Ivanoff, joka oli hankkinut itselleen vankein komennon, raivosi etenkin häntä vastaan, mutta Pekka oli järkähtämätön. Hän teki kyllä tuhansia pako-suunnitelmia, mutt'ei voinut panna niitä toimeen. Sentähden päätti hän odottaa toveria.
"Tämä elanto muuttuu päivä päivältä yhä pahemmaksi", mutisi hän. "Mutta min'en ole luotu riutumaan tässä kurjuudessa… minun täytyy päästä täältä… sotilas-valaani en tahdo rikkoa kuitenkaan. Kinnunen ja hänen kumppalinsa vannoivat kyllä päästäkseen täältä, mutta se on heidän asiansa…" Hän nousi ylös ja katsoa tuijotti saarille. "Ah isäni… isäni… minun täytyy kostaa… kotini katto näkyy puiden välistä… Ansaitsenko todellakin tämmöisen koetuksen, saadakseni Elsan… Kärsinyt olet sinäkin! Kirottu olkoon se konna, se — —" Pekka istuutui lavitsalle niin kovasti, että lahonnut lauta meni poikki ja hän kaatui lattialle. Hämmästyksissään hän ei huomannut Ivanoffia, joka tuli sisään iso paperi kädessä. Nähdessään Pekan noin kummallisessa asemassa, täytyi hänen nauraa. Pekka huomasi sen ja raivostui.
"Ohoh, näytpä täällä itseksesi mellastelleen!" sanoi katteini ivallisesti. "Suomalaisten lavitsat ovat huonot ja kelpaavat heille. Tiedätkö, mitä varten olen tullut?"
"Paremmin kuin luuletkaan!" tiuskasi Pekka. "Tuo paperi joutaa sytykkeeksi."
"Vaiti, mies! Noin ei sovi puhua Keisarin asetuksista. Muista, että olen katteini, etkä saa sinutella minua. Jos vaan viittaan, voit päästä hengiltä."
"Sitäkö pelkäisin!" huudahti Pekka. "Olenpa jo ennenkin katsonut kuolemaa silmiin — —."
"Tukitse suusi ja kuule mitä sanon, mies! Olen tullut tänne viimeisen kerran. Ell'et vielä tän'iltana kirjoita paperin alle, roikut huomenna hirressä. Minulla on todistajia että olet seurannut pää-yllyttäjää Tiaista, ennenkuin menit sotaväkeen, ja sentähden saatkin vaan ansaitun palkkasi. Mutta jos lupaat mennä kotiisi Keisarimme alamaisena, ryhtymättä aseihin, saat anteeksi ja pääset vapaaksi! Huomen-aamuna tulen noutamaan paperia."
Näin sanottuaan meni katteini.
Pekka vaipui syviin mietteihin, huomaamatta illan tuloa.
Nähtyään venäläisten valppaudellaan estävän kaikkia pakenemisyrityksiä, päätti Pekka lopuksi kuitenkin kirjoittaa alle, päästäkseen vaan pois. Muutoin odotti häntä varma kuolema — joko vankeudessa riutuminen tahi hirsipuu. Rakkaus Elsaa kohtaan piti hänet vielä elämässä kiini.
Horjuvin askelin lähestyi hän ikkunan lautaa ja tarttui paperin viereen jätettyyn kynään. Kummallinen tunne täytti hänen sydämensä, hätäisen näköisenä katseli hän ympärilleen, väliin viskaten kynän kädestään, väliin ryhtyen siihen uudestaan…
Hän oli jo kirjoittanut nimensä tuon paperin alle, joka oli jätettävä kuvernörille, kun pihalta alkoi kuulua ääniä, jotka lähenivät lähenemistään… Ovi aukeni ja eräs mies sysättiin sisään.
Kynä putosi Pekan kädestä lattialle; avosuin tuijotti hän tulokkaasen, joka syöksi hänen luokseen, huutaen:
"Pekka, Pekka! Nyt ei vankeuteni rasita minua… mutta mikäs sinun on? Miksi näytät noin hajamieliseltä? Mikä paperi tuolla?… on niin pimeä, että tuskin näkee lukeakkaan — —"
"Elä lähesty minua, Aatu", keskeytti Pekka peräytyen; "olen rikkonut sotilasvalani…"
Hän vaipui nurkkaan.
Ääneti katsoi Aatu häneen, aluksi ymmärtämättä hänen sanojaan… äkkiä selveni kaikki — nuolen nopeudella tarttui hän paperiin, repi sen, lankesi polvilleen ystävänsä viereen ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Jumalan kiitos, että tulin oikeaan aikaan…! valaasi et ole rikkonut!"
"Olemme jo istuneet täällä kylliksi", sanoi Aatu hetkisen keskusteltua, "meidän täytyy paeta tänä yönä!"
"Mutta kuinkas, Aatu, luulet meidän pääsevän täältä, ett'eivät ne valppaat revot huomaa meitä ja anna hätämerkkiä?"
"Jätä se minun huolekseni! Odotahan, kunnes vanginvartija tulee — silloin koetamme. Jos kerran pääsemme Karsikon metsään, olemme pelastetut."
"Siis ensi yönä!"
Pekka koetteli syödä, mutta kaali oli liian kehnoa ja leipäkyrsä homehtunut; hän sysäsi kummankin luotaan.
"Olisitko ollut Taipaleella, söisit kyllä tätä!" virkkoi Aatu murtaen kyrsän; "meillä ei ollut muonavaroja, jokainen sai hankkia suurimman osan. Kalaretkellä minäkin jouduin ryssäin käsiin."
"Alussa sai täällä jotenkin kelvollista ruokaa; nyt he pitävät meitä koirinaan", mutisi Pekka.
Yhdeksän paikoilla tuli vanginvartija, tuoden ruokaa.
Katsottuaan varovasti ympärilleen, pani hän ruuan ikkunalle, otti entiset astiat ja aikoi poistua. Mutta yhtaikaa karkasivat Aatu ja Pekka hänen kimppuunsa. Hän ei ehtinyt liikahtaakaan, kuin hän jo kaatui tunnotonna lattialle. Aatu oli lyönyt häntä lavitsasta irroittamallaan laudan kappaleella päähän.
Nyt otti Aatu venäläisen vaatteet ja aseet.
"Nyt, Pekka, nopeasti ulos! Pistä takki päällesi; kas tässä pistooli!Mies voi pian tointua pyörryksistä."
He kiiruhtivat ulos,
Toisen vahtisotamiehen kulkeissa mökin ympäri, seisoi toinen oven edessä.
Aatu syöksi vanginvartijan miekan hänen rintaansa… Sotamies kaatui parkaisten.
"Tuhat tulimaista!… Se voi kuulua!" kuiskasi hän, "Eteenpäin!"
Oli jo pilkkopimeä.
Vaikka kaatuneen toveri ei nähnyt mitään, arvasi hän kuitenkin huudon kuultuaan, mitä oli tekeillä, ja laukasi kivärinsä sinnepäin, mistä pakenijain askeleet kuuluivat. Luoti lentää sujahti Pekan korvan ohitse.
Laukauksen kuultuaan syöksi lähitalosta mökin eteen kolmattakymmentä venäläistä, jotka alkoivat ajaa karkulaisia takaa.
"Nyt olemme hukassa!" huusi Pekka, joka alkoi jäädä Aadusta jäljelle; "ryssät ovat kintereillämme!"
Nyt alkoi hurja jahti. Pakenijat juoksivat henkensä edestä ja olivat jo päässeet paljoa edelle vainoojistaan, kun he äkkiä kohtasivat pisto-aidan. Onnettomuudekseen loukkasi Pekka itsensä ylimennessä seipääsen, eikä voinut seurata Aatua, joka pääsi Karsikon metsään.
Pekka joutui vangiksi. Antaen karkurille lukemattomia potkuja ja sivalluksia, veivät venäläiset hänet kuvernöörin taloon.
Saatuaan kuulla tapauksen, käski Ivanoff viskata Pekan — kellariin, jossa hän sai olla koko yön mitä kauheimmassa tilassa. Kellariin oli paisunut sadetulvista kyynärän syvältä vettä; Pekka löysi kivipenkin, jolla hän seisoi aamuun saakka. Yö oli sanomattoman pitkä; se tuntui ijankaikkisuudelta.
