului ääni miesjoukosta:
—Mitä Tapio sanonee, jos hänen tanhuansa poltamme?
—On Tapiolla tanhuvia! vastasi Panu, kädellään metsiä ja maita osoittaen.
—Mutta jos sattunee hänen asumuksensa siihen, mistä metsän kaadamme? virkkaa toinen.
—Paikan olen katsonut ja siitä arvan mieltä kysynyt, eikä ole siinä Tapiolla taloaan. Tuolla vastapäätä Lehtoniemen rinteellä, esi-isäin vanhalla kaskipaikalla, siellä on kasken paikka parasta lajia.
—Kyllä Panu paikat tietää ja osaa arvan ajatukset!
—Osanneehan Panu, osannee, mutta syttyy tuleen salo, ryöstäikse kulo käsistäsi, etkä tiedä, minne karkaa.
—Saataneenhan tuli sammumaan, ja onhan saloja palamaankin, paremmin heinää kasvaa ja helpompi on metsänkävijän kulkea.
—Heitämme sen asian Panun haltuun, lie hänellä taikoja tulellekin.
—Mitä miehet arvelevat? kysyy vielä kerran Panu.
—Ei ole tyhmä tuumasi, voipi kasvaa vilja runsas, mutta miten kaukaisten paikkain miehet tänne tullemme kaatamaan ja polttamaan?
—Niinkuin metsällekin tulette ja niinkuin me taas vuorostamme hiihdämme riistan ajoon teidän saloillenne. Nyt kasken kaadamme, ensi kevännä sen miehissä poltamme, kun taas uhreillenne tulette. Jos Pellervo nyt meille onnea antaa, käymme toisteteidänkorpianne kaatamaan. Vuoroin Karjalan kankaat viljelemme emmekä päästä vierasta maillemme, emme halmeillemme. Hyödymme, rikastumme, ei köyhyys paina, ei puutetta tule, vaikka Lappi metsän karjan veisi ja vaikka räähkän sana reitalaisen joskus toteen kävisikin.
—Hyvä on tuumasi, Panu! Minä tulen, vaikkeivät muut tulisi!
—Tulen minäkin!
—Koetamme, sitten näemme!—Emmehän tässä mitään menetä. Huomenna olisi karkelopäivä nuorten ja meidän vanhain maljojen edessä istuminen. Siirtäkäämme ilot ja karkelot ja juomingit tuonne vastaisen vaaran rinteelle. Kirves kädessä siellä karkelemme, nuorukaiset ja neidot kassaroita heiluttavat.
—Ja Jorma kannelta soittaa!
Jorma ei ollut tähän saakka mitään virkkanut.
—En minä haltijain uhripyhiä häpäise arkitöihin menemällä.
—Vanha on Jorma ja viisas, mutta viisaampi on vielä haltija ja paremmin etunsa ymmärtää. Yhtä uhria on kaskenkaadanta, kun se haltijan hyväksi koituu. Karjalan kansalle kun siitä kerran valta kasvaa, kasvaa haltijainkin valta. Miksi ristinkansa niin hyvin elää, miksi heidän Kiesuksena voima kasvaa? Anna meidän saada sama valta, niin ei ole tarvis haltijamme väistyä. Kontokoskella on kirkko Kiesuksella, missä meillä ennen oli uhripyhättö. Kaskensa siihen kaasivat ja siihen jäivät. Olisi meillä ollut siinä heitä ennen kaski, ei olisi väistytty, eikä haltijamme ollut pakko perästä tulla.
—Sanoin mieleni, kun kysyitte … pidän oman pääni, pitäkööt muut omansa, virkkoi Jorma.
—Koetammehan, koetamme!
—Hyvä siitä sukeuu!
—Lähdemme heti kaskea kaatamaan! huusivat herkkämieliset miehet yhdestä suusta.
—Teemme talkoot, ettei moisia ole ennen kuultu!
—Tullette, jotka tahtonette osalle päästä. Niinkuin metsän viljan jaamme jousia myöten, niin jaamme maan viljan kirveitä myöten.
—Kaikki tulemme!
—Heti lähdemme!
—Hetikö lähtenemme, vaiko huomisaamuna?
—Yöllä on viileä lehdossa liehua.
—Olkoon päätetty! Heti lähdemme, kun ensin uhrit päättänemme.
Päätetty on Panun tuuma, hyvä tuuma, ja tyytyväisin mielin astui hän alas kiveltä.
—Nyt uhri viimeinen tehkäämme, savu viimeinen suitsuamaan pankaamme!
Huolellisesti oli kaikki luut syödyistä lihoista talteen pantu ja koottiin nyt uhriarinan päälle. Sen tehtyä pinottiin pitkiä halkoja kodan muotoiseksi suippopinoksi paaden ympärille ja sytytettiin. Miehet seisoivat puolikehänä tulen ympärillä ja naiset sulkunuoran takana. Panu kohotti kätensä taivasta kohti ja kiitti vielä kerran haltijoita siitä, että olivat uhrit otollisin mielin vastaan ottaneet, pyysi heitä muistossaan pitämään, mitä heille oli annettu ja uhrattu ja kuinka miehet kaukaistenkin matkain takaa olivat tänne tulleet. Jos palkitsisivat hyvällä onnella, metsän viljan onnella, veden viljan onnella ja onnella kaikella muullakin, yhä upeammat uhrit ensi vuonna tuotaisiin, yhä tarkemmin heidän tahtoaan noudatettaisiin, minkä unessa ja arvan avulla ihmisille ilmaisevat. Ei vieraisiin jumaliin taivuttaisi, pois heidän viettelyksensä torjuttaisiin ja haltijain pyhiä paikkoja, lehtoja, vuoria ja karsikoita tarvittaessa puolustettaisiin. Vielä kiitti Panu haltijoita hyvistä neuvoista ja viisaista tiedoista, joita miesten mielissä herättävät ja siellä älykkäiksi päätöksiksi kypsyä antavat, ja lausui lopuksi:
—Niinkuin aurinko nousee, kuu kohoaa ja joet ja järvet äyräittensä tasalle täyttyvät, niin te, hyvät haltijat, ilahuttakaa meitä viljan paljoudella, perheen siunauksella, karjan runsaudella ja kaikenlaisella yltäkylläisyydellä! Niinkuin pääsky visertelee ja käki kukkuu, niin olkoon elämämme huoleton ja iloinen. Niinkuin lehto leikitsee ja tuuli lehvissä lehahtaa, niin asukoon mielemme iloisena ja rinta riemuisena sykkiköön! Ja niinkuin tuo savupatsas päivää kohti kohoaa ja ilmaan haihtuu, niin kohotkoon toivomuksemme taivaankaaren takaisten luo.
Sykkivin sydämin, riemuisin mielin ja suut ja silmät hyväksyvässä hymyssä otti uhrikansa osaa tietäjän rukoukseen ja kiitokseen.
Tähteeksi jääneet lihat ja keitot kannettiin alas kylään seuraavina juhlapäivinä nautittaviksi. Vuodat vietiin Panulan uhriaittaan ja nostettiin orsille kuivamaan.
