The Project Gutenberg eBook ofPapurikko-valakka. UkkovaariThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Papurikko-valakka. UkkovaariKaksi novelliaAuthor: Sándor PetőfiTranslator: Meri SuljuRelease date: September 5, 2023 [eBook #71573]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1909Credits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAPURIKKO-VALAKKA. UKKOVAARI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Papurikko-valakka. UkkovaariKaksi novelliaAuthor: Sándor PetőfiTranslator: Meri SuljuRelease date: September 5, 2023 [eBook #71573]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1909Credits: Tuula Temonen
Title: Papurikko-valakka. Ukkovaari
Kaksi novellia
Author: Sándor PetőfiTranslator: Meri Sulju
Author: Sándor Petőfi
Translator: Meri Sulju
Release date: September 5, 2023 [eBook #71573]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1909
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAPURIKKO-VALAKKA. UKKOVAARI ***
Kaksi novellia
Kirj.
Suomentanut
Meri Sulju
Kirjallisia pikkuhelmiä XIII.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1909.
I. Aleksanteri Petöfi.II. Papurikko ja valakka.III. Ukkovaari.
Aleksanteri Petöfi.
Aleksanteri Petöfi (unkaril. kirjotustavan mukaan Petöfi Sandor), Unkarin suurin ja kansallisin runoilija, syntyi Ris-Rörössä lähellä Pestiä, jouluk. 31 pnä 1823. Riitaannuttuaan isänsä kanssa, keskeytti hän 1840 opintonsa ja lähti maailman kylille. Ensin rupesi hän sotilaaksi, mutta heikkoutensa tähden pääsi vapaaksi ja alotti kiertolaiselämänsä, kuleksi ympäri Unkaria jalkaisin, usein ilman penniäkään taskussa, antautui palavalla innolla milloin mihinkin teatteriseurueeseen, mutta aina ilman menestystä, opiskeli ja lueskenteli väliin, kierteli taas, teki puhtaaksikirjotusta, käänteli englannin ja ranskan kielistä ja alkoi julaista lehdissä runojaankin, joilla heti saavutti suurta suosiota. Seikkailujensa jälkeen saapui hän v. 1843 Pestiin jalkaisin, sauva kädessä ja runojen käsikirjotuksia povessa.
Pestissä otettiin hänet suosiollisesti vastaan, hänen runojaan painettiin ja hän sai aputoimittajan paikan eräässä muotilehdessä, jossa työskenteli vuosikauden. Mutta kansa ihastui hänen runoihinsa päivä päivältä, niitä alettiin laulaa ympäri katuja ja kyliä. Ja kun hän taasen lähti kiertämään ympäri maatansa, otettiin hänet vastaan kaikkialla riemusaatossa, ja teattereissa, jossa hänet näyttelijänä oli vihelletty alas, otettiin hänet runoilijana vastaan seisoaltaan kunnioittaen ja kansallishymniä laulaen. Näillä matkoillaan oppi hän tuntemaan Julia Szendreyn, erään tilanomistajan tyttären, ja pitkien ottelujen jälkeen pääsivät nuoret naimisiin 1847.
Mutta kauvan ei perheonnea oltu madjaarien kansan laulajalle suotu. Tuli myrskyvuosi 1848. Ensin hän julkaisi tulta iskeviä vallankumouslauluja, mutta pian heitti kynän nurkkaan, läksi sotaan ja nousi pian majuriksi. V. 1849 nähtiin hänet viime kerran eräässä taistelussa. Tietenkin hän siellä kaatui ja haudattiin hänet muiden mukana joukkohautaan. Hänen elämänsä oli kuin salaman välähdys, hänestä ei oikein tietty mistä hän tuli, vielä vähemmin, mihin hän katosi.
Mutta hänen runoissaan salaman välähdykset elävät ijät kaiket, niissä elää luonnontuores kukkastuoksu, kotoisempi kansanomaisuus kuin kenenkään muun unkarilaisen kanteleessa on helkähdellyt. Niitä on jo ennen pienonen vihko suomeksikin käännetty. Tässä tutustutetaan suomalaista lukijaa pariin hänen parhaaseen kertomukseensa. Niistäkin kimmeltää jumalainen neronkipinä, niissä pienimpiäkin olentoja kultaa todellisen runouden päivänsäteily. Toivottavasti ennen pitkää saadaan suomeksi enemmänkin hänen kirjallisia helmiään, sillä useimmat niistä ovat käännetyt vieraammillekin kuin "veljeskansan" kielelle.
Papurikko ja valakka.
Voi merkittyä!
Yksin ja hyljättynä seisoo hän maailmassa, kuten kaupungin reunalla hirsipuu, jota jokainen karttaa kammosta tai inhosta. — Mieliimme on juurtunut, että surkastuneessa ruumiissa täytyy asustaa turmeltuneen sielun. "Paetkaa häntä kuin ruttoa!" huudamme. — —
Martti parka! Hänenkään ei käynyt paremmin.
Hän oli kelpo poika, parempaa sydäntä ei ollut kellään; mutta luonto oli rumentanut hänen kasvonsa ja ihmiset karttoivat häntä.
"Olkoon niin!" ajatteli hän. "Te minua vastaan — minä teitä vastaan!"
Ja vastarinta alkoi…
Hänen isänsä oli suutarimestari Daniel Csigolya, joka nuoruutensa päivinä oli ahertanut kokoon kohtalaisen varallisuuden.
Äkkiä pälkähti hänen päähänsä, kuinka kaunista olisikaan, jos hän sepittäisi runojakin eikä ainoastaan kenkiä. Parasta näytti hänestä olevan alottaa ottamalla tihkipäätä viinisiemaus, koska rypälemehu oli paras runollisten mielialojen herättäjä; tällöin olivat hänestä kaukana tunnonvaivat, että hän tuhlasi rahaa, päinvastoin hän sitä vielä käärisi kokoon.
Daniel Csigolyan oli täytynyt olla sangen oppivainen ihminen, koska hän juomataidossa pian pääsi mestariksi; ja se ei ole niinkään helppoa, sen tiedän omasta kokemuksesta. Minun täytyy nimittäin huomauttaa, että minäkin pyhitin näille opinnoille muutamia vuosia siihen aikaan, jolloin suurta juopottelua vielä pidettiin hyveenä. Se aika on mennyt — luojan kiitos — ja minä olen saavuttamani tiedot unhottanut siinä määrin kuin en olisi niitä koskaan tiennytkään.
Poloiset ravintoloitsijat! Surkuttelen teitä sydämestäni, mutta yhtä sydämestäni toivon, että hyvin monet seuraisivat esimerkkiäni.
Mutta kuten sanottu: herra Daniel Csigolya oli ahkera viinamäen mies herran edessä. Ei kestänyt kauvan, kun hän jo joi vanhan tuomarin ja kanttorin pöydän alle, ja nämä olivat, täällä kuten kaikkialla, väkevimmät kapakkasankarit.
Ennenkuin vielä oli kaksi vuotta vierinyt, oli hänen omaisuutensa hävitetty; talon osti raajarikko turkkuri, viinitarhan huusi huutokaupassa kunnianarvoisa kirkkoherra. Vähitellen mentiin niin pitkälle, että lestit ja muut työkalut vaelsivat nekin kapakkaan…
Rouva Csigolya oli säästäväinen, kelpo emäntä, joka ei tietystikään iloinnut miehensä uudenlaatuisesta taloudenhoidosta. Hän vuodatti katkeria kyyneleitä, kun hänen miehensä juopuneena toikkaroi kotiin, ja valitti, kun sydämensä oli ylen täysi, väliin naapurivaimoillekin hätäänsä. Miehensä edessä hän vaikeni, osaksi sentähden, ettei hän oikein uskaltanut lausua nuhteita, osaksi, koska hän ajatteli miehensä itsestään palaavan järkiinsä ja velvollisuuksiensa täyttämiseen.
Hän odotti pitkän, pitkän aikaa — mutta turhaan!
Mutta vihdoin ei hän sentään voinut kärsiä sitä vaieten:
"Laupiaan Jumalan nimessä! Mies, mitä tästä on tuleva? Sinä juot ja juot yhtä mittaa etkä enää koskaan työtä ajattelekaan."
Tämän puhuttelun aikana koetti Daniel pörhistää selälleen viininraukaisemia silmäluomiaan, hän levitti hajalleen horjuvat säärensä näyttääkseen mahtavammalta ja huusi sitten vakavalla arvokkuudella:
"Hiljaa!"
"Rakas mies", jatkoi vaimo, "kun minä vihdoin puhun, niin tahdon keventää sydämeni kaikesta siitä, mikä sitä rasittaa. Olen vaiennut kyllin kauvan."
"Vaimo, älä poraa!"
"Mutta minun täytyy —"
"Vaikene!"
"Vaieta? Miksi?"
"Siksi, koska minä — koska — minä olen herra Daniel Csigolya."
"Ja minä olen rouva Sofie Csigolya."
"Vaimo! Älä napise taivasta vastaan. Pyhässä raamatussa seisoo — mitä siellä seisookaan? — seisoo, että Jumala loi maailman kuudessa päivässä, seitsemäntenä lepäsi hän. Sentähden asetu."
"En ennenkuin olen puhunut."