Vihdoinkin pilkisti päivä sisään kellarin luukusta. Ainoastaan Pekan erinomaisen hyvä terveys voi kestää siellä olevaa ilmaa ja paitsi sitä kärsi hän nälkää, janoa ja vilua.
Äkkiä narisi avain ovessa, se aukeni ja lyhdyn valo tunki sisään.
"Tule ulos!" huusi vahdin alaupseeri. "Kuolemantuomiotasi ei täytetä tänään: meillä on suuri juhla."
"Mitä enää kiusaatte minua!" huusi Pekka syvyydestä, kaalaten sitten ovelle. "Paras näkyy olevan päästä rauhaan niin pian kuin mahdollista!"
Hänet vietiin pieneen huoneesen, joka sijaitsi vahtituvan takana.Pöydällä oli kunnollinen atria ja ryyppy.
Pekka ei käsittänyt, mikä oli saattanut kiusaajan tuohon laupeuden työhön. Kaiketi se, että Ivanoff tiesi voivansa nyt kostaa Pekalle kaiken häväistyksensä, kostaa julmasti ja varmasti.
Niin luuli ainakin Pekka, istuen pöytään, sillä kauhea nälkä vaivasi häntä.
Mutta lukija saa pian nähdä, ettei asian laita ollutkaan semmoinen.
Kollegia-asessori Otto von Fürstenberg kulki saman päivän iltana edestakaisin työhuoneessaan, Backmanin talon salissa, vaipuneena syviin mietteihin pysähtyen välistä alas lasketun kattolampun valaiseman pöydän eteen, joka oli täynnä karttoja ja papereja. Lähinnä suurta nojatuolia, Fürstenbergin istumapaikkaa, oli pöydällä Pietarista äsken tulleet käskyt, joista hänelle nyt oli miettimistä, uutta työtä ja vaivaa.
Malmin karkoitettua Taipaleelta, pitivät venäläiset Karjalaa omanaan, mutta siinä luulossa he erehtyivätkin. Fürstenberg sai vaikean toimen. Luoksepääsemättömistä piilopaikoistaan teki Tiainen rohkeita partioretkiä, anasti venäläis-kuormastoja ja levitti kauhua vihollisten kesken. Pienimmistäkin huhuista saivat venäläiset monesti marssia peninkulmia turhaan, sillä Tiaista ei näkynyt eikä kuulunut; hän oli jo toisaalla tekemässä tuhoa ja kepposiaan.
Kuvernööri mietti nyt, kuinka hän voisi karkoittaa Tiaisen Enosta, johon tämän huhuttiin sijoittuneen. Estäen valppaudellaan kaikkia Gerngrossin liikkeitä pitkitti hän sissisotaansa.
"Mahdotonta!" mutisi Fürstenberg; "min'en voi uskoa hänen siepanneen niitä 20 kuormaa, jotka lähetin Iisalmelle. Minun täytyy saada käsiini se pää-yllyttäjä, millä hinnalla hyvänsä…"
Samassa tulivat sisään lääninsihteri Cedervald ja katteini Ivanoff.
"Mitä nyt?" kysyi Fürstenberg, koettaen salata levottomuuttaan.
"Entisiä huolettavia sanomia!" vastasi Cedervald. "Luultavasti aikooTiainen hätyyttää vielä meitäkin…"
"Luuletteko sitä?" kysäsi Fürstenberg vaaleten.
Ensi kerran oli tämä seikka johtunut hänelle mieleen.
"Nyt tulee teidän kirjoittaa vastaus sotaministerin viime käskyyn; huomenna aion lähettää Pietariin ylimääräisen kuriirin… mutta odottakaa hetkinen, minä kuulustelen herra katteinia!"
Cedervald meni pöytänsä ääreen.
"Tuotteko tekin minulle Jobin postin?" kysyi Fürstenberg istuutuen nojatuoliinsa ja viitaten katteinia istumaan vastapäätä; "vai kuinka?"
"Tällä kertaa ei teidän ylhäisyytenne tarvitse kuulla mitään semmoista", vastasi Ivanoff kiireesti, päästäkseen asiaansa. "Väestö on jo monessa kohden vannonut uskollisuuden valan ja antaa nyt säännöllisesti muonavaroja; uppiniskaisten luku vähenee päivä päivältä, tänäänkin saimme kiinni viisi aseellista talonpoikaa…"
"Mitä sanotte! Kauan aikaa oli meillä yksi vanki, eilen tuli toinen, joka pötki pakoon huolimattomuutenne tähden."
"Miten niin?" kysyi Ivanoff vihastuen, mutta teeskennellen itseään taitavasti.
"Vahteja oli liian vähän…"
"Mutta sanoihan teidän ylhäisyytenne kahden miehen riittävän — jonka tähden tämä ei ole minun syyni", vastasi Ivanoff rohkeasti.
Fürstenberg huomasi olevansa väärässä ja puri huultaan.
"Sitä ei voi enää auttaa. Vahingosta viisastuu. Hyvä, että toinen karkuri joutui kiinni. Hän saa rangaistuksen kummankin edestä."
Ivanoff oikeenpa hypähti.
"Mutta oletteko kovalla vankeudella koettaneet pakoittaa häntä vannomaan uskollisuuden valaa?" kysyi Fürstenberg, huomaamatta Ivanoffin liikutuksia.
"Olen… itsekkäämpää suomalaista en ole tavannut. Kerran hän jo kirjoitti nimensä alle, mutta repi valapaperin…"
"Miksi ette ole ilmoittaneet sitä minulle ennemmin?" huusi kuvernööri kärsimätönnä.
"Siksi… siksi… että se tapahtui eilen ehtoolla ja tuli ilmiin vasta tänään. Eräs rakuuna löysi palaset lattialta ja toi ne minulle. Koetellakseni sommitella niitä yhteen, saadakseni selkoa nimestä huomasin eräällä kaistaleella kka Sallin… Nimi on siis kokonaisuudessaan Pekka Sallinen."
"Mutta mistä voitte sanoa kumpasenko nimi se oli?"
"Tiedän varmaan, että se on kiinni saadun nimi. Hän sai valapaperin ennen toisen tuloa ja paitsi sitä oli hän riutunut, nälistynyt ja halusi elää. Sen lisäksi kuulin edellisten vankien kutsuvan häntä Pekaksi."
"No entäs sitten? Mutta mitäs vangin nimi minuun kuuluu?" virkkoi Fürstenberg nousten ylös; "minulla on toimitettavana tärkeämpiäkin asioita kuin…"
"Teidän ylhäisyytenne, odottakaa hetkinen! Nyt vasta tulenkin itse asiaan."
"Kiireesti sitten!"
"Saadakseni tietää hänen nimensä, tulin omituisen asian perille."
"Kertokaa, mutta lyhyesti! Minun on kiire."
"Iso-isäni oli tilanomistaja Säämingissä, joka v. 1743 rupesi Venäjän alamaiseksi ja sai pitää entisen kontunsa. Hänellä oli kaksi poikaa, joista vanhempi oli isäni. Nuorempi, nimeltään Juhana kuin iso-isänikin, oli erittäin vilkasluontoinen ja kevytmielinen, eikä siis voinut kärsiä isäni totista, vakavaa ja rehellistä olentoa. Veljien väli paheni, ja kun Juhana oli isänsä lemmikki, jätti isäni kotinsa ja meni sotapalvelukseen. Kolmivuotisen sodan syttyessä katosi setäni tietymättömiin, mutta luotettavilta ystäviltään sai isäni tietää hänen menneen rajan yli Suomen armeijaan, Savon prikaatiin. Sen mokomin hänestä ei ole kuulunut muuta, kuin että hän muutti näille tienoin. Jo Mönninvaaralla, jossa Juhana kaatui, sain asukkailta kuulla Pekan olevan hänen poikansa. Isäni palasi majurina tiluksilleen Sääminkiin ja kuoli siellä pari vuotta sitten. Isoisän kuoltua kääntyi hän kreikkalais-katoliseen uskoon ja otti suku-nimekseen 'Ivanoff'-nimen, iso-isän ristimänimen mukaan. Veljeni palvelee laivastossa ja sisareni ovat pensionissa Pietarissa."
"Mutta tuoko olikin asianne, herra katteini…?"
"Kärsimystä, kun tunnette elämäkertani, käsitätte asiani."
"No, jatkakaa sitten!"
