Minä huudahdin.
"Mikä teidän on", kysyi hän omituisella äänellä. Hän oli kalpea ja synkkä.
"Kuinka, mitä tämä on? Tekö? Täällä, minun luonani!"
"Kun tulen, tulenainiaaksi. Se on tapani. Saatte kohta nähdä; sytyttäkää kynttilä."
Sytytin kynttilän. Hän nousi, tuli pöydän luo ja pani sille avonaisen kirjeen.
"Lukekaa", käski hän.
"Tämä, — tämä on Degrierin käsialaa", huudahdin ottaessani kirjeen. Käteni vapisivat, ja sanat tanssivat silmissäni. Olen unohtanut kirjeen sisällyksen kokonaisuudessaan, mutta muistan hyvin erityisiä kohtia siitä. Jotenkin tähän tapaan se kuului:
"Mademoiselle", kirjoitti Degrier, "epämieluisat asianhaarat pakottavat mun viipymättä lähtemään täältä. Olette varmaan itsekin huomanneet mun tähän asti tahallani välttäneen ratkaisevaa selitystä välillämme, ennenkuin kaikki asiat olisivat kunnossa. Tämän vanhuksen, teidän sukulaisenne saapuminen tänne ja hänen kummallinen käytöksensä ovat tehneet lopun epäilyksistäni. Minun omat sotkeutuneet asiani eivät salli minun enään antautua mieluisain toiveitten valtaan, kuten tähän asti. Minä valitan sitä, mikä on tapahtunut; toivon kuitenkin, ettette käytöksessäni voine huomata mitään aatelis- ja kunnonmiehelle sopimatonta. Koska olen menettänyt melkein koko omaisuuteni isäpuolenne tähden, katson itseni oikeutetuksi tässä kiusallisessa asemassani koettaa pelastaa vielä jälelläolevan. Olen antanut Pietarissa olevien ystävieni tehtäväksi myydä yhden minulle pantatuista tiloista. Mutta kun tiedän kevytmielisen isäpuolenne tuhlanneen teidänkin omaisuutenne, olen minä päättänyt antaa anteeksi 50,000 frankia hänen veloistaan ja jättää teille tämän ylläolevan summan velkakirjat, jotta voitte laillista tietä hakea, mitä olette menettänyt. Minä toivon, mademoiselle, menettelyni olevan teille suureksi hyödyksi nykyisissä olosuhteissamme, ja toivon myöskin tällä menettelylläni täyttäväni velvollisuuteni aatelismiehenä ja kunnon miehenä. Olkaa vakuutettu, että teidän muistonne ei ole ikinä haihtuva sydämestäni."
"Selväähän se oli. Voitteko te muuta odottaakaan", sanoin minäPolinalle harmissani.
"Minä en ole mitään odottanut", vastasi hän näennäisesti tyynenä, vaikka luulin huomaavani hänen äänensä vavahdelleen omituisesti. "Olen jo aikoja sitten tehnyt päätökseni. Minä olen lukenut hänen kasvoistaan ajatuksensa ja olen tiennyt, mitä hänen sisällään piili. Hän luuli, etten niin helposti taipuisi, että pysyisin lujasti…" — hän purasi huuleensa ja vaikeni. — "Tahallani olen yhä enemmän halveksinut häntä", jatkoi hän hetken kuluttua, — "minä tiesin liiankin hyvin, mitä minulla oli häneltä odotettavissa. Heti kun sähkösanoma perinnöstä olisi saapunut, olisin heittänyt hänen silmilleen sen summan, jonka tämä tolvana oli hänelle velkaa ja ajanut hänet ulos ovesta! Jo kauvan, kauvan olen minä vihannut häntä. Oi ennen hän ei ollut sellainen, mutta nyt, nyt… Millä riemulla minä viskaisinkaan hänelle nyt nämät 50,000 frankia ja sylkisin häntä!"
"Mutta hänen kenraalille palauttamansa velkakirjat? Lähettäkää ne takaisin."
"Ei käy laatuun."
"Se on totta, ei käy laatuun. Eihän kenraali nyt voisi… Entäs isoäiti", huudahdin äkkiä.
Polina katseli minua hajamielisenä ja tyytymättömänä.
Vihdoin sanoi hän ärtyisesti: "Mitäpä hyötyä isoäidistä olisi? Hänen puoleensa en kumminkaan aijo kääntyä… En aijo ruveta armoilla elämään", lisäsi hän närkästyneenä.
"Mutta mitäs on tehtävä", huudahdin minä, "ja kuinka, kuinka te voitte rakastaa tätä Degrieriä? Se konna! Tahdotteko, minä tapan hänet kaksintaistelussa? Missä hän nyt on?"
"Hän on Frankfurtissa ja aikoo viipyä siellä kolme päivää."
"Sanokaa sana vaan, ja minä lähden sinne huomenna, heti, ensi junalla", huudahdin mielettömässä kiihkossani.
Hän naurahti.
"Ja jos hän silloin sanoo teille: maksakaa ensin takaisin mun 50,000 frankiani. — Mitä varten ryhtyä kaksintaisteluun? Tyhmyyksiä!"
"Mutta kuinka, millä tavalla sitten saamme nuo 50,000 frankia", huusin hampaitani kiristellen. "Niitä ei, totisesti, poljeta maasta silmänräpäyksessä! — Kuulkaa, mitä sanotte mr. Astleysta", kysäsin yhtäkkiä.
Hänen silmänsä salamoivat kiukusta.
"Mitä?Sinä itsesiis vaadit minua hylkäämään sinut ja menemään tuon englantilaisen luo", sanoi hän katsellen minua läpitunkevasti ja hymyillen katkerasti. — Ensi kerran eläissään sinutteli hän minua.
Yhtäkkiä näytti häntä pyörryttävän ja hän vaipui voimattomana sohvalle. Kuin salama olisi iskenyt minuun! Seisoin jähmettyneenä hänen edessään, en tahtonut uskoa korviani enkä silmiäni. Mitä, onko totta, hän rakastaa minua! Hän on tullutminunluokseni eikä mr. Astleyn! Ihan yksinään, omalla vastuullaan on tämä nuori nainen tullut minun asuntooni hotellissa välittämättä siitä, että hän täten häpäisee itsensä koko maailman silmissä, — ja minä, minä seison hänen edessään enkä vieläkään ymmärrä!
Hurja ajatus iski mieleeni.
"Polina! Anna minulle tunti aikaa! Odota täällä yksi ainoa tunti, minä … minä tulen pian takaisin. Se on välttämätöntä! Saat nähdä! Pysy täällä, pysy täällä!"
Syöksyin huoneesta välittämättä hänen kummastelevista, kysyvistä katseistaan. Hän huusi jotain minun jälkeeni, mutta minä en pysähtynyt kuuntelemaan.
Tapahtuu todellakin toisinaan, että jokin kummallinen, aivan mahdoton ajatus iskee niin lujasti mieleen, että se lopulta alkaa tuntua aivan yksinkertaiselta, helpolta toteuttaa. Ja vielä: tähän ajatukseen tarvitsee vaan liittyä väkevä, intohimoinen toivomus, niin kohta tuntuu se aivan salliman suomalta, välttämättömältä, edeltäpäin määrätyltä.
Ehkä tässä pohjalla piilee jokin erityinen sieluntila, yhdistetty aavistuksista, tahdonponnistuksista ja äkkiä kiihtyneestä mielikuvituksesta tai jotain sentapaista, jota ei voi niin tarkkaan määritellä. Olipa miten tahansa, tänä iltana tapahtui jotain, jota en ikinä unohda, jotain tavatonta, joka ehkä voitaisiin selittää aritmetiikan lakien avulla, mutta joka siitä huolimatta tuntuu minusta vielä tänäkin hetkenä ihmeeltä.
Kello oli neljänneksen yli kymmenen, kun tulin pelisaliin. Tein sen lujasti luottaen onneeni ja niin liikutetussa mielentilassa, etten ole koskaan sellaisessa ollut.
Pelisalit olivat vielä täynnä väkeä, vaikka nyt oli tuskin puoleksikaan niin paljon kuin aamulla.
Yli klo 11 viipyvät pelipöydän ääressä ainoastaan todellisesti hurjat pelaajat, jotka eivät välitä muusta kuin ruletista, jotka koko kylpykautena eivät kiinnitä mihinkään muuhun huomiotaan eivätkä mitään muuta harrasta. He pelaavat aikaisesta aamusta myöhään iltaan, pelaisivatpa koko yönkin, jos se vaan kävisi päinsä, ja aina vastenmielisesti lähtevät pelisalista, kun se klo 12:lta suljetaan. Kun vanhin pelinhoitaja juuri vähän ennen sulkemista julistaa: "Les trois derniers coups, messieurs" [kolme viimeistä panosta, hyvät herrat], ovat he valmiit uskaltamaan tällöin kaikki, mitä taskussaan on, ja menettävät tavallisesti silloin. Menin samaan pöytään, jossa isoäiti oli istunut. Siinä oli tilaa, joten helposti voin saada paikan itselleni. Suoraan edessäni vihreällä veralla oli piirrettynä sana "Passe".
"Passe" — se merkitsee numerojaksoa 19-36. Ensimäinen puolisko, 1-18 merkitään sanalla "Manque". Mutta mitä minulle nämät merkitsivät? En osannut nyt tuumia enkä laskea. En kuullut edes, mikä luku oli viimeksi sattunut, vaan otin heti jäljellä olevat 20 fredrichsd'oriani taskustani ja nakkasin ne eteeni sanalle "Passe".
"Kaksikymmentä kaksi", huusi kassanhoitaja.
Olin voittanut ja annoin panoksen ja voiton jäädä peliin.
"Kolmekymmentä yksi", huusi kassanhoitaja.
"Voitto taaskin! Minulla oli jo 80 fredrichsd'oria. Työnsin koko summan kahdelletoista keskimäiselle (voitto oli siinä kolmenkertainen). Pyörä kieppui ja pysähtyi luvulle 24. Eteeni pantiin kolme kääröä, jokaisessa 50 fredrichsd'oria ja lisäksi 10 kultarahaa, joten minulla kaikkiaan oli nyt 240 fredrichsd'oria. Kuin kuumeessa työnsin koko rahakasan punaselle, — ja yhtäkkiä tajusin, mitä tein! Ainoan kerran koko pelin kestäessä! Kauhu värisytti ruumistani, käteni ja jalkani vapisivat. Kammolla tunsin tässä silmänräpäyksessä, mitä nyt tappio minulle merkitsisi. Elämästäni pelasin!