"Mitä? — Sinä tahdot puhua vielä? — Onko se totta vai leikkiä?"
"En ole nyt leikintekotuulella."
"No, koska se ei ole mitään leikkiä, tänne sitten partaveitsen kera, että leikkaan kielesi pois."
"Ja vaikkapa. Minun täytyy puhua, koska — — —"
Julmistuneena karjui Daniel:
"Vaimo, nimesi on: vaiti!"
Samalla aikoi hän antaa vaimo raukalle iskun, joka ei kuitenkaan sattunut paikalleen, niin että hän pyyhkäsi vaan päähineen pois. Sitten heittäytyi hän tyydytettynä vuoteelle heti kohta kuorsaten kuin raihnaisen sotilaan vanha piippu. Vaimo hiipi kyökkiin, valvoakseen lieden ääressä itkien läpi yön.
Siten kuluivat päivät päästään. Mies oli juovuksissa, vaimo rukoili, riiteli, torasi — lyhyesti, koetti kaikkensa johtaakseen hänet pois harhapolultaan; mutta lopuksi kävi aina niin, että Daniel herra pakotti julmistuneena vaimonsa olemaan vaiti. Vaimo älysi nyt kuinka kaikki oli turhaa, hän ei itkenyt eikä valittanut enää, vaikeni, kun mies palasi myöhään öisin juopuneena kotiin. Mutta mies oli sillä välin jo tottunut iltaripitykseen, niin ettei hän voinut olla ilman sitä ja alkoi rähistä, kun hänen vaimonsa ei virkannut sanaakaan.
Niin kuluivat päivät, niin katosivat yhä vähemmiksi myöskin tavarat ja vihdoin astui autioon tupaan tuhlaavaisuuden nälkäinen, ryysyinen lapsi — hätä! Se hiipi sisään kutsumattomana vieraana ja oli pian talon valtiatar; ja tämä tapahtui aikaan, jolloin rouva Csigolya tunsi, että pian tulisi kolmas huolehdittavaksi, siellä missä kahdenkin täytyi kärsiä puutetta…
"Tuli ja leimaus!" murisi Csigolya, kun hän kuuli lähestyvästä isänonnesta. "Tuli ja leimaus! — Nyt en voi antaa eukolle enää kunnollisesti selkäänkään, sillä se voisi olla sikiöparalle pahaksi, eikähän se voi mitään sille, että hänen äitinsä on sellainen — — sellainen — —"
Hän etsi kauvan oikeaa sanaa, mutta ei löytänyt, vaikka paljon ajattelemisen tähden alkoi aivan ruveta hänen päätään huimaamaan.
— Silloin ajautui hänen mieleensä kysymys, miksi hän oikeastaan antoi vaimolleen selkään.
— Ja silloin hämärteli hänen mielessään tunnustus, että hän oikeastaan oli itse syypää siihen. Hän päätti vastaisuudessa pysyä kapakkasakista loitolla.
Ja hän piti sanansa, hän karttoi kapakkaa, mutta — ei kauvan…
Eräänä päivänä poltti jano jälleen kirveltävänä hänen kurkkuaan; mielellään olisi hän tämän hehkun sammuttanut, mutta talossa ei ollut enää mitään, jolla olisi saattanut suorittaa kustannukset. Murheissaan tuijotti hän kohden taivasta, josta päivänterä häikäisevänä säteili häntä vastaan.
"Ah", huusi hän, "voisinpa edes tuon auringon siepata taivaalta! Heti tahtoisin sen myydä kilveksi parturi pahaselle, sillä hänen entisensä onkin jo kurjan risainen. — Mitä tehdä? — Niin, mitä tehdä? Saanhan kysyä, mutta kukapa minulle vastaisi! Minä näännyn! — Sata dukaattia antaisin kunnollisesta viinikulauksesta tai paremmin sanoen: en antaisi yhtä kulausta sadasta kultakolikosta. — Jospa tietäisin suonissani virtaavan viiniä veren sijasta, avaisin ne kahdestatoista kohden ja virkistäisin kurkkuani, viisi siitä, vaikka silloin päättäisinkin päiväni. — — Ah, miksei minua ole luotu viinitynnyriksi, tuollaiseksi kauniiksi, täpötäydeksi, sadan ämpärin vetoiseksi viinitynnyriksi! Laupias vapahtaja, olisin jo tyytyväinen, vaikkapa olisin edes kannunpullo; tai olisinpa vain tuollainen savilautanenkaan, joka vetelehtii tynnyrin tapin alla! No, olisipa se kylläkin alhainen asema! — Mutta yhdellä ehdolla: pian — heti täytyisi sen tapahtua!"
Niin kuului herra Daniel Csigolyan surumielinen yksinpuhelu. Hänen toiveensa muuttua viiniastiaksi, oli pettävä, hän pysyi sinä, mikä oli, ainoastaan hänen janonsa tuli yhä tuntuvammaksi. — Hän antoi katseensa, joka oli pelkkää toivoa ja epätoivoa, harhailla yltympäri, eikö mistään keksisi mitään, mikä kelpaisi kapakassa maksuksi tai pantiksi.
Ei mitään, ei kerrassaan mitään!
Huolellisesti penkoi hän kaikki taskunsa, vaikkakin hän tiesi, että ne jo aikoja sitten olivat olleet vain tyhjää täytenään. Kentiesi olisi sittenkin johonkin sopukkaan kätkeytynyt jokin kokoonrypistynyt seteliraha.
Masentunein mielin antoi hän turhan etsinnän perästä käsiensä vaipua.
Äkkiä juolahti hänen mieleensä aatos. Hän pani kätensä otsaansa vasten ja napsutteli sormillaan.
"Nytpä tiedän! — Tänne lukko ovesta! Se on sitäpaitsi tarpeeton siellä, missä ei ole mitään varastamista. — Daniel Csigolya, sinä olet sentään kekseliäs mies!"
Hän etsi kirvestä toteuttaakseen aikomuksensa; hän unhotti aivan, että tämä työkalu oli jo aikoja juotu. Hän etsi ja etsi, vieläpä pöytälaatikostakin; vihdoin ryömi hän myös vuoteen alla. Siellä pimeässä sinne tänne haparoidessaan, sattui hänen käteensä pikkumytty, joka oli kätketty kaukaisempaan nurkkaan; hän veti sen esille, katseli sitä kynttilänvalossa ja huudahti riemastuneena:
"Nyt en tarvitse lukkoa, se voi jäädä vastaiseksi, täksi päivää riittää tämäkin! — Vaimoni juttelee naapurissa, voin sen siis häiritsemättä viedä. Jos hän huomaa sen myöhemmin, niin kylläpähän hänestä aina selvitään! — Muuten ei hän tarvitse tätä rääsyä enää. — — Ja nyt: tule veli Dan!"
Pahaksi onneksi astui, juuri kun hän tarttui säppiin, hänen vaimonsa tupaan.
"Minne sen kerällä?" kysyi hän hämmästyneenä.
"Ulos, hiukan tuulettamaan, vaimoseni. Vuoteen alla on liian kosteaa, sehän voisi siellä kokonaan mädätä."
"Tuulettamaan! — Niin! — Kenties! kapakkaan! — Siitä ei tule mitään, heti vaan tänne se! Se ei saa mennä toisten tietä. Siinä astuin minä alttarin ääreen, siinä tahdon myös astua Jumalan eteen, se oli morsiuspukuni ja pitää olla myös kuolinverhonani. — Oi! etten tiennyt sitä paremmin kätkeä, sillä enhän olisi voinut ajatellakaan, että nuuskit kaikki, sinä onneton!"
"Jos tahdot nähdä minut onnellisena, niin laita tie vapaaksi."
"Mene, mikäs estää, mutta pukuni jää tänne."
"Kiitos kaunis!"
"Kokonaisena ei se lähde käsistäni!"
"Vaimo! Tiedät, että saan sinua käskeä, koska olen sinun herrasi. Mutta minä en käske, minä pyydän: Anna minulle puku! Pyydän sinulta, rakas, hyvä Sofie."
"En!"
"Vielä kerran pyydän sitä sinulta."
"En, en!"
"Ja viimeisen kerran pyydän minä".
Vaimo ei antanut mitään vastausta, vaan tarttui yhä lujemmin myttyyn, jonka hän oli temmannut mieheltään.
"Vihoviimeisen kerran, Sofie!"
"Turhaan!"
"Koska kaikki on turhaa: Tuoss' on!"
Samalla löi hän vaimoraukkaa vasten kasvoja, niin että tämä kaatui takaperin. Mies sieppasi pudonneen mytyn ja kiiruhti kapakkaan.
Silloinkos riemu alkoi!
Viini virtaili kuin olisi hän saanut sen ilmaiseksi. Herra Daniel päätti, ettei hän ennen nouse pöydästä, ennenkuin on juonut koko morsiusleningin hinnan suuhunsa.
Mies piti sanansa!
Kun taskut ja pullot olivat tyhjentyneet, toikkaroi hän laulaen kotia kohden. Tiellä alkoi hän tanssia, mutta ryhtyi siihen pahimmalla paikalla, suuren lammikon rannalla, jossa sikojen oli tapana rypeä. Tanssinpyörteessä kadotti hän pian vaivalla pitämänsä tasapainon, hän putosi syvänteeseen, ja kun yövahti hänet huomasi ja veti ylös, oli hän jo lammikossa tukehtunut.