Panu jäi vielä muiden mentyä vuorelle. Ilpon ja Joukon avulla pingoitti hän ensimmäisen uhrihärän vuodan, karva ulospäin, ja asetti sen telineen päälle haltijan kuvan eteen, ettei tämä saamaansa uhria unohtaisi. Kun se oli tehty, lähetti hän pois Joukon ja Ilpon ja jäi vuorelle tekemään taikoja, joita paitsi ei uskonut uhrin suurimmankaan tepsivän: keräili tuhkaa uhrikiveltä, sekoitteli sitä maan multaan, puun lehtiin, heitteli ilmaan, lähteeseen upotti. Kokosi hiilet, keräsi sitten vuoden varat sarvia, kynsiä, rakkoja ja muita taika-aineita ja vei ne taikapajaansa niemen nenässä.
Kun Panu yön tultua palasi kylään, soivat siellä kanteleet ja pillit, nuoriso karkeli Panulan tanhualla, ja vanhat miehet kellettelivät penkereillä maljain ja haarikkain keskessä olutta ja simaa ryypiskellen.
Mutta kun Panun näkivät tulevan, ottivat he hänet ilohuudoilla vastaan, ylistivät hänet ikihyväksi, kirveensä tempasivat ja olivat valmiit kaskimaalle lähtemään.
—Yön kun miehissä riehumme,—olivat keskenään tuumineet ja sen nyt Panulle ilmaisivat,—niin on aamulla metsä jo maan tasalla ja huominen päivä on karkelon ja ilon päivä koskematon!
Ja siitä kaikki kaskimaalle hankkiutumaan. Kirveet olalla he rantaan riensivät ja siitä itsensä salmen yli soudattivat. Laulaen, soittaen ja iloa pitäen siirtyi uhrikansa täysissä venheissä tyyntä järven pintaa pitkin Lehtoniemen nenään, josta Panu heidät hakkauspaikalle opasti, itse edellä kulkien.
Hyötyvää lehtoa, raitaa, pihlajaa, tuomea ja pajua kasvoi niemen nenä ja ranta kahdenpuolinen. Maan yletessä muuttui metsä koivikoksi, sitä komeammaksi, kuta ylemmäksi tultiin kukkulalle, joksi maa niemen keskikohdalla kohosi, mutta kukkulan takana maan puolella kohoili kuusia ja honkia lehdon sisästä, ja etäämpänä alkoi havumetsä suureen saloon yhtyen.
Kukkulan korkeimmalle kohdalle johdattaa Panu miehet; siinä suuren koivun ympärillä, joka itse käen kukkumapuuksi pyhitetään, osoittaa hän jokaiselle puun, mihin ensin kirveensä iskeä. Vuolaisee Panu sitten koivun alle palan hopeaa, toisen kultaa ja metsänväeltä ja Tapiolta anteeksi anoo. Ei sano puita omin lupinsa ottavan, ei arvan kysymättä kaatavansa. Eikä ilmaiseksi ota eikä ainaiseksi, lainaksi lehdon ottaa, uudet puut ja paremmat siihen sijalle kasvattaa. Siihen kun kaski kaatuu, hyvä on teirien, riekkojen ja metsojen rytöjen alla pesiä ja poikiansa piilotella. Kun laiho kasvaa, ei lopu jänöltä helpeinen ruoho, ja kun ohra olkea työntää, tulkoon hirvi vasikoinensa osansa ottamaan.—Emme itse isoa osaa himoitse, emme suuren saaliin toivossa koivujasi kaada, sinulle kaadamme, Tapio, sinun mieliksesi, Mielikki, siinä on kukkaisella aholla kevyt impiesi ilakoida, kun itse tämän koivun alla istut ja käkesi latvassa kukkuu.
Ei Panu ylen totisin suin puhunut, hymy parran alla piili ja ilo silmissä säteili. Ja noin puhuttuaan puolirunoon iski hän kirveensä koivuun, ja samoin tekivät muut.
Iloiset tuli siitä illatsut ja iloiset öitsyt miesten paitahihasillaan heiluessa ja naisten tullessa jäljestä vastoja ja kerppuja taittaen ja tyynenä, valoisana kesäisenä yönä työmiesten iloksi laulellen. Kaatui vanhoja rosoisia koivuja, joiden ympäri ei miehen syli ylettynyt, kaatui ikihonkia sikin sokin yhä kasvavaksi röykkiöksi, suunnattomaksi kaskeksi kukkulalta alas niemen kärkeen päin ja korven puolelle päin. Tuon tuostakin pyrähti lintuja lentoon, tai lähti jänö tiehensä hippaisemaan, mutta ei ahdistettu lintuja eikä jänöä hätyytetty—rauha täytyi nyt Tapion karjalle antaa. Ja tuon tuostakin jätettiin jokin suurempi puu pystyyn käkien kukkumapuuksi ja kokkojen leposijaksi.
Ylinnä muista liehui Panu ja hänen kiiltävä kirveensä välkkyi muita vinhemmin singotellen lastuja ympärilleen kuin myllyn ratas veden pärskyä. Niin oli hänen mielensä kiihkeä kuin sotilaan, joka voitollisena temmeltää pakenevassa vihollislaumassa sen viimeistä vastustusta murtaen. Hyvin olivat hänen kaikki hankkeensa käyneet, kaikki häntä kuulivat ja kaikki tottelivat, uudistettu oli Karjalan kansan yhteys ja tunnustettu vanhain Panujen valta ja Panu itse kaiken kansan tietäjäksi tunnustettu.
Kun aamu valkenee ja aurinko nousee, on kaski kaadettu, metsä avattu, iso aukeama lohkaistu suunnattoman salon niemeen. Siihen, minne ei metsän sisään näkynyt muuta kuin taivasta palanen puiden latvojen läpi, näkyy nyt vihertävä uhrivaara ja sen niemitse siintävät selät.
Istuivat miehet aamun tultua keskelle kaskea käkikoivun alle einettä nauttimaan, jonka naiset olivat heille valmistaneet. Uuvuksissa olivat jäsenet oudosta työstä, mutta mieli oli hilpeä työaloja tarkastaessa.
Kukahti silloin aamukäki pyhältä vuorelta. Paljastuivat kaikki päät, jaPanu virkkoi:
—Onnen käki, Karjalan onnea kukkuu!
Kauan kukkui pyhän vaaran käkönen yhteen menoon. Mutta kun viimein lakkasi, tarttui sen säveltä jatkamaan toinen käki koivun latvasta keskeltä kaskea.
—Onnen käki, kaskemme onnea kukkuu!
Mutta kun kaikkien kasvot olivat käännetyt ylös koivun latvaan, jossa näkivät linnun pään nyökkäisevän ja purston keikkuvan, taittui ääni kesken kukunnan, räpäytti lintu siipiään kuin lentoon lähteäkseen, heittihe syrjään ja tuikkasi maahan, Panun jalkojen juureen pudoten.
Kaikki katsomaan, mikä kultalinnun maahan toi. Nuoli oli rinnassa ja hengetönnä keuvotti lintu maassa.