"Punanen", huudahti pelinhoitaja, ja minä hengähdin syvään; oli kuin tuhannet tuliset muurahaiset ryömisivät pitkin ruumistani. Minulle maksettiin 4,000 guldenia seteleissä ja 80 fredrichsd'oria! Osasin vielä laskea ne. Asetin panoksen, muistaakseni 2,000 guldenia, uudelleen kahdelletoista keskimäiselle ja menetin; kultarahanakin menivät menojaan. Vimmastuneena otin jälellä olevat 2,000 guldeniani ja panin ne umpimähkään kahdelletoista ensimäiselle. Lyhyen silmänräpäyksen ajan tunsin jotain, jollaista madame Blanhard lienee tuntenut, kun hän Pariisissa putosi alas ilmapallosta.
"Neljä", huusi pelinhoitaja.
Olin taas 6,000 guldenin omistaja. Tunsin voitonvarmuutta ja pelkoni oli tiessään. Huolimattomasti viskasin 4,000 guldenia mustalle; minun jälkeeni asetti kymmenen pelaajaa panoksensa mustalle.
Pelinhoitajat vilkaisivat toisiinsa ja vaihtoivat pari sanaa keskenään.Pöydän ympärillä seisovien katselijain joukosta kuului kuisketta.
Musta voitti. Kuinka tämän perästä panokset asetin, en voi sanoa. Muistan vaan, ikäänkuin unessa, minulla kerran olleen 16,000 guldenia, jotka kolmen epäonnistuneen yrityksen perästä kutistuivat 4,000:een. Jäännöksen työnsin puoleksi tiedotonna, sillä ajattelemaan en enään kyennyt, sanalle "passe" ja voitin. Noin neljä kertaa perätysten voitin ja tiesin vaan voittaneeni tuhansia. Muistan kahdentoista keskimäisen sattuneen enimmäkseen ja vihdoin turvausin yksinomaan niihin. Ne sattuivat jotenkin säännöllisesti kolme tai neljä kertaa peräkkäin, sitten sattui pari kertaa toisille numeroille, jonka jälkeen taas keskimäiset palasivat kolme, neljä kertaa perätysten. Tämä on omituinen esimerkki siitä säännöllisyydestä, josta jo olen maininnutkin, ja joka kerrassaan kumoo kaikki lyijykynällä tehtyjen muistiinpanojen avulla harkitut laskut. Minkälaisia hirveitä kolttosia onni välistä tekeekin tällaisissa tapauksissa!
Taisi olla puolen tuntia kulunut tulostani, kun pelinhoitaja selitti minun voittaneen 30,000 guldenia, ja että ruletti täydyttiin huomiseen asti sulkea, koska pankki ei vastaa suuremmasta summasta. Sieppasin kultarahani pöydältä ja ajoin taskuuni. Setelit otin käteeni ja kiiruhdin toiseen pöytään, jossa vielä pelattiin. Koko joukko hyökkäsi perässäni. Täällä sain heti paikan. Aloin asettaa panoksia umpimähkään, mistään välittämättä. En ymmärrä, mikä minut pelasti!
Silloin tällöin välähti mielessäni jotain ajatuksentapaista, ja minä turvauduin erityisiin lukuihin. Mutta pian jätin ne taas ja asetin panokseni kuten ennenkin. Toisinaan en huomannutkaan voittaneeni ja pelinhoitajain täytyi tulla avukseni. Tein typeriä erehdyksiä. Hiki virtasi ohimoiltani, ja käteni vapisivat. Muutamat puolalaiset tarjosivat minulle apuaan, mutta en huomannutkaan heitä. Onneni oli horjumaton! Äkkiä kuului ympärilläni puheen sorinaa ja naurua. "Hyvä, hyvä", huusivat kaikki, toiset taputtivat käsiäänkin.
Toisessakin pöydässä voitin 30,000 guldenia, ja pankki suljettiin siksi päiväksi.
"Lähtekää, lähtekää", kuiskasi joku oikealla puolellani. Se oli muuan Frankfurtin juutalainen, joka koko ajan oli seisonut vieressäni ja luullakseni auttanut minua pelissä.
"Lähtekää, jumalan tähden", kuiskasi toinen ääni vasemmalla puolellani. Katsahdin ympärilleni ja näin vaatimattomasti ja siististi puetun naisen, noin 30-vuotiaan, sairaalloisen kalpean ja kärsivän näköisen, mutta kasvoissaan näkyi vielä kadonneen kauneuden jälkiä. Olin juuri aikeessa työntää kultakääröt ja setelit taskuihini; niin huomaamatta kuin suinkin annoin käärön fredrichsd'oreja luistaa kalpean naisen käteen. Hän kiitti minua hermostuneesti pusertaen kättäni laihoilla, hienoilla sormillaan. Tämä oli silmänräpäyksen työ. Kun olin saanut kaikki taskuihini, lähdin pelaamaan "trente et quarantea". Yleisö, jota tämän pelin ääressä tapaa, on hienompaa kuin rulettiyleisö. Pankki vastaa täällä 100,000 taalerista, mutta korkein panos ei täälläkään saa olla suurempi kuin 4,000 guldenia. Minulla ei ollut aavistustakaan tästä pelistä, sen vaan tiesin, että täälläkin panokset asetetaan punaselle ja mustalle. Tästä nyt sitten alotin. Kaikki kokoontuivat ympärilleni. En muista kertaakaan koko aikana ajatelleeni Polinaa. Antauduin vaan omituisen mielihyvän tunteen valtaan kuullessani setelien kahinaa, joita kasaantui eteeni yhä enemmän ja enemmän.
Kohtalo näytti todellakin valinneen minut suosikikseen tänä iltana. Todellakin harvinaisia onnen sattumia seurasi lakkaamatta toisiaan. Erityisesti muistan punasella olleen tavattoman onnen. Verrattain usein sattuu että jollakulla numerojaksolla tai värillä on pysyväinen menestys. Punanen esim. sattuu joskus kymmenen tai viisitoistakin kertaa perätysten. Edellisellä viikolla satuin itse näkemään sen tapahtuvan kaksikymmentä kertaa yhteen jaksoon — tapaus, joka herätti suurta huomiota ja vilkasta keskustelua. Luonnollista on kuitenkin, että harvoin uskalletaan asettaa panosta enempää kuin kymmenen kertaa perätysten samalle värille. Kokeneet pelaajat varsinkin ymmärtävät varoa tätä, sillä he tietävät tällaisien kohtalon oikkujen voivan kääntyä hyvinkin turmiollisiksi. Sen pahemmin käy vasta-alkajien, jotka kerta toisensa perästä pysytteleivät samalla värillä yhä korottaen panoksiaan. Vähässä ajassa hävittävät he siten tyyten kaikki, mitä heillä on.
Nyt minä kuitenkin pysyttelein itsepintaisesti punasella, kun näin tämän värin jo osuneen paikalle useita kertoja. Kenties oli turhamielisyydelläkin tässä pieni osansa, tahdoin näet hämmästyttää katsojiani päättömällä hurjuudellani, joka vihdoin meni mielettömyyteen asti. Sieluni, näinä päivinä niin monien erilaisten, voimakkaitten vaikutusten alainen, näytti kaipaavan yhä väkevämpää yllykettä, se tuntui yhä levottomammin ja intohimoisemmin värisevän, kunnes se lopullisesti väsähtyisi. En valehtele väittäissäni olleeni valmis arvelematta panemaan peliin 50,000 guldenia kerrallaan, jos vaan säännöt olisivat sen sallineet. Ympärilläni puhuttiin yhä kovemmin, minulle huudettiin olevan sulaa hulluutta asettaa yhä panokset punaselle, koska se oli jo sattunut neljätoista kertaa perätysten.
"Herraseni, te olette jo voittanut 100,000 guldenia", kuului ääni sivullani.
Havahduin. Kuinka? Olenkos minä jo voittanut 100,000 guldenia. Mitä minä enemmällä tein? Hyökkäsin seteleihin käsiksi ja aloin tunkea niitä taskuihini laskemattakaan niitä, kahmaisin kultakääröt ja riensin ulos salista. Minulle naurettiin siinä rynnätessäni väkijoukon läpi taskut kohollaan seteleistä, kumarassani kullan painosta. Joka taholta kurotettiin minua kohti käsiä, ja minä annoin katsomatta, paljonko. Ulkokäytävällä pidätti minut kaksi juutalaista kauppiasta.
"Te olette rohkea, sangen rohkea", sanoivat he minulle. "Mutta matkustakaa pois huomenna, ja ennemminkin jo, muuten menetätte te kaikki."
En kuunnellut heitä enempää. Kävelypuistossa oli pilkkopimeä. Hotelliini oli noin 500 askelta. En koskaan ollut pelännyt rosvoja enkä varkaita pienenäkään ollessani; nytkään en heitä ajatellut. Minut oli vallannut omituinen, melkeinpä hirveä tunne — menestyksen, voiton, voiman — en oikein tiedä, kuinka sitä sanoisin. Polinankin kuva tuli nyt mieleeni. Minulle selvisi, että nyt kiiruhdan hänen luokseen, tapaan hänet pian, kerron kaikki ja näytän rikkauteni hänelle… Mutta en enään voinut muistaa, mitä hän oli minulle ennemmin puhunut, ja miksi olin lähtenyt enkä muitakaan puolen tuntia sitten tapahtuneita asioita. Ne tuntuivat minusta jo aikoja sitten olleilta ja menneiltä — niitä me emme enään muistele. Tästä lähtien alkaa kaikki ihan alusta. Yhtäkkiä melkein jo käytävän toisessa päässä valtasi minut hirveä pelko: "Mitä jos minut nyt murhataan ja ryöstetään!" Kauhuni kasvoi joka askeleella. Minä melkein juoksin. Äkkiä välkähtivät vastassani hotellin valaistut akkunarivit — jumalan kiitos, kotona!
Töyttäsin rappuja ylös neljänteen kerrokseen ja tempasin oveni auki. Polina oli vielä huoneessani. Hän istui sohvalla ristissä käsin. Pöydällä paloi kynttilä. Hän katseli minua ihmetellen, ja minä mahdoinkin tällä hetkellä näyttää omituiselta. Pysähdyin hänen eteensä ja aloin pöydälle tyhjentää taskujani.
Muistan hänen katsoneen kasvoihini kovasti jännitettynä, nousematta paikaltaan, liikahtamatta.
"Kaksisataatuhatta frankia voitin", huudahdin laskiessani viimeisen setelin pöydälle.
