Jo varhain seuraavana aamuna, ennenkuin hänen miehensä oli herännyt, hiipi Elli ulos makuuhuoneestaan. Hän antautui puuhaamaan taloudessaan ja puutarhassa ja asettui sitten verannalle odottamaan ompeluksineen. Mutta kun yliskamarin ovi kävi ja sieltä kuului alas tulevia askeleita, vetäytyi hän pois. Vasta sitten kun hän oli nähnyt Olavin menevän uimaan ja nousevan sieltä pyyhinliina käsivarrellaan takaisin pihaan ja seisahtuvan rappujen eteen koiraa hyväilemään, teki hän pihan poikki asiaa aittaan. Olavi tervehti häntä tyynesti, tutusti, melkein sydämellisesti.
—Te olette ollut varhain liikkeellä, sanoi hän.
—Ja te olette nukkunut tavattoman kauan, herra Kalm.
Hän on herttainen, ajatteli Olavi hänen jälkeensä katsoessaan. Ellin silmäyksessä ja äänessä oli jotain viehätyshaluun vivahtavaa. Siinä liikkeessä, millä hän väänti aitan suurta avainta, oli samalla pehmeyttä ja voimaa. Mistä hän oli saanut sen käsityksen, että rouva oli alakuloinen ja surunvoittoinen? Ja mikä siinä oli, joka muistutti jostain toisesta?
Aamiaisen aikana koetti hän saada sitä selville, aivan itsetiedottomasti. Ja kun Elli kerran meni astiakaapilleen ja otti sieltä jotain, pää pöytään kääntyneenä, selvisi se hänelle. Sehän oli se sama tyttö, jota hän eilen illalla haasta tullessaan oli ajatellut. Se liike oli heillä molemmilla yhteinen. On omituista, ajatteli hän, kuinka tuollaiset kaukaiset, kadonneiksi luullut muistot tietämättä tulevat esiin.
Mutta nyt ei hän tahtonut muuta ajatella kuin työtään. Ja hän pakotti pakottamalla itsensä asettumaan yliskamariinsa ja toden teolla tarttumaan kirjoihinsa kiinni. Olikin niin suloista istua viileässä huoneessa, verkalleen keinuen, yllään keveät kesävaatteet ja jaloissa leppoisat vaatekengät. Päivälliskahvin lähetti rouva hänelle tänne ylös, ja kun hän oli kuullut hänen kehuvan tuota kylmää, kirkasta lähdevettä, seurasi sitä aina lasillinen tarjottimella. Usein seurasi siinä tuores kukkaskimppukin mukana. Olavi ei niistä koskaan kiittänyt; ei koskettanut sitä sanallakaan, mutta palkitsi kuitenkin kohteliaisuuden kohteliaisuudella siten, että hän päivälliselle mennessään taittoi niistä oksan tai lehvän ja kiinnitti sen rintaansa.
Hän luki, kirjoitti ja ajatteli. Mutta silloin kun ei häntä kirja enää viehättänyt tai kun kynä ja ajatus eivät ottaneet juostakseen, heittäytyi hän lepäämään selkäkenoon, poltteli, katseli ulos ikkunasta yli peltojen ja rantapuiden toiselle puolelle lahden, jossa oli talo ja talon takana mäkirinne, samalla kuunnellen, miten alhaalla liikuttiin.
Rappujen kautta kuului kuin torven läpi tänne ylös kaikki, mitä siellä puhuttiin ja tehtiin. Hän kuuli pastorin kamarissaan ryiskelevän, kolistelevan porstuassa ja istuutuvan nariseville verannan rappusille, josta hän antoi määräyksiä kartanolla käyskenteleville rengeilleen.
Silloin tällöin tuli joku asiamies, joskus kastettiin lapsi tai vihittiin pariskunta.
Rouvalla ja herralla ei tuntunut olevan toisilleen paljon puhumista. Olavi tiesi heidän istuvan verannalla, mutta kuitenkaan ei kuulunut pitkään aikaan mitään sananvaihtoa. Jos se joskus tapahtui, päättyi se kysymykseen ja lyhyeen yksitoikkoisella, kuivahkolla äänellä annettuun vastaukseen.
Sitä hän ei kuitenkaan ollut huomannut, että sopu olisi ollut huono. Ainakin näytti mies olevan tilaansa tyytyväinen. Kaikki hänen vaatimuksensa elämältä näyttivät olevan täytetyt. Usein otti hän heidän aamuisilla uimaretkillään puheeksi samat asiat kuin ensimmäisenäkin aamuna. Tahtoi kuulla hauskoja juttuja Pariisin elämästä, väitti niitä vastaan, joutui kehumaan vaimoaan ja kehoitti aina lopuksi ystäväänsä avioliittoa rakentamaan.
—Ottaisit sen rovastin Liinan, sanoi hän kerrankin. Sehän on semmoinen lukenut nainen, joka sopisi sinulle mainiosti.
—Luuletko, että hän lähtisi minulle?
—Jo toki mielelläänkin lähtisi. Eihän se muuta olekaan kuin miestä vailla.
—Mutta kun se on semmoinen pystynenä, leikkotukka ja liian terhakka…
—Minkäslainen se sinulle sitten pitäisi olla?
—Hiljainen, vaatimaton, hieno, samalla kuitenkin lujaluontoinen ja itsenäinen.
—Ota sitten semmoinen, kunhan vain otat … saahan niitä semmoisiakin … minullakin on semmoinen … eikös ole?
Ja siitä se sitten alkoi hänen oman rouvansa avujen ylistys, joka jatkui ja kerrattiin uudelleen aamiaispöydässä Ellin itsensäkin läsnäollessa. Elli punastui, joutui hämilleen, ja se vaivasi häntä silminnähtävästi, vaikka hänellä ei näyttänyt olevan kylläksi voimaa sitä osoittaakseen.
Onhan se totta, ajatteli Olavi tultuaan taas huoneeseensa, että hän jotakuinkin vastaa sitä ihannetta, jonka välistä olen itselleni ajatellut, s.o. hänessä olisi ehkä alkuaineet sopivaan muodosteluun, jos hän olisi kasvanut toisissa oloissa.
Mutta aikapa nyt ihanteita ajatella ja niiden muodostelemista! Oli hän harjoittanut sitä tarpeeksi monta kertaa onnistumatta, kerran siihen kyllästyäkseen. Eikä hän nyt voinut käsittää sitä aikaansa, jolloin hän oli ajautunut seikkailusta seikkailuun, uhrannut niihin kaiken aikansa ja menettänyt niihin voimiansa. Kuinka toista onkaan nyt, kun ne siteet ovat lauenneet. Hän ei olisi tahtonut takaisin ainoatakaan entisistä suhteistaan, eikä hän mielestään voinut verrata mitään tämän säännöllisen, kiihottoman elämänsä tasapainoon. Eikätäälläainakaan näyttänyt olevan mitään, joka saisi hänet siitä pois ja josta voisi uusiakaan verkkoja kutoutua. Ja hän venyttelihe itsetyytyväisesti hymähtäen.
Tottahan kyllä on—ajatteli hän kuitenkin, kun samat asiat toisen kerran johtuivat hänen mieleensä—että kaikissa naisissa sentään aina olen tavannut jotain uutta ja opettavaa. Tavallisinkin suhde kehittää. Mutta kyllä niihin kuluukin joku määrä sielua ja hermostoa ja aikaa, kuinka viattomia olkootkin. Kuta platoonisempi rakkaus on, sitä hivuttavampi tauti se on. Työnteko on ainoa intohimo, joka tekee jauhoja, joskin kivet kuluvat. Ja yhtä paljon kuin hän ennen oli kuluttanut aikaa »joutaviin», yhtä paljon tahtoi hän sitä nyt ottaa tositoimella takaisin. Minulla on aina ollut, enkä tiedä, mistä se on tullut, se käsitys, että kaikessa täytyy olla naisia mukana, jos mieli onnistua. Typeryyttä! Turhaa hellämielisyyttä! Järjen puhdas tyydytys on niin toista kuin tunteiden. Se on niinkuin sateen virvoitusta kuivaan palaneeseen maahan pitkien poutain perästä. Se kirkastuttaa näköpiirin, raitistuttaa koko olennon. Tai se on niinkuin heleä talvinen taivaanranta, jonka läpi voi erottaa tähdet miljoonain peninkulmain päähän. Mielialojen auer ei silloin sulje näköaloja eikä estä näkemästä esineitä niiden oikeissa, tarkkaan määritellyissä muodoissa.
Mutta tämän kylmän katsomuksensa näkölaseja näin laitellessaan omiin silmiinsä sopiviksi sai hän niihin useinkin varjokuvan kasvoista ja vartalosta, jotka hän melkein aina verannan läpi kulkiessaan näki sen ikkunaa vasten. Se oli hieno liikkumaton linja, joka ei muuttanut muotoaan, ennenkuin hän jonkun sanan sanomalla antoi sille eloa. Mutta se painui hänen mieleensä, hän tapasi itsensä sitä ajattelemasta, hän olisi voinut piirtää sen yhtä varmalla kädellä kuin entisajan freskomaalari kiinnitti seinälle madonnansa ihanteelliset piirteet. Sen väri oli yhtä hillitty ja arka. Se näytti kehyksessään tahtovan elää omaa sisäistä elämäänsä. Sen mietteitä ja tunteita ei tuntunut voivan tulkita muuten kuin aavistamalla… »Olisi sentään hauska tietää, millaisen vaikutuksen olen häneen tehnyt; olen ehkä ollut hiukan epäkohtelias … olen häntä ehkä liiaksi laiminlyönyt näinä viime päivinä…»
Elliin oli tullut työinto häneenkin. Hän jätti kudoksensa ja ompeluksensa, meni puutarhaansa, alkoi siellä raataa marjapensaikossa ja päätti kitkeä sen perin pohjin.
