"4,000 guldenia", vastasin minä.
"Pane sitten nämät 4,000 guldenia punaselle" käski hän.
Tottelin viipymättä. Pyörä kieppui.
"Punanen", huusi pelinhoitaja. Isoäiti oli taas voittanut 4,000 guldenia, joten hänellä nyt, paitsi kultarahoja oli 8,000 edessään.
"Taas 4,000 punaselle", komensi hän. Panin taas peliin 4,000.
"Punanen", huusi pelinhoitaja uudelleen.
"Siis yhteensä 12,000. Anna tänne ne. Pane kultarahat kukkaroon.Kylliksi jo! Kotiin! Työntäkää pois minun tuolini!"
Pyörillä varustettu kantotuoli lykättiin ovelle. Isoäiti säteili ilosta. Kaikki meikäläiset ympäröivät hänet onnitellen hänen voittonsa johdosta. Hänen käytöksensä omituisuus unohdettiin, eikä kenraalin tarvinnut enään pelätä joutuvansa yleisön silmissä häpeään tämän kummallisen sukulaisensa tähden. Iloisesti hymyillen hän ehätti onnittelemaan isoäitiä. Hän ei voinut olla huomaamatta, kuinka hämmästyttävän vaikutuksen tämä oli kaikkiin tehnyt, vaikka täällä olikin totuttu näkemään merkillisyyksiä. Kaikkialla kuuli puhuttavan vaan isoäidistä, häneen osoiteltiin ja koetettiin päästä niin läheltä kuin suinkin näkemään häntä. Mr. Astleyn veivät muutamat maanmiehensä syrjään, eivätkä antaneet hänelle rauhaa, ennenkuin olivat saaneet uteliaisuutensa tyydytetyksi. Muutamat ylvästelevät naiset, jotka olivat läheltä katselleet hänen pelaamistansa, töllistelivät nyt kahden vaiheilla häntä kuin mitäkin ihmettä. Degrier hyöri hänen ympärillään kuin kärppä.
"Mikä voitto", huudahti hän.
"Se oli rohkeutta", lisäsi neiti Blanche mielistelevästi hymyillen.
"Niin, nähkääs, tuskin olin istunut, kun mulla jo oli kaksitoistatuhatta guldenia kädessäni! Sanoinko kaksitoistatuhatta? Entäs kulta! Kaikkiaan lähes kolmetoistatuhatta. Paljonkos se on meidän rahassamme? Kuusituhatta ruplaa, vai?"
Minä selitin hänelle sen nykyisen ruplakurssin mukaan olevan paljon enemmän, lähes kahdeksan tuhatta.
"Oikeinko todella, kahdeksan tuhatta! Mitäs te istutte kädet ristissä ettekä tee mitään! Potapytsh, Marfa, näittekö?"
"Äitiseni, onko se mahdollista? Niin monta tuhatta", huudahti ihmeissään Marfa.
"Tuossa on teille viisi kultarahaa kummallekin, kas niin!"
Potapytsh ja Marfa ottivat rahat ja suutelivat kiitollisina hänen käsiään.
"Kantajienkin pitää saada fredrichsd'orinsa kumpaisenkin. Anna ne heille, Aleksei Ivanovitsh! Mitäs lakeijat tuossa kumartelevat? Onnittelevat kai. Anna heillekin fredrichsd'orinsa."
"Madame la princesse … maanpakolais-raukka, kovan onnen vainooma … venäläiset ruhtinaat ovat aina niin jalosydämisiä…" mankui eräs epäilyttävän näköinen herrasmies, mustaviiksinen, nukkavieru päällystakki ja kirjavat liivit yllään, ojentaen isoäidille hattuaan.
"Anna hänellekin fredrichsd'orinsa … ei, kaksi! Riittää jo, tästä ei muuten tule loppuakaan. Viekää minut täältä! — Praskovja", sanoi hän kääntyen Polinaan, kun kantotuoli oli nostettu ylös, "huomenna minä ostan sulle hamekankaan; ja tuokin, mademoiselle … mikä hänen nimensä taas onkaan … mademoiselle Blanche, voi myöskin kernaasti saada minulta uuden leningin. Sano se hänelle, Praskovja."
"Sydämellinen kiitos, madame", sanoi neiti Blanche niiaten ja miellyttävästi hymyillen isoäidille, heittäen samassa pilkallisen katseen Degrieriin ja kenraaliin. Kenraali oli hämillään. Hän näytti sangen tyytyväiseltä, kun vihdoinkin onnellisesti päästiin kävelypuistoon.
"Ja Fedossja, mitäs hän tästä sanonee", puheli isoäiti. "Mahtaa hän ihmetellä. Leningin hänkin tarvitsee."
Hän ei unohtanut ketään — Fedossjankin, kenraalin lastenhoitajan piti saada ottaa osaa hänen iloonsa.
"Kuule, Aleksei Ivanovitsh, anna tuolle kerjäläisellekin jotain."
Tiellä kohtasimme rääsyisen, koukkuselkäisen kerjäläisen, joka tylsästi katseli meitä.
"Ehkei hän olekaan kerjäläinen, isoäiti, vaan joku vetelehtijä, joka ei ansaitse apua."
"Vaiti! Anna hänelle kultaraha."
Tein hänen mieliksensä. Tuntematon, joka haiskahti kovin viinalta, katseli minua höperön näköisenä ja otti rahan kiitosta sanomatta.
"No sinä, Aleksei Ivanovitsh, etkös sinä vielä ole koettanut onneasi?"
"En, isoäiti."
"Mutta kyllä sinulla silmät niin kiiluivat, näinhän minä."
"Kyllä minä vielä koetankin, aivan varmaan."
"Aseta sinä vaan zerolle! Saat nähdä! Paljonkos sulla on rahoja?"
"Kaikkiaan 20 fredrichsd'oria, isoäiti."
"Se ei ole paljon. Minä lainaan sulle 50 fredrichsd'oria, jos tahdot. Yhden käärön saat itseäsi varten. Mutta sinä, isäseni, älä odotakaan, sinulle en anna", sanoi hän äkkiä kääntyen kenraaliin. Tämä säpsähti, mutta ei vastannut. Degrier rypisti otsaansa.
"Piru vie, se on kauhea akka", mutisi hän hampaittensa välistä kenraalille.
"Kerjäläinen, taas kerjäläinen", huudahti isoäiti kiireesti. "AlekseiIvanovitsh, anna hänelle kultaraha."
Hänen tarkottamansa kerjäläinen oli pitkään palttooseen puettu vanha ukko, paksu ryhmysauva kädessä — varmaan entinen sotilas. Ojentaessani hänelle rahaa, peräytyi hän nopeasti askelen ja katseli minua loukkaantuneen näköisenä.
"Mitä saakelia te minusta tahdotte", karjasi hän minulle lisäten päälliseksi puolen tusinaa haukkumasanoja.
"Antaa sen olla, hölmön", sanoi isoäiti heilauttaen kättään. "Kas niin, kiiruhtakaa! Kohta on päivällisen aika. Senjälkeen vähän levähdän ja sitten takaisin taas."
"Te aijotte vielä lähteä pelaamaan, isoäiti", huudahdin kummastuneena.
"Mitäs sinä sitten ajattelit? Luuletko, että aijon istua täällä ja katsella teidän happamia naamojanne?
"Mutta, madame", virkkoi nyt Degrier, "onni voi kääntyä, te voitte menettää kaikki — varsinkin sillä tavalla pelatessanne. Se olisi hirveätä."
"Te menetätte aivan vannaan", vakuutti neiti Blanchekin.
"Mitäs se teihin kuuluu? Enhän minä teidän rahojanne menetä, omiani ne ovat", huudahti isoäiti suutahtaneena. "Mihin mr. Astley on joutunut", kysyi hän minulta.
"Hän jäi pelisaliin isoäiti."
"Vahinko; hän on niin kunnon mies."
Hotelliin päästyämme tapasimme ensin ovenvartijan, jolle isoäiti tietysti heti ilosta loistavin silmin kertoi voitostaan. Kun hän oli tullut asuntoonsa, kutsutti hän luokseen Fedossjan, antoi hänelle 3 fredrichsd'oria ja käski sitten kiireesti kattaa pöydän. Hän söi yksinään. Fedossjan ja Marfan piti hän sisällä luonaan. Näilläkös riitti puhetta!
"Minä näen kyllä, äitiseni, näen kyllä teidät", porisi Marfa, "ja minä sanon Potapytshille: 'mitähän äitisemme nyt aikonee?' Ja pöydällä on semmoiset kasat rahaa, semmoiset kasat, ystäväiseni! En minä ole ikinä nähnyt sellaista rahanpaljoutta. Ja ympärillä istuu herrasväkeä, pelkkää herrasväkeä. 'Mistähän', sanon Potapytshille, 'mistähän tää kaikki herrasväki on tullutkaan?' Ajattelen: itse pyhä Jumalan Äiti häntä auttakoon. Rukoilen teidän puolestanne, äitiseni, sydämeni jähmettyy, ihan jähmettyy, vapisen, koko ruumiini vapisee. Auttakoon häntä Jumala, ajattelen, ja kas, Jumala auttoikin. Siitä asti, äitiseni, minä vapisen, yhä vieläkin vapisen."