Kulta ja setelit peittivät pöydän; en voinut kääntää katsettani niistä ja unohdin hetkeksi Polinankin läsnäolon. Aloin järjestää seteleitä kasoihin, sitten laskin kullan. Jätin kaikki pöydälle ja rupesin mietteissäni nopein askelin kävelemään edestakaisin lattialla. Äkkiä menin pöydän luo ja laskin rahat uudelleen. Sitten juolahti mieleeni sulkea ovi. Hyökkäsin sille ja väänsin avainta pari kertaa. Vihdoin pysähdyin ajatuksissani pienen matkalaukkuni eteen.
"Panenko ne laukkuuni huomiseen asti", kysäsin Polinaan kääntyen, äkkiä muistaen hänet. Tämä istui yhä paikallaan tarkoin katsellen minun puuhiani. Kasvoillaan oli omituinen ilme, joka ei minua ensinkään miellyttänyt. En erehdy sanoessani sen osoittaneen vihaa.
Nopein askelin astuin hänen luokseen. "Polina", sanoin minä, "tässä on kaksikymmentäviisi tuhatta guldenia, se on enemmän kuin viisikymmentä tuhatta frankia. Ottakaa, heittäkää hänen silmillensä huomenna."
Hän ei vastannut mitään.
"Jos tahdotte, vien itse ne hänelle huomenaamulla varhain."
Hän purskahti nauruun ja nauroi kauvan.
Hämmästyneenä ja suuttuneena katselin häntä. Hän nauroi ilkeästi, pilkallisesti aivankuin tulisimmin hänelle tunteitani selittäessänikin. Vihdoin hän vaikeni ja alkoi otsa rypyssä, vihaisesti katsella minua kiireestä kantapäähän.
"Minä en ota teidän rahojanne", sanoi hän halveksuvasti.
"Kuinka? Mitä se merkitsee", huudahdin. "Miksi ette, Polina?"
"En ota lahjaksi rahoja."
"Tarjoan ne teille ystävänä. Teidän tähtenne olen valmis elämänikin uhraamaan."
Hän loi minuun pitkän, tutkivan katseen ikäänkuin olisi tahtonut lukea sisimmät ajatukseni.
"Paljon te minusta maksattekin", huudahti hän nauraen. "Degrierin rakastajatar ei ole viidenkymmenen tuhannen arvoinen."
"Polina, kuinka voittekaan puhua tuolla tavoin minulle", huudahdin nuhdellen. Olenko minä mikään Degrier?"
"Minä vihaan teitä! Niin … niin! Minä rakastan teitä yhtä vähän kuinDegrieriakaan", huusi hän silmät säkenöiden.
Äkkiä hän peitti käsillään kasvonsa ja sai itkukohtauksen. Menin hänen luokseen rauhoittaakseni häntä. Ymmärsin, etten minä ollut syynä hänen mielenliikutukseensa. Hän käyttäytyi kuin mieletön.
"Osta minut, osta, jos tahdot! Viidelläkymmenellä tuhannella frankilla aivankuin Degrier, — tahdotko", nyyhkytti hän suonenvedontapaisesti. Minä syleilin häntä, suutelin hänen käsiään, jalkojaan, vaivuin polvilleni hänen eteensä.
Kohtaus meni ohi. Hän laski kätensä minun olkapäilleni ja alkoi taas katsella minua läpitunkevasti; hän näytti tahtovan tutkia jotain kasvoistani. Puhuin hänelle lakkaamatta, mutta luulen, ettei hän minua kuullutkaan, vaan oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Hänen kasvoillaan oli outo, miettivä ilme. Milloin painoi hän minut rintaansa vasten hymyn valaistessa hänen piirteitään, milloin työnsi minut kiivaasti luotaan ja katseli synkkänä eteensä.
Yhtäkkiä sulki hän minut kiihkeästi syliinsä.
"Rakastathan sinä minua, rakastat", puhui hän, "tahdoit minun tähteni vaatia paroonin kaksintaisteluun!" — Ja hän nauroi niin hilpeästi, sydämellisesti, että hänen muuten ankarat piirteensä näyttivät melkein lapsellisilta, herttaisilta. Mitä oli minun tekeminen? Olin itse ikäänkuin kuumeessa, itkin ja nauroin hänen kanssaan. Muistan hänen alkaneen puhua jotain, mitä en ollenkaan voinut käsittää. Kuiskien ja hyväillen minua kertoi hän nopeasti ja sekavasti jotain koettaen niin pian kuin suinkin saada sen loppuun puhutuksi. Sitten nauroi hän taas niin heleästi, että minä pelästyin.
"Ei, ei, sinä armas, armas", kuiskasi hän. "Sinä uskolliseni!"
Ja taas pani hän kätensä olkapäilleni ja katseli minua läpitunkevasi ja tutkivasti ja sanoi:
"Sinä rakastat minua, rakastat, — todellakin rakastat?"
En kääntänyt silmiäni hänestä, en voinut kyllikseni katsella häntä. Kun hän huomasi minun intohimoisen katseeni, hymyili hän viekkaasti ja alkoi aivan aiheettomasti puhua mr. Astleysta. En oikein ymmärtänyt, mitä hän englantilaisesta sanoi, mutta minusta näytti hän tekevän pilaa tästä. Hän toisti yhä, että tämä odotti häntä, aivan varmaan seisoi akkunan alla — "niin, niin, akkunan alla … avaa se ja katso ulos, siellä hän on aivan varmaan." Hän työnsi minua veitikkamaisesti hymyillen akkunaa kohti, mutta tuskin olin sinnepäin liikahtanutkaan, ennenkuin hän alkoi taas nauraa ja heittäytyi takaisin syliini.
"Me matkustamme siis todellakin. Huomennahan me matkustamme", kysyi hän äkkiarvaamatta. "Kuinka luulet, vieläkö saavutamme isoäidin? Ehkä tapaamme hänet vielä Berliinissä? Mitä hän sanonee, kun niin odottamatta ilmestymme hänen eteensä? Ja mr. Astley? Hän ei syöksy alas Schlangenbergiltä. Vai luuletko? Ha-ha-ha! Tiedätkö, hän ehdotti minulle, että ensi vuonna matkustaisimme yhdessä pohjoisnavalle! Mainio aate, eikö totta? Muuten on hän kunnon poika, tuo mr. Astley, onpa hän sanonut säälivänsä narrimaista kenraaliammekin… Ja sinä, sinä tahdot todellakin hakea käsiisi Degrierin ja tappaa hänet?… Ei, sitä en salli, … etkä sinä saa tappaa parooniakaan", lisäsi hän nauraen. "Oi, kuinka hullunkurinen sinä olit, kun lähetin sinut paroonittaren luo. Mainiota oli katsella teitä kolmea. Sinusta ei ollut erittäin hauskaa mennä sinne, … ja kuinka minä nauroin sinulle, ha, ha, ha!"
Hän alkoi taas suudella ja syleillä minua ja kallisti päänsä olalleni.Minä en ajatellut mitään enkä kuullut mitään. Minua pyörrytti…
Kello oli jo noin seitsemän aamulla. Polina istui vieressäni ja katseli eteensä kummallisesti aivankuin juuri olisi tointunut tainnoksista ja koettaisi koota ajatuksiaan. Viimein sattui hänen katseensa pöytään ja siinä oleviin rahakasoihin. Pääni oli raskas ja kipeä. Tahdoin tarttua Polinan käteen, mutta hän työnsi minut kiivaasti luotaan ja ponnahti seisomaan. — Sateisen yön jälkeen oli pilvinen ja kolkko aamu. Hän meni akkunan luo, avasi sen ja nojautui kyynärpäillään akkunalautaan katsellen ulos. Täten hän seisoi muutaman minuutin liikahtamatta tai kuulematta, mitä hänelle sanoin. Tuska valtasi minut ajatellessani, mitä oli tapahtunut, ja kuinka tämä kaikki olisi päättyvä. Äkkiä Polina kääntyi, meni pöydän luo ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä, katsellen minua rajattoman vihan ilme kasvoillaan:
"No, saanko minä nyt sitten viisikymmentä tuhatta frankiani?"
"Polina, nytkö taas alat…"
"Vai vieläkö sinä tuumailet? Ha, ha ha! Sinua taitaakin jo kaduttaa?"
Olin erilleen pannut ne kaksikymmentä viisi tuhatta guldenia, jotkaPolinan pitäisi antaa Degrierille; ne olivat siis valmiina pöydällä.Minä otin ne ja ojensin hänelle.
"Nämäthän ovat jo nyt minun? Niinkö todellakin", kysyi hän ilkeästi minulta pitäen rahoja käsissään.
"Sinun ne ovat olleet aina", sanoin minä.
"No hyvä, tuoss'on sinulle viisikymmentä tuhatta frankiasi", huudahti hän silmät vihasta säihkyen ja heitti ne päin kasvojani, jotta oikein kipeästi koski. Setelit lehahtivat ilmassa ja putosivat lattialle, mutta Polina itse oli juossut ovelle ja mennyt tiehensä, ennenkuin ehdin estää häntä.
Hän oli nähtävästi joutunut satunnaiseen mielenhäiriöön, muuten en voi selittää hänen käytöstänsä. Totta on, että hän siitä ajasta asti on ollut sairaana ja on yhä vieläkin. Mikä oli syynä tähän tilaan ja erittäinkin sen rajuun puhkeamiseen? Loukattu ylpeyskö? Vai epätoivoissaanko oli siitä, että oli tullut minun luokseni? Olinko liian räikeästi ilmaissut voitonriemuni? Olinko kohdellut häntä yhtä alhaisesti kuin Degrier? Ja sitten tahtonut päästä hänestä lahjoittamalla hänelle viisikymmentä tuhatta frankia? Mutta niin ei voi olla. Minun tarkoitukseni ovat rehelliset ja kunnialliset. Hänen omat houreensa ovat syynä kaikkeen, herättivät hänessä epäluulon minua kohtaan ja saattoivat hänet solvaisemaan minua. Minun syyllisyyteni oli joka tapauksessa sangen vähäinen, ja ainoastaan hänen sairaalloisesti ärtynyt mielikuvituksensa voi tehdä sen niin suureksi ja raskaaksi. Tietysti minun olisi pitänyt ottaa huomioon hänen kiihtynyt tilansa. Mutta oliko hän nyt niin sairas ja järjiltään, ettei tiennyt, mitä teki tullessaan minun luokseni Degrierin kirje mukanaan? Varmaan hän tiesi, mitä teki. Eikö hän tullut juuri saamaan neuvoa ja lohdutusta?