Vartija laahasi ruumiin asuntoon, missä vaimo oli tunti sitte antanut elämän lapselle.
Pimeässä tuvassa oli nyt kolme: kuollut isä, pikku poika, jonka elämä oli juuri alkanut ja äiti, joka horjui elämän ja kuoleman välillä…
Leski hautautti miehensä ja kastatti lapsen. Hänet nimitettiin Martiksi. Tästä menevä maksu papille oli aivan hyödytön menoerä, sillä elämän keväässä eivät toiset lapset kuitenkaan nimittäneet poikaa muuksi kuin "punaiseksi koiraksi", ja myöhemmin, kun hän vanheni, tunnettiin hänet vain nimeltä "Papurikko". — Jokainen lyönti, jonka hänen äitinsä ennen pojan syntymistä oli tämän isältä saanut, oli merkittyinä hänen kasvoihinsa, joiden oikea puoli oli hehkuvalla punalla peitetty.
"Mene sinne missä on — Papurikko!" —
"Kammoan häntä kuin — Papurikkoa!" —
"Välitän hänestä yhtä vähän kuin — Papurikosta!" —
"Suutelonko tahdot? — Suutele — Papurikkoa!" —
"Ja niin edelleen! Ja niin edelleen! — Papurikko!" —
Se oli puheenpartena kylässä, kaiken epämieluisen ilmaisumuotona…
Monen ihmisen elämän täyttää tuska ja kurjuus. Mutta jokaisella on kuitenkin aika, lapsuuden päivät, jotka ovat onnelliset, riemun päivät, joiden muistoihin ajatus palaa niin mielellään kuin pääskyset syksyn kolkkoina päivinä aurinkoiseen etelään.
Martilla ei ollut tätäkään aikaa; hänen lapsuuttaan ei mikään valokohta kirkastanut enempää kuin myöhempiäkään päiviä. Pojat eivät tahtoneet leikkiä hänen kanssaan, he antoivat hänen joko seistä syrjässä tahi ajoivat pois; silloin oli hänen tapana juosta kotiin itkien äidilleen välittääkseen, kuinka hän oli kaikkien tiellä. Ja äiti puristi hänet sydäntään vasten ja itki hänen kerallaan…
Kouluvuosina oli vielä tuskaisempaa.
Kukaan ei tahtonut ottaa "punaista koiraa" naapurikseen ja kun opettaja hänelle vihdoin määräsi paikan, kiusasivat ja pilkkasivat pojat häntä niin, että hän sen mielellään jätti; hän sai paikkansa viimeisimmässä penkissä ja etäisimmässä nurkassa. Kun joku häiritsi opetuksen rauhaa jutellen tahi vinkasten ja opettaja vihaisena etsi syyllistä, niin osotettiin Marttia aina yksimielisesti pahantekijäksi; se oli aika riemu, kun hän sitten viattomana kärsi kipeän kurituksen, joka häntä kuitenkin vähemmän piinasi kuin selkäsaunat ja herjaukset, joita hän sai tovereiltaan…
Miehensä kuoleman jälkeen vetäytyi rouva Csigolya omaisuutensa vähäpätöisten jäännösten kanssa veljensä, kylänsepän luo, joka oli vanhapoika; ystävällisesti otti hän vastaan nuoremman sisarensa ja tämän pojan. — Kukaan ei tiennyt, miksi hyvinvoipa mestariseppä oli jäänyt naimattomaksi; juorukellot tosin kertoivat, ettei kukaan tyttö tahtonut ottaa häntä, mutta se oli vaan tyhjää puhetta, sillä ei ollut ainoatakaan todistusta siitä, milloin hän olisi oikeastaan koettanut kosia…
* * * * *
Martti oli kahdentoista vanha, kun hänen enonsa sanoi hänen äidilleen: "Sisar Sofia, kuinka pojan tulee nyt käymään? Tuleeko hänestä renki vai ajuri?"
"Sitä en voi sanoa", vastasi rouva. "Hänen isänsä oli käsityöläinen" samalla huokasi hän — "voisi kai hänestäkin se tulla."
"Sitä minäkin luulen ja siksi tahdoinkin asiasta puhella kanssasi. Olisi kai parhainta, että opettaisin hänelle ammattini; kun myöhemmin erkanen työstä tahi kun kuolen, voi hän ottaa pajan haltuunsa. Poika parka! En rakasta häntä liioin, mutta säälin häntä ja siksi tahdon hankkia hänelle toimeentulon, ettei hän olisi tulevaisuudessa määrätty ihmisten armoille, sillä siinä tapauksessa täytyisi hänen kuolla nälkään. Muuten onkin hän työhön sopiva, ponteva ja voimakas kuin Herkules. Ja jos häneltä joskus puuttuu hiiliä, tarvitsee hänen vaan asettaa rauta poskelleen, niin se tulee hehkuvaksi. Hahaha!" —
"Hannu", sanoi rouva alakuloisena, "miksi teet sinäkin pilkkaa raukasta. Eikö siinä ole kylliksi, että hän on koko kylän pilkkatauluna!"
"No, no! Pieni pila ei lyönyt läpeä pääkoppaan!"
Mestari Hannukin kuului niihin, jotka hyväntekeväisyydestään mielellään kantavat pienen koron, joka vähentää lahjan arvoa…
Seuraavana päivänä erkani Martti koulusta, mikä oli hänestä mieluista. Kirjojen sijaan otti hän vasaran käteensä, sillä mitäpä hyödyttikään turha päänvaiva. Eihän hänestä olisi kumminkaan tullut pappia, vaikkapa olisikin istunut kirjojen ääressä päivät päästään.
Nyt vasta huomasi hän, mikä voima piili hänen jäsenissään.
"Hei! Olisinpa tiennyt ennemmin, kuinka vahva olen", puheli hän itsekseen, "niin olisin hankkinut jo aikoja rauhan itselleni!" Ja vihaisena löi hän rautaa kuin olisi se ollut hänen tuskiinsa syypää…
Kylän lapset rakastivat pajoja! Tuntikausia vetelehtivät he siellä, ilokseen kuunnellen palkeen pauhinaa ja vasaran kalsketta ja katsellen hehkuvaa rautaa, jonka kipenet joka lyönnillä täyttivät ilman, ikäänkuin metalli olisi suuttunut kovan painon tähden. — Mestari Hannun pajalle eivät pojat tulleet ainoastaan uteliaisuudesta, mutta melkein yksinomaan pilkatakseen ja haukkuakseen Marttia. —
"Pojat, katsokaas, kuinka musta ja likainen hän on; punaisesta koirasta on tullut musta piru!" huusi joku joukosta.
"Nyt on hän kauniimpi kuin ennen!" pilkkasi toinen.
"Mutta noki ei peitä hyvin. Mustan alta paistaa punainen irvinaama!"
"Menkää tiehenne, tai viivyttelijä voi katua!" huusi Martti.
Mutta pojat nauroivat ja menivät ilkeydessään yhä pitemmälle, kunnes Martti kadotti kärsivällisyytensä. Kädessään kanki, jota hän Juuri takoi, syöksyi hän vintiöiden joukkoon ja alkoi huimia, jotta he epäilemättä olisivat menneet mäsäksi, jolleivät olisi olleet lujempitekoisia kuin muutaman pojan jalka, jonka hän löi poikki; hän liikkaa vielä tänäkin päivänä…
Pitkiin aikoihin ei kukaan uskaltanut lähestyä pajaa, jokainen pelkäsi hänen tanakoita jäseniään; kuukauden perästä oli löylytys kuitenkin unohtunut ja pilkkasanat satelivat taas.
Martti kiskotti särkynyttä vaununreunaa, kun lurjukset taas saapuivat ja räkyttivät pahemmin kuin koskaan.
"Hiljaa!" tiuskasi hän huimapäille.
Ivanauru oli vastaus! — Yhä karvaammiksi kävivät pistopuheet, kunnes Martti, riehuen raivoissaan, heitti hehkuvan raudan erään pojan kasvoihin. Kauhistuneena hajaantui poikasakki.
"Mene!" huusi Martti, "mene, kanna sinäkin Jumalanmerkkiäsi! — Ja jos eksyt, löydetään sinut kyllä polttomerkistäsi!"…
Tämä tapaus saattoi Martille paljon pahaa, mutta myöskin hyvää, sillä yksikään pojista ei uskaltanut häntä enää pilkata…
Kuusi vuotta kului; jokainen karttoi Marttia ja hän jokaista!
Työpäivinä oli hän työssään ja juhlahetkinä sekä lepopäivinä pysyi hän kotona. Ainoastaan sunnuntaisin meni hän kirkkoon, kumminkin siihen aikaan, jolloin kaikki kyläläiset olivat jo menneet sisään; hän asettui pimeään nurkkaan, oven viereen, ja kun pappi oli lausunut aamenen, kiiruhti hän ulos ja oli jo kotona, kun toiset vasta lähtivät kirkosta. Iltapäivin, kun oppipojat huvittelivat kirkkoniityllä pallosilla tai muilla leikeillä, istui hän äitinsä luona tupasessa ja luki hänelle raamattua. Tämä lukeminen ei tosin häntä suuresti huvittanut, mutta hän kärsi mielellään ikävääkin, kun siten voi hankkia äidilleen iloa, hänelle, joka häntä niin hellästi rakasti, ja oli ainoa kaikkien joukossa, joka ei koskaan ollut lausunut hänelle pahaa sanaa…
Myöskin Martin kuusi oppivuotta kuluivat, hän suoritti opinnäytteensä ja — oli kisälli!
