The Project Gutenberg eBook ofPelaajaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: PelaajaAuthor: Fyodor DostoyevskyTranslator: Hanna PispaRelease date: June 27, 2014 [eBook #49110]Most recently updated: June 2, 2015Language: Finnish*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PELAAJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: PelaajaAuthor: Fyodor DostoyevskyTranslator: Hanna PispaRelease date: June 27, 2014 [eBook #49110]Most recently updated: June 2, 2015Language: Finnish
Title: Pelaaja
Author: Fyodor DostoyevskyTranslator: Hanna Pispa
Author: Fyodor Dostoyevsky
Translator: Hanna Pispa
Release date: June 27, 2014 [eBook #49110]Most recently updated: June 2, 2015
Language: Finnish
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PELAAJA ***
(Erään nuoren miehen päiväkirjasta)
Kirj.
Alkukielestä suomentanut H. P.
K. Kaatra, Tampere, 1907.
Tampereen Työväen Osuuskirjapaino r.l.
Vihdoinkin siis olen palannut neljätoista päivää kestäneeltä matkaltani. Meikäläiset ovat jo oleskelleet kolme päivää täällä Roulettenburgissa. Minä luulin heidän, jumala ties, kuinka hartaasti, jo odottaneen minua, mutta siinä petyin. Kenraali näytti hyvin kopealta, puhutteli minua ylhäisesti ja lähetti sitte sisarensa luo. Epäilemättä ovat he jostain saaneet rahoja. Minusta tuntui myöskin kenraali olevan vähän hämillään, kun tapasi minut. Menin hänen sisarensa luo. Marja Filippovna puuhasi jotain suurella kiireellä ja puhutteli minua vaan ohimennen. Rahat otti hän kumminkin vastaan ja laski ne, sekä kuunteli kertomiani matkauutisia. Päivällisille odotettiin markiisi Degrieriä ja sitäpaitsi erästä englantilaista — kaikki piti tavallisuuden mukaan olla suurellista, aivankuin Moskovassa, olihan nyt saatu rahoja. Polina Aleksandrovna minut nähdessään kysyi, miksi olen viipynyt niin kauvan poissa, ja meni tiehensä vastausta odottamatta. Selvästi tekee hän sen tarkotuksella. Täytynee puhua kerran suumme puhtaaksi toisillemme — näkyy karttuneen yhtä ja toista poissaollessanikin.
Sain pienen huoneen hotellin neljännessä kerroksessa. Täällä sanotaan minun kuuluvan "kenraalin seurueeseen". Kaikesta päättäen on hänen onnistunut joutua puheenaineeksi. Kenraalia pidetään täällä yleisesti upporikkaana venäläisenä ylimyksenä. Heti aamupäivällä antoi hän minulle tehtäväksi vaihtaa kaksi tuhannen frankin seteliä. Vaihdoin ne hotellin konttoorissa. Nyt meitä tietysti pidetään miljoonan omistajina, ainakin viikon ajan. Olisin ottanut Mishan ja Nadjan mukaani kävelemään, mutta rappusilla huudettiin minut takaisin kenraalin luokse — hän suvaitsi kysyä, mihin aijon lasten kanssa lähteä. Omituista, hän ei voi katsoa minua suoraan silmiin. Kun hän joskus yrittää tehdä sen, vastaan hänelle niin halveksivalla, läpitunkevalla katseella, että hän joutuu hämilleen. Juhlallisin, katkonaisin lausein, jotka lopulta kokonaan sekaantuivat, ilmoitti hän minulle, etten saisi lasten kanssa oleskella huvilasalin läheisyydessä, vaan veisin heidät puistoon kävelemään. Puheessaan hän kiivastumistaan kiivastui ja virkkoi lopuksi töykeästi: "Te voisitte, kukaties, mennä niin pitkälle, että vihdoin veisitte lapsetkin pelisaleihin, ruletin ääreen. Suokaa anteeksi, mutta minä tiedän teidän olevan sangen kevytmielisen ja voisitte ajattelemattomuudessanne mennä niin pitkälle, että rupeisitte pelaamaankin. Minä en suinkaan ole teidän neuvonantajanne enkä halua siksi ruvetakaan, mutta joka tapauksessa voinen vaatia, että te ette saata minulle ikävyyksiä…"
"Mutta eihän mulla ole rahojakaan", vastasin tyynesti, "ja voidakseni pelata rahasta, täytyy minulla olla sitä."
"Te saatte heti rahanne", vastasi kenraali hiukan punastuen. Hän penkoi vähän aikaa kirjotuspöytänsä laatikoita, sai sieltä muistikirjan käsiinsä ja selaili sitä vähän aikaa. Saatavakseni oli siellä merkitty 120 ruplaa.
"Kuinka nyt tämän saamme sopimaan", sanoi hän, "täytyy laskea taalereissa. No niin, tässä olisi teille aluksi 100 taaleria pyöreässä luvussa, lopun saatte kyllä sittemminkin."
Äänetönnä otin rahat.