"Viime kesänä komennettiin minut Mitaun rakuunarykmenttiin, jossa tulin Suomeen. Retkemme kävi Enon talonpoikia vastaan. Silloin saimme taistella monenlaisissa vaiheissa… Sallimus asetti niin, että kohtasin serkkuni monesti, mutta aina eli hän tielläni ja esteli minua. Kumpikin vannoi toisilleen veristä kostoa. Meidän suhteesta tulisi pitkä juttu… Sen lisäksi rakastimme kumpikin samaa neitosta… ihanata lemmen kukkaa, jonka kuvaa en voi karkoittaa sydämmestäni. Kun pelastin tämän tulipalosta, ryösti Pekka hänet käsistäni, luullen minua…. kun löysin hänet eräästä mökistä, karkasi Pekka, jonka sallimus oli ohjannut taaskin tielleni, palvelijani kimppuun; minä riensin apuun ja naiset hävisivät tuvasta taistelun aikaan. Sitten on hän saanut kitua vankeudessa, jonka päällikkö olen. Huono vankeus ei näy auttavan hänen suhteensa, minä koetan omin neuvoin menetellä päinvastoin, kentiesi muuttaa parempikin kohtelu hänen mielensä. Juuri semmoisia poikia tarvitsemme vaikeassa tilassamme…"
"Hyväksyn kyllä menettelytapanne, jos hän vaan vannoo; ell'ei hän tee sitä, tulee minun menetellä sotalakien mukaan…."
"Mutta…"
"Siinä vastaukseni, katteini! Sukulaisuus ei tule kysymykseen. Tuumanne on kyllä hyvä, että hän voisi hyödyttää meitä. Kun olisi tarjota hänelle rahaa…"
"Siitä en luule hänen huolivan, mutta… tehkää kuin tahdotte: tarkoitus pyhittää välikappaleen! Mitä Tiaiseen tulee, voi hänet kukistaa ainoastaan siten, että lähettää hänen joukkoonsa venäläismielisiä, viekoittelemaan talonpoikia palaamaan kotiinsa…"
"Sepä oivaa!" huudahti Fürstenberg. "Olette oikeassa; viekkaudella pääsee paljoa pitemmälle kuin väkivallalla. Muutamat suomalaiset sotamiehemme voivat pukeutua talonpojiksi."
Fürstenbergin huolet olivat kadonneet.
"Nyt, herraseni, nyt ryhdymme viivyttelemättä kukin toimiimme. Sotaministeri on luvannut minulle palkinnon, jos saan Tiaisen elävänä tai kuolleena. Olen kuuluuttanut antavani kapallisen hopea-ruplia sille, joka tuo hänet tänne… Menkää herra katteini, kutsumaan tänne Scheeneä ja Stepanoffia .. sillaikaa valmistamme kiertokirjeen läänin nimismiehille, että he kaikin mokomin estävät asukkaita suosimasta ja seuraamasta Tiaista — —"
Omituinen melu porstuasta keskeytti hänen puheensa. Ivanoff kiiruhti ovelle, mutta juuri kuin hän tarttui lukkoon, kimposi ovi auki, ja kaksi vahvaa kättä työnsi hänet takaisin.
"Pyhä Yrjänä!" huusi hän; "suomalaiset!"
Aatu tunkeusi metsään ja pääsi onnellisesti takaa-ajajain käsistä. Juostuaan puolen tuntia huomasi hän äkkiä puiden välistä nuotiotulen tuikkivan. Samassa tarttui kaksi vahvaa kättä pakolaiseen… hänet vietiin tulen ääreen, jossa virui joukko aseellisia talonpoikia.
"Kuka olet?"
Aatu tunsi äänestä kysyjän.
"Ah Tiainen…" enempää hän ei voinut sanoa ilosta.
"Kuka olet? vastaa, tahi — —"
"Ettekö muista Aatu Tirrosta?"
"Ah sinäkö se oletkin! Mutta kuinka olet tullut tänne! Kuulinhan sinun palanneen sotaväkeen. Kerro, miten sinun on käynyt."
Aatu kertoi kaikki säntilleen.
"Nyt virkistä itseäsi… kas tästä saat!"
Tiainen otti esiin viinapullon.
"Varromme kuormastoa, jonka olen kuullut tulevan SortavalastaJoensuuhun — —"
"Mutta olettekos koskaan aikonut vangita venäläisten uutta kuvernööriä?"
"En!"
"Panen pääni pantiksi, että voitte tehdä sen. Kuta pikemmin, sen parempi. Pekka on pelastettava ja paitsi sitä löytyy Joensuussa suuri saalis…"
Tiainen säpsähti.
"Sitä en ole ajatellutkaan! Tuosta kepposesta olisi meille sangen suurta hyötyä. Minun täytyy vangita kuvernööri, mutta vasta ensi yönä, sillä huomenna menemme Muloon, vartomaan kuormastoa… Tule nyt syömään ja lepäämään. Sinulta ei puutu mitään muuta, kuin ystäväsi Pekka."
"Mutta pelastammehan hänet huomenna kuolemasta?" kysyi Aatu hajamielisenä.
"Vieläkö aprikoit? Niin totta kuin nimeni on Olli Tiainen!"
* * * * *
Oli pilkkopimeä. Vinhakka pohjatuuli heilutti Niinivaaran suuria honkia, joista pöllön rääkyminen sekoittui tuulen ulvontaan. Pieni härmäsade lioitti maan.
Yksinäinen mies, aseissa kiireestä kantapäihin, kulki lähellä Backmanin taloa maantien poikki, luoden vakoilevat silmänsä joka haaralle, etenkin venäläisten pääkortteerista tuikkiviin tuliin.
Hän hiipi kappaleen matkaa sitä peltoakin, joka eroittaa maantien talosta. Tarkasteltuaan kylliksi sen ympäristöä palasi hän metsän reunassa olevaan tiheään viidakkoon.
Kuljettuaan sitä noin kymmenen syltä, saapui hän aukealle paikalle,jossa seisoi joukko aseellisia miehiä. Nämät olivat, paitse vakoilijaaAatua, Tiainen, joka tietysti johti retkikuntaa, Mikko ja Antti Eronen,Simo ja 30 valittua urhoa.'
"Sanonpa vieläkin", virkkoi Aatu, "ett'ei sopivampaa tilaisuutta löydy yrityksemme toimeen panemiseen. Kenenkään huomaamatta voimme pimeässä piirittää talon."
"Tänä iltana täytyy onnettaren korvata meille, mitä menetimme aamupuoleen", lausui Tiainen, tarkastaen miekkansa terää; "hitto sentään, ett'emme saaneet kuormastoa!"
"Mutta voipa se olla hyväkin", sanoi Aatu, "sillä jos olisimme saaneet kuormaston, olisi kuvernööri miten hyvänsä saanut tiedon siitä, arvannut meidän olevan likitienoilla ja ryhtynyt varokeinoihin."
"Olet oikeassa, ystäväiseni. Kuvernööri on kuitenkin paljoa tärkeämpi saalis, kuin kymmenenkään kuormastoa…"
"Sitä paitse voimmehan pelastaa Pekan", lisäsi Aatu. "Ellemme löydä hänen vankilaansa, pakoitamme vankejamme opastamaan meitä sinne."
"Kenties on hän jo saanut surmansa", virkkoi Simo.
"Sitten saavatkin meiltä samalla mitalla", keskeytti Tiainen. "He eivät näy tietävänkään, miten meikäläiset kohtelevat sotavankejaan… Ottakaa aseenne pojat ja seuratkaa minua varovasti!"
Joukko pääsi pellon yli kenenkään huomaamatta ja piiritti talon. Pantuaan joka kulmaan vahteja, ettei kukaan vieras pääsisi ulos eikä sisään, lähetti Tiainen kymmenen miestä vahtitupaan, vangitsemaan sisällä olijoita. Muiden kanssa meni hän päärakennukseen. Porstuassa seisova vahtisotamies ei ennättänyt antaa hätämerkkiä, kuin hän jo oli siteissä.
"Menkää nyt te kolme kyökkiin ja vangitkaa siellä joka henki", kuiskasi Tiainen, "mutta välttäkää verenvuodatusta niin paljon kuin mahdollista… Antti, mene sinä Kantosen ja Puhakan kanssa tuonne…"
"Mikä kilahti…?" kysyi Aatu äkkiä; "oli kuin ruutu olisi särkynyt jossain —"
"Ole joutavia", keskeytti Tiainen. "Olisinhan minäkin sen kuullut. Voihan se särkyä vahtituvassa taistellessa… Hiljaa! salista kuuluu askelia."