—Kuka kurja ampui onnen linnun?
Tarkastettiin nuolta. Kädestä käteen se kulki, sill'aikaa kun toiset riensivät kaskesta ampujaa etsimään, mutta ei tunnettu nuolta, eikä kaskesta ketään löytynyt. Pystyn metsän suojasta sen oli ampunut, joka oli ampunut. Mutta miten osasi niin pitkän matkan päästä noin pieneen lintuun? Ei tässä joukossa tiedetty semmoista ampujaa.
—On kuin reitalaisten nuolten tapaan tehty, virkkoi joku.
—Mistäpähän tuli tänne Lappi nuolineen!
Mutta totiseksi oli käynyt Panu. Tunsi nuolen, tiesi ampujan, vaikkei ollut tuntevinaan.
Oli joutunut nuoli miehestä mieheen kiertäessään Jorman käteen. Jorma oli ollut kotomajallaan verkkojaan laittelemassa, huomenna kevätkalaan lähteäkseen. Ohi kun siitä ruuhessaan meloi, ei malttanut olla maihin nousematta, tuli kaskea katsomaan.
—Onnesi linnun ampui, Panu, itseäsi uhkasi, virkkoi hän.
—Kuka ampui?
—Karin on nuoli.
Karin nuoleksi oli sen Panukin tuntenut.
—Syyttä minua vainoo, turhaan tavoittelee … ei minuun pysty. On onneni isompien varassa.
—On pystynyt nuoli isompiinkin,—virkkoi taas Jorma ja lisäsi:—Lienettekö kuulleet, että vouti on tapettu.
Jo säpsähti Panu, vavahti parta ja poski kalpeni.
—Voutiko tapettu?
—Kari on kostanut Annikin kuolon … vielä sen sinullekin kostaa. OnLapin nuolet apunaan.
—Mistä tiedät, vai loruatko?
—Tiennen, mistä tiennen, mutta ne ovat viestit kulkeneet, että sai nuolen selkäänsä ja siitä koskeen suistui. En huoli enempää puhua, kun et uskone, käynet itse tietämässä. Sanon vain: Sen sait siitä, kun Tapion ilveksen tapoit; sen sait siitä, kun haltijan viinalla vihoitit.
Ja sen enempää selittämättä, mitä oli Panun emännältä kuullut ja Panun emäntä Reidalta, poistui Jorma.
Ei Panukaan sen enempää asiasta puhunut, ja miehet poistuivat kaskelta.
Mutta siitä päivin katsoivat Karjalan miehet Panua kostonalaiseksi mieheksi, ja Panu luki heidän silmissään epäilyksen, niinkuin olisi heidän luottamuksensa häneen horjahtanut.
—Jos lie entinen vouti kuollut, saadaan toinen ja parempi! rohkaisihePanu, sillä muitakin rohkaistakseen.
—Liekö uusi ystävä entisen veroinen?
—Lie mimmoinen lie, ei vieraita ystäviä tarvita.
Mutta eivät ottaneet mielet rohkaistuaksensa. Päätä pudistellen erosi uhrikansa, ja salainen nurkuminen rinnat täytti, taipaleella sanoiksikin puhjeten:
—Turha taisi olla iso uhrini.
—Mitä maksoit?
—Kuusi nahkaa laihasta mullikasta maksoin.
—Nylkevät panulaiset…
—Ei ole onneasiitäkaskesta.
—Saat nähdä, että korpi vielä kostaa.
—Oikeassa oli Jorma.
—Tultani en siihen viritä minä.
—Enkä minä.
Kevätkalaan ovat menneet kaikki miehet, etäisten selkien saariin soutaneet, orjatytöt apuna airoja kiskomassa. Siellä kutuaikoja ja kalain nousua alavesistä kaiken kevättä odottavat, nuottaa vetävät, verkkoja laskevat, koukkuja pitävät, ja kun saalis on siivottu, sen päivänpaisteessa talven varaksi kuivaavat.
Mutta kotokylään ovat jääneet naiset lehmiä laitumelle laskemaan, karjataikoja tekemään ja karjan onneksi kotihaltijoille uhraamaan.
Ilpolan karja on paras Panulan kylässä, suurempi kuin Panulassa itsessäänkään, ja Ilpotar on heimon naisista karjataikain tekijä taitavin. Panu hänelle joka kevät uudet taiat neuvoo ja kaikki kylän naiset niitä häneltä tietämään. Sillä ei ole Panun omasta emännästä taikain tekijäksi, saati toisten neuvojaksi. Ilpotar tekee joka kevät karjataiat Panulassakin.
Urvon aamuna varhain saapuvat kylän naiset neuvoja saamaan. Kuin kutsuvieraina parhaina vastaanottaa heidät Ilpotar, katettu on pöytä, kukkuranaan on piiraita, rieskoja ja meheviä kakkuja, voita, lihaa, kalaa ja simaa. Mutta on tuomisensa tulleillakin, millä vakkaren voita, millä tuohipullollinen suoloja, harvinaisia ja kallisarvoisia, millä mytty sämpylälämpöisiä, eräällä käärö Saksan verkaa, toisilla sukkia, paitoja, nauhoja ja lahjoja kaikenlaisia.
Arvokkaasti ja armollisesti ottaa Ilpotar vastaan vieraansa, pöytään istuttaa ja syömään ja juomaan kehoittelee eikä ole tietävinään, mitä varten tulivat.
—Iloinen on emännän mieli, kun vieras taloon tulee,—puhelee hän. Harvoin tulette, usein ohi kuljette. Eihän ole isot tarjouksetkaan, mutta sen antaa talo, minkä taitaa … istukaatte, ottakaatte!
—Useinhan käymme, aina on Ilpolaan asiaa, aina ovat tarjoukset toisiaan paremmat,—mairittelee emännistä ensimmäinen.
—Aina ovat naapurit tervetulleet,—sanoo Ilpotar uudelleen. Aina asialla, vielä enemmän ilman.
Iskevät silloin toiset silmää sille, joka ensin puhui, ja hän virkkaa:
—Tulimme taas tietämään, mitä meille, Ilpotar, neuvoa tahtonet: taikoja tämän kesäisiä … viisauttasi karjamme varaukseksi … oppia oikein laitumelle laskeaksemme… Et liene altis tällä erällä antamaan, toisten tulemme, tiedustelemme.
—Mitäpä minun tiedoistani. Vähät vaimon viisaudesta, vähät naisen neuvonnasta. Mutta kun siihen tyytynette, minkä muilta kuullut olen…
—Aina apu tiedoistasi, aina teho taioistasi.
Kun oli syötellyt ja juotellut vieraansa, virkkoi Ilpotar:
—Tähdelliset ovat taiat tänä vuonna, paljon on vaaroja väijymässä … kirkon uhkat, Lapin vihat, salataudit ja käärmeet, eikä tiedä Tapiotakaan taata, ei hänen koiriaan, ei kontioitaan…
—Neuvo taika, avokorvin kuuntelemme.
