Salaperäinen Kate Ferris.
Salaperäinen Kate Ferris, joka piti Priscillaa hermostuneen alakuloisuuden vallassa kokonaisen lukukauden ajan, ilmestyi näyttämölle varsin omituisella tavalla. Se tapahtui eräänä marraskuun päivänä. Georgie Merriles ja Patty olivat juuri tulleet kotiin kävelyltä. Heidän astuessaan työhuoneeseen pysähtyi Georgie tutkimaan muutamia irtonaisia paperiliuskoja, jotka olivat kiinnitetyt oven ulkopuolelle.
"Mitä tämä on, Patty?"
"Se on saksalaisen klubin jäsenlista. Priscilla on sihteeri, kuten tiedät, ja kaikki, jotka haluavat liittyä siihen, tulevat tänne. Työhuone on ollut koko ajan niin täynnä uusia tulokkaita, että minä pyysin hänen ripustamaan listan oven ulkopuolelle, jotta he voivat merkitä siihen nimensä."
Patty käänteli lehtiä ja silmäili epätasaisella käsialalla piirrettyjä nimikirjoituksia. "Se on suosittu järjestö, eikö totta? Kaikki uudet oppilaat näyttävät kilvan rientävän kirjoittautumaan siihen jäseniksi."
"He koettavat näyttää Fräulein Scherin'ille, kuinka he ovat aineeseen innostuneita", naurahti Georgie.
Patty otti kynän käteensä. "Tahdotko liittyä jäseneksi? Priscilla tulisi siitä hyvin tyytyväiseksi."
"Ei kiitos, minä maksan jo aivan tarpeeksi klubimaksuja."
"Pelkään, että minua itseäni ei hyväksytä jäseneksi, kun en osaa ensinkään saksaa. Tämä on kuitenkin niin ihanan terävä kynä, että mielisin sillä kirjoittaa." Patty heilutteli kynää hetkisen ja sitten hajamielisenä piirsi nimen "Kate Ferris."
Georgie naurahti. "Jos hyvinkin sattuisi olemaan Kate Ferris oppilaitoksessamme, niin hän varmaankin hämmästyisi löytäessään nimensä saksalaisen klubin jäsenluettelosta." Koko tapahtuma jäi sitten unohduksiin.
Muutamia päiviä myöhemmin, kun molemmat tulivat sisään luennolta, näkivät he Priscillan ja saksalaisen klubin puheenjohtajan istuvan sohvalla päät yhdessä raivoissaan käännellen koulun oppilasluettelon lehtiä.
"Hän ei ole toisen vuoden oppilas", sanoi puheenjohtaja. "Hänen täytyy olla ensikurssilainen, Priscilla. Katsoppas uudelleen."
"Olen läpikäynyt tämän luettelon kolme kertaa ja siellä ei ole ainoatakaan Ferris'ta."
Georgie ja Patty vaihtoivat silmäyksiä ja kysyivät, mitä he hakivat.
"Kate Ferris-niminen tyttö on merkitty jäseneksi saksalaiseen klubiin ja me olemme käyneet läpi kaikki vuosikurssit, eikä koko koulussa ole ketään sen nimistä tyttöä."
"Ehkä hän on ylimääräinen oppilas", sanoi Patty.
"Luonnollisesti! Miksemme sitä heti huomanneet? Ja Priscilla alkoi selata ylimääräisten oppilaiden luetteloa. Ei, ei hän ole täälläkään."
"Annapas minun katsoa"; ja Patty silmäili läpi koko sarekkeen. "Te olette varmaankin erehtyneet nimestä", huomautti hän, ojentaen takaisin kirjan olkapäitään kohottaen.
Priscilla haki esiin merkitsemislistan ja ojensi sen hänelle voitonriemuisena. Siinä oli aivan selvästi ja erehtymättömästi Kate Ferris.
"Ne ovat unohtaneet ottaa hänet oppilasluetteloon."
"En ole koskaan ennen tiennyt heidän tehneen sellaista erehdystä", sanoi puheenjohtaja. "En luule, että voimme merkitä hänet jäsenluetteloon ennenkuin olemme saaneet selville, kuka hän on."
"Silloin te voitte loukata hänen tunteitaan", sanoi Georgie. "Tulokkaat ovat hirveän arkatuntoisia ja luulevat, että heitä halveksitaan."
"No, samantekevää." Ja Kate Ferris merkittiin siis klubin luetteloon.
Muutamia viikkoja myöhemmin oli Priscillalla kova puuha kääntäessään viimeisen klubikokouksen pöytäkirjaa hyvälle saksankielelle ja kun hän vihdoin sulki sanakirjan ja kieliopin helpoituksesta huoaten, huomautti hän Pattylle: "Tiedätkö, on aivan kummallista tuon Kate Ferris'en kanssa. Hän ei ole maksanut jäsenmaksuaan ja mikäli minä voin tietää, ei hän ole ollut läsnä yhdessäkään kokouksessa. Etkö tahtoisi poistaa hänen nimeään luettelosta. En luule hänen enää olevan koulussa."
"Sinä voit sen tehdä yhtä hyvin itse", sanoi Patty ja katseli välinpitämättömänä Priscillaa tämän raaputtaessa nimeä kynäveitsellä.
Seuraavana aamuna kun Priscilla tuli luennolta löysi hän pienen kirjelappusen, johon oli kirjoitettu Kate Ferris'in pystysuoralla käsialalla seuraavaa:
'Rakas neiti Pond: Tulin maksamaan saksalaisen klubin jäsenmaksua, mutta kun ette ollut sisällä niin panin rahat kirjakaappiin. Olen pahoillani, että olen ollut poissa niin monesta kokouksesta, mutta en ole voinut käydä luennoilla viime aikoina.
Kate Ferris.'
Priscilla näytti kirjelappusen klubin puheenjohtajalle kouraantuntuvana todistuksena siitä, että Kate Ferris vielä oli olemassa, ja kirjoitti nimen uudelleen jäsenkirjaan.
Muutamia viikkoja myöhemmin hän löysi toisen kirjelappusen oveltaan.Se kuului:
'Rakas neiti Pond: Koska minulla on kovin paljon työtä opinnoissani, en minä ehdi käymään saksalaisen klubin kokouksissa, jonka vuoksi olen päättänyt erota. Jätin eroamisilmoitukseni kirjakaapin päälle.
Kate Ferris.'
Kun Priscilla taas raaputti nimeä jäsenkirjasta, huomautti hän Pattylle: "Olen iloinen, että tuo Kate Ferris on vihdoinkin jättänyt klubin. Hän on tuottanut minulle enemmän vaivaa kuin kaikki muut jäsenet yhteensä."
Seuraavana päivänä löysi hän kolmannen kirjelappusen oveltaan:
'Rakas neiti Pond: Satuin mainitsemaan eilisiltana Fräulein Scherin'ille, että olin päättänyt erota saksalaisesta klubista ja hän sanoi, että klubi auttaisi minua työssäni ja kehoitti minua jäämään siihen. Sentähden pyydän Teidän hyväntahtoisesti olemaan esittämättä kirjettäni kokouksessa, koska olen päättänyt seurata hänen neuvoaan.
Kate Ferris.'
Priscilla heittää sinkahutti kirjelappusen Pattylle ja hakien esiin jäsenkirjan merkitsi sinne uudelleen Kate Ferris'en nimen.
Patty katseli osaaottavasti toimitusta hänen olkansa yli. "Kirja tulee siitä paikasta kohta niin ohueksi, että Kate Ferris menee läpi toiselle puolelle", sanoi hän naurahtaen. "Jos hän muuttaa mieltään vielä montakin kertaa, niin siitä ei jää mitään jälelle."
"Minä menen kysymään hänestä Fräulein Scheriniltä", sanoi Priscilla. "Minulla on ollut hänestä niin paljon vaivaa, että olen utelias näkemään miltä hän näyttää."
Hän kävi kysymässä Fräulein Scheriniltä, mutta Fräulein Scherin kielsi tietävänsä mitään koko tytöstä. "Minulla on niin monta uutta tulokasta", sanoi hän kuin anteeksipyytäen, "etten minä voi muistaa heidän kummallisia nimiään."
Priscilla tiedusteli Kate Ferrisistä uusilta tulokkailta, jotka hän tunsi, mutta vaikka kaikkien mielestä nimi tuntui tutulta, ei kukaan voinut kuitenkaan antaa hänestä tarkempaa selitystä. Häntä kuvailtiin milloin pitkäksi ja tummaksi, milloin lyhyeksi ja vaaleaksi, mutta lähempi tutkimus osoitti aina, että se tyttö, joka heillä oli mielessään, olikin aivan toinen.