"Kello 4 siis, Aleksei Ivanovitsh, ole valmiina, lähdemme", sanoi isoäiti hyvästiä heittäissään. "Äläkä unohda lähettää tohtoria luokseni, mun täytyy juoda terveysvettä. Älä unohda, ole hyvä."
Olin ikäänkuin typertynyt jättäissäni isoäidin. Koetin kuvitella, kuinka meikäläisten nyt kävisi, ja mihin suuntaan asiat alkaisivat kallistua. Huomasin heidän kaikki, erittäin kenraalin, olevan aivan ymmällä. Isoäidin tulo, hänen ilmestymisensä keskellemme hartaasti odotetun kuolinviestin sijasta, oli kerrassaan tehnyt tyhjäksi heidän järjestelmälliset suunnitelmansa ja kauhulla näkivät he eukossa vielä piilevän elinvoiman. Markiisi ja neiti Blanche eivät alussa näyttäneet menettäneen kaikkea toivoansa, vaikka isoäiti peittelemättä selitti, ettei kenraalin olisi häneltä mitään odottamista. He olivat varmaankin laskeneet, että tämä viaton sielu kietoutuisi heidän pauloihinsa ja se suosiollinen vaikutus, jonka ranskattaren keikailu oli tehnyt isoäitiin, näytti osoittavan heidän otaksumisensa oikeiksi. Nyt, nähtyään isoäidin pelipöydässä, esiintyi hän heille aivan toisessa valossa. He tulivat huomaamaan, että tämä itsepäinen, vanha luonnonihminen ei niin helposti antaisikaan vetää itseään nenästä, ja että kenraalin oli mahdoton päästä hänen suosioonsa. He olivat tulleet vakuutetuiksi, että hän mieluummin hävittäisi pelissä koko omaisuutensa, kuin antaisi hänelle kopeekkaakaan. Aivan yhtäkkiä näytti pelaajaluonto heränneen tässä 75-vuotiaassa vanhuksessa. Hän iloitsi voitostaan kuin lapsi, hän tahtoi voittaa enemmän, vielä enemmän, niin — kaikki ja tietysti hän sitten myöskin menettäisi kaikki.
Jonkinlaisella vahingonilolla minä huoneeseeni mennessäni kuvittelin sitä harmia ja katkeruutta, jota nämät juonittelijat tuntisivat huomatessaan saaliin luiskahtavan käsistään. Mitä tuskia he mahtoivatkaan kärsiä isoäidin istuessa täysine kukkaroineen pelipöydässä, henkeä pidättäen ja hehkuvin katsein seuraten kierivää kuulaa! Ja kuinka uhkaavasti hän vielä kerran kotimatkalla oli sanonut kenraalille ei nytkään antavansa tälle mitään, vaikka jakeli kultarahoja oikealle ja vasemmalle. Ajatus, että tekisi kenraalin vallan perinnöttömäksi, näytti järkähtämättömästi juurtuneen hänen mieleensä, ja sellainen on sangen arveluttavaa hänen ikäisessään ihmisessä.
Syvissä mietteissäni olin kokonaan unohtanut Polinankin kohtalon riippuvan isoäidistä. Hän oli kumminkin sangen vähän ansainnut minun osanottoani; häntä kohtaan olisi minun pitänyt tuntea vihaa eikä myötätuntoa. Vaadinhan häneltä niin mitättömän vähän, ainoastaan hitusen ystävyyttä ja luottamusta. Miksi ei hän avaa sydäntään minulle nähdessään, että tunnen ja elän ainoastaan hänelle, että mielelläni uhraisin kaikki voidakseni edes osaksikaan helpottaa hänen huoliansa? Minkätähden aina tämä pilkka, ylenkatse ja halveksiminen, kun hän joskus on pakoitettu sanomaan minulle enemmän kuin itse olisi tahtonut? Lopulta kumminkin kaikki selviää itsestään. Minä aavistan Polinankin täytyvän pian ottaa ratkaisevan askelen. Kuinka on tämä kaikki päättyvä? Itseäni en saa ajatella, vaikka seisonkin tässä köyhänä, paikkani menettäneenä vieraassa maassa, vaivaiset kaksikymmentä fredrichsd'oria taskussani, eikä minulla ole mitään, jota omakseni kutsuisin, muuta kuin unelma — unelma voitetusta sadastatuhannesta. Mutta ei, toinenkin unelma täyttää minun sieluni, se välkkyy mielessäni valvoissani ja nukkuissani ja sulautuu tuon toisen unelman kanssa joskus yhdeksi ainoaksi haavekuvaksi: sellainen unelma, että Polina joskus tulee minun luokseni ja kuiskaa: "Rakastanhan minä sinua…"
Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena olin ehtinyt kolmanteen kerrokseen kun äkkiä katsahdin ylös ja hätkähdin: kenraalin asunnon ovella seisoi Polina. Hän näytti odottaneen minua ja viittasi lähemmäksi.
"Polina Aleksandrovna…"
"Hiljaa", kuiskasi hän.
"Kuinka te säikäytitte minut! Juuri minä tulen ja ajattelen teitä — oli kuin joku olisi koskettanut minua. Katson ylös ja te seisottekin yhtäkkiä edessäni. Ihan kuin sähkökipinä olisi teistä singahtanut minuun."
"Säästäkää sukkeluuksianne", sanoi hän otsaansa rypistäen. "Minä pyydän teitä tekemään itselleni erään palveluksen: viekää tämä kirje mr. Astleylle. Niin pian kuin suinkin, minä pyydän teitä. Vastausta ei tarvita. Hän itse…" Polina keskeytti lauseensa.
"Mr. Astleylleko", kysyin kummastuneena. Mutta Polina oli jo kadonnut ovelta.
"Vai niin, he ovat siis kirjevaihdossa", ajattelin minä. Lähdin etsimään mr. Astleyta, mutta hotellistaan en häntä löytänyt. Sattumalta vihdoin tapasin hänet tullessani kotiinpäin; hän ratsasti puistossa muutamien maanmiestensä kanssa. Minä viittasin hänelle, hän pysähytti, ja minä annoin hänelle kirjeen. Kiireesti kannusti hän hevostaan, emme olleet ehtineet vaihtaa silmäystäkään. En oikein tiedä, olinko mustasukkainen tällä hetkellä. Mieleni oli niin lamassa, että minusta näytti kaikki yhdentekevältä, en ollut edes halukas tietämään kirjeen sisältöä. "Hm! Hän on siis Polinan uskottu", juolahti vaan mieleeni. En uskonut hänen rakastavan mr. Astleyta. Nyt hänellä ainakin oli muuta ajateltavaa kuin rakkaus.
Tuskin olin tullut hotelliini kun sekä ovenvartija että hovimestari kiiruhtivat minulle ilmoittamaan, että minua oli jo kolme kertaa käyty kysymässä ja etsitty kaikkialta. Minua oli käsketty niin pian kuin suinkin menemään kenraalin luo. En ollut ensinkään halukas nyt antautumaan keskusteluihin kenraalin kanssa, päätin sentään tehdä hänen hartaan — kuten minusta tuntui — toivomuksensa mukaan ja lähdin sinne. Tapasin hänet työhuoneessaan markiisin ja neiti Blanchen seurassa, jolla tällä kertaa ei ollut äitiänsä mukana. Rouva Cominges näytteli osaansa vaan erityisissä tilaisuuksissa; asioimistoimet hoiti neiti Blanche aivan yksinään. Luulenpa, ettei hänen "äitinsä" ollut niiden perillä ensinkään.
Heillä näytti olleen pitkä neuvottelu kolmen kesken, neuvottelu, jossa varmaankin oli alkanut tuntua vähän kuumalta. Vastoin tapaa oli työhuoneen ovi suljettu. Jo saliin erotin Degrierin röyhkeän, pilkallisen äänen, neiti Blanchen raivoisan kahinan ja kenraalin valittavan puhelun; hän, ymmärrettävästi, koetti puolustautua. Sisäänastuessani koettivat he kaikin niin paljon kuin voivat salata liikutustaan. Degrier korjasi tukkaansa vääntäen naamaansa ilettävään hymyyn, jota niin sydämestäni inhosin. Kenraali asettui mahtavaan asentoon, vaikka hän silminnähtävästi oli murtunut. Ainoastaan neiti Blanchen kasvot olivat liikutetun näköiset, ja hän katseli minua kärsimättömästi vihasta kiiluvilla silmillään.
"Aleksei Ivanovitsh", alkoi kenraali ystävällisesti moittivalla äänellä, "sallikaa minun huomauttaa, että on sangen kummallista, erittäin ihmeellistä … sanalla sanoen, että teidän käytöksenne minua ja perhettäni kohtaan … sanalla sanoen on hyvin omituista teiltä…"
"Oh, tuosta ei tule mitään", keskeytti Degrier vihaisesti. "Hyvä herra Alexis, meidän rakas kenraalimme ei ole löytänyt oikeata sanaa, hän on lyönyt väärän äänen … hän tahtoi vaan kiinnittää teidän huomionne — tai pikemmin nöyrimmästi pyytää, ettette saattaisi häntä kokonaan perikatoon. Minä valitsen tahallani tämän sanan…"
"Etten saattaisi häntä perikatoon? Kuinka sitten", keskeytin minä.