"Minä pyydän, älkää panko pahaksenne äskeisiä sanojani, te olette niin äkkipikainen… Sanoin vaan jossain määrin varottaakseni teitä, ja siihen on minulla toki oikeus…"
Kun ennen päivällistä palasin kotiin lasten kanssa, tapasin kokonaisen ratsastusseurueen. Meikäläiset olivat muutamine tuttavineen lähteneet katsomaan eräitä lähellä olevia raunioita. Kahdet muhkeat kaleskat, korskeat hevoset! Mademoiselle Blanche toisissa Marja Filippovnan ja Polinan kanssa, ranskalainen, englantilainen ja kenraalimme ratsain. Kävelijät kääntyivät katsomaan. Seurue teki komean vaikutuksen — kunhan kenraalin kukkaro vaan kestäisi. Minä laskin hänellä olevan 7 tai 8,000 frankia. Minä olin näet tuonut 4,000, ja nähtävästi täällä olivat lainanneet lisää. Mutta se on sentään surkean vähän neiti Blanchelle.
Tämä neiti Blanche asuu äitineen samassa hotellissa kuin mekin. Jossain lähellä taitaa ranskalaisemmekin asua. Lakeijat kutsuvat häntä "herra kreiviksi" ja neiti Blanchen äitiä "rouva kreivittäreksi"; ehkä he ovatkin todella "kreivi" ja "kreivitär".
Minä tiesin, että herra kreivi ei tuntisi minua, kun tapaamme toisemme päivällispöydässä, ja kenraalikaan tuskin meitä esittelisi toisillemme. Kreivi on oleskellut Venäjällä ja tietää, mikä mitätön olento n.k.utshitel(opettaja) siellä on. Ja kumminkin kreivi tuntee minut yhtähyvin kuin minäkin hänet. Tunnustan, että ilmestyin päivällispöytään kutsumatta. Kenraali oli varmaankin unohtanut minut, muuten olisi hän lähettänyt minut hotellin ruokasaliin. Hän näytti tulevan hyvin tyytymättömäksi nähdessään minut. Hyväsydäminen Marja Filippovna osoitti minulle heti paikan pöydässä. Vieraitten joukossa olevan englantilaisen tunsin heti mr. Astleyksi, vanhaksi tuttavakseni. En siis ollutkaan tullut kovin vieraalle alueelle.
Tämän omituisen englantilaisen olin tavannut ensi kerran Preussissa rautatievaunussa, jossa satuimme istumaan vastakkain, kun matkustin meikäläisten luo. Sitten satuimme yhteen Ranskan rajalla, viimeksi tapasin hänet Sveitsissä ja nyt yhtäkkiä kohtasimme toisemme täällä Roulettenburgissa. En ole ikinä tavannut ujompaa miestä. Hän oli ujo aina saamattomuuteen asti; kenties huomasi sen itsekin, sillä hän ei ollut mikään typerä mies. Sitäpaitsi oli mr. Astley sangen lempeä ja hiljainen. Tavatessani hänet ensi kerran Preussissa jouduimme heti keskusteluun toistemme kanssa. Hän kertoi mulle käyneensä kesällä Nord-Kapilla ja että hän erittäin mielellään tahtoisi matkustaa Nishni-Novgorodin suurille markkinoille. En tiedä, kuinka hän on tutustunut kenraaliin. Hän näyttää olevan äärettömästi rakastunut Polinaan. Tämän sisääntullessa hän punastui korviaan myöten. Hän ilostui kovin saadessaan minut vieruskumppanikseen pöydässä ja näyttää pitävän minua jo vanhana ystävänään.
Ranskalainen käyttäytyi hyvin pöyhkeästi ja ylpeästi jokaista kohtaan. Mutta minä tiedän, että hän Moskovan seurapiireissä on esiintynyt klovnina ja vieraitten huviksi puhallellut saippuakelloja. Hän puhui hirveän paljon raha-asioista ja Venäjän politiikasta. Kenraali uskalsi silloin tällöin väitellä vastaan, vaikkakin sangen kohteliaasti, yksinomaan vaan säilyttääkseen arvonsa isäntänä.
Olin kummallisessa mielentilassa. Satakin kertaa toistin itsekseni tavallista jokapäiväistä kysymystäni: "miksi minä oikeastaan laahustan pitkin maailmaa tämän kenraalin mukana, miksi en jo aikoja sitten ole lähtenyt hänen luotaan?" Katselin Polina Aleksandrovnaa. Hän ei näyttänyt huomaavankaan minua. Vihdoin raivostuin ja päätin ruveta törkeäksi.
Aloin siten, että aivan äkkiarvaamatta kovaäänisesti ja ilman aikojani sekaannuin toisten keskusteluun. Erityisesti tahdoin ärsyttää ranskalaista. Keskeytin hänet kursailematta ja kääntyen kenraalin puoleen, huomautin, että tänä kesänä on venäläisen melkein mahdoton istua minkään hotellin päivällispöytään. Kummastuneena katsahti kenraali minuun.
"Jos ihmisellä on vähänkään oman arvon tuntoa", jatkoin minä, "saa odottaa solvauksia ja hävyttömiä huomautuksia ensimäiseltä vastaantulijalta. Pariisissa, Reinin varsilla, Sveitsissä, kaikkialla vilisee puolalaisia, ja muu yleisö, erittäinkin herrat ranskalaiset, asettuvat niin silminnähtävästi heidän puolelleen, ettei teidän ole hyvä mennä sanomaan sanaakaan, jos vaan olette venäläinen."
Sanoin tämän ranskaksi. Kenraali oli ällistynyt ja nähtävästi kahden vaiheella: suuttuako minuun vaiko vaan ihmetellä omituista käytöstäni.