Priscilla tiedusteli tytöstä kaikilta tahoilta, mutta ei nähnyt vilahdustakaan hänestä. Hän oli käynyt useita kertoja asialla, mutta Priscilla sattui aina olemaan poissa. Vieläpä hän kirjoitti esitelmänkin erääseen saksalaisen klubin kokoukseen (Georgie ei ollut parhaita saksankielen oppilaita ja häneltä meni siihen koko lauvantaipäivä); mutta kun hänen täytyi äkkiä matkustaa pois koko kaupungista ei hän voinut sitä esittää henkilökohtaisesti.
Pari kuukautta sen jälkeen kun Kate Ferris ilmestyi näyttämölle, sai Priscilla vieraita New-Yorkista, joille hän järjesti teekutsut työhuoneessaan.
"Minä aion kutsua myöskin Kate Ferrisin", ilmoitti hän. "Tahdon ehdottomasti nähdä miltä hän näyttää."
"Tee se", sanoi Patty. "Minuakin haluttaisi nähdä hänet."
Kutsukirje lähetettiin ja seuraavana päivänä sai Priscilla muodollisen suostumuksen.
"Kummallista, että hän lähetti suostumuksensa saapua teelle", huomautti hän lukiessaan sitä, "mutta olen kuitenkin iloinen saatuani sen. On hauska tuntea olevansa varma siitä, että saa hänet vihdoinkin nähdä."
Tee-iltana sittenkun vieraat olivat menneet pois ja huonekalut siirretyt paikoilleen, kestitsivät väsyneet emännät vielä paria ystävää voileivillä ja leivoksilla, jotka kohteliaat vieraat olivat jättäneet nauttimatta. Sittenkun kaikki vieraat ja heidän pukunsa oli vuoron perään arvosteltu, laimeni keskustelu hiukan, ja Georgie kysyi äkkiä:
"Oliko Kate Ferris täällä? Minulla oli tarpeeksi työtä leivosten tarjoilemisessa, niin etten ehtinyt katsella, vaikka olisin erikoisesti tahtonut nähdä hänet."
"Todellakin", huudahti Patty, "en minäkään nähnyt häntä. Miltä hän näyttää, Pris?"
Priscilla rypisti otsaansa. "Hän ei ole nähtävästi voinut tulla. Minä koetin pitää häntä silmällä koko illan. Se on kummallista, eikö ole? — kun hän oli niin huomaavainen, että lähetti suostumuksensa. Minua se tyttö alkaa vähitellen hermostuttaa. Rupean jo luulemaan, että hän on näkymätön."
"Samaa minäkin alan luulla", sanoi Patty.
Seuraavana aamuna posti toi kimpun orvokkeja ja anteeksipyynnön KateFerrisiltä. "Hänelle oli sattunut peruuttamaton este."
"Se on suorastaan hirveää!" sanoi Priscilla. "Minä menen reistraattorin luo ja sanon hänelle, että tuo Kate Ferris ei ole oppilasluettelossa eikä koulun osoitekirjassa ja otan selvän, missä hän asuu."
"Ei maksa vaivaa", sanoi Georgie. "Ota vastaan mitä jumalat lähettävät ja ole kiitollinen."
Mutta Priscilla ei hevillä hellittänyt ja hetkisen kuluttua palasi hän reistraattorin konttorista kiihoittuneena ja uhmaavana. "Hän väittää, ettei koulussa ole ketään sellaista oppilasta ja että minun on täytynyt erehtyä nimessä! Oletteko koskaan kuullut mitään niin hullua?"
"Se näyttää minustakin ainoalta järkevältä selitykseltä", myönsiPatty ystävällisesti. "Ehkä se on Harris eikä Ferris."
Priscilla katsoi häneen epäluuloisesti. "Sinähän luit itse nimen. Se oli kirjoitettu yhtä selvästi kuin jos olisi ollut painettu."
"Me olemme kaikki erehtyväisiä", sanoi Patty rauhoittaen.
"Tiedätkö", sanoi Georgie, "minä alan ajatella, että se on vain mielenharha ja ettei ole olemassakaan mitään Kate Ferristä. Se on hyvin kummallista, luonnollisesti, mutta ei sen kummallisempaa kuin muutamat niistä tapauksista, joista olemme lukeneet sielutieteessä."
"Mielenharhat eivät lähetä kukkia", sanoi Priscilla kiivaasti; ja hän poistui huoneesta jättäen Pattyn ja Georgien kahden.
"Luulen, että tämä on mennyt jo tarpeeksi pitkälle", sanoi Georgie. "Jos hän vaivaa kovin paljon virastoa, niin siitä voi tulla virallinen tiedustelu."
"Samaa minäkin luulen", huokasi Patty. "Se on ollut hyvin huvittavaa, mutta hän on tullut kovin hermostuneeksi asian vuoksi, ja minä en uskalla mainita Kate Ferris'in nimeä kun olemme kahden."
"Sanommeko sen hänelle?"
Patty pudisti päätään. "Ei ainakaan nyt — minä en kumminkaan uskaltaisi."
Muutamia päiviä myöhemmin sai Priscilla taas uuden kirjeen. Hän heitti sen avaamattomana paperikoriin, mutta uteliaisuus voitti hänet kuitenkin ja hän otti sen jälleen ylös ja luki:
'Rakas neiti Pond: Koska minun on täytynyt keskeyttää opintoni terveydellisistä syistä, niin oheenliitän erohakemukseni saksalaisesta klubista. Kiitän Teitä vilpittömästi minulle tänä vuonna osoittamastanne ystävällisyydestä ja säilytän sen yhtenä kouluaikani hauskimmista muistoista.
Vilpittömällä kunnioituksella
Kate Ferris.'
Kun Patty tuli sisään näki hän Priscillan äänetönnä ja nyrpeissään raaputtavan reikää jäsenkirjaan sille kohtaa, missä Kate Ferris'in nimi oli ollut.
"Onko hän taaskin muuttanut mieltään", kysyi Patty iloisesti.
"Hän on eronnut koulusta", sähisi Priscilla, "äläkä enää koskaan mainitse hänen nimeään minulle."
Tarina, johon oli neljä jatkoa.
Patty oli työskennellyt yhteen mittaan koko päivän, lukuunottamatta pientä pysähdystä aamiaisen aikana, valmistellen kirjoitelmaa aiheesta "Shakespeare ihmisenä." Kello neljän tienoissa laski hän kynän kädestään, heitti käsikirjoituksen paperikoriin ja katsoi uhmaavasti huonetoveriinsa.
"Mitä minua liikuttaa Shakespeare ihmisenä? Hän on kuollut jo kolmesataa vuotta sitten."
Priscilla naurahti välinpitämättömästi. "Ja mitä minua sitten liikuttaa sammakon hermosysteemi, jos siitä on kysymys. Mutta minä voin siitä huolimatta kirjoittaa siitä mielenkiintoisen kirjoitelman."
"Se tulee varmaankin olemaan arvokas lisä aineeseen."
"No, ainakin yhtä arvokas kuin sinun antamasi lisä Shakespearea käsittelevään kirjallisuuteen."
Patty päästi syvän huokauksen ja kääntyi akkunaan todetakseen, että sade valui virtanaan.
"Oh, jätä se vain sisään", sanoi Priscilla rohkaisten. — "Sinä olet uhrannut siihen kokonaisen päivän; tuskinpa se on yhtään huonompi kuin monet muutkaan sinun kirjoitelmasi", lisäsi hän naurahtaen.
"Mille sinä naurat", kysyi Patty äreästi. "Minä en näe mitään huvittavaa tässä kirotussa paikassa. Tehdä aina sitä mitä ei tahdo, juuri silloin kun vähimmin tahtoo sitä tehdä. Aina yhtä ja samaa päivä toisensa jälkeen; nousta ylös kellon mukaan, syödä kellon mukaan, mennä nukkumaan kellon mukaan. Tuntuu melkein kuin olisi rikollisten kasvatuslaitoksessa."
Priscilla ei kiinnittänyt sen suurempaa huomiota tähän sisunpurkaukseen ja Patty kääntyi jälleen akkunaan tuijottaen ulos sateen liottamalle pihamaalle.
"Tapahtuisi edes jotain", sanoi hän tyytymättömänä. "Luulenpa, että pistän sadetakin päälleni ja menen etsimään seikkailua."
"Mene vaan, jos tahdot saada keuhkokuumeen."
"No mitä varten siellä sitten sataa vettä, kun pitäisi sataa lunta?"
Koska tähän ei voinut mitään vastata, ryhtyi Priscilla taas puuhaamaan sammakkojensa kanssa ja Patty rummutti nyrpeänä akkunaruutuun, kunnes palvelustyttö ilmestyi sisään tuoden käyntikortin.
"Vieras?" huudahti Patty. "Pelastaja! Vapauttaja! Taivas lähettää sen minulle!"
"Neiti Pond", sanoi Sadie, laskien kortin pöydälle.
Patty hyökkäsi sitä katsomaan. "Hra Frederick K. Stanthrope. Kuka hän on, Pris?"
