"Italian kautta."
Koulu on enemmän tai vähemmän itsekäs paikka. Jokainen on niin kiinni omissa asioissaan, ettei kukaan voi uhrata aikaansa naapurinsa hyväksi, ellei tämä voi tehdä jotain vastapalvelukseksi. Olivia Copeland ei nähtävästi voinut olla kenellekään miksikään hyödyksi. Hän oli niin hiljainen, että tuskin huomasi häntä olevankaan. Heti ensi silmäyksellä saattoi huomata, että hänen kasvonsa olivat kovin miellyttävät ja hänen silmissään oli ilme, joka puuttui muilta "nahkiaisilta." Onnettoman sattuman kautta joutui hän samaan huoneeseen kuin lady Clara Vere de Vere ja Emily Washburn. Hän oli heistä vieras ja kummallinen ja hän taas puolestaan piti heitä raakoina ja vallattomina, ja koetettuaan viikon tai parin ajan kohteliaasti tutustua toisiinsa luopuivat molemmat puolet vihdoin kaikista lähentymisyrityksistään.
Vuosi kului eikä kukaan tiennyt tai ei ainakaan ollut huomaavinaan, että Olivia Copeland oli kotikipeä ja onneton. Hänen huonetoverinsa luulivat tehneensä velvollisuutensa pyytäessään häntä silloin tällöin mukaansa golfia pelaamaan tai luistelemaan (ja sen he voivat tehdä aivan huoletta, pelkäämättä saavansa hänestä epämieluista seuraa, sillä Olivia ei osannut kumpaakaan). Myöskin hänen opettajansa luulivat tehneensä velvollisuutensa häntä kohtaan kutsuessaan hänet eteensä luentojen jälkeen ja huomauttaessaan hänelle, etteivät olleet tyytyväisiä hänen työhönsä ja että hänen täytyi parantaa itsensä, jos tahtoi päästä läpi.
Englanninkielen opinnot olivat ainoat, joista hän ei ollut saanut huomautusta; mutta hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen ainekirjoituksensa kulkivat kädestä käteen opettajien kesken, ja että he hänestä puhuessaan käyttivät nimitystä "tuo huomattava neiti Copeland." Opettajat olivat nimittäin sitä mieltä, että jos joku tyttö saa kuulla, että hän tekee hyvää työtä, niin hän heti lakkaa ja lepää laakereillaan; ja Olivia ei niin ollen päässyt selville, että hän oli huomattava. Hän vain huomasi, että hän oli onneton ja kaiken keskellä yksin, ja vuodatti kyyneleitä koti-ikävästä italialaista huvilaa esittävän taulun edessä, joka riippui hänen pulpettinsa yläpuolella.
Se oli Patty Wyatt, joka ensiksi keksi hänet. Patty oli pistäytynyt eräänä iltana "nahkiaisten" huoneeseen jollekin asialle (luultavasti lainaamaan metylialkoholia), ja sattumalta löytänyt pöydältä pakan englantilaisia ainekirjoituksia.
"Kenen nämä ovat? Saanko minä katsella niitä?" kysyi hän.
"Kyllä; voit lukea ne, jos tahdot", sanoi lady Clara. "Ne ovatOlivian, mutta hän ei pane pahakseen."
Patty käänteli huolettomasti lehtiä, ja sitten kun eräs otsikko sattui hänen silmiinsä, katsahti hän äkkiä ylös huvitetun näköisenä. "Caprin korallinpyytäjät! Mitä ihmeessä Olivia voi tietää Caprin korallinpyytäjistä?"
"Oh, hän asuu jossakin siellä lähellä — Sorrentossa", sanoi ladyClara välinpitämättömästi.
"Olivia Copeland asuu Sorrentossa!" huudahti Patty. "Miksi ette ole sanoneet sitä minulle ennemmin?"
"Minä luulin, että sinä tiesit sen. Hänen isänsä on taiteilija tai jotain sellaista. Hän on asunut Italiassa koko ikänsä; se on juuri se, mikä tekee hänet niin kummalliseksi."
Patty oli kerran itse viettänyt yhden aurinkoisen viikon Sorrentossa ja jo muisto siitä vaikutti häneen melkein päihdyttävästi. "Missä hän on?" kysyi hän kiihoittuneena. "Tahdon puhua hänen kanssaan."
"En tiedä, missä hän on. Ulkona kävelemässä, luultavasti. Hän menee aina yksin, eikä puhu koskaan kenellekään ja kun me pyydämme häntä tekemään jotain järkevää, kuten pelaamaan golfia tai luistelemaan, niin hän sulkeutuu huoneeseensa ja lukee Dantea italiaksi. Ajatelkaahan!"
"Vai niin, hän on varmaankin hyvin mielenkiintoinen!" sanoi Patty ihmeissään ja alkoi uudelleen lukea hänen aineitaan.
"Minusta nämä ovat loistavia!" huudahti hän.
"Hiukan kummallisia minun mielestäni", sanoi lady Clara.
"Mutta siellä on yksi jokseenkin hullunkurinen. Se luettiin luokalla — talonpojasta, joka kadotti aasinsa. Minä etsin sen"; ja hän selaili läpi koko pakan.
Patty luki sen hitaasti ja lady Clara katseli häntä sill'aikaa hiukan pettyneen näköisenä.
"Eikö se ole sinusta jokseenkin hyvä?" kysyi hän.
"Kyllä; minusta se on parhainta, mitä olen koskaan lukenut."
"Sinä et edes yhtään hymyillyt!"
"Mutta lapsi kulta, ei se ole hullunkurinen."
"Ei ole hullunkurinen! Mitä! Luokka suorastaan ulvoi sille."
Patty kohotti olkapäitään. "Teidän arvostelunne varmaankin tyydytti Oliviaa. Ja nyt on meillä jo helmikuu ja minä olen tuskin puhunut hänen kanssaan."
Seuraavana päivänä palatessaan luennolta näki Patty Olivia Copelandin pihamaan toisessa päässä nähtävästi lähdössä yksinäiselle kävelyretkelleen.
"Odota hetkinen, Olivia", huusi Patty hänelle. "Oletko menossa kävelemään? Saanko minäkin tulla?" kysyi hän saavutettuaan hänet.
Olivia suostui ehdotukseen silminnähtävästi hämillään, ja Patty asettui kulkemaan hänen rinnallaan. "Kuulin juuri eilen, että sinä asut Sorrentossa, ja tahtoisin keskustella kanssasi. Olin siellä kerran itse ja minusta se on maailman suurenmoisin paikka."
Olivian silmät loistivat. "Todellako?" huudahti hän. "Oh, kuinka hauskaa!" Ja ennenkuin hän huomasikaan kertoi hän Pattylle, kuinka hän oli tullut kouluun tehdäkseen isälleen mieliksi ja kuinka hän rakasti Italiaa ja vihasi Amerikaa; ja mitä hän ei kertonut yksinäisyydestään ja koti-ikävästään, sen Patty arvasi.
Hän käsitti heti, että tyttö oli huomattava ja päätti vastaisuudessa ottaa osaa hänen harrastuksiinsa ja tehdä hänet ystäväkseen. Mutta yläluokkalaisen aika menee niin kokonaan omiin harrastuksiin, että parina seuraavana viikkona hän hyvin vähän ehti olla uuden ystävänsä kanssa, paitsi joskus aivan pikimältään keskustella jonkun minutin käytävissä.
Eräänä iltana palasi hän Priscillan kanssa hyvin myöhään kaupungista ja he löysivät huoneen pimeänä ja tulitikkulaatikon tyhjänä.
"Odota hiukan, niin menen hakemaan tikkuja", sanoi Patty; ja hän koputti käytävän vastakkaisella puolella olevalle ovelle, missä asui "nahkiainen", jonka kanssa heillä oli lainaamistuttavuus. Hän tapasi omien "nahkiais"-ystäviensä joukossa lady Clara Vere de Veren ja Emily Washburnin. Heidän hyvin lähellä toisiaan olevista päistään ja hänen sisäänastuessaan syntyneestä hiljaisuudesta päätti hän heti, että jokin juorupuhe oli jäänyt kesken. Patty unohti huonetoverinsa odottavan pimeässä ja istuutui nojatuoliin nähtävästi aikoen jäädä sinne koko illaksi.
"Kertokaa minulle koko juttu, lapsukaiset", sanoi hän ystävällisesti.
"Nahkiaiset" katsoivat toisiinsa ja epäröivät.
"Uusi johtaja?" kysyi Patty, "tahi luokkakapina?"
"Se koskee Olivia Copeland'ia", vastasi lady Clara epävarmasti; "mutta en tiedä, pitäisikö minun puhua mitään."
"Olivia Copeland'ia?" ja Patty oikasihe paremmin istumaan, silmät uteliaisuutta loistaen. "Mitä Olivia Copeland on sitten tehnyt?"
"Hän on reputtanut ja —"
"Reputtanut!" Pattyn kasvot kalpenivat.
"Mutta minusta hän oli niin loistava!"
"Oh, hän on loistava; mutta, tiedätkö, hän ei voi saada sitä tuoduksi esiin; ja sitäpaitsi", lisäsi lady Clara tarkoitetulla painostuksella, "hänet oli peloitettu ennen tutkintoja."
Patty heitti häneen pikaisen katseen. "Mitä sinä tarkoitat?" kysyi hän.