Piilotin vuoteeseen rahani ja poistuin huoneestani kymmenen minuutin kuluttua Polinan lähdöstä. Olin varma siitä, että hän oli mennyt ylös huoneeseensa ja hiivin tiedustamaan lastenhoitajalta, kuinka neiti jaksoi. Suureksi hämmästyksekseni kuulinkin häneltä, että Polina ei vielä ollut tullut kotiin, ja että lastenhoitaja oli tulossa minun luokseni häntä kysymään.
"Juuri kymmenen minuuttia sitten lähti hän luotani", huudahdin pelästyneenä. "Mihin hän on mahtanut joutua?"
Lastenhoitaja katsoi moittivasti minuun.
Sillä välin oli ehditty sepittää kokonainen historia, joka oli jo levinnyt ympäri hotellin. Ovenvartija ja tarjoilijat supattivat toisilleen, että neiti jo klo seitsemältä oli lähtenyt hotellista juoksemaan kovassa sateessa hôtel d'Angleterreen. Heidän vihjauksistaan huomasin heidän jo tietävän Polinan käyneen minun luonani. Muutkin meikäläisiä koskevat salaisuudet olivat jo jokaisen hampaissa. Niinpä kerrottiin kenraalin eilen tulleen hulluksi, läpi koko hotellin kaikuivat muka hänen valitushuutonsa. Ja edelleen, että isoäiti, jota luultiin kenraalin äidiksi, oli vartavasten matkustanut Venäjältä estämään poikansa avioliittoa neiti de Comingesin kanssa, ja tekemään hänet perinnöttömäksi, jos ei hän tottelisi. Tahallaan oli äiti sitten ruletissa hävittänyt koko omaisuutensa poikansa kiusalla, jotta tämä raukka oli nyt aivan rutiköyhä.
"Niin, sellaisia ne venäläiset ovat", huudahtivat he päätään pudistellen ja nauroivat. Suuresta pelivoitostanikin he jo olivat kuulleet puhuttavan ja passarini oli ensimäinen minua onnittelemassa. Mutta minulla ei ollut heidän kanssaan mitään tekemistä. Minä riensin hôtel d'Angleterreen.
Oli vielä jotenkin aikaista. En tiennyt siis, ottaisiko mr. Astley vastaan ketään. Kuultuaan minun etsivän itseään, tuli hän heti luokseni käytävään. Hän pysähtyi eteeni katsellen mitään puhumatta lyijynharmailla silmillään minua ja näytti odottavan, mitä sanoisin. Minä kysyin Polinaa.
"Hän on sairas", vastasi mr. Astley silmiään räpäyttämättä katsellen minua.
"Sitten on hän tietysti teidän luonanne?"
"Niin on, minun luonani."
"Te siis … te aijotte pitää hänet luonanne?"
"Niin aijonkin."
"Mr. Astley, tästä nousee pahoja huutoja; tämä on mahdotonta. Hän on kovin sairas: ehk'ette ole huomannutkaan."
"Kyllä minä sen olen huomannut; johan minä teillekin sanoin hänen olevan sairaana. Jos ei hän olisi ollut sairas, ei hän olisi tullut luoksenne yöllä."
"Te siis tiedätte senkin."
"Tiedän. Hän tuli eilen tänne, ja minä lähetin hänet erään sukulaiseni luo, mutta koska hän oli sairas, erehtyi hän ja tuli teidän luoksenne."
"Ajatelkaas! Te olisitte siis hänen valittu suojelijansa? Mutta sallikaas minun kysyä: ettekö viime yötä seisoskellut hotellimme akkunoitten alla. Miss Polina kehoitti minua katsomaan ulos, olisitteko te siellä, häntä näytti suuresti huvittavan teidän siellä odottelemisenne. Hän nauroi sille kovin."
"Todellakin? Ei, akkunoitten alla en seisoskellut, mutta hyvän aikaa kävelin hotellin edustalla."
Minua olisi kovin haluttanut pilkata mr. Astleyta, mutta Polinan tähden en sitä sentään voinut tehdä.
"Mutta lääkäriähän täytyy lähettää noutamaan, mr. Astley."
"Johan siellä lääkäri kävikin. Jos hän kuolee, vaadin teidät siitä tilille."
Minä hämmästyin.
"Suokaa anteeksi, mr. Astley, kuinka te siitä minua syytätte?"
"Onko totta, että eilen voititte kaksisataatuhatta taaleria?"
"Kaikkiaan vaan satatuhatta taaleria."
"No, katsokaas vaan! Te matkustatte siis tänä aamuna Pariisiin?"
"Mitävarten?"
"Kaikki venäläiset, joilla on rahoja, matkustavat Pariisiin", selitti mr. Astley kuin kirjasta lukien.
"Mitäs minä kesällä Pariisissa teen? Minä pidän teistä, mr. Astley!Tiedättehän itsekin."
"Tokkohan? Olen varma, ettette pidä. Sitäpaitsi te menetätte kaikki pelissä, jos jäätte tänne. Hyvästi! Olen vakuutettu siitä, että tänään matkustatte Pariisiin'"
"Hyvä on, hyvästi sitten, mutta Pariisiin en lähde. Mitäs te tuumitte, mr. Astley äskeisistä. Sanalla sanoen, kenraali… Ja sitten miss Polinan seikkailut, — koko kaupunkihan jo puhuu siitä."
"Koko kaupunki, niin. Kenraalilla, luulen ma, on nyt muuta mielessä. Ja kukaan ei voi kieltää miss Polinaa oleskelemasta, missä hän itse tahtoo. Perhettänsä hänen ei tarvitse ottaa huomioon, sillä tätä perhettä ei enään ole."
Ymmärsin, mr. Astleyn lujasti päättäneen olla laskematta minua Polinan luo. Sentähden luovuinkin toivosta saada tavata tätä. Hotelliini palatessani johtui taas mieleeni, kuinka vakavasti hän oli kehoittanut minua lähtemään Pariisiin. Minua oikein nauratti. Ja mitä merkitsi sitten se, että hän vaatisi minut tilille, jos Polina kuolisi? Aikooko hän ehkä haastaa minut kaksintaisteluun ja ampua minut? Tunsin syvästi sääliväni Polinaa, mutta siitä asti, kun eilen istuin pelipöytään ja aloin koota kultaa ja seteleitä, on rakkauteni joutunut ikäänkuin toiseen sijaan. Nyt minä tästä puhun, mutta silloin en sitä vielä selvästi tajunnut. Tokkohan minä todellakin olen pelaaja … tokkohan minä niin kovasti rakastankaan Polinaa? Ei, minä rakastan häntä, Jumala tietää! Mutta tullessani mr. Astleyn luota hotelliini, soimasin ja piinasin itseäni lakkaamatta. — Mutta sitten tuli väliin sangen kummallinen ja typerä juttu.
Kiiruhdin juuri kenraalin luo, kun äkkiä aukeni eräs lähellä oleva ovi ja joku huusi minun nimeäni. Se oli rouva de Cominges, joka neiti Blanchen käskystä oli tullut kutsumaan minua hänen luokseen. Noudatin kutsua ja kuulin heti ovesta astuttuani neiti Blanchen helakan naurun sisähuoneesta. Hänellä oli hotellissa vaan kaksi huonetta. Neiti Blanche oli vasta juuri noussut ja esiintyi sangen viekottelevana kevyessä puvussaan, kaula ja käsivarret paljaina.
"Kas, siinähän se nyt on, tuleppas sisään, jöröjukka! Onko totta, että olet voittanut vuoren kultaa ja hopeaa. Minä rakastan enemmän kultaa."
"Totta on", vastasin nauraen.
"Paljonko?"
"Satatuhatta guldenia."
"Kultaseni, kuinka sinä olet tyhmä. Tule lähemmäksi, minä en kuule mitään. Nyt alamme juhlia, eikö totta?"
Menin hänen luokseen. Ohuen silkin alta pistäytyivät esiin kuvankauniit olkapäät, jommoisia olin tuskin unissakaan nähnyt. Niitä verhosi batistinen, pitseillä reunustettu paita, joka erinomaisesti sopi hänen tummalle iholleen.
"Poikaseni, onko sulla sydäntä", huudahti hän katsellen minua ja nauroi. Hänen naurunsa oli aina hyvin iloista, jopa sydämellistäkin.
"Toisinaan", vastasin minä matkien Corneliusta.
"Näetkös sinä", virkkoi hän äkkiä, — "jos et ole kovin tyhmä, vien sinut Pariisiin. Ymmärrätkö, lähden sinne heti."
"Hetikö?"
"Puolen tunnin perästä."
Todellakin, kaikki oli lähtöön valmiina. Matkalaukut kunnossa. Kahvi oli jo aikoja sitten tuotu sisään.
"No niin, tahdotko tulla Pariisiin? Sanohan, mitä merkitsee 'utchitel'?Sinä olit kauhean tyhmä, kun olit 'utchitel'. Missä ovat sukkani.Paneppas ne jalkaani, no!"
Hän ojensi todellakin ihastuttavan jalkansa, tummaihoisen, pienen. Minä nauroin ja aloin vetää siihen silkkistä sukkaa. Neiti Blanche istui vuoteella ja laverteli.
"No, mitä sinä teet, jos otan sinut mukaani? Ensiksikin, minä tahdon viisikymmentä tuhatta frankia. Sinä annat ne mulle Frankfurtissa. Me menemme Pariisiin. Siellä elämme yhdessä, ja minä näytän sinulle tähtiä kirkkaalla päivällä. Saat nähdä sellaisia naisia, ettet ole ikinä nähnyt. Kuulehan…"
"Maltas, jos sulle annan viisikymmentä tuhatta frankia, mitäs sitten jää itselleni?"
"Ja sataviisikymmentä tuhatta frankia sinä unohdit ja sitä summaa vastaan suostun asumaan sun kanssasi kuukauden, kaksi — mistä minä tiedän. Ehkä me kahdessa kuukaudessa tuhlaammekin nämät sataviisikymmentä tuhatta frankia. Näetkös, minä olen kiltti tyttö ja puhun sulle edeltäkäsin, mutta sinä saat nähdä tähtiä."
"Kuinka, kaikki kahdessa kuukaudessa?"
"Mitä, peloittaako sua? Oh, kurja orja! Tiedä, että yksi ainoa kuukausi tällaista elämää on parempi sinun koko ikääsi. Yksi kuukausi ja — sitten vedenpaisumus! Mutta sinä et tätä ymmärrä, mene! Mene, mene, sinä et tätä ansaitse! Ai, mitä sinä teet?"