Priscilla rypisti otsaansa. "En tiedä. En ole koskaan kuullut hänestä. Mitä luulette tämän voivan olla?"
"Seikkailu — aivan varmaan seikkailu. Luultavasti setäsi, josta et ole koskaan kuullut, on kuollut jossakin Etelä-meren saarilla ja jättänyt omaisuutensa sinulle, sentähden että sinä olet hänen kaimansa; tai sinä olet oikeudenmukaisesti kreivitär, joka lapsena ryöstettiin kehdostaan, ja hän on asianajaja, joka on tullut sitä ilmoittamaan. Se olisi voinut tapahtua minulle kun minä olen niin perin kyllästynyt tähän elämään! Mutta joudu nyt, ja kerro siitä sitten minulle; välillinenkin seikkailu on parempi kuin ei mitään. Oh, sinun tukkasi on aivan hyvin; se välttää peiliin katsomattakin."
Patty työnsi huonetoverinsa ulos ovesta ja istuutuen jälleen pulpettinsa ääreen otti hän iloisesti hyljätyn kirjoitelmansa ylös paperikorista ja alkoi lukea sitä ilmeisesti tyytyväisen näköisenä.
Priscilla tuli takaisin ennenkuin hän oli lopettanut. "Ei hän kysynytkään minua. Hän tahtoi tavata neiti McKay'ta."
"Kuinka ikävää!" huudahti Patty. "Ja minä kun olin jo suunnitellut, kuinka minä asuisin kanssasi sinun linnassasi Harz-vuoristossa, ja nyt käykin ilmi, että neiti McKay on kreivitär ja minä en edes tunne häntä. Miltä se mies näytti ja mitä hän teki?"
"Oh, hän näytti jokseenkin pelästyneeltä, eikä tehnyt muuta kuin änkytti. Siellä oli kaksi miestä vastaanottohuoneessa ja minä tietysti iskin väärään mieheen ja pyysin anteeksi ja kysyin, oliko hän hra Stanthrope. Hän vastasi kieltävästi; hänen nimensä oli Viggins. Niin ollen ei minulla ollut muuta neuvoa kuin kääntyä toisen puoleen."
"Hän istui siinä korkeaselkäisessä vihreässä tuolissa katsellen kenkänsä kärkiä ja pidellen hattuaan ja keppiään edessään kuten rintasuojusta, ikäänkuin olisi valmistautunut torjumaan hyökkäystä. Hän ei näyttänyt varsin sävyisältä, mutta minä lähestyin häntä rohkeasti ja kysyin, oliko hän hra Stanthrope. Hän nousi ylös änkyttäen ja punastuen aivan kuin olisi tahtonut sen kieltää, mutta lopulta kuitenkin tunnusti olevansa se ja seisoi sitten kohteliaasti odottaen, että minä toimittaisin asiani! Minä selitin ja hän änkytti vielä jotain ja sai lopulta sanotuksi, että hän oli tullut tapaamaan neiti McKay'ta, ja että palvelustytön oli täytynyt erehtyä. Hän oli aivan suunniltaan sen johdosta ja käyttäytyi niin kuin minä olisin loukannut häntä; ja se toinen mies — se kamala Viggins — nauroi, ja katsoi sitten ikkunasta ulos niinkuin hän ei olisi mitään huomannut. Minä pyysin anteeksi, — vaikka en voi kuolemaksenikaan käsittää, mitä anteeksi pyydettävää siinä oli — ja sanoin hänelle, että lähettäisin palvelustytön hakemaan neiti McKay'ta ja poistuin."
"Siinäkö kaikki?" kysyi Patty pettyneenä. "Ellei minulla olisi parempaa seikkailua kuin tämä, niin en tahtoisi sitäkään."
"Mutta vielä kummallisempaa on se, että kun minä kerroin tästäSadielle, niin hän väitti kiven kovaan, että mies oli kysynyt minua."
"Oh! vyyhti sotkeutuu joka tapauksessa. Mitä tämä merkitsee? Näyttikö hän salapoliisilta, vaiko vain taskuvarkaalta."
"Hän näytti hyvin tavalliselta, pelästyneeltä nuorelta mieheltä."
Patty pudisti alakuloisena päätään. "Tässä on jotain salaperäistä mukana, mutta en luule siitä olevan paljoakaan huvia. Luulen, että kun neiti McKay tuli, niin hän sanoi, ettei hän ollutkaan kysynyt häntä, vaan neiti Higginbotham'ia. Ainoa selitys on minun nähdäkseni se, että hän on mielipuoli, ja maailmassa on niin paljon mielipuolia ihmisiä, ettei sekään ole enää huvittavaa."
Patty kertoi tarinan Priscillan vieraasta päivällispöydässä samana iltana.
"Minä tiedän jatkoa", sanoi Lucille Carter. "Toinen mies, hra Viggins, on Bonnie Connaughtin serkku; ja hän kertoi Bonnielle jostakin nuoresta miehestä, joka tuli sisään samalla kuin hänkin ja kysyi ovella neiti Pond'ia ja sitten aivan odottamatta näytti muuttaneen mielensä ja juoksi hurjana pitkin käytävää palvelustytön jälestä, kirkuen: 'Hei, hei! kuulkaa!' minkä jaksoi; mutta hän ei voinut enää saavuttaa tyttöä ja kun neiti Pond saapui, niin hän väitti, ettei hän ollut kysynytkään häntä."
"Siinäkö kaikki?" kysyi Patty. "Minun mielestäni se todistaa, että on olemassa salaliitto Priscillan henkeä vastaan ja minä jo tiesin sen. Minä aion käydä tiedustelemassa hänestä neiti McKay'lta. En tunne häntä kuin ulkonäöltä, mutta tällaisessa tapauksessa, kun on kysymys elämästä ja kuolemasta, en luule tarvitsevan odottaa kunnes tulee esitellyksi."
Seuraavana iltana Patty ilmoitti: "Seuraus numero kaksi! Hra Frederick K. Stanthrope asuu New-Yorkissa ja on neiti McKay'n veljen paras ystävä. Neiti McKay on tavannut hänet ainoastaan kerran ennen, eikä tunne mitään hänen entisyydestään. Mutta kummallisinta on, ettei hän maininnut hänelle mitään Priscillasta. Eikö teistä tunnu luonnolliselta, että hänen olisi pitänyt kertoa hänelle niin hullunkurisesta erehdyksestä?"
"Minun käsittääkseni", jatkoi Patty juhlallisesti, "se olisi ollut suorastaan välttämätöntä. Hän on epäilemättä joku roisto valepuvussa ja hän käytti tuttavuuttaan neiti McKayn kanssa verhonaan estääkseen joutumasta ilmi. Minun mielipiteeni on seuraava: Hän sai Priscillan osoitteen oppilasluettelosta ja tuli tänne aikoen murhata hänet; mutta nähtyään kuinka suuri hän oli pelästyi hän ja luopui halpamaisesta aikeestaan. Jos hän olisi valinnut minut uhrikseen niin minun ruumiini olisi nyt piiloitettuna sohvan takana."
Kylmät väreet kulkivat pitkin Pattyn ruumista. "Ajatelkaahan, mistä minä pelastuin. Ja minä kun koko ajan olen valittanut, ettei täällä mitään tapahdu!"
Muutamia päiviä myöhemmin hän ilmestyi päivällispöytään ilmoittaen: "Minulla on ilo jättää teidän harkittavaksenne, nuoret naiset, kolmas ja viimeinen jatko suureen Stanthrope-Pond-McKay-mysteriaan. Ja samalla käytän tilaisuutta peruuttaakseni ne halpamaiset epäluulot, jotka lausuin hra Stanthropista. Hän ei ole roisto, ei salapoliisi, ei murhaaja, eikä myöskään asianajaja. Hän on vain nuori mies särkyneine toiveineen."
"Kuinka sinä sait sen selville?" huudahtivat kaikki yhteen ääneen.
"Tapasin juuri neiti McKayn eteisessä; hän on ollut New-Yorkissa, jossa hänen veljensä on kertonut hänelle yksityiskohdat. Kolme tai neljä vuotta sitten oli hra Stanthrope kihloissa erään täällä oppilaitoksessa olevan tytön kanssa, nimeltä Alice Pond — hän on nyt rouva Hiram Brown, mutta sillä ei ole mitään tekemistä tämän tarinan kanssa."
"Ollessaan kaupungissa viime lauvantaina asioillaan päätti hän käydä tervehtimässä neiti McKay'ta, koska hän oli tytön veljen hyvä ystävä — ja myöskin vanhojen muistojen vuoksi. Kun hän saapui sitten ovelle ja ojensi käyntikorttinsa palvelustytölle, kysyi hän hajamielisyydessään neiti Pond'ia aivan niinkuin hänellä oli tapana tehdä neljä vuotta sitten. Ensin hän ei käsittänyt, mitä hän oli tehnyt. Sitten hän äkkiä heräsi todellisuuteen, mutta ei enää saanut kiinni palvelustyttöä. Hän tiesi luonnollisesti, että toinen mies oli kuullut, ketä hän kysyi, ja istui siellä hirveän peloissaan koettaen keksiä jotain hyväksyttävää puolustusta ja odotti joka hetki vieraan neiti Pond'in ilmestymistä, keksimättä mitä hänelle vastaisi."