"Näyttääpä joku teidät jossain perinpohjin läksyttäneen", huomautti ranskalainen huolimattomasti ja halveksivasti.
"Pariisissa riitaannuin erään puolalaisen kanssa", vastasin, "ja sitten erään ranskalaisen upseerin kanssa, joka rupesi puolalaisen puolta pitämään. Mutta muut saapuvilla olevat asettuivat minun puolelleni, kun kerroin heille, että olin tahtonut sylkeä paavin lähettilään kahviin."
"Sylkeäkö", kysyi kenraali kovin hämmästyneenä. Ranskalainen näytti epäilevän.
"Ihan niin", jatkoin minä. Kun näet luulin teidän asioittenne tähden täytyväni lähteä Roomaan, menin paavin lähettilään kansliaan Pariisissa passiani tarkastuttamaan. Siellä otti minut vastaan apotti, noin 50 vuoden ikäinen, kuivan ja kylmän näköinen. Kuultuaan asiani, käski hän minua kuivasti, vaikkakin kohteliaasti odottamaan. Minulla oli jotenkin kiire, mutta istuin sentään odottamaan, otin ranskalaisen "Opinion nationale"-lehden taskustani ja aloin lukea — se oli tulvillaan herjauksia venäläisiä kohtaan. Samassa kuulin jonkun menevän hänen ylhäisyytensä luokse viereisen huoneen läpi, ja näin apottini kumartelevan menijälle. Uudistin vielä kerran pyyntöni ja entistä kuivemmin hän käski minut odottamaan. Hetken päästä tuli joku, näköjään itävaltalainen ja päästettiin viipymättä sisään. Kipinöin kiukusta. Menin apotin luo ja sanoin, että jos hänen ylhäisyytensä kerran otti vastaan, voi hän toimittaa minunkin asiani. Hämmästyneenä hän peräytyi askelen, ikäänkuin ei olisi voinut käsittää, kuinka joku viheliäinen venäläinen uskalsi puhutella häntä sillä tavalla, ja tiuskasi röyhkeästi mitellen minua katseillaan: "Luuletteko hänen ylhäisyytensä teidän tähtenne keskeyttävän kahvinjuontinsa?" Silloin huusin minäkin vielä kovemmin kuin herra apotti: "Tietäkää sitten, että minä syljen teidän ylhäisyyksienne kahviin, ja jos ette heti paikalla laita kuntoon minun passiani, niin menen itse hänen luokseen". — "Mitä! Nytkö, tällä hetkellä, kun kardinaali on juuri siellä sisällä", kirkui apotti kauhusta jähmettyneenä ja asettui käsivarret levällään oven eteen ikäänkuin hän ennen tahtoisi kuollakin kuin päästäisi minut sisään. Silloin selitin minä hänelle, että olin kerettiläinen ja barbaari, ja että kaikki nämät arkkipiispat, kardinaalit ja ylhäisyydet olivat minulle yhdentekevät. Sanoin sen niin ankarana, että hän ei voinut epäillä minun toteuttavan aijettani, ja niin otti hän, luoden minuun katseen täynnä rajatonta vihaa, passini ja vei sen sisälle. Hetken päästä oli kaikki kunnossa. Kas tässä, tahdotteko nähdä paperini? — Otin passin esille ja näytin lähettilään sinetin."
"Hm, te olette siis oikeastaan…", alkoi kenraali.
"Teidät pelasti se, että sanoitte olevanne barbaari ja kerettiläinen", huomautti ranskalainen nauraen. "Se ei ollut niinkään tyhmästi tehty."
"Sellaisia me venäläiset siis olemme teidän silmissänne? Mutta se on todellakin meidän oma syymme, että meistä niin ajatellaan. Tuolla istuvat meidän äveriäät maanmiehemme eivätkä uskalla hiiskahtaakaan — mieluummin he kerrassaan kieltäisivät olevansa venäläisiä. Pariisissa sentään on minua kohdeltu vähän säädyllisemmin. Kun kerroin hotellin ruokapöydässä riidastani apotin kanssa, joutui minun kiivain vastustajani, eräs paksu puolalainen aatelismies kerrassaan alakynteen. Olin voittanut pelin. Eivätkä herrat ranskalaiset suuttuneetkaan, kun kerroin heille pari vuotta sitten nähneeni miehen, jota ranskalainen sotilas v. 1812 sodan aikana oli ampunut keskelle naamaa vaan tyhjentääkseen latinkin kivääristään. Tämä mies, silloin 10-vuotias poika, oli Moskovan palon aikana jäänyt vanhempineen kaupunkiin, kun ei ehtinyt paeta sieltä.
"Se ei voi olla totta", sähähti ranskalainen, "ranskalainen sotilas ei ikinä ammu lasta."
"Niin on kuitenkin tapahtunut", sanoin minä, "ja se henkilö, jolle niin tapahtui, on nyt eläkettä nauttiva kapteeni, sangen kunnioitettava mies, joka elää tänäkin päivänä. Olen itse nähnytkin kuulan arven hänen poskessaan."