Hän pani korvansa oveen ja kuunteli. Joku läheni ovea ja avasi sen.
Mutta Tiainen oli häntä vastassa.
Kuolemantuomio synnytti Pekan sielussa kummallisia tunteita. Ensin vaivasi häntä levottomuus ja synkkämielisyys, joka iltaa myöten väistyi sisällisen rauhan edestä. Taistelu oli loppunut; hän halusi lepoa.
Kuuma kyynel kirposi hänen silmästään.
"Tapahtukoon Herran tahto… onnettomuutta tulee kantaa kärsivällisyydellä… nurkuminen on syntiä."
Hän heittäysi penkille pitkälleen.
"Minun on mahdoton paeta… mutta, paha on jättäytyä toivottomaksi! Omin neuvoin en pääse täältä. Ikkunaa suojelee rautaristikko ja kangilla varustetun oven takaa kuuluvat vartijan tasaiset askeleet."
Hän vaipui syvään, virkistävään uneen, josta hän heräsi vasta myöhään.
Tuvassa oli pilkkopimeä; oven raosta ainoastaan tunkeusi kynttilän säde sisään.
"Kaiketi on tämä viimeinen iltani", mutisi Pekka katkerasti, mennen ikkunan ääreen; "huomenna näillä ajoin olen jo varmaankin isäni luona, jonne pääsen näin monen kärsimyksen kautta. Oi, miksi en saanut kaatua kunnian tanterella ase kädessä, voittohuutojen kaikuessa enkä saanut hautaani toverieni vieressä…"
Pihalta kuuluvat askeleet vetivät puoleensa hänen huomionsa.
"Luultavasti venäläisiä", jatkoi hän. "Saanenko kumppalin vai tulevatko vaihtamaan vahteja… mutta suuri Jumala!… mitä miehiä nuo ovat? Univormua heillä ei ole, mutta seinälyhdyn valossa näen aseita. Mitä! onko se kangastus vai näenkö todellakin Aadun ja Tiaisen?… muita en tunne… mutta voihan olla mahdollista että he ovat tulleet pelastamaan minua täältä… Nyt menevät he kartanon porstuaan… Ah Herra!… he eivät huomaa minua!"
Raivoissaan löi hän ristikon läpi ikkunaa niin, että se särkyi, ja ruutu putosi helisten pihalle.
Hän aikoi juuri huutaa Tiaiselle ja Aadulle, kun vahtituvasta kuului huuto ja aseiden kalske, joka taukosi pian.
Pekka kuuli puhuttavan Suomea.
"Sido ryssän kädet kovemmin!" sanoi eräs paasi-ääni; "muutoin voi se piru päästä karkuun!"
Pekka huudahti ilosta.
"Tuota ääntä olen kuullut ennen, mutt'en muista missä… ovatko suomalaiset todellakin tulleet pelastamaan minua — —?"
"Katsokaamme, mitä tuolla säilytetään, koska ovi on suljettu ja sotamies piti vahtia tässä!" jatkoi paasi-ääni.
Pekka tuskin voi uskoakkaan, mitä hän kuuli. Oitis kohosi hänen sydämmestään harras rukous; sitten koputti hän ovea huutaen:
"Avatkaa, avatkaa!"
Pelastajat ottivat salvan ovelta.
Nähtyään heidät, joutui Pekka niin liikutuksiinsa, että hän oli langeta jokaiselle kaulaan. Vapisevalla äänellä kysyi hän:
"Kuka saattoi teidät pelastamaan minua kurjasta kuolemasta?"
"Ken olet, sä onneton?" kysyi muuan talonpoika. "Kuinka olet joutunut tänne? Varmaankin olet sama mies, jonka Aatu Tirronen sanoi olevan venäläisten vankina…?"
"Ah, nyt ymmärrän kaikki! Aatu siis pääsi pakoon ja tuli nyt pelastamaan minua… mutta missä on hän? Onko Tiainenkin täällä?"
"Tiainen tuli vangitsemaan kuvernööriä ja hänen lähimäisiä virkamiehiään", vastasi paasi-ääninen mies. "Aatu seuraa häntä."
Pekka säpsähti hämmästyksestä.
"Menkäämme sitten heidän luokseen", sanoi hän, "kiiruhtaen vahtitupaan, ottamaan molempain vangittujen sotamiesten aseita. Aika on kallis ja yritys on vaarallinen. Tulkaa!"
Etupäässä syöksi hän pihalle ja sitten Backmanin talon porstuaan.
* * * * *
Ivanoffin huutaessa: "Pyhä Yrjänä, suomalaiset!" hämmästyivät Fürstenberg ja Cedervald suuresti, mutta edellinen sai pian entisen kylmäverisyytensä ja tempasi seinältä pistooli-parin.
"Mitä!… Aiotteko, herra kuvernööri, yksin taistella ylivoimaa vastaan?" kysyi Cedervald, vetäytyen pöytänsä taa.
"Minä yksin?" toisti Fürstenberg verkalleen. "Onhan täällä Ivanoff — — — ja entäs te! Tulkaa ottamaan minulta toinen pistooli, sillä nyt täytyy meidän puolustaida, kunnes saamme apua."
"En, en, en; heitä on liian monta!" vaikeroi Cedervald.
Hänestä huolimatta syöksi kuvernööri auttamaan katteinia, joka oitis oli vetänyt miekkansa ja alkanut hurjan kaksintaistelun Tiaisen kanssa, jonka iskut hän väisti taitavasti. Mutta taistelu ei kestänyt kahta minuuttiakaan, sillä tuo kostonhimoinen Aatu syöksi esiin ja iski puukon Ivanoffin rintaan, huutaen: "Tuosta saat kaikista ilkitöistäsi!"
Huudahtaen vaipui Ivanoff polvilleen, miekka putosi hänen kädestään.
"Ah — Pekka — miksi tahdot — — tappaa — — — minut — — — anna — — anteek—si — — olen — — se-se-serkkusi — — — Säämin-in-gistä — — — —", ähkyi hän vienolla äänellä, puristaen kädellään haavaansa.
Enempää hän ei jaksanut sanoa, sillä veri tulvasi hänen suustaan. Hän kaatui maahan ja heitti henkensä.
Aatu katsoa tuijotti häneen, voimatta virkkaa sanaakaan.
Nähtyään Ivanoffin kaatuvan, peräytyi Fürstenberg keskelle lattiaa, eikä kyennyt enää puolustamaan itseään.
"Ketä olette, ryövärit, murhaajat?" kysyi hän kolkolla äänellä.
Tiainen astui esiin ja lausui:
"Vastustus on turhaa; antautukaa, tahi — —"
"Suus kiini, sä rohkea mies", keskeytti Fürstenberg, kohottaen pistooliaan. "Elä lähene minua! En koskaan antaudu partiokävijöille ja sisseille… Min'en pelkää teitä yksinänikään. Elkää kajotko minuun, minä olen kuvernöri Fürstenberg!"
Nähtyään hänen uhkaavan asentonsa, aikoivat Suomalaiset karata hänen päälleen, mutta pysyivät kuitenkin alallaan.
"Herra kuvernööri", sanoi Tiainen hiukan ivallisesti; "suokaa anteeksi julkeuteni, mutta meidän ja Suomenmaan etu vaatii, että teidän täytyy seurata minua. Minä olen raja-katteini Tiainen!"
Fürstenberg peräysi pari askelta.
"Vai niin! Koska teidän nyt on onnistunut karata päälleni äkkiarvaamatta, olen vankinne — mutta kuitenkin toivon arvoani vastaavaa kunnioitusta, jos tahdotte, että edes pidänkään teitä upseerina!"
"Koetan täyttää vaatimuksenne niin paljon kuin mahdollista", vastasi Tiainen, ottaen vastaan hänen miekkansa ja pistoolinsa. "Mutta meillä on kiire!"
Samassa veti pari miestä Cedervaldin pöydän alta.
"Meidän täytyy tyytyä kohtaloomme!" sanoi Fürstenberg hänelle saksaksi."Mutta kostoa vaatii tämä häväistys."
Vangit edellä kiiruhtivat talonpojat ulos. Sivuhuoneista tuotiin kolmas vanki, kielenkääntäjä Granfelt.