Tärkeä käännekohta käsityöläiselämässä!
Suurempi on oppilaan riemu, suurempi hänen ylpeytensä sälliksi päästessään kuin sällin, suoritettuaan mestarinäytteensä ja päästyään mestariksi. Martti Csigolyakin tunsi tätä onnea. "Nyt on minusta kumminkin tullut toinen mies", ajatteli hän. "En ole enää poika, vaan nuorukainen, en renki, vaan vapaa kisälli. Kun nyt saavun ihmisten luo, ei kai kukaan uskalla tehdä sitä, mitä he ovat tehneet hyljätylle, avuttomalle pojalle. Niin — tuskinpa he tuota pilkkaa enää muistavatkaan, vielä vähemmin alkavat sitä uudestaan."
Siten ajatteli Martti ja hän — pettyi pahoin. Hän ei ollut ainoastaan jokaisen pahansuovan ajatuksissa, vaan etsivät kylän nuorukaiset tilaisuutta, voidakseen alkaa vanhan pelin jälleen.
Se tulikin!
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä astui Martti ensikerran kapakkaan! Tupa oli täynnä ihmisiä; muutamat nuorista miehistä joivat, toiset taas tanssivat — lyhyesti, kaikki huvittelivat. Martti istuutui pöydän ääreen ja tilasi viiniä. Äkkiä kysyi hänen naapurinsa.
"No, kuinkas sinä tulet tänne? Oletko se todellakin sinä? Tuskin uskoisin sitä, jollen näkisi irvinaamaasi!"
Huolimatta tästä armottomasta tervetuliaispuheesta, vaikeni Martti, joka näytti antavan toisille jatkamisen aihetta:
"Käännähän kasvosi! Viini lasissa happanee kateudesta nähdessään kauniimpaa punaista kuin omansa".
"Katsokaahan, kuinka sympaalin kalkuttaja katselee karsaasti! Hän tahtoisi mielellään itselleen punaiset housut Martin nahkasta." —
"Antaisin vaikka mitä, jos hevoseni olisi noin kauniin täplikäs!"
"Mitä tekee hän täällä! Papurikko kuuluu talliin!" —
"Papurikko! — Papurikko! — Hahaha!" Niin sinkoilivat pilkkasanat läpi huoneen.
— Tuosta hetkestä lähtien ei Marttia kutsuttu enää "punaiseksi koiraksi", vaan "papurikoksi".
Kun kaikki puhe ja nauru loppui, puhui Martti enempi surullisena kuin suuttuneena:
"Taivaan tähden! Miksi kiusaatte te minua, kun en kumminkaan ole tehnyt teille mitään pahaa. Kuuden vuoden jälkeen astun taas ensikerran teidän joukkoonne; sopiiko ihmistä ottaa tällä tavoin vastaan. Pojat! Olkaamme ystäviä. Tahdon unohtaa ja antaa anteeksi mitä aikaisemmin ja tänään olette minulle tehneet, ainoastaan yhtä vaadin minä: Rauhaa! Miksi sysäätte takaisin veljenkäden, jonka ojennan teille? Enkö minäkin ole ihminen niinkuin te?"
Tuokion vaikenivat kaikki.
"Epäilemättä et!" huudahti sitten eräs.
"Veljenkäsi!" huusi pilkallisesti toinen. "Ei koiranakaan saisi tuollainen epäluoma olla, vielä vähemmin veljenäni!"
"Olkaa, hylkiöt! Kun ette tahdo ystävyyttäni, niin ottakaa halveksumiseni; vihalleni olette liian halpoja!"
Näin sanoen jätti Martti pöydän ja sekaantui tanssijoihin. Ei täälläkään ollut vastaanotto ystävällisempi, hän ei näyttänyt kumminkaan tahtovan sitä huomata. Martti pyysi lähinnä istuvaa tyttöä tanssiin; tämä sanoi aivan punaisena, ettei hän tanssi hänen kanssaan. Hän pyysi toista, joka mitään virkkamatta juoksi pois. Epäröiden astui hän kolmannen luo, se oli Julia Biro, kylän kaunein tyttö. Hän ei empinyt hetkeäkään, vaan astui hänen kanssaan tanssiin, aivankuin olisi Martti ollut nuorukaissakin kaunistus.
Martti tunsi itsensä onnelliseksi.
Hän, pilkattu, jolle jokainen tyttö käänsi selkänsä, hän voi nyt käsikädessä mennä tanssiin kaunokaisista kauneimman kanssa.
Riemuissaan kuin sotapäällikkö voitokkaan taistelun jälkeen, palasi hän illalla kotiin. Yö oli vielä autuaampi kuin päivä. Hän uneksi niin paljosta onnesta, että se tuntui hänestä itsestäänkin liian paljolta. Hän uneksi, että Julia Biro, kaunis Julia, häntä rakastaa ja ojentaa hänelle kätensä. He astuivat riviin asettuneiden kyläläisten keskitse kirkkoon ja joka silmässä näkyi kysymys: "Rakastaako siis kaunis Julia rumaa nuorukaista ja menee todella hänelle vaimoksi?" Mutta hän jatkoi ylpeänä matkaansa ja oli vaiti, niin mielellään kun olisikin hämmästyneille huutanut: "Mitä töllistelette? Niin se on! Kaunis Julia rakastaa minua, jota te olette alituisesti haukkuneet ja pilkanneet. Hän tulee nyt vaimokseni ja me elämme onnellisena elämämme loppuun saakka!"
Kun Martti aamulla heräsi, ajatteli hän:
Hm! Tämä uni on Jumalan sallima. Valveilla en olisi uskaltanut ajatellakaan maailmaa niin avaraksi. On tosin totta, että ajattelin, ennenkuin nukuin, Juliaa, mutta ei juolahtanut mieleenikään rakkaus eikä avioliitto. Taivas! Jos tämä uni toteutuisi! — Kuka olisi minua onnellisempi!…
Tuosta aamusta lähtein ei Martti ajatellut mitään muuta kuin Julia Birota. Aamuisin nousi hän häntä ajatellen, iltaisin meni maata häntä muistellen. Rakkaus kauniiseen Juliaan kiihdytti häntä työhön, samoinkuin pale sammunutta hiillosta; ja kun hän kalkutteli punaista rautaa, ajatteli hän sykkivää sydäntään, joka oli vielä tulisempi kuin hehkuva metalli. "Jos minun sydäntäni lyötäisiin", puheli hän itsekseen, "niin räiskyisi se vielä voimakkaammin, mutta siitä ei sinkoilisi kipunoita, vaan timanttisirpaleita, jotka kaikki antaisin Julialle." — Kuinka tarkastelikaan kelpo nuorukainen sydämensä auringon nousua! Kuinka usein tähystelikään hän ulos, kulkisiko tyttö ohitse, ja kun se joskus tapahtui, kun poika sanoi hänelle aamutervehdyksen ja toinen ystävällisesti hymyillen vastasi — kuinka onnelliseksi tunsi hän itsensä ja kuinka riemullinen oli hän työssään aivan kuin maksettaisiin hänen palkkansa kiiltävissä dukaateissa. — Kerran toi kaunis Julia pytyn pajaan vannotettavaksi; tähän työhön pani Martti parhaansa, niin että vanteiden täytyy vielä tänäänkin pysyä kiinni.
Sunnuntai-iltoina meni hän kylän kapakkaan. Nuoret miehet eivät antaneet pilkan puuttua, mutta mitä huoli hän siitä! Olihan siellä kaunis Julia, joka otti hänet aina ystävällisesti vastaan eikä koskaan kieltäynyt tanssimasta! Ainoastaan yhdestä ei hän voinut olla välittämättä: nuorukaisten härnäämisestä häntä, "papurikkoa", "valakalla"…
Herra Lorenz Ratolla oli kolme tytärtä, joista vanhin oli Lotta, "valakaksi" haukuttu, koska hänen hiuksensa, kulmakarvansa ja silmäripsensä oli vaaleat kuin valkein pellava. Aikaisemmin haukuttiin häntä "kaniiniksi"; uuden pilkkanimen sai hän vasta siihen aikaan, jolloin Martti uudessa kasteessa nimitettiin "papurikoksi". Lotta sai vähemmän pilkkaa kärsiä kuin punatäplä-poskinen sepänkisälli, kumminkin oli hän murheellisempi kuin Martti, koska luonto oli hänet erittäin herkällä sydämellä siunannut tai — kironnut. Hän voi, ensikerran kuultuaan tämän pilkkanimen, itkeä koko päivän. Hän ei kuvitellut itselleen, että hyvä luontoäiti olisi antanut hänelle kauneuden lahjoja; kuitenkaan ei se olisi häntä loukannut, jos hänet olisi jätetty rauhaan. Kun kaikki häntä hylkivät, karttoi hän eläviä ja pakeni kuolleiden asuntoon, villipensaikon ympyröimään kirkkotarhaan, missä matalien hautakumpujen välissä kohosivat akasiapuut, joiden varjossa hänen oli tapana kävellä. Hämärähetkinä lauleli hän kaihomielisiä lauluja; kun syksy lähestyi, niin sitoi hän akasian kirjavista kukista seppeleen ja koristi sillä sen haudan puuristin, jossa hänen äitinsä lepäsi.