"Aivan oikein; vihdoin ovi aukeni ja sisään astui pitkä, solakka ja kaunis olento (minä kertaan neiti McKayn veljen sanoja) ja lähestyen väärää miestä kysyi häneltä ylpeästi, oliko hän hra Frederick K. Stanthrope. Hän tietysti kielsi sen, jonka jälkeen oikean hra Stanthropen ei auttanut muuta kuin nousta ylös ja tunnustaa olevansa kysytty henkilö, jonka hän tekikin. Mutta sitten hän joutuikin ymmälle. Hänen mielikuvituksensa oli kangistunut, herpoutunut; sitten hän pani syyn Sadien niskaan tietäen koko ajan, että toinen mies tiesi hänen valehtelevan. Ja siinä kaikki", lopetti Patty.
"Patty", huudahti Priscilla pöydän toisesta päästä, "oletko sinä kertonut heille sen hullunkurisen jutun?"
"Miks'en olisi?" kysyi Patty. "Kuultuaan niin monta jatkoa, he tietysti tahtoivat kuulla lopun."
Priscilla naurahti. "Mutta sinun ei satukaan olemaan viimeinen. Minä tiedän vielä yhden."
"Myöhäisemmän kuin Pattyn?" huudahti koko pöytä yhteen ääneen. "Niin, myöhäisemmän kuin Pattyn. Se ei ole oikeastaan jatko; se on lisäys. Neiti McKay on kutsunut molemmat miehet luokseen, ja kumpikin on suostunut tulemaan. Kun hänen on kuitenkin vaikea suoriutua kahdesta miehestä, on hän (lausutusta toivomuksesta) pyytänyt minun pitämään huolta toisesta, — nimittäin Hra Frederick K. Stanthropesta."
Patty huokasi. "Minä näen kokonaisen sarjan lisäyksiä ulottuvan pitkälle tulevaisuuteen!" huudahti hän.
Muinaisenglanninkielen tutkinto.
"Hei, Patty! Oletko lukenut tänään ilmoitukset ilmoitustaululta?" kysyi Gathy Fair, liittyessään Pattyn seuraan matkalla luennolta kotiin.
"En" sanoi Patty; "minusta se on huono tapa. Siellä näkee liian paljon ikäviä asioita."
"No niin, siellä on ainakin yksi ikävä juttu tänään. Neiti Skelling kehoittaa kaikkia muinaisenglannin opiskelijoita ottamaan mukaansa kirjoitustarpeet tänään iltapäivällä."
Patty pysähtyi äkeissään. "Minusta on suorastaan hävytöntä panna tutkinto sanaakaan edeltäpäin ilmoittamatta."
"Ei tutkinto", sanoi Gathy; "ainoastaan pieni koe", lisäsi hän koettaen matkia neiti Skellingin ääntä, "nähdäkseni mitä te tiedätte."
"Minä en tiedä mitään", valitti Patty, "en kerrassaan mitään."
"Mitä joutavia, Patty; sinä tiedät enemmän kuin kukaan muu koko luokalla."
"Luulottelua — pelkkää luulottelua. Minä selviän vallan mainiosti kirjallisuusarvostelussa ja yleisissä kysymyksissä, ja hän ei huomaa koskaan, etten tiedä sanaakaan kieliopista."
"Sinulla on vielä kaksi tuntia jälellä. Jää pois luennoilta ja kertaa kielioppi."
"Kaksi tuntia!" sanoi Patty surullisesti. "Tarvitsen kaksi päivää. En ole koskaan sitä lukenut. Anglo-saksilaista kielioppia ei kukaan kuolevainen voi pitää päässään ja senvuoksi minä ajattelin, että yhtä hyvin voin odottaa ja lukea sen vähän ennen tutkintoja."
"En tahdo näyttää sydämmettömältä", naurahti Gathy, "mutta sanon kuitenkin, kultaseni, että se on parahiksi sinulle."
"Oh, Sinä olet yhtä paha kuin Priscilla"; ja hän kiiruhti nyrpeänä kotiin.
Hän löysi toverinsa tutkimassa biologiaa ja syömässä oliiveja. "Tahdotko?" kysyi Lucille Carter, jolla oli sillä hetkellä purkki edessään ja kädessä hattuneula kahvelin sijasta.
"Kiitos, en", vastasi Patty, niin väsyneellä äänellä kuin olisi menettänyt kaiken elämänhalunsa ja ikävöinyt ainoastaan kuolemaa.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Priscilla.
Patty kertoi heille syyn suruunsa.
Seurasi hetken hiljaisuus; he käsittivät, että vaikka Patty ei oikeastaan ansainnutkaan sääliä, niin kuitenkin häntä uhkaava kohtalo oli sitä laatua, että se olisi voinut yllättää kenen tahansa.
"Sinähän tiedät, Pris," sanoi Patty suruissaan, "että suoraan sanoenen voiläpäistä."
"Niin" sanoi Priscilla tyynnyttäen, "en luule, että sinä voit."
"Minä olen auttamattomasti hukassa. Neiti Skelling ei luota sitten minuun enää koskaan ja kysyy minulta jok'ikisen kieliopin säännön koko loppulukukauden ajan."
"Minun mielestäni sinä voisit jäädä pois", esitti Georgie — se oli hänestä paras keino päästä livahtamaan tutkinnosta.
"Minä en voi. Tapasin juuri neiti Skellingin eteisessä viisi minuuttia ennen kuin isku pamahti ja hän tietää, että olen hengissä ja pysyn pystyssä; sitäpaitsi meillä on jälleen luento huomisaamuna ja minun pitäisi siis päntätä päähäni koko yö tahi jäädä silloinkin pois."
"Miksi sinä et mene neiti Skellingin luo ja avomielisesti selitä tilannetta", ehdotti Lucille, "ja pyydä, että hän ottaisi sinut tutkintoon pari päivää myöhemmin? Hän voisi pitää sinusta sitten vielä enemmän."
"Mitä selittämistä siinä on, jos saan luvan kysyä?" sanoi Patty. "Enhän minä voi sanoa hänelle, etten suvaitse lukea hänen antamiaan läksyjä, vaan pidän parempana päntätä päähäni kaikki yhdellä iskulla juuri vähää ennen tutkintoja. Tälläkö tavalla luulisit minun hankkivan hänen suosionsa!"
"Se on oma syysi", sanoi Priscilla.
Patty sähisi vihoissaan. "Juuri niin minä tiesin sinun sanovan! Se on aivan sinun tapaistasi!"
"Se on ainakin totta. Mihin sinä menet?" kysyi hän nähdessään Pattyn lähestyvän ovea.
"Aion mennä pyytämään", vastasi Patty, "että rouva Richards antaisi minulle uuden huonetoverin: sellaisen, joka tahtoo ymmärtää ja arvossapitää minua ja ottaa osaa minun vastoinkäymisiini."
Patty kulki nyrpeissään pitkin käytävää, ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen askeleensa johtivat lääkärin odotushuoneen ohi, jonka ovi oli auki houkuttelevan näköisenä. Kolme tahi neljä tyttöä istui pitkin huonetta, nauraen ja puhellen vuoroaan odottaen. Patty kurkisti sisään ja säteilevä hymy valaisi äkkiä hänen kasvonsa, joille kuitenkin samassa levisi tyyni alakuloisuus. Hän astui sisään ja heittäytyi veltosti nojatuoliin.
"Mikä sinulla on, Patty. Sinä näytät synkkämieliseltä."
Patty hymyili haluttomasti. "Aivan niin pahoin ei asia kuitenkaan ole", murahti hän hiljaa nojautuen taapäin tuolissaan ja sulkien silmänsä.
"Seuraava", sanoi lääkäri oveltaan; mutta huomattuaan Pattyn hän meni ja tarttui hänen käsivarteensa. "Onko se Patty Wyatt? Mikä Teitä vaivaa, lapsukaiseni?"
Patty avasi äkkiä silmänsä, "Ei mikään", sanoi hän. "Olen vain hiukan väsynyt."
"Tulkaa tänne sisään."
"Ei ole minun vuoroni", sanoi Patty.
"Se ei tee mitään", vastasi lääkäri.
Patty heittäytyi raukeasti lääkärin tuoliin.
"Näyttäkää minulle kielenne. Hm! — Valtimonne lyö säännöllisesti, vaikka onkin ehkä hiukan kuumetta. Onko teillä ollut paljon työtä?"