Samassa tuli Pekka Aadulle vastaan.
"Kas… Pekka! Ken pelasti sinut; mistä tulet?"
"Haudan partaalta!" vastasi tämä kolkosti; "mutta sinäkö, Aatu, toit tänne Tiaisen ja hänen miehensä", jatkoi hän syleillen ystäväänsä, "olen sanomattoman onnellinen, kun vielä kohtaan sinut."
"Samoin minäkin, nyt voimme taaskin vaikuttaa isänmaan edestä, nyt voimme taaskin puolustaa kotiseutuamme! Onnellinen olisin minäkin perin pohjin, ellei kauhea salaisuus vaivaisi minua…"
"Kiiruhtakaamme täältä", lausui samassa Tiainen. "Venäläiset voisivat pian tulla apuun."
Aatu meni hänen luokseen ja kuiskasi hänelle korvaan: "Tehkää hyvin ja odottakaa hiukan… jälkeenpäin teen kaikki selväksi."
Katteini suostui siihen vaikka vastahakoisesti.
Aatu kertoi muutamin sanoin, mitä oli tapahtunut ja mitä Ivanoff oli sanonut kuollessaan.
"Voitko uskoa, että hän oli serkkusi Säämingistä, josta kerran juttelit minulle."
"Sen verran kuin sain tietää isältäni… Tule! menkäämme viimeisen kerran katsomaan häntä. Eläessään oli hän viholliseni, mutta tahtoi sopia kuollessaan: siis tulee minunkin antaa hänelle anteeksi…"
"Hitto vie!" huusi Tiainen heille; "tahdotteko vielä kerran joutua ryssän kynsiin. — Ell'ette tule nyt, jätämme teidät!"
"Minuutti vielä!" huudahti Aatu, seuraten Pekkaa saliin, jossa Ivanoff ui verissään.
"Minua kummastuttaa, mitä heillä nyt on", mutisi Tiainen malttamatonna."Mutta uteliaisuuteni saan kyllä sammuttaa."
Sisään mentyään lankesi Pekka polvilleen kaatuneen viereen, sanoen liikutuksissaan: "Lepää rauhassa! Jumala olkoon sielullesi armollinen. Minä puolestani annan sinulle anteeksi kaikki, kaikki! Olisinko tiennyt ennen — —"
Samassa huusi Tiainen etehisestä:
"Tulkaa jo! Muutoin lähdemme!"
Nousten seisalleen jatkoi Pekka:
"Nyt tiedän, miksi Kaikkivaltias saattoi meidät yhteen noin ihmeellisellä tavalla. Aatu! sinua en voi vihata sentähden, että hän kaatui iskustasi… Se oli Jumalan tuomio!"
Hän syöksi ulos, nosti silmänsä taivasta kohti ja mutisi:
"Ah, isäni!… hauta sovittaa kaikki!"
Fürstenbergin ja yllämainittujen herrain vangitseminen on peräti historiallinen tapaus. Siitä löytyy monta eri kertomusta, mutta kaikista pistää esiin Tiaisen nero ja rohkeus. Kun vahdit ja palvelijat olivat tulleet sidotuiksi, sai Scheene vasta seuraavana aamuna tiedon tästä odottamattomasta yrityksestä; mutta mahdotonta oli enää ajaa Tiaista takaa, kun ei tiedetty mihin hän oli kadonnut.
Sillä aikaa kuljetti tuo rohkea partiokävijä vankejaan salomaita ja syrjäteitä (muun muassa Iikasen suon yli) Kaltimonniskalle, johon hän saapui aamuhämärässä.
Pekka oli ollut koko matkan sangen alakuloinen. Tiainen ja muut retkikunnan jäsenet kysyivät monesti häneltä syytä siihen, mutta hän vaan vastasi kierrellen. Aadun kanssa hän puheli tuntimääriä matalalla äänellä, välttäen kuitenkin virkkaa sanaakaan eilisyön kauheasta tapahtumasta, joka vieläkin painoi hänen sydäntään. Ei kukaan muu kuin Aatu tiennyt mitä katteini oli sanonut kuolinhetkellään; mutta kaikkia kummastutti, miksi Pekka palasi saliin.
Lähteissään joukkoineen Joensuuhun päin, oli Tiainen karkoittanut Kaltimonniskalta ne viisi rakuunaa, jotka Scheene oli jättänyt vahtiin sinne ja pannut heidän sijaansa kolmekymmentä omaa miestään. Tämä joukko majaili suomalaisten entisessä varustuksessa.
Tultuaan sinne, lähetti Tiainen vangit lautturin mökkiin, käskien vartioida heitä sangen tarkasti, mutta samalla pitää huolta siitä, ett'ei heiltä puuttuisi mitään.
Miehiensä asetuttua lepäämään roihuavien nuotiotulien ääreen, pyysi Tiainen Pekkaa kertomaan kaikkein kuulta elämän-vaiheensa siitä asti kuin hän läksi Mönninvaaralta.
Pekka täytti hänen pyyntönsä parhaan mukaan. Jokainen kuunteli häntä uteliaisuudella, ja kun hän lopetti pitkän kertomuksensa, sai hän kaikilta hartaita kiitoksia.
Samassa juoksi paikalle kaksi naista, joista toinen syöksi hänen syliinsä, huudahtaen: "Pekka, Pekka!… Jumalan kiitos, että vielä näen sinut elävänä, sä lemmittyni, sä elämäni toivon tähti! Nyt ei voi mikään eroittaa meitä!"
Ihastuksissaan sulki Pekka neitosen syliinsä, vuodattaen ilokyyneliä.
Kaikki katsoivat heihin ääneti kauan aikaa. Vihdoinkin sanoi Eronen ottaen Pekkaa kädestä kiini:
"Sä kelpo poika, paremmin en voi palkita kaikkia hyväntekojasi meitä kohtaan, kuin että täytän hartaimman toiveesi, joka elähytti sinua niin taistelussa kuin vankikomerossakin… Jumala siunatkoon teitä, lapseni!"
"Niin, olkoon Hän aina teille armollinen", virkkoi Anna liikutuksissaan.
Elsa irtausi sulhonsa sylistä ja painoi itkien päänsä äidin rintaan.
"Nyt olet löytänyt sen kalliin aarteen, jonka omistaminen tekee sinut onnelliseksi", sanoi Tiainen puristaen hellästi Pekan kättä.
Samassa tuli aurinko näkyviin itärannalla olevan vaaran harjun takaa, ja sen kultaiset säteet himmensivät nuotion loiston, osoittaen että uusi päivä koitti tuoden uusia toivehia ylen onnelliselle pariskunnalle ja niille urhoille, jotka vielä taistelivat rakkaan isänmaansa edestä, valmiina vuodattamaan verensä sen kunnahille.
Ei voi kertoa, millä ilolla Pekka ja Elsa omistivat toisensa. Heidän häänsä vietettiin niin komeasti kuin Mikon varat riittivät, ja tuskinpa tarvinnee mainittakkaan, että totinen rakkaus ja Jumalan siunaus valmistivat heille oman, onnellisen kodin.
Pari päivää häiden jälkeen palasivat Pekka ja Aatu Tiaisen joukkoon ja taistelivat siinä kunnes vedet ja salmet alkoivat jäätyä, jolloin Gerngross läksi pohjoiseen päin, ja Tiaisen täytyi päästää miehensä kotiseuduilleen.
Fürstenberg, Cedenvald ja Granfelt tulivat viedyksi Enosta Pieliseen, jossa heidät rovastin välityksestä päästettiin vapaaksi, sillä yllämainittuun pitäjään marssivia venäläisiä piti lepyttää. Kaiketi aikoi Tiainen lähettää vankinsa Sandelsille. Muutamat kertovat hänen kohdelleen heitä pahasti, mutta varmaankin paljoa paremmin kuin Fürstenberg olisi menetellyt Tiaisen kanssa, jos tämä olisi joutunut hänen käsiinsä.
Huomattuaan vastustelemisen olevan turhan, palasivat Pekka ja Aatu Enoon ja vannoivat uskollisuuden valan Venäjän keisarille. Tämä tapahtui joulupäivänä.
Koska heidän nyt enää ei tarvinnut pelätä venäläisten väkivaltaa, asettuivat he kumpikin asumaan Erolan uuteen taloon ja olivat kaiken ikänsä mitä paraimmat ystävykset.