"Oi", valitteli hän usein huoaten, "miksi ei ole sydämeni tuon kukan kaltainen! Kuihdu kuin tämä, sinuahan ei kukaan tarvitse! Ja kuitenkin — miten voisin minä rakastaa!"
Siten raateli häntä ajatusten risteikkö, hän ei uskaltanut itsekään tunnustaa, ketä hän rakasti. — Ja sitten alotti hän taas surullisen laulunsa, ketään tahi mitään ajattelematta. Kun tuohon aikaan ihmisiä kulki kirkkomaan ohitse, sanoi toinen toiselle: "Kuules, kuinka pöllö rääkkyy! Se on valakan laulu."
"Uskotkos, veliseni, hänestä tulee vanhaksi tultuaan noita, joka sekottaa maitoa vereen ja noituu lapset keskosiksi äitinsä kohdussa…"
Lotan sisaret naitiin jo nuorina, sillä tytöt olivat kauneita ja isä varakas. Välistä ilmaantui hänelle kosija, mutta tämä sai kieltävän vastauksen:
"Ette te minua kosia tahdo, vaan isäni omaisuutta. Ei teitä ole sydämenne matkalle kehottanut, ja minä olen jo kylliksi onneton, pitäisikö minun tulla vielä onnettomammaksi. Menkää! Jumala kanssanne! —"
Sellaisella vastauksella oli Lotan tapana lähettää kosijat pois. Mutta siihen oli vielä tärkeämpikin syy, jonka tahdon nyt ilmaista, mutta jota tyttö ei olisi kaiken maailman hyvyyksistä tunnustanut. Hän rakasti Martti Csigolyaa.
"Valakka" rakasti "papurikkoa".
Kun hän kuuli kuinka pojat pilkkasivat Marttia, koski se häneen kipeämmin kuin oma tuskansa. — Raukka ei aavistanut, millaista inhoa Martti tunsi häntä kohtaan, joka tunne vähitellen kasvoi vihaksi, sillä päivä päivältä eneni pilkka, joka sitoi hänet tyttöön. Lopuksi ei "papurikkoa" enää mainittu muuten kuin "valakan" yhteydessä.
Ja samalla kun hänen vihansa Lottaa kohtaan kasvoi, kasvoi hänen rakkautensa myös kauniiseen Juliaan, joka oli aina hyvä ja aina ystävällinen hänelle.
* * * * *
Martti täytti kaksikolmatta vuotta, kun hänen enonsa kuoli; hän peri pajan ja tuli mestariksi. Vaikkakaan ei vainajan ja hänen sisarensa pojan välillä vallinnut mikään sydämellinen suhde, suri poika kuitenkin vilpittömästi miehen kuolemaa, miehen, joka oli ollut hänen ainoa hyväntekijänsä.
Suruvuoden kuluttua otti hän mustan surunauhan hatustaan ja hänen ensimäinen ajatuksensa oli — pyytää Julia Biron kättä. Mielellään olisi hän lähettänyt jonkun toisen kosimaan puolestaan, mutta hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää!…
Martti pukeutui hopeanappiseen juhlapukuunsa, mutta pani sen kuitenkin takaisin; hänestä oli jokapäiväinen puku ensi käynnillä paljon sopivampi. Hän ei myöskään pitänyt muodollisuuksista eikä osannut niitä oikein noudattaa. Yksinkertaisena, nahkaesiliina edessä ja paidan hihat ylös käärittyinä asteli hän illalla Julian kotiin. Siten ei kukaan voinut aavistaa, mitä varten hän meni sinne. —
Taivaan peittivät mustat pilvet, jotka kaiken synkensivät. Joskus ainoastaan pilkisti niiden lomitse täysikuu ja silloin oli hetkisen valoisampaa. Hiljaisuus ympärillä! Ainoastaan kaukaa kirkkomaalta kaikui kaihomielinen laulu — "valakan" laulu!…
Julia Biro istui pihapenkillä mulperipuun alla ja soitti huuliharppua.
Martti lähestyi häntä ja sanoi iltatervehdyksen, johon tuli vastaus. Hän istuutui tytön viereen, molemmat vaikenivat. Tyttö alkoi taas soittaa huuliharppua; vihdoin pani hän sen pois ja sanoi vaikenevalle nuorukaiselle:
"Miksi olet niin vaiti, Martti?"
"Mitä pitäisi minun puhua?"
"Yhdentekevää! Älä vaan istu noin äänetönnä kuin kivikuva."
"Jospa sinä soittaisit!"
"Olisipa sekin sitten jotain! En osaa ollenkaan hyvin ja sitäpaitsi on huuliharppukin jo kelvoton."
"Älä usko sitä, Julia! Sinä soitat mestarillisesti ja soitin ei ole ollenkaan kelvoton. Soita vaan! Minusta kuuluu se suloisemmalta kuin Gazsiksen viulunsoitto ja hän osaa soittaa viulua. Sellaista mustalaista kuin hän ei ole mailla eikä halmeilla. Soita toki, Julia, pyydän!" —
"Kylliksi tänään. — Nyt on sinun vuorosi. Kerro!"
"Mitä pitäisi minun kertoa, enhän osaa mitään!"
"Etkö mitään! — Toisinaanhan voit puhua niin paljon, ettei siitä tule loppuakaan."
"Kyllä ennen, mutta nyt!"
"Miksi et nyt?"
"Koska sydäntäni painaa jokin."
"Onko sinulle tapahtunut jotain pahaa?"
Papurikko ja valakka.
"Ei! Tahi kyllä! Kuinka olettaa."
"No puhuhan toki selvemmin, Martti."
"Pitääkö minun? Minähän tekisin sen niin mielelläni, jos vaan pääsisin alkuun."
"Ala jatkosta, kun et tiedä alkua."
"Oi, Julia! Sinun on helppo laskea leikkiä. Minun sijassani kävisi se sinulta huonommin."
"Mitähän se sitten onkaan?"
"Arvaas!"
"En voi arvata."
"Niinpä tahdon sanoa sen sinulle. Jumala nähköön! Minua värisyttää, kun sitä ajattelen. Mutta yhdentekevä! Ennemmin tai myöhemmin täytyy sen tapahtua! Siis — — Olkoon menneeksi! — — Näetkös, minusta tuntuu juuri siltä kuin pitäisi minun tarttua hehkuvaan rautaan ilman pihtejä. — Mutta ei, siihenkin voin vielä tarttua paljoa ennemmin kuin — kuin — — Sinä olet hyväsydäminen olento! Kerron sinulle kaiken, mikä mieltäni painaa."
"Niinpä puhu, äläkä sammaltele sinne tänne!"
"Olet oikeassa, Julia! Näetkös kuinka hullu olen! — Nyt olisin jo aikoja ohitse, sen sijaan, etten ole vielä alussakaan. Niin, jospa ei asia olisi niin arka. Mutta sama se, aivan sama! Minkä täytyy olla, sen täytyy olla ja kun sen täytyy olla, niin se on! — Mutta enhän voi äkkipäätä hypätä keskelle, siis sievän verkkaan vähitellen. Kuuntelethan sinä, Julia?"
"Miksi en kuuntelisi?"
"Huomaa siis! Sillä asia ansaitsee tulla huomatuksi ja jos ei se tule huomioon otetuksi, niin on kaikki puhuminen turhaa. — Ymmärräthän!"
"Minähän kuuntelen tarkkaavaisesti. —Jospa vaan tietäisin, mitä oikeastaan tahdot sanoa."
"Niin — siinä olisikin alku! — No kuulehan!… Voi tuhatta, kuinka pian sentään tämän mulperipuun hedelmät ovat kypsyneet; kun äskettäin kuljin ohitse, näkyi tuskin ainoatakaan."
"No jouduhan! Eihän tämä suuri kierteleminen olisi ollut tarpeen."
"Ei olisi ollut! Johtui äkkiä mieleeni, kun huoaten katsoin taivaalle, kuinka Radar, josta on kirjotettu: 'Radar kohotti katseensa taivasta kohden.' — Mutta sehän ei kuulu tähän!"
"Älä puhu yhä tuota, vaan sitä, mikä todella kuuluu tähän."
"Kärsivällisyyttä! Ei se käy niin pian! — Olen jo asiassa. — Siis, enoni on kuollut, levätköön hän rauhassa, ja jätti jälkeensä minulle pajan; nyt olen mestari. Ymmärrätkö minua! — Mutta ei ainoastaan paja jäänyt minulle, vaan myöskin talo, komea talo, missä vaikka kirkkoherra voisi asua. Sitäpaitsi vielä peltoja, viinitarhoja ja paljon muuta. Kaikki yhteen luettuina ei suinkaan ole vähän. Sehän voi elättää kahdenkin. Eikö niin, Julia! Mitä ajattelet?"
"Se on totta!"
"Katsohan! — Olen siis ajatellut: miksi olla yksin kun kahdellekin on sijaa kylliksi. Minä menen naimisiin! — Olen jo valinnut, arvaahan, Julia, kuka se on!"