Olin pukenut sukan toiseen jalkaan, jota puristin ja suutelin. Hän oikasi jalkansa ja potkasi sen kärjellä kasvoihini. Vihdoin hän karkoitti minut luotaan.
"No, hyvä, minun utchitelini, minä odotan sinua, jos tahdot.Neljännestunnin kuluttua minä lähden", huusi hän minun jälkeeni.
Käytävässä tapasin hovimestarin, joka kohteliaasti kumarrellen tarjosi asuttavakseni komeata huoneustoa, tähän asti ollutta kreivi B:n hallussa. Hänen suureksi kummastuksekseen pyysinkin laskuani ja ilmoitin lähteväni ensi junassa. Ja puolen tuntia sen jälestä olin neiti Blanchen ja hänen äitinsä kanssa matkalla yksityisvaunussa pikajunalla Frankfurtia kohti. Neiti Blauche nauroi alituisesti minua katsellessaan, eikä rouva de Comingeskaan voinut hillitä iloisuuttaan. Itse sitävastoin en ollut ollenkaan paraalla tuulellani. Tunsin kulkevani kamalaa käännettä kohti elämässäni, mutta eilisillasta asti olin tottunut panemaan kaikki yhden kortin varaan. Muuten neiti Blanche ei antanut minulle aikaa mietiskelyihin. Hän vuoroin nauroi ja torui minua, vuoroin kuvaili Pariisin elämää mitä loistavammilla väreillä.
"Sinä tulet onnelliseksi kuin pieni kuningas. Minä solmin omin käsin sinun kaulaliinasi ja saatan sinut Hortensen tuttavuuteen. Ja kun olemme tuhlanneet kaikki rahasi, tulet tänne ja tyhjennät taas pankin. Mitä juutalaiset sinulle sanoivat? Rohkeutta ennen kaikkea, ja sitä sinulla on. Ja sinä annat vielä minulle monta kertaa rahoja Pariisissa. Kun minä tahdon viisikymmentä tuhatta korkoa ja sitten vielä…"
"Entäs kenraali", kysyin minä häneltä.
"Kenraali, tiedäthän itse, joka päivä tänä aikana tuli luokseni kukkavihkoineen. Mutta tällä kertaa minä käskin hänen etsiä kaikkein harvinaisemmat kukkaset ja lintunen lensi tiehensä. Hän lentää perässämme, saat nähdä. Ha-ha-ha! Minä tulen sangen iloiseksi. Pariisissa hän on minulle hyvään tarpeeseen. Täällä maksaa hänen puolestaan mr. Astley…"
Ja sillä tavalla minä silloin matkustin Pariisiin.
Mitä minä sanon Pariisista? Kaikki oli ehkä hourailua ja hulluutta. Kolme viikkoa siellä vaan vietinkin ja tällä ajalla minun satatuhatta frankiani haipuivat kuin tuhka tuuleen. Puhun vaan sadastatuhannesta, sillä toisen satatuhatta annoin neiti Blanchelle, — viisikymmentä tuhatta puhtaassa rahassa Frankfurtissa ja toisen mokoman vekseleissä kolme päivää myöhemmin Pariisissa. Viikkoa myöhemmin hän jo alkoi taas ottaa rahoja, "ja jälelläolevat satatuhatta tuhlaat minun kanssani Pariisissa, rakas utchitel". Hän antoi minulle tämän nimen, joka näytti häntä erityisesti huvittavan. On vaikeata kuvitella kavalampaa, voitonhimoisempaa ja ahneempaa olentoa kuin tämä neiti Blanche. Hän oli tietysti itara vaan omain rahainsa suhteen, mun rahani kylvi hän täysin kourin kadulle. Hän tunnustikin minulle myöhemmin avomielisesti aikoneensa käyttää rahani vakinaisen asunnon hankkimiseen itselleen Pariisissa. Hänen täytyi vihdoinkin tehdä jotain turvatakseen oloansa ja alkaakseen elää säädyllisesti. Näiden kolmen viikon aikana ei mulla koskaan ollut sataa frankia enempää kukkarossani. Muut rahat olivat neiti Blanchen hallussa "varmassa tallessa", kuten hän minua rauhoitteli.
"Mitä sinä rahoilla teet", kysyi hän viattoman näköisenä, enkä pitänyt tarpeellisena ruveta vastarintaan.
Neiti Blanche varusti piankin itselleen uuden, loistavan asunnon. Näytellessään sitä minulle, virkkoi hän lapsellisesti: "Siinä näet, mitä säästäväisyys ja järjestyskyky saavat aikaan kurjimmillakin varoilla." Sitten hankki hän itselleen ajopelit ja kaksi hevosta. Uudessa kodissaan pidimme kahdet tanssijaiset, joissa läsnä olivat myöskin Hortense, Lisette ja Cleopâtre, todellakin hauskoja, huomattavia naisia eikä rumia lähestulkoonkaan. Näissä "tanssijaisissa" oli minulla kunnia näytellä isännän hullunkurista osaa. Minulla oli erityisiä seuravelvollisuuksia, kuten vieraitten vastaanottaminen ja keskustelun ylläpito sivistymättömäin paksumahaisten kauppiasnousukkaitten, tietämättömäin ja julkeitten sotilashenkilöitten, mahdottomat mihinkään muuhun seuraan, ja kurjien kirjailija- ja sanomalehtimiespahaisten kanssa, jotka esiintyivät muodikkaissa hännystakeissa ja keltaisissa hansikkaissa ja voittivat röyhkeydessä ja turhamaisuudessa yksinpä pietarilaiset kirjailijammekin, — ja se tahtoo sanoa jo sangen paljon. He aikoivat ottaa minut ivansa esineeksi, mutta minä tavallisesti pakenin johonkin sivuhuoneeseen sampanjaa juomaan. Kaikki oli minusta inhoittavaa ja vastenmielistä. Sillä välin laski Blanche minusta leikkiä vierailleen.
"Se on eräs utchitel, joka on voittanut kaksisataa tuhatta frankia, mutta ei olisi ilman minun apuani osannut niitä tuhlata. Sitten hän taas rupeaa opettajaksi, — eikö kukaan teistä tietäisi neuvoa paikkaa hänelle. Jotain hänen hyväkseen pitäisi tehdä."
Minä turvauduin jotenkin usein sampanjaan haihduttaakseni alakuloisuuttani ja kuluttaakseni aikaani. Blanchen tunteista itseäni kohtaan voin sanoa, että hän yhdessäolomme ensi päivinä ei paljoakaan minua rakastanut. Hän piti kuitenkin huolta, että pukeuduin uusimman muodin mukaan kuin mikäkin keikari, solmisipa korkeimman omakätisesti kaulaliinanikin. Itse minä näistä asioista sangen vähän välitin. Synkkänä ja lohduttomana menin melkein joka ilta Château des Fleurs'iin, jossa join itseni humalaan ja opettelin tanssimaan cancania, jota siellä, sivumennen sanoen, tanssitaan sangen huonosti.
Blanche oli odottanut minulta aivan toista kuin sittemmin tuli kokemaan. Hän oli luullut minun lyijykynä ja muistikirja kädessä alkavan juosta hänen kintereillään merkitsemässä muistiin kaikki hänen menonsa, kaikki, mitä hän varasti minulta. Hän oli jo edeltäkäsin varma, että jokaisesta tarvittavasta kymmenestä frankista nousisi meteli. Hän oli valmistautunut kaikkien hyökkäysten ja torumisien varalta ja oli kovin hämmästynyt, kun sellaisia ei kuulunutkaan. Aluksi hän ei oikein voinut ymmärtää minun typeryyttäni ja välinpitämättömyyttäni ja rupesi sentähden itse solvaamaan minua. Mutta kun en ollut kuulevinani, istuin vaan mukavalla sohvallani ja tylsästi tuijotin kattoon, rupesi hän luulemaan minua niin yksinkertaiseksi, ettei maksanut vaivaa puhua minulle mitään, koska en kumminkaan mitään ymmärtäisi. Hän meni pois, mutta tuli taas kymmenen minuutin päästä takaisin urkkimaan minun ajatuksiani. Tämä tapahtui hänen nurjimpien tuhlaustensa aikana. Kerran hän esim. oli ostanut parin hevosia ja maksanut niistä kuusitoista tuhatta frankia.
"No, kultaseni, ethän suutu", lähenteli hän minua.
"E-en. Ei kannata", sanoin minä torjuen häntä kädelläni luotani. Mutta tämä oli hänestä niin intresanttia, että hän heti istahti viereeni.
"Näetkös, maksoin niin paljon, kun kerran sopiva tilaisuus tarjoutui saada ne. Me voimme myydä ne kahdellakymmenellä tuhannella."
"Uskon, uskon; hevoset ovat pulskat ja sinulla on nyt komeat ajoneuvot; ne ovat sangen tarpeelliset. Jätä minut nyt rauhaan."
"Sinä et siis ole vihoissasi?"
"Mistä? Teet sangen viisaasti hankkiessasi välttämättömiä kapineita. Tarvitsethan sinä niitä. Tiedän, että sinun täytyy elää reimasti, muutenhan et olisi miljoonanomistaja. Satatuhattammehan on vaan pisara meressä."
Tällaista oli Blanche vähimmin odottanut. Ei mitään toraa eikä huutoa!Hän oli kuin pilvistä pudonnut.
"Sinähän … sinähän olet mainio! Sinullahan on älyä ja ymmärrystä! Tiedätkös, poikaseni, vaikka olet opettaja, olisi sinun pitänyt syntyä ruhtinaaksi. Etkös sinä ollenkaan sure, vaikka rahat niin pian hupenevat?"
"Mitä niistä! Sitä parempi, kuta pikemmin."
"Mutta … tiedätkös … sanohan toki, oletko sinä rikas? Tiedätkö, minun mielestäni sinä liian paljon halveksit rahaa. Mitä sinä sitten aijot tehdä, kun ne loppuvat?"
"Sitten menen Homburgiin ja voitan taas satatuhatta."
"Niin, niin, sillä tavalla, se on mainiota! Ja minä tiedän sun voittavan ja tuovan rahat tänne. Tiedätkös, sinä vielä jonakuna päivänä saat minut rakastumaan itseesi, kun sinä olet sellainen. Ja minä rakastankin sinua enkä ole ollut kertaakaan uskoton. Tiedätkö, minä en rakastanut sinua kun luulin sinut vaan utchiteliksi. Se on kai jotenkin sama kuin lakeija? Mutta minä olen kuitenkin aina ollut uskollinen, koska minä olen hyvä tyttö."
"Nyt valehtelet! Olenhan minä sinut nähnyt Albertin, tuon tumman upseerin seurassa."