"Te kysytte, kuinka? Kieltäytykää ohjaamasta tuota eukkoa, tuota hirveätä ihmistä, joka ehdottomasti tuottaa turmion itselleen, jos vielä kerran palaa pelipöytään. Olette itse nähnyt hänen pelaavan. Jos hän kerran alkaa menettää, ei hän uhallakaan lopeta peliään ennenkuin on menettänyt kaikki, mitä hänellä on. Ja sitten, sitten…"
"Sitten olette te syypää koko perheen onnettomuuteen", keskeytti kenraali kiivaasti. "Minä ja perheeni olemme hänen perillisiään, hänellä ei ole sen lähempiä sukulaisia. Minä tunnustan teille suoraan, että asiani ovat sangen huonolla kannalla; osaksi tiedätte sen itsekin. Jos hän nyt menettäisi pelissä suuren summan tai kenties koko omaisuutensa, kuinka on silloin käyvä minun lapsiraukkojeni ja minun itseni sitten!" — Tätä sanoessaan katsahti hän neiti Blancheen, joka halveksuen kääntyi poispäin. — "Aleksei Ivanovitsh, pelastakaa meidät, pelastakaa meidät!"
"Miten, kenraali, sanokaa, miten minä voin… Enhän minä mahda hänelle mitään."
"Älkää menkö hänen luokseen, antakaa hänen jäädä yksin."
"Löytänee hän jonkun toisenkin."
"Tämä ei kelpaa, piru vie", keskeytti Degrier kärsimättömästi. "Yksin häntä ei saa jättää. Mutta teidän täytyy koettaa saada hänet luopumaan näistä hommista, estää häntä menettämästä liian paljon."
"Kuinkas minä sen teen sitten? Ettekö tahtoisi mieluummin tehdä sitä itse, herra Degrier", kysyin niin viattomasti kuin suinkin.
Samassa loi Blanche markiisiin nopean, kysyvän silmäyksen, johon markiisi vastasi tuskin huomattavasti nyökäten.
"Hän ei nyt minua tottelisi", sanoi Degrier; "ehkä joskus sittemmin…"
Hän nyökkäsi uudestaan Blanchelle, ja nyt ymmärsin näiden merkkien tarkoituksen, sillä Blanche astui äkkiarvaamatta omassa korskeassa persoonassaan minun luokseni ja lumoavasti hymyillen tarttui käsiini ja pusersi niitä voimakkaasti. Hänen kauniilla kasvoillaan oli niin lapsellisen viaton ja sydämellisen rukoileva ilme, että sen olisi pitänyt hellyttää kivenkin. Ainoastaan veitikkamainen silmänisku, aijottu mulle yksistään, ilmaisi mitä hänen sisällään piili.
Kenraali, joka yhdellä harppauksella oli hänen takanaan, alkoi kiireesti rukoilevalla äänellä:
"Antakaa minulle anteeksi, Aleksei Ivanovitsh, että äsken tulin olleeksi niin ankara teitä kohtaan … minä en tarkoittanut mitään pahaa … minä pyydän teitä … kumarran vyötäisiin asti, vanhan venäläisen tavan mukaan. Te yksin voitte meidät pelastaa; yhdessä neiti de Comingesin kanssa pyydän teiltä sitä. — Te ymmärrätte minut, eikö totta", lopetti hän surkealla äänellä luoden neiti Blancheen merkitsevän silmäyksen.
Samalla hetkellä kuului hiljaista naputusta oveen, ja heti sen perästä ilmestyi kynnykselle eräs hotellin palvelija ja hänen jälessään Potapytsh. He tulivat isoäidin asioissa. Tämä oli käskenyt hakea minut ja heti viedä hänen luokseen.
"Hän on suuttunut", sanoi Potapytsh.
"Kellohan on vasta puoli neljä."
"Hän ei ole voinut nukkua, vääntelehtii lakkaamatta sinne tänne, sitten nousi hän ja käski meidän tuoda kantotuolin esiin. Sitten lähetti hän meidät teitä hakemaan. Hän itse on jo portailla."
"Se kiusanhenki", huudahti Degrier vihoissaan.
Todellakin tapasin isoäidin jo terassilla. Hän oli hyvin suuttunut, kun en heti ollut tullut. Klo 4:ään asti hän ei ollut malttanut odottaa.
"No, antakaa mennä", huusi hän, ja me lähdimme taas pelisaliin.
Isoäiti oli kovin äreällä tuulella. Pelaaminen oli nähtävästi noussut hänelle päähän. Hänen ajatuksensa olivat kokonaan kiintyneet rulettiin, kaikki muu oli hänelle yhdentekevää. Tällä kertaa hän teki tuskin yhtäkään kysymystä koko matkalla. Kerran vaan, kun eräs ylhäinen pari ajoi ohi komeissa vaunuissa, kysyi hän: "Keitä ne olivat?"
Hän teki tämän kysymyksen aivan koneellisesti eikä ollenkaan kuunnellut minun vastaustani. Muutenkin hän puhui hyvin vähän, heittelehti vaan levottomasti kantotuolissaan. Tultuamme kylpypaviljongin läheisyyteen, satuimme näkemään parooni Wurmerhelmin rouvineen. Kun osoitin ne hänelle, katsoi hän tylsästi heihin ja vastasi välinpitämättömästi: "Vai niin". Sitten kääntyi hän Potapytshiin ja Marfaan, jotka kävelivät kantotuolin jälessä.
"Mitäs te täällä teette", kysyi hän ankarasti. "En suinkaan minä voi joka kerta ottaa teitä mukaani. Menkää kotiin! Kylliksi, kun sinä olet mukana", sanoi hän minulle.
Potapytsh ja Marfa pelästyivät kovin emäntänsä ankarista sanoista. He kumarsivat venäläisen talonpojan tapaan ja kääntyivät hitaasti kotiin päin.
Pelisaliin oli jo isoäitiä odotettu. Hän sai heti aamullisen mukavan paikkansa. Sisääntulossamme syntyi liikettä pelinhoitajain keskuudessa; heidän muuten niin viralliset kasvonsa elävystyivät. Minä puolestani luulen, että pankin voitto tai tappio ei ole heille ensinkään niin yhdentekevää kuin mielellään tahtovat uskotella ja että pankin hallitus ainakin erittäin suotuisissa tapauksissa antaa heille osan saaliista. Isoäidin saapuminen näytti herättävän heissä lupaavia toiveita.
Isoäiti alotti heti zerolla ja minä sain panna peliin 12 fredrichsd'oria kerrallaan. Yritimme kaksi kertaa, kolme kertaa — zero ei sattunut.
"Aseta panos, aseta", hoputti isoäiti kärsimättömänä tuuppien minua kyynäspäällään. Minä tottelin.
"Monesko panos tämä jo oli", kysyi hän vihdoin; minä huomasin kasvojensa värähtävän.
"Kahdestoista; isoäiti", vastasin minä; 144 fredrichsd'oria olemme jo menettäneet. Jos tätä jatkuu iltaan asti…"
"Vaiti", keskeytti hän kiivaasti. "Aseta vielä kerran 12 fredrichsd'oria zerolle ja 1,000 guldenia punaselle! Tässä on seteli."
Punanen voitti, mutta zero hävisi nytkin. Meille maksettiin 1,000 guldenia.
"Näetkös, näetkös", kuiskasi isoäiti tyytyväisenä. "Saimme jo takaisin melkein yhtä paljon kuin olemme menettäneetkin. Aseta taas zerolle. Yritämme vielä edes kymmenen kertaa ja sitten jätämme sikseen."
Viidennellä kerralla kadotti hän kuitenkin kärsivällisyytensä.
"Hiiteen tuo kirottu zero! Mutta pane nämät 4,000 guldenia punaselle.
"Isoäiti, se on liian paljon; jospa nyt ei sattuisikaan punaselle", koetin minä estellä.
Hän suuttui niin, että oli vähällä lyödä minua. Eihän siinä mikään auttanut, täytyi panna taas neljä seteliä punaselle. Pyörä alkoi liikkua; isoäiti istui ylpeänä pää pystyssä tuolissaan ja näytti olevan varma voitostaan.
"Zero", ilmoitti pelinhoitaja ja valmistausi haalimaan panosta talteensa.
Isoäiti ei ensin näyttänyt tajuavan, mitä oli tapahtunut. Vasta kun hänen 4,000 guldeniansa ja muut rahat pöydältä korjattiin pankin kassaan, selvisi hänelle, että tuo kauhea zero, joka oli tullut meille maksamaan noin 200 fredrichsd'oria, oli sattunut samassa silmänräpäyksessä kun hän oli hyljännyt sen. Tämä oli jo toki liikaa isoäiti-paralle. Voihkaisten ääneen löi hän kätensä yhteen, että sali kajahti, ja kaikki alkoivat nauraa.
"Isäseni, nyt tuo kirottu kuitenkin sattui! — Mutta kenen on syy? Sinun! Kaikki sinun syysi! Sinähän se tässä koko ajan seisoit ja kieltelit."
"Minä olen koettanut katsoa teidän parastanne, isoäiti. Voinkos minä vastata onnen sattumasta?"
"Minä sinulle näytän onnen sattuman! Suoriu paikalla tiehesi siitä", raivosi isoäiti.
"Hyvästi, isoäiti", sanoin minä aikoen lähteä.
"Aleksei Ivanovitsh, Aleksei Ivanovitsh, jäähän toki, mihin sinä aijot?Mitäpä tästä! Nyt hänkin suuttuu! Pöllö! Jää tänne vielä, älä suutu.Minähän se olin tyhmä. No, sano, mitä nyt tehdään."
"Minä en tahdo enään neuvoa teitä, isoäiti, te taas syytätte minua.Pelatkaa oman mielenne mukaan. Käskekää — minä asetan panokset."
"No pane nyt sitten vielä kerran 4,000 guldenia punaselle. Tuossa on lompakko. Ota siitä rahat."
Hän ojensi minulle lompakon.
"No pikemmin, siinä on 20,000 ruplaa puhdasta rahaa."
"Isoäiti", kuiskasin pelästyneenä, "taas niin suuri panos…"
"Minun pitää saada takaisin menettämäni rahat. Aseta panos!"
Asetimme panoksen ja menetimme.
"Asetahan toki — pian! 8,000 kerrallaan.
"Ei käy laatuun, isoäiti. Peliin ei saa panna neljää tuhatta enempää kerrallaan.
"No pane sitten 4,000."
Sillä kerralla me voitimme. Isoäiti sai uutta rohkeutta.
"Näetkös, näetkös", sanoi hän ja tyrkkäsi minua, "pane taas peliin 4,000."
Teimme niin ja menetimme. Samoin kävi toisen ja kolmannenkin kerran.
"Isoäiti, aamupäivällä voitetut kolmetoistatuhatta ovat jo menneet", uskalsin minä huomauttaa.
"Näen, että kaikki ovat menneet", vastasi hän tyynesti, vaikka näin, että sisällään kiehui. "Näen isäseni, näen", sanoi hän katsellen eteensä ikäänkuin jotain miettien. "Mitä se tekee! Pane taas 4,000 peliin."
"Mutta rahat ovat lopussa, isoäiti. Täällä lompakossa on vaan meikäläisiä viiden prosentin obligatsiooneja ja muitakin arvopapereita, mutta puhdasta rahaa täällä ei ole."
"Entäs kukkarossa?"
"Kukkarossa on vaan vähän pientä rahaa, isoäiti."
"Eikö täällä ole vaihtopankkia? Minä olen kuullut täällä voitavan vaihtaa kaikenlaisia meikäläisiä arvopapereita", sanoi isoäiti päättäväisesti.
"Vaikka kuinka paljon! Mutta te häviätte siinä vaihdossa tavattomasti."
"Loruja! Kyllä sen takaisin voitan. Lähdetään siis. Käske noita tolvanoita tänne."
Työnsin tuolin pöydästä, kantajat tulivat ja me poistuimme salista.
"Pikemmin, pikemmin", komensi isoäiti. "Mene edellä, AlekseiIvanovitsh. Onko sinne pankkiin vielä pitkältäkin?"
"Muutamia askelia vaan, isoäiti."
Tulimme yli torin kadulle, jonka varrella oli pankki. Kävelypuiston läpi tultuamme kohtasimme meikäläiset: kenraalin, Degrierin ja neiti Blanchen äitineen. Polina Aleksandrovna ei ollut heidän muassaan, eikä mr. Astley myöskään.
"No, no, no, antakaa mennä vaan", huudahti isoäiti. "No mitä te siinä taas? Aina te olette kintereillä!"
Kuljin tuolin jälessä; Degrier hypähti sivulleni.
"Kaikki ovat menneet, mitä hän aamupäivällä voitti", kuiskasin kiireesti hänelle. "Kaksitoista tuhatta hänen omasta taskustaankin on mennyt. Nyt olemme menossa vaihtamaan viiden prosentin obligatsioonit."
Degrier polkasi jalkaansa ja hyökkäsi sitten kenraalin luo ilmoittamaan tätä onnetonta uutista. Me jatkoimme matkaamme.
"Pysähtykää, pysähtykää", kuiskasi kenraali takanani hengästyneenä.
"Pyytäkää itse häntä pysähtymään", kuiskasin hänelle.
Kenraali meni hänen luokseen.
"Tätiseni, tätikulta", alkoi kenraali liikutuksesta väräjävällä äänellä. "Me lähdemme nyt juuri … me nyt juuri lähdemme hevosilla retkeilemään… Mitä ihanimmat näköalat … point … juuri olimme tulossa teitä hakemaan."
"Minä viisi sinun näköalastasi". Isoäiti huitoi häntä kärsimättömänä luotaan.
"On somia kyliä … me juomme teetä ulkona…" jatkoi kenraali epätoivoissaan.
"Ja vasta lypsettyä maitoa", lisäsi Degrier hymyillen ilkeästi.
"Juo itse vasta lypsettyä maitoa — minä saan siitä mahakipuja. Mitä te minusta tahdotte? Jättäkää minut rauhaan, sanon minä!"
"Nyt olemme perillä, isoäiti", sanoin minä. "Tässä on pankki."
Menin konttooriin vaihtamaan papereita; isoäiti jäi ulos odottamaan. Degrier, kenraali ja neiti Blanche pysyttelivät syrjempänä, oikein ymmärtämättä, mitä tehdä. Isoäiti katseli heitä raivostuneena. Vihdoin lähtivät he paviljonkiin päin.
Minulle tarjottiin papereista niin mitättömän vähän, etten uskaltanut vaihtaa niitä ensin kysymättä isoäidiltä.
"Oh, niitä rosvoja", huudahti hän lyöden käsiään. "Mitäs tehdä! Vaihda!— Seis! Kutsu tänne pankkiiri!"
Menin konttooriin ja pyysin erään pankinvirkamiehistä tulemaan ulos, koska eräs vanha, halvattu rouva — kreivitär, lisäsin tahtoisi puhutella häntä. Kun tämä tuli mukaani, alkoi isoäiti vihasena kirkua hänelle, että tahdottiin pettää häntä. Kauppaa kumminkin alettiin hieroa. Isoäiti puhui kummallista venäjän, saksan ja ranskan sekoitusta, jota koetin tulkita paraan taitoni mukaan. Mies katseli meitä äänettömänä ja pudisteli päätään. Isoäidin käytös näytti hänestä kaiketi sangen kummalliselta, koska hän katseli tätä herkeämättä, uteliaana ja alkoi vihdoin hymyillä.
"Korjaa luusi", kirkui isoäiti. "Et sinä minun rahoistani kostu. Älä vaihda, Aleksei Ivanovitsh. Menemme toiseen pankkiin."
"Hän sanoo, että toiset antavat vielä vähemmän", selitin minä.
Meidän täytyi vihdoinkin suostua näihin huonoihin ehtoihin ja myimme osan papereita 12,000:lla guldenilla, joka summa maksettiin kullassa ja seteleissä. Annoin laskun isoäidille.
"Hyvä on, hyvä on; ei maksa vaivaa lukea", sanoi hän torjuen käsillään, — "pian nyt takaisin, pian, pian."
"Ikinä en enään pane kirotulle zerolle enkä punaselle liioin", sanoi hän pelisaliin tultuamme.
Minä koetin kiellellä häntä suurista panoksista ja vakuutin olevan kyllä aikaa uskaltaa suuriakin summia peliin, jahka onni kääntyisi suosiolliseksi. Alussa hän suostui siihen, mutta ajan pitkään ei sentään voinutkaan malttaa mieltään.
"Siinä sen näet, siinä näet nyt", huudahti hän joka kerta korjatessaan kymmenen tai kahdenkymmenen fredrichsd'orin voittoa, — "olisin nyt pannut neljätuhatta guldenia, olisin voittanut neljätuhatta, mutta mitäs tämä joutava? Se on sinun syysi, sinun syysi."
Olin jo suuttumaisillani, mutta hillitsin itseni ja päätin olla häntä neuvomatta.
Äkkiä ilmaantui Degrier isoäidin tuolin viereen. Hän oli kenraalin ja Blanchen kanssa seisonut syrjässä katselemassa. Neiti Blanche kiemaili ruhtinas Nilskille, ja kenraali, joka nähtävästi oli joutunut epäsuosioon, koetti turhaan vetää puoleensa hänen huomiotansa. Kenraali-raukka vuoroin punastui ja kalpeni vihasta ja mustasukkaisuudesta eikä ehtinyt edes katsella isoäidin pelaamista. Vihdoin lähti Blanche ruhtinaan kanssa salista, ja kenraali tietysti kiireesti perässä.
"Madame, madame", kuiskasi sillävälin Degrier, imelällä äänellä isoäidille, "noin ei saa pelata. Ei se käy laatuun … ei, ei, ei käy", puhuskeli hän huonolla venäjänkielellään.
"Kuinkas sitten? Opeta", pyysi isoäiti.
Degrier heti ranskaksi latelemaan neuvoja ja ohjeita, täytyy muka ottaa onnesta vaari y.m. Hän laverteli numerosarjoista ja sen semmoisista, joista isoäiti ei ymmärtänyt tuon taivaallista. Puhuessaan hän yhä kääntyi minuun, jotta minä tulkitsisin isoäidille, huitoi käsillään ja otti vihdoin lyijykynän taskustaan näyttääkseen tälle laskujensa todenperäisyyden. Isoäiti kadotti vihdoin kärsivällisyytensä.
"Älähän, älähän enään! Kalkattaa kuin porokello! 'Madame, madame', hokee, eikä ymmärrä itsekään mitään. Mene matkaasi!"
"Mutta, madame", alkoi Degrier uudestaan ja rupesi taas selittelemään, huitoen kynällään ja käsillään.
"No aseta nyt sitten panos kerran niinkuin hän sanoo", käski isoäiti vihdoin, — "saadaan nähdä kuinka käy."
Degrier tahtoi isoäidin saada vaan luopumaan suurista panoksista. Hän ehdotti pantavaksi peliin pikkusummia eri numerosarjoille. Hänen neuvoaan seuraten panin 1 fredrichsd'orin kullekin ensimäiselle kuudelle parittomalle numerolle ja 5 fredrichsd'oria numeroille 12-18 ja 18-24, joten kaikkiaan oli pelissä 16 fredrichsd'oria.
Pyörä kieppui.
"Zero", huudahti pelinhoitaja — me olimme menettäneet rahamme.
"Aasi, inhottava ranskalainen lörppö", pauhasi isoäiti. "Vielä tässä rupeaa neuvomaan! Pois näkyvistäni! Ei ymmärrä yhtään mitään ja sentään sekaantuu kaikkeen."
Syvästi loukkaantunut Degrier kohautti hartioitaan, heitti halveksivan silmäyksen isoäitiin ja poistui. Häntä nähtävästi kovin harmitti kun oli sekaantunut ollenkaan peliin.
Tunnin kuluttua olimme, huolimatta urhoollisesta taistelustamme, menettäneet 12,000 guldeniamme.
"Kotiin", huudahti isoäiti.
Hän ei virkkanut sanaakaan koko matkalla. Vasta lähellä hotelliamme hän yhtäkkiä puhkesi valittamaan.
"Minkälainen hupsu minä sentään olen, aika hupsu!"
Asuntoonsa päästyään hän huusi Marfalle:
"Teetä minulle! Ja heti paikalla tavarat kokoon! Me lähdemme."
"Mihin, äitiseni, suvaitset lähteä", kysyi Marfa pelästyneenä.
"Mitä se sulle kuuluu? Hoida sinä omat asiasi! Potapytsh, pane sinä kapineet kokoon. Matkustamme takaisin Moskovaan. Minä olen menettänyt pelissä 15,000 hopearuplaa.
"Viisitoistatuhatta, äitiseni! Jumalani", huudahti Potapytsh väännellen käsiään, koittaen nähtävästi olla mieliksi isoäidille.
"No, no, pöllö! Ala sinäkin vielä ulvoa! Matka-arkut reilaan! Ja lasku tänne heti paikalta!"
"Ensi juna lähtee jo kello puoli kymmenen", ehätin minä sanomaan estääkseni häntä liian pikaisista päätöksistä.
"Paljonko se nyt on?"
"Jo puoli kahdeksan."
"Harmillista! No, samantekevä! Aleksei Ivanovitsh, minulla ei ole kopeekkaakaan. Kas, tässä on kaksi arvopaperia, juokse vaihtamaan ne. Saanhan edes matkarahat."
Minä lähdin. Kun puolen tunnin päästä palasin hotelliin, tapasin kaikki meikäläiset isoäidin luona. Uutinen hänen pikaisesta Moskovaan paluustaan oli nähtävästi pelästyttänyt heitä vielä enemmän kuin hänen suuri pelitappionsa. Hänen lähtönsä kyllä estäisi häntä enemmistä tuhlauksista, mutta kuinka nyt kenraalin kävisi? Kuka maksaisi hänen velkansa Degrierlle? Ja neiti Blanche, odottaisiko hän siksi kun isoäiti kuolee? Hän luultavasti pitäisi ruhtinas Nilskiä tai jotakuta muuta parempana kuin sellaista kenraalia, jolla ei ole muuta kuin harmaa tukkansa ja arvonimensä. — He seisoivat isoäidin ympärillä ja koittivat rauhoittaa häntä. Polinaa ei nyt näkynyt. Isoäiti kirkui raivostuneena:
"Jättäkää minut rauhaan, hitto soikoon! Mitä te täällä teette? Mitä tuo pukinparta tahtoo", huudahti hän Degrierlle. "Ja mitäs sinä, räkättirastas, tahdot", karjasi hän neiti Blanchelle, "mitä sinä leiskut?"
"Piru sinut vieköön", mutisi neiti Blanche, katsahtaen myrkyllisesti isoäitiin. Ja ilkeästi naurahtaen kääntyi ovea kohti.
"Tuo elää vähintäinkin sata vuotta", huudahti hän mennessään kenraalille.
"Ahaa, sinä minun kuolemaani odottelet", kähisi isoäiti tälle. "Tiehesi paikalla! Aja ne ovesta ulos kaikki, Aleksei Ivanovitsh! Mitä te minusta tahdotte? Omia rahojani minä olen hävittänyt, enkä teidän."
Kenraali lähti, olkapäitään kohauttaen ulos. Degrier hänen perässään.
"Kutsu tänne Praskovja", käski eukko Marfaa.
Viiden minuutin perästä tuli Marfa takaisin Polinan kanssa, joka koko päivän oli istunut sisällä lasten luona ja nähtävästi tahallaan karttanut isoäitiä. Hänen kasvonsa olivat synkät ja surulliset.
"Praskovja", alkoi isoäiti, "minä olen kuullut, että isäpuolesi, se tolvana, aikoo naida tuon tuuliviirin ranskattaren, — näyttelijätär, vai mikä lienee vieläkin huonompi? Sano, onko se totta?"
"Minä en sitä varmaan tietä, isoäiti", vastasi Polina, mutta neitiBlanchen omista puheista luulen voivani päättää…"
"Riittää", keskeytti hänet isoäiti pontevasti, "jo ymmärrän kaikki. Minä olen aina aavistanut tällaista. Olen pitänyt häntä mitä yksinkertaisimpana ja kevytmielisimpänä miehenä. Kaikkialla hän pröystäilee kenraalin arvollaan, ja kumminkin sai hän sen vaan armosta erotessaan palveluksesta. Minä, ystäväiseni, tiedän kaikki, kuinka te olette lähettäneet sähkösanoman toisensa perästä Moskovaan, — joko kohta muka muija koipensa oikasee? Perintöjä odotitte. Rahoitta tämä naikkonen, mikä hän onkaan, — de Cominges vai mikä, — ei huolisi hänestä lakeijakseenkaan, vielä vähemmin miehekseen. Eihän hänellä ole enään hampaitakaan. Tällä naisella sanotaan itsellään olevan rahoja, lainailee niitä, kiskoo korkoja. Minä sinua, Praskovja, en syytä; ethän sinä sähkösanomia lähettänyt; enkä minä tahdo menneitä muistella. Tiedän, että sinä olet häijyn luontoinen — vapsahainen! Kun pistät, ajettuu. Mutta säälin sinua, koska rakastin Katarina-vainajaa, äitiäsi. Mitähän olisi, jos jättäisit kaikki tänne ja lähtisit mun kanssani? Eihän sinulla ole muutakaan turvapaikkaa, eikä sinun sovi jäädä tänne mokomien kanssa. Odotas", jatkoi hän kun Polina tahtoi vastata, — "en ole vielä puhunut loppuun. Sinulta en vaadi mitään. Talo minulla on Moskovassa, itse tiedät, — hovi. Saat vaikka koko kerroksen haltuusi, eikä sinun tarvitse viikkokausiin käydä tervehtimässäkään, jos ei sinua seurani miellytä. No, tahdotko vai et?"
"Sallikaa minun ensin kysyä teiltä, isoäiti: aijotteko matkustaa heti?"
"Leikkiäkös sinä minun luulet laskevan, ystäväiseni? Kun lupasin, niin lähden. Minä olen tänään menettänyt 15,000 ruplaa teidän kirotussa ruletissanne. Viisi vuotta sitten tein lupauksen rakentaa kivikirkon kylääni vanhan puukirkon sijalle ja sensijaan olen tuhlannut pelissä koreat summat. Nyt, äitiseni, lähden kirkkoa rakentamaan."
"Entäs terveysvesi, isoäiti? Sitähän te tulitte juomaan?"
"Mene järveen terveysvesinesi! Älä sinä ärsytä minua, Praskovja. Vai ehkä se olikin tarkoituksesi? Sano, tuletko vai et?"
"Minä olen teille, isoäiti", vastasi Polina liikutettuna, "hyvin kiitollinen siitä kodista, jonka minulle tarjootte. Te olette osaksi arvannut minun asemani. Minä otan kernaasti vastaan teidän vierasvaraisen tarjouksenne ja piankin taidan tulla luoksenne, mutta nyt on minulla syitä … tärkeitä syitä, joiden vuoksi minun on mahdotonta nyt, tässä hetkessä tehdä päätöstäni. Jos voisitte jäädä tänne edes pariksi viikoksi…"
"Toisinsanoen: sinä et tahdo?"
"Minä en voi. Missään tapauksessa en voi jättää sisaruksiani, jotka ehkä jonakuna päivänä seisovat hyljättyinä ja avuttomina… Jos otatte minut pienokaisineni, isoäiti, tulen ehkä teidän luoksenne ja olen teille oleva ikuisesti kiitollinen", lisäsi hän kovin liikutettuna, — "mutta ilman lapsia minä en voi lähteä, isoäiti."