Ranskalainen alkoi kiivaasti väittää vastaan ja kenraali yhtyi häneen. Mutta neuvoin häntä ottamaan tarkempaa selkoa historiallisista tapahtumista, lukemalla esim. kenraali Perovskin "Päiväkirjaa", — hän oli ollut nimittäin ranskalaisten vankina v. 1812. Kääntääkseen keskustelua toisaalle, sekaantui siihen myöskin Marja Filippovna. Kenraali oli minuun kovin tyytymätön, kun olimme ranskalaisen kanssa liian kovaäänisesti jutelleet. Ainoastaan mr. Astley näytti olevan keskustelustamme huvitettu. Kun noustiin pöydästä, pyysi hän minua vielä juomaan lasin viiniä kanssaan.
Illemmalla sain tilaisuuden puhella neljännestunnin ajan Polina Aleksandrovnan kanssa, joka oli muun seurueen kera lähtenyt puistoon ja istahtanut eräälle penkille vastapäätä suihkukaivoa. Hän lähetti Nadjenkan, joka oli hänen hoidossaan, likellä leikkivään lapsilaumaan, ja minä annoin Mishalle luvan mennä suihkukaivolle. Me olimme nyt kahden.
Ensin tein tilin eräästä toimittamastani asiasta ja annoin hänelle 700 guldenia, jotka olin saanut panttaamalla hänen jalokivensä Pariisissa. Polina oli kovin pahoillaan, hän oli luullut saavansa niistä 2,000 guldenia, mahdollisesti enemmänkin.
"Minun pitää saada rahoja, rahoja, millä tavalla tahansa, ja niitä täytyy hankkia! Muuten minä olen hukassa."
Aloin kysellä häneltä, mitä oli tapahtunut poissa ollessani.
"Ei mitään erinomaista. Olemme vaan saaneet kaksi tärkeää uutista Pietarista: ensiksi, että isoäiti Moskovassa on kovin sairas, ja kaksi päivää senjälkeen, että hän on jo kuollut. Viimeisen tiedon lähetti Timofej Petrovitsh, joka on sangen luotettava mies. Me odotamme nyt vaan lopullista ratkaisevaa ilmoitusta."
"Siis kaikki täällä odottavat", kysyin minä.
"Ehkä, kaikki ja kaikkea. Puolen vuoden ajan on se ollut viimeisenä toivonamme."
"Tekin kai olette toivonut", kysyin minä.
"Enhän minä ole hänelle sukuakaan. Olen vaan kenraalin tytärpuoli. Kumminkin tiedän varmasti, että isoäiti ei ole unohtanut minua testamentissaan."
"Luulen, että tulette saamaan paljonkin", sanoin varmasti vakuutettuna.
"Niin, hän on minusta pitänyt. Mutta kuinkatesellaista luulette?"
"Sanokaa minulle", jatkoin vastauksen asemasta, "markiisimmehan näyttää olevan myöskin näitten perhesalaisuuksien perillä?"
"Miksi se teitä huvittaa tietää", kysyi Polina ankarana.
"Kysynpä vaan. Jos eivät kaikki merkit petä, on kenraali jo saanut häneltä rahojakin."
"Tyhjiä arveluja."
"Kuinka olisi markiisi voinut lainata hänelle, jos ei tietäisi jotain isoäidistä? Ettekö kuullut, kuinka hän pöydässä ainakin kolme kertaa puhui tästä ja kutsui häntä 'baboulinkaksi'. Mikä tuttavallinen ja ystävällinen nimitys!"
"Olette oikeassa. Ja kun hän saa kuulla, että minäkin tulen perimään 'baboulinkaa', kosii hän mua heti paikalla. Sitähän te tahdoitte tietää, eikö totta?"
"Vastako hän nyt kosii? Minä luulin, että hän on sen tehnyt jo aikoja sitten."
"Te kyllä tiedätte, että hän ei ole sitä tehnyt", sanoi Polina suuttuneena. — "Missä olette tutustunut tähän englantilaiseen", kysyi hän hetken kuluttua.
"Johan minä tiesin, että te heti hänestä kysytte."
Minä kerroin hänelle edelliset kohtaukseni mr. Astleyn kanssa matkalla.
"Hän on hyvin arka ja hellä — luultavasti teihin rakastunut."
"Niin onkin, hän on minuun rakastunut", vastasi Polina.
"No niin! Hän on vähintäin kymmenen kertaa rikkaampi ranskalaista, jonka rikkaudesta minulla on omat epäilykseni."
"Kuinka niin? Hänellä on jossain linna, château. Eilenkin kuulin hänen siitä puhuvan. Nyt kai olette kuullut kylliksi?"
"Teidän sijassanne minä sentäänkin menisin naimisiin englantilaisen kanssa."
"Miksikä niin", kysyi Polina.
"Ranskalainen on kauniimpi, mutta hänellä on alhainen luonne.Englantilainen sitävastoin on rikkauksistaan huolimatta kunnon mies."
"Taitaapa olla, mutta ranskalainen on markiisi ja älykäs mies" vastasi hän rauhallisesti.
"Olettekos siitä niin varma", tutkiskelin edelleen.
"Olen". Polinaa ei nähtävästi kysymykseni miellyttänyt. Huomasin hänen tahtovan saattaa minut vaikenemaan töykeillä vastauksillaan. Ja sen pian sanoinkin hänelle.
"Entä sitten! Minua juuri huvittaakin suututtaa teitä. Miksikäs te kyselette multa sellaisia."
"Olen mielestäni oikeutettu kysymään teiltä mitä tahansa ja olen valmis maksamaan vastauksista minkä hinnan tahansa."
"Ha, ha, ha", nauroi Polina — "aivan oikein. Tehän lupasittekin Schlangenbergillä syöksyä rotkoon, kun vaan viittaisin — rotkoon, joka luullakseni on 1,000 jalkaa syvä. Kenties kerran muistutan teitä lupauksestanne, saammepa silloin nähdä, oletteko valmis maksamaan 'minkä hinnan tahansa'. Oh, minä vihaan teitä — jo senkintähden, että olen ollut niin myöntyväinen teitä kohtaan ja vielä enemmän sentähden, että tarvitsen teitä välttämättömästi. Ja nyt säästän teitä vaan sentähden, että vielä tarvitsen teitä."
Hän nousi liikutettuna paikaltaan. Keskustelumme olivat viime aikoina aina päättyneet siten, että hän kiihoittui ja suuttui.
"Sallikaa kysyäkseni", sanoin vielä kerran kääntyen häneen, "kuka on tämä mademoiselle Blanche?"
"Te tiedätte itse, kuka hän on. Asiat ovat ennallaan: neiti Blanchesta tulee kenraalitar, luonnollisesti vaan siinä tapauksessa, että huhu isoäidin kuolemasta on toteennäytetty. Sillä neiti Blanche, hänen äitinsä ja herra markiisi, hänen serkkunsa, tietävät sangen hyvin, että me olemme perikadon partaalla."
"Kenraali on siis todellakin lopullisesti rakastunut häneen?"
"Eihän se kuulu tähän asiaan. Kuulkaa, mitä sanon: te otatte nämät 700 guldenia ja menette pelisaliin — voittakaa niillä minulle niin paljon kuin suinkin, sillä rahoja minun täytyy saada vaikka mistä."
Tämän sanottuaan huusi Polina Nadjenkaa ja lähti toisten luo paviljonkiin. Minä käännyin ensimäistä syrjäpolkua vasemmalle ja antauduin ajatusteni valtaan. Olin kovin hämmästynyt siitä, että hän käski minua pelaamaan. Paljonhan minulla oli mietittävää. Yhtäkkiä kumminkin löysin itseni ajattelemasta suhdettani Polinaan. Minun täytyi myöntää, että oloni tuntui nyt paljon raskaammalta kuin äsken matkalla ollessani. Olihan minulla silloinkin kauhea ikävä ja tuska sydämessä ja unessakin näin hänet usein. Kerran — se sattui Sveitsissä — olin nukkunut junassa ja lienen unissani ääneen huutanut hänen nimeään, koska toiset matkustajat alkoivat nauraa ja kun heräsin siihen, katsoivat kaikki minuun… Vielä kerran kysyin itseltäni: rakastanko häntä. Enkä vieläkään voinut tähän vastata, tai paremmin sanoen minä vastasin tähän sadannen kerran — minä vihasin häntä. Niin minä vihasin häntä! Oli hetkiä — varsinkin silloin kun hän oli hillittömästi pilkannut minua — jolloin olisin antanut puolet elämästäni saadakseni kuristaa hänet. Minä olisin voinut hitaasti, tuuma tuumalta, mielihyvällä painaa tikarin hänen rintaansa. Mutta yhtä suurella nautinnolla olisin syöksynyt Schlangenbergin huipulta rotkoon, kun hän vaan olisi sanallakaan viitannut. Tiesin sen. Olipa miten tahansa, mutta nyt tämä on ratkaistava. Hän käsittää sen ja ajatus siitä, että minä selvästi näen, kuinka saavuttamattoman korkeammalla minua hän on, tuottaa hänelle erityistä huvia. Mitä varten hän muuten, hän joka on niin varovainen ja itseensä sulkeutunut muiden seurassa ollessaan, olisi minua kohtaan niin avomielinen ja luottavainen. Luulenpa hänen tähän asti katselleen minua kuten muinoin hallitsijatar orjaansa, jonka nähden hän riisuutui, koska ei pitänyt orjaa ihmisenä.
Mutta kuitenkin olin saanut häneltä tehtäväkseni mistä hinnasta hyvänsä voittaa pelissä hänelle. Ei ollut mulla aikaa ajatella, miksi ja mihin minun voittoani tarvittaisiin, ja mitä uusia tuumia oli syntynyt Polinan alituisesti mietiskelevässä päässä. Sitäpaitsi oli poissaollessani nähtävästi tapahtunut yhtä ja toista minulle tietämätöntä. Tästä kaikesta täytyi saada selko, tai arvata se niin pian kuin mahdollista. Mutta nyt ei ollut mulla siihen aikaa: minun täytyi rientää ruletin ääreen.