Lady Clara oli ihastunut Pattyyn, mutta hän oli vain ihminen ja hän itsekin oli ollut pelästynyt. "No niin", selitti hän, "hän oli kuullut kaikellaisia juttuja — yläluokkalaisilta siitä, kuinka ankaria tutkinnot olivat ja mitä kaikkia hirveitä asioita saa kokea, jollei läpäise, ja ollen ulkomaalainen uskoi hän kaikki. Luonnollisesti minä ja Emily tiesimme enemmän; mutta hän oli aivan kuoleman peloissaan, ja —"
"Tytöt eivät reputa siksi, että he ovat peloissaan", sanoi Patty, "he reputtavat siksi, etteivät tiedä mitään."
"Olivia osasi viisi kertaa enemmän geometriaa kuin minä, ja minä menin läpi, mutta hän jäi."
Patty tuijotti äänetönnä lattiaan.
"Hän luulee, että hänet eroitetaan ja hän itkee parhaillaan juuri julmasti", huomautti Emily.
"Itkee!" sanoi Patty terävästi. "Miksi hän itkee?"
"Koska hänellä on paha olla, luulen ma. Hän on ollut ulkona kävelemässä ja kastunut sateessa, ja sitten hän myöhästyi päivälliseltä ja tultuaan löysi pöydältä nuo ilmoitukset tutkinnon tuloksista. Hän makaa siellä huoneessaan vuoteellaan ja hänellä on hysteerisiä kohtauksia ja kuumetta ja mitä kaikkea lieneekin. Hän pyysi meitä menemään pois ja jättämään hänet yksin."
Patty nousi. "Luulen, että menen rohkaisemaan häntä."
"Anna hänen olla yksin, Patty", sanoi Emily. "Minä kyllä tiedän, kuinka sinä rohkaiset ihmisiä. Jos sinä et olisi rohkaissut häntä ennen tutkintoja, niin hän ei olisi reputtanut."
"Minä en tiennyt hänestä mitään silloin", sanoi Patty hiukan äreästi; "ja joka tapauksessa", sanoi hän avatessaan oven, "minä en sanonut mitään, joka olisi vaikuttanut hänen läpäisemiseensä tavalla tai toisella."
Hän kääntyi Olivian huonetta kohti tuntien, ettei hänen omatuntonsa ollut aivan puhdas. Hän ei voinut muistaa, mitä hän oli kertonut noille ensikurssilaisille, mutta hänellä oli heikko aavistus, ettei se ollut liioin rohkaisevaa laatua.
"Tahtoisinpa oppia tietämään, milloin sopii tehdä pilaa ja milloin ei", tuumi hän itsekseen koputtaessaan ovelle.
Ei kuulunut mitään vastausta, jonka vuoksi hän avasi oven ja astui sisään. Hillitty nyyhkytys kuului makuuhuoneesta ja Patty epäröi.
Hän ei koskaan itkenyt itse ja hänestä tuntui aina epämieluisalta kun hän näki muiden tekevän niin. Jotakin oli kuitenkin tehtävä ja hän lähestyi ovea ja katsoi äänetönnä Oliviaa, joka oli heittäytynyt kasvot alaspäin vuoteelle. Kuullessaan Pattyn askeleet kohotti hän päätään ja heitti pelästyneen katseen tunkeilijaan ja sitten taas kätki kasvonsa tyynyihin. Patty sai käsiinsä paperiliuskan, jolle hän kirjoitti nopeasti "ylösotettu" ja kiinnitti sen oven ulkopuolelle, minkä jälkeen hän veti nojatuolin vuoteen viereen ja istuutui siihen kuin lääkäri, joka on tullut sairaskäynnille.
"No niin, Olivia", alkoi hän levollisella äänellä, "mikä nyt on hätänä?"
Olivia avasi kätensä ja näytti muutamia rypistyneitä papereita. Patty levitti ne auki ja nopeasti silmäili virallisia, painettuja paperiliuskoja:
Täten ilmoitetaan, että Neiti Copeland on osoittanut olevansa heikko saksassa (kolme tuntia).
Täten ilmoitetaan, että Neiti Copeland on osoittanut olevansa heikko latinassa (neljä tuntia).
Täten ilmoitetaan, että Neiti Copeland on osoittanut olevansa heikko geometriassa (yksi tunti).
Patty toimitti nopeasti yhteenlaskun, — "kolme ja yksi on neljä ja siihen neljä on kahdeksan", — ja rypisti otsaansa.
"Lähettävätkö ne minut kotiin, Patty?"
"Eihän toki, lapsukaiseni; toivon ettei. Sillä, joka on tehnyt niin hyvää työtä kuin sinä englanninkielessä, pitäisi olla oikeus reputtaa joka toisessa siunatussa aineessa, jos se häntä huvittaa."
"Mutta silloinhan eroitetaan, jos reputtaa kahdeksan tuntia; sinähän sanoit sen itse minulle."
"Ei pidä uskoa mitään, mitä minä olen sanonut", sanoi Patty vakuuttaen. "Minä en tiedä puolinakaan aikoina mitä minä puhun."
"En tahtoisi mitenkään, että minut lähetettäisiin kotiin ja isäni saisi tietää, että minä olen reputtanut, kun hän uhrasi niin paljon aikaa minua valmistaessaan"; ja Olivia alkoi itkeä uudelleen.
Patty laski kätensä hänen olalleen. "Mutta lapsi parka, sinähän olet aivan likomärkä ja väriset vilusta! Nouse ylös ja riisu kengät jaloistasi!"
Olivia nousi ylös, ja koetti vapisevin sormin avata kenkänsä nauhoja, mutta Patty ei malttanut odottaa, vaan tempasi ne auki ja heitti yhteen kasaan keskelle lattiaa.
"Tiedätkö, mikä sinua vaivaa?" kysyi hän. "Sinä et itke sen tähden, että olet reputtanut, vaan siksi, että olet vilustunut, väsynyt, märkä ja nälkäinen. Riisu pois nuo märät vaatteet tällä minuutilla ja pue päällesi lämmin kylpypuku ja minä menen hakemaan jotain päivälliseksi."
"En tahdo mitään päivällistä", valitti Olivia, ja aikoi uudelleen hautaantua tyynyihin.
"Sinä käyttäydyt kuin pieni lapsi, Olivia", sanoi Patty tuimasti, "nouse ylös ja ole kuin — mies."
Kymmenen minuuttia myöhemmin palasi Patty onnistuneelta eräretkeltään ja asetti saaliinsa makuuhuoneen pöydälle. Olivia istui vuoteen reunalla ja katseli häntä välinpitämättömänä.
"Juo tämä", komensi Patty ojentaen hänelle höyryävän lasin.
Olivia nosti sen tottelevaisena huulilleen, mutta työnsi sen takaisin. "Mitä siinä on?" kysyi hän heikosti.
"Kaikkia mitä voin löytää, joka on kuumaa — kiniiniä, whiskya, Jamaica inkivääriä, yskänsiirappia ja hiukan turkinpippuria ja vielä jotain paria muuta ainetta. Se on minun oma keksintöni. Kun otat tämän, niin et vilustu."
"Minä — minä en usko tarvitsevani mitään."
"Juo se — joka tippa", sanoi Patty äkäisesti, ja Olivia sulki silmänsä ja nielaisi koko lasillisen.
"No", sanoi Patty ystävällisesti puuhaillen, "nyt minä rupean laittamaan päivällistä. Onko sinulla mitään, jolla voin avata nämät säilykepurkit? Ja hiukan metylialkohoolia? Sepä oli hauskaa. Laitamme kolme ruokalajia — säilykesoppaa, säilykepapuja ja säilykeinkivääriä — kaikki kuumina. Olipa luojan lykky, että Georgie Merriles oli New-York'issa, muuten hän ei olisi näitä minulle lainannut."
Suureksi hämmästyksekseen huomasi Olivia jo nauravansa (hän oli luullut, ettei hän hymyilisi enää koskaan) härppiessään soppaa hammasvesikupista, sylissään vadillinen höyryäviä papuja.
"Ja nyt", sanoi Patty, kun kolme ruokalajia oli nautittu ja hän oli peittänyt potilaansa vuoteeseen, "teemme taistelusuunnitelman. Mikä sai sinut reputtamaan latinassa?"
"En ollut lukenut sitä koskaan ennen kouluun tuloani ja kun minä kerroin neiti —"
"Tietysti; hän piti velvollisuutenaan reputtaa sinut. Sinun ei olisi pitänyt ilmaista sitä hänelle. Mutta ei sillä väliä. Siihen ei mene kauan, jos luet sen uudelleen. Kuinka sitten on saksan kanssa?"
"Saksa on hiukan vaikeaa sen tähden, että se on niin erilaista kuin italia ja ranska. Ja minä olen niin peloissani, kun hän kysyy minulta, ja —"
"No niin; luulen, että sinä ansaitsit tulla reputetuksi siinä. Voithan käydä sen läpi ja suorittaa keväällä. Kuinka sitten on geometrian laita?"
"Luulen, että osasin sen, mutta hän ei kysynyt sitä, mitä minä odotin ja —"
"Paha juttu, mutta sattuuhan sitä aina. Etkö voi sitä vähän parannella ja ottaa heti uutta tutkintoa?"
"Kyllä, olen varma, että voisin, mutta ne eivät anna minulle siihen tilaisuutta. Ne tahtovat lähettää minut ensin kotiin."
"Kuka on sinun opettajasi?"
"Neiti Prescott."