"En luule työskennelleeni sen enemmän kuin tavallisesti", sanoi Patty totuudenmukaisesti.
"Istunut ylhäällä myöhään yöhön?"
Patty mietti. "Olin ylhäällä jokseenkin myöhään parikin kertaa viime viikolla", tunnusti hän.
"Jos te tytöt itsepintaisesti jatkatte työskentelyä myöhäiseen yöhön, niin minä en tiedä, mitä me lääkärit voimme tehdä."
Patty ei pitänyt tarpeellisena selittää, että molemmilla kertaa kun hän oli valvonut, oli ollut paahdetun leivän ja juuston syönti-kekkerit, jonka vuoksi hän vain huokasi ja katsoi ulos ikkunasta.
"Onko Teillä hyvä ruokahalu?"
"Kyllä", vastasi Patty, "se näyttää olevan oikein hyvä."
"Hm-m", sanoi lääkäri.
"Minä olen vain hiukan väsynyt", jatkoi Patty, "mutta luulen kyllä toipuvani niin pian kuin olen saanut hiukan levätä. Ehkä olisi hyvä saada jotain vahvistavaa lääkettä."
"Teidän olisi parasta olla pois koulusta pari päivää ja levätä oikein perinpohjin."
"Oh, ei", sanoi Patty ilmeisesti hämmennyksissään. "Meidän huoneemme on aina niin täynnä tyttöjä, että on todellakin paljon parempi käydä luennoilla; ja sitäpaitsi minä en voi mitenkään jäädä pois juuri nyt."
"Miks'ei", kysyi lääkäri epäluuloisesti.
"No", sanoi Patty hiukan vastahakoisesti. "Minulla on niin paljon tekemistä. Minä olen saanut päntätä päähäni erästä tutkintoa varten, ja —"
Sana "päntätä" oli lääkärille samaa kuin punainen vaate haralle. "Järjettömyyksiä!" huudahti hän. "Minä kyllä tiedän, mitä minä Teille teen. Te menette heti suoraa päätä sairaalaan muutamiksi päiviksi —"
"Oi, hyvä tohtori!" sanoi Patty kyyneleet silmissä, "minua ei todellakaan vaivaa mikään, ja sitten minulla on vielä se tutkinto."
"Mikä tutkinto se on?"
"Muinaisenglanti — neiti Skelling."
"Minä menen itse neiti Skellingin luo", sanoi lääkäri, "ja selitän hänelle, että Te ette voi ottaa osaa tutkintoon, ennenkuin olette saanut vähän levätä. Ja nyt", lisäsi hän tehden kirjaansa merkinnön Pattyn sairaudesta, "minä lähetän Teidät toipumissairaalaan. Saatte levätä muutamia päiviä ja syödä linnunlihalientä ja munakokkelia, niin ehkä saamme ruokahalunkin korjatuksi."
"Kiitos", sanoi Patty mukautuen kohtaloonsa.
"On kyllä hauska, että on innostunut työhönsä", sanoi tohtori ystävällisesti, "mutta Teidän tulee aina muistaa, rakkaani, että terveys on kaikkein tärkein."
Patty palasi huoneeseensa ja kaikkien suureksi hämmästykseksi esitti iloisen tanssin keskellä lattiaa.
"Mitä nyt", huudahti Priscilla. "Oletko sinä hullu?"
"En", sanoi Patty; "ainoastaan sairas." Ja hän meni makuuhuoneeseensa ja alkoi heitellä tavaroitaan matkalaukkuunsa.
Priscilla seisoi kynnyksellä ja katseli häntä aivan ällistyneenä."Aiotko matkustaa New-Yorkiin?" kysyi hän.
"En", sanoi Patty; "sairaalaan."
"Patty Wyatt, sinä olet kauhea pikku tekopyhimys!"
"En ollenkaan", sanoi Patty hilpeästi. "En minä pyytänyt päästä sairaalaan, mutta lääkäri suorastaan vaati sitä. Kerroin hänelle, että minulla on tutkinto, mutta hän sanoi, että se ei merkinnyt mitään; terveydestä on ennen kaikkea pidettävä huoli."
"Mitä siinä pullossa on?" kysyi Priscilla.
"Se on minun ruokahaluani varten", sanoi Patty naurahtaen; "lääkäri toivoo voivansa sen parantaa. Minä en tahtonut häntä peloittaa, mutta en juuri usko hänen voivan sitä tehdä." Hän pisti vielä muinaisenglannin kieliopin matkalaukkuunsa.
"Eivät ne anna sinun siellä lukea", sanoi Priscilla.
"Sitä en heiltä kysy", vastasi Patty. "Hyvästi. Pyydä tyttöjä tulemaan silloin tällöin katsomaan minua vankilassani. Vastaanottoaika viidestä kuuteen." Hän pisti vielä päänsä uudelleen sisään. "Jos joku tahtoo lähettää orvokkeja, niin luulen, että ne virkistäisivät minua."
Seuraavana päivänä Georgie ja Priscilla ilmestyivät sairaalaan ja kohtasivat ovella ylihoitajattaren synkän olemuksen. "Minä menen katsomaan, onko neiti Wyatt valveilla", sanoi hän epäröiden, "mutta minä pelkään, että te kiihoitatte häntä; hänen täytyy saada olla aivan rauhassa."
"Oh, ei; meidän käyntimme tekee hänelle hyvää", väitti Georgie; ja molemmat tytöt astua tipsuttelivat sisään ylihoitajattaren jälestä.
Toipuvien osasto oli suuri, ilmava, vihreään ja valkoiseen verhottu huone, missä oli neljä tai viisi vuodetta, kaikki verhojen ympäröimiä. Patty lepäsi eräässä kulmavuoteessa lähellä akkunaa, tyynyjen tukemana, hiukset hajallaan kasvoillaan, ja vieressään pöytä, jolla oli kukkia ja lääkepulloja. Tämä näky herätti hetkellisen harhakuvan käyjien mieleen. Priscilla juoksi nopeasti hänen luokseen ja heittäytyi polvilleen sairaan huonetoverinsa vuoteen viereen.
"Patty rakas", sanoi hän huolestuneena, "kuinka sinä voit?"
Enkelimäinen hymy levisi Pattyn kasvoille. "Olen jo voinut tänään nauttia hiukan ruokaa", sanoi hän.
"Patty, sinä olet hävytön veijari! Keneltä sinä olet saanut nuo orvokit? 'Hellyydellä lady Clara Vere de Vere'ltä' — siltä uudelta tulokkaalta! — ja sinä kun olet lainannut häneltä jokaisen tipan metylialkoholia, mitä sillä tyttöparalla on ollut. Ja kuka on lähettänyt nuo ruusut? Neiti Skelling! Patty, sinun pitäisi hävetä."
Patty hiukan punastui. "Tulin vähän hämilleni", myönsi hän; "Mutta kun minä ajattelin, kuinka pahoilleen hän olisi tullut huomatessaan, kuinka vähän minä tiesin ja kuinka iloiseksi hän nyt tulee nähdessään kuinka paljon minä tiedän, niin minun omatuntoni rauhoittui."
"Oletko sinä lukenut?" kysyi Georgie.
"Lukenut!" Patty nosti tyynyn kulmaa ja veti sieltä esiin sinisen kirjan. "Pari päivää lisää ja minä olen anglosaksilaisen kieliopin etevin asiantuntija koko Amerikassa."
"Kuinka sinä voit lukea?"
"Oh", sanoi Patty. "Kun lepoaika alkaa, niin minä rupean pitkälleni ja suljen silmäni, ja he sipsuttelevat katsomaan minua ja kuiskaavat 'Hän nukkuu', ja vetävät hiljaa verhot vuoteen ympäri; sitten minä vedän esiin kirjan ja pänttään päähäni kokonaista kaksi tuntia vahvoja verbejä ja nukun taas kun he tulevat minua katsomaan. He ovat aivan ihmeissään, kuinka minä voin nukkua niin paljon. Kuulin hoitajattaren sanovan lääkärille, että hän luulee, etten minä ole nukkunut yhtään kokonaiseen kuukauteen. Ja mikä on pahinta", lisäsi hän, "niin minä tosiaankinolenväsynyt, jos sitten uskotte tai ette, ja tahtoisin mielelläni olla täällä ja nukkua koko päivän, jollen minä olisi niin huolissani tämän muinaisenglannin kieliopin vuoksi."
"Patty parka!" naurahti Georgie. "Hän pettää nyt itseään yhtä hyvin kuin hän on pettänyt koko koulua."
Perjantaiaamuna Patty palasi jälleen maailmaan.
"Kuinka on muinaisenglannin laita?" kysyi Priscilla.
"Kiitos, oikein hyvin. Olihan siinä pänttäämistä, mutta nytpä luulenkin osaavani koko kieliopin aivan ulkoa esipuheesta aina sisällysluetteloon asti."