Ja kun hän eräänä päivänä, hihat ylös käärittyinä ja leveä olkihattu päätä suojaamassa, puuhasi työnsä ääressä, kuuli hän portin saranan narahtavan, näki Olavin tulevan puutarhaan ja istuutuvan kiikkulaudalle.
—Täälläkö te olettekin, alkoi Olavi puhella. Tehän olette täydessä työssä … oletteko jo kauan ollut täällä?
—Olenhan aamiaisesta saakka.
—Huvittaako teitä puutarhan hoito?
—Tämä on suurin nautintoni kesällä … talvella on niin ikävä, kun on lunta monen kyynärän paksulta … tuolta järveltä kun tuulee, niin nietostaa tähän seinää vasten melkein ikkunain tasalle.
—Siinähän onkin lumen hautoma sija.
—Mutta kesällä se taas tuo järvi suojelee … päivä kun paistaa ja järvi lämmittää, niin säilyvät tässä kukkaset useinkin melkein siksi, kunnes syksy sataa lumensa. Minä oikein ikävöin aina kesää saadakseni tämän vaikutusalani taas takaisin.
—Mutta siinä näkyykin joka paikassa teidän käsialaanne.
—Jossainhan sen pitänee minunkin käsialani näkyä.
—Kuinka niin?
—Niin noin yleensä vain.—Hän ei tiennyt oikein itsekään, mitä hän oli tarkoittanut, löysi kuitenkin selityksen ja lisäsi:—Mitäs meidän naisten toimista … mehän emme kykene mihinkään oikeaan.
—Olisiko teillä sitten puolestanne halua johonkin erityiseen?
—Minullako? En minä puhu itsestäni erityisesti, yleensä vain meistä naisista.
Olavi katseli häntä tuohon, missä hän polvillaan maassa haki rikkaruohoja kukkastaimien välistä ja varovasti noukki niitä sieltä pois, eikä tullut vastanneeksi. Vähän aikaa vaiti oltuaan sanoi Elli:
—Mieheni moittii minua siitä, etten pidä tarpeeksi huolta hyödyllisistä kyökkikasveista, vaan viljelen ainoastaan kukkasia eliruohoja, niinkuin hän sanoo. Siitäkin sen nyt näette, mitä sanoin.
Olavi oli ottanut esille paperossilaatikkonsa, joka oli hienoa hopeata, hän keikutti sitä vähän aikaa kahden sormen päässä ja sanoi sitten kun oli saanut tulen hienon, hyvälle tuoksuvan paperossin päähän:
—Tiedättekö, mistä tuo teidän taipumuksenne tulee?
—En.
—Teissä on varmaankin joku määrä taiteilijaluonnetta kätkettynä.
—Mistä te sen päätätte?
—Siitä, ettette tee sitä, mitä teette, käytännöllisessä tarkoituksessa, vaan ainoastaan sen itsensä vuoksi. Te rakastatte kukkien hoitoa kukkien vuoksi, nähdäksenne niiden kasvavan silmienne edessä.
Se oli kohteliaisuus, jonka hän muisti sanoneensa joskus ennenkin, kenties useammankin kuin yhden kerran. Ja hän oli tehnyt sen huomion, että kaikki naiset mielellään omaksuivat.
—Kyllä se on totta, että se siinä on minua enin kaikesta viehättänyt… Mitä pidätte näistä?
Hän näytti hänelle kimpun kieloja.
—Ne ovat mielikukkiani.
—Niin minunkin.
Olavi siirtyi hänen viereensä ja kumartui tarkastelemaan hänen kukkiaan.
—Nämä ovat erittäin viehättäviä.
—Ovat ne.
—Tämä on varsin soma ja aistikkaasti järjestetty tämä teidän »vaikutusalanne», mutta yksi pieni muistutus olisi minulla kuitenkin…
—Mikä sitten?
—Miksi olette istuttanut noin paljon noita syreenejä tuonne alalaitaan?
—Ettekö rakasta niitä?
—Minusta ne ovat niin kovin tavallisia.
—Niinhän minustakin … mutta ne ovat oikeastaan mieheni tahdosta siinä … hän niitä ihailee.
—Sehän on kauniisti teiltä, että tahdotte tehdä hänelle mieliksi.— Mutta ettekö salli minun auttaa teitä jotenkin … neuvokaa minulle joku penkki, jota saisin ruveta kitkemään.
—Ei toki, eihän teillä ole siihenaikaa. Te kun istutte niin ahkeraan päiväkaudet työnne ääressä, niin teille tekee varmaankin parempaa, jos vain poltatte rauhassa paperossianne ja kiikkulaudalla keinuen lepuutatte aivojanne.
—Päinvastoin minulle tekee hyvää, jos saan vähän liikettä.
—Mitä te niin uutteraan kirjoitattekaan, jos saan olla utelias? Se on varmaankin niin oppinutta, etten minä käsittäisi, vaikka selittäisittekin?
—Ei suinkaan … aineeni on hyvinkin helppotajuinen, minä kirjoitan naisista.
—Naisista?
—»Nainen Ranskan nuoremmissa realisteissa».
—Ovatko ne hauskoja ne ranskalaiset naiset?
—Ovathan ne.
—Hyvin puetuita?
—Erittäin hyvin.
—Saako sen sitten lukea sen kirjanne, kun se valmistuu?
—Kyllä varmaan … minä lähetän sen teille, sitten kun se on painettu.
Hän ei ryhtynytkään puutarhatyöhön, niinkuin Elli oli toivonut, vaan meni paperossinsa pohjaan poltettuaan taas takaisin työhönsä. Mahtaisiko hän lähettää minulle kirjansa? ajatteli Elli hänen mentyään. Ja mitähän se mahtaa sisältää? Pastori oli kertonut, että hänellä oli ollut »morsian» Pariisissa, mutta että hän oli hänet jättänyt. Kevytmielinen ja häilyväinen hän taisi olla. Mutta ei Elli sentään tuntunut voivan häntä siitä tuomita. Hän tahtoi jättää toisten ihmisten asiat heidän omiksi asioikseen. Itsepähän he parhaiten tietävät, mitä tekevät. Ja hän jäi siihen auringon laskuun saakka polvilleen maata penkomaan, antaen ajatustensa samalla aikaa kulkea omia epämääräisiä kulkujaan.
Mutta kun Olavi seuraavana päivänä samalla aikaa laskeutui puutarhaan, viipyi hän siellä jo kauemmin.
Hän sanoi välttämättä tarvitsevansa liikettä, ja hän pyysi saada olla avullisena vettä kantamassa ja käytäviä puhdistamassa. Elli oli estelevinään, mutta suostui kuitenkin mielihyvällä ottamaan hänet auttajakseen.
Se oli Olaville mukavaa tointa ajatustyön lomahetkinä. Milloin hän kantoi vettä kaivosta Annin kanssa, milloin ruiskutti sitä kukka- ja taimilavoihin, milloin pitkävartisella lapiolla katkoi käytävistä rikkaruohon juuria. Ja vähitellen innostui hän työhönsä niin, että hän heti aamulla noustuaan meni tarkastamaan, miten taimet yön kuluessa olivat edistyneet, ja usein hän vielä illallisen jälkeenkin ehdotti Ellille, että he menisivät puutarhatyöhönsä.
Hän kutsui sitä leikillä heidän »yhteistyökseen». Ellille oli siinä sanomaton viehätys, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, että oli joku, joka noin otti osaa hänen harrastuksiinsa ja viihtyi olemaan hänen seurassaan. Useinkin keskustelivat he pitkät hetket kaikenlaisista, joutuivat puhelemaan varsinkin taiteesta ja kirjallisuudesta. Ei hän ollut paljoa lukenut, mutta Olavi huomasi, että hän käsitti hyvin, ymmärsi heti kaikenlaiset pienet vivahdukset ja osasi kuunnella niin, että se innoitti puhumaan. Olavi oli siitä mielissään ja innostui kertomaan. Melkein aina oli hän se, joka puhui, mutta välistä hän otti hyväksyvästi vastaan senkin, mitä Ellillä oli sanomista. Silloin oli Ellistä, kuin hän olisi ollut ymmärtävämpi ja viisaampi kuin ennen.
Näissä toimissa ja puheissa oli Ellille vielä se viehätys, että pastori tavallisesti jäi ulkopuolelle niitä, aivan niinkuin ennen aikaan, kun he ensi kerran olivat tavanneet toisensa Ellin kotona. He olivat kuin salaliitossa keskenään ja häntä vastaan. Näkyi välistä sanoista ja käytöksestä, että hän, kun pastori sattui olemaan läsnä, kääntyi kohteliaisuudesta hänenkin puoleensa, antoi hänen puhua vähän aikaa, mutta palasi taas hetken kuluttua siihen, mistä he äsken olivat Ellin kanssa keskustelleet. Kun he sitten eivät näyttäneet lopettavankaan, poistui pastori omiin askareihinsa, tai jos oli ilta, meni ennen muita levolleenkin, jättäen heidät jutteluihinsa joko puutarhaan tai verannalle.
Silloin tällöin teki Olavi hienoa ivaa pastorista, tämän sitä huomaamatta, mutta kuitenkin niin, että Elli sen ymmärsi ja naurahteli itsekseen vähän poispäin kääntyneenä. Kerrankin, kun he olivat parhaillaan kukkia kastelemassa, sattui pastori tulemaan puutarhaan. Leveällä äänellään sanoi hän seisten kädet puuskassa:
—En minä vain viitsisi nähdä tuota vaivaa noin turhan tähden … veisitte toki nuo ruiskunne ennemmin tupakkamaahan tallin taa … mitä hyötyä niistä on noista teidän kukkasviljelyksistänne!
—Me olemme taiteilijaluonteita, sinun vaimosi ja minä … me emme aina ajattele hyötyä, vaan rakastamme kauneutta kauneuden itsensä vuoksi, sanoi Olavi vastaten leikkipuheella leikkipuheeseen, mutta samalla iskien silmää Ellille, niinkuin olisi tahtonut sanoa: »Me kyllä ymmärrämme toisemme».
Ja sellaisia pieniä iloja valmisti hän Ellille useita näiden päivien kuluessa.
Mutta muutamien päivien kuluttua alkoi Olavia jo kyllästyttää puutarhan hoito. Hän sai taas työstään kiinni, uppoutui siihen kokonaan ja unhotti kaiken muun. Oli sitä paitsi alkanut sataa ja tuulia. Se esti olemasta ulkona, eivätkä kukatkaan tarvinneet kastelemista.
Elli oli taas istuutunut tavalliselle paikalleen verannan ikkunan alle ompelemaan. Olavi laskeutui sinne harvemmin kuin ennen, oli silloinkin hajamielinen ja harvasanainen ja meni kohta jo takaisin työhönsä. Pastori enimmäkseen nukkui, ja silloin kun ei nukkunut, hän haukotteli.
Sadetta kesti monta päivää perätysten. Ilma oli syksyistä ja kylmää. Näköpiiri pappilan ympärillä oli pienentynyt, järventakaisia saaria tuskin erottikaan, ja metsän ja talon välissä oli ainainen harmaa verho. Märät olennot juosta rääppivät keittiöstä pirttiin ja pirtistä keittiöön, ja pihamaa oli vesilätäköillä.
Eräänä iltapäivänä sateen lomalla otti Elli kuitenkin työaseensa ja meni puutarhaan. Hän kuuli Olavinkin tulevan alas, mutta puutarhaan hän ei tullut. Hän oli ottanut päällystakkinsa ja keppinsä ja näkyi menevän maantielle päin.
Puutarhatyössä ei ollut nyt enää entistä viehätystä. Siellä oli niin kolkkoa ja likaista. Pastori tuli haukotellen sinne ja istuutui keinulaudalle.
Vasta jonkun ajan kuluttua sai Elli rohkeutta kysyäkseen oliko Olli mennyt kävelemään.
—Sanoi menevänsä kirkonkylään asti.
—Mitä hän sinne meni?
—Kuului olevan kirje postiin vietävänä.
—Eikö sitä olisi voinut lähettää?
—Itse sanoi tahtovansa mennä.
Se oli varmaankin kirje, jonka osoitetta hän ei tahtonut muille näyttää. Voihan olla, että hän oli kihloissakin? Tietysti hän olikin. Mitäpä se muutakaan olisi ollut… Ja hän koetti taas sanoa, että eihän siihen kellä ollut mitään asiaa, jos niin olikin…
Olavia ei kuulunut kotiin tulevaksi. Hän oli luultavasti jäänyt yöksi pappilaan, ja Elli sai syödä ikävän yksitoikkoisen illallisen kahden kesken pastorin kanssa.
Yötä vasten kiihtyi yhä enemmän tuulemaan ja satamaan. Puut huojuivat raskaasti, tuuli painoi ikkunoihin kuin niitä särkeäkseen, ja vettä valoi lattioita pitkin. Oli aivan kuin elämä taas olisi vajonnut vanhaan väyläänsä, matalain rumain rantojensa väliin.
Ellille muistui mieleen niin selvästi hänen ensi yönsä täällä, jolloin hän luuli olevansa koko maailman hylky ja jolloin hän epätoivoissaan ja häpeissään oli melkein toivonut kuolemaa itselleen.
Silloin oli ollut talvi. Vietettyään häänsä olivat he lähteneet ajamaan aamupimeässä ehtiäkseen päivässä perille. Hän istui reessä matkaturkkiin käärittynä, riippuen äitinsä kaulassa, joka kumartui hänen ylitsensä viimeisiä hyvästejä heittäen. Molemmat he itkivät ääneen, eikä erosta tahtonut tulla mitään. Viimein riuhtaisi hevonen, ja he lähtivät ajamaan. Vielä kerran jäljelleen kääntyessään hän näki vieressään miehensä. Kun se edes olisi antanut hänen rauhassa itkeä itkettävänsä! Mutta hän pyrki lohduttamaan, kietoi suojelevasti kätensä hänen selkänsä taa ja koetti viihdyttää. Eikä Elli päässyt mihinkään, hänen täytyi kuunnella. Päivä sitten vähitellen valkeni. Se oli tuollainen päivä, jolloin aurinko ei pääse esille huuruisen pakkasen takaa, jolloin kaikki on raakaa, väritöntä ja harmaata. He ajoivat virstoittain hiljaista, natisevaa menoa. Elli tuijotti sivulleen, jossa hitaasti vilisi jälellepäin kurjaa männikköä ja matalaa lumeen peittynyttä aitaa. Kun pastori oli aikansa häntä puhutellut, saamatta sanaa vastaukseksi, kääntyi hän juttelemaan kyytimiehen kanssa. Ne haastoivat halki kaikki pitäjän asiat. Syöttöpaikoissa tulivat emännät Elliä tervehtimään, puhuivat omista lapsistaan ja Ellin. Kohtahan niitä hänkin kai tulee saamaan. Elli oli menehtyä häpeäänsä.—Sitten pimeni ilta pimenemistään. Pastori oli nukkunut rekeen, suu auki, pää Ellin puoleen retkottaen. He ajoivat maantieltä oikotielle synkkään metsään. Nietokset näyttivät tulevan yhä suuremmiksi, ja puut olivat painuneet luokiksi tien poikki. Oli hän ennen aikaan hiukan toisenlaiseksi haaveillut häämatkaansa. Hän oli mielikuvituksessaan nähnyt kesäisen luonnon, päivänpaisteessa kimmelteleviä selkiä, suuren avaran laivankannen ja valkeita, komeita pukuja vilkkailla laivarannoilla. Alkoi tuikkaa tulia metsän sisästä, häämötti huoneita, ajettiin portista pihaan. Hän kuuli sanottavan, että oltiin perillä. Kahden korkeaksi luodun lumivallin välitse ajettua pysähdyttiin verannan eteen. Pastori hyppäsi ylös, auttoi häntä reestä, vei hänet sisään, päästeli pois turkit ja palttoot, suuteli ja sanoi: »Tervetullut uuteen kotiin!» Mutta kun hän tuli tähän huoneeseensa, jossa oli kaksi vuodetta vierekkäin, ja näki ikkunanruudut ulkopuolelta lunta puolillaan, tuntui hänestä kuin hän olisi ollut elävältä haudattu. Taas hän tahtoi tulla häntä hellyttelemään, mutta itkien heittäytyi hän vaate päällä vuoteelleen ja vaati häntä menemään tiehensä. Mutta hän ei mennyt. Ja silloin tuli hänelle ensi kerran kuin unennäkönä ilmestys, joka sitten usein uudistui. Hän luuli näkevänsä Olavin, joka tuli häntä vapauttamaan, joka vaati hänet omakseen ja joka lähti viemään häntä pois täältä kaukaisiin ihaniin maaiilmoihin. Se kasvoi varmaksi toivoksi, hän uskoi siihen kuin annettuun lupaukseen, hän odotti… Mutta hän oli nähtävästi odottanut turhaan. Hän oli tullut, mutta ei nähtävästi hänestä välittänyt. Hän menee niinkuin on tullutkin…
Sadepäivinä oli Olavilta sujunut työ hyvin. Kun vesi yhtämittaa rapisi ulkovinnin kattoon, antoi se hänelle kuuntelemista, silloin kun ajatus tarvitsi lepoa. Hän oli saanut pitkän ajatussarjan päätetyksi, ja useita uusia näkökohtia oli tullut entisten lisäksi.
Kun aurinko sitten eräänä iltapäivänä alkoi hajoitella pilviä, niin tunsi hän kuitenkin tarvitsevansa jotain vaihtelua ja laskeutui tyytyväisenä alas verannalle.
Elli istui siellä yhä ommellen. Pastori makasi vielä ruokalepoaan ja kuorsasi huoneessaan, jonne ovi oli auki. Elli kävi sulkemaan sen ja palasi sitten takaisin entiselle sijalleen. Hän näytti totiselta ja vähän vieraalta… Miten itsepintaisesti, melkein uhkamielisesti hänen kätensä liikkui kalvosesta! Suun ympärillä oli tuo kärsivä ja vähän katkera piirre, jonka Olavi siinä välistä ennenkin oli huomannut… Hänelle tuli yht'äkkiä sääli häntä, halu pudistaa pois tuo surumielisyys ja tempaista hänet mukaansa. Hän oli jo huomannut, että hän voi sen tehdä. Useinkin, kun hän vain puhutteli häntä, kääntyi hänen puoleensa, hän ihastui ja ikäänkuin valkeni.
Olavi oli mennyt ulos ilmaa tarkastamaan. Elli istui, niinkuin ei häntä olisi ollut olemassakaan, niinkuin ei olisi häntä huomannutkaan.
Olavi tuli takaisin ja seisahtui verannan ovelle.
—Ettekö tule soutelemaan? kysyi hän.
—Mutta nythän sataa.
—Se lakkaa heti kohta. Toinen puoli taivasta on jo poudassa. Tulkaa katsomaan!
Elli muuttui silmänräpäyksessä. Hän nousi kiireesti, heitti työnsä tuolille ja juoksi ulos kartanolle säätä katsomaan. Viimeiset pilvenrepaleet heittelivät haihtuessaan vielä viimeisiä pisaroitaan. Järvellä oli jo syntynyt leveitä tyyniä juovia, ja sen pintaa pitkin kulki saarien lomitse ja niemien päitse laaja valokimppu, joka samassa otti koko maailman haltuunsa. Se oli kuin ilon huudahdus Ellin omasta rinnasta, ja hänen olisi tehnyt mieli hypähtää ja lyödä käsiään yhteen.
—No? sanoi Olavi, joka seisoi hänen vieressään puutarhan aitaa vasten ja katseli häntä.
—Soutelemaanko! Mennään vain, jos teitä haluttaa!
—Eikö oteta onkia mukaan?
—Niin, mutta todellakin!
Ja voimatta pidättää itseään pyörähti hän kantapäillään ja juoksi keittiön kautta sisään valmistuakseen lähtemään.
Ja kun he, toinen vapoja kantaen ja toinen airoja, puoleksi juoksujalassa laskeutuivat rantaan, niin tuntui Ellistä, kuin he olisivat olleet vanhoja lapsuuden tuttuja, joiden oikeastaan olisi pitänyt sinutella toisiaan.
—Menkää te heittämään vettä venheestä ja hakemaan riippakiveä jostain, niin minä sill'aikaa kaivan onkimatoja tästä saunan kupeelta.
—Ei, antakaa minunkin tulla kaivamaan! Saanko?
—Kaivakaa veikkonen!
Saunan märkä seinä höyrysi lämpimän ilta-auringon paisteessa, lastukko oli murakkaa, ja onkimadot melkein uiskentelivat maanpinnalla.
—Tuoss? on … ja tuossa taas … hyi!
—Hyikö? Minusta ne pikkupoikana olivat niin maukkaita, että olisi tehnyt mieli suuhuni pistää.
—Ush teitä! Ehkä kuitenkin suostutte siihen, että jätämme nämä kaloille ja itse syömme kalat.
—Kernaasti minun puolestani, kuinka vain itse tahdotte!
—No, jo näitä nyt onkin.
He työnsivät Ellin pienen venheen vesille. Olavi aikoi Ellin antaa mennä perään, mutta hän ei suostunut, hän tahtoi istua airoille.
—Miksen saa minä soutaa?
—Se on niin ruman näköistä, kun nainen pitää perää ja mies istuu airoissa.
—Mutta neuvokaa sitten, mihin meidän on meneminen.
—Mennäänkö tuonne tuon saaren rannalle?
—Saako siellä?
—On sieltä ennen saanut.
Elli veteli pitkästi, voimakkaasti ja kauniisti.
—Tehän soudatte kuin vanha merimies…
—Tottahan nyt toki soutaa osannen, kun välistä vietän päiväkaudet vesillä.
—Yksinkö?
—Melkein aina yksin.
—Ettekö pelkää tuulen vievän?
Kerran se oli ollut viedä hänet, kertoi hän. Nousi yht'äkkiä ukkospilvi, kun hän sattui keskelle selkää. Hän taisteli voimainsa takaa, mutta ei päässyt paikaltaan. Ja hänen täytyi kääntää myötätuuleen, antaa venheen mennä menojaan, ajautua muutamalle saarelle ja siellä kalasaunassa odottaa puoli päivää.
—Eikö miehenne ollut levoton?
—Ei hän sitä saanut tietääkään … minä kun välistä olen päiväkauden vesillä.
—Eikö hän tule mukaanne kalastamaan?
—Minä olen mieluummin yksin.
—Ehkä sitten laskette minut maihin?
—Eihän toki … mitä te ajattelette!
—Te olette mieluummin yksin…
—Mutta ettehän te ole minun mieheni!
Ja sellaista leikkiä laskien saapuivat he ruohokkoniemeen ja pudottivat kiviriipan. Elli sitoi kokan pitimiksi kaislasolmun tulloon. Sitten alkoivat he selvitellä onkiaan. Järvi oli nyt kokonaan tyyntynyt, ainoastaan hiljainen maininki kävi vielä monipäiväisen tuulen jäleltä ja leikutteli vähän keveää venhettä. Siellä täällä tuonnempana näkyi muitakin onkimiehiä.
—Nyt koetetaan, kumpi meistä on parempi kalamies.
—Minä tietysti!—ja samassa vetäisi Elli kalan venheeseensä.
—Särki! Se on kovin moukkamainen kala, semmoinen tuiki tavallinen, poroporvarillinen.
—Mitkäs ne sitten ovat niitä aateliskaloja?
—Ahvenet tietysti!
—Ja kiisket?
—Miksei kiisketkin … sellaiset itsenäiset, jotka aina ovat vastarannalla … mutta erittäinkin salakat—katsokaa, katsokaa … ne tuntee heti … siin'on … ja siinä taas!
Ja hän sujahutti salakan toisensa perästä venheen pohjaan, niin että siima lauloi.
—Ne ovat toki toista kuin tuo teidän särkenne … kas taas! … ne ovat tulisia ja intohimoisia … ettekö luule, että kaloillakin on tunteita?
—Voi olla, vastasi Elli nauraen.
—Minä olen varma, että heillä on … mikseivät ne voisi nekin vihata ja rakastaa.
—Sappi se ainakin on särjelläkin.
—Tehän osaatte olla leikillinenkin.
—Miksen sitten osaisi?
—En tiedä, mutta siltä minusta ainakin tuntui, kun ensi kerran teidät näin … te olitte silloin niin kauhean totinen.
—Samaa luulin minäkin teistä. Minä melkein pelkäsin teitä.
—Pelkäättekö vieläkin?
—Pelkään minä vähän vielä nytkin…
—Mutta mistä syystä?
—Kun te istutte siellä ylhäällä niinkuin tänään, eilen ja toissapäivänä ja tulette vain pikimmältään alas ja olette niin kovin miettiväisen ja viisaan näköinen, niin minua aivan hirvittää. Ja kun te silloin katsotte, niin tuntuu siltä, kuin tahtoisitte tunkea läpi luiden ja ytimien.
—En tiedä siitä itse mitään.
—Mutta tunnustakaa, että te arvostelette ihmisiä niin, että ne teidän mielestänne ovat kovasti typeriä, ja ajattelette, että mitähän tuokin puhuu, kun se ei kuitenkaan mitään ymmärrä.
—Nyt te aivan erehdytte … ainakin mitä teihin itseenne tulee, erehdytte perin pohjin … minun kun päinvastoin on useinkin tehnyt mieli sanoa, että on ihmeellistä, kuinka te käsitätte monet asiat aivan samalla tavalla kuin minäkin.
—Ja sitten minä olen varma, että te sanotte paljon niinkuin nytkin … vain kohteliaisuudesta.
—Mutta siitä huolimatta sanon taas minä, että minua miellyttää tuo teidän suorapuheisuutenne.
—Vetäkää, vetäkää! Kohonne on veden alla!
Olavi nosti järvestä suuren komean ahvenen, joka oli niellyt ongen syvälle kitasiinsa.
—Tämähän on hauskaa! innostui hän saatuaan taas uuden ahvenen. Meidän täytyy tulla usein tänne.
—Jos te ette vain kyllästy siihen yhtä pian kuin puutarhan hoitoonkin?
—Minäkö olisin kyllästynyt puutarhan hoitoon, joka jok'ainoa ilta olen katsonut ikkunastani, eikö jo lakkaisi satamasta.
—Niinkö?
Ellillä oli koko ajan ollut mielessä kysymys, jota hän ei kuitenkaan ollut uskaltanut tehdä ennen kuin nyt, jolloin Olavi onkeaan heittäessään oli varomattomasti satuttanut sen Ellin ongen siimaan ja josta irtipäästyään se tarttui hänen esiliinaansa.
—Oliko teillä hauska pappilassa toissa iltana? Tuoss' on nyt onkenne … elkää sitä enää kolmatta kertaa tartuttako?
—Eihän mitään erittäin … mutta kun tuli ilta ja alkoi sataa armottomasti, niin päätin jäädä yöksi.
—Olisihan sen kirjeenne voinut lähettää jonkun toisen mukana.
—Minun olisi kuitenkin täytynyt mennä noutamaan rahakirjettäni, joka oli maannut postissa jo useita päiviä.
Ellin olisi tehnyt mieli kiittää häntä siitä tiedonannosta. Hänen oli nyt taas niin hauska ja hyvä olla, hän oli niin iloinen, ettei olisi malttanut istua ja onkia tässä yhdessä kohden, vaan soudella, meloa tai mennä maihin tuonne saaren rannalle heittelemään kiviä tyyntä vettä pitkin. Mutta tuskin oli hän ehtinyt ajatella niitä toivomuksiaan, kun venheen kokka yht'äkkiä kohosi ylös ja kaisla katkesi tullosta … sitten painui kokka taas alas, jolloin perä keikahti ylös, airot kieriskelivät venheen pohjalla ja onget joutuivat epäjärjestykseen.
—Mitä ihmettä! huudahti Olavi ja pudotti vapansa järveen tarttuessaan molemmilla käsillään venheen laitoihin. Elli ei voinut pidättää nauruaan ja Olavi nauroi mukana, kun oli huomannut, että laineet olivat äsken ohi menneen höyrylaivan laineita. Salaperäisinä ja sileinä olivat ne vaeltaneet yli tyynen selän ja jatkoivat matkaansa nuoleksien mennessään niemien neniä ja saarien kivisiä rantoja.
—Ne menevät tuonne meidän rantaamme saakka.
—Kuuletteko, kuinka hauskasti ne kohisevat mennessään!
—Se on aina kesäaikoina minulle jokapäiväistä musiikkia. Ne tulevat tuonne nuottakodan alle saakka, ja minä menen melkein joka ilta niitä sinne vastaanottamaan. Teistä se varmaankin on hyvin sentimentaalista.
—Minä olen itsekin sentimentaalinen.
—Oletteko?… Minusta on niin hauskaa, kun ne vyöryvät sieltä aivan hiljaa ja sitten yht'äkkiä murtuvat rantakiville … kuuletteko, nyt ne ovat jo siellä.
Kun kala ei enää tuntunut huolivan onkea, muuttautuivat he toiseen paikkaan. Syöntiaika oli kuitenkin jo ohitse ja kalastus päätettiin jättää sikseen. Olavi ehdotti, että he sen sijaan tekisivät pienen kierroksen järvellä. Elli nosti taas airot tulloihin ja alkoi soutaa.
—Elkää soutako, antakaa minä melon, eihän meillä ole mihinkä kiirettä.
Päivä jo oli laskemaisillaan, ei läikähtänyt enää lainettakaan järven pinnalla, pienet virit vain siellä täällä osoittivat, missä muikut pistelivät. Äänet kuuluivat kirkkaasti pitkien matkojen päästä sateen puhdistaman ilman läpi. Vasikat ynisivät erään rantatalon rannassa, keskellä selkää souti venhe, sen hangat lauloivat, ja joskus välähti melan kärki keltaisen päivänsäteen heijastusta. Korkealla ilmassa lensi kaakottava kuikka pitkiä poutia luvaten.
Elli oli heittäytynyt kokkakaarta vasten nojaamaan ja tuijotti olkihattunsa reunojen alaitse vettä pitkin peränpitäjän pään ohitse. Olavi oli vaipunut katselemaan maisemaa edessään ja harhaillut siitä vähitellen yhä loitommalle omiin mietteisiinsä. Hän meloskeli koneellisesti. Hän näytti siltä, kuin olisi kuljeskellut hyvin kaukana täältä, ja hiukan alakuloiselta. Mahtoiko hänellä olla suruja joitain tai katkeria vanhoja muistoja. Olisi tehnyt mieli herättää hänet mietteistään ja lohduttaa. Hän meloi huomaamattaan aivan väärälle suunnalle, pois kotoapäin. Mutta Elli ei tahtonut häiritä häntä … jos meloo, niin melokoon … meloisikin tuonne laivareitille ja sieltä yhä eteenpäin … eikä milloinkaan palattaisi takaisin.
Kauan aikaa lipui venhe näin veden pintaa myöten.
—Tämä on verratonta, sanoi Olavi vihdoinkin ja laski melan polvelleen. Olen minä nähnyt paljonkin, olen nauttinut monestakin maisemasta, mutta ei minussa kuitenkaan koskaan ole syntynyt sitä mielialaa, joka tällaisena iltana syntyy. Pienenä poikanakin se otti minut välistä niin täydellisesti valtaansa, että siitä suorastaan kärsin. Olisin ollut valmis itkemään, tietämättä oikein miksi…
—Olen minäkin tuntenut samaa.
—Olen sittemmin usein ajatellut ja koettanut saada siitä selkoa … ja minä luulen sen tulevan siitä, että tässä yksitoikkoisessa ympäristössä, jossa ei ole juuri muuta eloa kuin se, minkä aurinko antaa, ja joka sen pois mentyä jää sitä kaipaamaan, juuri sentähden tulee onnen kaipauskin niin hillittömästi esille. Ja tällainen hiljainen ympäristö kai vaikuttaa siihenkin, ettei mikään estä tuota kaipausta kaikin voimin kehittymästä … se kasvaa kuin varjo yössä, ja kun tietää, että onni on niin lyhytaikainen kuin tämmöinen kesäinen yö, niin tuntuu se samalla mahdottomalta saavuttaa.
—Niin juuri se on … kuinka onnellinen te sentään olette, kun voitte noin pukea sanoihin sen, mitä tunnette.
—Jos osaisin, mutta enhän minäkään osaa sanoa sitä niin selvästi, kuin tahtoisin. Jos olisin syntynyt säveltäjäksi tai runoniekaksi, niin ehkä sen sitten voisin. Ne ovat onnellisia ne, joiden ei tarvitse kätkeä mitään itseensä, jotka tulkitsemalla tunteensa voivat vapautua niistä ja käydä taas vastaanottamaan uusia.
Hän lämpeni ja heltyi, ja kun hän näki, että Elli ymmärsi hänet, antoi hän mielialalleen vallan, liioitteli sitä ehkä vähän, mutta tunsi kuitenkin ehkä totisemmin ja selvemmin kuin pitkään aikaan.
—Aina muistuu minulle tällaisena iltana mieleen Runebergin »Svanen».Tunnettehan sen?
—Tunnen hyvinkin.
—Siinä on mielestäni tällaisen kesäillan aate tulkittu pääpiirteissään hienommin ja sattuvammin kuin kenties missään muussa, mitä siitä on kirjoitettu. Muutamilla sanoilla on kuvattu kaikki: maisema, ilma, ne tunteet ja toiveet, joita se herättää.
Ja hän hyräili siitä kuin itselleen seuraavan säkeen:
Om nordens skönhet var hans sång, hur klar dess himmel är, hur dagen glömmer natten lång att gå till hvila där.
—Ja sitten tämä, jatkoi Elli, hänkin hyräillen:
Hur skuggan där är djup och rik inunder björk och al, hur guldbestrålad hvarje vik och hvarje bölja sval.
—Mutta erittäinkin tämä, tarttui Olavi ja lausui:
Hur ljuft, oändligt ljuft det är att ega där en vän—
Erittäinkin tämä viimeinen: ystävästä. Ei tulisia tunteita, ei riehuvaa rakkautta, ei mitään aistillista ja intohimoista, ainoastaan tuo viileä sydämellinen, kaukomielinen säe:
Hur ljuft, oändligt ljuft det är, att ega där en vän, hur troheten är hemfödd där, och längtar dit igen.
[Suloa Suomen laulu soi,sen ilmain ilontaa,yökaudet kuinka päivän koiunensa unhottaa.
Kuin varjot siell' on runsahatall' leppäin, koivujen;kuin salmet kullan-soiluvat,ja vesi vilpoinen.
Siell' ystäväinen kellä on, kuink' iki-ihanaa; kuink' onpi unhottumaton se uskollisten maa.]
siinä on tällaisen illan ja tällaisen luonnon suuri salaisuus kätkettynä—ystävyydessä.
—Uskotteko sellaiseen ystävyyteen? kysyi Elli hetken kuluttua.
—Välistä on tehnyt mieleni uskoa, että se on ainoa, joka lienee jonkin arvoinen, ainoa, joka jää jälelle, kun kaikki muu haihtuu ja katoaa. Se on rakkauden synnyttäjä ja rakkauden perillinen. Kun rakkaus kuolee, niin jää ystävyys elämään.
Niinhän Ellikin. Hänkin uskoi sen, uskoi niinkuin oman kauan haparoimansa ja haaveksimansa elämän mahdollisuuden. Ja uskoi, että Olavikin uskoi, niinkuin hän puhui.
Elli oli hänen puhellessaan varovasti tarttunut airoihin ja alkanut hiljalleen soutaa kotirantaa kohti.
—Ei, mutta antakaa nyt minäkin soudan.—Elli ei vastustellut, ja he vaihtoivat paikkoja siirtyen toistensa ohitse kapeassa venheessä.