Patty rypisti otsaansa ja naurahti sitten. "Minä ajattelin, että jos se olisi ollut neiti Hawley, niin minä olisin voinut mennä selittämään hänelle asian ja pyytämään, että hän panisi sinulle uuden tutkinnon. Neiti Hawley on niin inhimillinen. Mutta neiti Prescott! Ei kukaan ihmettele, että sinä reputit. Minä itsekin pelkään häntä. Hän on ainoa nainen, joka on milloinkaan saavuttanut oppiarvon saksalaisessa yliopistossa ja hänelle ei ole mikään maailmassa minkään arvoinen paitsi matematiikka. Minä en usko sillä naisella olevan ensinkään sielua."
Patty pudisti päätään. "Pelkään, ettei paljoakaan hyödytä keskustella hänen kaltaisensa ihmisen kanssa. Jos hän kerran näkee jonkin totuuden, niin hän näkee sen aina. Mutta ei sillä väliä; minä koetan parastani. Kerron hänelle, että sinä olet vielä toistaiseksi huomaamaton matemaattinen nero; että se on vielä salassa, mutta jos hän tahtoo tutkia sinua uudelleen niin hän löytää sen. Sen luulisi vaikuttavan häneen. Rupea nukkumaan, äläkä ole huolissasi. Minä kyllä hoidan hänet."
"Hyvää yötä ja kiitos, Patty", kuului ystävällinen ääni peitteen alta.
Patty sulki oven ja seisoi hetkisen eteisessä harkiten asemaa. Olivia Copeland oli liian arvokas pois heitettäväksi. Koulu täytyi saada käsittämään, minkä arvoinen hän todella oli. Mutta se oli vaikeaa. Patty oli koettanut saada koulun käsittämään asioita jo aikaisemminkin. Neiti Prescott oli ainoa pelastuskeino, mitä hän voi ajatella, mutta neiti Prescott oli hyvin epävarma keino. Patty ei asettanut suuriakaan toiveita hänen luona käyntiinsä, mutta muutakaan neuvoa ei näyttänyt olevan… Hän ei voinut olla naurahtamatta itselleen. "Minähän käyttäydyn kuin 'nahkiainen'", ajatteli hän. "Mutta rohkeasti eteenpäin, Patty, vaikka vasten luotisadetta." Ja suomatta itselleen aikaa epäröimiseen juoksi hän nopeasti portaita ylös ja koputti neiti Prescottin ovelle. Vasta sitten, kun hän oli koputtanut, tuli hän ajatelleeksi, että olisi kenties ollut viisaampaa lykätä asia seuraavaan päivään. Mutta ovi aukeni ennenkuin hän ehti juosta pois ja hän huomasi jokseenkin hämmennyksissään kumartavansa neiti Prescottille, jolla oli kädessään, ei mikään matemaattinen teos, vaan tavallinen jokapäiväinen aikakauskirja.
"Hyvää iltaa, neiti Wyatt. Ettekö tahdo tulla sisään ja istuutua?" sanoi neiti Prescott erittäin ystävällisellä äänellä.
Patty vajosi syvään ruoko-nojatuoliin ja ennenkuin hän ehti oikein tointua ensimäisestä hämmästyksestään, huomasi hän tuttavallisesti rupattelevansa neiti Prescottin kanssa ja lausuvansa arvelujaan jatkuvan kertomuksen mahdollisesta julkaisemisesta tuossa aikakauskirjassa.
Neiti Prescott ei näyttänyt olevan ollenkaan hämmästynyt tästä odottamattomasta vierailusta, vaan jutteli kevyesti kaikenlaisista asioista ja naureskeli niinkuin kaikkien inhimillisin ihmisolento. Patty katseli häntä ihastuksissaan. "Hän on herttainen", ajatteli hän itsekseen ja alkoi tuumia, kuinka vanha hän mahtoi olla. Hän ei ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi, että neiti Prescottilla voisi olla ikää ollenkaan. Hän oli katsellut häntä enemmän samanlaisessa valossa kuin tieteellistä totuutta, joka kyllä on olemassa, mutta on ajasta ja paikasta aivan riippumaton. Hän koetti muistutella mieleensä jotakin juttua, mikä oli ollut puheenaiheena tyttöjen kesken hänen ensi vuotenaan. Hän muisti hyvin heikosti, että oli oltu tietävinään, että neiti Prescott oli ollut kerran rakastunut. Siihen aikaan Patty oli ivallisesti vastustanut sellaista olettamusta, mutta nyt hän oli puoleksi taipuvainen uskomaan sen.
Äkkiä, keskellä keskustelua, kello löi kymmenen ja Patty muisti asiansa, mitä varten hän oli tullut.
"Minä luulen", sanoi hän, "että Te olette utelias tietämään, mitä varten minä olen tullut tänne?"
"Minä toivon", sanoi neiti Prescott hymyillen, "että Te tulitte ainoastaan minua katsomaan, ilman mitään sen suurempaa syytä."
"Se tapahtuu seuraavalla kerralla — jos sallitte minun tulla uudelleen; mutta tänä iltana minulla oli toinen syy, jonka esittämistä minä pelkään Teidän pitävän tunkeilemisena — ja", lisäsi hän avomielisesti, "en tiedä, kuinka sen parhaiten esittäisin, että Te ette pitäisi minua tunkeilevana."
"Kertokaa se minulle kuinka tahansa ja minä koetan olla ajattelematta niin", sanoi neiti Prescott ystävällisesti.
"Ettekö ole ajatellut koskaan, että tytöt voivat joskus arvostella paremmin toistensa kykyä kuin opettajat?" kysyi Patty. "Minä tiedän erään tytön", jatkoi hän, "erään ensikurssilaisen, joka on jossakin suhteessa huomattavin henkilö, mitä olen koskaan tavannut. Luonnollisesti minä en ole aivan varma, mutta tahtoisin kuitenkin sanoa, että hän tulee olemaan jonakin päivänä erittäin hyvä englanninkielessä — niin hyvä, tiedättekö, että koulu voi olla ylpeä hänestä. No niin, tämä tyttö on reputtanut niin paljon, että minä pelkään hänen olevan vaarassa tulla lähetetyksi kotiinsa, ja koulu ei suorastaan voi menettää häntä. Minä en tietystikään tunne teidän sääntöjänne, mutta minusta näyttäisi kaikkein yksinkertaisimmalta antaa hänen suorittaa uusi tutkinto geometriassa heti paikalla — hän todellakin osaa sen, — ja ilmoittaa siitä sitten tiedekunnalle ja kehoittaa heitä antamaan hänelle uudet kokeet."
Patty esitti tämän hämmästyttävän pyyntönsä mitä asiallisimmalla tavalla ja neiti Prescottin suupielet vetäytyivät omituiseen hymyyn, kun hän kysyi: "Kuka on se tyttö, josta Te puhutte?"
"Olivia Copeland."
Neiti Prescottin ilme tuli vakavaksi ja hän näytti jälleen matematiikan opettajalta.
"Neiti Copeland ei saanut aikaan mitään tutkinnossaan, neiti Wyatt, ja se vähä, mitä hän on tuonut esiin lukukauden aikana, ei osoita mitään tavatonta kykyä. Olen pahoillani, mutta Teidän ehdotuksenne on mahdoton."
"Mutta neiti Prescott", huomautti Patty, "tyttöhän on työskennellyt niin epäedullisissa olosuhteissa. Hän on amerikalainen, mutta asuu ulkomailla, ja kaikki meidän tapamme ovat hänelle uusia. Hän ei ole koskaan ennen ollut päivääkään koulussa. Hänen isänsä valmisti hänet ja tietysti aivan toisella tavalla kuin toiset tytöt ovat tulleet valmistetuiksi. Hän on arka ja ollen tottumaton esiintymään luokalla hän ei tiedä, kuinka menetellä. Olen aivan varma, neiti Prescott, että jos Te tahtoisitte ottaa ja tutkia häntä itse, niin Te huomaisitte, että hän ymmärtää tehtävänsä — se on, jos antaisitte hänen ensin tottua olemaan pelkäämättä Teitä. Minä tiedän, että Teillä on hirveän paljon työtä, ja sen vuoksi minä pyydän ehkä liian paljon Teiltä", lopetti Patty anteeksipyytäen.
"Ei sen vuoksi, neiti Wyatt, sillä en minä tahdo arvostella oppilasta väärin; mutta minä en voi sille mitään, että luulen Teidän arvioineen liian suureksi neiti Copelandin kyvyn. Onhan hänellä ollut tilaisuus näyttää, mihin hän kykenee ja jos hän on reputtanut niin monessa aineessa kuin Te sanotte — Koulun täytyy ylläpitää arvoansa, ja tämänkaltaisissa kysymyksissä ei ole mahdollista ottaa huomioon yksityistä henkilöä."
Patty huomasi ponnistustensa raukeavan tyhjiin ja hän hapuili hädissään uutta puolustusta. Hänen silmiinsä sattui kehystetty kuva Amalfin vanhasta luostarista, joka riippui seinällä kirjahyllyn yläpuolella.
"Kenties olette asunut Italiassa?" kysyi hän äkkiä.
Neiti Prescott hätkähti hiukan. "En", vastasi hän, "mutta minä olen viettänyt jonkun aikaa siellä."
"Tuo kuva Amalfista tuolla sai minut ajattelemaan sitä. OliviaCopeland, tiedättekö, asuu siellä lähellä, Sorrentossa."
Neiti Prescottin silmiin ilmestyi omituinen kiilto ja hän näytti tulevan huvitetuksi asiasta.