Tunnustan, että Polinan antama tehtävä ei ensinkään ollut mieleeni. Olin kyllä päättänyt joskus koetella pelissä onneani, mutta ei minua haluttanut toisille pelata. Olin jotenkin hämilläni ja tulin pelisaliin kovin huonotuulisena. Siellä sisällä oli ensihetkestä alkaen kaikki hyvin vastenmielistä minulle. En voi kärsiä sitä lakeijamaista liehakoimista, jota kaiken maailman sanomalehdet, ja erittäinkin venäläiset, osoittavat toitottaessaan pitkin kesää vaan kahta asiaa: ensiksikin ulkomaan kylpypaikkojen pelihuoneitten komeutta, loistoa ja suurenmoisuutta ja toiseksi sitä ääretöntä kullan paljoutta, joka on kasattu pelipöydille. Eikä herrat kirjoittajat saa edes maksua tästä palveluksestaan. Ihan puhtaasta omanvoitonpyytämättömyydestä he näin kirjoittelevat kummastuttaakseen vaan lukijoitaan. Minä en ole koskaan huomannut loistoa näissä kurjissa saleissa enkä kultakasojakaan pöydillä, joitakuita rippeitä vaan. Silloin tällöin sukeltaa esiin joku eriskummallinen ilmiö, englantilainen tai aasialainen, tänä vuonna turkkilainen, joka kerralla voittaa tai menettää suurehkon summan. Tavallisten pelaajain joukko tyytyy vähiin panoksiin, pikku rahoihin, ja pöydillä näkee säännöllisesti vähän kultaa. Ensi kerran eläissäni aijoin ottaa peliin osaa. Jäin vähäksi aikaa odottelemaan. Pelipöydät olivatkin sitäpaitsi tungokseen asti täynnä väkeä. Jos olisin ollut yksin salissa, olisin lähtenyt tieheni pelaamatta. Täytyy tunnustaakseni, että sydämeni sykki rajusti ja kylmäverisyyttä ei minussa ollut hitustakaan. Tiesin ihan varmaan ja olin itsekseni päättänyt, että jotain tärkeätä täytyy tapahtua, ennenkuin jätän Roulettenburgin. Ei ollut epäilemistäkään — täällä minun kohtaloni ratkaistaisiin. Se oli tapahtuva, sen täytyi. Kuinka naurettavalta tuntuneekin minun suuri uskoni pelin merkitykseen, on minusta kuitenkin vielä naurettavampaa luulo, että peliin luottaminen on hullua ja järjetöntä. Minkätähden olisi rahan ansaitseminen pelissä alhaisempaa kuin kaupassakaan? Totta kyllä, että pelaajista vaan yksi ainoa sadasta voittaa, mutta mitä se minua liikuttaa, kunhan tämä ainoa vaan olisin minä.
Joka tapauksessa aijoin vaan alussa olla katsojana, tänään en ryhtyisi peliin. Jos tänä iltana jotain tapahtuisikin, ei se kumminkaan olisi niin tärkeätä. Näin olin itsekseni päättänyt. Sitäpaitsi täytyi minun ensin tutustuakin peliin. Sillä huolimatta tuhansista kuvauksista, joita ennen olin siitä suurella innostuksella lukenut ja kuullut, en itse asiassa ymmärtänyt siitä mitään, ennenkuin omin silmin olin nähnyt pelattavan. Ensimäinen vaikutus, jonka pelisalista sain, oli sangen inhottava. Voitonhimo ja levottomuus oli luettavana kymmenien jopa satojenkin pöytää ympäröivien pelaajien kasvoilla. En kuitenkaan voi huomata mitään sopimatonta siinä, että ihmiset toivovat voittavansa niin paljon ja niin pian kuin suinkin. Eräälle varakkaalle, hyvinvoivalle siveyssaarnaajalle vastattiin kerran: "Pieniähän ne pelipanokset vaan ovat". Tämä vastasi: "Sitä pahempi, pienihän se on voittokin sitten". Minusta tämä oli jotenkin typerää. Pieni voitto ja suuri voitto — yhdentekevää. Kaikki on suhteellista. Mikä Rotschildille on pientä, on minulle kenties hyvinkin suurta. Ja itse voittamisen tapaan, sen siveelliseen luonteeseen nähden pyydän huomauttaa, että kaikki liikeyritykset — näyttäköötpä kuinka kunniallisilta tahansa, itse asiassa tarkoittavat vaan lähimäisen nylkemistä, voittoa hänen kustannuksellaan. Onko tällainen voittaminen siveellistä vai ei, se on toinen asia, enkä sitä aijo nyt käydä ratkaisemaan. Minun oma kiihkeä voitonhimoni sai joka tapauksessa sen aikaan, että pelin "likaisuus" ei minua ollenkaan arveluttanut saliin astuessani. Minua hyvinkin huvitti nähdä ihmisten täällä kohtelevan toisiaan niin kursailematta ja avomielisesti. Miksi pitäisi heidänkin viekastella toisilleen? Vastenmielistä oli sentään nähdä sitä kunnioitusta, melkeinpä hartautta, jolla nämä tyhjäntoimittajat ympäröivät pöytää ja seurasivat peliä. On kahta lajia peliä: plebeijistä, alhaison peliä, jossa voitto on pääasia, ja gentlemannille sopivaa peliä. Säädylliset henkilöt eivät ota osaa muuhun kuin tähän viimeksi mainittuun. Tätä erotusta noudatetaan hyvin tarkkaan, mutta kuinka vähäpätöinen se itse asiassa onkaan! Gentlemanni voi esim. panna peliin 5 tai 10 louisd'oria, harvoin enemmän, mahdollisesti ehkä tuhat frankia, jos hän on hyvin rikas, mutta