"Minähän sanoin jo sinulle, etten voi arvata."
"Kärsivällisyyttä! — Tunnet hänet heti kun kuvailen hänet sinulle:Kaunis, hyvä, rakas tyttö — Mutta ei, se ei ole kyllin selvästi! —Kaunein, parhain tyttö maailmassa, enkeli! — No, nyt tunnet sinä hänetkumminkin."
"En tunne. Tunnen niin vähän tyttöjä, että minä —"
"Tämän tunnet varmasti. Siis?" —
"Taivas tietäköön, kuka hän on."
"Näinhän jo, etten tätä tietä tule perille. Siis suoraan sanottuna: Tuo tyttö, rakas Julia, olet — sinä!"
"Minä?"
"Sinä!"
"Hahaha!"
"Miksi naurat, Julia?"
"Hahaha!"
"Älä toki naura, minusta tuntuu kuin pitäisi minun itkeä."
"Totisesti en voi pidättää nauruani. — Hahaha!"
"Nauratko sinä — minulle!"
"En sinulle! — Mene, Martti, sano, että se oli leikkiä."
"Hukka minut periköön, jos olen puhunut pilaa", sanoi Martti, joka oli selityksensä aikana noussut ylös ja käveli rauhatonna ympärinsä, jääden äkkiä seisomaan.
"Sitä en olisi kumminkaan uskonut sinusta, Martti!"
"Mitä?"
"Kysytkö vielä? — etkö ole vielä koskaan katsonut peiliin!" —
"Niinkö se onkin! Hahaha!… Olet oikeassa, Julia, aivan oikeassa! Oli narrimaista minulta, toivoa sinua vaimokseni. Mutta yhtä toivon sydämestäni. Kohdatkoon sinua Jumalan rangaistus sellaisena kuin hän vihassaan voi rangaista!" —
"Kiitos kaunis hyväntahtoisuudestasi, Martti! Siten siis palkitset minulle ystävällisyyden, jota olen sinulle osottanut."
"Kirottu hyvyytesi, joka villitsi minut! Olisit karttanut minua kuten toisetkin. Mutta leikkisällä tuulella ollessasi huvitti sinua heittää koukkusi minuun ja raastaa sydän rinnastani. Et sinä säälistä ollut ystävällinen halveksitulle, vaan siksi, koska sinulle johtui mieleen viekotella minut. Minä sokea narri, en nähnyt, että hyvyytesi oli vaan itserakkautta, en aavistanut, että nauraisit pilkallisesti minulle vasten kasvoja silloin, kun minä tunnen tosituskaa. Ja siksi sanon sinulle vielä kerran: Kohdatkoon sinua Jumalan rangaistus!"
"Minä taas kiitän vielä kerran, mestari Martti, siunauksestanne. Nyt ainakin tiedätte, etten välitä teistä. Menkää! Löytyyhän kylässä kylliksi tyttöjä. Koettakaa — 'valakan' luona! Siinä olisi sopiva pari."
Pilkallisesti nauraen juoksi hän sisään, sulkien oven jälkeensä. Mestari Csigolyan valtasi tuskan, vihan ja häpeän sekainen tunne. Liikkumatonna kuin hedelmiä kantava mulperipuu seisoi hän hetkisen; vähitellen palasi hän järkiinsä ja huomasi turhaksi harmitella kelvottoman tytön tähden. Hän naurahti itsekseen, meni kotiin, meni vuoteeseen ja — nukkui!… Ei, hän ei nukkunut! Koko yön kierittelihe hän vuoteellaan, niin että se oli vähällä laueta liitteistään…
* * * * *
Voimakas kuin ruumiinsakin oli myös Martin sielu, tätä sai hän kiittää siitä, että oli toipunut myrkystä, jota Julia Biro oli vuodattanut hänen elonsa maljaan. Tosin valtasi hänet ensi päivinä epäonnistuneen kosinnan jälkeen ollessaan työssä usein ajatus: eikö olisi parempi, jos raudan sijasta asettaisit pääkallosi alasimelle ja antaisit lyödä siihen raskaimmalla vasaralla? — Lyönti vaan ja — kaikki olisi ohi!
Vähitellen väistyivät kumminkin nämä raskaat ajatukset, hän rauhottui ja koko hänen elämäntoivomuksensa näytti olevan juominen. Ihmisten joukkoon ei hän kumminkaan tahtonut mennä, sillä hän pelkäsi enentynyttä pilkkaa. Mutta sittemmin arveli hän, että hänet voitaisiin merkitä pelkuriksi, siksi päätti hän mennä seuraavana lepopäivänä kapakkaan…
Kun hän astui sisään, otettiin hänet pilkalla ja naurulla vastaan.
"Terve, Martti! Koska on häät?" —
"Kutsuthan minut toki pitoihin!" —
"Minulle kuuluu ensi tanssi morsiamen kanssa!" —
"Onnenpoika, kuinka kauniin vaimon hän saa!" —
"Kuinka käy sitten 'valakalle?'" —
"'Valakka' raukka! Hän kuolee tuskaan."
Martti pysyi rauhallisena. — Kun melu väheni, sanoi hän:
"Oletteko jo lopussa?"
"Eipä kaukanakaan siitä!" huusi eräs nuorukaisista.
"No joutukaa sitten, sillä tahdon puhua teille sanasen."
"Kuulkaa! kuulkaa!" kuului ääni joukosta.
"Tahdon vaan sanoa teille, että loppukoon täksi päivää ja ainaiseksi tuo pilkka."
"Katsokaahan! Minusta näyttää hän uhkaavalta!" huusi joku. "Martti uhkaa, ettekä te edes juokse pakoon! — Hei isäntä! Ovi auki, että voisimme paeta." —
"Sen voitkin tehdä, poika!" vastasi Martti. "Myöhemmin kenties et voisi päästäkään enää ovelle."
"Oho! Katsokaas vaan, katsokaas!"
"Sen saat kyllä nähdä, tai paremmin sanottu, et saa nähdä, sillä paiskaan tämän pullon kasvojasi vasten."
"Todellakin!"
"Varmasti! Ja nyt käsken sinua olemaan haukkumatta minua kauvempaa jos silmäsi ovat sinulle rakkaat."
"Käsketkö minua! Sinä! — Ja vaikka irvinaamasi toinenkin puoli olisi yhtä punainen kuin — —"
Hän ei voinut lopettaa lausettaan.
"Tuoss' on! — Olkoon omasi samoin", huusi Martti ja heitti pullon nuorukaisen päähän, niin että tämä verta virraten hoiperteli taaksepäin.
Raivoten hyppäsi siten satutettu Martin kimppuun ja antoi hänelle kepiniskun, jolloin nuori seppä tarttui vastustajaansa kurkkuun ja olisi vähällä kuristanut hänet, jolleivät toiset olisi riistäneet pois hänen käsiään. Nyt hyökkäsivät kaikki Martin kimppuun, mutta toinen toisensa jälkeen lensi ulos kapakan ovesta.
Kun viimeinen oli kyytinsä saanut, astui Martti paljastetuin puukoin esiin ja huusi:
"Kas niin! — Nyt olette vielä päässeet jokseenkin vähällä, mutta jos vastaisuudessa uskallatte tulla tielleni, maksaa se henkenne. Ymmärrättekö!"
Näin sanoen palasi hän jälleen istuimelleen, tilasi viiniä ja — joi.
Ulkona neuvottelivat nuorukaiset kauvan aikaa siitä, mitä olisi tehtävä; vihdoin päättivät he rynnätä sisään ja hyökätä joukolla Martin kimppuun. Mutta kun jokainen tahtoi olla toisena eikä kukaan ensimäisenä, hajautuivat he suuttuneina.
Voittonsa ylpeäksi paisuttamana joi Martti lasin toisensa perästä, niin että hän illalla kotiin mennessään asteli hyvin epävarmoin askelin. Mutta kun hän erkani päätieltä, poiketen eräälle sivutielle, karkasi hänen kimppuunsa takaapäin kolme nuorukaista. Eräs huusi:
"Tässä hän on! Lyökää hänet maahan!"
He kuristivat kurkusta Marttia, joka avuttomana vaipui maahan, sitten paukuttivat he häntä vielä päähän. Senjälkeen kiiruhtivat he pois, jättäen elottomalta näyttävän makaamaan.
Tähän aikaan hiipi "valakka" kirkkomaalta kotiin. Vähällä oli hänkin vaipua maahan, huomatessaan Martin vertavirtaavan ruumiin; mutta hän tointui pian, kiiruhti lähimmälle kaivolle, mistä nouti vettä; sitten pesi ja sitoi hän tajuttoman. Kun hänen kasvonsa olivat veritahroista puhdistetut, aukaisi hän silmänsä ja sammalsi: "Oi, sepä vasta oli paha uni!"
"Näitkö ehkä unta, että sinut hakattiin maahan?" kysyi tyttö.
"Kyllä!"
"Se ei ollut mikään uni, vaan kauhea todellisuus. — Kuka löi sinut maahan?"
"En tiedä!… Mutta mitä tahdot sinä täältä?"