"Kas niin, älä nyt itke", sanoi isoäiti, vaikka Polina ei ajatellutkaan ruveta nyyhkimään. Kyynelien vuodattaminen ei juuri kuulunut hänen heikkouksiinsa.
"Onhan aina joku nurkka kananpoikasillesikin, kanakoppi on tarpeeksi suuri. Et sinä siis matkusta nyt minun kanssani. Niin, niin, Praskovja, ole varuillasi; minä tiedän kaikki, Praskovja. Varo tuota ranskalaista, häneltä ei sinulla ole mitään hyvää odotettavana."
Polina leimahti tulipunaiseksi. Minä itse hätkähdin: koko maailma siis tiesi sen, josta minä yksin olin ollut epävarma.
"Hyvä on, minä en ole sanonut mitään. Ole vaan varuillasi, ymmärrätkö? Sinä olet älykäs tyttö, Praskovja, minä säälin sinua. No niin — kunhan en ikinä olisi tullut tänne! Saat mennä! Hyvästi!"
"Minä tulen teitä saattamaan asemalle, isoäiti", sanoi Polina.
"Ei tarvitse; häiritset vaan; minä olen jo kyllästynyt teihin kaikkiin."
Polina tahtoi suudella isoäidin kättä, mutta hän veti sen pois ja suuteli häntä poskelle.
Ohitseni mennessään loi Polina minuun nopean katseen ja painoi heti taas silmänsä alas.
"Jää sinäkin hyvästi, Aleksei Ivanovitsh. Junan lähtöön on vielä tunti aikaa. Sinä olet väsyttänyt itsesi minun kanssani kuljeskellessasi, luulen ma. Kas tässä on sulle 50 guldenia."
"Kiitos nöyrimmästi, isoäiti, minua hävettää…"
"Loruja", huudahti isoäiti niin päättävästi, etten uskaltanut vastustella, vaan otin rahat.
"Moskovassa, jos paikatta jäät — tule luokseni. Jotain tointa sulle hankin. Voi hyvin!"
Lähdin huoneeseeni ja heittäydyin sänkyyn. Ainakin puoli tuntia loikoilin siinä kädet pään takana ja mietiskelin. Ratkaisu oli siis tapahtunut, siitä ei ollut epäilystäkään. Huomenna päätin puhua Polinan kanssa. Ahaa, ranskalaiseni! Heidän välillään on siis suhde, mutta minkälainen? Polina ja Degrier! Jumalani, minkälainen pari!
Ei, se on liian uskomatonta! Hyppäsin ylös kiiruhtaakseni mr. Astleyn luo saadakseni tietää enemmän häneltä. Mr. Astley? Siinäkin vielä yksi arvoitus!
Olin jo tarttunut hattuuni lähteäkseni, kun joku kovasti naputti ovelleni ja Potapytsh äkkiarvaamatta ilmestyi kynnykselle.
"Isäseni, Aleksei Ivanovitsh, rouvan luo käskettiin."
"Mitä? Eikö hän matkustakaan? Junan lähtöön on aikaa enään vain kaksikymmentä minuuttia."
"Hirveästi on levoton, isäseni. Tuskin malttaa istua. Pikemmin, pikemmin — teitä tarkoittaa, isäseni. Kristuksen tähden, tulkaa heti."
Kiiruhdin alas ja tapasin isoäidin jo käytävässä. Kädessään oli lompakko.
"Aleksei Ivanovitsh, mene edellä, lähtekäämme!"
"Mihin, isoäiti?"
"Mun täytyy voittaa takaisin rahani, kävi kuinka tahansa! Eteenpäin, mars, mukisematta! Puoleenyöhönhän siellä pelataan?"
Seisoin hämmästyneenä. En tiennyt, mitä tehdä. Pian sentään toinnuin.
"Oma tahtonne, Antonida Vasiljevna, mutta minä en tule."
"Mikset tule? Mitä se on? Oletteko te päästä vialla kaikki?"
"Kuten suvaitsette, mutta minä katuisin sitä kumminkin jälestäpäin; en tahdo. En tahdo katsella enkä ottaa osaa teidän pelaamiseenne. Tuossa on teidän viisikymmentä guldenianne takaisin. Hyvästi!"
Panin kultakäärön kantotuolin käsinojalle, kumarsin nopeasti ja poistuin.
"Voi pölkkypäätä sentään", huusi isoäiti minun perääni. "Älä tule, ole hyvä, löydän minä sinne itsekin. Potapytsh, sinä tulet mukaani! Kas niin, antakaa mennä!"
En tavannut mr. Astleyta ja palasin kotiin.
Myöhään yöllä isoäidin palattua menin Potapytshin luo ja sain häneltä kuulla, kuinka isoäidin päivä oli päättynyt. Hän oli menettänyt kaikki illalla hänelle vaihtamani rahat, meidän rahassamme 10,000 ruplaa. Sama maapakolainen, joka aamulla oli saanut häneltä kaksi fredrichsd'oria, oli ollut hänen neuvonantajanaan. Alussa oli Potapytsh auttanut häntä panoksien asettamisessa, mutta hän oli piankin ajanut tämän tiehensä. Sitten oli maanpakolainen päässyt hänen avustajakseen. Tämä oli ymmärtänyt venäjää ja oli sillä voittanut isoäidin suosion. Haukkumisilta ei hänkään ollut säästynyt. Potapytshkin moitti häntä minulle. "Ei ollenkaan voi verrata teihin, Aleksei Ivanovitsh", sanoi hän. "Itse näin omin silmin, niin totta kuin tässä seison, hänen varastavan äitisemme rahoja. Hän itse sai miehen kaksi kertaa siitä kiini ja löylytti hyvänpäiväisesti, vetipä — kerran tukastakin, ihan totta en valehtele, niin että kaikki rupesivat nauramaan. Kaikki, isäseni, häneltä meni, kaikki, mitä vaihdottekin. Kun olimme tuoneet hänet kotiin, pyysi hän vaan vettä, teki ristinmerkin ja meni nukkumaan. Ja heti vaipui uneen. Makeasti levätköön! Oh, tätä ulkomaata", lopetti Potapytsh, "johan minä sanoin. Kunhan vaan olisimme jo Moskovassa! Mitäs meiltä puuttui kotona, Moskovassa? Puutarha, tuoksuvia kukkia, jommoisia täällä ei olekaan, mehukkaita omenia, tilaa kyllä, — ei: ulkomaalle sitä vaan piti lähteä! Hohhoi!"
Kokonainen kuukausi on kulunut siitä päivästä, kun kirjotin ylläolevat muistiinpanot, joita aloin tehdä noitten sekavien, mutta kuitenkin syvältä koskevien vaikutusten alaisena. Ratkaisu, jonka lähestymistä silloin olin aavistanut, tapahtui todellakin ja oli sata kertaa pahempi ja odottamattomampi kuin olin luullutkaan. Mitä itse siinä sain kokea, näyttää minusta tänäkin päivänä niin omituiselta, mahdottomalta, jopa traagilliseltakin. Olin joutunut ikäänkuin tuulispään pyörteeseen; tähänastinen olemukseni oli juuriaan myöten järkytetty ja jakso mitä kummallisimpia tapauksia antoi kohtalolleni uuden suunnan. Tämä kaikki oli tapahtunut kuin unessa. Niin, kun vieläkin ajattelen tapahtuneita, kysyn itseltäni, eikö tämä kaikki olekin vaan hullujen, sairaitten aivojen kuvittelua. Kenties olenkin koko tämän ajan istunut hullujenhuoneessa ja houraillut, ehkä teen sitä vielä nytkin…
Kokosin nämät lehtiseni ja luin ne läpi — kenties vaan tullakseni vakuutetuksi siitä, etten ollut hourinut, vaan että nämät asiat todellakin olivat tapahtuneet. Minä istun itsekseni jätettynä ikävässä saksalaisessa pikkukaupungissa. Syksy lähestyy, lehdet kellastuvat. Sen sijaan, että ajattelisin, mihin nyt ryhtyisin, elän kokonaan menneitten muistossa, jotka ovat pyörremyrskyn tavoin vyöryneet ylitseni ja syösseet minut oikealta uraltani. Tämä mennyt se voisi minut millä hetkellä tahansa anastaa taas valtaansa entistä rajummin ja repiä, repiä, repiä…
Mutta ehkei kaikki vielä olekaan lopussa. Kenties voin tulla tajuihini ja järkevän ihmisen tavoin tehdä selkoa kuluneen kuukauden tapahtumista. Tahdon koettaa jatkaa näitä muistiinpanoja — ehkä pikkuseikatkin huomioon ottamalla voin tyynemmin arvostella kokonaisuutta. Tartun taas kynään edes jollain aikaani kuluttaakseni pitkinä iltoina. Tähän asti olen viettänyt niitä lukemalla Paul de Kockin romaaneja, joita muuten en voi sietää. Olen saanut niitä täkäläisestä lainakirjastosta (saksankielisinä käännöksinä!). Kaikenlaista vakavaa työtä minä kauhistun. Minä pelkään sen himmentävän muiston menneistä ja karkoittavan kirjavat kuvat mielikuvituksestani. Tämä elämäni kummallinen unelma on minulle kallein kaikista. Yhtä kallis kenties vielä neljänkymmenen vuoden perästä…
Alan siis kirjoittaa. Voin kertoa asiat vaan osaksi ja lyhentäen.Kokonaisina ne eivät ole mieleeni painuneet.
* * * * *
Ensin kerron isoäidin historian loppuun. Hän pelasi tietysti vielä seuraavankin päivän ja menetti loputkin arvopaperinsa. Niin täytyi tapahtua: kun sellainen ihminen kerran sille tielle joutuu, liukuu hän yhä nopeammin eteenpäin perikatoa kohti. Hän oli pelannut koko päivän kello 8:an asti illalla. En häntä enään sittemmin nähnyt, kuulin vaan kuinka hänen oli käynyt.
Potapytsh oli uskollisesti ollut koko päivän hänen luonaan pelisalissa. Sama maanpakolainen, joka edellisenä päivänä oli häntä avustanut, oli nytkin tarjonnut palvelustaan. Isoäiti ajoi hänet piankin tiehensä ja otti toisen neuvonantajan, joka petti häntä vielä enemmän kuin edellinen. Hetken perästä käski hän tämänkin laputtaa ja ensimäinen, joka koko ajan oli pysytellyt läheisyydessä uhriansa vartioimassa pääsi tämän sijalle takaisin. Mutta toinenkaan ei väistynyt paikastaan ja niin sai isoäiti raukka pitää toisen oikealla, toisen vasemmalla puolellaan, ja aivan avuttomana katsella kuinka nämät menettelivät hänen rahojensa kanssa yhä omavaltaisemmin. Vihdoin täytyi hänen turvautua pelinhoitajan apuun, joka sitten vapautti hänet näistä hävyttömistä tunkeilijoista. Heidän taskunsa tutkittiin ja löydettiin niistä suuret summat, jotka he olivat isoäidiltä varastaneet. Pian tuli taas uusi "avustaja", puolalainen hänkin. Ja kun hänen ensimäiset panoksensa onnistuivat hyvin sai hän isoäidin heti valtaansa. Tietysti oli tämä sata kertaa edellisiä pahempi, ja iltaan päästessä olivat isoäidin asiat sillä kannalla, että hänen putipuhtaaksi kynittynä täytyi jättää pelisali. Kaikki arvopaperit olivat puolalaisten suosiollisella avulla vaeltaneet vaihtopankkiin. Isoäiti ei ollut hetkeksikään lähtenyt pöydästä; puolalaiset olivat hankkineet hänelle lihalientä ja teetä, päivällistä hän ei ollut syönyt. Huhu "vanhasta venäläisestä kreivittärestä, joka jo pelissä on menettänyt pari miljoonaa", oli kulovalkean tavoin levinnyt kaupungilla, ja kaikki riensivät pelisaliin katsomaan tätä, "uudelleen lapseksi tullutta vanhusta." Onneton Potapytsh kertoi näitä kyynelsilmin. Kun ihmettelin, kuinka isoäiti oli voinut kestää niin kauvan pelisalissa, sanoi Potapytsh hänen joskus voittaneen suurehkojakin summia; tämä oli tietysti ylläpitänyt hänen rohkeuttaan. Pelaajat, jotka itse ovat istuneet 24 tuntia yhtämittaa pelipöydän ääressä, voivat tämän sitkeyden kyllä ymmärtää.
Hotellissakin oli päivän kuluessa tapahtunut kummia. Aamulla, ennen isoäidin pelisaliin lähtöä olivat kenraali ja Degrier päättäneet ottaa ratkaisevan askeleen. Saadessaan kuulla isoäidin yhä vielä aikovan koetella onneaan ruletin ääressä, lähtivät he tämän asuntoon viimeisen kerran suoraan keskustelemaan hänen kanssaan. Kenraali yritti ensin alussa avomielisesti tunnustaa kaikki. Hän ei salannut velkojaan eikä mieltymystään Blancheen ja teki kaiken voitavansa saavuttaakseen hyvällä tarkoituksensa, alentuipa oikein rukoilemaankin isoäitiä. Mutta kun näki kaikki puuhansa turhiksi, rupesi hän uhkailemaan, alkoi huutaa, polkea jalkaansa ja syyti solvauksia isoäitiä kohtaan: tämä oli, muka, häväissyt koko perheen ja tehnyt itsensä naurunalaiseksi koko kaupungissa.
"Niin, te olette häväissyt venäläisen nimen, armollinen rouva", kirkui hän, "täytyy turvautua poliisiin!"
Isoäidin kärsivällisyys vihdoin loppui, ja hän ajoi kenraalin kepillä ulos — oikealla kepillä! Tämä sitten neuvotteli Degrierin kanssa, voisiko jollain tekosyyllä ehkä kutsua poliisin apuun. Voitaisiin sanoa, tuumi kenraali, että tämä muuten sangen kunnioitettava vanhus on menettänyt järkensä ja pelissä hävittänyt viimeisen roponsa, ja sentähden häntä mahdollisesti täytyisi ruveta pitämään silmällä. Degrier kohautteli olkapäitään ja hymyili kenraalin lapsellisille ehdotuksille. Tämä alkoi vihdoin puhua paljasta pötyä juoksennellen epätoivoissaan edestakaisin huoneessa. Ranskalainen näki, ettei tässä mikään enään auttanut. Iltapäivällä oli hän kadonnut hotellista; illalla sain kuulla hänen jättäneen sen ainaiseksi, ensin keskusteltuaan neiti Blanchen kanssa. Mitä ranskattareen tulee, oli hän samana aamuna tehnyt päätöksensä: hän ei enään tahtonut tietää mitään kenraalista, eipä edes päästänyt tätä puheilleenkaan. — Pelisalissa tapasi kenraali hänet ruhtinas Nilskin käsivarressa ja koetti kaikin tavoin herättää heidän huomiotaan, mutta kumpikaan ei ollut häntä näkevinään. Samana iltana tuli neiti Blanchekin huomaamaan pettyneensä. Tuli näet ilmi että ruhtinas ei ollutkaan sellainen Kroisos kuin oli luultu, vaan köyhä raukka, joka vielä lisäksi koetti lainata rahojakin neiti Blanchelta, hän muka maksaisi takaisin, sitten kuin ensin olisi koettanut onneaan pelissä. Blanche tietysti raivostui, ajoi hänet heti tiehensä ja sulkeutui huoneeseensa.
Saman päivän aamuna olin käynyt hakemassa mr. Astleyta, mutta en tavannut häntä mistään, en hotellista enkä pelisalista. Päivällisellä hôtel d'Angleterressa ei häntä myöskään näkynyt. Mutta iltapäivällä klo 5:n aikaan satuin tapaamaan hänet asemalta tullessaan. Hän oli käynyt Frankfurtissa asioittensa tähden. Olisin mielelläni kysellyt häneltä Polinata, mutta en tiennyt, kuinka alottaisin ja mitä kysyisin. Sitäpaitsi olin varma, että tämä, kaikesta kohteliaisuudestaan huolimatta, sangen umpimielinen englantilainen ei sanallakaan mainitsisi sellaisesta, jonka oli aikonut pitää omana tietonaan. Kerroin hänelle isoäidistä, joka yhä vaan oli pelisalissa. Hän sanoi tahtovansa vielä kerran mennä tätä katsomaan sinne, sillä hän oli erittäin huvitettu tällaisista tapauksista. Senjälkeen me erosimme.
Polina oli kaiken päivää pysytellyt sisällä tai käynyt lasten kanssa puistossa kävelemässä. Kenraalin kanssa ei hän viime aikoina ollut paljon tekemisissä ja puhunutkin tälle vaan välttämättömimmistä asioista. Tänä päivänä täytyi kumminkin ratkaisun ja selvityksen heidän välillään tapahtua, sillä Polinakin oli saanut kärsiä viime aikaisista tapahtumista. Kummastuksekseni oli hän sangen tyynen ja rauhallisen näköinen, kun tapasin hänet lasten kanssa kävelyllä kylpypaviljongin läheisyydessä, ikäänkuin ne tapaukset, jotka saattoivat toiset melkein järjiltään, eivät olisi vähääkään häntä liikuttaneet. En aikonutkaan puhutella häntä, tervehdin vaan kaukaa ja hän nyökkäsi. Parooni Wurmerhelmin rettelön jälkeen en ollut kertaakaan puhunut hänen kanssaan. Siihen oli syynä jonkinlainen lapsellinen uhmailu, joka vähitellen muuttui vastenmielisyydeksikin. Minuun koski syvästi hänen loukkaava välinpitämättömyytensä. Kuinka hän voi niin pilkallisesti kohdella minua? Eikö hän itse ollut sallinut minun puhua rakkaudestani ja kylmänä katsellut kuinka se yhä kiihtyi kuluttavaksi intohimoksi? Jos minun tunteeni olisivat olleet hänestä vastenmieliset, miksei hän itse kieltänyt minua niistä puhumasta? Hänen käytöksensä raivostutti minua. En voinut enään kestää tätä äänettömyyttä. Kun nyt tapasin hänet kävelyllä, varmistuin päätöksessäni. Huoneeseen päästyäni otin kynän ja kirjotin seuraavat rivit:
"Polina Aleksandrovna! Minä näen selvästi tämän surullisen ilveilyn viimeisen näytöksen lähestyvän. Ei ole epäilystäkään, että teidänkin kohtalonne on vaarassa, kysyn siis vielä viimeisen kerran: tarvitsetteko minua vai ette? Edellisessä tapauksessa, jos vaan jollain tavalla voin teitä auttaa,miten tahansa, niin olen käskettävänänne. Jään muutamaksi päiväksi vielä tänne hotelliin ja pysyn huoneessani. Kirjoittakaa minulle tai kutsukaa minua heti, kun tarvitsette."
Suljin kirjeen ja lähetin palvelijan viemään sitä. Vastausta en pyytänyt. Kolmen minuutin kuluttua sanansaattaja palasi tuoden sen tiedon, että "käskettiin sanoa terveisiä."
Kello 7:n ajoissa kutsuttiin minut kenraalin luo. Hän oli huoneessaan, puettuna ulosmenoa varten, hattu ja keppi olivat sohvalla. Sisään astuessani seisoi hän keskellä lattiaa epätoivoisen näköisenä, pää painuksissa alas ja näytti puhelleen itsekseen. Tuskin oli hän huomannut minut, kun hän kiivaasti astui vastaani, tarttui molempiin käsiini ja veti minut sisälle. Sitten istui hän itse sohvaan ja painoi minut viereensä tuolille, yhä vaan pidellen käsistäni. Äkkiä tulvahtivat kyyneleet hänen silmistään ja vapisevalla, vaikeroivalla äänellä alkoi hän:
"Aleksei Ivanovitsh, pelastakaa minut, pelastakaa! Armahtakaa, jumalan tähden!"
Pitkään aikaan en voinut ymmärtää, mistä oli kysymys. Hän puhui lakkaamatta, hokien: "Armahtakaa, armahtakaa!" Vihdoin ymmärsin niin paljon, että hän pyysi minulta neuvoa, että hän surussaan ja tuskassaan oli turvaantunut minuun saadakseen edes jollekulle puhua — siinä kaikki. Hän näytti olevan aivan lopussa; viimeiset tapaukset olivat koskeneet häneen kovin. Hän väänteli käsiään, olipa heittäymällään polvilleenkin eteeni, jotta minä olisin mennyt — neiti Blanchen luo ja koettanut taivuttaa tätä ottamaan hänet jälleen armoihinsa ja tulemaan hänen puolisokseen.
"Suokaa anteeksi, kenraali", huudahdin minä, — "neiti Blanche ei kenties ole tähän asti minua ensinkään huomannutkaan. Mitä minä voin tehdä?"
Kaikki vastaväitteeni olivat kuitenkin turhia; hän ei ollenkaan ymmärtänyt minun puhettani, vaan jatkoi entiseen tapaansa. Alkoipa hän puhua isoäidistäkin, tietysti yhtä sekavasti koko ajan. Hän näytti yhä vaan odottavan apua poliisilta.
"Meillä", pauhasi hän vihoissaan, "meillä ei sellainen olisikaan mahdollista. Hyvin järjestetyssä valtiossa tiedetään kuinka sellaisia vanhoja höperöitä kohdella pitää. Hänet asetettaisiin siellä holhouksen alaiseksi! Niin, herraseni", jatkoi hän päättävästi, nousten äkkiä sohvasta ja kävellen edestakaisin lattialla — "niin, hyvä herra, suvaitkaa huomata se … meillä ei kursailla sellaisia vanhoja ämmiä … ei, hyvä herra, niitä ei meillä ollenkaan kursailla."
Tämän sanatulvan kestäessä kääntyi hän alinomaan sen "hyvän herran" puoleen, joka hänen mielikuvituksensa mukaan oli eräässä nurkassa. Sitten heittäytyi hän taas sohvaan ja alkoi ääneen nyyhkyttää ja loruta päättömiä. Hän puhui Degrierista, isoäidistä, veloistaan, johtuen yhä uudelleen puhumaan Blanchesta, jonka uskottomuus oli nähtävästi antanut hänelle loppuiskun.
"Se kiittämätön, se kiittämätön", huudahteli hän tuskissaan. "Sanokaa,Aleksei Ivanovitsh, eikö tämä ole kiittämättömyyttä?"
Näin, etten voinut tehdä hänelle mitään. Ei ollut hyvä jättää häntä yksikseenkään, sentähden kehoitin erästä palvelijaa ja Fedossjaa pitämään häntä silmällä. Itse menin huoneeseeni. Mutta tuskin olin päässyt ovesta sisään, kun Potapytsh tuli käskemään minua isoäidin luo. Kello oli kahdeksan paikoilla ja isoäiti oli juuri palannut pelisalista lopullisesti menetettyään kaikki. Minä tapasin hänet istumassa tuolissaan; hän näytti lopen väsyneeltä ja kärsivältä. Marfa tarjosi hänelle teetä ja melkein väkisin pakotti hänet ottamaan sen. Isoäidin ääni ja puhuttelutapa tuntuivat kummallisesti muuttuneen.
"Tervetuloa, isäseni, Aleksei Ivanovitsh", sanoi hän hiljaa päätään nyökäten. "Anteeksi että vielä kerran vaivasin sinua. Suo anteeksi vanhalle mummolle. Sinne olen minä jättänyt kaikki, ystäväiseni, lähes satatuhatta ruplaa. Olit oikeassa, kun et enään tullut kanssani eilen. Nyt ei mulla ole äyriäkään. Mutta en tahdo enään hetkeksikään jäädä tänne. Kello 10 lähtee juna, siinä lähden. Olen lähettänyt hakemaan sinun englantilaistasi — Astley, mikä lie — jotta hän lainaisi mulle 3,000 frankia kahdeksaksi päiväksi. Minulla on, isäseni, kylliksi vieläkin. On kolme kylää ja kaksi taloa. Rahojakin on, en ottanut kaikkia mukaani. Sanon sitävarten, ettei hän epäilisi mitään… Kas, tuossa hän on itsekin. Totta tosiaan kunnon mies!"
Mr. Astley oli heti rientänyt isoäidin luo ja lainasi tälle arvelematta 3,000 frankia. Viipymättä kauvempaa, heitti hän hyvästit ja lähti.
"Nyt lähde sinäkin, Aleksei Ivanovitsh. Minulla on vielä toista tuntia aikaa, tarvitsen levähtää — tuntuu kuin olisin rikkiruhjottu. Älä sinä minua toru, vanhaa hupsua. En tahdo enään moittia teitä nuoria kevytmielisyydestänne enkä liioin tuota onnetonta kenraalianne. Rahoja hän ei kuitenkaan minulta saa, hän on liian typerä mielestäni, vaikka enhän minä, vanha hupsu, ole viisaampi kuin hänkään. Jumala on rangaissut vanhoilla päivilläni minua ylpeydestäni. Hyvästi nyt! Marfusha, autas minua ylös."
Jätin isoäidin hyvästi ja lupasin tulla asemalle saattamaan. Hänen matkansa kovaonninen loppu olisi varmaan tehnyt minuun syvemmän vaikutuksen, jos eivät muut seikat tällä kertaa olisi enemmän kiinnittäneet huomiotani. En voinut istua sisällä huoneessani, menin käytävään ja juoksin rappuja alas vähän rauhoittuakseni ulkoilmassa. Kirjeeni Polinalle oli selvä ja vääjäämätön. Ratkaisu näytti olevan ovella. Degrier oli poissa sen mukaan kuin minulle oli kerrottu hotellissa. Jos en voi tulla Polinan ystäväksi, niin ehkä hän tarvitsee palvelijan. Jollain tavoin täytyy minun olla hänelle hyödyksi — välitän edes hänen kirjevaihtoaan!
Vähän ennen junan lähtöä tulin asemalle ja autoin isoäitiä vaunuun. Hän oli ottanut yksityisvaunun itselleen ja palvelijoilleen.
"Kiitoksia, isäseni, uhrautuvasta avuliaisuudestasi", sanoi hän hyvästiä heittäissään. "Ja muistuta Praskovjaa eilisistä sanoistaan. Minä odotan häntä."
Minä lähdin kotiin. Tullessani kenraalin huoneen ohi tapasin Fedossjan ja kysyin häneltä, kuinka kenraalin laita oli. "Ei mitään hätää, isäseni", vastasi hän nolona. Tahdoin kumminkin itse nähdä tätä, mutta jäin ällistyneenä ovelle seisomaan, kun näin neiti Blanchen istumassa kenraalin rinnalla. Kumpikin oli mitä oivallisimmalla tuulellaan. Myöskin rouva de Cominges oli siellä ja sohvalla istuen katseli täynnä äidillistä arvokkaisuutta molempia lempiviä. Kenraali näytti ilosta hullaantuneen. Hän laverteli mielettömyyksiä. Kasvot hermostuneen naurun vääristäminä olivat tuhansissa rypyissä, jotta ei silmiäkään näkynyt. Kuulin Blanchelta itseltään, että tämä oli tullut vaan "kuivaamaan hänen kyyneleitään". Kenraali-parka ei tiennyt kohtalonsa olevan jo ratkaistun. Blanche oli nimittäin pannut jo tavaransa kuntoon matkustaakseen ensi aamujunalla Pariisiin.
En tahtonut häiritä näitä molempia onnellisia, vaan käännyin kynnykseltä ja menin huoneeseeni. Ovea avatessani äkkäsin erään olennon istuvan tuolilla akkunan luona. Hän ei liikahtanutkaan minun tullessani. Kiiruhdin hänen luokseen, ja — sydämeni seisahtui: se oli Polina!