—Tehkää muut, miten tahtonette, näin minä teen, en tiedä, tehonneeko.Otan tuohisen, puun mallon päivättömältä puolen kiskotun…
—Ei ole minulla semmoista tuohista…
—Saanet minulta, kun tahtonet… Panen siihen jokaisen laitumelle laskettavan lehmän maitoa, kiuluun katsomatta lypsettyä.
—Ei toki saa kiuluun katsoa, siitä tehonsa menettäisi.
—Vaan mitenkäs?
—Asetut pystypolveen, helmat polviin nostettuina, ja katsot lehmäin jalkain väliin.
—Niinpä niin, sehän on vanha lypsytaika.
—Vaikk' onkin, niin hyvä on, ettet unohda sitä, muuten älä lähde alkuunkaan. No, kun olet lypsänyt, niin nyhtäise joka lehmästä kolme karvaa.
—Mistä paikasta?
—Korvain välistä, hännän juuresta ja vasemman jalan vuohisesta. Ota sitten tuhkaa kolmelta tulisijalta, kodasta, saunasta ja riihestä..
—Auta armias, kun riihen tuhkan lipeäksi keitin!
—Saat meidän riihestä, siellä on. Riputa tuhkaa maitoon ja mene maitoinesi laitumelle, kierrä laidun niin kauaitse kuin et enää tahdo lehmiä edemmä kulkemaan, ja riputa maitoa maahan aina vähän matkan päähän. Jos et yhtenä päivänä ehdi, kulje kahtena. Kun olet kierretyksi saanut ja heti kierrettyäsi lasket lehmäsi, pysyvät koko kesän siinä kierroksessa, jossa ei peto pure eikä pysty taudinkaan hammas.
—Eikö muuta tarvita?
—Teen minä vielä toisenkin, tehnette tekin, kun tahtonette: otan kolme kukon virkahöyhentä ja käärin ne kellojen kantimeen. Panen suurusjuomista astiaan ja siihen panen kellot kantimineen ja yhtä monta sirppiä ja yhtä monta viikatetta kuin on kelloja. Kuljetan kirnua navetan ympäri selässäni kolme kertaa myötäpäivään ja kolme kertaa vastapäivään, asetan sitten kellot lehmäin kaulaan ja sirpit ja viikatteet navetan oven päälle. Kun kaikki lehmät ovat sitä juomaa juoneet, niin päästän kytkyestä ja lasken pihalle, ja silloin tulevat kotiin joka ilta kohta, kun aurinko alkaa mailleen painua.
Silmät pyöreinä kuuntelivat emännät tietäjänaisen puhetta.
—Oiva taioilta taikasi tuntuvat! Neuvonet vieläkin.
—Neuvo, neuvo!
Ilpotar neuvoi vielä toisiakin taikoja, neuvoi, miten paimen oli varattava, miten lehmät hyvälypsyisiksi saatava, miten metsän peitosta päästettävä.
—Oiva taioilta taikasi tuntuvat!—ihailivat taas naiset.
—Tehtävä on taiatkin, vastasi Ilpotar, mutta uhrit aina tehoisammat. Miehet aina isoille haltijoille uhraavat, me pieniä lepyttäkäämme. Ei vieraan opettama taika ole oman uhrin veroinen. Kukin kotolehtoonsa antimet parhaat kantakoon.
—Joko itse uhrasit, Ilpotar?
—En vielä, vaan nyt on mieleni mennä.
—Et antane meidän mukanasi tulla?
—Ei haltija hyviä vieraita vierone.
Joka kevät kehoitti Ilpotar vieraitaan omille haltijoilleen uhraamaan, mutta joka kerta oli heidän samalla tapana seurata häntä hänen uhrilehtoonsa.
Asettuivat he riviin Ilpolan pihalle, Ilpotar ensimmäiseksi niinkuinPanu miesten uhrisaatossa, ja lähtivät Ilpolan uhrilehtoon.
Kullakin talolla oli oma pieni uhrilehtonsa, mihin emäntä uhrinsa kantoi, kaikista esikoisista ensimmäiset—oli ainakin pihlaja aitan takana kunnaalla, kun ei muuta ollut. Mutta suurin ja komein lehto oli Ilpolassa, parhaiten hoidettu, parhaalla paikalla ja parhailla lahjoilla varustettu. Sinne saattaa Ilpotar vieraansa läpi pienoisen metsikön, yli niityn ja siitä rantaa myöten niemen nenään, jossa on lehto valkeita koivuja, karsituita niin ylös kuin kädellä yletti, muistoksi vainajille ja heidän haltijoilleen pyhitetty. Siinä on ensiksi vanhan emännän karsikko, jo ainakin sadan vuoden vanha, sadan vuoden vanhaksi eläneen naisen muistoksi, joka emäntä oli ollut karjan kasvattaja kuulu ja jolle karjan menestykseksi jokaisesta poikineesta lehmästä kiulullinen ensimmäistä juustomaitoa kaadettiin.
Siihen nyt Ilpotar ensiksi meni ja asetti kupposen maitoa puun juurelle, joka oli puhtaaksi lakaistu ja jossa oli tyven ympärillä raunio rannan kiviä. Joka kerta käydessään kantoivat naiset kukin kivensä asunnon isontamiseksi pyhälle käärmeelle ja kärpälle, joiden tiettiin rauniossa elävän ja antimista osansa ottavan.
Vähän matkaa siitä oli toisen vanhan emäntä vainajan puu, jonka karjaa ei karhu ollut koskaan repinyt, niin oli ollut taitava taikain tekijä ja niin oli osannut pitää hyvät paimenet. Sille teki Ilpotar lupauksen vasikan nahasta, hienoimmasta ja parhaiten parkitusta, ripustamalla uudet lipokkaansa koivun oksaan, ja toiset naiset tekivät samaten.
Kolmas koivu oli ammoin sitten naimatonna kuolleen naisen muistokoivu, vanhojen Ilpojen sisaren, joka parhaat piiraat aikoinaan leipoi. Hänellä oli puunsa juurella uhripöytänä laakea kivinen paasi, johon piiraita ja sämpylöitä laskettiin kaikkien taikinain hyvästi kohota ja leipomusten hyvin onnistua.
Oli pitkä rivi puita, talouden toimissa taitaville naisille pyhitetyitä, oli eräänkin Ilpolan tyttären, nuorena kuolleen, joka oli kätevä ja kankaitten kutoja, ja hänelle uhrasivat nyt emännät oksiin ripustellen mikä päähineen, mikä esiliinan, mikä nauhan, mikä sukkaparin.
Puulta puulle kulki Ilpotar, uhria tehden ja lukujansa lukien hiljaisella hymisevällä äänellä, ja vieraat seurasivat mukana samaa tehden. Mutta kun näki vieraittensa uhreja antavan, virkkoi:
—Eihän vainajat vierailta vaatine … tyytynevät siihen, mitä talo antaa.
Mutta vieraat pyytämään:
—Antanethan meidänkin … ethän kadehtine, jos meitäkin muistaa, kun sinulle hyvää suo.
—Vai kadehtisinko! Enhän toki, vaikka kaikki teille antaisi eikä minulle mitään jättäisi.