"Tahdon auttaa sinua! — Kuljin tästä ohitse ja näin silloin sinun avuttomana makaavan. —"
"Kiitos! — Nyt voit mennä! —"
"Ethän sinä voi ilman tukea mennä kotiin."
"Mitä se sinua liikuttaa! Mene Jumalan nimeen, en voi kärsiä sinua."
"Martti!"
"Laputa tiehesi!"
Nyyhkyttäen lähti tyttö pois. Martti, joka katui kovia, kiittämättömiä sanojaan eikä voinut nousta ylös omin voimin, koetti lepyttää loukattua:
"Älähän toki itke! Eihän ollut tarkoitus niin paha. Enhän tiedä oikein mitä puhunkaan. Tulehan, ole hyvä, auta minua jaloilleni."
Se onnistui tytölle suurella vaivalla.
"Kiitos!" soperteli Martti. "Kiitos! — Mutta tunnen, etten yksin pääse kotiin; tahdotko saattaa minua?"
"Mielelläni!" vastasi tyttö. Hän tarttui hänen käteensä ja Martti nojautui häneen; hellävaroen kuin äiti kuletti tyttö hänet asuntoonsa. Ovelle saavuttua kiitti Martti auttajaansa ja sanoi hänelle, että hän tulisi vaan tarpeen tullen hänen luokseen, sillä hän tekisi niin mielellään vastapalveluksen.
Lotta tunsi itsensä onnelliseksi.
Martti makasi muutamia päiviä voimatonna vuoteella. Useammin kuin kerran tahtoi "valakka" mennä tervehtimään sairasta, mutta kääntyi aina puolitiestä arkana takaisin.
Ja kumminkin, kuinka mielellään olisi hän mennyt häntä katsomaan!
Ei päivällä eikä yöllä mennyt Martti hänen mielestään. Kun hän näki tämän unissaan täysin terveenä — kuinka iloitsikaan, hän! Nähdessään hänet kuolemansairaana makaavan — kuinka murheellinen olikaan tyttö parka ja kuinka hän itki!…
Martti toipui…
Kun hän ensikerran jätti sairashuoneen virkistyäkseen raittiissa ilmassa, näki hän kaukana kylässä hääpukuisia ihmisiä ja nauhoilla ja kirjavilla vaatteilla koristettuja hevosia. Iloisia riemun säveliä kaikui eräästä talosta, jonka hän hyvin tunsi, hänen korviinsa. Hän astui lähemmäksi, katsellakseen yli aidan, mutta vetäytyi pian takaisin, kun vaunut, joissa istui morsian — Julia Biro, ajoivat ohitse. Hän meni naimisiin naapurikylän kauneimman nuorukaisen kanssa.
"Ole onnellinen!" sopersi Martti. "Ole onnellinen hänen kanssaan koko elämäsi ajan! — Hyvä onkin, että hän menee pois!… Näen häntä harvemmin ja unohdan."
Ja hän unohti hänet niinkuin kaikki!
Hän karttoi kapakkaa, ei pelosta; etevämmyytensä oli hän jo heille näyttänyt, heittäessään koko poikalauman ovesta ulos. Pelkurit! Suoraan häntä vastaan eivät he uskaltaneet astua; takaapäin hyökkäsivät he hänen kimppuunsa ja vielä sellaiseen aikaan, jolloin hän ei ollut aivan selvä. Sen lajisten kanssa ei hän tahtonut seurustella.
Hiljaa ja yksitoikkosesti vietti hän aikansa osaksi pajassa, osaksi tuvassa äitinsä luona, joka topakasti hoiti taloutta.
Ketään muita vieraita ei heillä käynyt kuin Lotta — "valakka".
Taivas tietäköön, minkä tekosyyn nojalla hän tuli kerta tervehtimään Csigolya vanhusta, joka pyysi häntä tulemaan useamminkin. Ja Lotta tuli. — Martti karttoi alussa hänen läheisyyttään, sittemmin puhui hän jonkun sanan hänen kanssaan ja lopuksi näki hän mielellään hänen tulevan ja oli ikävissään hänen lähteissään. Hän ei huomannut enää Lotan omituista ulkomuotoa — rumaksi häntä ei voinut sanoa — ja hän tuli yhä enemmän huomaamaan, että Lotta oli parempi kaikkia muita tyttöjä…
Julia Biron näki hän enää ainoastaan kerran elämässään; ja hänen sydämeensä koski silloin, koski katkerasti. Julian uudessa kodissa majaili sotilaita ja kaunis Julia rakastui erääseen korpraaliin. Kun tämän täytyi lähteä pois, pakeni nuori rouva hänen kanssaan. Puoliso ajoi pakolaista takaa ja toi hänet väkisin takaisin. Se oli silloin kuin Martti näki entisen rakastettunsa, jota suuttunut miehensä ajoi lyöden edellään pitkin katuja. Itkien astui hän hevosen edellä; lyönnit ja häpeä kirvelivät kovasti.
"Vaimo raukka!" puheli Martti itsekseen. "Parempi sinun olisi ollut, jos et olisi ajanut minua pilkaten pois. — Ei sentään! Se ei olisi ollut sen parempi, sillä vielä armottomammin olisin minä sinua rangaissut, jos olisin saanut sinut kiinni uskottomuudesta."…
Tähän tapaan, ilman onnea ja onnettomuutta kului yksi — kaksi — kolme vuotta. Nuorukaiset ja neitoset menivät naimisiin; Vanhemmista pojista oli Martti ainoa naimaton ja tytöistä "valakka". Martti ei ajatellutkaan avioliittoa, vielä vähemmin johtui hänen mieleensä se, että Lotta olisi hänelle sopiva puoliso. Ja tyttö kätki rakkautensa kuten aarteen!
Eräänä päivänä — se oli juhlapäivä — tuli Lotta taas viemisille.
Vanhus oli käymässä naapurissa. Martti istui polttaa tupruttaen tuvassa, välistä vaipuen mietteisiin, välistä taas jouten katsellen sinisiä savurenkaita.
"Hyvää päivää, sisareni!" tervehti hän tulijaa.
"Jumalan terveeksi, Martti! — Onko äitimuori saapuvilla?"
"Ei, sydänkäpyseni! Hänelle tuli ikävä minun luonani ja meni vähän naapuriin pakinoimaan. Huvitelkoon hän."
"No — hyvästi sitten!"
"Mutta ethän toki saa tuolla tavoin juosta pois. Vai onko sinullakin ikävä minun luonani?"
"Eihän toki! — Mutta —"
"Mutta istu sitten. Puhelkaamme olen tänään puhelutuulella."
"Se tapahtuu harvoin."
"Niinkö! — Niin, paljo puheleminen väsyttää teitä."
"Minähän kuuntelen mielelläni."
Nyt vaikenivat molemmat ja istuivat hetkisen äänettöminä vierekkäin. Lotta asetteli esiliinaansa paikoilleen ja Martti kopisteli verkalleen tupakkia piipustaan. Vihdoin lopetti tyttö hiljaisuuden:
"No puhelkaamme jostakin. Sinähän olet puhetuulella."
"Se on tosi, mutta kummallista ihmisessä on se, ettei hänellä ole mitään puhumista silloin, kun hän mieluimmin tahtoisi puhua. Mutta älähän! — Kuules —
"Kuules, sano minulle, miksi et ole mennyt naimisiin, Lotta! Annapas minulle siihen nyt vastaus."
"Muuten vaan!"
"Olihan sinulla enempi kuin yksi kosija? Eikö niin!"
"Kyllä, mutta en sentään ole mennyt naimisiin."
"Miksi?"
"Koska tiedän, ettei minua kukaan rakasta."
"Ja jospa sentään olisi joku, joka rakastaisi sinua, tahtoisitko sanoa: kyllä?"
Tyttö painoi katseensa alas ja vaikeni.
"Ja jos kosija olisin minä?"
"Sinä et rakasta minua, Martti!"
"Jos otaksutaan, että rakastan sinua, voisitko tulla vaimokseni?"
"Kyllä!" vastasi tyttö maahan painetuin katsein.
"Mutta minä otan myös vaimokseni ainoastaan sen, joka minua rakastaa."
"Minä rakastan sinua!" kuiskasi tyttö, mutta niin hiljaa, ettei Martti sitä kuullut tai ei näyttänyt kuulevan. Hän kysyi:
"Mitä sinä sanot?"
"Minä rakastan sinua", sanoi hän kovemmalla, mutta vapisevalla äänellä.
"Onko se totta, Lotta?"
"En voi puhua toisin kuin se on."
"Ja mistä asti?"
"Kauvan, jo kauvan!"
"Armas Lotta!" huudahti Martti myrskyisesi, "sinä rakastat siis todellakin minua! Sinä voit rakastaa pilkattua, herjattua 'papurikkoa'!"
"Entä minä? Olenko minä saanut vähemmän kärsiä kelvottomien pilkkaa?"
"Tule syliini, kyyhkyseni! Tule, syleilkäämme ja suudelkaamme, olet ensimäinen tyttö, jota suutelen ja tulet myöskin olemaan ainoa. Jollet sinä tule vaimokseni, sitten — ei kukaan."
Lotta kietoi itkien kätensä hänen kaulaansa…
Kun Martin äiti palasi kotiin, löysi hän parin vielä sydän sydäntä, suu suuta vasten. Kuinka iloitsikaan kelpo vanhus! Jo kauvan oli hän toivonut tätä yhdistystä, mutta ei uskaltanut sitä ilmaista, koska hän luulotteli siten loukkaavansa poikaansa…
Laskiaiseen mennessä pidettiin häät.
