Elli alkoi kulkea jälestä ja siirteli haravan kärjellä märkiä heiniä erilleen toisistaan.
Muu heinäväki kokoontui heidän ympärilleen katsomaan ja kehumaan.
—Sehän käypi herrasväeltä kuin vanhoilta mestareilta.
—Nyt ne on jokaisella niittytoverinsa, nauroi muuan piioista, rouva kun äsken valittikin, ettei hänellä ole edelläniittäjätä.
Olavi innostui niittämään. Hän heitti pois takkinsa ja liehui paitahihasillaan koko rupeaman. Elli ehdotti, että he menisivät päivälliseksi pihaan, mutta Olavi tahtoi, että he jäisivät syömään niitylle muiden kanssa. Ja he söivät yhdessä kehässä suuresta perheen padasta ja loikoivat ruokaleponsa ladon siimeksessä.
Iltapäivällä pantiin heinät ruolle, ja kuivat ruot kannettiin latoon. Olavi ja Elli kantoivat samoilla sapilailla. Kun he kilpaa ladolta ruolle juosten olivat sysänneet sapilaansa heinäin alle, tarttuivat he toisiaan käsiin ja painoivat niiden varaan heittäytyen heiniä tiukemmalle. Olavin valtasi poikamainen vallattomuus, hän teki pitkiä hyppyjä sapilaansa varassa ja heitteli kuperkeikkoja ladon heinissä. Hän nauroi, telmi ja sai pian Ellinkin mukaansa.
—Kerranpahan näkee meidän rouvankin nauravan, sanoivat piiat keskenään.
Hän viskeli heiniä toverinsa päälle, hänen silmänsä säihkyivät, posket hohtivat ja rinta kohoili.
—Teille sopisi paljoa paremmin olla noin iloinen, kuin nyt olette, sanoi Olavi, kun he olivat istuutuneet levähtämään.
—Teille myös!
—Sentähden täytyy teidän aina tästälähin olla hyvällä tuulella … eikä koskaan olla niinkuin olitte eilen.
—Kuinkas minä sitten olin eilen?
—Olitte niin happamen näköinen ettekä tullut heittämään vannettakaan.
—Minun kun piti olla teetä laittamassa.
—Oliko se ainoa syy?
—Ja sitten minä ajattelin, että teillä olisi yhtä hauska ilman minuakin.
—Teidän täytyy pyhästi luvata, ettette enää milloinkaan sellaisia tyhmyyksiä ajattele.
—No hyvä, minä lupaan.
—Tuohon käteen
—Tuohon käteen!
Se oli lämmin, luja käsi. Olavin olisi sitä myöten tehnyt mieli kohota hänen aaltoileville rinnoilleen, valkealle kaulalle, josta ylimmäinen nappi oli auennut, huulille ja poskille, jotka hehkuivat ja joihin häntä vetivät nuo suuret, vähän kosteat, häntä alituisesti seuraavat siniset silmät.
Myöhään illalla, vasta auringon laskun jälkeen, palasivat he venheellä kotiin. Olavi istui perässä, ja Elli oli asettunut kokkatuhdolle käppyrään soutajien selän taa. Matka vei ympäri pitkän niemen, jonka ruohikkorinteitä he hiljalleen soutelivat. Olavi puheli renkien kanssa, Elli oli omissa mietteissään, oli vähän väsynyt, mutta onnellinen, niin onnellinen, ettei tahtonut mitään muuta ajatella, ei eteensä eikä taakseen. Ja niissä ajatuksissaan noukki hän hauenkukan kokan edestä, tarttui lumpeeseen tai taittoi kaislan mennessään viistättäen niitä pitkät matkat venheen kupeella.
Kun lähestyttiin kotirantaa, näytti siellä kaikki, uimahuone, venheet, sauna ja nuottakota, niin omituisen myhäilevältä, kuin olisi niiden sisään lukittu jotain hyvin kallista ja salaperäistä. Ja kun hän muiden edellä nousi ruispellon piennarta pihaan, tuntui tähkäin kahina kuiskailulta, ja pihaportti narahti toisella äänellä kuin ennen. Hänen olisi tehnyt mieli tarttua johonkin ja puristaa jotain rintaansa vasten. Ja kun Usko hyppäsi pihamaalla häntä vastaan, tarttui hän sitä etukäpäliin ja kaulaan ja pyörähti sen kanssa monta kertaa ympäri.
Elli oli muuttanut ruokapöydän ikävästä ruokasalista hauskalle valoisalle verannalle, ja sen ääressä tuli heille tavaksi istua vielä kauan senkin jälkeen, kun ruuat olivat pois korjatut ja väki lakannut liikkumasta ja kesäinen luonto hetkeksi silmänsä ummistanut. Tavallisesti asetti Elli aina astian täynnä tuoreita kukkasia keskelle pöytää ja istui sen ääressä ompeluksineen, sill'aikaa kun Olavi poltteli, käyskenteli edestakaisin lattialla, katseli ulos ikkunasta, puheli, kertoi ja tuon tuostakin istahti toiselle puolelle pöytää vastapäätä Elliä.
Heille oli vähitellen ilmautunut yhä enemmän puhelemista. Tavallisimmatkin pikkuasiat huvittivat, sillä niistä tuli aina esille, että he rakastivat samaa, olivat samaa mieltä ja olivat juuri olleet sitä samaa sanomassa, minkä toinen oli ehtinyt sanoa.
Alussa enimmäkseen Olavi puhui. Elli vain kuunteli, kasvot onnellisina ja huulilla hyväksyvä hymyily. Ainoastaan joskus hän väitti vastaan, kun Olavi lausui jonkin oudomman ajatuksen, jota hän ei heti osannut sulattaa, mutta väisti pian ja oli taipuvainen omaksumaan kaikki, mitä kuuli. Kaikenlaiset uudenaikaiset mielipiteet, joita hän kirjoista oli lukenut ja jotka olivat tuntuneet hänestä niin »hirveiltä», soivat Olavin suussa luonnollisilta ja ymmärrettäviltä. Hän kertoi Olaville avonaisesti, että hän ennen aikaan, luettuaan Ibsenin »Noran», oli tuominnut häntä siitä, että hän jätti lapsensa, mutta että kun Olavi nyt selitti, ettei muuten ollut mahdollista ja että Noralla oli velvollisuuksia itseäänkin kohtaan, se alkoi tuntua Ellistäkin välttämättömältä.
Useat niistä »totuuksista», joita Olavi lausui, tarttuivat melkein sanasta sanaan hänen mieleensä ja soivat siinä yhtämittaa. »Naisten oikeus määrätä elämästään ja hakea itse vaikutusalansa täytyy tietysti olla yhtä suuri kuin miestenkin»——»Ne vanhemmat, jotka eivät ole tytöilleen antaneet siihen samaa tilaisuutta kuin pojilleenkin, ovat ankarasti moitittavat».
——»Minä pidän suurena onnettomuutena, että avioliitto on rikkomaton laitos, sillä eihän vihkiminen oikeuta avioelämään, vaan rakkaus».
Kirkon oppia, pappeja ja raamatun totuuksia hän arvosteli ja puhui koko ajan, niinkuin olisi Ellikin jo aikoja sitten ollut samaa mieltä. Tottahan oli, että hän oli kaikkia noita asioita usein itsekseen ajatellut, mutta kaikkialla näyttivät aitaukset niin korkeilta, ettei hän itsekseen uskaltanut ruveta niiden yli nousemaan. Mutta nyt tuntui niin suloiselta, kun voimakas käsi auttoi häntä toiselle puolelle, jossa kaikki oli kuin kotoisampaa ja valoisampaa.
—Voi, voi, mitä te puhutte! sanoi hän usein, mutta kun Olavi kysyi:
—Eikö se sitten ole totta? niin ei Elli voinut olla myöntämättä:
—Ehkä se sitten on.
Ja Olavi oli mielissään ja nautti siitä vaikutuksesta, mikä hänellä oli Elliin. Sentähden viihtyi hän yhä paremmin hänen seurassaan ja antautui vastustelematta sen miellyttävän tunteen valtaan, joka syntyy, kun tietää olevansa ihailtu ja rakastettu. Ja hän tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että Elli rakastaa häntä. Monet merkit sanoissa, silmäyksissä ja käytöksessä sen hänelle ilmaisivat. Hän unohti päätöksensä olla mistään muusta välittämättä kuin työstään eikä enää pitänyt kiinni teoriastaan »järjen puhtaasta tyydytyksestä». Häntä huvitti nähdä, mihin tällainen suhde, joka oli hänelle aivan uutta ja erityistä, kehittyisi. Eihän siitä hänelle voisi syntyä mitään suurempaa häiriötä tai vastusta. Eihän se häntä mitenkään sitoisi, kun hän ei antaisi sen kärjistyä. Hehän voisivat lähetä toisiaan kuin kädet selän taakse vapaaehtoisesti sidottuina, kumartua toisiaan vasten, ei puristaa rintaa rintaa vasten, mutta kuitenkin suudella toisiaan— kurkalta.