"Se oli siten kun minä ensiksi tulin huomaamaan hänet", jatkoi Patty; "mutta hän ei herättänyt minun mielenkiintoani ennenkuin minä puhuin hänen kanssaan. Hänen isänsä on taiteilija ja tyttö on syntynyt Italiassa ja on ainoastaan kerran ennen pikku tyttönä ollessaan käynyt Amerikassa. Hänen äitinsä on kuollut ja hän asuu isänsä kanssa eräässä vanhassa huvilassa, joka sijaitsee Sorrentoon vievän, aivan meren rantaa kulkevan tien varrella. Hänellä ei ole koskaan ollut tyttöystäviä; ainoastaan isänsä ystäviä — taiteilijoita ja diplomaatteja ja senkaltaista väkeä. Hän puhuu italiaa, ja hän tuntee Italian taiteen ja politiikan, kirkolliset olot ja agraarilait ja kuinka kansa on verotettu, ja kaikki Sorrenton ympäristön talonpojat ovat hänen ystäviään."
"Hänen huonetoverinsa ovat aito amerikalaisia tyttöjä, jotka ovat innostuneet golf-peliin ja Richard Harding Davis'in juttuihin ja kaikkeen sellaiseen, mistä hän ei ole edes kuullutkaan mitään ennenkuin neljä kuukautta sitten. Hänellä on vesiväriluonnos huvilasta, jonka hänen isänsä on tehnyt. Se on valkea, marmoriseoksella päällystetty huvila terasseineen ja marmorikaiteineen ja kuvapatsaineen ja lehtokujineen ja suihkulähteineen puiston keskellä. Ajatelkaahan, neiti Prescott, että on kuulunut sellaiseen ympäristöön ja sitten äkkiä joutunut tämänkaltaiseen paikkaan ilman ystäviä tai ketään, joka ymmärtää tahi edes tuntee niitä oloja — ajatelkaahan, kuinka yksinäiseksi täytyy tuntea itsensä!"
Patty nojasi eteenpäin posket hehkuvina oman kaunopuheisuutensa vaikutuksesta. "Te tiedätte, mitä Italia on. Se on kuin jonkinlainen sairaus. Jos siihen kerran ihastuu, niin sitä ei voi koskaan unohtaa, eikä olla onnellinen ennenkuin on päässyt sinne takaisin. Ja Olivialle se on sitäpaitsi koti. Hän ei ole koskaan tuntenut muuta. On hyvin vaikea ensi alussa pitää mielessään matematiikkaa, kun uneksii koko ajan lehtokujista ja suihkulähteistä ja satakielen lauluista ja — ja kaikesta sellaisesta."
Hän lopetti raukeasti, sillä neiti Prescott äkkiä nojautui taapäin tuolissaan ja Pattystä näytti, että hänen kasvonsa olivat käyneet kalpeiksi ja hänen kätensä, jossa oli aikakauskirja, vapisi.
Patty punastui ja koetti ajatella, mitä hän oli sanonut. Hän puhui aina asioista, jotka loukkasivat ihmisten tunteita, ilman että hän sitä tarkoitti. Äkkiä tuo vanha juttu hänen ensi vuodeltaan iski hänen päähänsä. Hän oli ollut taiteilija ja elänyt Italiassa ja kuollut malariaan; ja neiti Prescott oli matkustanut Saksaan opiskelemaan matematiikkaa, eikä ollut sen koommin välittänyt kenestäkään. Se tuntui kyllä keksityltä, mutta voihan se olla tottakin. Oliko hän koskettanut sopimattomaan aiheeseen? mietti hän pahoillaan. Tietysti hän oli; se oli niin hänen tapaistaan.
Hiljaisuus tuli sietämättömäksi; Patty koetti keksiä jotain sanomista, mutta hänelle ei johtunut mitään mieleen ja hän nousi äkkiä.
"Olen pahoillani, että olen niin paljon kuluttanut Teidän aikaanne,Neiti Prescott. Toivon, etten ole ikävystyttänyt Teitä. Hyvää yötä."
Neiti Prescott nousi ja tarttui Pattyn käteen. "Hyvää yötä, rakkaani, ja kiitos, että tulitte minua katsomaan. Oli hauskaa saada kuulla Olivia Copelandista. Koetan tuumia, mitä voitaisiin tehdä hänen geometriansa suhteen, ja olisin iloinen saadessani tuntea hänet — ystävänä; sillä minäkin kerran olin ihastunut Italiaan."
Patty sulki oven hiljaa ja sipsutteli pimeän käytävän läpi huoneeseensa.
"Toitko sinä tikkuja?" kuului uninen ääni Priscillan makuuhuoneesta.
Patty säpsähti. "Oh, tikkuja!" naurahti hän. "En; ne minä unohdin."
"Minä en tiedä, että sinä olisit koskaan vielä suorittanut tehtävää, jota sinä olet lähtenyt toimittamaan, Patty Wyatt."
"Minä olen suorittanut kuitenkin jotain tänä iltana", vastasi Patty terävästi ja hiukan voitonriemuisella äänellä; "Mutta minulla ei ole aavistustakaan, kuinka minä satuin sen tekemään", lisäsi hän avomielisesti itsekseen.
Ja hän meni vuoteeseen ja nukahti tietämättä, kuinka paljon hän oli saanut aikaan; sillä tietämättään hän oli laskenut perustuksen ystävyydelle, joka oli tekevä onnelliseksi yksinäisen oppilaan ja yhtä yksinäisen opettajan tulevaisuuden.
"Paikallisväri."
Muutamat yläluokkalaiset olivat keksineet uuden huvituksen lieventääkseen odotuksen tuottamaa ikävää päivällispöydässä, sill'aikaa kun Maggie oli keittiössä ruokaa noutamassa. Leikki oli nimeltään "paikallisväri", jonka se oli saanut Patty Wyattin kunniaksi hänen englanninkielen luennolla antamansa mainion määritelmän vuoksi: "Paikallisväri on se, mikä saa valheen näyttämään todelta." Leikin tarkoituksena oli nähdä, kuka voisi kertoa suurimman valheen ilman että se tulisi huomatuksi; ja yksi sen säännöistä vaati, että uhrit oli paljastettava ennenkuin he lähtivät pöydästä.
Patty oli leikin varsinainen alkuunpanija, mestaripelaaja ja sen lopullinen uhri. Itse parooni Munkhausen olisi ällistynyt muutamista hänen keksinnöistään, ja hän kertoi juttunsa sellaisella rehellisellä avomielisyydellä, että kaikkein liioitelluimmatkin niistä tulivat uskottaviksi.
Alkuperäisessä muodossaan olisi leikki voinut olla aivan viaton, mutta kun sääntöä ei aina kylliksi huolellisesti seurattu, alkoi koulussa liikkua mitä arveluttavimpia häväistysjuttuja.
Muutamana päivänä kun Patty pistäytyi erään "nahkiaisen" huoneeseen, tapasi hän siellä lapsukaiset innokkaassa keskustelussa kertomassa toisilleen kaikenlaisia juorupuheita.
"Minä kuulin eilen mitä hassunkurisimman jutun professoriWinterista", piipitti yksi nuorimmista.
"Kerro se meille. Mikä se oli?" huusivat kaikki kuorossa.
"Minä tahtoisin kuulla jotain oikein hassua professori Winterista; hän on juhlallisimman näköinen mies mitä olen koskaan nähnyt", huomautti eräs toinen.
"No niin", alkoi yksi lapsukaisista, "hän näyttää aikoneen mennä naimisiin viime viikolla, ja kutsut oli lähetetty ja vieraatkin jo saapuneet, kun morsian tuli äkkiä katumapäälle."
"Todellako? Kuinka hassua!" huusivat kaikki yhteen ääneen
"Nii-in; ja papilla ei ollut muuta neuvoa kuin lykätä seremoniat tuonnemmaksi."
Pattyn veri jähmettyi. Hän tunsi jutun. Se oli hänen omia tuotteitaan.
"Mistä ihmeestä te olette kuulleet sellaisia järjettömyyksiä?" kysyi hän ankarasti.
"Kuulin Lucille Carterin kertovan sen Bonnie Connaughtin huoneessa eilisiltana", vastasi eräs tytöistä rohkeasti, varmana siitä, että hän oli kuullut sen luotettavasta lähteestä.
Patty julmistui. "Ja tietysti jok'ikinen tyttö, joka sen kuuli, on jo kertonut ainakin yhtä monelle muulle tytölle. No niin, siinä ei ole sanaakaan totta. Lucille Carter ei tiedä, mitä hän puhuu. Onpa se hauska juttu, eikö?" lisäsi hän ivallisesti. "Näyttääkö professori Winter siltä, että hän koskaan uskaltaisi esittääkään tytölle sellaista, vielä vähemmin naida hänet?" Ja hän asteli ylväästi huoneesta ja kiiruhti Lucille Carterin luokse.
"Lucille", sanoi Patty, "mitä sinä oikeastaan ajattelet levittäessäsi tuota juttua professori Winterista?"
"Itsehän sinä sen kerroit minulle", vastasi Lucille.
"Minä kerroin sen sinulle!" sanoi Patty suuttuneena. "Mutta sinä kananpää, et kai tarkoita, että sinä uskoit sen. Minähän leikin 'paikallisväriä'."
"Mistä minä sen tiesin? Sinä kerroit sen niinkuin se olisi ollut totta."
"Luonnollisesti", sanoi Patty; "sehän on pelin tarkoitus. Sinä et olisi uskonut minua, jollen minä olisi tehnyt niin."
"Mutta sinä et sitten sanonut, ettei se ollut totta. Sinä et noudattanut sääntöä."