Mutta Tiainen ei voinut taipua vihollisen alle. Uskollisuudestaan isänmaataan ja synnyinseutuaan kohtaan sai hän paeta ja olla alinomaa vaarassa. Monesti oli hän joutumaisillaan venäläisten käsiin, mutta pelastui joka kerta; hänelle onnistui päästä Puolangon ja Pudasjärven erämaiden läpi Tornioon, jossa hän kohtasi Suomen sotajoukon jäännökset. Vapaa-ehtoisena hän sitten seurasi maanmiehiään ottaen osaa muun muassa Uumajan, Hörnefors'in, Säfvar'in ja Ratanin tappeluihin. Tukholmassa hän tuli esitetyksi Kaarlo XIII:lle, joka antoi hänelle uskollisuudesta Ruotsin valtakuntaa kohtaan mitalin "urhoollisuudesta sodassa", kannettavaksi kaulassa Miekkatähdistön ritarikunnan nauhassa. Paitsi sitä sai hän jonkun toimituksen sotaväessä ja viipyi sentähden Ruotsissa kolme vuotta. Hän palasi kotiseuduilleen vallan toisena miehenä kuin hän oli sieltä lähteissään, käyttäen itseään kuin katteinin tulee. Kun hän tuli toimeen sillä eläke-rahalla, joka vuosittain lähetettiin hänelle Ruotsista, jätti hän talonsa vävylleen.
Onnellisena ja tyytyväisenä pysyi hän omaistensa keskellä, käyden monesti tervehtimässä entisiä sotatovereitaan, Pekkaa ja Aatua, jotka aina ottivat häntä vastaan ihastuksella ja kunnioituksella; silloin taas palasivat nuo kolme urhoa entisille ajoille, muistelivat niin myötä- kuin vastoinkäymisiään, muistelivat sitä kunniarikasta, vaikka onnetonta sotaretkeä, joka päätti maamme kohtalon.
Tiainen ei vannonut koskaan uskollisuuden valaa Venäjän keisarille, vaan uudisti joka vuosi Ruotsista saamansa passin, kunnes kuolema korjasi hänet v:na 1833.
Nuorempi sukupolvi unhottaa unhottamistaan esi-isäinsä taistelut ja kärsimykset; aika himmentää kaikki. Tiainenkin alkaa jo kansan suussa muuttua satujen sankariksi, mutta hänen nimensä on saanut pysyvän sijan maamme historiassa.
"Ei unhojärveen huku hänVaan lailla luodon vihriänKohoopi alta laineen —Kuoleepi, eikä kuole hän."
Historiallinen kertomus
Puolalan mäellä Turun kaupungin ulkorajalla seisoi v. 1563 pieni talo muista erillään. Korkea aitaus esti uteliaita pihaan pilkistämästä; lyijykehäisien akkunoiden alapuoli oli sisältä peitetty. Tuo hökkeli ei ainakaan ulkonäöltään sisältänyt mitään viehättävää.
Siinä asui jo monta vuotta sitten vanha mies tyttärineen. Ei kukaan tiennyt mistä he olivat tulleet; itse sanoivat he olevansa saksalaisia, jotka vanhastaan kaupankävijöinä olivat tuttuja Pohjoismaiden merikaupungeissa, missä heillä oli suuria oikeuksia. He elivät itsekseen, vähän huomattuina, ja saivat olla rauhassa. Jotain kummaa ja salaperäistä oli kuitenkin aina heissä.
Heidän elantonsa osoitti mitä suurinta köyhyyttä. Isä teki työtä aamusta iltaan pienessä verstaassaan, tytär pysyi kotona hänen luonaan. Paitsi heitä oli talossa ämmä, heidän palvelijansa. Vanhus oli sangen näppärä kultaseppä ja kulki kaupungissa Aron-mestarin nimellä. Mutta siinä suhteessa oli hänen liikkeensä pienenlainen. Ajan pitkään nousi kansan kesken huhu, ett'ei Aron-mestari ollutkaan niin köyhä kuin luultiin, ett'ei ne pienet ristit ja sormukset ja vitjat, joita hän laitteli, olleetkaan kaikki kulta, mikä mökissä nähtiin. Kuinka sitten lieneekään ollut?
* * * * *
Vuonna 1563 nähtiin Turussa enemmän komeutta ja rikkautta, kuin ehkä milloinkaan ennemmin tahi myöhemmin on Suomessa ollut. Turun linnassa pitivät hovia loistoa rakastava Juhani herttua ja hänen puolisonsa, Puolan ylpeä Katarina prinsessa. Hovin loisto ja herttuan anteliaisuus oli Suomen köyhille rannoille houkutellut ulkomaalaisia eri tahoilta; tuolla nähtiin Puolalaisia, Saksalaisia, Ranskalaisia, jopa hehkuvan Italiankin lapsia.
Herttua oli pannut toimeen komeat turnajaiset Kupittaan kentällä. Semmoiset pelit kävivät vielä silloin ritariston perittyjen turnaussääntöjen mukaan, samoin kuin sen kukoistus-aikanakin. Ruhtinaalliset henkilöt ja ylhäiset virkamiehet ja vieraat istuivat tilaisuutta varten rakennetulla lavalla, väkijoukko tunkeili aitauksen ulkopuolella, suostumushuudoillaan kehoittaen sitä, ken oli osoittaunut taitavammaksi aseiden käytännössä kuin vastustajansa, kunnes turnaus-marsalkat, mitkä olivat antaneet taistelun merkin, keskeyttivät tuon hurjan leikin ruhtinaan viittauksesta.
Turnajaiset olivat päättyneet. Voittaja, nuori ritari de Montaigne, ratsasti kansanjoukon hurratessa lavan luo, laskeusi hevosen selästä ja riensi Katarina Jagellottaren eteen, joka hovineiteinsä keskellä istui eri lavalla. Omakätisesti ripusti herttuatar kultaketjut polviaan notkistavan urhon kaulaan. Tämän nostaessa silmä-verkkoaan, lensi hehkuva puna herttuattaren vieressä istuvan seuranaisen, mustasilmäisen puolalaiskaunottaren poskille. Ei kukaan huomannut sitä tällä hetkellä, jolloin kaikki olivat kääntäneet katseensa päivän sankariin. Mielihyvällä hymyili neitonen itsekseen, ritari sattui sen huomaamaan — ja hänkin punastui.
Puolalaista kaunotarta en pysty kuvailemaan — vaikka hän on enemmin Pohjolan kuin Etelän tytär, on hän kuitenkin muita enemmän Espanjan lumoavan naisen näköinen ja luontoinen. Saman haaveellisen innokkaan mielen kohtaa kummassakin, samat säkenöivät silmät, säännölliset kasvonpiirteet, saman lempivän sydämmen.
Jadviga-neiti vaipui sulo-unelmiin, jotka Katarinan sanat äkkiä keskeyttivät.
"Ottakaa tämä minulta kiitollisuuteni osoitteeksi urhoollisuudestanne, jalo ritari! — Toivon näkeväni teidät vielä tänään illan kemuissa — tanssin kanssanne ensimmäisen hypyn."
Juhani herttua kiitteli hänkin muutamin sanoin päivän sankaria, joka nousi seisalleen nähtävästi liikutettuna.
Mutta kansajoukossa oli vielä toinenkin nainen, joka huomattavalla mielenkiihkolla oli seurannut turnajaisia. Kun ritari de Montaigne vihdoin vastaan-ottaessaan palkintonsa paljasti kasvonsa, silloin vavahti neidon norja vartalo, ja hänen pusertuneet huulensa lausuivat hiljaa: "Jälleen hän, minun täytyy hänet voittaa!" Vaan ei kukaan huomannut hänen liikutettua mielialaansa; turnajaisten loistavat loppumenot vetivät kaikkien huomion puoleensa.
Luotuaan vielä pikaisen silmäyksen Jadviga neiteen, sulki de Montaigne silmäverkkonsa, nousi satulaan ja ratsasti portista aseenkantajansa keralla torvitoitotusten raikkuessa, väkijoukon suostumushuutojen kaikuessa, kieltäytyen jalomielisesti ottamasta niitä lunnaita, joita voitettu ritari tavan mukaan tarjosi ratsustaan ja asustaan.
Nyt alkoivat kansanhuvit turnajaistanterella: kilpajuoksu, pilkkaan-ammunta jousilla y.m. Niiden alkaessa hoviväki ja ritari-joukko vähitellen hälveni kentältä.