"Mutta nyt sinä olet jälellä kaikissa muissa aineissa. Kuinka sinä aiot tehdä niiden kanssa?"
"Saahan nähdä", naurahti Patty.
Hän koputti neiti Skellingin ovelle ja ensin kohteliaasti tervehdittyään esitti asiansa: "Jos Teille sopii, niin ottaisin nyt mielelläni sen tutkinnon, josta minä olin poissa."
"Luuletteko voivanne ottaa sen tänään?"
"Uskon voivani tehdä sen paljon paremmin tänään kuin tiistaina."
Neiti Skelling hymyili ystävällisesti. "Te olette tehneet ahkeraa työtä muinaisenglanninkielessä tällä lukukaudella, ja minä en vaatisi Teiltä minkäänlaista tutkintoa, jos luulisin, että se on oikeudenmukaista muita oppilaita kohtaan."
"Oikeudenmukaista muita oppilaita kohtaan?" Patty näytti hiukan hämmästyneeltä; hän ei ollut ajatellut asian tätä puolta ja heikko puna nousi hänen kasvoilleen. Hän epäröi hetkisen ja nousi epävarmasti. "Mitä siihen tulee, neiti Skelling", sanoi hän, "niin minä luulen, ettei olisi oikeudenmukaista muita oppilaita kohtaan, että minä nyt ottaisin tutkinnon."
Neiti Skelling ei käsittänyt häntä. "Mutta, neiti Wyatt", sanoi hän hiukan ymmällään, "ei se ollut ensinkään vaikea. Olen varma, että Te olisitte läpäissyt."
Patty hymyili. "Olen varma, että voin läpäistä, neiti Skelling. En usko, että voitte tehdä minulle sellaisen kysymyksen, johon en voi vastata. Mutta asia on niin, että kaikki on opittu tiistain jälkeen. Lääkäri toimi itsepetoksen vallassa lähettäessään minut sairaalaan, ja minä vietin aikani siellä opiskellen."
"Mutta neiti Wyatt, tämähän on aivan tavatonta. En tiedä, millaisen arvosanan minä Teille antaisin", mutisi neiti Skelling hämmennyksissään.
"Oh, merkitkää minulle nolla", sanoi Patty iloisesti. "Minulle se on aivan samantekevää, — osaan sen siksi hyvin, että selviän kyllä loppututkinnossa. Hyvästi. Olen pahoillani, että olen vaivannut Teitä." Ja hän sulki oven ja palasi ajatuksissaan kotiin.
"No, kuinka kävi?" kysyi Priscilla.
Patty naurahti ja alkoi hiljaa hymistä jotain runonpätkää.
"Mitä sinä siellä mutiset?" kysyi Priscilla.
"Muinaisenglantia", sanoi Patty istuutuen pulpettinsa ääreen ja ryhtyen lukemaan sitä, minkä hän oli jäänyt muista jälelle.
Robertin kuolema.
Kello oli kymmenen illalla. Patty oli lukenut etiikan läksynsä jo kolmannen kerran läpi ymmärtämättä siitä sanaakaan, kun ovelle koputettiin ja palvelustyttö tuli ilmoittamaan: "Rouva Richards tahtoo puhutella neiti Wyatt'ia."
"Tähän aikaan!" huudahti Patty kauhuissaan. "Sen täytyy olla jotain hyvin tärkeää. Ajattelehan, Priscilla. Mitähän minä olen mahtanut tehdä, joka on voinut loukata johtajatarta siihen määrään, että hänen täytyy saada puhua kanssani vielä kello kymmenen aikaan illalla? Luuletteko, että minut eroitetaan koulusta, vai mitä? En todellakaan voi käsittää, mitä minä olisin tehnyt."
"Siellä on sähkösanoma", ilmoitti palvelustyttö osaaottavasti.
"Sähkösanoma?" Pattyn kasvot tulivat kalpeiksi ja hän läksi huoneesta sanaakaan sanomatta.
Priscilla ja Georgie istuivat sohvalla ja katselivat toisiaan ihmeissään. Kaikki tavalliset sähkösanomat tulivat suoraan oppilaille. He olivat vakuutettuja siitä, että jotain vakavaa oli täytynyt tapahtua, koska se oli lähetetty johtajattarelle. Georgie nousi ylös ja käveli levottomana ympäri huonetta.
"Lähdenkö minä pois, Pris?" kysyi hän. "Luulen, että Patty tahtoo olla mieluummin yksinään, jos jotain on tapahtunut. Mutta jos hän aikoo lähteä kotiinsa ja pakata vielä tänä iltana niin tule ilmoittamaan, että voin tulla häntä auttamaan."
He seisoivat ovella hetkisen puhellen matalalla äänellä ja Georgie kääntyi mennäkseen huoneeseensa, kun Pattyn askeleet kuuluivat äkkiä käytävästä. Hän tuli sisään kummallinen hymy huulillaan ja istuutui sohvaan.
"En ole koskaan elämässäni ollut niin pelästynyt", sanoi hän. "Ajattelin, että oli tapahtunut vähintäinkin maanjäristys, joka oli niellyt koko perheen."
"No, mistä sitten oli kysymys?" huudahtivat Georgie ja Priscilla yhteen ääneen.
Patty levitti rutistuneen sähkösanoman polvilleen ja tytöt lukivat sen hänen olkansa yli:
'Robert kuoli liian suuresta kloroformiannoksesta kellokymmenen tänä aamuna. Hautajaiset huomenna.
Thomas M. Wyatt.'
"Thomas M. Wyatt", sanoi Patty nyreästi, "on minun pikku veljeniTommy, ja Robert on lyhennys nimestä Bobby Shafto, jolla nimelläTommy kutsui koiranpenikkaansa, mikä oli rumin ja ilkeäluontoisin,mitä olen koskaan tavannut."
"Mutta miksi ihmeessä hän sähkötti?"
"Se on pilaa", sanoi hän ravistaen alakuloisena päätään. "Pilanteko on ominaista koko suvulle ja me olemme perineet sen taipumuksen. Yhteen aikaan minun isäni. — Mutta, kuten ystäväni Kipling sanoo, se on toinen juttu. Tämä koira, nähkääs, — tämä Robert Shafto — on heittänyt synkän varjon minun loma-aikoihini enemmän kuin yhden vuoden ajan. Se tappoi minun kissanpoikani ja söi minun venetsialaisen pitsikaulukseni — eikä se edes aiheuttanut sille ruuansulatushäiriötä. Se meni ulos ja kieriskeli sateella likarapakoissa ja tuli sitten sisään ja meni makaamaan minun vuoteeseeni. Se varasti aamiaispihvit ja vei kalossit ja ovimatot ja sieppasi paketit kadulla kulkijain kädestä. Robertia uhattiin vähänväliä kuolemalla, mutta Tommin onnistui aina vaaran uhatessa kätkeä hänet ja piiloittaa siksi kunnes pahin hämminki oli ohi. Mutta tällä kertaa on se varmaankin tehnyt jonkun kamalan rikoksen — luultavasti nielaissut kokonaisen lapsen tai jonkun isäni persialaisista matoista tai jotain muuta sellaista. Ja Tommy, tietäen kuinka minä vihasin tuota petoa, piti nähtävästi erittäin sattuvana pilana sähköttää minulle sen kuolemasta."
"Oh, kyllä ymmärrän", sanoi Georgie; "ja rouva Richards luuli, ettäRobert oli joku sukulainen. Mitä hän sanoi?"
"Hän sanoi: 'Tulkaa sisään, Patty rakas', kun minä koputin ovelle. Tavallisesti, kun minulla on ollut kunnia olla hänen puheillaan, on hän jokseenkin kylmästi sanonut: 'Neiti Wyatt.' Minä avasin oven vapisevin polvin, kuullessani hänen sanovan 'Patty rakas', ja hän tarttui minun käteeni ja sanoi: 'Olen pahoillani täytyessäni kertoa Teille, että olen kuullut pahoja uutisia veljestänne'."
"Tommista?" sanoin minä huohottaen.
"Ei; Robertista."
"Minä olin kuin puusta pudonnut. Koetin vaivata aivojani, mutta en voinut muistaa ketään Robert-nimistä veljeä."