"Niin, niin, mutta sinä olet…"
"Valehtelet, valehtelet, luulet kai minun suuttuvan siitä? Joutavia! Nuorison täytyy hurjastella! Älä sinä häntä hylkää, koska hän on ollut sulla ennen minua, ja sinä rakastat häntä. Kunhan et vaan anna hänelle rahoja, kuuletko?"
"Sinä et siis ole siitä vihoissasi. Mutta sinähän olet oikea filosoofi, tiedätkö? Oikea filosoofi", huudahti hän ihastuneena. "No, hyvä, minä olen rakastava sinua, olen rakastava, — saat nähdä, sinä tulet olemaan tyytyväinen!"
Hän osoitti todellakin siitä hetkestä alkaen olevansa minuun mieltynyt, jonkinlainen ystävyyssuhdekin syntyi välillemme, ja täten kuluivat yhdessäolomme viimeiset päivät jotenkin siedettävästi. Lupaamiaan "tähtiä" ei hän näyttänytkään. Jossain määrin Blanche kuitenkin piti lupauksensa; minä tutustuin tällä aikaa Hortenseen, jota keskuudessamme nimitettiin filosoofi Thérèseksi. Tämä oli todellakin tavattoman lahjakas tyttö.
Mutta miksi kertoa tätä kaikkea? Kuukausi läheni loppuaan ja sadastatuhannesta frankistani oli vaan mitättömät tähteet jälellä. Blanche oli käyttänyt kahdeksankymmentä tuhatta kaikenlaisiin menoihinsa. Ylipäänsä oli hän muuten säädyllinen minua kohtaan, ei ainakaan valehdellut minulle.
"Sinun ei ole tarvinnut lunastaa laskuja eikä vekseleitä", puhui hän minulle, — "siksi että olen säälinyt sinua. Mutta joku toinen olisi voinut tehdä sulle pahat kolttoset ja saattanut sinut pian kiikkiin. Näetkös, kuinka minä sinua rakastin, ja kuinka minä olen hyvä! Yksin nämät kirotut häätkin maksavat minulle mahdottomia!"
Meillä vietettiin todellakin häät, ollessani viimeisiä päiviä Pariisissa, ja nämä nielivät loput sadastatuhannesta frankistani. Siten asia sitten päättyi — meidän kuukautemme nimittäin, ja tämän jälkeen minä sain eroni.
Sattui näet siten, että viikkoa jälkeen Pariisiin tulomme kenraali yhtäkkiä ilmestyi luoksemme. Hän oli matkustanut Blanchen jälestä suoraa päätä ja asettui kursailematta meille asumaan, vaikka olikin vuokrannut itselleen pienen huoneuston muualla kaupungilla. Blanche toivotti iloisesti hänet tervetulleeksi, nauroi ja syleilikin häntä. Sen jälkeen he eivät luopuneet toisistaan ja esiintyivät aina rinnakkain bulevardilla, retkeilyillä, teatterissa ja vierailuilla. Blanche oli heti huomannut tämän venäläisen ylimyksen sopivan oivallisesti koristukseksi hänen seurapiiriinsä. Kenraali teki vieläkin komean vaikutuksen, hänen rinnallaan kyllä kelpasi esiintyä. Hän oli kookas, kasvonsa olivat kauniinpuoleiset, vaikka vähän turvonneet ja partansa muhkea, huolellisesti värjätty — hän oli ennen palvellut kyrassierina. Hän käyttäytyi sitäpaitsi hienosti, kantoi ryhdikkäästi hännystakkinsa. Pariisissa hän alkoi pitää rintatähtiänsäkin. Sellaisen kanssa oli mahdollista esiintyä bulevardilla, vieläpä, jos niin saan sanoa,kunnioitettavaakin.
Yksinkertainen, hyväsydäminen kenraali oli suunnattomasti ihastuksissaan. Tällaista onnea ei hän osannut aavistaakaan Pariisiin lähtiessään. Hän oli päinvastoin pelännyt Blanchen karkaavan hänen kimppuunsa ja ajavan hänet ovesta ulos. Minun heistä erotessani oli hän yhä vieläkin onnensa kukkuloilla. Jälestäpäin sain kuulla, minkälaisessa tilassa hän oli ollut ennen Pariisiin tuloansa. Kun hän sai kuulla Blanchen hänet jättäneen, pyörtyi hän ja makasi sitten kokonaisen viikon ankarassa kuumeessa. Yhtäkkiä hän sitten jättikin sairasvuoteen, ja ennenkuin aavistettiinkaan oli hän lähtenyt neiti Blanchea etsimään. Ja kun tämä otti hänet niin ystävällisesti vastaan virkistyi hän piankin jotenkin entiselleen. Sairautensa oli kumminkin jättänyt tuntuvia jälkiä häneen, sillä kova pelästys oli tärisyttänyt perinpohjin hänen hermostonsa. Keskustelemaan hän ei juuri enään kyennyt, vaan vastaili ainoastaan päätään nyökäten tai hymähtäen. Usein myöskin huomasin hänen nauravan hermostuneesti. Joskus hän taas istui nurkassa synkkänä kuin yö, otsa rypyssä. Muistinsakin oli huonontunut. Hän oli tavattoman hajamielinen ja puheli itsekseen. Ainoastaan Blanchen läsnäollessa hän elävystyi. Ja kun hän tuolla tavoin murjotti yksinään, oli siihen syynä joko se, että Blanche ei ollut vähiin aikoihin näyttäytynyt hänelle tai ei ollut ottanut häntä mukaansa kävelemään tai sitten oli lähtenyt ajelemaan hyväilemättä häntä. Tällöin ei hän sanallakaan valittanut kellekään huoliansa, luulenpa, ettei hän ollut itsekään selvillä niitten syistä. Kun Blanche joskus viipyi poissa koko päivän, luultavasti huvittelemassa suosikkinsa Albertin kanssa, huomasin kenraalin äkkiä virkoavan unteluudestaan ja huolestuneesti katsahtavan ympärilleen ikäänkuin jotain etsien. Mutta kun hän ei mitään erityistä nähnyt, vaipui hän tuoliinsa ja istui tuijottaen, kunnes Blanche vihdoinkin tuli ja ikäänkuin sähkötti hänet iloisella reippaudellaan ja helisevällä naurullaan. Hän hyöri ukon ympärillä, veti häntä parrasta ja leikki kuin lapsen kanssa, joskus suutelikin häntä — harvoin Blanche muuten häntä hyväili. Kenraali oli äärettömän onnellinen, hän oikein itki ilosta, — suureksi ihmeekseni.
Blanche oli alusta pitäen ruvennut kenraalin suojelijattareksi. Hän puolusti erityisellä innolla holhokkiaan minulta, vaikka en aikonutkaan tätä loukata. Hän oikein innostui ja nuhteli itseään petollisuudesta häntä kohtaan, että oli uhrannut hänet minut tähteni. Olihan hän ollut jo melkein kenraalin kihlattu, tämä oli jo saanut hänen myöntävän vastauksensa ja jättänyt hänen tähtensä perheensäkin pulaan. Sitäpaitsi olin minä ollut kenraalin palveluksessa, enkä saisi unohtaa olevani velvollinen osoittamaan tälle kunnioitusta, että minun pitäisi hävetä j.n.e…. Minä yhä vaikenin ja hän lörpötteli. Vihdoin rupesin nauramaan ja Blanche arveli minun olevan aika tolvanan, mutta lopuksi päätteli minun kuitenkin olevan kunnon miehen. — "Sinä olet järkevä ja hyvä mies, ja … ja … vahinko vaan, että olet niin kokematon!"
"Oikea venäläinen, kalmukki", huudahti hän ja lähetti minut kävelemään kenraalin kanssa aivankuin lakeija lähetetään kävelyttämään vinttikoiraa. Minä vein tämän teatteriin, ravintoloihin ja Bal-Mabilleen. Blanche kustansi kaikki, mitä matkoillamme kulutimme, vaikka kenraalilla itselläänkin oli vähän rahoja, ja hän mielellään veti ne esille herättääkseen toisten kunnioitusta. Eräänä päivänä täytyi minun ruveta ankaraksi, kun hän Palais royalissa tahtoi ostaa Blanchelle 700 frankia maksavan rintaneulan. Mitä tämä olisi välittänyt 700 frankin rintaneulasta! Kenraalilla oli noin 1,000 frankia. Mistä hän oli ne saanut, en tiedä, mutta luulen, että mr. Astley oli ne antanut. Tämä oli maksanut meikäläisten hotellilaskunkin.
Kenraalilla ei koko tänä aikana ollut aavistustakaan omituisesta suhteestani Blancheen. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan minun suuresta pelivoitostani, mutta ei voinut kuvitellakaan minulla Blanchen luona voivan olla muuta tointa kuin yksityissihteerin tai ehkä palvelijan. Hän kohteli minua yhtä alentuvasti kuin ennenkin, puhutteli aina isännän tavoin, silloin tällöin toruikin minua. Eräänä päivänä istuessamme aamukahvilla, käyttäytyi hän niin hullunkurisesti, että Blanche ja minä emme voineet pidättää nauruamme. Ukko ei yleensä ollut pikavihainen, mutta tällä kertaa olin mielestään syvästi loukannut häntä. Hän alkoi kauheasti läksyttää minua, nimitti minua tyhmäksi nulikaksi ja uhkasi vielä "opettaa minut", että "vielä näkisin", j.n.e. Blanche yhä vaan nauroi, ja ukko kiivastui lopulta niin, että vaivoin saimme hänet enään rauhoittumaan ja lähtemään kävelylle kanssamme. Sattui sentään usein, että hän käyttäytyi vähän armollisemmin mua kohtaan, alkoi puhua vanhoista hyvistä ajoista, vaimovainajastaan, tiluksistaan y.m.s. Usein hän tarttui kiini yhteen ainoaan sanaan, joka oli sattunut jäämään hänen mieleensä ja toisti sitten tätä sanaa yhtämittaa sen olematta missään yhteydessä muun keskustelun kanssa. Vastenmielistä oli hänelle kuulla puhuttavan lapsistaan, ja kun minä joskus satuin mainitsemaan niiden nimet, sanoi hän tavallisesti vaan: "Niin, ne lapset, ne lapset", ja koetti johtaa keskustelun muihin asioihin. Kerran ainoastaan hänen sydämensä heltyi lapsiaan ajatellessaan. Olimme näet juuri menossa teatteriin, kun hän itse alkoi puhua heistä ja yhtäkkiä puhkesi valittamaan: "Voi, näitä lapsiraukkoja, lapsiraukkoja!"
Kerran kun satuin puhumaan Polinasta, tuli hän ihan raivoihinsa. "Se inhoittava olento", huudahti hän, "niin ilkeä ja kiittämätön. Hän on häväissyt koko perheemme. Jos laki vaan sallisi, kurittaisin minä häntä, niin, herraseni, sen minä tekisin!" Degrieristä ei hän kärsinyt puhuttavankaan. "Hän syöksi minut perikatoon, hän varasti minut tyhjäksi, hän nylki minut. Kaksi pitkää vuotta on hän painajaisena minua ahdistanut. Unissakin on hän minua vainonnut kuin aave! Tämä, tämä, tämä… Älkää ikinä puhuko hänestä minulle!"
Huomasin, että hänellä oli jotain tekeillä, mutta vaikenin tapani mukaan. Viikkoa ennen eroamme paljasti Blanche mulle tämän salaisuuden. "Hänellä on hyvät toiveet", sanoi hän minulle, "baboulinka on nyt todellakin sairas ja kuolee pian. Mr. Astley lähetti sähkösanoman. Varmaan kenraalikin perii osan hänen omaisuudestaan. Muutenkin on hän minulle hyvin sopiva. Hänellähän on eläkkeensäkin, ja hän on tunteva itsensä onnelliseksi saadessaan asua luonani jossain komerossa. Minä pääsen 'rouva kenraalittareksi'. Ylemmät seurapiirit ovat minulle avoinna, tulen venäläiseksi tilanomistajattareksi, minulla on linna, mushikoita ja sitten on vielä miljoonani."
"Mutta jos hän tulee mustasukkaiseksi, rupeaa vaatimaan … jumala tiesi mitä, — ymmärrätkö?"
"Oi, ei, ei, ei! Kuinka hän uskaltaisi. Minä olen ryhtynyt varokeinoihin, älä hätäile. Olen pannut hänet väärentämään pari vekseliä Albertin nimellä. Ja nyt, jos, — niin annan hänet oikeuden käsiin; hän ei uskalla!"
"No niin, mene…"
Häät vietettiin hyvin vaatimattomasti ilman juhlallisuuksia. Paitsi minua ja Albertia oli ainoastaan muutamia tuttavia saapuvilla, Hortense, Cleopâtre y.m. olivat tahallaan jätetyt kutsumatta. Uudet velvollisuudet olivat kokonaan anastaneet sulhasen ajatukset, hän oli ylen onnellinen. Blanche oli itse sitonut hänen valkean kaulaliinansa ja voidellut hänen hiuksensa. Hän näytti sangen hienolta hännystakissa ja valkoisissa liiveissä.
"Hän on todellakincomme il faut", sanoi Blanche minulle tullessaan hänen huoneestaan, ikäänkuin nyt vasta olisi sen huomannut.
Päivän eri tapahtumat olen unohtanut. Muistan vaan silloin vasta ensi kerran kuulleeni Blanchen oikean nimen — hänen nimensä oli du Placet eikä de Cominges. Hänen äitinsäkään nimi ei ollut de Cominges. En tiedä tänäkään päivänä, miksi hän oli valinnut sen nimen. Tämä nimenvaihdos ei ollut kenraalista ollenkaan epämieluista, päinvastoin miellytti häntä tämä uusi nimi enemmän kuin vanha. Vähän ennen vihkijäisiin lähtöämme käveli hän juhlapuvussaan edestakaisin salissa kertaillen itsekseen tavattoman totisena sanoja: "Mademoiselle Blanche du Placet! Blanche du Placet, du Placet! Neiti Blanka du Placet", ja jonkinlainen itserakkaus loisti hänen kasvoillaan. Kirkossa, pormestarin luona ja kotona aamiaisella oli hän iloisella ja onnellisella tuulella sekä näytti sangen ylpeältä. Blanchekin käyttäytyi sangen arvokkaasti.. Molemmat olivat sanalla sanoen kuin muuttuneet.
"Minun täytyy nyt tietysti käyttäytyä toisella tavalla kuin ennen", sanoi hän minulle harvinaisen vakavasti. "Mutta voitko uskoa, minä en ole vieläkään oppinut lausumaan uutta nimeäni. Sagorjanski … Sagosianski, rouva kenraalitar Sago … Sago … nuo pirun venäläiset nimet! Siis: rouva kenraalitar ja neljätoista konsonanttia! Se on sangen somaa, eikö totta?"
Vihdoin me erosimme ja Blanche, hyvä, sydämellinen Blanche itkikin hyvästiä heittäissään. "Sinä olet kelpo poika", sanoi hän nyyhkien. "Minä luulin sinua tyhmäksi, ja siltä sinä näytätkin, mutta et sinä ole ollenkaan tyhmä."
Ja puristeltuaan kättäni loppumattomiin, huudahti hän äkkiä: "Odotappas", ja kiiruhti huoneeseensa. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä kaksi tuhannen frankin seteliä kädessään. Tätä en olisi ikinä uskonut!
"Näitä voit hyvinkin tarvita. Sinä olet kenties sangen oppinut 'utchitti', mutta sinä olet kauhean kokematon mies. Enempää kahta tuhatta en sulle anna, pian sinä ne kumminkin pelissä menettäisit. No, voi hyvin! Pysykäämme aina hyvinä ystävinä, ja jos taas voitat, tule heti tänne luokseni, ja minä teen sinut onnelliseksi!"
Minulla oli nyt, paitsi näitä kahta tuhannen frankin seteliä, vielä viisi sataa frankia. Sitäpaitsi oli minulla komea kultakello, tuhannen frankin arvoinen, hohtokivillä varustetut kultaset paidannapit y.m., joten vielä jonkun aikaa voin elellä huolettomasti. Pariisista matkustin Homburgiin. Matkalla pysähdyin kuitenkin eräälle väliasemalle Reinin varrella, koska olin saanut kuulla, että mr. Astley varmasti saapuisi sinne ja viipyisi siellä yhden päivän. Minulla oli niin paljon häneltä kysyttävänä… Sitten menen suoraan Homburgiin. Roulettenburgissa en aijo käydä piakkoin — ehkä vasta ensi vuonna. Sanotaan, ettei ole hyvä koetella onneaan kahta kertaa perätysten samassa pöydässä. Sitäpaitsi oikein todellisesti voi pelatakin vaan Homburgissa.
Lähes kaksi vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin viimeksi selailin näitä päiväkirjan lehtiä. Kuinka kurjaksi, onnettomaksi minun täytyikään tulla, voidakseni ajatella niitten esilleottamista ja lukemista! Minä lupasin viimeksi silloin matkustaa Homburgiin. Jumala! Millä itseluottamuksella, järkähtämättömillä toiveilla olinkaan kirjoittanut nuot sanat! Enkö sitten vähintäkään epäillyt silloin? Ja nyt on vähän enemmän kuin puolitoista vuotta kulunut siitä, ja minä olen kerjäläistäkin vihelijäisempi. Paljonkin vihelijäisempi, sillä minä olen itse syypää omaan perikatooni.
Mutta mitä hyödyttävät nämät nuhdesaarnat ja itseni parjaaminen? Enkö minä tänä aikana ole kuullut lukemattomia saarnoja, joita siveysapostolit ovat minulle pitäneet? Ja mitä nämät sitten ovat niin mahtipontisesti minulle esittäneet? Kaiken sen olen jo satoja kertoja ennemmin sanonut itselleni ja paljon selvemmin tuntenutkin sielussani. Mitä uutta heillä siis on minulle sanottavana, jota en itse tietäisi? Ja tokkohan tästä onkaan kysymys? Kysymys onkin siitä, että jos huomenna pyörä kääntyisi pari kertaa minun onnekseni, ja minä taas voittaisin satatuhatta, eiköhän silloin nämät saarnaajat itse olisi ensimäisinä ystävällisesti hymyillen onnittelemassa minua? Eivätkö silloin kaikki kääntyisi pois minusta, kuten nyt. Mutta minä syljen heihin kaikkiin! Mitä minä olen nyt? Zero. Ja mitä minä olen huomenna? Huomenna minä voin nousta kuolleista ja alkaa uudestaan elää. Ihminen voi löytää itsensä niinkauvan, kun hän ei vielä ole kadotettu.
Minä olin silloin todellakin matkustanut Homburgiin, mutta … minä matkustin vielä kauvemmaksikin, Roulettenburgiin, Spaahan, jopa Baden-Badeniin asti, jossa minä olin valtioneuvos Hintzen kamaripalvelijana. Niin, olen ollut lakeijanakin näiden viiden kuukauden kuluessa. Tämä tapahtui heti vankeudesta päästyäni. Sinne minut pistettiin Roulettenburgissa eräästä velasta. Joku tuntematon lunasti minut sieltä vapaaksi, — kukahan lie ollut? Mister Astleyko? Vai Polina? En tiedä, mutta velka oli maksettu, 200 taaleria, ja minä pääsin vapauteen. Mihin nyt joutuisin? Sain paikan tämän Hintzen luona. Isäntäni oli nuori, kevytmielinen, elämänhaluinen maailmanmies. Aluksi olin hänellä jonkinlaisena yksityissihteerinä ja sain 30 guldenia kuussa. Mutta tulonsa eivät ajanpitkään sallineetkaan hänen pitää sihteeriä, ja minun asemani huononi. Sain pienemmän palkan ja alennuin vähitellen tavalliseksi palvelijaksi. Eihän minulla ollut muutakaan keinoa. Tästä huolimatta onnistuin viidessä kuukaudessa säästää palkastani 70 guldenia. Kerran illalla Badenissa ilmoitin hänelle eroavani hänen palveluksestaan. Ja samana iltana menin pelisaliin. Oi, kuinka sydämeni sykki tällä hetkellä! Nyt en tahtonut koetella onneani rahojen tähden. Tahdoin vaan, että huomenna kaikki nämät Hintzet, kaikki nämät hovimestarit, kaikki nämät pöyhkeät naiset puhuisivat minusta ja kertoisivat historiaani, kehuisivat minua ja pokkuroisivat minun uutta voittoani. Lapsellisia unelmia ja kuvitteluja nämät kaikki! Mutta sittenkin … kuka tietää? Ehkä vielä kerran tapaan Polinan, kerron hänelle kaikki ja näytän hänelle vielä piteleväni onneni ohjaksista… Oi, rahat eivät ole minulle minkään arvoiset! Olen varma, että heittäisin ne taas jollekulle Blanchelle ja matkustaisin Pariisiin kolmeksi viikoksi uudestaan ja maksaisin hevosparista kuusitoista tuhatta frankia. Tiedänhän minä, etten ole itara. Olin vakuutettu siitä, että näin taaskin kävisi ja kuitenkin kuuntelin minä vapisten, sydän kylmänä pelinhoitajan huutoja: "trente et un, rouge, impair et passe" tai "quatre, noir, pair et manque". Ja millä kiihkolla minä katselinkaan pelipöytää, jolla kierielivät louisd'orit, fredrichsd'orit ja guldenit, kun pelinhoitaja pienellä lapiollaan työntää ne kasoihin, hehkuviin kuin tuli ja kokoaa hopean pitkäksi sillaksi ympäri pyörän! Jo etuhuoneessa kuulin kullan lumoavan kilinän ja värisin kuin vilutautinen.
Oi, tälläkin illalla, jolloin kannoin työläästi ansaitsemani seitsemänkymmentä guldeniani pelipöytään, — tälläkin illalla on suuri merkitys minun elämässäni. Aloin kymmenellä guldenilla ja asetin panoksen sanalle "passe". Olin erityisesti mieltynyt siihen sanaan. Menetin. Vielä oli mulla kuusikymmentä guldenia hopeassa; hetkisen mietin ja päätin sitten asettaa panoksen zerolle. Kolme kertaa yritin, joka kerta panin peliin 5 guldenia — kolmannella kerralla sattui zerolle. Olin haltioissani, kun kassasta maksettiin minulle 175 guldenia. Voittaissani 100,000 guldeniani en ollut niin onnellinen kuin nyt. Heti panin 100 guldenia punaselle ja voitin, taas panin kaikki 200 guldenia punaselle ja voitin. Sitten panin 400 mustalle ja voitin, sitten 800 sanalle "manque" ja — voitin. Minulla oli nyt kaikkiaan 1,700 guldenia, joiden voittamiseen ei ollut kulunut viittäkään minuuttia. Sellaisina hetkinä unohtaa kaiken kurjuuden ja onnettomuuden. Olin uskaltanut kaikki ja olin onnistunut — voin lukea itseni taas ihmisten joukkoon!
Lähdin erääseen hotelliin, otin itselleni huoneen, johon sulkeuduin ja aloin lukea rahojani. Kello 3:een saakka yöllä istuin ja laskin yhä uudestaan näitä 1,700 guldenia. Kun aamulla heräsin, en ollutkaan enään lakeija. Päätin heti lähteä Homburgiin, siellä en ollut näytellyt lakeijaa enkä istunut velkavankeudessa. Puoli tuntia ennen junan lähtöä kiiruhdin vielä kerran pelisaliin kaikessa kiireessä uskaltaakseni kaksi panosta — ei enempää. Yks' kaks' olin menettänyt 1,500 guldenia. Matkustin sitten kuitenkin Homburgiin ja nyt olen kuukauden ollut täällä…
Ne toiveet, joita minulla oli tänne tullessani, eivät vielä ole toteutuneet. Elän alituisessa levottomuudessa, käyn joka päivä pelisalissa, asetan joka kerta pari pikku panosta jateen havaintojapelistä. Päivät päästään seison täten ruletin vieressä ja seuraan pyörän käänteitä; sen ohella odotan yhä jotain — jotain tapausta, joka kääntäisi kohtaloni uusille urille. Peli on vallannut kaikki ajatukseni ja tunteeni, se ei jätä minua rauhaan unessakaan. Mistään muusta koko maailmassa en välitä, olen ikäänkuin vaipunut horrostilaan. Tämän todistaa kohtaukseni mr. Astleyn kanssa. Pariisiin lähtöni jälkeen en ollut häntä tavannut, hän nimittäin ei saapunutkaan silloin tuolle ennen mainitsemalleni asemalle. Tulin juuri pelisalista menetettyäni siellä muutamia guldeneja. Olin laskenut itselläni olevan vielä 50 guldenia, ja hotellilaskuni olin myöskin kolme päivää sitten maksanut. Voin siis vielä kerran mennä pelaamaan ja, jos satun voittamaan, jatkaa yhä eteenkinpäin. Jos menetän ne kaikki, täytyy taas ruvetakseni lakeijaksi, jos en satu tapaamaan venäläistä perhettä, joka tarvitsee kotiopettajaa.
Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena aijoin juuri lähteä tavalliselle kävelylleni puiston läpi läheiseen pyökkimetsään, joka oli naapuriruhtinaskunnan rajan takana. Olin mieltynyt näihin pitkiin, monta tuntia kestäviin kävelymatkoihin, joilta tavallisesti palasin väsyneenä ja nälissäni hotelliini. Olin juuri poikennut eräälle puistokäytävälle, kun äkkäsin mr. Astleyn istuvan siellä etäällä penkillä. Suuresti iloissani tästä odottamattomasta kohtauksesta riensin hänen luokseen ja istahdin hänen viereensä. Iloni laimeni kuitenkin pian, kun huomasin kasvojensa kylmän ja vakavan ilmeen.
"Täällä te siis olette", alkoi hän kohteliaasti, mutta jäykästi. "Ajattelinkin heti tapaavani teidät täällä. Teidän ei tarvitse kertoa mulle mitään, minä tiedän kaikki. Tiedän hyvin, minkälaista elämää olette viettänyt senjälkeen, kun viimeksi tapasimme toisemme."
"Todellakin, te olette siis vielä huvitettu vanhoista ystävistänne", vastasin minä; "on kunniaksi teille, ettette unohda. Sanokaas mulle, — johtui juuri mieleeni — tekö se olitte, joka vapautitte minut velkavankeudesta Roulettenburgissa? Istuin siellä kahdensadan taalerin tähden. Joku tuntematon vapautti minut."
"En minä ole teitä sieltä vapaaksi lunastanut, mutta tiesin kyllä teidän istuneen velkavankeudessa kahdensadan taalerin tähden."
"Sitten te myöskin tiedätte, kuka on tehnyt tämän hyväntyön minulle?"
"Ei, en voi sanoa tietäväni kuka se on ollut."
"Sepä on kummallista. Kukahan sen on mahtanut tehdä. Joka tapauksessa arvelen sen olleen jonkun omituisen englantilaisen, sillä venäläiset täällä eivät sitä tee. Venäjällä vapauttavat oikeauskoiset oikeauskoisia. Mutta tämä, kuten sanottu, on jonkun englantilaisen päähänpistoja."
Mr. Astley katseli minua vähän hämmästyneenä. Hän oli luullut löytävänsä minut masentuneena ja surullisena.
"Minua suuresti ilahuttaa nähdä teidän säilyttäneen henkisen itsenäisyytenne ja hilpeän mielialanne", huomautti hän vähän ivallisesti.
"Toisin sanoen: teitä harmittaa, kun en tunne itseäni murtuneeksi ja nöyryytetyksi", vastasin nauraen.
Hän ei heti käsittänyt, mutta, kun tarkoitukseni hänelle selvisi hymyili hän.
"Teidän huomautuksenne huvittavat minua", sanoi hän. "Minä tunnen niistä vanhan ystäväni, Aleksei Ivanovitshin, jossa oli yhdistettynä niin paljon älyä, innostusta ja — kyynillisyyttä. Venäläisellä yksin voi samalla kertaa olla niin vastakkaisia ominaisuuksia. Olette oikeassa: ihmistä huvittaa nähdä paraan ystävänsäkin alennustilassa; sellaiseen alennustilaan useimmissa tapauksissa juuri perustuukin n.k. ystävyys, sen osoittaa vanha kokemus. Tällä kertaa kuitenkin voitte olla vakuutettu siitä, että todellakin sydämestäni iloitsen nähdessäni teidät niin rohkeana. Sanokaahan nyt minulle, ettekö ole aikonut lakata pelaamasta?"
"Piru periköön sen! Heitän sen heti, kun vaan…"
"Kun ensin olette sillä rikastunut. Enkös sitä arvannutkin! Älkää sanoko enään mitään, minä tiedän kaikki. Tuo 'heti kun vaan' pääsi teiltä aivan tahtomattanne ja oli siis sydämestä sanottu. Sanokaas, onko teillä muuta tointa kuin pelaaminen.
"Ei mitään muuta…"
Hän alkoi kuulustella minua. Ja nyt tuli ilmi, ettei minulla ollut aavistustakaan, mitä muualla maailmassa oli tapahtunut, että tuskin koko tänä aikana olin lukenut ainoatakaan sanomalehteä tai avannut ainoatakaan kirjaa.
"Te olette aivan villiintynyt", sanoi mr. Astley minulle. "Te olette unohtanut kaikki harrastuksenne ja velvollisuutenne, suunnitelmanne ja päämääränne, ystävänne — ne, jotka teillä todella oli — ja muistinnekin. Muusta te ette enään välitä kuin pelivoitosta. Minä muistan, teillä oli hehkuvien, voimakkaitten tunteittenkin aika elämässänne. Olen varma, että nämätkin ovat jo muistostanne kadonneet, ja teidän ajatuksenne ja mielikuvituksenne sijoittuvat vaan ruletin termeihin: 'pair' ja 'impair', 'rouge' ja 'noir', 'douze milieu' j.n.e."
"Riittää, mr. Astley", keskeytin hänet suuttuneena, "älkää te muistuttako minulle sitä. Vakuutan teille, minä en ole unohtanut mitään. Ainoastaan lyhyeksi ajaksi, kunnes vihdoinkin saan perin pohjin kuntoon asiani, täytyy minun sielustani karkoittaa kaikki muut ajatukset, muistinkin. Sallikaa minun vaan ensin saavuttaa tämä tarkoitukseni, ja te saatte nähdä, että olen jälleen nouseva ylös kuolleista."
"Te jäätte tänne kymmeneksi vuodeksi", jatkoi mr. Astley. "Lyöttekö vetoa — samana päivänä, samalla tunnilla, kymmenen vuoden perästä tällä samalla penkillä ratkaisemme sen."
"Heretkää", virkoin minä kärsimättömästi, "minä tahdon näyttää teille, etten ole unohtanut kaikkea: sanokaa minulle, missä oleskelee nyt miss Polina? Jos te ette lunastanut minua silloin vankeudesta, niin teki sen varmaankin hän. En ole koko aikana saanut hänestä mitään tietoja."
"Minä en luule miss Polinan vapauttaneen teitä", vastasi mr. Astley jyrkästi. "Hän on nykyään Sveitsissä ja teette minulle mieliksi, jos ette kysele hänestä mitään."
"Toisin sanoen, hän on teidänkin sydämenne haavoittanut", nauroi minä väkinäisesti.