Ja kun he sitten tulivat rantaan ja Elli sinä iltana käyskenteli aitoissaan, valmisteli illallista ja istui itsekseen muiden maata mentyä verannallaan, niin kulki hän kuin uudessa maailmassa, johon hän aivan tietämättään oli joutunut, jossa hän liikkui kuin viileiden, autereensinisten verhojen välissä, jotka liehtoivat ystävyyttä ja onnea. Hän uskoi nyt niihin molempiin, hän luotti itseensä ja muihinkin, eikä hänen miehensäkään tuntunut hänestä niin vastenmieliseltä kuin ennen… Sehän oli siis mahdollista ja saavutettavissa! Ja se oli tullut sieltä, mistä hän sitä aina oli odottanut. Hänen toiveensa eivät siis olleetkaan turhat eikä hänen elämänsä vielä loppuun eletty. Sillä voisihan sen toteuttaa ja voisi niin helposti. Eihän siinä olisi mitään moitittavaa eikä kellään olisi oikeutta tuomita. Saanenhan minäystävänärakastaa ketä tahdon … ja saahan se ollahän… Hän kaipaa sitä myöskin, se on ainoa, johon hän uskoo. Hän näytti niin alakuloiselta, mahtaako hänellä olla suuria suruja, ehkä on joku hänet pettänyt ja hyljännyt, eikä hänellä ehkä ole ketään, joka häntä lohduttaisi…
Sunnuntaipäivä oli taas tyven, paisteinen ja hiljainen. Tyynelästä olivat menneet kirkolle kaikki muut paitsi Elli, Olavi ja Anni. Kirkkoajan juhlallisuus levisi tännekin, eikä moneen tuntiin kuulunut hiiskahdustakaan kartanolta. Ei muuta kuin hevosen kellon kalahdus haasta, jossa se veräjän suulla seisten piti pyhäänsä sekin ja tuon tuostakin pudisti kärpäsiä luotaan. Olavi oli ollut yöllä nuottamiesten mukana järvellä ja nukkui nyt. Elli lepäsi puutarhassa suuren pihlajan siimeksessä ja luki.
Hän oli nyt täydellisesti tyytyväinen ja onnellinen. Hän oli päässyt selville tunteestaan, hän tunnusti sen itselleen. Se ei häntä vaivannut, sillä hän ei siinä nähnyt muuta kuin hellyyttä ja osanottoa, ja hän kutsui sitä ystävyydeksi. Eikä hän halunnut sitä miksikään muuksi muuttaakaan. Hän olisi mielestään ollut valmis tyytymään kuinka vähäiseen vastarakkauteen tahansa. Jos olisi saanut tavata häntä edes kerran päivässä, tai viikossa, tai vuodessakaan. Ei hän vaatinut mitään itselleen, ei sitäkään, ettähänsen tietäisi. Se häntä jo tyydytti, että oli olemassa joku, jota voi ja sai pitää ihanteenaan, joka oli niin täydellinen ja jonka kanssa hänolisi voinutolla onnellinen.
Ei hän kaivannut häntä nyt alas tulevaksikaan, ei ikävöinyt, vaikka hän olisi viipynyt kuinka kauan tahansa kamarissaan. Kunhan vain tiesi hänen olevan siellä eikä kiirehtivän lähtemään pois. Ehkei hän kiirehtisikään, ehkä viipyisi koko kesän ja syksyn ja kenties talvenkin, sillä olihan hän sanonut, että hänen olonsa Helsingissä ei ole hänen töittensä tähden välttämätön.
Hän kuuli Olavin tulevan alas ja käyskentelevän kartanolla. Hän tuli puutarhaan ja nojasi aitaa vasten, katsellen järvelle ja hyräillen jotain itsekseen. Kun hän ei huomannut Elliä, antoi Elli hänen olla, ei mennyt hänen luokseen, vaan katseli ja ihaili häntä piilopaikastaan. Kuinka hänen vartalonsa oli miehekäs, hänen piirteensä älykkäät ja kuinka hänen ajatuksensa mahtoivat olla hienot. Ei saa häiritä häntä, antaa hänen rauhassa mennä kirjoittamaan.
Anni kulki siitä ohitse rantaan päin.
—Ovatko kaikki menneet kirkkoon? kysyi Olavi.
—Rouva on kotona.
—Missä hän on?
—En tiedä, minne olisi pistäytynyt.
Elli istui rävähtämättä, ja Olavi meni verkalleen takaisin kamariinsa.
Ei hän tahtonut kuvitella sitä mahdolliseksi, että Olavikin häntä rakastaisi. Mutta heittäytyen selälleen maahan, kädet ristissä pään alla ja pään päällä pihlajan tuuhea lehvistö, antoi hän niiden haaveiden kuitenkin ikäänkuin suotta, ikäänkuin leikillä liehakoida ympärillään. Voihan sitä ajatella, haaveilla, uskotella itselleen.
Pappilan rannassa oli järventakaisten venhevalkama. Uimahuoneen viereen hiekalle kokoontui sinne lauantai- ja sunnuntaiaamuina kirkkovenheitä kymmenittäin.
Väki alkoi vähitellen palata kirkosta. Ne tulivat peräkanaa, miehet ja naiset eri ryhmissä, asettuivat rantapenkereelle, avasivat eväskonttinsa ja alkoivat syödä, toisiaan odotellen. Naiset heittivät pois nuttunsa, miehet takkinsa, istuutuivat paitahihasillaan airoilleen ja lähtivät valkoisina ryhminä soutaa nuokuttelemaan siintäviä salmia kohden.
Elli oli laskeutunut muutaman tutun emännän kanssa rantaveräjälle.Olavikin ilmestyi siihen venheiden lähtöä katsomaan.
—Ettekös te lähdekään? kysyi Elli eräältä ryhmältä, joka vielä virkaili rannalla.
—Mehän odotamme pastoria.
—Tuleeko hän teidän mukaanne?
—Meillähän on huomenna kesäkinkerit.
Elli oli aivan unohtanut sen. Nythän ne näet alkavat ja niitä kestää useampia viikkoja. Hänen miehensä tulee siis olemaan poissa ja he Olavin kanssa kahden kesken? Hän säpsähti sitä uutista, ei tiennyt oikein, millä lailla hän ottaisi sen vastaan. Mutta kun hän tunsi, että hän siitä sittenkin oli hyvillään, tuli hänelle halu olla ystävällinen miehelleen. Hän kiiruhti laittamaan hänen matkalaukkuaan ja tiedusteli häneltä päivällistä syötäessä, missä kylissä kinkereitä pidettäisiin. He saattoivat hänet sitten Olavin kanssa rantaan, ja Elli vastasi nenäliinallaan, kun pastori mennessään heilutti omaansa.
—Vai niin, että hän viipyy koko viikon poissa, sanoi Olavi heidän pihaan astuessaan.
—Niin, nyt saatte te niin kauan tyytyä minun seuraani.
—Ja te minun.
—Minä kyllä aina … mutta te tulette varmaankin ikävystymään niin, että piankin lähdette pois.
—Kyllä minä pysyn täällä, niin kauan kuin vain te pidätte.
—Jos ei muuta estettä olisi, niin saisitte minusta nähden olla täällä vaikka koko talvenkin.
—Saisinko…
Vähän illemmalla, kun Elli istui kamarinsa ikkunassa tyynelle järvelle katsellen, tuli Olavi sinne seisahtuen kynnykselle.
—Saako tänne tulla … tänne teidän kaikkein pyhimpäänne?
—Tulkaa vain, olkaa hyvä … istukaa tähän keinutuoliin.
He istuivat vastakkain toinen toiselle puolen pientä pöytää. Olavi ei ollut ennen käynyt tässä huoneessa. Elli seurasi uteliaasti hänen silmäyksiään, kun hän tarkasteli kattoa ja seiniä, joilla riippui muutamia öljypainotauluja, ja näki hienon ivahymyn vivahduksen hänen huulillaan, kun hän keksi siunaavan Vapahtajan kuvan vuoteiden yläpuolella. Elliä hävetti se, häntä vaivasivat nuo vierekkäin asetetut vuoteetkin, ja hänen olisi tehnyt mieli jotenkuten puolustautua.
—Eikö teitä nyt peloita nukkua täällä yksin, kun miehenne on poissa? kysyi Olavi.
Elli sanoi, että hän oli tottunut siihen, että hän tavallisesti nukkuikin yliskamarissa, silloinkin, kun hänen miehensä on kotona.
—Ja minäkö olen nyt vallannut teidän kamarinne?
—Eihän se mitään … kyllähän meillä aina on tilaa.
—Tämähän on tämä huone aivan minun huoneeni alla.
—Niinpä melkein.
—Eikö teitä häiritse, kun minä useinkin niin myöhään valvon ja liikun tuolla ylhäällä?
—Ei toki ollenkaan … minä kuulen kyllä, niin kauan kuin valvon, milloin te istutte, kävelette tai keinutte, ja minä luulen tuntevani teidän liikkeistänne, milloin teiltä sujuu työ hyvin.
—Mistä te sen?
—Ettekös te viheltele, kun olette oikein tyytyväinen?
—Kuuluuko se tänne?
—Kuuluu se kaikki, varsinkin kun molemmat ikkunat ovat auki.
Kävi askelia verannalla, ja samassa juoksi piika ilmoittamaan, että tulee vieraita. Elli nousi mennäkseen saliin, mutta kynnyksellä tuli häntä vastaan jo neiti Liina ja hänen jälessään hänen veljensä, herra Tavela ja tuomarin neiti.
—Otetaanko vieraita vastaan? kysyi neiti Liina. Tulemmeko ehkä sopimattomasti?
Elli ja hän tervehtivät toisiaan tavattoman hellästi ja herttaisesti, mutta nähtävästi kuitenkin vähän teeskennellen iloaan kumpainenkin.
—Olkaa hyvä ja käykää vain sisään kaikki … vai menisimmekö ulos verannalle?
—Mennään verannalle!
Kun oli asetuttu istumaan, kääntyi neiti Liina Olavin puoleen ja kysyi:
—Tekö täällä nyt olette isäntänä?
—Herra Kalm se nyt on isäntänä, niin kauan kuin mieheni on poissa, kiiruhti Elli sanomaan. Teidän velvollisuutenne, herra Kalm, on nyt huvittaa herroja ja erittäinkin naisia … minä annan teille täyden isäntävallan talossani niin kauaksi.