hän tekee sen vaan huvin vuoksi, hän tahtoo vaan nähdä voiton ja tappion vaihtelua. Voitto itse on hänelle yhdentekevä. Jos hän voittaa, nauraa hän koko asialle tai tekee pienen huomautuksen jollekulle ympärillä seisovalle. Kenties hän asettaa uuden panoksen ja vielä uuden, mutta vaan pelkästä uteliaisuudesta, tutkiakseen ja laskeakseen onnen vaihtelua eikä ollenkaan halpamaisesta voitonhimosta. Kaikkia näitä pelipöytiä, pelattakoonpa niissä sitten rulettia tai "trente et quarantea", hän ei saa pitää muuna kuin hauskana ajankuluna. Hänellä ei ole aavistustakaan niistä säännöistä ja juonista, joille pelipankki perustuu. Hänen täytyy, säilyttääkseen arvonsa gentlemannina, pitää tätä kultakolikoitten tähden vapisevaa joukkiota yhtä ylhäisinä ja rikkaina, yhtäläisinä "gentlemanneina" kuin hän itsekin on. Tietämättömyys kaikesta todellisesta, lapsellinen ja pintapuolinen peliyleisön arvosteleminen ovat oikean ylimyksen tuntomerkit. Näin useat kerrat ylhäisten äitien työntävän esiin viattomia, kauniita tyttäriään, 15-16 vuotiaita, ja antavan heidän koettaa onneaan parilla kultarahalla. Ja voittivatpa nämät sitten tai menettivät, nauroivat he aina yhtä herttaisesti ja poistuivat sitten sangen tyytyväisinä. Kenraalimmekin astui majesteetillisin askelin erään pöydän viereen. Joku pelihuoneen palvelijoista kiiruhti heti asettamaan hänelle tuolin, mutta hän ei ollut tätä huomaavinaan. Huolimattomasti veti hän esiin kukkaronsa, otti sieltä 300 frankia kullassa, asetti panoksen mustalle ja voitti. Hän jätti voittonsa siihen ja voitti toisen kerran. Vielä kerran hän yritti mustalla ja menetti 1,200 frankia. Hymyillen lähti hän pöydän luota. Hän oli kestänyt koetuksen, vaikka olenkin varma siitä, että sydämensä kirveli, ja että hän vaivoin voi salata levottomuuttaan pannessaan 300 frankiansa peliin. Eräs ranskalainen vasemmalla puolellani teki tehtävänsä vielä paremmin. Hän oli jo voittanut 30,000 frankia, mutta menetti sitten kaikki yhdellä kertaa ja meni iloisena tiehensä näyttämättä liikutuksen merkkiäkään. Todellinen gentlemanni ei koskaan saa antaa tunteilleen valtaa, vaikka menettäisi pelissä koko omaisuutensa. Rahan täytyy olla niin paljon alempana gentlemanniarvoa, että hän sitä tuskin ollenkaan ottaa huomioonsakaan. Sanoin jo, että todellisen ylimyksen täytyy, arvostella muita, enimmäkseen alhaisoon kuuluvia pelaajia niin lapsellisen pintapuolisesti kuin suinkin, ikäänkuin jonkinlaisen viattoman katsantokannan mukaan, eikä missään tapauksessa hän saa olla näkevinään ympärillä olevaa saastaa. Yhtä ylimyksellistä on katsella tätä saastaa kauvempaa, läpi lorgnetin, jonkinlaisena pelipöytään kuuluvana hauskana lisänä. Silloin tietysti katselija itse eroaa tuosta sameasta joukosta, joka vaipuu alas katseltavaksi, objektiksi, jonka kanssa katselijalla, subjektilla ei ole mitään yhteistä. Kuitenkin on sellaisella katselemisella varmat rajansa. Jos liian paljon syventyy tarkastelemaan tätä vilinää, jos liian paljon osoittaa sille huomiota, ei sekään enään ole gentlemannin tapaista. Yleensä on vaan harvoja ilmiöitä, — olkootpa sitten mitä laatua tahansa joihin oikea gentlemanni voi kiinnittää "erityisen" tarkkaavaisuutensa. Minä itse en siis taida olla oikea gentlemanni, sillä minusta näytti kaikki pelisalissa huomiota ansaitsevalta. Mutta enhän minä ollutkaan tullut sinne havaintoja tekemään, vaan yhtyäkseni tähän alhaiseen, voitonhimoiseen joukkioon. Oman syvimmän siveellisen vakaumukseni jätän, kuten sanottu, täällä kokonaan syrjään, saanen sitten jälestäpäin sopia omantuntoni kanssa, kuten paraiten taidan. Tahdon vaan huomauttaa, että viime aikoina, sen jälkeen kun pelaamaan rupesin, on minusta tuntunut kovin vastenmieliseltä punnita töitäni ja ajatuksiani siveellisyyden vaa'alla. Toiset periaatteet ovat nyt minua vallitsemassa…
Alhaison pelaaminen tekee, totta puhuen, hyvin ikävän vaikutuksen. Väitänpä, että aivan tavallinen varkauskaan ei ole harvinaista näissä pelipöydissä. Pelinhoitajilla, jotka istuvat pöytien päissä ja tarkastavat panokset sekä maksavat voitot on siinä täysi työ. Vielä siinä pitäisi järjestystä ylläpitää! On todellakin vaikeata pitää aisoissa tätä onnenonkijain pohjasakkaa. Monta kertaa huomasin joukosta pistäytyvän käden ja korjaavan rahat, jotka joku toinen oli voittanut. Aletaan riidellä ja rähistä — näyttäköön nyt rahansa menettänyt toteen, kenen ne rahat oikeastaan olivat!