* * * * *
Seuratkaamme voittajaa hänen matkallaan.
Aseenkantajansa keralla ratsasti de Montaingne verkalleen ensin tuomiokirkon torille, sitten siltaa myöten länsipuolelle kaupunkia. Kultaketjut kiilsivät hänen kaulassaan, vastaantulijat huomasivat kyllä voiton merkin ja väistyivät kunnioituksella hänen tieltään. Ritari oli puettu teräkseen kiireestä kantapäihin, kypärissä tuuhea höyhentöyhtö. Asu oli mitä parhain laatuaan, tehty Milanon kuuluisissa haarniskatehtaissa. Pian oli hän ratsastanut kaupungin keskuksen läpi ja tuli yksinäisemmille kaduille.
"Muista, ett'et virka kellekään, mihin nyt menen", varoitti hän aseenkantajaansa, erästä suomalaista, jonka hän oli saanut palvelukseensa Turusta vuosi sitten.
"Olen ääneti kuin kala", vastasi tämä.
Saavuttuaan Aron-mestarin talon eteen astui ritari ratsailta ja kolkutti porttia kolmesti. Ämmä tuli avaamaan.
Etehinen osoitti vaan köyhyyttä, samoin seuraava huonekin, jossa vanha, käyränenäinen ja laihasorminen Aron-mestari punnitsi unkarilaisia kultarahoja. Hän ei ollut huomaavinaankaan tulijaa.
"Hyvää päivää, Aron", virkkoi de Montaigne, riisuen kädestään hirvennahkaisen hansikkaansa. "Uh, kun alkaa jo väsyttää! Tämä hiiden rauta-puku painaa paljon."
"Suokaa anteeks, herra ritari", virkkoi kultaseppä avaten oven, joka vei sivuhuoneesen, "tulkaa tänne! Ensimmäinen huone ei ole aatelismiehiä varten, se on verstani."
Toinen huone oli aivan edellisen vastakohta; pieni, mutta komeasti sisustettu. Paksut itämaalaiset matot peittivät lattian, seinillä oli kalliita kankaita, katosta riippui kymmenhaarainen kynttiläjalka.
Aron-mestari avasi huoneen nurkassa seisovan kaapin ovet ja otti sieltä pienen hopeatarjottimen, jolla seisoi viinipullo ynnä pari pikaria.
"Maistakaamme Kypros-viinin jaloa nestettä", lausui hän vieraalleen, täyttäen pikarit. Tämä totteli kehoitusta.
"Nyt asiaan!" sanoi ritari lähestyen kultaseppää, joka ahnain silmin katseli kultaketjua. "Minä tarvitsen sata guldenia, tämä sormus maksaa monta vertaa enemmän."
Hän näytti kultasepälle kallista timantilla varustettua sormusta.
Tämä säpsähti, mutt'ei ollut pitävinään väliä siitä.
"Hm!" sanoi hän tarkastaen sitä, "se on noin 80 guldenin arvoinen. Minua ei haluta ostaa sitä tällä kertaa, olen par'aikaa rahan puutteessa."
"Elä teeskentele, sä vanha viekas", virkkoi ritari luoden häneen terävän katseen, "tunnen sinut ja sukusi liian hyvin uskoakseni sinua."
Aron oli kyllä tottunut kuulemaan pistopuheita, eikä vihastunut, ainakaan kun hyvä kauppa oli tekeillä.
"Jumala auta! Minulla ei ole rahaa — —."
"Ole joutavia", keskeytti de Montaigne siematen pikarillisen viiniä, "pian rahat tahi menen jonkun muun luo."
Nyt oli Aron-mestari nopsa kauppaan ja maksoi tinkimättä arkustaan vaaditut sata guldenia.
Samassa aukeni ovi. Erinomaisen kaunis mustaverinen, mustakiharainen neito astui sisään ja tervehti ritaria.
Aron loi häneen ankaran katseen.
Neito nosti sormensa huulilleen ja nyökäytti päätänsä, ikäänkuin olisi hänellä jotain sanomista. Ritari huomasi sen.
Samassa virkkoi isä muutamia sanoja oudolla kielellä ja neito katosi.
"Kukas tuo oli? — kaiketi tyttärenne?" kysyi de Montaigne väännellen viiksiään. "Luulen nähneeni hänet jonkun kerran ennenkin!"
"Se oli Rebekka, tyttäreni! Hän on joskus saanut olla apuna hovin pelejä valmistettaessa", vastasi kultaseppä hyvillään.
Ritari nousi ylös ja läksi jäähyväiset sanottuansa tiehensä. Aron-mestari saattoi häntä ovelle, voimatta sillä välin olla vilkaisematta sormukseensa.
"Saitte siitä kyllä hyvän hinnan", virkkoi hän lopuksi, "mutta senpä tähden tulkaakin luokseni ensikerran kun tarvitsette rahaa."
Kultaketjut kiilsivät hänen silmissään viehättävästi.
Juuri kuin de Montaigne pisti jalkansa jalustimeen, jonka hänen aseenkantajansa ojensi esiin, tuli palvelijaämmä ulos ja tahtoi puhua pari sanaa kahden kesken hänen kanssaan.
Aseenkantaja väistyi herransa viittauksesta tuonnemmaksi.
"Emäntäni, Aron-mestarin tytär, odottaa teitä linnan puistossa tänä iltana yhdeksän aikaan! Hänellä on jotain erittäin tärkeää teille sanottavana. Ette suinkaan kiellä sinne tulemasta?"
De Montaigne katseli ämmää tarkasti; hän muisti että kultasepän tytär ennenkin oli häntä seurannut. "Hyvä", lausui hän lopuksi, "olen paikalle tuleva."
De Montaigne nyykäytti päätään ja nousi ratsaille. Kaikellaiset ajatukset lentelivät ristin rastin hänen päässänsä.
"Kuules Pekka", sanoi hän aseenkantajalleen hetken mietittyänsä, "tässä on rahaa, mene Morten räätälin luo ja hanki itsellesi uusi puku. Minä ratsastan linnaan yksinäni! Tule sinne niin pian kuin ehdit."
Pekka juoksi iloissaan tiehensä.
Tultuaan huoneesensa riisui de Montaigne aseensa yksinään, pani ketjut pieneen lippaasen ja viskausi sänkyyn.
Vaan ei hän pian saanutkaan levähtää. Joku kolkutti ovea.
"Käy sisään", huusi ritari.
Pieni ketterä palvelusneitsyt ilmestyi ovelle.
"Tule lähemmäksi, tyttöseni", virkkoi de Montaigne ystävällisesti, "mitäs sulla on asiaa?"
"Olen herttuattaren kamarineitsyt", vastasi neito ujostelematta, ottaen esiin pienen kirjeen. "Totelkaa onnetartanne, joka nyt teille myhäilee!"
De Montaigne pisti kultarahan tytön käteen.
"Tahdotko vastausta?"
"En; kirjeen lähettäjä edellyttää vastauksenne."
Tyttö poistui.
Ritari meni ikkunan ääreen ja luki seuraavaa:
"Herra ritari! Jos tahdotte kuulla sydämeni toiveen, totelkaa. Tulkaa linnan puistoon tänä iltana yhdeksän aikaan. Ei kukaan saa huomata teidän lähtöänne sinne."
Kirjeen alla ei ollut nimeä.
De Montaigne viskasi nauraen kirjeen pöydälle.
"Tuopa omituista, että tahdotaan tavata minua samalla paikalla ja samaan aikaan. Kultasepän tytär on jo saanut lupaukseni, ja ehkä hänkin kulkee lemmen asioissa. Minun täytyy keksiä joku keino, ett'eivät he satu sinne yht'aikaa. Minun seikkailu-haluni on saattanut minut aika pälkähäsen."
De Montaigne oli ranskalainen aatelismies. Kuten moni muu ulkomaalainen, oli hänkin muutamia vuosia sitten pestaantunut herttuan palvelukseen. Iloinen hovielämä Turun linnassa muistutti suuresti hänen kotimaataan, jossa hän ei ollut käynyt viiteentoista vuoteen. Hänen elämänsä oli siitä asti ollut sangen vaihettelevaa; hän taisteli Guisen sotajoukossa, läksi sitten Kaarlo V:n palveluksessa seitsemäksi vuodeksi uuteen maailmaan, oleskeli sieltä tultuaan kolme vuotta Skotlannissa, kuuluisan Maria Stuart kuningattaren hovissa, josta Juhani herttua vei hänet mukanaan Suomeen. Hänen ritarillinen luonteensa, urhoollinen elämänsä ja laajat matkansa saattoivat hänet pian herttuan suosioon. Kun tämä läksi häämatkalleen Puolaan, tuomaan sieltä kodilleen hallitsijattaren, Katarina Jagellolaisen, Puolan kuninkaan sisaren, oli de Montaigne mukana.