Ja sen mielentilansa hiljaa kantaessa joutui hän pian puhumaan itsestään ja esittämään pääpiirteet elämästään.
Alussa antoi hän siitä vain kylmiä ulkopiirteitä, kertoi perheoloistaan, äidistään, sisaristaan, huolettomasta lapsuudestaan, iloisista ensi ylioppilasvuosista, Helsingin elämästä ja ulkomaanmatkastaan. Mutta sitten hän tuli vähitellen puhumaan rakastumisistaan ja kihlauksistaan, jotka olivat puretut. Hän puhui niistä mietelmäin muodossa ja otti vain kuin selvittääkseen esimerkkejä omasta itsestään.
—Usein kuulee sanottavan, sanoi hän eräänä iltana, että rakkaus on kaikkein hellintä ja hienointa, mitä maailmassa on, että se jalostuttaa ihmistä ja saattaa kaikki hyvät voimat meissä liikkeelle…
—Eikös se sitten niin tee?
—Jos se niin tekisi, niin täytyisi sen kai vaikuttaa takaisinpäinkin, jättää jotain jälkeä itsestään, kun se on kadonnut. Mutta minä luulen, ettei ainakaan tässä kohden pidä paikkaansa sananlasku, että työ tekijäänsä kiittää.
—Minä en oikein ymmärrä.
—Ettekö? Mutta minä tiedän sen omasta kokemuksestani ja jos sallitte, niin otan esimerkin itsestäni.
—Ottakaa … on niin hauskaa kuulla teidän puhuvan itsestänne.
Olavi kertoi, kuinka hän oli vähitellen alkanut kyllästyä ja kuinka hän sitten viimein oli rikkonut suhteensa vähintäkään sääliä tuntematta, vaikka näki toisen sydäntä särkevän surun ja epätoivon. Kuta enemmän toinen itki, kuta surkeampana hän esiintyi ja samalla koetti panna kaikki viehätysvoimansa liikkeelle ja vedota hänen hellyyteensä, sitä kylmemmäksi tuli toinen.
—Minä välistä melkein toivoin, että hän kuolisi, että hänelle tapahtuisi jokin onnettomuus, päästäkseni siitä säälin tunteesta, joka minua vaivasi. Minä tietysti kohta taas kauhistuin tätä ääretöntä itsekkyyttäni ja minä halveksin itseäni, mutta minä en voinut sille mitään. Kaikki paremmat tunteeni olivat kuin kuolluksissa.
Kun Elli ei vastannut mitään, sanoi Olavi:
—Te varmaankin tekin kauhistutte tällaista … tuomitsette ehkä…
—En, sanoi Elli verkalleen asettaen sanansa, minä ymmärrän sen—aivan hyvin—omasta kokemuksestani.
Olavi katsoi ulos ikkunasta, Elli ompeli, ja vähään aikaan he eivät virkkaneet mitään. Olavi jo vähän katui tunnustustaan. Mutta sitten kysyi Elli arasti:
—Rakastaako hän teitä vieläkin?
—En tiedä, minä en ole häntä tavannut moneen vuoteen, sen jälkeen kuin lopullisesti erosimme.
—Mutta ehkä taas entiset tunteenne havahtuisivat, jos hänet kohtaisitte?
—En luule, meissä oli niin paljon erilaista sekä luonteissa että katsantotavoissa, etten uskoisi niiden koskaan soveltuvan yhteen.
—Eihän se sitten olisi mahdollista, uusi yhtyminen.
—Eihän olisikaan. Mutta olkoon se kuinka ymmärrettävää tahansa, se siitä kuitenkin jää, että on tuottanut toiselle tuskaa ja kärsimyksiä, ja sellainen ei jää koskaan rankaisematta. Minä olen saanut osani minäkin.
Hän puhui—itseään kuitenkin vähän säälien ja ikäänkuin omaa tilaansa hellytellen—ettei hän senjälkeen ole oikeata tunnetta löytänyt, ei itsestään eikä muista.
—Se on tullut kuin kostoksi se, että minä vähitellen olen tullut siihen uskoon, ettei oikeata epäitsekästä, suurta tunnetta olekaan … ehkä olen väärässä, mutta siltä minusta vain tuntuu.
—Minä luulen, että olette väärässä.
—Kuinka niin?
—Niin, minä vain luulen, että olette väärässä sekä itsenne suhteen että muiden … ja tuomitsette itseänne liiaksi.
—Olisihan lohdutus, jos niin olisi ja jos muut olisivat parempia kuin minä.
Kuinka avonainen hän on, kuinka suoraan hän tunnustaa vikansa! Olisiko sitä kukaan muu tehnyt? Kaikkihan ne, hän, Ellikin, koettavat peittää ja salata omia vikojaan, esiintyä aina paremmassa valossa. Sentähden hän ei olisi voinut häntä tuomita, vaikka hän olisikin tehnyt väärin. Hän näyttää niin alakuloiselta ja kärsivältä … on ehkä tullut tänne huoliaan pakoon. Hän tarvitsee uskottua, semmoista, jolle saa huolensa puhua. Ja Ellille tuli halu häntä vaalia, lohduttaa ja hoitaa … silittää hänen otsaansa ja tukkaansa … suudella hänen silmiään.
—Ette tekään ole niin paha kuin itse luulette, sanoi hän hellästi. Ette saa panna sitä niin sydämellenne … onhan se mennyttä, eihän sille enää mitään voi.
Eihän hän oikeastaan ollut enää pitkään aikaan tuota asiaa muistanut. Sen jälkeen oli jo paljon muutakin samanlaista tapahtunut, hän oli jo aikoja sitten rauhoittanut omantuntonsa. Mutta kun hän näki, millä osanotolla Elli häntä kuunteli, niin hänen teki mieli kertoa, ja kertoessaan hän sai katuvan mielentilansa takaisin sen verran, että hän vähän itsekin uskoi, mitä puhui.
Olivathan ne vanhoja oireita tällaiset, olihan hän samalla tavalla tehnyt selkoa menneisyydestään kaikkien muidenkin uusien suhteiden alkaessa, ja olihan se aina samalla tavalla vaikuttanut. Häntä se välistä tympäisi, varsinkin aamulla herätessä ja muistellessa, mitä illalla oli puhuttu. »Se on sitä samaa iankaikkista!»
Mutta kun taas oli tullut ilta ja kun he taas istuivat verannalla kahden kesken, niin he palasivat samaan aineeseensa, hän teki uusia syytöksiä itseään vastaan ja antoi Ellin puolustaa hänen tekojaan. Elli puolusti ja koetti osoittaa hänelle, että hän antoi niiden liiaksi painaa mieltään.
—Te olette ehkä ensimmäinen, joka ei ole minua tuominnut ja joka on minua oikein ymmärtänyt, sanoi Olavi.
—Enhän minä muuta tiedä, sanoi Elli onnellisena, mutta minä ajattelen, että te hyvässä tarkoituksessa teitte sen, minkä teitte … olisittehan te kuitenkin tulleet onnettomiksi molemmat, kun ettetekerran häntä rakastanut … ja eiväthän siis ainakaan vaikuttimenne olleet huonot…
—Sehän se on ainoa, joka on minua lohduttanut.
Olavi heltyi, hän antoi vielä kerran anteeksi itselleen, ja kun hän niitä aikoja oikein ajatteli, niin olihan hän kärsinyt kenties yhtä paljon kuin tuo toinenkin.
Elli osasi hänen mielestään asettua niin hyvästi hänen kannalleen, ja siitä hän nousi hänen silmissään. Miten hän oli mahtanut kärsiä sen tunteensa alla! Ja minä kun en ole sitä aavistanutkaan, en tiennyt siitä mitään kaikkina noina pitkinä vuosina. Mutta enköhän sentään ole? Ja hän kysyi itseltään, eikö hänestä välistä ollut tuntunut, niinkuin joku aavemainen olento olisi häntä seurannut, kulkenut mykkänä ja kuulumattomana hänen edellään, ja eikö hän ollut silloin tällöin nähnyt noita kalpeita, itkettyneitä kasvoja ikkunan ruudun takana. Eihän sen tarvinnut olla mahdotonta, onhan niitä, jotka väittävät tuollaisia tiedottomia vaikutuksia olevan olemassa.
Ja hellällä, tutunomaisella, hyväilevällä äänellä sanoi hän Ellille:
—Mutta tässä minä vain kaiken aikaa puhun itsestäni … kertokaa tekin jotain itsestänne!
—Mitäs minä … eihän minulla ole mitään.
Yön taas hämärtyessä, kun ei oikein erottanut toinen toisensa kasvonpiirteitä eikä Elli enää nähnyt ommellakaan, sai Olavi hänet kuitenkin vähitellen puhumaan. Hän johti puheen heidän yhteisiin muistoihinsa: hänen vierailuunsa Ellin kotona ja lähtöönsä sieltä. Ja hän sai selville, että Elli muisti kaikki hänen sanansa ja tekonsa, että hänellä oli ollut ikävä hänen mentyään ja ettei hän ymmärtänyt, kuinka hän sen jälkeen oli tullut menneeksi naimisiin. Sitten hän kertoi, kuinka he melkein väkisin olivat saaneet riuhtaista hänet äidin kaulasta, kuinka sitten oli ajettu talvisena harmaana päivänä virstoittain ja penikulmittain ja hän vain tuijotti sivulleen, jossa vitkalleen vaelsi jäljellepäin lumeen peittynyttä aitaa ja matalaa havumetsää. Ilta pimeni, poikettiin synkkään metsään, nietokset näyttivät yhä kasvavan, ja puut notkistuivat tien poikki lumen painosta. Tultiin tänne, nietokset vain yhä nousivat, lunta oli lapioitu seinien ympärille, ja kun tultiin sisään, oli ikkunan ruutu puolitiehen lumessa. Hän oli silloin tuntenut itsensä kuin elävältä haudatuksi. Vaikeahan siihen oli ollut tottua, mutta siinähän tuo sitten oli mennyt.
Olavi kuunteli häntä utelias, tarkkaava piirre kasvoillaan, lisäsi itse sen, minkä kertoja näytti jättävän pois, ja luuli ymmärtävänsä oikean syyn kaikkiin noihin hänen kuvaamiinsa mielentiloihin.
Elli kertoi vielä talvisesta elämästään täällä maalla. Aamulla se vielä menetteli, kun päivää vähän näkyi ja ihmisiä liikkui tästä läpi pihan. Mutta sitten tulivat ne pitkät illat, jolloin ei kuulu muuta kuin kellon nappaisu ruokasalin seinältä ja ulkona silloin tällöin kaivon vintin narina. Panisi maata, mutta eihän aina saa untakaan, varsinkaan kuutamoiltoina, kun kalpea valo kiertelee huoneita ja siirtyy ikkunasta ikkunaan jäähileitä kimmellyttäen. Silloin hän usein muiden maata mentyä hiipii ulos, ottaa suksensa ja lähtee hiihtelemään alas jäälle. Vastaantulevat satunnaiset yölliset matkustajat herähtävät horroksistaan reen perässä, katsovat harralla silmin outoa haamua eivätkä pitkään aikaan saa sanaa suustaan, ennenkuin ovat jo pitkän matkaa ohitse. Mutta Elli hiihtää ja hiihtää, vitilumi lähtee edellä juoksemaan, hän kiertää niemen nenitse, nousee metsään, liukuilee heinäteitä ja läpi avattujen veräjien eikä palaja kotiin, ennenkuin on aivan väsynyt. Hän on innostunut kertoessaan ja punastuu vähän omaa innostustaan.
—Jotakinhan sitä tulee tehneeksi täällä yksinäisyydessään, kun ei ole muutakaan. Te varmaankin ajattelette, että se on kovin lapsellista ja naurettavaa.
—Miksi niin … ei suinkaan … päinvastoin … kertokaa nyt vieläkin jotain…
—Eihän nyt … olen teille jo muutenkin puhunut liian paljon itsestäni … ei se ole ollenkaan hauskaa … ehkä teitä jo väsyttää.
—Väsyttääkös teitä, kun minä kerron itsestäni?
—Teidän on aivan toista … mutta en minä vielä kenellekään ole voinut puhua niin avonaisesti kuin teille.
Ja taas kertomaan. Eihän sentään pidä luulla, että elämä aina on niin surullista ja toivotonta hänellekään. Kesät ovat hauskemmat, hän saa hoitaa puutarhaansa, kalastaa ja kulkea väen mukana töissä. Ja kesän aikana, sanoi hän, tulee useinkin niin valoisia, keveitä, iloisia ajatuksia, ettei itseään tunne. Kun hän joutohetkinään istuu tuolla pikkuniemen kärjessä nuottakodan kupeella, katselee laivoja ja ottaa niiden laineita vastaan, niin on häneen siellä kuin kasvamalla kasvanut usko siihen, että sieltä tulee jotain erikoista … jotain, joka … joku, joka … jonkinlainen pelastaja … »En minä tiedä oikein mitä … ne ovat sellaisia mielikuvituksia, sellaisia avosilmäisen unia … (hän sekautuu vähän, mutta pelastuu siitä ja jatkaa:) … minä tarkoitan … mitä minä sanon, minä kuvittelen, että joku hyvä kapteeni keksisi minut siitä kiikarillaan, laskisi laivansa rantaan, kutsuisi minut huvimatkalle ja veisi minut Helsinkiin tai jonnekin sinne päin…»
Hän nauroi, pani pois Olavin paperossikotelon, jota hän oli sormiellut, aukoillut ja taas sulkenut ja tarttui työhönsä.
—Saanko sakseni?—Kiitos!
Sitä seurasi äänettömyys, jolloin Elli leikkasi vaatetta ja Olavi ryyppäsi teetä lasista, jonka Elli oli hänelle illallisen loputtua vielä täyttänyt.
—Mutta sieltä ei ole vielä tullut sellaista kapteenia? kysyi Olavi merkitsevästi.
Elli väisti taitavasti ja sai esille keveän luonnollisen naurahduksen:
—Eihän ne … niillä on kaikilla ne vanhastaan viitoitetut väylänsä, joita ne purjehtivat.
Ne olivat ihania nämä illat ja yöt, jolloin he istuivat näin puhellen ja varovasti toisilleen aukoellen elämäänsä, Ellille varsinkin, sillä hän oli niin onnellinen, ettei hän enää mitään toivonut, ei edes tullut enää ajatelleeksi, että se kerran loppuu. Eikä Olavikaan tehnyt itselleen selkoa siitä, seuraisiko tästä mitään, vai tähänkö tämä päättyisi. Hän nautti vain siitä, että sai puhua, että häntä hartaasti kuunneltiin ja että hän Ellin joka sanasta sai vahvistusta siihen, että hän oli häntä rakastanut ja yhä rakasti.
Aamurusko useinkin valaisi jo keveitä kesäpilviä, ennenkuin he huomasivat ajan olevan käsissä mennä levolle.
—Katsokaa taaskin, kuinka hienoa on tuo punertava pilven reuna.
—Ei mutta todellakin … vielä ihanampi kuin eilen.
—Jos ihmiselämäkin aina noin ihanoituisi … toisena aamuna kauniimmaksi kuin toisena.
—On niitä aikoja välistä, jolloin se sen tekeekin.
—Ja kun ei ajattele, mitä sitten tulee, niin…
Vaikka auringon yläkulma jo kiilui puiden lävitse, eivät he sittenkään olisi hennoneet erota. Menivät ulos, kävivät puutarhan aidan luo ja katselivat siihen nojautuen järvelle päin, jossa saaret olivat kuin kohonneet korkeammiksi, haaveellisiksi…
—Mutta nyt meidän täytyy mennä, sanoi Elli, paljonko kello jo on?
—Kohta kaksi.
—Kuinka aika kuluu! Huomenna täytyy olla järkevämpi.
Mutta yhtä kauan he istuivat huomennakin.
Elli oli tullut avonaiseksi ja iloiseksi. Muutamissa päivissä hän oli kuin kehittynyt nuoremmaksi ja noussut kuin nuuduksistaan. Jäykkyys ja entinen arkuus olivat kadonneet ja oli tullut liikkeitä ja äänen vivahduksia, jotka eivät olleet pitkään aikaan olleet käytännössä. Hänen olisi tehnyt mieli laulahdella ja iloita lintujen kanssa, jotka hänen herätessään visertivät kuinhänelleserenaadejaan pitäen.
Hän ei oikein muista, mikä päivä viikosta tämä on. Perjantai se sentään taitaa olla: maanantainahan he olivat niityllä, tiistaina he istuivat ja puhuivat verannalla siitä ja siitä, keskiviikkona istuivat he samalla lailla ja eilen illalla niinikään. Sunnuntai näytti olevan niin kaukana, että se melkein kuului menneisyyteen. Nykyaika, elämä, alkoi maanantaista!
Riemu, autuus osas olkoon,luonnon laps sä kaunoinen———Riemu, autuus osas olkoonluonnon laps sä kaunoinen—laulahteli hän pukeutuessaan.
Oli siitä aikaa, kun hän oli laulanut näin.
—Ostaako rouva marjoja? tuli piika kysymään.
—Mitä marjoja ne ovat?
—Mansikoita!
—Ostetaan, ostetaan … mitatkaa jauhoja kukkura kuppi!
Laskeutuessaan rantaan uimaan hän oli niin hyvällä mielellä, että hänen käyntinsä tuntui hänestä itsestäänkin keveältä ja reippaalta. Hän hypähteli, hyräili yhä ja heitteli uimalakanaansa olkapäältä toiselle. Ja alkoi tulla tuollaisia hullunkurisia, tyttömäisiä ajatuksia…
Olenkohan minä kaunis? ajatteli hän avatessaan vaatteitaan uimahuoneessa. Jos tietäisin, pukevatko nämä vaatteet minua? Jos tekisin uuden puvun ja kysyisin herra Kalmilta neuvoa!… Hän katseli käsivarsiaan, tutkisteli, olisivatko ne kauniit, jos saisivat olla näkyvissä … täyteläiset ne olivat ja valkoiset.—Kuinka täällä on puhdasta ja lämmintä, kuinka onnelliselta näyttää tuo tyven veden pinta! Kuinka autuaallista on elämä! Kuinka maailma välistä voi olla ihana!… Hän hajoitti tukkansa, nakkasi sen eteenpäin ja antoi levitä avonaiselle rinnalleen. Kerran hän oli aikonut leikata hiuksensa, tyhmää se olisi ollut, se tuo Olavi ei kärsi leikkotukka-naisia. Ja nyt hän heitti taas sen taapäin sulavalla päänliikkeellä, jonka hän oli tekevinään kuin jonkun nähden, sitaisi sen juuresta nauhalla ja kietaisi kaikki päälaelleen. Pienessä peilissä, joka riippui ikkunapielessä, hän tarkasteli silmiään, joissa oli toinen loisto kuin tavallisesti … suuremmat, mehevämmät ja tummemmat.
Verkalleen hän laskeutui veteen, antaen auringon paahtaa jäseniään. Usko oli juossut hänen jäljessään rantaan, työntänyt auki uimahuoneen oven ja tullut portaiden päähän vikisemään ja häntäänsä heiluttamaan. Elli alkoi houkutella sitä luokseen veteen. Koiran teki mieli, se katseli käpäliään, yritti lähteä uimaan, mutta ei saanut päätetyksi. Elli taittoi hauenkukan, vilkutti sitä ja heitti sen olkansa yli kauas jyrkkäyksen taa. Silloin otti Usko pitkän laukan, räiskäytti vettä korkealle ilmaan ja Ellin silmille ja alkoi uida hänen ympärillään, tuuhealla hännällään huitoen. Elli kirkaisi, juoksi portaita myöten ylös uimahuoneeseen, paiskasi oven kiinni ja nauroi katketakseen oven raosta koiralle, joka pyrki sekin sisään. Mutta Usko sai uida rantaan, jossa se pudistelihe ja alkoi laukkailla edes takaisin hiekkaa pitkin, kunnes viimein istuutui uimahuoneen sillan päähän kiltisti emäntäänsä odottamaan.
Kun Elli nousi rannasta pihaan, tuli Olavi puolitiessä vastaan. Ellillä oli tukka hajallaan, yhdestä paikasta vain vähän sitaistuna sinisellä nauhalla. He menivät toistensa ohitse, Elli nauruaan pidätellen. Mutta sitten Olavi kääntyi jälelleen ja kysyi:
—Olikos vesi kylmää, kun niin huusitte?
—Ei ollut.
Elli painoi päänsä rintaansa vasten ja meni juosten pihaan. Häntä olisi niin kovasti naurattanut, vaikkei hän oikein tietänyt, mikä häntä nauratti.
Ei ollut Olavi työtuulella tänäänkään vielä, uimasta tultuaan. Ei olisi viitsinyt panna tikkua ristiin. Hänen mielestään pitäisi heidän keksiä jotain erikoisen hauskaa … lähteä jonnekin ulos, kun oli niin kaunis ilma. Ehtiihän sitten taas lukea ja kirjoittaa, kun tulee sadepäiviä.
Ja pian oli päätetty, että he lähtevät pappilaan ja tekevät sen retkensä jalkaisin.
—Mutta jaksatteko te kävellä?
—Josko minä jaksan kävellä!
He söivät nopeasti aamiaisen ja menivät kukin laittautumaan matkakuntoon. Hetken kuluttua oli Elli jo valmis ja odotti verannalla vierastaan. Hän oli pukeutunut keveään, lyhythihaiseen, kaulasta avonaiseen mekkoon, päässä pikku lakki, puukko vyöllä ja jalassa lipokkaat. Tukka oli melkein yhtä hajallaan kuin uimasta tultua. Hän oli vähän levoton siitä, miten hän vaikuttaisi, mutta kun Olavi tuli alas ja näki hänet, luuli Elli huomaavansa hänen silmistään, että puku oli hänen mieleensä.
—Lähdetäänkö sitten?
—Lähdetään!
Ja juoksemalla juoksi Elli alas rappusista. Usko loikoi siinä jo tavallisella paikallaan päivänpaisteessa.—»Usko se! Usko se! tule mukaan, Usko!»—Ja iloissaan, kun kerrankin sai luvan seurata mukana, hypähteli se pystyyn ja alkoi taas laukkailla edestakaisin pihamaata pitkin.
—Ai, mutta meillä ei ole matkasauvoja! huudahti Elli.
—Me taitamme ne tiepuolesta mennessämme.
Ilma oli lämmin ja puhdas, koivut kahden puolen tietä levittivät lehtiensä tuoksua, ja maantien multa oli vielä vähän kostea varjopaikoista yöllisen pikkusateen jälestä.
Haan veräjän takana seisoivat Tyynelän hevoset, katselivat aidan yli, lepäsivät ruokalepoaan ja huiskuttivat kärpäsiä. Kun he näkivät tuttuja tulevia, nostivat he päänsä veräjän selälle ja aukoilivat silmiään ikäänkuin luokseen kutsuen.
—Mennään pikku Pulmua katsomaan! ihastui Elli.
Se seisoi siinä emänsä ja vanhan ruunan välissä, pisti turpansa aidan raosta ja tavoitteli huuliensa väliin kätösiä, jotka koettivat niitä taputella.
—Katsokaa, kuinka se on hieno … herranen aika … niinkuin silkkisamettia!
—Soko … soko … soko…
Elli antoi sille sokeria, jota oli sitä varten ottanut mukaansa. Se otti sen pienten huuliensa väliin, veti turpansa pois, maisteli vähän, purra narskutteli muutamia kertoja päätään nyökytellen ja tahtoi kohta taas uutta. Elli häntä syötteli ja suositteli ja aikahevoset seurasivat sitä suojelevin silmäyksin itse siihen osallisiksi pyrkimättä.
—Ei nyt enää … ei makeata mahan täydeltä … hyvästi Pulmu!
Mutta hänellä oli yhä halu jotain keksiä, ryhtyä johonkin.
—Entä keppimme? Meidän täytyy saada jostain kepit!
—Antakaa minulle puukkonne, niin minä leikkaan tuolta pihlajan.
Elli koetti vetää veistä tupesta, mutta ei saanut sitä irtautumaan.Olavi tuli avuksi ja he vetivät yhdessä.
—Ai, ai, enhän vain leikannut?
—Ette leikannut … te, joka olette aina niin varovainen.
—Minäkö varovainen? puhui Olavi maantien ojan takaa pihlajata katkaistessaan … joka olen aina tehnyt niin paljon tyhmyyksiä maailmassa.
—Leikannut monta haavaa?
—Ja haavoittanut sekä itseäni että muita. Mutta te vasta varovainen olette … ette koskaan ole tehnyt mitään tyhmyyksiä.
—En leikannut mitään haavoja, toisin sanoen.
—Olisitteko sitten tahtonut?
—Enhän.
—Siinä on nyt keppinne ja tässä veitsenne … mistä olette saanut niin kauniin veitsen?
—Tahdotteko sen? Te saatte sen mielellänne!
—Enhän toki…
—Ottakaa vain … teidän täytyy … muistoksi minulta.
Elli irroitti tupen vyöltään ja kiinnitti sen Olavin nutun nappiin.
—Kiitoksia vain … mutta nythän te olette aseeton.
—Sitä suurempi syy on minulla toivoa, että te puolustatte minua.
—Keitä vastaan?
—Niin, keitäs vastaan te täällä todellakin minua puolustaisitte!…No, onhan aina lehmiä, härkiä, sikoja ja—ja pahoja kieliä.
—Pahoja kieliä!
—Jotka jo kuuluvat pitävän suurta huolta siitä, että minä mieheni poissa ollessa asun nuoren herran kanssa saman katon alla.
—Kummankohan meistä pitäisi muuttaa majaa! On ne ihmiset hassuja!
Ja näin he reippaasti kävellen ja keveästi jutellen kulkivat toinen toista kärryn jälkeä, sill'aikaa kun Usko juoksi edellä tuon tuostakin hypähdellen metsään ja sieltä takaisin.
Tultuansa sille mäelle, jossa he tätä tietä ensi kerran kulkiessaan olivat istuneet, seisahtuivat he vähäksi aikaa lepäämään ja näköalaa katsomaan.
—Oletteko käynyt Puijolla? kysyi Elli.
—Olen useinkin. Kuinka niin?
—Ilman vain, minulle muistuu aina tällä paikalla mieleeni, mitä minulle tapahtui, kun ensi kerran nousin sinne. Ja hän kertoi, kuinka hän nähdessään tuon avaran näköalan oli yht'äkkiä siitä niin huumautunut, että oli alkanut hyppiä, teuhata ja käsiään yhteen taputtaa. Ne olivat katsoneet häntä hulluksi sekä opettajat että toverit, toiset toruneet, toiset nauraneet ja pilkanneet. Sigrid oli ainoa, joka ei nauranut ja joka tuli häntä lohduttamaan, kun hän itki…
—Mutta kas, minähän olen unhottanut näyttää teille … katsokaa!—ja hän veti esille kirjeen taskustaan, pitäen osoitekirjoitusta Olavin silmien edessä.
—Rouva Sigrid Hammar! Mitä ihmettä? kirjoitattekote hänelle?
—Miksi enminäkirjoittaisihänelle?
—Muttamistäte hänelle kirjoitatte?
—Kirjoitan hänelle vanhoista yhteisistä muistoistamme … kirjoitan vähän teistäkin…
—Mitä te minusta … saanko lukea?
—Ette saa…
—Mutta milloin olette mielipiteenne hänestä muuttanut? Tehän tuomitsitte häntä niin.
—Tuomitsinko? En tiedä. Mutta minun teki niin mieleni kirjoittaa jollekulle jotain itsestäni ja samalla saada tietää, kuinka hänen on … onko hän onnellinen vai onneton.
—Minua ilahuttaa suuresti se, mitä olette tehnyt.
—Ilahuttaako?
—Ilahuttaa siksi, että näen, kuinka vapaamielinen ja valistunut te todella olette: olette koko merkillinen papin rouva!
—Tunnetteko te hänen veljensä?
—Tunnen hyvinkin.
—Mitä hänestä on tullut?
—Hän on tätä nykyä Helsingin hienoimpia keikareita, yksi noita, joita näkee joka päivä tavanmukaisella esplanaditunnilla kulkevan Edlundin nurkalta Uudenteatterin kohdalle … aina muodinmukaisissa vaatteissa … hän on jonain ylimääräisenä senaatissa.
Hän oli ollut Ellin ensimmäinen rakkaus ja hänen ensimmäinen suuri pettymyksensä, kertoi hän, sillä Sigridin veli ei hänestä välittänyt. Sen hän oli huomannut eräissä lasten tanssiaisissa. Ja siitä hän oli ollut niin onneton …. niin onneton, että toivoi kuolemaa … oli itkenyt niin, että oli luullut näkönsä menevän … ja ollut niin mustasukkainen, niin kateudesta raivostunut, että välistä pelkäsi siihen paikkaan menehtyvänsä … ja kun se tyttö, se kilpailija oli vielä hänen vierustoverinsa koulussa… Oo! kuinka hän häntä vihasi ja vihasi koko maailmaa!
Olavi käveli Ellin rinnalla uteliain, hämmästynein ja samalla vähän iloisin silmin katsellen häntä, jonka kasvoilla hän ei koskaan ollut nähnyt sellaista hehkua eikä äänessä sellaista painoa. Hänen olisi yht'äkkiä tehnyt mieli tarttua häntä tuohon käteen, joka teki niin kiihkeän, miltei intohimoisen liikkeen, vetäistä hänet luokseen ja painaa suudelma hänen avonaiselle kaulalleen. Mitenkä hän sen ottaisi vastaan? suuttuisiko hän? juoksisiko tiehensä? Viime päivinä Elli oli alkanut häntä yhä enemmän miellyttää, alkanut hänen itsensä huomaamatta mennä kuin hänen veriinsä: joka liike, kasvonpiirre, sana … häntä miellytti hänen murteensakin kansanomaisine käänteineen.
Kivikkoisena mäkenä laskeutui maantie alas notkoon, jossa oli joki ja joen poikki silta. Jo kauas näkyi sieltä vatsallaan loikovia poikasia, jotka tuon tuostakin sivalsivat kimmeltävän kalan ylös sillalle. Elli ja Olavi seisattivat kaiteen varaan katsomaan onkimista.
Vanhojen painuneiden arkkujen välissä juosta jollotteli musta soilta tuleva mutavesi hiljaisissa syvämietteisen näköisissä häränsilmissä, joiden ympärillä veden pinnalla uiskenteli laumoittain virkeäliikkeisiä salakoita. Joka kerta kun onki heitettiin veteen, tuikkasivat ne toistensa kilvalla sitä tavoittaakseen.
—Mistäs nämä pojat ovat?
—Tuolta ollaan virran rannalta mökistä.
Poikia oli siinä kolme ongella varustettua. He olivat niin totisessa hommassa, että tuskin malttoivat katastaa. Apunaan heillä oli pieni paitaressu ja liinatukka, joka keräsi kalat sillalta kuivamasta suureen tuohiseen sitä mukaa kuin toiset vetelivät niitä ylös.
—Kenenkäs poika sinä olet? kysyi Olavi.
—Jutti Hätiten ja Heta Liita Kiitkiten.
—Vai niin, no onkos isäsi kotona?
—Heinättä on.
—Mutta minkä tähden et sinä ongi?
—Kun ei oo onkee.
—Onkisitkos, jos olisi?
Poika oli juuri korjaamassa astiaansa uutta salakkaa, joka oli korkeana kaarena lentänyt ilmaan ja sieltä pudonnut sillalle.
—Oon minä välittä Villen ongella onkinna.
—Tässä on sinulle viisi penniä, niin saat ostaa itsellesi omituisen ongen.
Poika ei tiennyt, mihin sen pistäisi, käänteli ja katseli sitä vähän aikaa, mutta kun uusi salakka taas tärähti siltaan, paiskasi hän rahan suuhunsa ja lähti juosten noutamaan saalistaan.
Olavi meni jälestä, ja Elli kuuli heidän juttelevan sillan päässä.
—Kyllähän sinun pitäisi saada onki nyt heti paikalla … eiköhän noilla pojilla olisi siimaa sinullekin antaa?
—Oit' niillä, voan kun n'ei anna.
—Antaa ne, kun me oikein koreesti pyydetään.
Hän sai ongen ja siiman ja yhdessä he menivät pojan kanssa sillan korvasta pajukosta vapaa taittamaan.
Kun kaikki oli kunnossa, kiipesi Olavi Heikin kanssa aidan yli virran äyräälle. Hän pani madonkin onkeen, neuvoi, minne viskata, ja poika aivan hehkui haltioissaan kädet ojona ja jalat tanassa.
—Jo nykii, jo nykii! puheli Olavi hänen takanaan. Vedä, vedä!—ja samassa vetäisi poika ahvenen maihin.
—Sillä lailla! Me sitä Heikin kanssa vasta oikeita kalamiehiä ollaan … me ei ongitakaan salakoita ja särjensinttejä.
—Pthyi! sylkäisi Heikki urhoollisesti lieroon ja heitti taas ongen järveen. Heti kohta alkoi viedä kohoa.
—Nosta, nosta!—Vapa notkistui, Heikki nosti, kala jutusi tullessaan, mutta tulihan kumminkin.
—Semmoisia … kun on kuin pikku porsas!
Jo siirtyivät siihen muutkin pojat onkineen. Elli seisoi sillalla kaiteen takana ja katseli hymysuin kalamiehiä. Olavi näytti olevan yhtä innoissaan kuin pojatkin. Hän keräsi heidän kalansa, jotka välistä lensivät kauas heinikkoon, seurasi heidän onkivapojensa liikkeitä, huudahteli ja riemastui yhtä paljon kuin hekin joka kerta, kun joku suurempi ahven potki siiman päässä. Poikia naurattivat hänen sanansa ja sukkeluutensa, he tulivat pian tuttavallisiksi ja vastailivat ujostelematta. Tuollainen kylän lasten kanssa ilakoiminen oli aina ollut Ellin suurimpia huvituksia, ja kesällä hän aina keräsi heitä joitakuita Tyynelään heidän kanssaan onkiakseen ja marjassa kulkeakseen. Että Olavikin noin rakasti lapsia, sitä ei hän olisi uskonut, ja hänen oli vaikea estää liikutuksen kyyneliä silmiinsä tulemasta katsellessaan ryhmää tuossa rannalla.
—Joko te alatte kiirehtiä? Olavi kysyi.
—En ollenkaan … onkikaa te vain!
—Tulkaa tekin ongelle!
—Minä katselen mieluummin täältä, sanoi Elli.
He vitkailivat siinä niin kauan, että päivä jo oli puolisissa, kun tulivat pappilaan. Koivukäytävää tullessaan he huomasivat, että pöytä oli katettu ulkoverannalle ja että herrasväki parhaillaan oli päivällisellä.
—Ikävä kyllä he ovat kotona, sanoi Olavi.
—Meidän täytyy asettaa niin, että päästään pois heti päivällisen jälkeen … minunkaan ei nyt tekisi mieleni siellä kauan viipyä.
—Mutta miksi me sitten sinne menemme? Voimmehan poiketa saamaan ruokaa jostain talonpoikaistalosta.
—Kyllä meidän nyt sentään täytyy mennä … he ovat jo meidät huomanneet.
Heidät otettiin vastaan suurella riemulla ja heille valmistettiin heti paikalla sija pöydässä toinen toisensa vieressä. Heitä kohdeltiin molempia kuin yhteisesti, heille sanottiin, »te tyyneläiset», ja kun he vastasivat tai kertoivat jotain, tekivät he sen kumpainenkin toinen toisensa puolesta.
—Ai, täällä on kirje hra Kalmille, huudahti neiti Liina ja juoksi sitä noutamaan. Katsokaa, se on naisen käsialaa, sanoi hän sen tuodessaan ja vilahdutti kirjeen kuorta Ellin silmäin alaitse.
Mutta Olavi tarkasteli rauhallisesti päällekirjoitusta eikä sanonut voivansa aavistaa, keneltä se voisi olla. Hän avasi, luki ja selitti sitten, että joukko hänen tuttaviaan herroja ja naisia Helsingistä on matkailijaretkellä ja aikoo pohjoisesta päin palatessaan kulkea tästä kautta. He kysyvät, eikö hän tahtoisi liittyä heidän seuraansa, niin mentäisiin yhdessä Punkaharjulle ja Imatralle.
—Milloinka ne tulevat? kysyttiin.
—Noin viikon tai parin perästä.
—Ja aiotteko mennä? kysyi Elli arasti.
—En tiedä … tuskinpa … en ole sitä ollenkaan ajatellut … mutta minä luulen, etten vielä lähde.
Elli katseli häneen ikäänkuin sanoakseen: »Niin, elkää menkö!» Olavi luuli ymmärtävänsä hänen ajatuksensa ja lisäsi:
—Eihän se sitä paitsi sovi minun alkuperäiseen ohjelmaanikaan.
Päivällisen jälkeen otti Liina Ellin vyötäisistä ja vei hänet puutarhaan, jossa hän heti alkoi tutkia häntä.
—Teillä on varmaankin hyvin hauska siellä Tyynelässä, koska kuulutte siellä tekevän heinää, onkivan ja kalastelevan.
—Olimmehan me kyllä kerran ongella ja toisen kerran niitylläkin.
—Hän on kovasti miellyttävä … eikö totta? Vai eikö hän sinusta ole?
—Onhan hän.
—Meneekö miehesi vielä ensi viikollakin kinkerille?
—En minä varmaan tiedä… vaan eiköhän hän ehkä mene.
—Meidän pitäisi panna pian toimeen joku huviretki … mennä johonkin saareen kaikki pitäjän nuoret.
—Niin, kyllä se olisi kovasti hauskaa, sanoi Elli.
—Et sinä oikein ole siihen innostunut … teillä on ehkä paljoa hauskempi siellä Tyynelässä.
—Ei, kyllä minä hyvin mielelläni.
—Entäs herra Kalm?
—Senhän sinä voit kysyä häneltä itseltään.
—Kuule, Elli, tiedätkö onko hän kihloissa?
—Hänkö? Mistäs minä sen tietäisin.
—On hän ainakin ollut.
—Kyllä hän on tainnut olla.
—Onko hän siitä sinulle mitään kertonut?
—Ei hän minulle ole … vaan miehelleni.
Elli oli painautunut syvälle viinimarjapensaaseen terttua taittamaan.Samassa tulivat sinne Olavi ja herra Kaarlo.
—Tuletteko noutamaan pois rouva Elliänne, herra Kalm? huusi neitiLiina.
—Niin, eiköhän olisi jo aika lähteä.
—Mutta mihin teillä on niin kova kiire … olkaa meillä yötä.
—Ei, kyllä meidän nyt täytyy mennä.
Liina näytti vähän ivalliselta, ja Olavi huomasi, että hän heitti pikaisen merkitsevän silmäyksen veljeensä, joka veti huultaan hymyyn. Kun he heittivät hyvästiään, sanoi Liina taas, Ellin pukua tarkastellen, peitetyn pisteliäästi:
—Sinulla on niin vähän vaatteita, Elli … etkö tahdo tätä minun shaaliani hartioillesi?
—Ei kiitoksia … kyllä minä tarkenen ilmankin.
Alkutaipaleesta ei puhelu tahtonut oikein sujua. Pappilaisten kohtelussa oli ollut jotain, joka heitä kumpaakin vähän häiritsi.
Vasta kun he olivat tulleet takaisin sillalle ja istuutuneet kaidepenkille, uskalsi Elli tehdä sen kysymyksen, joka hänellä yhäkin oli mielessä ja joka ei lakannut häntä vaivaavasta, ennenkuin hän vielä kerran sai sen tehdyksi.
—Ettekö sitten todellakaan mene niiden matkailijain mukana, kun ne tulevat?
—En mene … he tuskin tulevatkaan … minä kirjoitin heille kirjekortilla, ettei heidän ainakaan sen vuoksi tarvitse tulla, että liittyisin heidän seuraansa.
Kun päivä vielä oli korkealla ja kun kotiin ei ollut kiirettä, poikkesivat he sillan korvassa olevaan mökkiin ja istuivat siellä mökinväen kanssa jutellen pitkän aikaa. Ja lähdettyään taas liikkeelle kävelivät he kiiruhtamatta, istuskellen ja lepäillen vähän väliä tiepuolessa ja kuunnellen ilman laulua sähkölankapylväissä.
—Te ette soita? kysyi yht'äkkiä Olavi.
—En ole saanut siihenkään tilaisuutta yhtä vähän kuin niin moneen muuhunkaan, vaikka olisin niin halunnut. Minusta on monta kertaa tuntunut siltä, että jos olisin osannut soittaa, olisin ollut paljoa onnellisempi ja säästynyt monesta suuresta surusta.
—Onko teillä sitten ollut paljon suuria suruja?
Ellin olisi yht'äkkiä tehnyt mieli sanoa kaikki, avata koko sydämensä, ei muuta kuin sanoa vain ja sitten juosta tiehensä. Hän virkkoi vain:
—Kelläpä niitä ei liene ollut, milloin suurempia milloin pienempiä.
—Kyllähän niistä taitaa jokainen saada osansa … ennemmin tai myöhemmin.
—Olettekoteollut elämässänne onneton?
—Sanokaa, mitä luulette?
—Mistäs minä sen tietäisin.
—Olen kai minäkin. Mutta mistä ihmeestä me nyt tulimme tähän aineeseen … keskellä tällaista ihanaa iltaa ja myhäilevää maisemaa.
—Se onkin aivan hullua! sanoi Elli, ja he nousivat taas kävelemään.
—Paras onni maailmassa, sanoi Olavi, on olla onneaan ajattelematta. Meidän pohjoismaalaisten vika on se, että me pyrimme yhtä paljon mittailemaan sekä onnemme korkeutta että onnettomuutemme syvyyttä … määrittelemme, millaista sen pitäisi olla ja ei olla … ja kun sen sitten kerran sattumalta saavutamme, niin ei se tunnu millekään toiveihimme verrattuna. Etelämaalaiset ne ampuvat sen kuin lennosta, kun se sattuu heidän kohdalleen, nauttivat siitä päivittäin, välittömästi…
—Niin se on … se on aivan totta se … niin tahdon minäkin tästä lähin aina tehdä! sanoi Elli vakuuttavasti.
He tulivat taas sille mäelle, missä oli virstapylväs. Sähkölanka lauloi taas niin, että se kuului maantielle saakka.
—Kylläpä se nyt on levoton, sanoi Olavi. Se merkitsee varmaankin äkkinäistä sään muutosta tuo.
—Voi, voi, kunhan ei taas tulisi sateita ja rumia ilmoja.
Kun he tulivat Tyynelään, oli verannan ovi suljettu, ja Elli meni kyökin kautta avaamaan. Palatessa oli hänellä liina hartioillaan ja hän näytti vähän hämmentyneeltä.
—Mieheni on tullut kotiin, sanoi hän vain.
—Vai niin … onko hän täällä kamarissaan?
—Ei, hän kuuluu jo menneen levolle.
He eivät olleet kumpainenkaan tulleet ajatelleeksi sitä mahdollisuutta. Se vaikutti heihin epämiellyttävästi ja häiriten. He olivat näinä päivinä aivan unohtaneet, että häntä oli olemassakaan. Sanaakaan sanomatta, muistamatta edes toivottaa hyvää yötä lähti Olavi nousemaan ylikertaan.
Elli jäi vielä vähäksi aikaa askaroimaan verannalle. Pastori oli siinä syönyt iltasen, jonka tähteet olivat vielä pois korjaamatta, ja heittänyt hattunsa ja matkalaukkunsa tuolille, josta ne olivat pudonneet lattialle. Elli ei voinut niihin kajota, hän kutsui piian niitä korjaamaan ja käski tehdä itselleen tilan salin sohvalle. Mutta kun pastori ei ollut vielä nukkunut ja kuuli liikuttavan, pisti hän päänsä oven raosta ja huusi Ellin luokseen makuuhuoneeseen.
Kaikkina noina iltoina, kun he istuivat ja puhelivat Ellin kanssa verannalla, oli Olavi aina noussut ylös huoneeseensa omituinen itseensä tyytyväinen tunne rinnassaan. Olihan Elli hänen … eihän hänen olisi tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa. Oli ollut kokonaista kuusi vuotta ja tulisi aina olemaan.
Ottaisinko? kysyi hän. Hän mietti kauan ja vastasi sitten: en.
Ei, ei hän ainakaan tahtonut pitää kiirettä, ja hänelle oli kylläksi tieto voittonsa mahdollisuudesta.
Rakastanko häntä? kysyi hän sitten ja vastasi: en tarpeeksi … tai oikeammin: kyllä tarpeeksi ollakseni hänen ulkonaista rauhaansa häiritsemättä.
Ja se oli hänestä niin jalomielistä, että hän ajatteli sitä ihaillen itseään. Hän olisi tahtonut, että kaikki ne, jotka tavallisesti olivat sanoneet häntä kylmäksi, itsekkääksi ja tunteettomaksi, olisivat voineet nyt nähdä hänet.
Mutta kun hän nyt kuuli, että pastori oli tullut kotiin, ja kuuli hänen huutavan Elliä luokseen ja Ellin menevän hänen huoneeseensa, niin hän alkoi näyttää omissa silmissään naurettavalta.
Häntä alkoi hermostuttaa ja harmittaa koko tämä suhde.
Tuon tuostakin hän oli heidän pappilasta kävellessään miettinyt neiti Liinan ja hänen veljensä käytöstä heitä kohtaan. Eikä hän nyt voinut päästä siitä, että oli jotain erityistä merkitystä heidän viittauksissaan ja muutamissa vivahduksissa heidän kasvoillaan. Se katse, jonka Liina vaihtoi veljensä kanssa pappilan puutarhassa, ja omituinen vähän ivallinen hymyily tämän huulilla tulivat yhtämittaa hänen eteensä.
Tietysti ne voisivat keksiä mitä hyvänsä ja vaikkapa kurillaankin panna liikkeelle jos jonkinlaisia juttuja! Ja tietysti he veisivät ne mukanaan Helsinkiin. Hän jo kuvitteli, kuinka hänet siellä vastaanotettaisiin, kun kaikki toverit taas olisivat koolla ja kohtaisivat hänet Esplanaadilla.—»Vai niin, vai sinä olet hakkaillut nuoria papin rouvia siellä kesälaitumillasi!—No, ja millä menestyksellä?—Elä helvetissä, senkö se on sen meidän yhteisen ystävämme Mikko Aarnion rouvaa hakkaillut!»—Ja se, mikä häntä eniten harmitti, oli, että hän luuli näkevänsä heidän kasvoistaan, ettei valloitus, puolustajasta päättäen, heidän mielestään ollut erikoisemman vaikea ja kunniakas.
Ja oliko se ollenkaan mikään valloitus? Sitä hän ei ollut ennen epäillyt, mutta alkoi sitä epäillä nyt. Minkä nojalla hän oikeastaan oli luullut voivansa päättää tuon varmuutensa valloituksestaan? Mitä takeita hänellä oli siihen, ettei hän kokonaan ollut erehtynyt? Eikö se vain ollut hänen omia kuvittelujaan, että Elli oli ollut häneen rakastunut kaikki nämä kuusi vuotta? Eikö hän ole ollut lyhytnäköinen ja lapsellinen sepittäessään koko tuon tragedian hänen kärsimyksistään?
Hän luuli ymmärtävänsä, mitä ne oikeastaan ovat tuollaiset suhteet, johon hän oli joutumaisillaan. Saattaahan olla, ettei Elli ole niin onnellinen kuin tahtoisi olevansa ja että hän luulee kaipaavansa tuota »jotain parempaa», jota kaikki naineet naiset, varsinkin lapsettomat, kaipaavat. Mutta siinä onnettomuudessa on huvinsakin, on aina pieni uutuutensa, varsinkin kun saapi valoisina kesäöinä puhua siitä jonkun kanssa, joka viitsii kuunnella. Ja mikä tyydytys itserakkaudelle saada seuralaisekseen joku, joka on vähän erikoisempi, kun muut saavat tyytyä kansakoulunopettajiin! Mutta sitä edemmä meneminen, valtavan tunteen tunnustaminen ja sen vietäväksi antautuminen—se ei tietysti voisi tulla kysymykseenkään!
Minä tahtoisin nähdä, sanoi hän itselleen ja hymähti ivallisesti, mikä kauhistus ja siveellinen loukkautumus »kuvastuisi hänen kasvoillaan», jos minä tahtoisin kehittää suhdetta edemmäksi, odottaisin jotain tai vaatisin jotain. »Mutta mitäajatteletteminusta!» Tai sitten sitä vanhaa ruikutusta: hänhän ei ole vapaa, hänenhän täytyisi pettää, valehdella, teeskennellä, hän ei voisi katsoa rehellisiä ihmisiä silmiin j.n.e.
Ja kuta enemmän hän ajatteli asemataan, sitä naurettavammalta se hänestä alkoi näyttää. Mitä kaikkea olikaan puhuttu näinä päivinä, vaivuttu kaikenlaisiin helliin tunnelmiin, istuttu yöt pitkät kahden kesken ja katseltu maisemia ja auringon laskuja ja nousuja—miehen poissa ollessa. Ja sitten tulee mies kotiin, tulee se kaiken kiusan syy ja kaiken onnettomuuden alku, kutsuu luokseen ja saa, arvattavasti suudelman vahingon palkkioksi.
Minä olen narri! yksi maailman kaikkein suurimpia narreja!—ja hän paiskautui vuoteeseensa.
Mutta vaikka hän koetti, ei hän kuitenkaan voinut pidättyä väijyen kuuntelemasta pienintäkin risahdusta alikerrasta. Hän näki hänet tämänpäiväisessä somassa puvussaan ja hänelle tuli hurja halu ryöstää hänet itselleen, ottaa omakseen hänet, joka oikeastaan olihänenomaisuutensa. Silloin tällöin hän oli sieltä erottavinaan puhelua, milloin pastorin, milloin Ellin. Hän jo nousi ylös vuoteestaan, hiipi ovensa luo, avasi sen ja koetti kuunnella vieläkin tarkemmin.
Mutta silloin hän suuttui itseensä.
Olenko minä aivan hullu? Mitä minä ajattelen! Olenko kadottanut järkeni?
Vai olenko ehkä mustasukkainen? Kenelle? Mikolleko?
Tämä oli hänestä jo liiaksi naurettavaa… Hänkö, joka … hänkö mustasukkainen sellaiselle…?
Hän naurahti ylenkatseellisesti, kirosi hermojaan ja nakkasihe taas vuoteeseensa.
Mutta hän ei sittenkään saanut unta silmiinsä eikä Elliä pois mielestään. Ne kuvat, jotka yhtämittaa syntyivät ja vaihtelivat hänen mielessään, olivat kuin yöllisiä itikoita, jotka aina ovat korvan kuuluvilla, mutta joita ei koskaan saa oikein käsiinsä eikä luotaan karkoitetuiksi. Jos yksi loittonee, kuuluu toinen jo lähenevän. Yö oli jo kulunut yli puolen, huone alkoi valkenemistaan valjeta ja hän loikoi yhä käsivarsi pään alla ja silmät kattoon tuijottaen.
Vähitellen alkoi hänestä kuitenkin näyttää siltä kuin hänen äskeiset päätelmänsä Ellin tunteista sentään olisivat olleet väärät. Se ei ehkä sittenkään ollut tavallista naisen turhamaisuutta … kuka tietää, mihin saakka sen tunteet jo ovat kehittyneet, ja voihan olla, että hän jo aikoja sitten on elänyt hänestä erillään. Hän rakastaaminua, ja mahdotontahan olisi, että hän voisi minut pettää. Ja hän alkoi kuvitella, että Elli on hiipinyt pois huoneesta, mennyt ulos ja nojautunut puutarhan aitaa vasten, josta hän nyt katselee ulos järvelle ja odottaa, että minä hänet siellä näkisin. Hänen naisellinen vaistonsa on sanova sen hänelle… Hän oli jo melkein kuulevinaan liikettä ulkoa, hän pidättelihe kauan eikä olisi tahtonut nousta katsomaan. Mutta hän nousi kuitenkin, sanoen syyksi itselleen sen, että hänen täytyy sulkea ikkuna, josta tulee aamukylmää sisään. Päivä jo sarasti, järveltä nouseva usva oli vetäytynyt pitkänä häntänä niitylle ja pelloille ja vaippui metsän rinteessä puiden yli. Mutta pihamaalla ei näkynyt ketään.
* * * * *
Aamulla hän heräsi siihen, että kuuli narinaa rappusissa, ja pastori astui oven täydeltä huoneeseen.
—Hei vain! huudahti tämä iloisesti ja asettui kädet puuskassa keskelle lattiaa. Täällä se mies vain vielä venyy, ja päivä jo kuluu pitkän kuusen latvassa.
—Huomenta, huomenta! sanoi Olavi hieroen unta silmistään. Mitäs kuuluu pitäjälle?
—Eipähän mitään erikoista! Oletko sinä edes uinutkaan, kun en minä ole ollut komentamassa.
—Olenhan aina välistä.
—Välistä?—Sukkiasiko haikailet? Siin' ovat!
Olavi oli noussut istumaan ja työntänyt jalkansa ulos vuoteesta. Hän haukottelihe, venyttelihe ja pudisti pois väsymystään.
—Joko kinkerit ovat loppuneet? kysyi hän.
—Vielähän niitä on toinenkin viikko minun osakseni.
Hän istuutui Olavin keinutuoliin, sytytti paperossin pöydältä ja alkoi laverrella asioistaan.
Olavi peseytyi, pukeutui ja tarkasteli sillä välin ystäväänsä. Tämä oli niin täydellisesti tyytyväisen ja rauhallisen näköinen, kuin Olavin mielestä voi olla ainoastaan onnellinen aviomies, joka on matkalta palattuaan tavannut talonsa täydessä kunnossa ja hellän vaimonsa vastassaan veräjällä.
He menivät yhdessä alas ja tapasivat Ellin aamiaispöydässä odottamassa. Rouva oli Olavin mielestä yhtä tyytyväinen kuin herrakin. Olavi koetti etsiä hämmennystä hänen kasvoissaan, jotain pahan tuulen merkkiä siitä, että mies oli tullut kotiin, mutta hän näytti olevan niinkuin ei olisi mitään muutosta tapahtunut. Melkein oli hän kuin olisi ollut iloisempi ja vapaampi ja jotenkuten kuin turvallisempi. Tavallisesti hän ei ennen ollut koskaan kääntynyt miehensä puoleen ja jos sanoi jotain, sanoi hän sen syrjittäin. Nyt hän kertoi pastorille heidän heinänteostaan, puhui pappilaisten käynnistä heillä ja heidän käynnistään pappilassa, josta pastori taas sai aihetta puhua Liinasta ja ehdotella häntä Olaville. Ellikin otti siihen leikkiin osaa.
Se oli Olavin mielestä kaikista selvin todistus, että hänen eiliset päätelmänsä sittenkin olivat oikeat, ja hänen yöllinen mielentilansa palasi takaisin. Hän tekeytyi jäykäksi ja juhlalliseksi, mietti jotain pistosanaa, jotain purevaa ja pilkallista. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotain raakaa ja loukkaavaa. Mutta kun ei siihen ilmaantunut tilaisuutta, oli hän vaiti, pyysi anteeksi ja nousi ennen muita aamiaispöydästä.
Hän ei ole mustasukkainen, sillä hän ei vähääkään hänestä välitä, uskotteli hän itselleen. Hän on vain harmistunut siitä, että oli kuluttanut kokonaisen viikon turhanpäiväisesti ja jättänyt työnsä keskeneräisenä lepäämään. Ja hän vakuutti itselleen olevansa melkein iloinen siitä, että hän näin pian oli saanut luoduksi päältään tunteen, joka ehkä olisi voinut tulla hänelle hankalaksikin.
Hän kuuli, että pastori tuolla alhaalla oli kovassa hommassa lähteä heinäniitylle ja että hän kutsui Elliäkin mukaansa kahvineuvojen kanssa.
—Herra Kalm! huudettiin yht'äkkiä hänen ikkunansa alla. Ettekö tekin tule heinään?
—Kiitos, mutta ei minulla nyt ole aikaa.
—Ehkä tulette ainakin päivälliskahvia juomaan … se on aivan likellä tuossa rantapellon alla.
—En tiedä … minä tuskin ehdin.
—Tulkaa nyt vain!
Mutta hän oli päättänyt olla menemättä. Itsepintaisesti hän istui pöytänsä ääressä lukien, kirjoittaen ja polttaen paperosseja toisen toisensa perästä. Mutta kerä sydänalassa ei ottanut sulaakseen.
Jonkun tunnin parin kuluttua hän näki Ellin tulevan takaisin niityltä, kiipeävän aidan yli, kulkevan pellon piennarta ja katoavan tallin taa. Hän kuuli hänen laulahtavan kartanolla ja verannalla, nähtävästi huomiota herättääkseen. Hetken päästä kuului hän nousevan vinnille ja siellä jotain askaroivan. Olavi ei liikahtanut istuimeltaan eikä ollut hänen läsnäoloaan huomaavinaankaan, vaikka ovi oli auki ja vaikka Elli viivyttelikin odotellen.
Päivällispöydässäkin onnistui hänen säilyttää jäykkyytensä ja kylmä kohteliaisuutensa. Häntä huvitti olla kertaakaan Ellin puoleen kääntymättä ja häneen katsomatta. Hän näki, että se vaikutti ja että Elli kävi siitä ensin äänettömäksi ja sitten surulliseksi. Ja kun hän taas heti päivällisen jälkeen nousi ja meni pois, näki hän, että Elli loi häneen pitkän kysyvän katseen.
Elli istui verannalla ommellen, kun Olavi auringon laskiessa tuli alas ja meni pastorin kamariin. Siellä kuului hän pyytävän pyssyä lainaksi ja sanoi aikovansa mennä yöksi lintuja ampumaan.
—Ota veikkonen velikulta!
Vähän päästä hän tuli ulos täysissä metsämiehen tamineissa.
—Menettekö metsälle? kysyi Elli.
—Menen.
—En tiennyt teidän olevan metsämies.
—Olenhan minä vähän sitä ja tätä.
—Mutta ettekö tahdo syödä illallista, ennenkuin lähdette?
—Ei kiitoksia.
—Vaan jos minä panen teille evästä mukaan?
—Elkää vaivatko itseänne … saanhan jostain talosta järven rannalta, jos jotain tarvitsen.
Ja hän meni vieraasti ja virallisesti hattuaan kohottaen.
Elli jäi katsomaan hänen jälkeensä. Mikä häntä vaivasi? Hän oli ollut niin omituisen jäykkä ja juhlallinen koko päivän. Melkein kuin jostain loukkaantunut. Ei hän tule niitylle, kun pyydän tulemaan, vaivoin vastaa, kun häntä puhuttelen, tuskin on näkevinäänkään. Mutta millä tavalla olisin voinut häntä suututtaa?
Hän arveli, otaksui, luuli yht'äkkiä käsittävänsä sen. Mutta eihän hän silloin olisi ollutminulletyytymätön. Pitäisihän hänen tietää, ettei se oleminunsyyni. Ehkei se olekaan mitään, ehkä vain turhia kuvittelen.
Hänen olisi tehnyt mieli mennä Olavin jälestä rantaan, mutta ei uskaltanut. Sen sijaan hän siirtyi verannalta puutarhaan ja istuutui kiikkulaudalle ompelemaan. Siitä näki hän Olavin soutelevan tyyntä lahden pintaa pitkin ja sitten katoavan saarien suojaan.