—Mutta jos minä en annakaan sitä sitten enää takaisin, leikitsi Olavi muiden nauraessa ja meni noutamaan herroille tupakkaa.
—Me odotimme teitä, herra Kalm, tänä aamuna kirkolle, kun ette ollut siellä viime sunnuntainakaan, mutta te nähtävästi viihdytte täällä niin hyvin, ettei teitä enää muualla saa nähdäkään.
—Se on minun hauskan talonväkeni ansio, että viihdyn niin hyvin.Minulla on niin ystävällinen ja herttainen emäntä…
—Nyt te teette pilkkaa meistä, herra Kalm. Elkää uskoko häntä, hän istuu enimmäkseen vain ylhäällä kamarissaan ja huvittelee itse parhaiten itseään.
—Eipähän, mehän hoidamme puutarhaa, kalastamme, soutelemme, kävelemme…
—Niinhän pastori kertoi … hän sanoi olevansa oikein mielissään, kun sinulla, Elli, on seuraa eikä hänen tarvitse pelätä, että sinun on häntä liiaksi ikävä.
Elli poistui toimittamaan tarjottavaa vieraille. Häntä vähän vaivasi, että Olavi niin keveästi kertoi heidän elämästään. Eikö niissä hänelle ollut sen enemmän merkitystä? Ja sitten häntä harmitti Liina, joka nähtävästi tahallaan teki kärjen joka sanaansa. Sitä ei hän koskaan ollut voinut hänessä kärsiä, se oli niin sydämetöntä ja kylmää.
Kun hän palasi takaisin, olivat muut menneet puutarhaan paitsi Olavi ja Liina, jotka olivat jääneet istumaan verannalle. Liina oli jo ehtinyt ottaa esille Helsingin asiat, joista hän aina mielellään keskusteli, teatterit, konsertit, sanomalehtipolemiikit y.m. Ja he olivat molemmat jo innostuneet niihin niin, että tuskin huomasivat Elliä, kun hän oli tullut takaisin. Hän istui heistä vähän matkan päähän verannan penkille, kuulosti heitä hetkisen, koetti muutamalla sanalla yhtyä keskusteluun, mutta ei saanut siinä pysyvää jalansijaa, kun kaikki asiat olivat hänelle outoja. Hän oli mielestään liikaa ja vetäytyi hetken ääneti oltuaan pois, mennen puutarhaan muita etsimään.
Kun hän taas palasi ilmoittamaan, että puutarhassa olisi teepöytä katettu, kiitti Olavi sivumennen, ja he jatkoivat keskusteluaan. Heitä ei alkanut kuulua tulevaksi, ja Elli lähetti heille teen verannalle.
Kun he sitten vihdoinkin lopettivat ja lähtivät muita etsimään, löysivät he Tavelan ja Ellin rantaveräjältä, jossa he seisoivat jotenkin ikävystyneen näköisinä.
—Missä muut ovat? kysyi neiti Liina.
—Nuoret menivät soutelemaan, vastasi Elli.
—Ai, herra Kalm, eikö mekin mennä? huudahti neiti Liina. Onhan siellä vielä venhe, saammeko ottaa sen, Elli?
—Olkaa hyvä.
—Entä rouva Elli ja herra Tavela … te tulette tietysti myöskin mukaan?
Tavela olisi nähtävästi mennyt mielellään mukaan, mutta Elli ei suostunut. He istuvat täällä rannalla ja odottavat.
Neiti Liina oli Olavin mielestä pirteä tyttö, sillä oli jotenkin hauskoja käänteitä puheissaan, se kärsi itselleen puhuttavan jotenkin vapaasti ja piti väittelyissä jotenkin rivakasti puoliaan. Olavi oli sentähden hetkellisesti kuvitettu hänen seurastaan, kun sai tilaisuuden taas pitkästä ajasta päästää itseään vähän valloilleen. Elli oli kyllä hienompi ja syvempi ja arvokkaampi, mutta kenties vähän liian totinen ja raskas.
Elli tunsi sen itsekin vaistomaisesti. Hän näki heidän menevän rantaan ja laittelevan hänen venhettään reilaan, he työnsivät sen vesille, ja Olavi auttoi Liinaa kädestä, vei hänet sillä lailla perään saakka ja käyttäytyi keikarimaisemmin kuin Ellin mielestä olisi ollut välttämätöntä.
Kun he olivat päässeet vähän matkaa ulos rannasta, kuuli hän Liinan ehdottavan, että he laulaisivat. Ja he aloittivat siellä dueton. Istuessa veräjän selällä alkoi maalle jääneiden mieli katkeroitumistaan katkeroitua, vaikka he molemmat koettivat puhella keveästi ja välinpitämättömästi. Elli koetti turhaan torjua kaikenlaisia epäilyksiä luotaan. Olivathan ne nuo vanhoja tuttuja, olivat tavanneet toisensa ennen, olivat tulleet tänne samalla laivalla. Kerranhan hän kuitenkin saa kuulla sen, että Olavi on kihloissa. Mutta ei hän kuitenkaan olisi suonut häntä Liinalle.
Ja vain se mahdollisuus pisti häntä yht'äkkiä niin, että hänen täytyi jättää heidät sinne laulelemaan ja soutelemaan ja poistua pihaan. Tavelalle hän sanoi syyksi sen, että hänen täytyi mennä laittamaan illallista.
Rannasta vihdoin ylös tultuaan rupesivat vieraat iloisesti melakoiden vannetta heittämään. Elli ei mennyt mukaan, vaikka Olavi tuli häntä kutsumaankin. Siellä tuntui kyllä olevan hauska ilman häntäkin.
Kun vieraat illallisen syötyään olivat menneet pois ja Olavi ja Elli tulivat heitä saattamasta, sanoi Elli:
—Teillä oli hauska tänään?
—Olihan meillä.
—Sehän oli hyvä, että ne tulivat, muuten olisi tämä sunnuntai-ilta ehkä tullut teille hyvinkin pitkäksi.
Ääni ilmaisi hänen mielialansa. Se oli katkera ja särmikäs. Ja kun Olavi vähän hämmästyen katsahti häneen, oli suun ympärillä se piirre, joka ilmaisee kateutta.
Olisiko niin? Voisiko se olla mahdollista? Jotain semmoista oli hän vähän alkanut aavistaa.
Hän yht'äkkiä herkistyi ja lämpeni, hänen tuli sääli häntä, hänen olisi tehnyt mieli tarttua häntä olkapäihin, pudistaa hänestä pois kaikki sellaiset luulot ja vakuuttaa…
Mutta mitä hän olisi vakuuttanut? Sitäkö, ettei hän suinkaan ollut rakastunut neiti Liinaan? Eihän hän ollutkaan … mutta miten hän voisi…?
Hänelle tuli sanomaton halu olla iloinen. Hän koetti puhua Ellille kaikenlaista hupaista kotiin mennessä, mutta ei saanut häntä sulamaan. Maata mennessä heitti hän hänelle hyvästin tavallista sydämellisemmin ja koetti saada hänet vaihtamaan syvää silmäystä. Mutta Elli ei nostanut silmiään ja tuskin vastasi.
Voisiko se olla mahdollista? kysyi hän vielä uudelleen itseltään.
Ja miksei voisi? vastasi hän mielihyvällä.
Kun tarkemmin ajatteli, niin osoittivathan sitä monet merkit. Useat kerrat oli hän viitannut siihen, että hänen elämänsä oli ikävää ja ilotonta. Nähtävästi hän ei viihtynyt siinä asemassa, johon oli joutunut. Ja mahdollistahan se olikin. Eihän niiden välillä ollut vähintäkään henkistä yhteyttä, eivät ne ymmärtäneet toisiaan eivätkä luonteetkaan käyneet limikkäin.
Olihan sentähden hyvinkin ymmärrettävää, että hänen tunteensa pyrkivät pois, toisaalle, ja että hän oli hiukan mustasukkainenkin. Rouva parka, sanoi Olavi hyväntahtoisen säälivästi, melkein niinkuin opettaja, joka on huomannut oppilaansa itseensä rakastuneeksi.
Mutta yht'äkkiä leimahti hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet pystyyn hypähtämään.
Jos Elli minua rakastaa, niin voihan olla, että hän on rakastanut minua siitä pitäen, kun me viime kerran tapasimme toisemme kuusi vuotta sitten! Mutta jos niin on, niin on se todellakin suurta, on traagillista! Miten hän on mahtanut kärsiä! Miten onneton hän on mahtanut olla! Ja hän näki taas nuo kalpeat kasvot verannan lasin takana … ne olivat nuo samat kasvot ja niissä se sama ilme, jotka hän oli nähnyt äsken vierellään maantiellä ja jotka olivat jääneet rantaveräjälle, kun he menivät Liinan kanssa soutelemaan.
Hän oli tässä ehkä likellä syvempää elämän tragediaa kuin mitä hän oli osannut ajatellakaan. Eiväthän ne ole verisiä tällaiset draamat, mutta kuinka ne mahtavat kuihduttaa ja imeä pois elämän ytimen. Se, joka kärsii, eihän hän voi ottaa ainoatakaan askelta eteenpäin, hänen täytyy jäädä tyytymättömyytensä hivuttavaa tautia sairastamaan ja litistyä velvollisuudentuntonsa painon alle. Ja tuo äänetön kärsimys se tässä on niin suurta, sanoi Olavi itsekseen. Tulisten etelämaalaisten naisten tunteiden purkauksissa oli hänen mielestään aina ollut jotain mahtavaa ja vaikuttavaa. Tavallisinkin revolverinäytelmä oli häntä viehättänyt. Mutta kuinka toista sentään tämä! Ei sitä helpotusta, jonka tunteiden purkaus tuottaa, ei sitä hoivaa, että saisi maailmalle huutaa sydämensä kyllyyden. Ei muuta kuin ikänsä istua ja koettaa kätkeä rakkauttaan, ehkä itseltäänkin.
Tätä kaikkea kuvitellessaan tuli Olavi hellämieliseksi ja ajatteli sitä, mitä hän muuten hyvin harvoin tuli ajatelleeksi: kuinka ihminen sentään saattaa olla sydämetön ja kevytmielinen ja kuinka hän tietämättään voi antaa aihetta toisen ihmisen kärsimyksiin.
Kuta enemmän hän yön hämärtyessä ja hiljaisuuden ympärillään vallitessa ajatteli tätä kaikkea, sitä mahdollisemmilta rupesivat Ellin tunteet häntä kohtaan näyttämään. Ja sitä mukaa kasvoi Elli hänen silmissään, kasvoi jonkunlaiseksi salaperäiseksi olennoksi, marttyyriksi, joka kärsii syvästi ja kärsii syyttömästi.
Mutta kun hän aamulla heräsi ja alkoi taas uudelleen läpikäydä, mitä eilen oli ollut hänen mielessään, näytti se kaikki hänestä mielikuvitukselta. Ehkä hän oli eilen kokonaan erehtynyt; eihän hänellä ollut mitään todistusta, jota ei olisi voinut toisinkin selittää. Eilinen katkeruus, voihan se olla tavallista satutetun itserakkauden nyrpeyttä.
Mutta samalla hän kuitenkin koetti saada kaikki siksi, miksi eilen oli luullut sen huomanneensa. Kuta vähemmän todenmukaiselta se näytti, sitä enemmän tahtoi hän sen semmoiseksi kuvitella.
Epävarmana laskeutui hän alas. Tästä lähin tulisi hänen kuitenkin panna kaikki pienimmätkin seikat tarkasti huomioonsa.
Elli ei ollut verannalla, jossa he tavallisesti aina tapasivat toisensa. Eikä häntä näkynyt muuallakaan. Turhaan haki Olavi häntä puutarhastakin, ja aamiainen oli laitettu yhdelle hengelle.
—Eikö rouva ole kotona? kysyi hän vihdoinkin.
—Rouva meni jo aamulla varhain heinäniitylle.
Se tuli vähän odottamatta ja niinkuin olisi siinä ollut jotain tarkoitusta. Miksi hän oli mennyt yksin? Olihan ollut puhetta siitä, että kun tulee jokin kaunis luokopäivä, mennään yhdessä heinää tekemään.
Ikäänkuin vähän pettyneenä söi hän aamiaisensa. Yksin siinä istuessaan tuli hän ensi kerran tarkastaneeksi ruokasalia. Se näytti nyt yht'äkkiä niin surkean ja epätoivoisen näköiseltä, oli kuin leima talonväen elämästä. Niihin oli noihin värittömiin ja vähän likautuneihin seiniin ja noihin kuluneihin huonekaluihin painunut koko heidän avioelämänsä ikävyys ja yksitoikkoisuus. Tässä he syövät kumpikin nurkallaan, tuijottavat lautaseensa, eikä kummallakaan ole mitään virkkamista toisilleen. Joskus vain kuuluu: »Saanko leipää» tai: »Voi loppuu» t.m.s.
Olavi koetti asettua työhönsä, mutta ajatus pyrki pois aineestaan. Äskeinen kuva mielessään heidän elämästään hän ei voinut mitenkään käsittää, kuinka tuo Elli oikeastaan ollenkaan saattoi tulla toimeen ja kuinka hän ei siihen paikkaansa menehtynyt täällä, jos hän kerran kaipasi ja haaveksi jotain parempaa. Eihän hänellä ole minkäänlaista, ei etäisintäkään mahdollisuutta saavuttaa, mitä toivoo, eikä edes niitä toiveitaan unohtaa. Ei seuraa, ei viihdytystä, ei uusia vaikutelmia, jotka haihduttaisivat sitä sumua, mikä alinomaa seisoo ympärillä.
Jonkun aikaa istuttuaan ja keinuttuaan oli Olavi taas alhaalla. Hän kysyi tietä heinäniitylle, otti hattunsa ja lähti sinne.
Niitty oli järven lahdelmassa vähän matkaa talosta. Tie kulki haan läpi. Hänen aitaa lähetessään kuului sen takaa hiottavan viikatteen helinää, pian niitä yhtyi kaksikin samaan tahtiin, ja puitten lomitse alkoi jo vilkkua valkopaitaisia niittymiehiä. Miehet niittivät, naiset kulkivat jälessä kouhotellen. Niityn ranteet kasvoivat kaunista solakkaa haavikkoa, metsän laidassa oli lato, jonka kupeelle oli tehty tuli, mistä savu nousi kohtisuorana patsaana heleään, tyyneen aamuilmaan. Niityltä tuoksahti tulijaa vastaan tuores, niitetty heinä.
Hänelle tuli yht'äkkiä ilo mieleen, yksi noita tunteen puuskahduksia, joista ei tiedä, mistä ja mitä varten ne tulevat. Ja notkeasti ponnahti hän aidan yli ja hyppeli ojien poikki. Häntä hurmasi halu heittäytyä johonkin uuteen seikkailuun, hakea jotain, jota ei ollut ennen kokenut. Ja mikä häntä siitä estäisi, mikä häntä sitoisi, miksei hän sitä tekisi? Entisyydestään hän oli selvillä, tulevaisuudesta hän ei välittänyt. Ja muutamissa silmänräpäyksissä menivät hänen ajatuksensa niin pitkälle, että hän rupesi puolustaumaan itsensä edessä. Tunteilla, sanoi hän, ei ole muita lakeja kuin omansa … ne eivät huoli muista esteistä kuin niistä, joita eivät voi voittaa!
Elli oli heittäytynyt kuivien tuoksuvien heinien päälle pitkäkseen latoon. Hän oli tullut tänne varhain aamulla, keittänyt kahvia joukolle ja haravoinut. Hän oli tarttunut työhön melkein epätoivoisella innolla, sillä hän tahtoi saada ajatuksensa haihdutetuiksi, saada kaikki äänet sisässään vaikenemaan. Kaiken sen, mikä hänessä oli alkanut viime aikoina herätä, tahtoi hän taas nukuttaa … nukuttaa ikuiseen uneen. Mutta pian alkoi häntä työ väsyttää, ja hänen levätessään kädet pään alla ristissä, edesään ovesta näkyvä tyyni järvi ja uhkea niitty reippaine työmiehineen, tuli häneen taas voimakas halu vielä toivoa … edes vähän aikaa vielä. Silmät puoliummessa antoi hän taas haaveittensa entiseen tapaansa lentää ja liihotella edessään, ja hän katseli niitä, niinkuin olisi katsellut kauniita poutaperhosia. Ehkä hän eilen oli ollut väärässä, ehkei se mitään merkinnyt. Itsehän hän oli kehoittanut häntä pitämään vieraille seuraa. Ja ikäänkuin koetuskeinoksi, ikäänkuin taiaksi asetti hän, että jos hän tulee tänne minua katsomaan, jos hän hakee minut käsiinsä…
—Herra tulee! huudahti yht'äkkiä joku naisista niityllä.
Elli luuli, että se oli pastori. Mutta samassa hän näki Olavin astuvan latoa kohti. Hän hypähti ylös ja riemastui niin, että oli vähällä juosta vastaan. Tukka heinän vallassa ja vaatteet täynnä kukkain korsia hän jäi ladon edustalle odottamaan ja pudisteleimaan. Hän oli avopäin, yllään väljä, lyhythihainen mekko ja jalassa lipokkaat. Hän huitoi huivilla helmojaan peittääkseen hämmennystään.
—Löysinpähän minä teidät!
—Oo, herra Kalm? Kuinka te olette tänne osannut?
—Minun kun tuli teitä ikävä. Mutta mitä te täällä oikeastaan toimitatte?
—Teen heinää, niinkuin näette.
—Ladossako sitä tehdäänkin?
—Jo minä olen haravoinutkin ja keittänyt kahvia ja aioin taas juuri lähteä, kun te tulitte.
—Ja noin te vain teette huviretkiä, ettekä virka minulle mitään.
Ellin mieliala oli jo kokonaan muuttunut. Eilisestä saakka jäytäneet mietteet olivat kuin pois puhalletut, ja hän virkkoi vähän veitikkamaisesti:
—Kuinkas olisin virkkanut, kun en voinut tietää, tekikö teidän mielenne tulla mukaan.
—Antakaa minäkin rupean heinäntekoon!
—Siin' on harava!
—Ei, minä tahdon viikatteen.
—Oikeinko viikatteen … osaatteko sitten muka niittää?
—Mitäs en minä osaisi!
Hän sieppasi joutilaan viikatteen ladon nurkasta ja alkoi niittää. Se sujui hyvästi. Pitkinä palkareina kaatui heinä ja kokoontui molemmille puolille kauniisiin laisteihin.
—Ottakaa vain haravanne ja alkakaa kouhotella! komensi hän Elliä.