Veljesten Eerikin, Ruotsin kuninkaan, ja Juhanin, Suomen herttuan, väli oli tähän aikaan, toukokuun keskipaikoilla 1563, joutunut sangen huonoksi. Eerikki oli vihoissaan Juhanille, joka oli nainut vihollis-kuninkaan sisaren ja vielä päälle päätteeksi lainannut tälle rahaa. Mutta Juhani ei huolinut siitä: hänen aikansa kului hovijuhlissa, metsästys-retkillä, teinien näytelmissä ja turnajaisissa. Hän ei ymmärtänyt vaaran suuruutta, eikä ottanut korviinsa neuvon-antajainsa Hornin ja Flemingin varoituksia, jotka kehoittivat häntä nöyrtymään tahi lähtemään maanpakoon. Juhani eli vaan surutonna puolisonsa kanssa, jonka läsnä-olo toi Suomen ainoalle ja lyhyt-ikäiselle hoville loistoa. Katarina vallitsi miestään, joka jumaloi puolisoaan.
* * * * *
Komea väkijoukko oli kokoontunut n.s. Juhanin juhlasaliin Turun linnaan, missä illan kemut vietettiin.
Sali oli myöskin semmoisen seuran arvoinen. Seiniä koristi kalliit tapetit, jotka esittivät kuvia raamatusta ja Kreikan sankari-ajoilta. Pitkin seiniä kulki pehmeillä tyynyillä ja kultadamaskisilla peitoilla varustetut rahit. Katosta riippui 12-haaraisia kynttilä-jalkoja. Salin yläpäässä oli punaisella sametilla peitetty lava, sen yli taivas samanvärisestä kankaasta. Takaseinässä olivat Vaasan ja Jagellon sukujen vaakunat.
Ruhtinaalliset henkilöt ynnä ylhäisimmät herttuan virkamiehet, kansleri y.m. olivat saaneet sijansa tuolle lavalle. Juhani ja Katarina istuivat kullatuilla tuoleilla. Lavan sivuilla seisoi kunniavahteina muutamia trapantteja, joiden juhlapuku oli erittäin komea: "hopeakirjaimilla koristetut trapantti-verkanutut, mustat kultakirjaimiset sametti-kaulukset sekä punaiset sukat. Ruhtinattaren neitojen puvut olivat valmistetut ruskeasta, mustalla sametilla päällystetystä verasta, hihat toisilla ylt'yleensä kultakirjaillut, toisilla punaisella, valkeareunaisella kultadamaskilla päällystetystä puudamaskista tehdyt." Semmoinen oli se loistava seura, joka juhlasalissa liikkui.
Herttuattaren viittauksesta alkoi musiikki soida. Katarina astui lavalta, kulki kumartuvain hovimiesten ohitse, kunnes hän tuli sille paikalle, missä päivän kunnioitettu voittaja seisoi, ja tarjosi hälle kätensä. Tämä otti sen vastaan langeten toiselle polvelleen. Muut parit muodostuivat vähitellen heidän jälkeensä; Juhani herttua nähtiin tanssivan erään suomalaisen aatelisneidon kanssa.
De Montaigne oli tänä iltana erittäin komeassa mustassa samettipuvussa, korkea espanjalainen kaulus kaulassa ja voittamansa kultavitjat rinnalla. Hän oli iltapäivällä ollut kutsuttu herttuan puheille. Keskustelua kesti pari tuntia, se oli varmaankin valtiollista laatua, koska kansleri, Horn, Fleming ynnä pari muuta herraa ottivat osaa siihen. Mitä siinä oli päätetty, ei vielä tiedetty.
Ritari tanssi erinomaisen hyvin, ihastunut herttuatar kutsui hänet lavalle viereensä ja puhutteli häntä hetkisen.
Musiikki alkoi soida taaskin, de Montaigne pyysi parikseen herttuattaren lähintä hovineiteä, puolalaista kaunotarta, joka turnajaisissa oli istunut Katarinan rinnalla. Puna nousi taas Jadviga-neiden kasvoihin. Hän oli tanssissa keveä kuin sylfidi, ja komean parin hyppy ei näyttänyt tahtovan loppua. Vihdoin de Montaigne vei neiden hänen paikallensa.
Kello oli pian yhdeksän. Jadviga nousi äkisti ja teki lähtöä.
"Mihin nyt?" kysyi ritari teeskennellen.
Jadviga viittasi vaan kädellään ja kiiruhti tiehensä.
"Suokaa anteeksi, ruhtinatar", virkkoi de Montaigne suudellen hänen kättään, "tärkeä asia vaatii, että lähden täältä puoleksi tuntia."
"Kun Venus on oppaana, löytää Amor kyllä tiensä", virkkoi ruhtinatar nyykähtäen hänelle armollisesti. "Tervetullut takaisin."
De Montaigne hämmästyi Katarinan vastauksesta. Tiesikö hän mitään?
Ritari kiiruhti salista ristiriitaisin tuntein. Ei kukaan pitänyt siitä väliä; sali oli täynnä ihmisiä.
"Mitenkä minä saan naiset erilleen?" mutisi hän kulkien kiertoportaita pihaan. "Olkoon menneeksi, minun syyni se ei ole."
Tultuaan pihaan huomasi hän erään naisen vaippa päällä kiiruhtavan pienelle takaportille. De Montaigne meni ulos pääportista, lausuen tunnussanan. Pekka seurasi häntä.
"Onkos sinulla aseet?" kysyi ritari, jolla oli miekkansa vyöllä.
"On, herra, molemmat pistoolit teitä varten, itselläni miekka ja pistooli", vastasi Pekka.
"Hyvä, jää tähän! Katso tarkasti, kuka tästä kulkee. Jos vihellän, riennä oitis esiin."
De Montaigne meni puistoon, jossa oli pilkkopimeä. Matkan päästä huomasi hän henkilön, joka lähestyi häntä.
"Kuka olette, kaunoiseni?" kysyi de Montaigne kohteliaasti.
"Jadviga, herttuattaren seuralais-nainen", vastasi toinen.
"Hyvä, ett'ei Aronin tytärtä näykkään", ajatteli ritari.
* * * * *
Puolen tunnin kuluttua palasivat de Montaigne ja Jadviga puistosta. He rakastivat toisiaan. Ritari oli saanut kuulla neitosen tehneen sitä kauan. Nyt he olivat päättäneet karata yhdessä Puolaan, jossa Jadvigan isällä oli linna. Mutta saadakseen tuumansa toimeen, päätti Jadviga vaikuttaa herttuattaren kautta sen, että de Montaigne nimitettäisiin Juhanin lähettilääksi Sigismund Augustin luona. Jadviga puolestaan seuraisi häntä saadakseen kohdata kipeätä äitiään, jonka hän sanoi olevan kuoleman kourissa.
De Montaigne suostui kaikkeen ehdottomasti. He päättivät lähteä matkaan jos mahdollista jo seuraavana päivänä.
Jadviga kiiruhti linnaan omaa tietänsä.
Tultuaan Pekan luo, kysyi de Montaigne jättäen hälle pistooliparinsa.
"Näitkö ketään?"
"En, herra!"
"No hyvä, seuraa minua!"
"Minä vaan luulen, että joku on meitä vakoillut puistossa, vaikk'ei kukaan näyttäynyt", mutisi de Montaigne portin holvissa.
* * * * *
Niin pian kuin ritari ja Jadviga hävisivät puistosta nousi Rebekka esiin pensaan takaa. Hän oli kuullut koko keskustelun.
"Sepä hyvä, ett'en tullut näkyviin. Niin, niin, kellä on ylhäisyys ja arvo, kyllä se rakkauttakin saa. Kyllä sinä minullekin hymyilit, mutta kun parempi ilmestyy… Vaan minä en kärsi kostamatta. Minä tahdon kostaa, ja kostoni on oleva kova!"