"Minä en pitänyt sitä tarpeellisena. En olisi milloinkaan luullut, että kukaan uskoisi niin järjetöntä juttua."
"En minä voi käsittää, kuinka se voisi olla minun syyni."
"Tietysti se oli sinun syysi. Sinun ei pitäisi levittää pahanilkisiä juttuja koulusta: se on loukkaavaa. Juttua kerrotaan parhaillaan kaikkialla ja professori Winter on luultavasti kuullut sen itsekin. Hän reputtaa teidät jok'ikisen loppututkinnossa kostoksi siitä; katsohan vain, eikö hän tee sitä." Ja Patty läksi pois jättäen omantunnon vaivaaman ja suuttuneen Lucillen yksikseen.
Noin kuukautta ennen "paikallisvärin" esiintymistä oli Patty antautunut uuteen toimintaan, jota hän nimitti puolueettomasti "yleisen mielipiteen muovailemiseksi" ja "sanomalehdistön kohottamiseksi." Hänestä oli nimittäin tullut "Saturday Evening Post-Despatch'in" kirjeenvaihtaja.
Seuraava päivä senjälkeen kun Pattyllä oli tuo tavallista kiivaampi sananvaihto Lucillen kanssa, sattui olemaan perjantai ja Pattyllä oli kova työ viikottaisessa "yleisen mielipiteen muovailemisessaan." Oli ollut kovin kuiva viikko, eikä ollut mistä kirjoittaa seuraavan päivän numeroon.
Hän meni uudelleen tutkimaan ilmoitustaulua ja keksi siellä uuden ilmoituksen, joka oli edellisellä kertaa jäänyt häneltä huomaamatta:
"Perjantaina, tammik. 17 p:nä. Professori James HarknerWallis Lick Observatory'sta luennoi kello kahdeksan aineesta'Tähtisysteemiteoriat'."
Patty katseli välinpitämättömänä ilmoitusta, tuntematta vähintäkään mielenkiintoa tähtisysteemiteorioihin. Lyhyessä selostuksessa luennoitsijasta, joka oli liitetty ilmoitukseen, huomautettiin kuitenkin, että professori Wallis oli yksi enimmin tunnettuja nykyään eläviä tähtitieteilijöitä ja oli tehnyt huomattavia alkuperäisiä keksintöjä.
"Jospa tietäisin jotain tähtitieteestä", ajatteli hän epätoivoissaan, "niin voisin kirjoittaa hänestä huomiseen numeroon."
Eräs Pattyn tutuista sattui juuri tulemaan ilmoitustaulun luo.
"Oletko koskaan kuullut tuosta miehestä?" kysyi Patty osoittaen ilmoitusta.
"En koskaan; mutta minähän en lue tähtitiedettä."
"En minäkään", sanoi Patty; "olisipa hauska kuulla, kuka hän on?" lisäsi hän ajatuksissaan. "Hän näyttää olevan hyvin kuuluisa, ja haluaisin todellakin tietää hänestä jotain."
Tytön silmät lensivät hämmästyksestä selälleen. Tällainen puhe Pattyn suusta ei hänestä tuntunut ollenkaan sopivan yhteen hänen maineensa kanssa: ja joka kerta kun hänen läsnäollessaan vakuutettiin, että Patty oli loistava ainoastaan pintapuolisesti, puolusti hän pontevasti, että Patty oli paljon syvällisempi kuin moni luulikaan. Hän mietti hetkisen ja sanoi sitten; "Lucille Carter lukee tähtitiedettä; hän varmaankin tietää hänestä."
"Aivan niin. Sen olen unohtanut"; Ja Patty kiiruhti Lucillen huoneeseen.
Hän tapasi siellä ison joukon tyttöjä istumassa siellä täällä ympäri huonetta, keskustellen Maeterlinckin murhenäytelmistä.
"Mitä täällä on?" kysyi Patty. "Jotkin kekkerit?"
"Oh, ei", vastasi Lucille; "ainoastaan näytelmäteorian oppikurssin ylimääräinen istunto. Älä ole peloissasi; täällä on myöskin sinun huonetoverisi istuen ikkunapenkillä."
"Hei, Pris. Mitä sinä täällä teet?"
"Olen tietysti vierailulla. Mitä sinä sitten teet? Luulin sinun kirjoittavan artikkeliasi joutuaksesi kanssani kaupunkiin päivällisille."
"Niin teinkin", sanoi Patty, "mutta alkoi tuntua niin yksinäiseltä."
Keskustelun käännyttyä jälleen Maeterlinckiin käytti Patty tilaisuutta hyväkseen ja kysyi Lucillelta: "Kuka se tähtitieteilijä on, joka aikoo luennoida tänä iltana? Hän on oikein kuuluisa, eikö?"
"Hyvin kuuluisa", sanoi Lucille. "Professori Phelps puhui hänestä joka päivä viime viikolla."
"Mutta missä sitten on tuo Lick'in observatorio?" kysyi Patty. "En voi kuolemaksenikaan, muistaa, onko se Californiassa vai missä maailman ääressä."
Lucille mietti hetkisen. "Se on Dublinissa."
"Dublinissa, Irlannissa?" kysyi Patty hiukan ihmeissään. "Olisin voinut vaikka vannoa, että se on Californiassa. Oletko varma, että tiedät, missä se on, Lucille?"
"Tietysti minä olen varma. Olihan meillä siitä puhe luennoilla kolme päivää sitten. Californiassa! Oletko sinä hullu, Patty. Minun mielestäni sinä tekisit viisaasti, jos rupeaisit lukemaan tähtitiedettä."
"Myönnän sen", sanoi Patty hiljaa. "Olin jo vähällä alkaakin, mutta kuulin, että se oli hirveän vaikeaa ja ajattelin, että viimeisenä vuonna saa ottaa jotain helpompaa. Mutta, tiedätkö, on niin kummallista tuon Lickin observatorion kanssa, sillä minä tosiaankin tiedän siitä jotain — luin siitä sanomalehtiartikkelin joku aika sitten; mutta minä en tiedä, kuinka minä sain siitä käsityksen, että se olisi Yhdysvalloissa. Siitä nyt taas näkee, ettei voi koskaan olla mistään aivan varma."
"Ei", sanoi Lucille; "kyllä se niin on."
"Onko se Dublinin yliopiston yhteydessä?" kysyi Patty.
"Varmaankin se on siellä", vastasi Lucille.
"Ja tämä tähtitieteilijä sitten", jatkoi Patty lämmeten, "on luultavasti irlantilainen."
"Luonnollisesti", sanoi Lucille. "Hän on hyvin tunnettu."
"Mitä hän on tehnyt?" kysyi Patty. "Ilmoitustaululla oli, että hän on tehnyt muutamia huomattavia keksintöjä."
"Niin", sanoi Lucille miettien, "hän on keksinyt Saturnuksen renkaat ja linnunradan."
"Saturnuksen renkaat! Niinkö, minä luulin, että ne oli keksitty jo aikoja sitten. Sitten hän on hirveän vanha mies. Minä muistelen lukeneeni niistä jo silloin, kun olin sylilapsi."
"Siitä onkin jo hyvän aikaa", sanoi Lucille. "Kahdeksan tai yhdeksän vuotta vähintäinkin."
"Ja linnunradan!" jatkoi Patty hiukan epäillen, "Minä en voi käsittää, kuinka ihmiset ovat voineet olla keksimättä sitä jo kauan sitten. Minä olisin voinut tehdä sen itsekin, vaikka en tahdo väittää tietäväni mitään tähtitieteestä."
"Niin, luonnollisesti", kiiruhti Lucille selittämään, "luonnollisesti ilmiö on huomattu jo ennenkin, vaikka siihen ei ole kiinnitetty mitään huomiota."
"Kyllä ymmärrän", sanoi Patty tehden salaa muistiinpanoja. "Hän varmaankin on hirveän huomattu mies. Kuinka hän on sattunut tekemään kaiken tämän?"
"Hän nousi ylös ilmapallossa", sanoi Lucille.
"Ilmapallossa! Kuinka hullunkurista!" huudahti Patty. "Ne käyttävät paljon enemmän ilmapalloja Europassa kuin täällä."
"Minä luulen, että hän on tuonut ilmapallonsa mukanaan Amerikaan", sanoi Lucille. "Hän ei koskaan matkusta ilman sitä."
"Mitä hyötyä hänellä on siitä?" kysyi Patty. "Minä luulen", jatkoi hän, esittäen oman selityksensä, "että hän pääsee sillä lähemmäs tähtiä."
"Se on epäilemättä ainoa järkevä selitys", sanoi Lucille.
"Minun mielestäni hän voisi nousta sillä ylös täälläkin", huokasiPatty. "Tiedätkö vielä muita mielenkiintoisia seikkoja hänestä?"
"E-en", sanoi Lucilla. "En voi muistaa mitään muuta tällä hetkellä."
"Hän on todellakin mielenkiintoisin professori, mitä tiedän", sanoiPatty, "mutta kummallista, etten ole kuullut hänestä koskaan ennen."
"Taitaa olla niin monta muuta asiaa, mistä sinä et ole koskaan kuullut", huomautti Lucille.
"Niin", myönsi Patty, "onhan niitä."
"No, Patty", sanoi Priscilla ilmestyen siihen toiselta puolen huonetta, "jos aiot lähteä minun kanssani päivällisille, niin on parasta, että lopetat sen ilvehtimisen Lucillen kanssa ja menet kotiin lopettamaan työsi."
"Aivan niin", sanoi Patty nousten ylös. "Hyvästi, tytöt. Ja kiitos tiedonannoiltasi, Lucille."
* * * * *
Seuraavana maanantai-iltana tulivat Patty ja Priscilla parin, kolmen toisen tytön kanssa kotiin järveltä, helistellen luistimiaan käsivarrellaan.
"Tulkaa sisään, tytöt, niin saatte kuumaa teetä", sanoi Priscilla, kun he olivat saapuneet ovelle.
"Täällä on kirje Pattylle", sanoi Bonnie Connaught, siepaten sen pöydältä. "Hirveän virallisen näköinen. Avaa se, Patty, niin saamme nähdä, missä aineessa olet reputtanut."
"Hyvänen aika!" sanoi Patty, "luulen, että se jo olisi ollut voitettu kanta."
He kerääntyivät Pattyn ympärille ja lukivat kirjeen hänen olkapäänsä yli. Patty'lla ei ollut mitään salaisuuksia.
Observatooriolla, tammikuun 20 p:nä.
Neiti Patty Wyatt.
Rakas neiti Wyatt!
Olen saanut tietää, että Te olette Saturday Evening Post-Despatch'in kirjeenvaihtaja ja rohkenen huomauttaa Teille siitä jokseenkin törkeästä erehdyksestä, joka sattui viime viikon numerossa. Te kerroitte, että Lickin observatoorio on Dublin'issa Irlannissa, vaikka se, kuten lienee yleisesti tunnettu, sijaitsee lähellä San Franciscoa, Kaliforniassa. Professori James Harkner Wallis ei ole irlantilainen, vaan amerikalainen. Vaikka hän onkin tehnyt muutamia hyvin huomattavia keksintöjä, ei hän ole Saturnuksen renkaiden eikä linnunradan keksijä.
Suurimmalla kunnioituksella
Howard D. Phelps.
"Se on professori Phelps'ilta — mitä hän tarkoittaa?" kysyi Twin hämmästyneenä.
"Oh, Patty", huudahti Priscilla, "et kai tarkoittane, että sinä todellakin uskoit koko sen moskan?"
"Luonnollisesti minä sen uskoin. Mistä minä tiesin, että hän valehteli."
"Ei hän valehdellut. Miksi sinä käytät niin hävytöntä kieltä."
"Tahtoisinpa tietää miksikä te sitä sitten kutsutte?" sanoi Patty vihaisesti.
"Paikallisväriksi, rakkaani, juuri paikallisväriksi."
"Miksi te ette sanoneet sitä minulle?" valitti Patty.
"Emmehän me voineet ajatellakaan, että sinä uskoit häntä. Luulimme, että teit pilaa koko ajan."
"Mikä on hätänä, Patty? Mitä sinä olet tehnyt?" kysyivät toiset uteliaina.
"Oh, kerro heille", sanoi Patty katkerasti. "Kerro jokaiselle, jonka näet; huuda se kaikille observatoorion tornista; kohta sen kuitenkin tietää koko koulu."
Priscilla selitti asian juurta jaksain. Ja mitä pitemmälle hän tuli sitä enemmän tapauksen hullunkurinen puoli rupesi häntä huvittamaan. Kun hän oli lopettanut olivat kaikki — Pattya lukuunottamatta — puhjenneet hysteeriseen nauruun.
"Pikku toimittaja parka", nauroi Priscilla.
"Missä se on, Patty — se sanomalehti?" kysyi Bonnie.
"Minä heitin sen pois" sanoi Patty äreästi.
Priscilla etsi sen esiin paperikorista, ja kaikki neljä kävivät ahnaasti sen kimppuun:
'Irlannin kuuluisa tähtitieteilijä viettää muutamia viikkoja Amerikassa luennoiden huomatuimmissa oppilaitoksissa Saturnuksen renkaiden keksimisestä, jonka hän on suorittanut nousemalla ilmapallolla kolmentuhannen jalan korkeuteen. — Vaikka tämä on hänen ensimäinen käyntinsä Yhdysvalloissa puhuu hän englantia ainoastaan hiukan murteellisesti. — Vanhan Irlannin uskollinen poika.'
"Patty, Patty! Kuinka sinä voit olla niin herkkäuskoinen?"
"Professori James Harkner Wallis'in vanhemmat tulevat varmaan kirjoittamaan Prexylle, että heidän poikansa ei voi luennoida täällä kauempaa, jos häntä kohdellaan tällä tavalla."
"Se on hirveää!" sanoi Bonnie Connaught.
"Sitten kun olette lopettaneet nauramisen niin sanokaa minulle, mitä minun on tehtävä."
"Sano professori Phelps'ille, että se oli kirjoitusvirhe."
"Minusta te tytöt olette hirveitä, kun viitsitte vielä nauraa, vaikka minut luultavasti erotetaan koulusta juuri tällä minuutilla."
"Ei opettajain kokous ole ennenkuin vasta kello neljältä", sanoiBonnie.
Patty istuutui pulpetille ja kätki kasvonsa käsiinsä.
"Patty", sanoi Priscilla, "et kai sinä vain itke?"
"En", sanoi Patty äreästi, "minä mietin."
"Sinä et voi koskaan miettiä mitään, joka voisi selittää tämän."
Patty katsahti ylös silmät säteilevinä. "Minä kerron hänelle totuuden."
"Älä tee mitään ajattelematonta", huudahti Twin.
"Se on luonnollisesti ainoa, mitä sinä voit tehdä", sanoi Priscilla. "Istu alas ja kirjoita hänelle kirje, ja minä lupaan olla nauramatta kunnes olet saanut sen valmiiksi."
Patty nousi ylös. "Luulen", sanoi hän, "että menen tapaamaan häntä."
"Ei, ei. Kirjoita hänelle kirje. Se on paljon helpompaa."
"Ei", sanoi Patty arvokkaasti. "Luulen, että olen velvollinen selittämään hänelle asian henkilökohtaisesti. Onko minun tukkani hyvin? Jos te tytöt kerrotte tämän yhdellekään siunatulle sielulle ennenkuin minä tulen takaisin, niin en kerro teille sanaakaan siitä, mitä hän sanoo", lisäsi hän sulkiessaan oven.
Patty palasi puoli tuntia myöhemmin, juuri kun tytöt olivat rupeamaisillaan juomaan teetä. Hän tähysteli ympäri hämärtyvää huonetta. Löytäen siellä ainoastaan neljät odottavat kasvot heittäytyi hän veltosti sohvalle ja ojensi kätensä ottaakseen vastaan höyryävän kupin.
"Mitä hän sanoi? Miksi sinä viivyit niin kauan?"
"No niin", sanoi Patty, "kerroin hänelle aivan niin kuin asia on. En salannut mitään — kerroin myöskin jutun professori Winterin morsiamesta."
"Oliko hän äreä vai nauroiko hän?"
"Hän nauroi", sanoi Patty, "niin että luulin hänen putoavan tuoliltaan ja minä katselin huolestuneena ympärilleni löytääkseni vähän vettä ja soittokellon. Hänellä on todellakin hämmästyttävä huumorin taju ollakseen koulun opettaja."
"Oliko hän herttainen?"
"Kyllä," sanoi Patty; "hän oli suorastaan rakastettava. Ja lopuksi minä kysyin häneltä, voisinko vielä alkaa opiskella tähtitiedettä, ja hän sanoi, että se voisi tuntua vaikealta alkaa toisella lukukaudella; mutta minä sanoin hänelle, että halusin työskennellä ja hän sanoi, että minulla oli todellakin huomattava taipumus selittää ilmiöitä ja että jos minä puhuin tosissani, niin hän olisi hyvin iloinen, jos tulisin hänen luennoilleen."
"Sinullahan on enemmän rohkeutta kuin minä luulinkaan," sanoi Bonnie."Minä en olisi koskaan voinut mennä selittämään sitä tuolle miehelle."
Patty hymyili hiljaa. "Kun Teillä on jotain selitettävää naiselle," sanoi hän sellaisella äänellä kuin olisi selittänyt luonnon lakia, "niin on parempi kirjoittaa kirje; mutta kun on kysymyksessä mies, niin selittäkää aina henkilökohtaisesti."
Seuratapojen vaatimukset.
"Jos minä olisin ollut laatimassa seurustelusääntöjä", sanoi Patty, "niin olisin määrännyt vieraskäynnit suoritettaviksi vuoden kuluttua kutsun saannista ja vielä lopuksi myöntänyt kolmen päivän odotusajan."
"Jossa tapauksessa", sanoi Priscilla, "sinä olisit päässyt kokonaan käymästä vierailulla rouva Millard'in luona."
"Juuri niin", sanoi Patty.
Rouva Millard — tuttavallisemmin kutsuttu nimellä rouva Prexy — kutsui vuosittain ylimmän luokan oppilaat luokseen päivälliselle kymmenen hengen ryhmissä. Patty oli silloin, kun hänen vuoronsa oli, sattunut olemaan sairaalassa, mutta piti nyt velvollisuutenaan tehdä tuon vierailun jälkeenpäin, niin vastenmielistä kuin se hänestä olikin.
"Luonnollisesti", sanoi hän, "minä voin käsittää, että odotetaan vierailulle silloin, jos on jossakin toimessa tai ottaa osaa yhteisiin aterioihin; mutta minä en voi ymmärtää, minkä tähden rauhallisen kansalaisen, saatuaan aivan haluamattoman kutsun, täytyy pitää velvollisuutenaan pukeutua parhaaseen pukuunsa ja parhaaseen hattuunsa ja hansikkaihinsa mennäkseen vierailulle ihmisten luo, joita tuskin tuntee. Otaksukaamme esimerkiksi, että jokainen nainen, jonka olen tavannut tässä kaupungissa, saisi äkkiä päähänsä kutsua minut päivällisille. Silloin minä saisin istua ja kirjoittaa vähintäin sata anteeksipyyntöä, ja sitä paitsi tehdä ainakin sata vieraskäyntiä seuraavien kahden viikon kuluessa. Selkäpiitäni karmii ajatellessani sitä."
Tämän keskustelun kestäessä oli Georgie Merriles loikonut sohvalla lukien, mutta kun lopulta alkoi pimetä, heitti hän haukotellen kirjan kädestään ja meni tähystelemään akkunasta ulos. Joukko tyttöjä tuli polkua pitkin järveltä iloisesti nauraen ja luistimiaan kalistellen. Hämärä kietoi vähitellen verhoonsa lumiset puut, joiden lomitse alkoi vähitellen tuikahdella tulia läheisistä rakennuksista ja likimäisimpänä ja selvimmin näkyvinä kohosivat johtajattaren asunnon epäsäännölliset ääriviivat.
"Patty", sanoi Georgie painaen nenäänsä akkunaruutua vasten, "jos sinä tahdot todellakin päästä tuosta vierailusta, niin nyt on otollinen aika. Rouva Millard on juuri mennyt ulos."
Patty syöksyi heti makuuhuoneeseensa ja alkoi nopeasti tempoa auki piirongin laatikoita. "Priscilla" huusi hän hätääntyneellä äänellä, "muistatko, missä minä olen säilyttänyt käyntikorttejani?"
"Kello on kymmenen minuuttia yli kuuden, Patty; et sinä voi mennä nyt."
"Voin kyllä. Yhdentekevää, mikä aika se on, niin kauan kun hän on ulkona."
"Et ainakaan golf-puvussa!"
Patty epäröi hetkisen. "No niin, palvelija voisi mahdollisesti kertoa hänelle. Minä otan päähäni hatun", sanoi hän sellaisella äänellä kuin olisi todellakin tehnyt suuren myönnytyksen. Pengottuaan vielä hetkisen piirongin laatikoissa, ilmestyi hän huoneeseen päässään nauhoilla koristettu musta samettihattu ja päällään sininen golf-hame, punainen pusero ja sen päällä ruskea lyhyt takki ja jalassaan hyvin likaiset ja suuret kengät.
"Patty, sinä olet häpeäksi huoneellemme!" huusi Priscilla. "Et kai tahtone uskotella meille, että aiot mennä rouva Millardin luo lyhyessä hameessa ja noissa hirvittävissä luistelukengissä?"
"Palvelija ei katsele minun jalkojani; minä olen niin kaunis yläpuolelta;" ja Patty paiskasi oven kiinni jälessään.
Priscilla ja Georgie ryntäsivät akkunaan seuratakseen tapahtumain kulkua.
"Katsohan!" huudahti Priscilla. "Siellä menee rouva Millard takaoven kautta sisään."
"Ja tuolla on Patty. Hyvänen aika, miten hullunkuriselta hän näyttää!"
"Kutsutaan hänet takaisin", huusi Priscilla, koettaen rajusti repiä auki akkunaa.
"Anna hänen mennä", naurahti Georgie, "sitä hauskempaa siitä vaan saamme."
Samassa aukeni akkuna. "Patty, Patty!" huusi Priscilla.
Patty käännähti ympäri ja heilutti iloisesti kättään… "En voi pysähtyä nyt — tulen takaisin tuossa tuokiossa;" ja hän hävisi kulman taakse.
Päivällinen oli jo puoleksi ohi ja pöydässäolijat olivat lopettaneet keskustelunsa Pattyn vierailusta kun tuo nuori nainen äkkiä ilmestyi sisään veitikkamaisesti hymyillen ja kysyi, millaista soppaa he olivat syöneet.
"Papusoppaa; mutta se ei ollut mitään erikoisen hyvää", sanoi Georgie kärsimättömänä. "No, kuinka kävi? Oliko sinulla hauska vierailu?"
"Ei, Maggie, minä en välitä tänään sopasta. Tuo minulle jotain paistia, ole hyvä."
"Patty!" huusivat kaikki kuorossa, "mitä tapahtui?"
"Oh, pyydän anteeksi", sanoi Patty makeasti. "Kyllä, kiitos, minulla oli sangen miellyttävä vierailu. Tahdotko ojentaa minulle leipää, Lucille?"
"Patty, sinä olet inhottava", sanoi Georgie, "kerro pian mitä tapahtui."
"No niin", aloitti Patty vetelästi, "minä kysyin palvelijalta: 'Onko rouva Millard kotona?' ja hän sanoi minulle (edes hymyilemättä), 'en tiedä varmaan, neiti; olkaa hyvä ja astukaa salonkiin, niin minä menen katsomaan.' Aioin sanoa hänelle, ettei hänen tarvinnut vaivata itseään, koska tiesin, ettei hän ollut kotona; mutta ajattelin sitten, että ehkä näyttäisi paremmalta, jos odottaisin ja antaisin hänen itsensä ottaa siitä selvän. Astuin sisään ja istuuduin valkoisella ja vaaleanpunaisella kirjailtuun Ludvig neljännentoista-tyyliseen tuoliin. Siellä oli suuri peili vastapäätäni ja minulla oli hyvää aikaa tutkia pukuni tekemää vaikutusta, joka, se minun täytyy myöntää, oli jonkun verran sekainen."
"Jonkun verran", toisti Georgie.
"Aloin tulla odottaessani jonkun verran hermostuneeksi", jatkoiPatty, "sillä pelkäsin jonkun perheenjäsenen tulevan sattumaltasisään, kun palvelija astui samassa huoneeseen ilmoittaen, että RouvaMillard tulee aivan heti."
"Ensimäinen ajatukseni oli paeta; mutta palvelija vartioi ovea ja rouva Prexyllä oli minun käyntikorttini. Kun minä mielipuolisuuden raivolla koetin miettiä pätevää syytä pukuni puolustukseksi, astui rouva sisään ja minä nousin ja tervehdin häntä ystävällisesti, voisipa melkein sanoa hellätunteisesti. Puhuin hyvin nopeaan ja koetin hypnotisoida häntä niin, että hän katsoisi minua ainoastaan kasvoihin; mutta se oli turhaa; minä näin hänen katseensa liukuvan alaspäin ja hänen kasvojensa ilmeestä huomasin heti, että hän oli saapunut minun kenkiini asti."
"Salaaminen ei ollut enää kauemmin mahdollinen", jatkoi Patty. "Minä heittäydyin hänen armoilleen ja tunnustin koko kirotun totuuden. Millaista jäätelöä se on", kysyi hän kumartuen eteenpäin ja kurkistaen ohikulkevan palvelustytön jälkeen. "Ei kai vain taaskin vadelmajäätelöä!"
"Ei; se on vaniljaa. Eteenpäin, Patty."
"No niin, missä olinkaan?"
"Sinä olit juuri kertonut hänelle totuuden."
"Aivan niin. Hän sanoi, että hän oli aina halunnut nähdä oppilaita sellaisina kuin he olivat jokapäiväisessä elämässään, ja hän oli hyvin iloinen tästä onnellisesta sattumasta. Samassa ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis, ja hän pyysi minua jäämään — aivan vaati, ja sanoi, että kun olin silloin sairaalassa kun minun piti tulla, niin nyt oli sopiva tilaisuus sensijaan jäädä." Patty katseli ympäri pöytää iloisesti hymyillen.
"Mitä sinä sanoit? Kieltäydyitkö?" kysyi Lucille.
"En; minä suostuin ja olen siellä parhaillaankin, syödenpaté de foie gras."
"Ei, mutta todellakin, Patty; mitä sinä sanoit?"'
"No niin, minä kerroin hänelle, että tänään oli meillä jäätelö-ilta, ja etten mitenkään tahtonut jäädä siitä pois, mutta että huomenna on lammas-ilta, josta minä en paljoakaan välitä ja jos hän tahtoisi siirtää kutsunsa huomiseen, niin minä ottaisin sen vastaan mitä suurimmalla mielihyvällä."
"Patty", huudahti Lucille kauhuissaan, "sinä et sanonut niin!"
"Hiukan vaan paikallisväriä, Lucille", naurahti Priscilla.
"Mutta", väitti vastaan Lucille, "mehän olemme päättäneet olla leikkimättä enää paikallisväriä."
"Etkö sinä ole tullut huomaamaan, että Patty ei voi enää elää ilman paikallisväriä yhtä vähän kuin hän voi elää ilman ruokaa. Se on juurtunut hänen luontoonsa."
"Samantekevää", sanoi Patty hyväntuulisesti: "te ette usko minua nyt, mutta kun näette minut huomenillalla pukeutuneena kauneisiin vaatteisiin kertoen juttuja Prexyn kanssa ja syöden hummerisalaattia, silloin kun teillä itsellänne on lammasta, niin ehkä silloin olette hiukan pahoillanne."
Melu ulkona.
"Minä rakastan puuderin tuoksua", sanoi Patty nenä kiinni puuderirasiassa. "Se tuo takaisin nuoruuteni. Elämäni ihanimpiin muistoihin liittyy puuderin ja ihomaalin tuoksua — Washingtonin syntymäpäivä-illat, naamiohuvit ja koulunäytelmät ja —"
Pattyn muistelmat keskeytyivät äkkiä, kun Georgie alkoi huolestuneena kävellä edestakaisin kulissien takana. "Sepä on kummallista, että muutamat näyttelijät eivät ole vieläkään saapuneet, vaikka pyysin heitä tulemaan aikaisin, että saisimme heidät ajoissa valmiiksi tarvitsematta hätäillä aivan viime hetkessä."
"Oh, nyt on vielä kylliksi aikaa", sanoi Patty huolettomasti. "Kello ei ole vielä seitsemänkään ja jos he pukeutuvat omissa huoneissaan, niin pian me täällä panemme heille peruukit ja laitamme muuten valmiiksi. Ja niitähän ei ole niin kovin monta, kuten tiedät, ja sitäpaitsi —."
"No, ole nyt jo hiljaa, Patty", sanoi Georgie hermostuneesti; "enhän minä voi muistaa mitä minun on tehtävä, kun sinä puhut koko ajan."
Patty vain kohautti olkapäitään ja laskeutui näyttämö-oven kautta puoleksi valaistuun saliin, missä hän näki Cathy Fair'in juoksentelevan edestakaisin istuinpaikkojen välissä. "Hei, Cathy", sanoi Patty; "mitä sinä siellä puuhaat?"
"Minä olen pää-juhlamenojenohjaaja ja tahdoin senvuoksi nähdä, ovatko nuo lapset taas sotkeneet numerot."
"Minusta ne ovat vähän liian likellä toisiaan" sanoi Patty istuutuen ja puristaen yhteen polviaan.
"Sen minä kyllä tiedän, mutta muuten tähän saliin on aivan mahdoton saada mahtumaan kahdeksansataa henkeä. Kun me kerran saamme pakatuksi heidät tänne, niin saavat istua hiljaa ja siinä kaikki. Mitä sinä itse täällä teet?" jatkoi hän. "Minä en tiennyt, että sinä olit komiteassa. Vai oletko sinä vain Georgea auttamassa?"
"Minä olen näytelmässä", sanoi Patty.
"Niinkö? Minä näin kyllä ohjelman tänään, mutta olen unohtanut, mitä siinä oli. Olen usein ihmetellyt, minkätähden sinä et esiinny koulunäytelmissä."
"Katsos, ne eivät keksineet minun näyttelijälahjojani ennen tutkintoja ensi vuotenani, ja tutkintojen jälkeen, kun minua pyydettiin, ajatteli tiedekunta, että minä voin viettää aikani paremmin opiskelemalla kreikkaa."
"Mutta luulen sinun sanoneen, että olet siinä?"
"Niin", sanoi Patty, "se on aivan pieni osa, eikä minun nimeni esiinny ohjelmassa."
"Millainen osa se sitten on?"
"Minä olen melu."
"Melu?"
"Niin, melu ulkopuolella. Lord Bromley sanoo: 'Cynthia, minä uskallan kaikkeni sinun tähtesi. Minä tahdon seurata sinua maailman ääriin.' Tällä kohtaa kuuluu melua ulkopuolelta. Minä", sanoi Patty pöyhkeästi, "olen melu. Minä istun kuutamon valaiseman parvekkeen takana kahden neliöjalan suuruisella alalla ja pudotan lampunlasin laatikkoon. Se ei kuulosta erittäin tärkeältä osalta, mutta se on kuitenkin napa, jonka ympäri koko juoni kiertää."
"Toivon, ettet saa näyttämökuumetta", naurahti Cathy.
"Koetan varoa" sanoi Patty. "Siellä tuleekin palvelija ja lordBromley ja Cynthia. Minun täytyy mennä laittamaan heitä kuntoon."
"Mitä sinä heistä huolit, kun et ole kerran komiteassa?"
"No kerran, henkisen heikkouden puuskassa, minä otin tunteja porsliinimaalauksessa, ja sen vuoksi minun luullaan osaavan paremmin kuin kenenkään muun. Näkemiin."
"Näkemiin. Jos saat kukkia, niin minä lähetän ne sisään ovenvartijan kautta."
"Tee niin", sanoi Patty. "Luulen saavani niitä koko joukon."
Näyttämön takana oli iloinen sekasorto. Georgie, lyhyessä hameessa, hihat ylöskäärittyinä ja kirja kädessään seisoi keskellä näyttämöä neuvoen kulissien muuttajia ja hämmästynyttä komiteaa. Patty ohjasi pukuhuoneessa näyttelijöitä, toisessa kädessään jäniksenkäpälä ja toinen tahrittuna punaiseen ja siniseen ihomaaliin.
"Oh, Patty", huudahti Cynthia kauhistuneena katsottuaan peiliin, "minähän näytän enemmän kamarineidiltä kuin sankarittarelta."
"Niinhän sinun pitääkin", väitti vastaan Patty. "No, pysyhän nyt hiljaa, kunnes saan sinut valmiiksi."
Cynthia kääntyi lord Bromleyn puoleen, joka istui taka-alalla, kohteliaasti antaen naisten mennä ensin. "Katsohan, Bonnie, enkö minä ole sinunkin mielestäsi liian punainen? Se lähtee kokonaan pois kun sinä suutelet minua."
"Jos se lähtee pois niin helposti, niin sinä olet paljon onnellisempi kuin monet niistä, jotka minä olen maalannut"; ja Patty hymyili muistaessaan, kuinka Priscilla oli edellisellä kertaa häärinyt koko illan saadakseen pois maalin ja kuinka hän sitten oli vielä toisena päivänä ilmestynyt aamiaiselle silmäkulmat mustina ja kuumeenpunainen läiskä molemmilla poskilla. "Sinun tulee ottaa huomioon, että ramppivalo koko lailla lieventää värejä", selitti hän vaatimattomasti. "Sinä olisit näyttänyt kauhealta, jos olisit saanut olla niinkuin ensin tahdoit. Seuraava!"
"Ei", sanoi Patty, kun palvelija astui esiin; "sinä tulet vasta toiseen näytökseen. Ensin Irate Parent."
Irate Parent vedettiin esiin jostakin nurkasta, missä hän oli huolestuneena istunut ja höpissyt puoliääneen repliikkejään. "Mikä on hätänä?" kysyi Patty alkaessaan hieroa maalia hänen kasvoilleen; "pelkäätkö sinä?"
"E-en", sanoi Parent; "mutta minä pelkään, että minä tulen pelkäämään."
"Silloin sinun on parasta muuttaa mieltäsi heti", sanoi Patty ankarasti. "Me emme tule sallimaan mitään ramppikuumetta tänä iltana."
"Patty, sinä voit vaikuttaa Georgie Merriles'iin. Koeta saada hänet suostumaan siihen, että minä saan esiintyä omalla tukallani", huusi Cynthia tullen takaisin ja riiputtaen ilmassa jonkunlaista kellanväristä peruukkia, joka oli kaikkea muuta kuin luonnollisen näköinen.
Patty katseli sitä arvostelevana. "Se on ehkä liiaksi kullanvärinen tähän osaan."
"Kullan!" huudahti Cynthia. "Sehän on aivan selvästi appelsiininvärinen. Hän kutsuu minua tummasilmäiseksi kaunottareksi: ja minä olen varma siitä, ettei kenelläkään, jolla on tummat silmät, tai millaiset silmät tahansa, ole tällaista tukkaa. Minun oma tukkani sopii paljon paremmin."
"Miksi et sitten käytä omaasi?"
"Georgie maksoi siitä vuokraa kaksi dollaria ja sentähden hän tahtoo tyrkyttää sitä minulle, vaikka minä sitten näyttäisin variksenpelätiltä ja pilaisin koko näytelmän."
"Loruja", sanoi Patty, työntäen pois Parentin ja kiinnittäen koko huomionsa tähän kysymykseen. "Sinun oma tukkasi sopii paljon paremmin. Ota pois peruukki ja pysyttele poissa Georgien näkyvistä siksi kunnes esirippu nousee. Katsomo alkaa vähitellen täyttyä", huomautti hän kaikille yhteisesti, "niin että muistakaa olla hiljaa täällä takana. Tehän meluatte niin, että se kuuluu ympäri koko talon. No, mitä sinä siinä kolistelet?" kysyi hän lord Bromleyltä, joka paukutteli kävellessään jalkojaan niin että koko talo kaikui.
"En minä voi sitä auttaa", vastasi hän äreästi. "Katsohan vain näitä kenkiä. Ne ovat niin isot, että voin panna ne jalkaani avaamatta nauhoja."
"Ei se ole minun vikani. Minulla ei ole mitään tekemistä pukujen kanssa."
"Sen kyllä tiedän; mutta mitä minä teen?"
"No, vähät siitä", sanoi Patty rauhoittaen; "eivät ne näytä niin hirveän pahoilta. Sinä voit koettaa kävellä nostamatta jalkojasi."
He tulivat näyttämölle, missä Georgie antoi viimeisiä ohjeitaan kulissien muuttajille. "Heti kun esirippu laskee ensimäisen näytöksen jälkeen, on tämä metsä muutettava salongiksi, mutta ei saa takoa mitään vasaralla. Jos teillä on jotain takomista, niin tehkää se silloin kun orkesteri soittaa. Miltä se näyttää?" kysyi hän huolestuneena kääntyen Pattyyn päin.
"Sangen somalta", sanoi Patty. "Minä tuskin tunnen sitä vanhastaan."
Metsäkulisseja oli käytetty jokaisessa ulkoilmakohtauksessa jo neljän viime vuoden aikana, ja olivat ne tavallisesti herättäneet tyytymättömyyden nurinaa katsomossa.