"Hän on hyvin sairas", jatkoi hän. "Niin, minun täytyy sanoa Teille totuus, Patty; pikku Robert-parka muutti tänään taivaalliseen kotiin; ja hän laski sähkösanoman minun eteeni. Sitten kun minä äkkiä käsitin, mitä se tarkoitti, huvitti se minua niin, että heittäydyin hänen pöydälleen ja kätkien kasvoni käsiini aloin nauraa niin, että lopulta melkein huusin; ja hän luuli, että minä itkin koko ajan ja taputti minun päätäni ja luki psalmeja. Sitten minä en tietysti uskaltanut kertoa hänelle, kuinka asia oli, kun hän oli osoittanut minulle niin suurta myötätuntoa; niin pian kuin minä voin lopettaa nauramisen, nostin minä silmäni ja kerroin hänelle — koettaen olla totuudenmukainen ja samalla välttää loukkaamasta hänen tunteitaan — että Robert ei ollut minun veljeni, vaan hyvä ystävä. Ja tiedättekö, hän tuli heti siihen johtopäätökseen, että hän oli minun sulhaseni ja alkoi taas silittää minun hiuksiani ja sanoi, että toisinaan on paljon raskaampaa kadottaa ystäviä kuin veljiä, mutta että minä olen vielä niin nuori enkä saa antaa tämän surun turmella elämääni ja että ehkä joskus tulevaisuudessa, kun aika on parantanut haavat — ja sitten, muistaen, ettei ollut sopivaa neuvoa minua ottamaan uutta sulhasta ennenkuin olin haudannut entisen, pysähtyi hän äkkiä ja kysyi minulta, tahdoinko mennä kotiin hautajaisiin."
"Minä sanoin hänelle, etten aikonut lähteä ja hän myöskin arveli, että kenties oli parempi niin, koska siitä ei oltu ilmoitettu; ja hän suuteli minua ja sanoi, että hän oli kovin iloinen nähdessään, että minä kannoin suruni niin miehuullisesti."
"Patty!" huudahti Priscilla kauhuissaan, "sehän on aivan hirveää.Kuinka sinä voit antaa hänen ajatella niin?"
"En minä voinut sitä auttaa", sanoi Patty loukkaantuneena. — "Päinvastoin minä omasta mielestäni käyttäydyin niin hienotunteisesti kuin mahdollista. Olisiko teistä sitten ollut sopivampaa sanoa, että se oli vain koiranpentu, jolle hän luki psalmeja?"
"En minä voi ymmärtää, että se oli oikeastaan sinun syysi", sanoiGeorgie.
"Paljon kiitoksia", sanoi Patty. "Jos teillä olisi samanlainen veli kuin Tommy Wyatt, niin luulen, että osaisitte olla myötätuntoisia minua kohtaan. Luullakseni minun pitää olla kiitollinen saadessani tietää, että tuo koira on kuollut, vaikka olisin kyllä mieluummin tahtonut kuulla siitä vähemmän huomiota herättävällä tavalla."
"Patty", huudahti Priscilla kesken kaiken, "satutko muistamaan, että sinä olet jäsenenä Dramaattisen Klubin vastaanottokomiteassa huomenillalla? Mitä luulet rouva Richards'in ajattelevan nähdessään sinut juhlapuvussa vastaanottamassa vieraita juuri samana päivänä kun sinun 'sulhasesi' on haudattu?"
"Tahtoisinpa tietää", sanoi Patty ajatuksissaan, "pitäisiköhän minun todellakin jäädä pois? Mutta nähtyäni niin paljon vaivaa sitä varten en juuri mielelläni tekisi sitä ainoastaan sen vuoksi, että veljeni koira, josta en edes koskaan pitänyt, on kuollut."
"Minä menen", lisäsi hän ilostuen, "ja otan vastaan vieraat teennäisesti hymyillen; ja joka kerta kun huomaan hänen katselevan minua, olen minä vaivoin pidättäväni kyyneleet ja hän ajattelee itsekseen:
"Uljas tyttö! Kuinka ylevästi hän taistelee esiintyäkseen tyynenä maailman silmissä! Ei kukaan voisi uneksiakaan katsellessaan tuota näennäisesti säteilevää olentoa, että niin iloiselta kuin hän ulkonaisesti näyttääkin, kätkee hän rinnassaan suuren surun, joka jäytää hänen elinjuuriaan."
Patty lohduttajana.
Tutkinto-aika lähestyi ja äänetön synkkyys oli vallannut koko oppilaitoksen. Tunnolliset oppilaat, jotka olivat työskennelleet ahkerasti koko vuoden, työskentelivät nyt kovemmin kuin koskaan ennen, ja huolimattomat oppilaat, jotka olivat kevytmielisesti leikitelleet koko vuoden, työskentelivät nyt epätoivoisella raivolla saadakseen edes jossain määrin korjatuksi entiset laiminlyöntinsä, siksi kunnes ratkaiseva hetki löi. Mutta Patty ei työskennellyt. Hänen koulunkäyntifilosofiansa perussääntö, jonka hän oli saavuttanut kolme- ja puolivuotisen persoonallisen kokemuksen kautta, oli se, että tutkintojen edellinen päivä ei ollut sopiva aika alottaa opiskeluja. Kukin on jo lukukauden aikana tehnyt opettajaansa hyvän tai huonon vaikutuksen sen mukaan, millaista harrastusta hän on osoittanut aineeseen ja tulos on yhtä selvä kuin jos arvosanat olisivat jo valmiiksi merkittyinä koulun arkistossa. Ja senvuoksi Patty, lukuunottamatta muutamia harvoja kohtia, jotka hän oli päättänyt opetella ainoastaan tutkintokautta varten, johdonmukaisesti laiminlöi sen "harkitun yleiskatsauksen", jota opettajat olivat suositelleet.
Hänen ystävänsä kuitenkin, vaikka kenties olivatkin yhtä filosofisia, mutta eivät yhtä johdonmukaisia, joutuivat aina silloin täydellisen pänttäysraivon valtaan; ja kun kenelläkään ei ollut silloin aikaa puhella Pattyn kanssa oli se hänelle sietämättömän ikävä aika. Hänen oma huonetoverinsa ajoi hänet ulos, kun hän nauroi ääneen nähdessään tämän hätääntyneen katseen; ja niinkuin maanpakolainen kierteli hän ystäviensä ovilla, joilla kaikilla oli ilmoitus "ylösotettu." Hän istuutui mietteissään ikkunalaudalle, kun hän yht'äkkiä muisti ystävänsä "nahkiaiset" n:ossa 321. Hän ei ollut tavannut heitä pitkään aikaan. Kun "nahkiaiset" olivat tavallisesti varsin huvittavia tutkintojen edellä, läksi hän kulkemaan pitkin käytävää, joka johti n:oon 321 ja hän näki heidänkin ovellaan kolmen tuuman korkuisilla kirjaimilla: "Ehdottomasti ylösotettu!!" Tämä tuntui lupaavan erittäin hauskaa ja hän veti niin äänekkään huokauksen, ettei se voinut olla kuulumatta oven läpi.
Lehtien käänteleminen ja paperin kahina taukosi äkkiä; nähtävästi he kuuntelivat, mutta eivät antaneet mitään elonmerkkiä itsestään. Patty kirjoitti muutamia sanoja ovessa riippuvaan muistiniteeseen ja poistui sitten jalkojaan kolistellen. Hetkisen kuluttua sipsutteli hän takaisin ja nojasi seinää vasten. Uteliaisuus pääsi huoneessa vallalle; ovi aukeni ja sieltä pisti esiin pää, joka etsien katseli ympärilleen.
"Oh, Patty Wyatt. Sinäkö se olit?" sanoi hän. "Me luulimme, että se oli Frances Stoddard, joka taas tahtoi selittämään itselleen geometriaa, ja olimme senvuoksi hiljaa. Tule sisään."
"Herranen aika, enhän toki. En minä tahdo tulla teitä häiritsemään.Teillä on tietysti hirveästi työtä."
"Nahkiainen" tarttui hänen käsivarteensa. "Patty, jos sinä vähänkin meistä pidät, niin tule sisään ja rohkaise meitä. Me olemme niin peloissamme, ettemme tiedä, mitä tehdä."
Patty antoi vetää itsensä kynnyksen yli. "En tahdo keskeyttää teitä", sanoi hän, "jos teillä on jotain tekemistä."
Huoneessa oli kolme tyttöä. Patty hymyili suopeasti nähdessään edessään kahdet pelästyneet kasvot. "Missä on lady Clara Vere de Vere?" kysyi hän. "Ei kai hän liene vain hukkaamassa kalliita viime hetkiä mihinkään kevytmielisiin huvituksiin."
"Hän on makuuhuoneessa toisessa kädessään geometria ja toisessa kreikan kielioppi, koettaen lukea molempia yhdellä kertaa."
"Pyytäkää hänen tulemaan tänne; tahtoisin antaa hänelle muutamia hyviä neuvoja"; ja Patty heittäytyi sohvalle ja katseli hymyillen huonetta, jossa sekä pöydät että tuolit olivat täynnä levällään olevia kirjoja…
"Oh, Patty, kuinka hauskaa nähdä sinua!" huudahti lady Clara ilmestyessään ovelle. "Yläluokkalaiset ovat kertoneet meille mitä hirveimpiä juttuja tutkinnoista. Eihän ne ole tosia, eihän?"
"Eihän mitä! Ei pidä uskoa sanaakaan siitä mitä he kertovat. Jos ne olisivat puoleksikaan tosia, niin he eivät olisi ikinä niitä läpäisseet itsekään."
Iloinen ilme levisi kaikkien kolmen kasvoille.
"Sinä osaat aina niin hyvin lohduttaa. Yläluokkalaiset ottavat asiat niin kevyesti, eivätkö?"
"Tottuuhan sitä ajan ollen melkein mihin tahansa", sanoi Patty. "Tutkinnot voivat olla huvittaviakin, jos vain osaa antaa oikeat vastaukset."
"Mutta me emme tiedä oikeita vastauksia!" sanoi yksi heistä valittaen ja pelästyen uudelleen. "Me emme tiedä kerrassaan mitään, ja huomenna on meillä latina ja ylihuomenna geometria."
"Oh, teidän täytyy ottaa koko asia hyvin filosofisesti." Ja Patty asettui mukavasti sohvalle tyynyjen varaan ja hymyili kevyen huolettomasti pelästyneille kuulijoilleen. "Esimerkkinä opintojen hyödyttömyydestä yhdennellätoista hetkellä, jollei ole tehnyt mitään työtä lukukauden aikana, tahdon kertoa oman kokemukseni kreikankielen tutkinnosta ensi vuotenani. Olin huonosti valmistautunut tullessani, enkä tehnyt mitään koko lukukaudella ja yhtään liioittelematta en tiennyt kerrassaan mitään. Kolme päivää ennen tutkintoja minä äkkiä käsitin tilanteen ja aloin ahmia kielioppia yötä päivää minkä kerkisin. Join mustaa kahvia pysyäkseni paremmin valveilla ja työskentelin kello kahteen saakka yöllä ja tuskin keskeytin vahvojen verbien pänttäämisen ateriainkaan ajaksi. Minä suorastaan ajattelin kreikaksi ja uneksin kreikaksi. Ja jos uskotte tai ette, niin kaiken tämän ponnistuksen jälkeen minä reputin kreikassa. Se järkytti minun uskoni opiskelun hyödyllisyyteen juuri ennen tutkintoja. En ole enää koskaan senjälkeen tehnyt niin, mutta en ole myöskään koskaan reputtanut. Minä uskon, että se riippuu kokonaan kohtalosta, pääseekö läpi vai ei ja sentähden minä en koskaan enää kiusaa itseäni."
"Nahkiaiset" katselivat lohduttomina toisiaan "Jos se on siis ennalta päätetty asia, niin me olemme hukassa."
Patty hymyili myöntävästi.
"Mutta minä olen kuullut, että ne lähettävät kotiin, erottavat koulusta, jos epäonnistuu useammin kuin määrätyt kerrat. Onko se niin?" kysyi lady Clara peloissaan.
"Kyllä se on totta", sanoi Patty; "kyllä niinkin on sattunut."
Lady Clara voivotteli. "Minä olen niin hirveän heikko geometriassa,Patty. Onko tutkinto hirveän ankara?"
"En muista siitä enää paljoakaan. Siitähän on jo niin pitkä aika kun minä olin ensikurssilainen, nähkääs. He koettivat etsiä kaikkein vaikeimmat teoreemit mitä voivat löytää: pyramiideja, jotka oli leikattu — en muista enää kuinka sitä kutsutaan — ja kaikenlaisia kuvioita, joista yksikin oli kuin etana, joka ryömii kuorestaan, paholaisen ruumisarkku sen teknillinen nimitys oli, jollen väärin muista. Ja — oh; sitten ne antavat teille alkuperäisiä — hirvittäviä alkuperäisiä teoreemia, jollaisia teillä ei ole koskaan ollut ennen; ja ne panevat pienen huomautuksen sivun yläkulmaan, että ne on suoritettava ensin, ja te tulette niin sekaisin koettaessanne ajatella niitä, että te ette voi ajatella ensinkään. Minä tiedän yhden tytön, joka kulutti molemmat tunnit koettaessaan miettiä yhtä alkuperäistä, mutta juuri kun hän oli valmis ja rupesi sitä kirjoittamaan, niin kello soi ja hänen täytyi antaa pois paperinsa keskeneräisenä. Eikä oikeastaan voi syyttää opettajaakaan siitä, ettei hän lukenut rivien välistä, sillä siinä ei ollut mitään rivejä, joiden välistä olisi voinut lukea; mutta oli tosiaankin sääli, sillä tyttö tiesi jokseenkin paljon — mutta hän ei voinut esittää sitä, kun aika kävi lyhyeksi."
"Aivan samoin on minun kanssani."
"Oh, aivan samoin on niin monen muun kanssa."
Seurasi hetken hiljaisuus ja "nahkiaiset" katselivat masentuneina toisiinsa. "Mutta tehän voitte elää sittenkin, vaikka reputattekin", jatkoi Patty vakuuttaen. "Toiset ovat tehneet samoin ennen teitä."
"Jos se olisi vain geometria — mutta me olemme peloissamme myöskin latinasta."
"Oh, latina! Sitä ei maksa vaivaa lukea, sillä teidän on kuitenkin mahdoton lukea kaikkea, ja jos te valitsette jonkun osan, niin on aivan varma, että se ei ole se, minkä he teille valitsevat. Paras keino on lukea loitsuja kirjalle, avata se sitten silmät ummessa ja lukea se sivu, mikä aukeaa. Jos sitten ette läpäise — kuten luultavasti käykin — niin voitte syyttää kohtaloa. Minun ensi vuotenani, jollen väärin muista, antoivat he yhden Emersonin tutkielman käännettäväksi latinaksi ja me emme edes ymmärtäneet mitä se merkitsi englanniksi."
Kaikki kolme katselivat taas peloissaan toisiinsa.
"Minä en ainakaan osaisi sitä."
"Enkä minä."
"Eikä kukaan muukaan", sanoi Patty.
"Me voimme reputtaa latinassa ja matematiikassa; mutta jos me reputamme vielä jossain muussa aineessa, niin olemme hukassa."
"Niin minäkin luulen", sanoi Patty.
"Ja minä olen hirveän heikko saksassa."
"Ja minä ranskassa."
"Ja minä kreikassa."
"Minä en tiedä mitään saksasta", sanoi Patty. "En ole opiskellut sitä koskaan. Mutta muistelen Priscillan sanoneen, että painetut tutkintopaperit eivät tulleet ajoissa ja Fräulein Scherin, jolla on hirveä käsiala, kirjoitti kysymykset taululle saksalaisilla kirjaimilla, joita oli aivan mahdoton lukea. Ranskassa oli luullakseni ensimäisenä kirjoitettava marseljeesi; siinä on seitsemän värssyä eikä kukaan ollut lukenut niitä ja marseljeesia te ette voi kirjoittaa valmistamatta. Mitä taas tulee kreikkaan, niin minä olen kertonut teille oman kokemukseni; olen varma, ettei mikään voi olla pahempi kuin se."
Kaikki kolme katsoivat nyt toisiinsa aivan toivottomina. "Nyt on enää englanti, terveysoppi ja raamatun historia jälellä."
"Englannista te ette voi tietää mitään. He voivat panna teidät kirjoittamaan jonkun sankarirunon jambisilla pentametreilla, jos te tiedätte, mitä ne ovat. Te olette riippuvaisia inspiratsionista, ettekä voi siis sitä opiskella."
"Minä toivon", huokasi lady Clara, "läpäiseväni terveysopin ja raamatun historian."
"Ei pidä olla kovin toivorikas", sanoi Patty. "Kaikki riippuu onnesta. Terveysopin luokka on niin suuri, että professorilla ei ole aikaa lukea kaikkien papereita; hän vain läpikäy nimiluettelon ja reputtaa joka kolmannentoista tytön. En ole aivan varma raamatun historiasta, mutta luulen, että siinä käy aivan samoin, sillä kun minä ensimäisenä vuotenani tein sellaisen erehdyksen, että annoin punaisella liidulla tehdyn Palestiinan kartan terveysopin professorille ja piirustukseni ruuansulatussysteemistä uskonnon professorille, niin ei kumpikaan huomannut sitä. Ne olivat kyllä koko lailla samannäköiset, mutta ei kuitenkaan niin paljon, ettei tarkemmin katsoessa olisi huomannut eroitusta. En voi muuta kuin toivoa, ettei kukaan teistä olisi kolmastoista."
"Nahkiaiset" tuijottivat toisiinsa kauhusta sanatonna ja Patty nousi. "No niin, hyvästi, lapsukaiseni, ja ennen kaikkea, älkää olko huolissanne. Olen iloinen, että olen voinut hiukan virkistää ja rohkaista teitä, sillä on hyvin tärkeätä onnistumiselle, ettei ole hermostunut. Ei pidä uskoa mitään typeriä juttuja, joita yläluokkalaiset teille kertovat", huudahti hän vielä olkansa yli: "he vain koettavat peloitella teitä."