Nyt se vasta juoru alkoi, mutta he eivät välittäneet ihmisten häijyistä kuiskutuksista, vaan elivät onnellisina ja iloisina kuten ensimäinen ihmispari ennen syntiinlankeemusta.
Kyläläiset eivät tehneet vähemmän pilkkaa heidän jälkeläisistään, mutta häijyt ennustukset näyttäytyivät vääriksi: sillä "papurikon" ja "valakan" lapset olivat mitä kauneimpia tummia poikia ja vaaleita tyttöjä.
Ukkovaari.
Oli kirpeän kylmä yö.
Alastomat tähtiraukat vapisivat ja värisivät vilusta, niin että melkein kuuli niiden hampaiden kalinan ja oli lukevinaan surullisia ajatuksia niiden kirkkaasti tuikkivissa silmissä; niin mieluinen kuin tuo loisto olikin, paljon parempi olisi sentään palvella paimenena tai renkinä lammasnahkaturkkeihin kääriytyneenä kuin alastomana tähtösenä loistaa kylmänkorkealla taivaalla.
Iltakellot olivat vaienneet. Koko kylässä ei ollut kadulla ketään muita kuin vanha suntio, joka kiirehti tornista kotiin. Lumi kirskui hänen jalkojensa alla; eivät edes koirat haukkuneet, joko siksi, että ne jo tunsivat kulkijan, tai siksi että olivat liian laiskoja aukomaan kitojaan sellaisella pakkasella.
Kuinka onnellista oli sentään istua tuollaisena aikana lämpimässä tupasessa! Ja kuinka onnellinen oli se, jonka ei tarvinnut tuvassa yksin istua, vaan lämmitellä mukavasti omaistensa ympäröimänä!
Monta tällaista onnellista oli kylässä, mutta kukaan ei tuntenut itseään herra Peter Pergötä onnellisemmaksi. Hän ei olisi ansainnut jumalansiunausta, jollei hän olisi ollut tyytyväinen. Hänet yhteen luettuna istui katetussa pöydässä yhdeksän henkeä, mieluisan lämpimässä tuvassa.
Illallinen tuotiin esille. Ensimäisenä istui vanha Peter Pergö, hänen rinnallaan hänen rakas elinkumppalinsa, vasemmalla Michel, heidän poikansa, ja tämän pikku poika, kahdeksanvuotias Peter. Toisella puolella oli kolme istujaa. Ensimäisenä istui yhdeksänvuotias Katri, kolmantena kuusivuotias Rosa ja molempien välissä lasten äiti, Michelin vaimo. Pöydän loppupäähän oli katettu palvelijoille: palvelustyttö Pannille ja renki Ferkolle.
Kun talonemäntä oli tuonut liemen pöydälle, nousivat kaikki ruokarukoukseen. Lapset lausuivat sen kovaan, täysikasvaneet hiljaa itsekseen; sitten istuutuivat kaikki jälleen syömään.
Äkkiä kuului portti aukenevan, koirat alkoivat haukkua ja lapsen ääni huusi: "Olkaa hyvä, tulkaa, se tahtoo purra minua."
"Kuka siellä on?" huusi Michelin rouva.
"Etkö tunne ääntä, äitiseni? Kummi Andreas Risin Steffin", sanoi Katri.
"Tosiaankin, hän se on", vastasi äiti. — "Kiiruhda ulos Panni, ja tuo poika sisään."
Panni nousi nopeasti, mutta yhtä nopeasti Ferkokin.
"Kuules, Ferko!" huusi Michel.
"Mitä käskette, herra?"
"Istu vaan, poikaseni", vastasi Michel leikkisästi. "Miksi täytyy teidän molempien vaivautua! — Liika sukkela poika, Ferkoseni! Kuinka pian olisikaan hän ollut siellä, painaakseen ulkona Pannin sydämelleen. Heitä veikkonen! Hänhän ei rakasta sinua kumminkaan."
"O-ho, hän rakastaa minua, tiedän sen paremmin!" ajatteli Ferko, istuessaan taas paikalleen, punastuneena, koska hänen isäntänsä oli arvannut syyn hänen palvelusintoonsa.
Samassa palasi Panni pojan kera.
"Mitä kuuluu, poika?" kysyttiin häneltä.
Hengästyneenä vastasi tämä;
"Terveisiä rakkaalta isältä kummi herralle ja kummi rouvalle ja vanhalle kummi herralle ja vanhalle kummi rouvalle. Voisitteko tulla meille illalliselle, meillä on tappajaiskeittoa."
"Onko teillä sika teurastettu?" kysyi talon rouva.
"Kyllä, kummi rouva. Se painoi kahdeksankymmentä sentneriä ja yhden naulan."
"Kentiesi yhden sentnerin ja kahdeksankymmentä naulaa?"
"Se on samantekevä!" vastasi poikanen. "Hännän olen jo syönyt. Mutta äiti näpähytti minua niin kovasti sormille, että vieläkin tekee kipeää."
"Aivan oikein herkkusuulle!" huomautti pikku Peter, "minä en koskaan herkuttele."
"Etpä varmaan! vastasi" loukkaantunut Steff; "entäs silloin, kun tartuit hunajavanukkaaseen kiinni, aha?"
"Milloin?"
"Niinkuin ei hän sitä tietäisi? Pääsiäisenä."
"Jouluna on tapana keittää hunajavanukasta", oikaisi Katri tietäväisesti.
"No, poikaseni!" sanoi talonrouva sovitellen. "Molemmat olette te hyviä lapsia, toinen toistaan parempia. Älkää nyt tarttuko toisianne tukkaan. Kerro, Steff, kummi rouvan, meidän kiittävän kutsusta, mutta me olemme jo syöneet illallisen."
"Se ei käy päinsä", vastasi poika, "sillä isä kielsi minua ennen lähtemästä, ennenkuin te tulette mukaan. Hän ei sanonut alkavansa ilman teitä syömistä, vaikka hänen pitäisi odottaa aamuun asti."
"Mitä me siis teemme?" kysyi Michelin rouva.
"Menkää vaan", sanoi vanha Peter; "myöskin sinä, äitimuori voit mennä mukaan, minä jään tänne lasten kanssa."
"Ei, ukkoseni", vastasi hänen rouvansa; "sinä menet ja minä jään.Tiedäthän, että olin viimeksi hääkemuissa."
"Mutta siellähän olimme molemmat. Etkö muista, aarteeni?"
Molemmat vanhukset vaihtoivat monta sanaa siitä, kumpi oli viimeksi ollut hääpidoissa, kumpi menisi nyt tappajaiskeitolle, kumpi jäisi kotiin; lopuksi sopivat he, että mummo meni mukaan, ukkovaari sitävastoin jäisi kotiin poikansa lasten kanssa. Sillaikaa kun lähtijät kietoutuivat lammasnahkaturkkeihinsa, veti pikku Steff pikku Katrin syrjään ja kuiskasi hänelle: "Entä sinä, Katri, etkö sinä tulekaan?"
"En voi; minun täytyy viedä Rosa vuoteelle, kun häntä käy nukuttamaan."
"Mikä vahinko! Olisin ollut paljon enemmän mielissäni. Jos tulet mukaan niin tanssimme. Luulen että mustalainen tulee myös sinne."
"Olehan huoletta, Steff, mehän saamme kyllä häissämme tanssia kyllälti."
"Aivan niin, vaan siihen taitaa olla vielä pitkälti; kenties vuosi."
"Oi varmasti, kenties kaksikin. Kuinka vanha olet sinä nyt?"
"Kymmenen vuotta, entä sinä, Katri?"
"Minä olen vasta yhdeksän vanha."
"No, mutta ei meidän kumminkaan tarvinne odottaa kahta vuotta."
"Ehkä ei aivan."
Samassa olivat Michel ja hänen vaimonsa pukeutuneet turkkeihin, isoäiti taas oli kääritty kaikella huolella, sitten menivät he; sitä ennen tarkasti kumminkin vanhus, oliko hänen vaimonsa suojattu hyvin pakkasta vastaan. Hän rakasti häntä yhtä hellästi kuin kolmekymmentä vuotta sitten ottaessaan hänet vaimokseen. Panni meni samalla ulos, sulkemaan portin menijöiden jälkeen; ja Ferko pujahti hänen perässään odottaakseen kyökissä hänen paluutaan.
Minkä komean parin muodostivatkaan nämä palvelijat! Ferko tumma, tulinen nuorukainen. Panni suloinen, vaalea tyttö; poika kaksikymmenvuotias, tyttö kuusitoista. Ja kuinka hyviä, uskollisia ja työtelijäitä olivat molemmat! Isäntäväki rakasti heitä kuin omia lapsiaan. He saisivat vuodetarpeita niin paljon kuin tahtoisivat, myöskin vasikan; eikä hääkustannuksiakaan heidän itsensä tarvinnut suorittaa. —
Kyökissä paloi vielä valkea aivankuin olisi siellä vielä illallinen kiehumassa. Ferko nojasi uunia vasten ja kun tyttö palasi, kuiskasi hän hänelle: