Aamiaisen syötyä piti pastorin lähteä pappilaan, sillä oli lauantai. Hän pukeutui, ajoi partansa, paneutui mustaan takkiinsa ja valkoiseen huiviin ja oli yht'äkkiä muuttunut arvokkaammaksi ja ikäänkuin vähän viisaamman näköiseksikin. Hänelle ajettiin hevonen rappusten eteen ja hän nousi rattaille rengin pitäessä ohjaksia.
—Viivytkö siellä iltaan asti? kysyi Elli verannalta, jossa hän istui ja ompeli.
—Kyllä minä luultavasti viivyn.
—Me tulemme ehkä sinua vastaan, vai kuinka, herra Kalm?
—Niin, kyllä minä mielelläni.
—Saatte nähdä näitä seutujakin.
Pastorin mentyä katosi Elli jonnekin sisähuoneisiin, ja Olavi meni kamariinsa.
Hän tahtoi nyt ryhtyä työhönsä, ja ensi töikseen hän purki kirja-arkkunsa ja lateli siitä eteensä kirjavarastonsa. Siinä olivat hänen lempirunoilijansa, norjalaiset ja venäläiset, mutta enimmäkseen oli hänellä kuitenkin nyt mukanaan ranskalaisia, uudenaikaisia teoksia yksinkertaisissa, aistikkaissa keltakansissaan.
Hänelle sattui käteen Tolstoin Anna Karenina. Siellä täällä sivujen laidoissa näkyi hänen tekemiään muistiinpanoja, huuto- ja kysymysmerkkejä. Kun hän ensiksi tutustui teokseen, oli hän tehnyt nuo huomautukset hienoimpiin paikkoihin ja lähettänyt kirjan morsiamelleen, sillä hän oli silloin kihloissa. Tyttö oli myöskin tehnyt omat muistiinpanonsa. Hän oli alleviivannut sellaiset kohdat kuin: »Minun rakas ystäväni», »Rakkauteni kestää kaikki koetukset…» »Hän oli nuori, kaunis mies». Se oli tuntunut vähän äitelältä ja ollut yhtenä alkusyynä hänen tunteittensa laimenemiseen. Mutta parastaanhan se raukka koetti hänkin. Niin, niin,—ja hän heitti kirjan pöydälle muiden joukkoon.
Eräästä kolosta kirjain välissä otti hän esille käärön vanhoja kirjeitä. Niissä oli sittemmin keskeytynyt kirjeenvaihto parin neitosen kanssa, joihin hän oli tutustunut matkoillaan ensimmäisenä ylioppilaskesänään. Kirjeet olivat kujeita täynnä, niissä muisteltiin kävely- ja veneretkiä ja alla piillyt tunne kävi esille ainoastaan kirjeeseen liitetyistä kukkasista, jotka olivat kauan sitten jo kuihtuneet.
Oli siinä samassa käärössä totisempikin kirjeenvaihto.
Usein hän oli sen aikonut polttaa, mutta kun siinä olivat hänen onnellisimmat ja katkerimmat muistonsa, kuljetti hän sitä aina mukanaan. Ja miksikäpä olisi hän ne hävittänytkään nuo asiakirjat oman itsensä ja tärkeimmän kehityskautensa tuntemiseen! Kuinka sitä oli kauan kierrelty toinen toisensa ympärillä, kuinka uskottu ja epäilty, erottu ja taas yhdytty! Oli sitten oltu salakihloissa kaksi vuotta, vedetty yhtäänne ja kiskottu toisaanne, kunnes kaikki oli katkennut. Toinen jäi elämään kaukaisessa maaseudussa, toinen riensi taas maailmalle.
Siitä ajasta, joka nyt seurasi, oli jäännöksiä, jotka eivät herättäneet kaihoakaan, mutta jotka kuitenkin saivat seurata mukana: pari helyä erään helsinkiläisen naisen naamiopuvusta, revennyt hansikas, juhlamerkkejä ja joukko nimikortteja, muun muassa eräältä taiteilijattarelta, joka nimensä alle oli kirjoittanut mielilauseensa: »Rein das Herz, hoch der Sinn, rastlos das Streben». Oli se sitä narrin peliään sekin! »Se, joka ripustaa avujen kyltin rintaansa, se niitä harvoin omistaa muuna kuin kauppatavarana», oli Olavi kirjoittanut nimikortin takapuolelle.
Mutta iloisimpia ja valoisimpia muistoja herättivät muutamat ranskalaiset kirjeet, joiden hienosta paperista vielä tuoksui puhtainta Pariisia. Ne olivat tuoreita muistoja, ja se liitto oli ollutkin kuin sointuva valssi. Viikko oli työtä tehty, sunnuntaipäivät yhdessä huviteltu ja tehty retkiä Meudonin ja Fontainebleaun metsiin. Kun olisi voinut jäädäkin sinne! Mutta rahat loppuivat, täytyi lähteä kotiin!… Niin no, parasta kai oli, että se oli loppunut, niinkuin oli loppunut. Ja hän kääräisi kaikki nuo kirjeensä ja muistonsa kokoon, lukitsi kirstunsa ja sysäsi sen nurkkaan.
Se surumielisyys, joka tuosta syntyi, antoi vauhtia hänen ajatuksilleen, ja hän rupesi miettimään työtänsä. Täytyihän sitä alkaa tehdä totta tästä elämästäänkin, jota oli monet vuodet niin joutavaan tuhlannut. Ei häntä ainakaan nyt mikään muu huvittanut. Ja kun hänellä vielä oli kesken eräs ranskalainen teos, johon hänen täytyi tutustua, ennenkuin voi aineeseensa ryhtyä, alkoi hän selailla sitä siitä kohden, mihin se oli laivasta noustessa keskeytynyt.
Mutta kirja ei kelvannut antamaan hänen ajatuksilleen sitä suuntaa, minkä hän itse olisi tahtonut niille antaa. Siinä oli hehkuva kuvaus kahden hengen kesänvietosta maalaishuvilassa. Molemmat he olivat pujahtaneet maailmaa pakoon viettämään lyhyen kesänsä toistensa kanssa. Kävelyjä, soutoretkiä ja pitkiä hämyhetkiä huvilan puutarhassa! Se oli salattava suhde, jota he jo vuosien kuluessa olivat tällä tavalla ylläpitäneet… Jospa olisi sellainen idylli täälläkin mahdollinen, ajatteli hän laskien kirjansa pöydälle ja sytyttäen paperossin. Ja hän haaveksi sen itselleen oman mielensä ja omain taipumustensa mukaiseksi… »Tälläinen rauhallinen paikka, jossa he molemmat—hän ja joku toinen—elelisivät aivan erillään muista kukin toimissaan, tuon tuostakin tavaten ja mennen soutelemaan tai kävelemään … se kestäisi niin kauan kuin kestäisi, ei mitään muita siteitä eikä velvollisuuksia kuin rakkauden…»
Ylisille tuovissa rappusissa kuului askelia, jotka tuntuivat olevan rouvan. Hän liikkui perempänä vaatteiden välissä, järjesteli jotain ja laitteli, mutta ei tullut näkyviin… »Hän siellä vain käyskelisi, minä tässä näin istuskelisin, hän tulisi tänne sitten…»
Mutta kun Elli meni oven ohi, päätään kääntämättä, niinkuin ei olisi ollut tietävinäänkään, että hän oli täällä, haihtuivat nämä haaveet, ja hiukan harmissaan pudisti hän ne pois, kun taas alkoivat tulla.
Hän istui ylhäällä lukien aina siihen saakka kun hänet kutsuttiin päivälliselle.
Aterialla ei ollut muita kuin he kahden. Suhde oli vähän jäykkä ja vieras. He koettivat peittää sitä sillä, että puhelivat yhtämittaa ja kävivät asiasta toiseen. Puhuttiin maalaiselämästä ja sen hauskuudesta yleisin puheenparsin, verrattiin sitä kaupungin elämään ynnä muuta siihen suuntaan.
Ja syötyä he taas erosivat.
Mutta illemmalla tuli Olavi alas ja kysyi, eikö mentäisi kävelemään.
He lähtivät kävelemään maantietä myöten kirkolle päin. Pistäytyen pienestä portista tulivat he lehmitarhalle, jossa parhaillaan oltiin lypsyllä. Ilta oli lämmin, surviaiset hyppelivät ilmassa, sittiäiset kaiveskelivat maantien mullassa ja pyrähtivät siitä sitten lentämään.
—Nyt on kaunis ilta, sanoi Olavi puheen aluksi.
—Erinomaisen kaunis! vastasi Elli, iloisena, että oli päästy puheen alkuun. Ei ole ollut koko kesänä näin lämmintä ja tyyntä.
—Minne viepi tuo metsätie?
—Se vie erääseen mökkiin vähän matkaa metsän sisässä.
—Se näyttää hyvin hauskalta, niinkuin olisi siellä kauniita paikkoja taampana.
—Mistä te sen arvaatte? Niin onkin! Se jatkuu sitten sydänmaan halki ja menee meidän karjakartanolle Koivumäellä. Se näkyy tältä maantieltä, kun menemme vähän matkaa vielä.
—Onko sinne pitkältäkin tuonne kartanolle?
—On sinne liki peninkulma.
—Sinne pitäisi meidän todellakin kerran mennä.
—Niin, voimmehan mennä, milloin teille vain soveltuu.
—Te kai tunnette hyvinkin kaikki nämä seudut?
—Kyllä minä tässä ympäristössä tunnen melkein joka kiven ja kannon.
—Yksinkö te täällä harhailette?
—Yksinpä minä enimmäkseen.
—Te kai viihdytte hyvin täällä, jos kerran luontoa rakastatte?
—Enhän juuri tiedä … milloin paremmin, milloin huonommin. Kyllähän sitä joskus liikkuisi ulompanakin.
—Oletteko käynyt Helsingissä?
—En koskaan.
—Ettekö koskaan! Teidän pitäisi tulla sinne kerran.
—Kuinkapa sitä tulisi … on niin vaikea päästä, eikä minulla ole siellä ketään tuttuja… Vaan kyllä minun välistä tekisi kovasti mieleni, varsinkin talvella. Ne talvet ne ovat täällä maalla kauhean pitkät.
—Niin ne taitavat olla … olen usein ajatellut, kuinka ihmiset ollenkaan saavat ne kulumaan. Onko täällä edes mitään seuraelämää?
—Ei juuri muulloin kuin joulun aikana.
—Te kai luette?
—Sehän se onkin melkein ainoa ajanviettoni.
—Mitä kirjailijoita te olette lukenut?
—Olen minä lukenut kaikenlaista … mutta viime aikoina enimmäkseen norjalaisia ja ruotsalaisia.
—Mitä pidätte niistä?
—Kyllä minä niistä, varsinkin Jonas Liestä. Ensin tuntuivat ne minusta niin kovin kummallisilta, minä olin aivan sekaisin heidän mielipiteistään enkä oikein ymmärtänyt mitä ajatella.
—Heillä on omat ihanteensa ja omat katsantotapansa.
—Olisi välistä tehnyt mieli väittää vastaan. Mutta ei ole täällä juuri ketään, kenen kanssa keskustelisi. Eivät ne täällä juuri niistä välitä. Ei voi puhua mistään oikeasta asiasta, vaikka kuinka haluttaisi.
He kulkivat toinen toisella puolen tietä ja katselivat suoraan eteensä.
—Onhan aina hauskempi, jos on joku, jonka kanssa voi ajatuksiaan vaihtaa. Silloin tulee paljoa paremmin selville siitä, mikä on oikeaa ja mikä väärää.
—Niin se kyllä on. Joskus tuntuu siltä kuin kaikki olisi, niinkuin olla pitää, mutta sitten taas näyttää, kuin kaikki olisi ihan hullua.
—Kyllä se on tuo hyvin luonnollista, ja minä sen hyvinkin ymmärrän. Mutta vähitellen olen minä tullut siihen, ettei saa olla mitään periaatteita, vaan otan kaikki asiat, niinkuin ne tulevat minua vastaan.
—Helppohan teidän on, joka aina saatte liikkua ja aina ottaa vastaan jotain uutta. Mutta me, joiden täytyy tyytyä aina yhdessä kohden olemaan, me haluaisimme jotain erityistä, josta voisimme pitää kiinni.
Hän on miettinyt tuo, ajatteli Olavi. Se oli itsenäinen ajatus. Ja hänessä on jotain. Hän siirtyi keskemmälle tietä, vähän likemmäksi Elliä. Sen kasvot näyttivät nyt syvemmiltä kuin ennen ja silmät suuremmilta. Ja Olavi tuli melkein hyvälle tuulelle. Hän oli siis kuitenkin ollut oikeassa. Ne eivät soinnu yhteen nämä kaksi. Tuollaiset puheet ovat aina varma merkki siitä. Hänen miehensä ei tietysti käsitä häntä eikä voi tyydyttää häntä.
Etäämpänä tien pohjassa valaisi aurinko puita ahon laidassa mäen päällä ja valkeapäinen punainen virstanpatsas heloitti illan paisteessa. Siitä oli laaja näköala kaikille tahoille. Takaapäin näkyivät Tyynelän katot ja pellot ja lehmisavu sekä suuret järvenselät. Edessäpäin laski maantie laaksoon, jossa oli kirkko ja pappila ja toisella puolen kirkonkylän alangon maantie nousemassa toisen mäen harjalle. He pysähtyivät siihen, istuutuivat virstapylvään juureen maantieojan taa kivelle ja katselivat hetken aikaa silmäinsä alla olevia seutuja, joita Elli osoitteli, näytteli ja nimeltään nimitteli.
Alkoi palata kirkkomiehiä iltakirkosta. Jotkut tulivat hevosella, toiset jalkaisin. Mäkeä ylös noustessaan eivät heistä useatkaan tiepuolessa istuvia huomanneet. Pienillä rattailla istui muuan nuori nainen pienen kirkassilmäisen tyttönsä kanssa. Kun Elli sanoi heille hyvää iltaa, pysähyttivät he hevosensa. Nainen oli kaunis ja puhdaskasvoinen, piirteet sivistyneet ja hienot. Hän vastasi iloisesti tervehdykseen ja katseli ujostelematta ympärilleen.
—Iltakirkostakos Johanna tulee?
—Niinhän me tulemme.
—Oletteko meille menossa?
—Sinnehän me aioimme yöksi. Tässähän olisi tämä teidän hevonenkin … eikö rouva tunne?
—Onko se meidän…—Kas kuinka se on lihonut!
—Pastori laittoi sanan viikolla, että tarvittaisiin hevosia peltotöihin. Se on taas niin ylpeä, ettei tahdo saada hallituksi… Eikö rouva tahdo ajaa, niin me nousemme kävelemään?
—Menkää te vain edeltä, me odotamme tässä pastoria … tämä on yksi vieras maisteri Helsingistä … joko siellä loppui iltakirkko?
—Kyllä se jo loppui, mutta pastori jäi vielä rippikirjoitusta pitämään…
—No, mitäs muuta kuuluu Koivumäelle?… Kuinka isäntä jaksaa
—Kiitoksia vain … hyvästihän siellä on … sai se Matti jäädä sinne kotimieheksi … eikös rouva tule pian sinne käymään? … me on jo sinne teitä joka viikko odotettu.
—Kyllä me ehkä nyt pian tulemmekin.
—Se oli meidän karjakartanolta, selitti Elli, kun Johanna oli lähtenyt ajamaan. Se on tuolla korkealla mäellä, minne äsken kääntyi tie lähellä pappilaa. Näettekö, se näkyykin nyt tästä, jos katsotte tuonne, nyt juuri heloittaa pirtin ikkuna … ettekö näe?
—Nyt näen… Hän oli hyvin miellyttävän näköinen.
—Niin hän onkin … hänellä on pieni romaaninsa ja senkin tähden pidän minä hänestä. Hänen isänsä, joka on varakkaan talon omistaja, hylkäsi hänet, kun hän meni naimisiin köyhän renkimiehen kanssa. Kun tuo mies oli palvellut meillä useampia vuosia, niin annoimme hänelle mökin paikan metsäsarallamme, ja siellä he ovat tehneet työtä niin, että nyt tulevat varsin hyvin toimeen. Heidän elämänsä on minusta oikein mallielämää. Joka kesä oleskelen heidän luonaan jonkun viikon ja nautin siitä, että on ainakin kaksi onnellista maailmassa. He kehuvat minulle vuorotellen toisiaan, ja minä olen siinä suhteessa heidän molempain uskottunsa.
—Sitä on siis kansankin kesken tuollaista rakkautta?
—Siellähän sitä vasta onkin. He rakastavat toisiaan vieläkin niin, että ikävöivät aivan surrakseen, jos tapahtuu, että miehen talviseen aikaan täytyy liikkua työansioilla.
—Se, minkä luulen tekevän, että kansanlapset useinkin tulevat niin hyvin toimeen avioliitossaan, on kai, että mies ja nainen ovat perehtyneet toinen toisensa alaan, että he ovat huvitetut toistensa toimista ja voivat askareissaan niin hyvin toisensa ymmärtää ja täydentää. Juuri siihenhän nykyaika naisemansipatsioneineen ynnä muineen pyrkii.
Elli oli taittanut oksan ja ruopi sillä sammalta kiven päältä.
—Se on kyllä totta, sanoi hän puoleksi itsekseen. Sitä en ole tullut ennen ajatelleeksi.
—Mutta ettekö ole huomannut, kuinka vähän meidän säätymme miehet ovat huvitetut naisten tehtävistä ja päinvastoin? Siitä ei voi syntyä mitään likempää suhdetta eikä mitään varsinaista yhteiselämää. Eikä ole kumma, jos ennen pitkää niin monessa avioliitossa syntyykin kyllästys ja ikävystyminen.
—Niin, kyllä kai se on siinäkin.
—Vaan etupäässä vaikuttanee kuitenkin onneen tai onnettomuuteen avioliitoissa se, miten puolisojen luonteet sopivat toisiinsa: jos ne ovat n.s. yhtä maata, niin löytävät he aina yhtymätilaisuuksia, vaikka ulkonaiset harrastukset olisivatkin erilaiset.
Hän näkyi ymmärtävän tuo … ja Ellin olisi yht'äkkiä tehnyt mieli puhua hänelle itsestään. Hän hakkasi vähän hermostuneesti vitsalla kenkänsä kärkeä … kaunis jalka muuten ja nilkasta virheetön, ajatteli Olavi sitä katsellessaan.
Mutta hevosen korvat nousivat esille mäen törmästä maantien ja taivaan rajasta, sitten tuli pää ja koko hevonen, vetäen pastoria mäkeä ylös. Hän ei huomannut heitä, ja Elli ajatteli hänen antaa ajaa ohitse. Mutta yht'äkkiä hän muuttui, pudisti lehdet ja poimimansa heinät helmastaan ja nousi ylös.
—Iltaa, sanoi hän.
—Kah, täälläkö te? … minä jo aloin teitä tähystellä … tuletteko rattaille?
—Menettekö, rouva?
—En minä, minä mieluummin kävelen.
—Minä kävelen myös.
—No, ja mitäs kuului pappilaan?
—Siellä kyseltiin meidän vieraasta ja kutsuttiin huomenna tulemaan päivällisille.
—Oltiin tietysti hirmuisen uteliaita, sanoi Elli.
—Liina lähetti terveisiäkin.
—Kiitoksia vain.
—Hän näkyy olevan sinusta kovasti huvitettu.
—Todellakin?
—Kuinkas olet muuten saanut päiväsi kulumaan?
—Hyvinhän se on mennyt.
—Herra Kalm on koko ajan istunut kamarissaan lukemassa.
—Ettekö siis tule ajamaan?
—Emme; aja sinä vain edeltä, me kävelemme.
Pastori nykäisi hevostaan ja lähti ajamaan. Elli ja Olavi kulkivat paluumatkalla melkein äänettöminä. Pitemmillä aukeilla näkivät he pastorin ajavan edellään. Ellistä tuntui hän nyt vielä vieraammalta kuin ennen. Niinkuin olisi ollut joku outo kulkija, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä eikä mitään yhteistä. Se tunne kävi hänelle vielä selvemmäksi kuin ennen, sillä nyt oli hän ymmärtävinään syynkin siihen. Eihän heillä ollut mitään yhteistä, ei minkäänlaista mielipiteiden vaihtoa, eivätkähän luonteetkaan olleet samanlaiset. Hän oli useinkin miettinyt ja hakenut jotain syytä nurjuuteensa, joka monestikin oli tuntunut hänestä väärältä. Nyt oli hän melkein iloinen siitä, että oli sen löytänyt, ja kaikki tuli sen johdosta kuin luvallisemmaksi.
Pappilan nuoret istuivat sunnuntaiaamuna verannalla ja katselivat huvikseen pihan läpi astelevia kirkkomiehiä. Heitä oli rovastin kaksi tytärtä, joista toinen, Liina, oli vähän yli kahdenkymmenen ja kävi jatko-opistoa. Hän oli valmis helsinkiläinen ja pukujensa, käytöksensä ja mielipiteittensä vuoksi pitäjän kaikkein muiden naisten esikuva ja johtaja. Ja herroista valtasi hän aina parhaat omalle osalleen jättäen muille tähteet. Toinen tytöistä oli vähän yli viidentoista ja kävi vasta lähikaupungin tyttökoulua. Nuoria herroja ei ollut kuin yksi. Hän valmistui hiljalleen maisteriksi, ja häneen oli rakastunut tuomarin neiti, joka kävi pappilassa joka sunnuntai ja usein viikollakin. Yhtä uuttera vieras oli kansakoulunopettaja Tavelakin, joka oli rakastunut vanhimpaan tyttäreen, mutta jota tämä, yhtä vähän kuin muutkaan, tuskin huomasikaan. Hän istui vaatimattomana ja äänetönnä, sill'aikaa kun muut puhuivat.
Vieraan herran yht'äkkinen tulo paikkakunnalle, jossa harvoin näkyi muita kesävieraita kuin oman pitäjän nuoria, oli herättänyt erityistä huomiota.
Neiti Liina, joka oli palannut kaupungista samalla laivalla kuin hän, kertoi, että hra Kalm oli hienosti puettu herra, mustatukkainen, somat pienet viikset, ja kiikari kupeella riippumassa. He olivat jo Helsingissä kerran tavanneet toisensa ja tulleet esitellyiksi, nyt oli hän tullut puhelemaan laivassa ja kauan aikaa he olivat keskustelleet kaikenlaisista asioista kävellessään edestakaisin peräkannella. Oli hän puhunut ulkomaanmatkoistaankin, kertonut Eiffeltornista, bulevardeista ja ranskalaisten naisten erinomaisesta pukeutumistaidosta. Hymyily oli hänellä hyvin kaunis ja miellyttävä, ja hän sanoi jäävänsä tänne koko kesäksi. Kun pastori tuli häntä venheellään noutamaan keskeltä selkää, oli hän hypännyt laivasta alas niin notkeasti kuin merimies.
—Hän on vanha voimistelija, sanoi nuori herra avonaisen ikkunan läpi ruokasalista, jossa hän, vast'ikään ylös noustuaan, söi aamiaista yksinään ja joi kahvia, jota oli häntä varten pari tuntia pidetty uuninkolpperossa lämpimänä.
—Tunnetko sinä hänet, Kaarlo?
—Tunnen.
—Mikset ole sitä ennen sanonut?
—Tahdoin kuulla sinun häntä ensin ylistelevän … nähtävästi olet sinä jo häneen aivan ihastunut…
—Ihastunut! Pitääkö aina olla ihastunut, jos lausuu jostain herrasta mielipiteensä? Tehän sitä paitsi itse pyysitte kertomaan, millainen hän on. Ja tiedän minä sitä paitsi, että hän on ollut kaksi kertaa kihloissakin.
—Ei kaksi kolmannetta!
—Ole vait siellä!
Nuori herra oli jo lopettanut aamiaisensa ja tuli paperossia poltellen muiden joukkoon. Rovastikin, pienikasvuinen, hyväntahtoinen ja viisaan näköinen vanhus, pistäytyi sinne hetkeksi ja hymähti nuorten puheille. Ruustinna kävi hänkin katsomassa, eikö kirkkovieraita jo alkaisi näkyä portin taa ajavaksi.
Ja yht'äkkiä kuuluikin tuttujen rattaiden ritinää kirkkoon vievältä lehtikujalta. Pastorin ajopelit samassa seisahtuivat portin taa.
—Juokse, Liina, avaamaan!
—Juokse itse!
Nuori herra lähtikin menemään, mutta samassa näkyi Olavi hyppäävän maahan ja avaavan portin.
Sill'aikaa kun pastori ajoi hevosen tallin eteen, tulivat Elli ja Olavi sisään. Kun oli esitelty ja tervehditty, pyydettiin vieraat astumaan huoneeseen. Naiset menivät saliin, herrat poikkesivat eteisestä rovastin kamariin.
—Olipa hauska sinuakin tavata … aiotko viipyä täällä koko kesän? sanoi Kaarlo tarjotessaan tupakan.
—En tiedä varmaan, miksi nyt tässä näyttäytyy…
—Sinä aiot lueksia?
—Niinhän olisi aikomukseni…
Sytyttäessään paperossia ja viedessään tulitikkua uunin eteen katsahti Olavi ohimennen saliin. Liina oli tarttunut Elliä vyötäisiin ja pyöräytti häntä pari kertaa ympäri huudahtaen:
—Ei mutta, kuinka sievä sinä olet!
Jo aamulla kotoa lähdettäessä oli Olavinkin silmiin pistänyt, että rouva oli ottanut ylleen uuden vaalean kesähameen, kiinnittänyt kukkia hattuunsa ja sitonut siihen uuden hienon harson.
—Liina, Liina! Ihanhan sinä saat minut pyörtymään! kuuli hän Ellin nauravan.
—… minulla on täällä väitöskirja tekeillä ja hyvä olisi, jos saisin tänä kesänä osankaan valmiiksi.
—Sinä tulit keväällä ulkomailta?
—Kesäkuussa sieltä palasin…
—Hän on minun mieheni vanha koulutoveri, kuuli hän taas Ellin salissa vastailevan neiti Liinan kysymyksiin. On hän kerran ennenkin käynyt meillä, minun kotonani nimittäin… Niin, tehän kuuluitte tulleen samalla laivalla… Miksei, hauskaahan se on, kun saa lisäseuraa …. kernaasti hän minun puolestani saa tulla tänne…
—Tästä kulkee vanha kirkkotie läpi pihan, selitti Kaarlo, kun Olavi kääntyi katsomaan ikkunasta ulos kartanolle.