—Sinulla on hyvät haltijat, sinua kuulevat, sinulle antavat, mitä tahdot, aina karjasi menestyy, aina Ilpo hyvät kaupat tekee.
—Tuoss' on minun puuni, karsimaton vielä. Sen karsivat, kun kerran kuolen.
—Ja uhrinsa uhraavat.
—Kukapa minulle…
—Jo toki kaikki sinulle, kaikkien taikain tekijälle.
—Elleivät maahan kaatane kaikkia pyhiä puita.
—Kukapahan toki pyhät puut maahan kaataisi?
—Kaatajat kirveitään hiovat. Vaarat ja vihat väijyy, mene tiedä, saakoPanu iän kaiken torjutuksi. Näin, että pahaa pelkää, vaikkei virka.Jotakin outoa aavistelee. Kalaan lähti, mutta kohta käski tuoda sanan,jos mitä näkyisi.
—Mitä pelännee?
—Kuoli sekin vouti. Kovin on Karinkin vihoittanut. Ei hyvän edellä ollut senkään käen kuolema. Ei ole Lappiinkaan luottamista. Täällä hiipii Reidan poikakin.
—Mitä se täällä?
—Sehän oli uhrivuorella väijymässä. Panu kun kuuli, niin päivän etsi koirineen, mutta ei löytänyt. Luulen sen tästä kautta Lappiin menneen heimojaan hakemaan. Sukupuuttoon olisivat olleet hävitettävät. Lienee sen uhrivuonankin vienyt, kun ei ole kuulunut.
Paljonhan tiesi Ilpotar salaisia asioita, joita muut eivät tienneet, vielä enemmän oli tietävinään. Oli aika lähteä kotiin opittuja karjataikoja tekemään, ja naiset heittivät hyvästinsä Ilpottarelle, joka jäi vielä lehtoon, omia salauhrejaan uhraamaan, joita ei muille näyttänyt.
Pienen hiekkarantaisen lahdelman pohjukassa on pihlaja, herttainen puu, jonka kellanvalkeat kukkastertut juuri parhaillaan lemuaan levittävät. Omin käsin on Ilpotar sen siihen istuttanut ruohoiselle penkereelle ja ympärystän puhtaaksi raivannut, muistoksi pienoisen poikansa, joka nyt olisi iso ja reipas, jos olisi elää saanut. Tietäjää oli hän siitä toivonut, ne olivat olleet kaikki merkit, Panun vertaista—mutta kateetko lienevät kaataneet, tuntematon viha tuhonnut? Epäili Ilpotar Panun naista, epäili välistä Panua itseäänkin. Luuli toki Panun omaansa suojelevan, mutta kun Jouko syntyi, siitä rupesi, huonovoimaisesta, jälkeläistään kasvattamaan, eikä enää Ilpottaren poikaa omistanut. Usein arveli Ilpotar, miten olisi ollut varattava säilyäkseen, katui sitäkin, ettei salaa Kiesuksen nimeen kastattanut … tiesi hänen, eikö siten olisi salavihoja välttänyt.
Ei Ilpotar kuolleeksi lastaan luullut. Siellä luuli elelevän toisessa maailmassa, joka oli tämän näköinen, siellä kasvoi, ja varttui. Sitä vartenpa ensin kuoltua kantoi uhriksi lapsen kaluja ja vaatteita ja leikkihelyjä, sitä varten suuremmaksi tultua jousia, nuolia ja kaikkia metsästysaseita; sitä rukoili itsekseen onnea antamaan ja tähän aina kyyneltensä tulvan liinaan kokosi ja liinan pihlajaan ripusti. Ei kukaan tiennyt tätä pyhättöä olevan, eikä Ilpotar sitä kenellekään ilmaissut. Ei paljon kerrallaan pyytänyt, ettei rasittaisi liioilla rukouksilla. Mutta yhtä aina pyysi, että takaisin tulisi, uutena ja ehompana entistään tähän maailmaan syntyisi.
Mutta ei ollut Panun mieli muuttunut, kylmästi kohteli ja harvoin hyvän saunan kiitokseksi halasi. Jo markkinoilta tultua oli kylmän henkäissyt, ja kun Ilpotar päästi papin sisään ja syötteli ja kun ei Ilpo saanut saunaa poltetuksi, niin siitä oli yhä kylmennyt.
Ajatuksissaan poistui Ilpotar uhrilehdoltaan rantaa kävellen. Silloin kuuli hän karjan ammuntaa toiselta puolen salmen Panulasta ja näki lehmäin tanhualla temmeltävän.
Murtui muoto Ilpon emännän, haihtuivat surulliset haaveet, hän suuttui ja sydäntyi, työnsi veneen vesille ja souti naapuriin. Mutta ennenkuin rantaan ehti ja rannasta pihaan, vilahti viimeisen vasikan häntä ulos veräjästä. Pihalla seisoi Panun emäntä piikoineen. Aina ennen oli Ilpotar ollut Panulassa karjataiat tekemässä. Nyt oli karja laskettu laitumelle ilman häntä.
—Luulin minua täällä tarvittavan niinkuin ennen,—virkkoi hän pisteliäästi. Hyvä on mieleni, että Panulankin emäntä nyt omin päin taikansa tekee.
—On uhrit uhrattu, on taiat tehty, sinun taikojasi tehoisammat, vastasi Panun emäntä, ikäänkuin jostakin ilkkuvasti hymähtäen.
—Panuko neuvoi? kysyi Ilpotar.
Ei vastannut siihen emäntä, vaan pyörähti selin.
—Etkö noita muillekin neuvoisi?
—Itse kullakin omansa!
Orjatyttö hymähti merkitsevästi, ikäänkuin ilkkuvasti, eikä Ilpotar ymmärtänyt, mitä tämä muutos merkitsi.
Panu oli määrännyt Joukon tänä kesänä karjaa paimentamaan. Ei uskonut hän sitä naisten eikä pikkupoikain varaan, sillä monet oli kateet käymässä ja monet vihat väijymässä. Piti olla aikuisempi mies metsässä mukana, joka taiat tiesi ja joka ennen kaikkea osasi nuolen sinkahuttaa, jos Lapin susi elukoita uhkaisi tai ahma niitä ahdistaisi, ja joka kontiot torvellaan peloittaisi. Monet taiat hän oli tarkoin Joukolle neuvonut, karhutaiat, metsätaiat, ja neuvonut, miten eksynyt oli metsän peitosta päästettävä, luullen Joukon kaikki opetukset tarkoin mieleensä painaneen, ja käskenyt. Urpona tehdä Ilpottaren kanssa huolellisesti kaikki päästötemput.
Mutta ei ollutkaan Joukon äiti vierasta odottanut, ei Ilpotarta taikain tekijäksi. Urvon aamuna varhain, kun muut naiset Ilpolaan menivät, herätti Panulan emäntä Joukon, ja outoja asioita hänelle ilmaisi. Nyt ei tehtäisikään jumalattomia taikoja, nyt pyhitettäisiin karja niiden suurimpain suojaan, jotka yksin auttaa voivat. Sanoi sen usein salaa tehneensä, mutta nyt ei pelättäisi, kun Panu oli poissa eikä Ilpottarelle mitään ilmaistaisi. Ei ollut Panun haltijain suoja mitään niiden haltijain suojan rinnalla, jotka Panun emäntää suojelivat.
Oudostellen kuunteli ja katseli Jouko äitiään, jonka silmässä kiilti kummasti ja laihat poskipäät paloivat. Kummallinen oli äiti ollut viime aikoina. Uhripäivän jälkeen oli Jouko usein nähnyt hänen öillä metsään hiipivän ja jotakin esiliinansa alla sinne kantavan. Jotakin hän siellä kävi tapaamassa, jotakin puhuttelemassa. Äiti vei hänet nyt navettaan, asetti ovelle, vartioimaan käski ja itse katosi etäisimpään parteen, joka oli tyhjä. Siellä teki tulen jonkin kullan kiiltävän eteen, jossa oli kuin ihmisen kuva. Lankesi polvilleen, kumartui maahan saakka otsaansa lattiaan lyöden ja hoki outoja sanoja, joita ei Jouko ymmärtänyt.
—Mitä sinä, äiti, teet? kysyi Jouko.
—Jumalaani rukoilen, ainoata auttajaani, Neitsyt Maariaa emosta, hänen poikaansa pienokaista ja kaikkia pyhiä miehiä.
Hän rukoili vielä, sammutti sitten tulen, otti kuvan seinältä, otti vesiastian kuvan alta parresta ja kulki elukasta elukkaan, tehden kuva kädessä ristinmerkkejä lehmäin pään päällä ja vettä niiden selkään ripauttaen. Sen tehtyään haki hän parresta öljytuohuksen, joka vielä savusi, ja heilutti sitä joka lehmän kohdalla; meni sitten ulos ja kiersi navetan, tuohus ja kuva kädessä, kiersi kolme kertaa ja aina väliin silmiään ja rintaansa risti.
—Mitä se on? kysyi Jouko taas uudelleen.
—Sen sanon sinulle kerran, en nyt ehdi. Tämä on siunattu kuva ja pyhä, Valamosta, kaikkien kirkkojen saaresta saatu, pyhän miehen lahja. Sinne kerran lähdemme, Jouko, siellä on temppelit, jotka kultaa ja hopeaa kiiltävät, siellä kellot kilajaa ja laulu loppumaton helisee. Köyhä on Kontolan Kiesus Valamon Kiesuksen rinnalla. Siellä asuu iso Jumala, jonka vertaista ei ole Karjalan mailla, sitä minä palvelen, sillä karjani siunautan enkä muita taikoja tarvitse. Mutta älä sano isälle, tappaa minut, jos tietää.
Ihmeissään kuunteli ja katseli Jouko äitiään. Äiti päästi karjan ulos tanhualle ja tuli sitten säteilevin silmin hänen luokseen navetan ovelle ja risti hänenkin kasvonsa ja ripsahutti vettä rinnalle.
—Mennös metsään, kaitse karjaa, eivät pysty vihat eivätkä pahat silmät! Jos uskaltaisin, uskoni sinulle antaisin, vielä kerran uskaltanenkin.
Mutta yht'äkkiä hän vavahti, hätäytyi ja kuiskasi:
—Ilpotar tulee! Mene, joudu karjan jälkeen. Älä hiisku kenellekään, tappavat, jos tietävät!—Ja hän kätki esiliinansa alle taikakalunsa ja riensi niitä navettaan piilottamaan.
Jouko kiiruhti karjan jäljessä. Aikansa mellastettuaan ja lehtoja laukkailtuaan, Joukon mukana seuratessa koirineen, joka esti elukoita liiaksi toisistaan hajautumasta, asettui karja ruohoiselle aholle syömään ja lepäämään.
Hän istahti kivelle ahon laitaan vähän matkaa polusta, joka siitä kulki. Ei pidä paimenen koskaan aivan tien viereen eikä tielle istua, oli isä häntä varoittanut. Siitä kulkee pahain henkien tie, siinä väijyvät salaisimmat vihat.
Paljon oli isä neuvonut taikoja vihain voittamiseksi, mutta ei muistanut Jouko niistä nyt ainoatakaan, ei tehnyt mieli muistellakaan, ja tekemättä jäivät ne aina, kun ei isä ollut niitä kädestä pitäen teettämässä. Oli niin paljon vihoja väijymässä, eikä tiennyt milloinkaan, mistä ne tulivat. Miten varautua, kun ei tiennyt, mitä vastaan? Ei arvannut Annikki kuolonsa laatua, Annikki, jonka kanssa ennen pieninä ollessa yhdessä paimenessa kuljettiin. Ei Kuismakaan tiennyt, miten sortuisi, ei vouti, että koskeen suistuisi. Eihän isäkään olisi ilman Karin apua karhun kynsistä pelastunut, vaikka itse oli varautunut ja Kari ei ollut. Ei Jorma vanha taikoihin luottanut, vaan rukoilemaan aina käski. Äidillä oli eri haltijat kuin isällä ja omat taikansa, mistä lienee saanut, joiden tähden pelkäsi isän tappavan, jos tietäisi. Pappi vainosi isää, hänen tietonsa tähden ja kirosi isän; isä kirosi vastaan ja olisi polttanut, ettei toisten tietoinensa tulisi.
Ei tiennyt Jouko, mikä olisi paras kaikista, peloissaan hän kulki aina, ja aina teki mieli paeta jotakin ja jonnekin, vaan ei tiennyt mitä ja minne. Metsän siimeksessä kun jousineen ja nuolineen kulki, niin siellä tunsihe turvalliseksi ja vielä enemmän kalassa, tyynen lammen rannalla, kun istui ongella kaatuneen hongan tyvellä. Mutta paimenessa täytti kaiho mielen, siellä tuli suru rintaan, mistä lienee tullut. Siellä peloitti piennä ollessa, peloittivat karhut ja sudet, ja peloitti härkä, joka aina kulki niska jäykkänä ja silmät synkkinä, tuo suvun vanha musta suuri härkä, vanhaa uhrihärän rotua, josta kaikki uhrielukat polveutuivat. Nytkin se makasi keskellä ahoa, ei vartioituna, vaan niinkuin olisi itse vartioinut karjaa ja paimentakin ja pitänyt häntä silmällä ja jotakin mieleensä painanut sen joskus ilmaistakseen. Joukosta oli, niinkuin se olisi vastenmielisesti ja oudoksuen metsään mennyt niillä taioilla, joita äiti teki, niinkuin se sitä miettisi ja hautoisi ja Panulle jotenkuten tietää antaisi. Jos isä saa sen tietää … jos saa tietää, että äiti papin pelasti ja että Jouko oli ollut apuna ja että Kiesuksen nimeen oli karja laitumelle laskettu … sesaasen tietää kerran, kumma, kun ei jo tiennyt … ja siinä ahdistuksessa ja pelossa oli Jouko elänyt, vapissut isää ja hänen askeliaan ja ollut valmis joka kerta metsään juoksemaan, kun isä jostakin saapui ja varsinkin, kun saapui taikamajaltaan pyhän vuoren niemestä. Siellä se salaisia henkiä haastatteli, siellä niiden kanssa unessa puheli, ne sen sille kertovat.
Kun vain olisi ollut jotakin taikaa, jolla olisi voinut isää vastaan varautua. Koetti Jouko kysyä arpaa, mutta ei saanut siitä selkoa. Mitäs olisi arpaseula sanonut, joka oli isän tekemä? Teki itse arpakannuksen, vaan mitäs se olisi tiennyt, kun ei ollut tietäjän taikoma? Jouko hoiti ja syötti ja juotti Reidan kallokäärmettä niinkuin oli isänsä häntä käskenyt. Sitä isä pelkäsi, pelkäsi varsinkin sen kadottavansa … jos se karkaisi ja kuolisi, olisi siitä tuho suuri. Jos sen saisi haltuunsa, jos saisi sen kuuliaiseksi itselleen? Jos veisi sen pois ja piilottaisi jonnekin? Silloin ei isä uskaltaisi, silloin täytyisi takaisin saadakseen hyväksi herjetä. Mutta jos käärme viedessä katoaisi, luikahtaisi käsistä ja Reidan haltija pääsisi irti… Eikä Jouko uskaltanut.
Tuli taas halu paeta, lähteä, jättää kaikki, mutta minne hän menisi, ettei isän käsi ulottuisi? Jos Kontojärvelle papin suojaan? Kirovaaran tuolle puolelle ei isän valta ylettyisi, kun oli sinnepäin kirouksensa singahuttanut. Mutta ennättäisikö sinne ennenkuin saavutettaisiin? Eikö se ollut pannut mustaa härkää häntä vartioimaan? Ehkä se syöksisi jäljestä, ja sarviinsa seivästäisi?
Ja Jouko oli yhä varmempi siitä, että se tuossa makaa ja tietää hänen mielensä ja mietteensä, eikä hän uskaltanut liikahtaa, ettei se luulisi hänen pakoon lähtevän. Veri kihosi päähän, sydän jyskytti, ja metsänranta alkoi huojua kuin myrskyssä, vaikkei tuulen ääntä kuulunut.
Silloin kuuli hän ääniä aholta ja herähti haaveistaan. Metsän laitaan tuli sieltä parvi kylän poikasia juosten lehmäinsä jäljestä, jotka juuri oli laskettu laitumelle. Lehmät painuivat notkoon ahon alle, mutta pojat jäivät Joukoa huomaamatta aholle, istahtivat tien viereen eväskontteineen ja alkoivat niitä availla.
—Nyt syödään paimenen murkina, sanoi pojista muuan ja veti leipää, voita ja kalaa kivelle.
—Nyyri hoi, sinä! huudahti toinen pojista, joita oli kolme. Älä syö ennenkuin teet taian?
—Mitä varten, Leiro?
—Ka, paha menee sisääsi.
—Johan nämä on taiottu kotona.
—Mutta pitää taikoa metsässäkin. Pannaan kaikki kontit tähän kivelle ja taiotaan.
—Osaatko sinä?
Jouko näki muiden poikain poistuvan sill'aikaa, kun yksi heistä teki jotakin temppuja kiven ympärillä.
Poika otti oman veitsensä ja muiden poikain veitset, sylkäisi teriin, pisti ne maahan kiven ympärille ja loihti jotakin hiljaisella äänellä. Sitten astui hän veitsien väliin, hyppi muutamia ristiaskelia, nyhtäisi veitset maasta, nakkasi ne takaisin terälleen maahan ja huusi:—Itse kukin omansa ottakoon!
—Minkä tähden sinä noin teit?
—Ettei kävisi niinkuin Kullervolle.
—Mitenkä Kullervolle kävi?
—Veitsensä kun kiveen särki. Mutta kun tekee tämän, niin ei säry, vaikka olisi mikä kivi kakussa.
—Vaan sepä suuttui ja loihti lehmät susiksi, ja ne repivät sen emännän, joka oli leiponut kiven kakkuun.
—Ei ole näissä kakuissa kiviä.
—Olisi saattanut paha haltija pistää.
—Oletko nähnyt haltijaa milloinkaan?
—Olen toki monestikin. Kun kesäisenä yönä kauan katsoo alavalla maalla harvan metsän läpi eikä liikahda, niin siellä niitä liikkuvan näkee.
—Oletko nähnyt itseään Tapiota?
—Ei sitä näe kuin aikuiset. Ei kuulu tietäjän Joukokaan nähneen.
—Vielä se kerran näkee, kun itse tietäjäksi tulee.
—Mutta minäpä näin kerran Ahdin … veteen pullahti selän karilta, kun ongelle soudettiin. Kun heitettiin onki järveen, niin riipaisi mennessään ja oli viedä järveen, mutta kun minä huusin:
—Heitä, hiisi, hihnaseni, veden susi, siimaseni:
niin irtautui, mutta ongen vei.
—Näitkös mimmoinen se oli?
—Näinhän toki, kun kalliolta sukelsi järveen ja vedessä pullikoi.
—Mimmoinen oli?
—Ei sitä osaa haltijan näköä sanoa, vaikk' olisi miten nähnyt.
Kolmas pojista oli toisten puhuessa tehnyt voileivän ja sanoi nyt suu täynnä:
—Osaan minäkin taian tehdä, joka tepsii, kun on metsään eksynyt ja alkaa peloittaa. Ota kivi suuhusi, ota keppi kumpaankin käteesi ja kulje vähän matkaa umpisilmässä.
—Ja suun täydeltä voileipää!
Toiset nauroivat.
—Aukaise sitten ensin oikea silmä ja sitten vasen ja sitten ensin vasen ja sitten oikea, niin siinä on tie.
Pojat alkoivat aukoa silmiään vuoroin oikeaa, vuoroin vasenta ja purskahtivat sitten nauramaan. Mutta yht'äkkiä he vaikenivat.
—Ei saa nauraa ääneen metsässä!
—Minkä tähden ei?
—Hss! Näetkö? Siinä on haltija, se nukkuu.
Vähän matkaa tiestä oli suuri honka kaatunut juurineen maahan. Väärät juuret olivat kuin kymmenkätinen kummitus.
—Sen alla nukkuu haltija … ei saa uhraamatta ohi kulkea, kuiskasiNyyri.
—Mitä uhrataan?
—Annetaan kalakukkoa ja pala voita ja piirakkaa ja ripautetaan tätä mahlaa juomiseksi.
—Minä annan tätä petäjän jälttää.
—Sille se on ahne … välistä kuorii itsekin puita juuresta latvaan.
Pojat alkoivat uhreineen hiljaa hiipiä kuuseen päin, kun heidän koiransa haukahti vihaisesti ja he huomasivat polun päässä miehen, jonka Jouko tunsi Reidaksi.
Jouko istui yhä liikkumatonna kivellään.
—Mitä pojat hiipivät? kysyi Reita luo tullen.
—Niin, kun siinä nukkuu haltija tuossa ja sille uhrataan.