Samassa tuli pastori sisään, otti kamman taskustaan ja alkoi sukia tukkaansa.
—Tässä se vasta pappila on … puustelli ja huoneet parhaita Suomessa, puhui hän ja alkoi siivota piippua, joita oli kymmenkunta suurempia ja pienempiä erityisellä hyllyllä. Saatuaan sen reilaan meni hän kansliahuoneeseen tervehtimään kirkonpalvelijoita, jotka istuivat seinämillä ja joivat kahvia.
Olavi ehdotti, että mentäisiin verannalle, ja he istuutuivat Kaarlon kanssa sinne tupakoimaan. Siitä oli laaja näköala yli tasaisten peltojen, joiden takana kulki maantie edempänä olevan mäntymäen rinnettä laskeutuen. Pihamaa oli avara vihreä neliö, jonka toisella sivulla oli tukevia aittarakennuksia ja iso-ovinen kärryliiteri, toisella puolen huvimetsikkö haapoineen, koivuineen ja marjapensaineen. Pihan läpi kulkeva oikotie vei verannan rappujen ja kansliahuoneen oven editse suurelle ajoportille, josta jatkui kirkolle saakka tuuhea koivikkokäytävä, minkä rippikoululapset monta vuosikymmentä sitten olivat siihen istuttaneet.
Olavi ja Kaarlo olivat osakuntalaisia ja vanhoja tuttuja Helsingin ajoilta, vaikka Olavi olikin muutamia ylioppilasvuosia vanhempi. Niissä piireissä, jotka harrastivat kirjallisuutta ja kansallisia rientoja, oli Olavilla ollut jonkunlaisen arvostelija-johtajan asema, ja vaikka hän ei itse mitään luonut—yhtä vähän kuin muutkaan—määräsi hän kuitenkin sen hengen ja mielipiteiden suunnan, mikä milloinkin oli vallalla. Ensi ylioppilasvuosina oli Snellman ollut kaikkien ihanne, sitten norjalaiset kirjailijat, Georg Brandes ja Strindberg, myöhemmin venäläiset ja lopuksi ranskalaiset. Arvostelu olevista oloista ja ihmisistä oli aina ankara, mutta kun ei ryhdytty juuri minkäänlaisiin toimenpiteisiin tai mullistushommiin, vaikutti se takaisin arvostelijoihinsa niin, että heistä tuli ainoastaan blaseerattuja, teräväpäisiä epäilijöitä. Lueksien hiljalleen ja valmistuen johonkin, oikein tietämättä mihin, pysyttelivät varakkaammat Esplanaadin kantajoukkona; varattomammat taas velkojen ja vekselien ristiaallokossa taistellen joko joutuivat haaksirikkoon tai vähitellen ajautuivat pois näkyvistä jollekin pienelle virkakarille.
—No, ja kuinka sinä viihdyt täällä? Mitenkä oikein tulit tänne tulleeksi?
—En tiedä oikein itsekään, kuinka se pisti päähäni. Tulin ensin kaupunkiin ja siellä muistin vanhan koulutoverini Mikko Aarnion. Kirjoitin ja kysyin, enkö saisi tulla hänen pappilaansa. Ajattelin, että täällä olisi mukava oleksia, ja siltä kyllä näyttääkin … luulen tulevani täällä hyvästi viihtymään. Tuo rouva näyttää muuten miellyttävältä ihmiseltä.
—Ei hän ole hulluimpia.
—Hänessä on jotain erityisen hienoa ja salaperäistä, jotain hillittyä surumielisyyttä … luuletko, että ne ovat onnelliset, hän ja hänen miehensä?
—Semmoinen mies kuin pastori on aina onnellinen, mutta mitä rouvaan tulee, niin en tiedä, mitä erityistä syytä hänellä olisi olla asemaansa ihastunut…
—Siltä minustakin näytti jo heti ensi iltana, etteivät »nuo kaksi» juuri ole luodut toisiaan varten. En ole koskaan huomannut, että hän katsoisi miestään silmiin tai häntä ensiksi puhuttelisi.
—Seurassa voi hän välistä olla hyvinkin vilkas ja vapaa, mutta kun mies tulee sisään, niin vaikenee ja jäykistyy hän kohta niin, että sen vieraatkin ovat huomanneet. Puhutaan muuten, en tiedä, lieneekö sitten totta, että hän otti hänet vain jonkun ottaakseen.
—Niinpä niin, sanoi Olavi pitkäveteisesti, vähän ajatuksissaan. Vai niin, vai todellakin! lisäsi hän sitten vilkkaammin ikäänkuin selviten johtopäätöksissään.
Heidän istuessaan olivat papit ja kirkonpalvelijat tehneet lähtöä kirkkoon ja menivät sinne jalkaisin pitkässä jonossa kulkien keskellä koivukäytävää.
—Menemmekö mekin ehdotti Olavi. Olisi hauska katsella kirkkoväkeä.
Samassa tulivat naisetkin verannalle, ja lähdettiin yhdessä.
* * * * *
Koivukäytävä vei kirkkomäelle saakka. Hevosia oli sidottu aitovarsille ja kirkon seinämille. Kirkon ovien edustalla seisoskeli joitakuita kirkkomiehiä, jotka eivät olleet viitsineet mennä sisään ja jotka nyt paikoiltaan hievahtamatta katselivat pappilasta päin tulevaa herrasväkeä. Avonaisen kirkon ikkunan läpi näkyi alttari, josta kuului pastorin ääni, parhaillaan rippisaarnaa pitämässä. Suntion korkea otsa paistoi sakastin ikkunasta. Tapulin luukut olivat suljetut muut paitsi keskimmäinen, jonka aukossa suurin kello riippui kuin torkkuva, leväten äskeisistä vaivoistaan.
Kun oltiin menossa tapulin holvin alaitse kirkkomaalle, keksi neiti Liina, että mentäisiin ylös katsomaan näköalaa ja kelloja. Elli vähän esteli, mutta kun Olavi kehoitti tulemaan, niin tuli hän heti.
Rappuset olivat pimeät ja kahden puolen niitä ammotti syviä, mustia kuiluja. Mutta ylhäällä löi vastaan heleä valo, niin että silmiä huikaisi. Ylös tultua hypittiin penkeille, huudahdeltiin näköalalle sekä yhdeltä että toiselta puolen ja alettiin puuhailla kellojen kimpussa. Tavailtiin hämäriä valukirjaimia ja koeteltiin saada selkoa vuosiluvuista. Sitten tahdottiin saada suuren kellon kieltä hiljalleen laitaan kalahtamaan. Naiset istuivat jokainen vuorostaan hihnan mutkaan, jota joku herroista toisesta päästä kannatti. Mutta eivät he sittenkään saaneet kellon paksua alahuulta nousemaan tarpeeksi ylös.
Elli oli eronnut muiden seurasta. Hän seisoi ja nojasi luukkuun katsellen alas tyyneen maisemaan.
Olihan tämä nyt taas melkein samanlaista kuinsilloin, kauan sitten. Hän muisti taas nuo sanat: »On sentään hauskaa rientää ulos avaraan maailmaan!» Mutta nyt oli hän kuitenkin tullut takaisin, hänen äänensä kuului aivan likeltä tuossa takana. »Mitäs, jos hän olisi tullut tänne minun tähteni, minua ajatellen!» Ehkei hän itsekään tiennyt oikeata syytä tuloonsa. »Ehkä ovat minun ainaiset ajatukseni ja toivotukseni häneen vaikuttaneet hänen sitä tietämättä». Olihan hän siitä jotain jossakin lukenut, että sielut sillä tavalla vaikuttavat toisiinsa pitkien välimatkain päästä… Ja hän nukahdutti itsensä hetkeksi tähän uneen. Se oli kuin salainen huumaus, josta hän ei tahtonut selvitä. Hän tahtoi vain uskoa, että hän on onnellinen ja että kaikki entinen on pois elettyä. Hän halusi nousta nyt niin ylös, vapautua kaikesta niin, ettei hän enää koskaan voisi tulla siihen takaisin. Joskus ennenkin oli hän joutunut tämän tunteen valtaan: silloin kun oli lukenut jotain jaloa ja suurta, joka antoi hänelle uusia ajatuksia, vapautti ja ylensi hänet, tyydytti ja antoi ihastuneelle mielelle miettimistä.
Hänet herätettiin miellyttävästi tästä miellyttävästä unesta. Olavi kutsui häntä koettamaan, eikö hän istumalla hihnan silmukkaan onnistuisi paremmin kuin muut. Hän vastusteli ensin, mutta kun Olavi vaati, niin täytyi hänen nauraen suostua. Mutta ei hänkään jaksanut painaa perille saakka. Silloin lisäsi Olavi kädellään painoa vielä vähän ja kaikkien säikähdykseksi ja nauruksi nykäisi kieli kelloa ja sai aikaan heikon kalahduksen.
—Elkää, elkää! sanoi kellonsoittaja, joka koko ajan oli seisonut vieressä ja hymyillen katsellut pappilan herrasväen leikkiä. Kun sakastista samassa annettiin merkki yhteensoittoon, alkoi hän keskimmäisen, suurimman kellon hihnassa kiikkua. Tapuli huojui, puitokset natisivat, ja kun tuo miehen reiden paksuinen rautakieli ensi kerran ulvahdutti malmia, pakenivat naiset korviaan pidellen alas maahan.
Pappilasta lähtiessä oli Liina jo ottanut Olavin haltuunsa. Tornissa hän koko ajan koetti pitää huomiota itsessään ja nyt hän taas alas tultua riensi hänen kupeelleen.
—Herra Kalm, tulkaa tänne lukemaan näitä hullunkurisia hautakirjoituksia!—Ja he lähtivät kulkemaan hautarististä toiseen ja niitä tavailemaan.
—Minä menen kirkkoon, sanoi Elli, vähän aikaa heitä seurattuaan.
—Ehkä mekin menemme, sanoi Olavi.
—Ja me myös, lisäsi neiti Liina vähän kuivasti.
Naiset menivät silloin kaikki naisten ovesta sisään, herrat kiersivät kirkon ympäri sakastiin.
Ei ollut Elli pitkään aikaan käynyt kirkossa. Tavallisesti hän jäi kotiin, otti jonkun kirjan mukaansa, työnsi pienen venheensä vesille ja meloskeli jonkun läheisen saaren rannalle lukemaan, haaveksimaan ja lintuja kuuntelemaan. Siellä tunsi hän olevansa Jumalaa yhtä likellä kuin kirkossakin … niinkuin tuo suuri salaperäinen olento vasta täällä olisi oikein ollut olemassa ja niinkuin se täällä olisi ollut aivan häntä varten. Näin hän ainakin rakasti kuvitella mielessään…
Nyt hän kuitenkin tunsi mielellään menevänsä kirkkoonkin. Kun oli jotain erityistä ajattelemista, oli niin turvallista istua penkin pohjassa tuntemattomien ihmisten keskessä ja antaa urkujen soiton tai yksitoikkoisen saarnan nuotin aikana ajatusten mennä omia menojaan.
Vanha rovasti saarnasi. Ennen aikaan oli Elli paljonkin pitänyt hänen saarnoistaan. Sillä melkein kohta sen jälkeen, kun he häänsä vietettyään olivat tulleet tänne, oli heistä, rovastista ja hänestä, tullut hyvät ystävät. Pian oli tuo hienotunteinen, ystävällinen ihmistuntija huomannut, että Elli ei ollut onnellinen. Talvisina sunnuntai-iltoina jäi Elli usein pappilaan, kun hänen miehensä matkusti pitäjälle sairaan luo tai kinkerille. Ja kun riutuva, kylmä rusko heikosti punasi keinutuolissa soutelevan vanhuksen leppeitä kasvoja ja kirjahyllyä hänen päänsä päällä, ja kun Elli pöydän ääressä istuen sormiensa välissä kierteli paperiliuskoja tai hajamielisesti leikitteli kynän varrella tai lakkatangolla, puhui nuori rouva vanhalle rovastille kuin vertaiselleen peitetyin, puolinaisin sanoin kaikki surunsa ja kaipuunsa. Rovasti lohdutteli häntä kautta rantain ja hänen alakuloinen maailmankatsomuksensa sopi muutenkin niin hyvästi Ellin omaan. Rovastikin tuli esimerkkiä mielipiteilleen ottaessaan kertoneeksi omasta itsestään—ettei hänkään ollut onnellinen … että kukapa sitä lieneekään tässä maailmassa … kullakin on ristinsä, pettymyksensä ja vaivansa. Se on vaikea sellainen, se on kaikista vaikein, sydän nousee usein sotaan … tahtoo vaatia osansa eikä tyydy siihen, mikä sille on annettu … mutta hän, jolla on lahjat takanaan, hän kai myöskin tietää, kenelle hän niitä jakaa ja kuinka paljon kullekin.
Se lohdutti Elliä, se tyynnytti ja vaivutti häntä joka kerta, kun hän noin kuuli puhuttavan. »Onhan niitä siis ollut muitakin enkä ainoastaan minä…»
Rovastikin näki mielellään läheisyydessään tuon suurisilmäisen, totisen ja älykkään nuoren naisen, jonka kanssa hän sai puhua asioista, jotka häntä huvittivat, joka tuossa ikkunaa vasten istuessaan vaikutti niin sopusointuisesti ja jonka ujo, valkea kaulus niin vienosti pisti esiin mustan leningin alta. Saarnoissaankin hän jatkoi näitä puhelujaan, kääntyi kuin hänen puoleensa, haki hänet joukosta ja puhui ikäänkuin hänelle erityisesti. Seuroissa ja pitopaikoissa istuutui hän ennen pitkää pastorin rouvan viereen, voi laskea leikkiäkin hänen kanssaan ja ulotti leikillisen kohteliaisuutensa niinkin pitkälle, että auttoi turkkia hänen ylleen, ja jos oli pappilasta lähtö, peitteli häntä rekeenkin.
Tämä herttainen väli loppui kuitenkin rumasti ja typerästi. Oli kuultu —kuka oli kuullut, sitä ei voitu sanoa, mutta Ellinkin korviin se tuli—että ruustinna kerran Ellin pihasta lähdettyä olisi sanonut miehelleen: »Mitä sinä, vanha ukko, hääräät sen Aarnion rouvan kanssa niinkuin nuori poika … voisi luulla, että olet rakastunut».—»Oletko sinä hullu!»—Lieneekö ollut totta, mutta yht'äkkiä muuttui rovasti suljetummaksi, jäykemmäksi ja virallisemmaksi. Ja Elli huomasi, että hän melkein vältteli tulla siihen huoneeseen, missä Elli sattui olemaan, silloin kun ruustinna oli läsnä. Siitä se sitten väli kylmeni ja ystävyys jäähtyi.
Vähän aikaa koetti hän nyt kyllä taas kuunnella rovastin saarnaa, mutta sen sisältökin oli jo vanhaa tuttua ja hiukan heikkoa. Mielikuvitus pääsi sen sijaan kulkemaan ja lähti kulkemaan omia teitään. Ja kun se Elliltä kerran pääsi liikkeelle lähtemään, ei sen määrää rajoittanut mikään. Kaikki, mitä olisi toivonut, näytti mahdolliselta. Kaikki toiveet tuntuivat niin helposti toteutuvilta, ja kuta mahdottomampiin ne menivät, sitä suurempi nautinto oli niitä seurata.
Hän istui niin, että näki kuorin ja avonaisen sakastin oven. Olavi ja hra Kaarlo näyttäytyivät kynnyksellä, tarkastelivat sieltä hetken aikaa kirkkoa ja sitten taas katosivat. Hän odotti heitä uudelleen esille tulevaksi, mutta ei heitä enää näkynyt.
Ja vähitellen liukui häneltä unohduksiin, missä hän oli ja ketä oli hänen ympärillään. Katse ohjattuna yli huivitettujen ja hatuttomien päiden, tuijottaen ohi lukkarin penkin vastapäätä olevaan ikkunaan, jonka takaa näkyi vähän koivun latvaa ja palanen sinistä taivasta, liiteli hän ajatuksissaan entisiin tyttöaikoihin, jolloin hän vielä oli vapaa ja irtonainen. Väki on kirkossa, ja toisia nukkuu päiväpaisteessa pihamaalla. Ne eivät kuule hänen poistumistaan, Mustikaan ei mitään aavista rappujen edessä loikoessaan, kun hän kotoansa salaa hiipii järven rannalle niemeen nuottakodan kupeelle. Ja kun hän huivi silmillään lepää veden rajassa kalliollaan, kuulee hän airon loisketta ulapalta. Hän ei nouse, hän ajattelee, että se on kalamies. Soutu lähenee, lakkaa hetkeksi ja taas alkaa. Se tulee tänne päin, siellä on ihan varmaan joku, joka kuuntelee ja katselee. Ruohikko kahahtaa, venheen kokka kolahtaa maahan. Sehän on hän! Se kutsuu hänet venheeseen… »Tule, niinkuin olet…» hän nostaa hänet maasta ja suutelee otsalle…—»Mistä sinä tiesit, että minä sinua rakastan?»— »Näinhän sinun katseistasi, silloin kun lähdit.»—»Ja tulit minua noutamaan?»—»Tulin, sillä minä olen ajatellut sinua aina ja joka yö nähnyt sinut unessani.»—»Minnekä me menemme?»—»Mennään täältä pois … nyt on myötätuuli ja helppo viiletellä ulapoita pitkin.»—»On siis totta, että rakastat minua?»—»Totta se on!»—»Ja että aina rakastat?»
»Aina! Tule jo, ei kukaan tiedä sinua kaivata … sinä menit suuren selän rannalle uimaan … luulevat sinun hukkuneen … 'kiistasit kivelle uida'… Nosta liinasi purjeeksi!»… Ja se pullistuu, vene kiitää laineen harjalta toiselle, hän hymyilee, ja lakin sametti hulmuaa tuulessa … ja venheen palko kevenee, kohoaa, purje suurenee ja täyttyy … laineet kuohuvat venheen alla, vaahto ei ulotu sen pohjaankaan enää. Se on kuin ilmapallo! Kotiranta on tuolla kaukana, ei näy enää kuin vähän vain valkoista uimahuonetta, punaista päärakennusta … viheriäisiä peltoja.—»Me mennään maiden ja merien taa … huomenna ollaan siellä .. siellä on minulla maja vuoren rinteellä…»
Papin »amen» herätti hänet, hän oli taas kirkossa ja painautui muiden mukana rukoukseen…
Hetken päästä huomasi hän olevansa porstuassa, laskeutumassa rappuja alas, tuomarin neiti käsipuolessaan. Herrat odottivat heitä siinä, ja kun Olavi keksi hänet, teki hän pienen tervehdyksen päällään ja kepillään.
—Minä näin teidät siellä niin totisena istumassa, sanoi hän sitten hymähtäen.
—Näin minäkin teidät, sanoi Elli.
Pappilaan palatessa jäivät he muista vähän jälemmä. Neiti Liina kulki vähän aikaa heidän kupeellaan, mutta kun Olavi koko ajan puhui Ellille, liittyi hän muiden kanssa menemään edeltä, jättäen Olavin ja Ellin hiljalleen kävelemään suurten koivujen siimeksessä.
Heti kohta päivällisen syötyä piti pastorin lähteä sairaan luo kauas laitapitäjälle, josta hän ei voinut joutua kotiin, ennenkuin yöllä tai maanantaiaamuna varhain. Hänen hyvästiä heittäessään oli Olavi huomaavinaan, että pastori olisi tahtonut suudella rouvaansa, mutta tämä esti sen jäykistämällä kätensä ja katsomalla hänestä pois. Pastori ei sitä näyttänyt sen enemmän sydämelleen panevan, sillä kun hän tuli Olavin kättä puristamaan, sanoi hän leikillisesti:
—Pidä sinä nyt, veli, huolta tuosta minun muijastani ja aja hänet koreasti kotiinsa.
—Kuinka pastori uskaltaa antaa rouvansa sellaisen Helsingin herran haltuun? pistihe neiti Liina sanomaan.
—Jo se toki uskaltaa, kun tietää, että omaa ukkoaanpa se kuitenkin aina ikävöipi. Vai mitenkä, Elli?
—Ei mitenkään, menehän nyt vain, vastasi Elli koettaen nauraa muiden mukana.
Ja koko herrasväen kurillaan nenäliinoja heiluttaessa ajoi pastori tyytyväisenä ulos pihasta. Hän oli ollut sukkela mielestään, laskenut taas leikkiä vähän ja istui nyt tyytyväisesti myhähdellen rattaillaan. Erityisesti oli hän tällä kertaa hyvillään siitä, että hänen rouvallaan oli seuraa ja että sen ei tarvinnut yksin ajaa kotiin. Sillä hämärästi oli hän viime aikoina alkanut tuntea, että Tyynelässä ehkä oli liian yksitoikkoista—silloin kun hän itse oli poissa—ja että Elli muutenkin oli käynyt niin harvapuheiseksi ja alakuloiseksi. Viime syksynä se oli ruvennut huolestuttamaan häntä niin, että hän oli mennyt kysymään ruustinnalta neuvoa. Ruustinna oli neuvonut ottamaan jonkun seuraneidin, mutta kun hän siitä puhui Ellille, vastasi tämä kärsimättömästi, ettei tarvitse.—Oli hänellä toinenkin huoli, joka hänen mieltään joskus painoi. Tapahtui usein pitäjällä liikkuessa, että eukot tekivät hänelle kysymyksen, johon hän ei voinut vastata muuten kuin kieltävästi. Syytä hän siihen usein mietiskeli, mutta turhaan. Ne olivat kai asioita, joiden ratkaiseminen ei kuulu inhimillisen järjen piiriin. Sanotaan, että se on suvussa, ajatteli hän. Meitä oli tosin viisi veljeä ja kuusi sisarta, mutta Elli oli ainoa lapsi. Hän oli syntynyt vanhempainsa jo ollessa iäkkäitä. Kyllä kai Jumala siis tietänee aikansa lahjojensa jakamiseen. Ja se se häntä lohdutti joka kerta, kun nämä mietteet tapasivat tulemaan.
* * * * *
Elli ja Olavi viipyivät koko illan pappilassa ja pääsivät vasta illallisen jälkeen lähtemään. Koko päivän seisonut hevonen puhalsi alkutaipaleesta virkeään juoksuun, ja täyttä ravia ajettiin kirkon ja kirkonkylän ohitse tasaista tietä myöten, jonka kahden puolen olevat viljapellot tuoksuivat iltakastetta ja heilimöivää ruista. Metsän rantaan ehdittyään hiljensi hevonen kulkuaan ja taukosi vähitellen käymään mäkitörmässä, josta leyhähti vastaan miellyttävä päivän esille paahtama lämmin.
Elli istui etuistuimella, Olavi tasapainon vuoksi takana ajamassa. Ajettaessa oli Elli miettinyt, mitä hänen olisi virkkaminen, ja kysäisi nyt, oliko ollut hauska pappilassa. Tuttavallisesti nojasi Olavi selkänojan yli eteenpäin, ja Elli vuorostaan taivutti itseään vähän taapäin.
—Vaihteen vuoksi oli taas aika hupaista katsella tuollaista tukevaa taloa ja sen säännöllistä komentoa, sanoi Olavi. On niin omituista nähdä, kuinka ne tällaiset sunnuntait vanhoissa maalaispappiloissa muodostuvat niin peräti samanlaisiksi pienimpiin piirteisiinsä saakka. Ensiksi se vieraiden kahvittelu ennen kirkkoon menoa, sitten kirkossa olo tai kirkkomaalla kävely, vähän juhlallinen päivällinen hyvine ruokineen, tulee posti, jota jokainen lukee omassa nurkassaan, laskeva aurinko, joka paistaa vinosti ja vähän surullisesti pihakoivujen läpi, rovasti nukkuu ruokaleponsa, joll'aikaa nuoriso vetäytyy puutarhaan leikkimään, rovasti herää, ja tehdään kävelyretki johonkin näköalapaikkaan—aivan niinkuin nytkin.
Ellin muistot sunnuntai-illoista vanhoissa pappiloissa eivät juuri olleet noin iloisia, niissä oli hänelle ollut yksinäisyyttä, alakuloisuutta ja ikävyyttä sekä kotona ennen että varsinkin jälkeenpäin Tyynelän painostavassa hiljaisuudessa, mutta tämä valoisa ja eloisa päivä oli pyyhkäissyt pois kaikki entisyyden muistot ja hyväntahtoisen hyväksyvästi hymyillen kysyi hän taas:
—Mitäs te pidätte niistä ihmisistä?
—Kaarlon kanssa olemme vanhoja tuttuja, ja kyllä minua ukkokin miellytti.
—Hän rakastaa nuorisoa ja oleskelee kernaasti heidän seurassaan. Huomasitteko, kuinka hartaasti hän kuunteli teitä … te kerroittekin niin elävästi ja kuvaavasti.—Entä Liina, mitä te hänestä pidätte?
—Onhan hän … mutta te ette ole hänen ihailijoitaan?
—Kuinka niin? Mistä te sen tiedätte?
—En niin mistään erityisesti … niin vain minusta tuntuu.
—Kylläpä teillä on tarkka silmä … alkaa oikein peloittaa … täytyy ruveta olemaan varuillaan.
—Se on huono tapa salata jotain, sillä silloin juuri minä otankin selon.
—Ette te saa minusta selkoa, jos oikein tahdon.
—Miksi te sitten tahtoisitte?
—Enhän minä tahdo, minä vain sanon, ettette saisi, jos tahtoisin.
—Elkää tahtokokaan, sanoi Olavi leikillisen hyväilevästi, ja kysyi hetken kuluttua:
—Tuo herra Tavela, joka koko päivän seurasi mukanamme, hän on kansakoulunopettaja?
—Niin hän on.
—Hän näytti erittäin hartaalta ja harrastavalta mieheltä.
—Minä pidän hänestä paljon … hän on erittäin valistunut ja vaatimaton.
—Eikö hän ole rakastunut neiti Liinaan?
—Senkin te huomasitte?
—Se oli jotenkin helppo huomata … tuleeko siitä muuten mitään?
—Tuskinpa tulee.
—No ja miksei? Kertokaas siitä vähän!
—Vaan eikö ole väärin kertoa toisten salaisuuksia?
—Ei se ole ollenkaan väärin, josminullekerrotte.
—Teille? Miksei olisi väärin teille kertoa!
—Siksi, että asia huvittaa minua vain ihmistuntemisen kannalta.
—Onpa sekin puolustus! nauroi Elli. Mutta mitä sanoisitte siihen, jos joku kertoisi teidän asioistanne—ihmistuntemisen kannalta?
—Niin saisi mielellään kertoa … kerron minä niistä itsekin.
—Ei se muuten ole mikään niin suuri salaisuus … Liina ei huoli hänestä.
—Ja miksei huoli? Kai liian halpa hänelle!
—Niin kai lienee.
Hevonen oli päässyt mäen päälle ja lähtenyt juoksemaan ensin vähän tasaista maata, sitten alamäkeä, joka vei pienen virran poikki menevälle sillalle. Sen yli tultua pysähtyi se taas astumaan, jolloin Olavi jatkoi:
—Neiti Liina kai toivoo ja odottaa jotain parempaa?
—Kerran hän sanoi minulle, että jos hän ottaa jonkun, niin pitää sen vähintään olla tohtori…
—Maisteritkaan eivät riittäisi?
—Ehkä sentään maisteri riittäisi,—jos sattuisi oikein hyvä.
He nauroivat sille.
—Liina on kuitenkin siinä onnellisessa asemassa, sanoi sitten Elli ja koetti tehdä äänensä hyvin välinpitämättömäksi, että hän voi odottaa ja valita … hänellä on pian oma toimeentulonsa, ja hän saa ottaa lukuun muitakin syitä kuin niitä, jotka usein … minä tarkoitan, ettei hänen tarvitse, niinkuin niin monen muun…
Hän keskeytti … se tuli vähän liian aiheettomasti … sammalsi eikä löytänyt sanoja. Mutta Olavi tarttui kiinni hänen ajatusjuoksuunsa ja jatkoi.
—Niin, se on kyllä totta sekin … rakkaus saa useinkin olla kuokkavieraana häissä, kun kutsuttujen penkillä istuu kaikenlaisia muita näkökohtia … niinkuin esimerkiksi vanhempain tahto, välttämättömyys tulla turvatuksi ja muut semmoiset…
—Mutta eikö se ole väärin … eikö se ole surkeata? innostui yht'äkkiäElli.
—Kuinka väärin se on, se näkyy siitäkin, että sellainen aina kostaa itsensä.
—Miten niin?
—Siten, että tuollaisille perustuksille rakennetut avioliitot aina lopulta kuitenkin sortuvat tavalla tai toisella. Onnellisin ratkaisu on minusta se, mikä kuitenkin hyvin harvoin tapahtuu, että ne, jotka eivät sovi yhteen, ne eroavat.
—Kuinka? Eroavatko?
—Miksei. Kyllä sellaista ainakin joskus tapahtuu.
—Niin, mutta kuinka se voisi olla mahdollista?
—Te kai kovasti hämmästytte kuullessanne tällaisia mielipiteitä?
—Ei, no, mitäs minä, mutta tehän vain laskette leikkiä.
—En minä laske leikkiä … se on aivan tosi vakaumukseni … elleivät luonteet sovi yhteen ja ellei rakkautta ole olemassa, niin en voi käsittää, kuinka yhdyselämä ilman suuria kärsimyksiä on mahdollinen…
—Täytyy silloin kärsiä.
—Kernaasti minun puolestani, jos asianomaiset niin haluavat.
Hetken vaiti oltuaan ja sitten ohjaksia nykäistyään virkkoi Olavi:
—Näin teidän albumissanne eilen rouva Sigrid Hammarin valokuvan.
—Hän on minun vanha koulutoverini … tunnetteko hänet?
—Kyllä hiukan.
—Missä hän nyt on?
—Hän lienee viime kevännä matkustanut ulkomaille. Ette ole kuullut hänestä mitään?
—En ole ollut missään yhteydessä hänen kanssaan, sen jälkeen kun erosin koulusta. Ainoastaan kihlauskorttinsa hän lähetti minulle noin neljä vuotta sitten, ja minä vastasin siihen kukkaskortilla. Mihin hän on matkustanut?
—Luultavasti Kööpenhaminaan. Hän muistui nyt mieleeni siksi, että hän on eronnut miehestään.
—Herra Jumala, onko hän eronnut miehestään! Milloinka se on tapahtunut?
Hän käännähti kiivaasti niinkuin takaa satutettuna ja kävi kädellään kiinni istuimen selustimeen.
—Viime talvena siitä alkoi kuulua huhuja, ja nyt keväällä hän jätti miehensä.
—Ja minkä tähden, mistä syystä?
—En ole kuullut muuta syytä sanottavan, kuin että hän ei voinut sietää miestään … mutta onhan sitä tarpeeksi siinäkin.
—Ei mutta Sigrid Hammar! Eronnut miehestään?
—Olisikos teistä ollut parempi, jos he ikänsä olisivat viettäneet epäsopuista elämää … kiusaantuneet itse ja toinen toistaan kiusanneet?
—En minä ymmärrä … en tiedä, mutta se tuntuu niin kovin kummalliselta.
Hän oli aivan hämmennyksissään ja ensimmäisen mielenliikutuksen jälkeen tunki väkisinkin kyynel silmään.
Hän vaikeni, kääntyi syrjin Olaviin ja katseli jäykästi metsään päin.
—Ne nyt ovat muuten asioita, joissa ei syrjäinen voi lausua mitään varmaa hyväksymistä eikä hylkäystä, jatkoi Olavi rauhallisesti, vähän viihdyttävällä äänellä, ja nykäisi hevosen juoksuun, jolloin Elli horjahti hiukan taapäin ja otti nenäliinansa esille. Jokainen saakoon järjestää asiansa omain taipumustensa mukaisesti… Tottumus voi ehkä useinkin tasoittaa suuretkin epäkohdat … tässä, niinkuin niin monessa muussakin. Vaikka onhan taas niinkin, että sekin ehkä enemmän tuiskuttaa umpeen kuin todella tasoittaa…
Ja kun Elli käänsi kysyvät, hätääntyneet silmänsä häneen…
—Tarkoitan sitä, että kun lumi sulaa, niin tulevat epätasaisuudet taas esille.
—Mikä sen lumen sitten sulattaisi?
—Mikä milloinkin sen saattaa tehdä. En tiedä, onko se totta, mutta niin minä kuulin kerrottavan, että rouva Hammarin tekoon lienee vaikuttanut sekin, että hänessä oli syntynyt tunteita toista kohtaan.
—Kuka se oli?
—Se oli muuan nuori lääkäri, joka pelasti hänen lapsensa hengen.
—Entä lapsi? Mihin se on joutunut?
—Sen sai hän viedä mukanaan.
Tuo yht'äkkinen tieto oli vaikuttanut Elliin niin, että hän teki kysymyksensä hermostuneesti, melkein kiivaasti, niinkuin olisi tahtonut ajaa luotaan jotain, joka tunki hänen päälleen:
—Entä se mies?
—Hän matkusti mukana.
—Hän siis rakasti häntä?
—Kyllä kai.
Se oli kuin helpotus, vapautus. Sillä nyt tuntui hänestä siltä, kuin ei hänen olisi tarvinnut hyväksyä sitä, niinkuin olisi voinut moittia ja vähän tuomitakin. Jos se nuori mies kerran rakasti häntä? Jos hän tiesi sen? Ja hänhän tiesi sen! Eikö siinä jo olisi ollut korvausta kaikista kärsimyksistä, eikö silloin olisi voinut kestää mitä tahansa! Kun oli se varmuus, tarvitsisiko enää muuta mitään!
Mutta ei hän uskaltanut aloittaa puhelua uudelleen eikä väittää vastaan. Hän tuolla takana puhui niin levollisesti ja varmasti. Se oli hänestä aivan luonnollinen asia.
Ja yht'äkkiä pyysi hän kohteliaasti Elliä pitämään suitsia sill'aikaa kun hän sytyttää tupakan. Olisi tehnyt mieli kääntyä häntä katsomaan ja hävetti vähän, että oli itkenyt. Paperossilaatikon lukko napsahti, hän rapisteli tulitikkulaatikkoa, raapaisi tulta ja nakkasi sitten tulitikun edellepäin tielle hevosen viereen.
—No, mitäs te nyt niin kävitte miettimään, tapahtuuhan sellaista useinkin … teidän täytyy antaa anteeksi minulle, jos olen mielenne pahoittanut, sanoi hän sitten lohdutellen ja otti ohjakset.
—Onhan sellaisesta kuullut puhuttavan, mutta se tuntuu kuitenkin niin kovin oudolta, kun se koskee tuttavia.
He olivat tulleet sille mäelle, jossa he eilen illalla olivat istuneet.
—Tässähän me eilen istuimme, sanoi Olavi ja pysähdytti hevosensa.
Aurinko oli laskenut ja maisema vetäytynyt autereisen harson taa. Etelän puolella sulivat järvet ja maat sinisenharmaiksi, pohjoisessa valaisi iltarusko vielä etäisempiä vesiä. Havumetsä oikealla puolen tietä huokui pihkaista lämmintä ja koivikko vasemmalla toi siihen vähän viileätä tuoreutta. Yöllinen, yksikseen harhaileva tuulen henkäys kulki maantien yli ja nukkui ensimmäisen lehtipuun lehdistöön ahon reunassa. Laulurastas värähytteli ilmaa alempana tummassa viidakossa. Olavi oli kääntynyt jälelleen päin katsomaan, ja Elli seurasi mukana. Kun Olavi taas kääntyi takaisin, sattuivat he ohimennen katsomaan toisiaan silmiin. Ja yht'äkkiä tulvahti lämmin, äärettömän onnellinen ja hellä tunne läpi Ellin koko olennon. Sanaakaan sanomatta nykäisi Olavi vähän päästä suitsia, ja he painuivat kärryjen pehmoisesti notkahdellessa Tyynelää kohden.
Kun he saapuivat sinne, ei siellä kuulunut hiiskahdustakaan. Tarhaveräjä oli auki ja karja jo lähtenyt yöllisille laitumilleen. Talo oli autio ja ovet suljettuina. Elli meni kolkuttamaan renkiaitan ovelle, mutta ei saanut vastausta.
—Ne ovat varmaankin menneet kylälle tanssiin, rengit niinkuin piiatkin, sanoi hän vähän hämillään naurahtaen. Kuinkas nyt sitten—?
—Ei se mitään tee, minä kyllä saan hevosen riisutuksi, kun te vain pääsette sisään.
—Ajatelkaa, jos he olisivat vieneet avaimetkin mukanaan…
—Sitten kai täytyisi meidänkin lähteä tansseihin.
—Eipä tarvitsekaan … täällä onkin verannan avain seinän raossa.
Olavi oli alkanut päästellä valjaita.
—Antakaa minäkin autan.
—Ei, ei, elkää vaivatko itseänne, saan minä tämän itsekin.
Mutta Elli tahtoi välttämättä olla apuna.
—Minä olen vanha hevosmies, sanoi hän.
Ja yhdessä päästelivät he kumpainenkin puoleltaan auki tapit, remmit, soljet ja vyöt ja kannattivat kumpainenkin aisastaan kärryjä.
Kun hevonen oli kaikista valjaista vapaa, tuli Elli portille saakka mukana neuvomaan haan veräjää.
—Se on ensimmäinen tienhaara tarhalta vasemmalle…
—Hyvä, kyllä minä jo löydän.
Hän talutti sen sinne lepikon sisään, löysi aidan nurkkauksen ja veräjän, ja suitset suusta otettuaan antoi hän hevosen hypätä hakaan. Kuulostaen ja sitten kimakasti hirnahtaen lähti se hakemaan tovereitaan, joiden vaskikellot kilkattivat alempana notkossa.
Pihaan palatessa muistui hänelle mieleen vanha mielihalunsa, joka hänellä koulupoikana ollessaan oli ollut. Hän olisi tahtonut ruveta maanviljelijäksi, ostaa talon ja mennä pian naimisiin. Naapurissa oli reipas, punakka, pitkäpalmikkoinen neiti, hänen ikäisensä, jonka hän oli valinnut emännäkseen. Ja nyt tuli nähdessä tätä yön hiljaisuudessa lepäävää taloa, sen aittoja, kaivon vinttiä ja navettaa, tallia, peltoja ja pientä rakennusta sama halu takaisin. Puuhata tässä, jättää kaikki muut ja jäädä tänne iäksi päiväksi…
Elli oli työntänyt kärryt liiterin eteen ja koetti kaikin voimin saada niitä kynnyksen yli, mutta ne palasivat aina takaisin. Ravakasti tarttui Olavi takaapäin aisan kärkiin ja ajoi yhdellä sysäyksellä sekä kärryt että Ellin edellään liiteriin.
—Kaksi on voimakkaampi kuin yksi, sanoi hän.
Elli oli aivan hengästynyt. Hattu oli pudonnut nurmelle, ja tukka oli joutunut epäjärjestykseen. Rinta kohoili ja posket punottivat. Hän otti hattunsa maasta ja tuulahdutteli sillä itseään niin kauan, kuin Olavi selvitteli valjaita nauloihin ja lukkosi liiterin ovea.
Hitaasti menivät he sisään. Olavi pyysi saadakseen lasin vettä. Elli nouti keittiöstä kauhallisen ja kaatoi siitä toisenkin lasillisen, kun ensimmäinen oli tyhjä.
—Saako luvan olla vielä?
—Ei kiitos.
Antaessaan lasia takaisin tarkasteli Olavi juomanlaskijaansa. Sen oli silmä kuin verhossa ja sininen suoni alaluomen alla paisuksissa.
Elli tyhjensi lasillisen hänkin vähän vapisevalla kädellä.
—Se on erittäin raikasta vettä, sanoi Olavi.
—Meillä on mainio lähde pellon alla, vastasi Elli.
Muuta he eivät keksineet sanoa. Vähän aikaa vaiti oltuaan sanoi Elli:
—Niin, hyvää yötä sitten!
—Hyvä yötä.
Hitaasti astui Olavi ylös vinnille. Hitaasti hän riisuutuikin jättäen vaatekappaleen sinne, toisen tänne. Hän tapasi itsensä kuulemasta liikettä ja askelia tuolla alhaalla. Ikkuna avautui, ovi kävi, kuului meneviä askelia ja taas tulevia. Hänkin avasi ikkunassa ja heittäytyi vuoteelleen puoleksi riisuutuneena.
Yht'äkkiä kuului järveltä harmonikan soittoa tanssitahdissa ja sitten miesten ja naisten ääniä. Palvelijat ne kai palasivat yöllisistä iloistaan…
… »Mitä se rouva oli niin hämillään äsken. Tuleekohan se sen härkä mieheksi kotiin jo yön kuluessa.»—Hän nousi ylös, näki työnsä pöydällä ja alkoi selailla sitä. Ei saanut kuitenkaan ajatuksiaan siihen kiintymään. »Mutta huomenna minä aloitan enkä anna minkään häiritä itseäni». Häntä harmitti jokin. Hän nakkasi viimeiset vaatteet luotaan ja iski päänsä syvälle tyynyyn.
* * * * *
Vasta aamupuoleen yötä oli Elli saanut unta silmiinsä. Hänet oli vallannut hermostus, jota hän muuten ei tuntenut. Tavallisesti ei hänen miehensä kotiintulo keskellä yötäkään häntä häirinnyt. Niin pian kuin kolkutus verannan ovelle oli lakannut ja joku palvelijoista päästänyt pastorin sisään, nukkui Elli. Nytkin olisi hän tahtonut nukkua. Mutta pakottaessaan silmiään umpeen ja ajatuksiaan yhteen kohtaan hän vain valpastui. Hän kuuli palvelijain tulevan pihaan ja menevän aittaansa, kuuli taas hiljaisuuden tultua kylän koirain haukkuvan kaukana toisella pnolen järven.
Ja samalla päivän tapahtumat risteilivät hänen aivoissaan epäsäännöllisessä kiertokulussa, antaen tietä toisilleen ja hypäten toistensa yli, survien toisiaan ja puikahtaen taas odottamatta takaisin…
… Oliko ehkä epäkohteliasta, ettäminäsanoin hyvää yötä ensiksi Hän saattoi luulla, etten tahtonut istua hänen kanssaan kahden kesken. Kenties olisi hän vielä halunnut istua ja poltella… Ihmeellistä, millaisista asioista me tulimme puhuneeksi. Mutta hänen kanssaan tuntuu niin helpolta puhua mistä tahansa, hän sanoo kaikki niin luonnollisesti ja avonaisesti… Hän näki, etten tahtonut suudella miestäni. Minä huomasin sen hänen katseestaan. Mitä hän mahtoi siitä ajatella Hän sanoi, ettei ole väärin, vaikkahänellesanookin, mitä ei tahdo muille sanoa. Kuinka olikaan keskustelu liukunut sille alalle? Ja se Sigrid!… Se antoi Ellille pitkäksi aikaa ajattelemista… Oli se sittenkin väärin, kovasti väärin. Mutta luuliko hän todellakin pahoittaneensa mieleni, koska sanoi: »Teidän täytyy antaa minulle anteeksi.» Hänelle tuli mieleen hänen sanojaan muitakin: »Tässähän me eilen istuimme»… »Kaksi on aina voimakkaampi kuin yksi.» Ei hän enää tänään ollut niin juhlallinen kuin eilen … ei hän pidä sellaisista kuin Liina…
Elli oli mennyt unen horroksiin, kun kärryjen kolina herätti hänet. Se oli kai pastori, koska ei koira haukkunut. Porttia avattiin, ja hevonen pudistelihe kartanolla. Elli kääntyi seinään päin ja oli nukkuvinaan. Hetken päästä tuli pastori sisään. Hän tuli vuoteen luo kuulostamaan. Kun sieltä kuului tasainen hengitys, heittäysi hän maata ja nukkui samassa. Elli ei enää saanut kiinni äskeisistä ajatuksistaan ja nukkui hänkin tiukasti peitteeseensä kääriytyneenä ja ikäänkuin vuoteensa laitaa vasten turvaa hakien.