—Missä?
—Tuossapa tuossa…
—Paimeniako olette?
—Kukas sinä olet?
—Tunnetteko sen hyvän paimenen, joka tuntee lampaansa ja joka tutaan lampailtansa?
—Emme tunne … minkä hyvän paimenen?
—Ristuksen Kiesuksen maailman Vapahtajan.
Pojat seisoivat äänettöminä ja katselivat suurin silmin häntä, jonka puheesta eivät mitään ymmärtäneet. Sitten aikoivat he mennä.
—Älkää menkö … istutaan tähän kivelle … tulkaa katsomaan.
Hänellä oli laukku mukanaan, ja laukkuun oli ommeltu risti, kalkki ja sydän, papin rouvan ompelema punaisella langalla mustalle kankaalle. Se herätti poikain uteliaisuutta.
—Mitä sinulla on tuossa? kysyä tokaisivat he.
—Tässä on pyhä kirja, tulkaa katsomaan.
Pojat kapaisivat kivelle Reidan viereen. Reita otti raamatun ja aukaisi sen poikain eteen. Uteliaina ja silmät pyöreinä tutkivat he kirjailtuja lehtiä ja kuvia.
—Mitä sinä tällä teet?
—Minä luen siitä teille, kun kuunnellette.—Reita avasi kirjansa ensi lehdet ja alkoi lukea maailman luomisesta. Pojat kuuntelivat haralla silmin, ja kun Reita oli lopettanut, virkkoi Nyyri:
—Sitäkö siinä on?
—Sitä ja vielä paljon muutakin.
Reita jatkoi lukuaan poikain maatessa mahallaan kivellä kyynärpäittensä varassa, päät kallellaan. Joukokin oli tullut uteliaaksi ja läheni ryhmää. Kun he huomasivat hänet, huusi Nyyri:
—Tule sinäkin, Jouko, kuuntelemaan, kun se loihtee.
—Ei tämä loihtua ole, sanoi Reita. Se on Jumalan sanaa.
—Jumalako sen on sanonut?
—Jumala, suuri Jumala, kaikkivaltias ja väkevä, joka maailman loi, kuulettehan.
—Ilmatarpahan maailman loi, virkkoi Jouko oikaisten.
—Minä tiedän, miten Ilmatar teki!—ja poika loihtemaan:
—Kussa kättä käännähytti, siihen niemet siivoeli, kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli, kussa ilman kuplistihe, siihen syöverit syventi.
—Anna, kun minä hoen!—ja toinen poika hokemaan:
—Kylin maahan kääntelihe, siihen sai sileät rannat.
Mutta silloin huusi Leiro:
—Missä lehmät on?
Ei kuulunut enää kellojakaan notkosts, jonne lehmät olivat painuneet, ja unohtaen kaiken muun lähtivät pojat jälkeen. Mennessään huusi Nyyri:
—Tule meille pihaan sitä loihtemaan!
—Tulkaa te tänne huomenna, minä olen taas täällä.
Joukokin alkoi lähteä. Mutta Reita pyysi häntä jäämään.
—Sinulle minä luen, sinun lehmäsi eivät ole menneet.
—Mitä varten sinä olet tänne tullut?
—Tulin tätä kirjaa lukemaan.
—Mikset tule taloon?
—En uskalla tulla. Isäsi vaanii minua ja tappaisi, jos tavoittaisi.Minä luen sinulle nyt syntiinlankeemuksesta.
Ja vastausta odottamatta alkoi Reita lukea Joukolle lukua syntiinlankeemuksesta. Jouko katseli häntä hänen lukiessaan ja kuunteli vain toisella korvalla, ajatusten kulkiessa toisia teitä. Tuo se on nyt sen Reidan poika, ajatteli hän … sen poika, jonka isän henki on haltijana taikamajan käärmeessä, tuon isän pääkallossa, jonne minä sitä juotan … tänä iltanakin menen vastalypsettyä maitoa viemään. Se ei sitä tiedä … vai tietäisikö…
Yht'äkkiä säpsähti Jouko. Sehän sanelee käärmeestä, jostakin käärmeestä, joka osasi puhua.
Nyt kuuli hän kaikki, ja joka sana painui hänen mieleensä: »Ja Herra Jumala sanoi käärmeelle: ettäs tämän teit, kirottu ole sinä kaikesta karjasta ja kaikista eläimistä maalla: sinun pitää käymän vatsallas ja syömän maata kaiken elinaikasi. Ja minä panen vainon sinun ja vaimon siemenen välille; sen pitää rikki polkeman sinun pääsi, ja sinä olet pistävä häntä kantapäähän».
—Minkä tähden sen piti rikki polkeman käärmeen pää? kysyi Jouko.
—Sentähden, että käärmeen kautta on kaikki paha maailmaan tullut. Kun käärmeen pään on rikki polkenut, niin on kaikki kirous maailmasta kadonnut.
—Isä on sanonut, ettei saa käärmettä tappaa.
—Isäsi on noita ja velho, joka pahoja henkiä palvelee.
—Käärmeessä asuu haltijan henki, sentähden ei sitä saa tappaa.
—Mutta kuulitko, miten pyhä Jumala sanoo: »Minä panen vainon sinun ja vaimon siemenen välille». Joka kerta, kun käärmeen tapat, tapat pahan haltijan.
—Minä en tapa! sanoi Jouko.
—Minä tapan kaikkialla, missä tapaan.
—Muttasitäkäärmettä et uskaltaisi tappaa.
—Mitä käärmettä?
—Nyt minä menen, sanoi Jouko hätäisesti.
Iso musta härkä oli noussut ylös makuultaan, raapi jalallaan maata, heitti multaa sarvillaan ja lähti karjan jäljessä metsään painumaan. Jouko oli varma siitä, että nyt se lähtee sanaa viemään.
—Etkö antaisi minulle ruokaa? pyysi Reita.
—En anna, sinä olet isän kiroissa.
—Ei minuun hänen kironsa pysty.
—Mutta minuun pystyy.
—Ei pystyisi sinuunkaan, kun oikean uskon omistaisit ja RistuksenKiesuksen suojaan antautuisit ja tämän kirjan tietoja kuuntelisit.
—Senkö salatietoja? kysyi Jouko epäröiden. Onko sinulla ne?
—Kaikki, jotka tahtovat, voivat ne oppia.
Jouko katseli kirjaa ja Reitaa. Sitten otti hän kontistaan leivän ja antoi sen Reidalle.
—Tullet tänne taas huomenna, niin luen lisää, sanoi Reita.
Jouko poistui mitään vastaamatta. Ajatuksissaan astui hän lehmäin jäljessä, aina silmällä pitäen suurta härkää. Ennenkuin hän auringon mailleen painuessa astui pihaveräjästä sisään, kuulosti hän, oliko isä tullut kalasta. Ei ollut tullut, ja vasta sitten uskalsi hän itse tulla.
Kauan hän mietti, veisikö sinä iltana lypsylämpöset kallokäärmeelle taikamajalla; eikä sitten vienytkään. Oli, niinkuin ei olisi tohtinut.