Alussa meni pääni ihan pyörälle tästä kaikesta. Mutta vähitellen rupesin tajuamaan, että panokset asetettiin määrätyille numeroille tai numerojaksoille, tai sitten parillisille ja parittomille luvuille sekä myöskin värien mukaan.
Polina Aleksandrovnan antamasta summasta en tahtonut nyt panna peliin 100 guldenia enempää. Ajatus, että tekisin ensimäisen kokeeni toisen rahoilla, vähän häiritsi minua. Ahdistuksen tunne, josta koitin vapautua, painoi minua. Minusta yhä tuntui ikäänkuin hävittäisin oman onneni pelatessani Polinalle enkä itselleni. Eikö ihminen voi astua pelipöydän ääreen tulematta heti taikauskoiseksi? Minä otin 5 fredrichsd'oria, panin ne parilliselle luvulle. Pyörä kiepahti ja pysähtyi 13:lle — olin menettänyt. Vastenmielisesti, jollain tavoin vaan tehdäkseni lopun asiasta ja sitten lähteäkseni tieheni, panin vielä kerran 5 fredrichsd'oria punaselle. Punanen voitti, minä jätin voiton ja panoksen paikoilleen. Toisen kerran voitti punanen. Yritin kolmannen kerran punasella — se voitti taas. Otin 40 fredrichsd'oriani ja panin yhden kullekin 12:lle keskiselle numerolle, ymmärtämättä ensinkään, mitä tästä seuraisi. Sain enemmän kuin kolmenkertaisesti takaisin; 10:stä fredrichsd'oristani oli tullut 80. Kerran valtasi minut eriskummallinen, melkein sietämätön tunne ja päätin jo lähteä matkoihini. Tunnustan, että olisin pelannut kerrassaan toisella tavalla, jos olisin sen tehnyt omaan laskuuni. Vielä kerran panin 80 parilliselle. Pyörä pysähtyi 4:lle. Kassasta maksettiin mulle taas 80 fredrichsd'oria. Tungin rahat taskuuni ja poistuin etsimään Polina Aleksandrovnaa.
Seurueemme oli lähtenyt puistoon kävelemään, ja vasta illallisella tapasin Polinan. Ranskalaista ei tällä kertaa ollut saapuvilla, eikä kenraalin tarvinnut nyt hillitä itseänsä. Hän sanoi vielä kerran täytyvänsä muistuttaa minua siitä, ettei hän tahtonut nähdä minua pelaamassa. Hänelle olisi muka hyvin kiusallista, jos liian paljon menettäisin pelissä. "Mutta jos liian paljon voittaisitte", lisäsi hän merkitsevästi, "olisi sekin harmillista. Minulla ei tosin ole mitään oikeutta vaatia teiltä tiliä töistänne, mutta myöntänette itsekin…"
Tavallisuuden mukaan keskeytti hän lauseensa. Minä vastasin, että minulla oli vaan mitätön summa käytettävänäni, enkä siis voinut menettääkään paljoa, jos peliin ne panisinkin.
Huoneeseeni mennessäni sattui mulle sopiva tilaisuus jättää Polinalle voittonsa. Samalla selitin, etten enään aikonut pelata hänelle.
"Miksi ette", kysyi hän ihmeissään.
"Siksi, että tahdon pelata itselleni", vastasin minä. "Minua häiritsisi vaan, jos pelaisin teille samalla."
"Te olette siis yhä edelleen siinä uskossa, että ruletti on teidän ainoa toivonne, teidän pelastuksenne", sanoi hän pilkallisesti.
Vastasin hänelle hyvin totisena, että niin todellakin oli asian laita. Minun uskoni onnettaren suosioon on ehkä naurettavaa, mutta pyytäisin häntä kuitenkin jättämään minut rauhaan tästä asiasta.
Polina Aleksandrovna tahtoi välttämättä jakaa päivän voiton minun kanssani ja pyyteli minua edelleenkin pysymään hänen pelikumppaninaan. Minä hylkäsin jyrkästi hänen ehdotuksensa ja selitin lopuksi, etten enään tahtonut pelata hänen laskuunsa, koska pelkäsin toisella kerralla menettäväni.
"Ja kuitenkin on ruletti minun viimeinen toivoni, niin typerältä kuin se kuuluukin", sanoi hän ajatuksiinsa vaipuneena. "Siis teidän täytyy mistä hinnasta tahansa edelleenkin pelata minulle. Itsellenne saatte tietysti puolet voitosta. Ja päätetty siis, te teette niin."
Hän lähti kuuntelemalta minun vastaväitteitäni.
Merkillistä kyllä, Polina ei koko eilispäivänä puhunut minulle pelistä ja koetti niin paljon kuin suinkin välttää keskustelua minun kanssani. Hänen käytöksensä minua kohtaan on sama kuin ennenkin: hän kohtelee minua yhtä ynseästi, melkeinpä halveksien ja vihamielisesti. Huomaan, ettei hän koetakkaan salata vastenmielisyyttään. Toiselta puolen taas osoittaa hän peittelemättä tarvitsevansa minua johonkin tarkoitukseen ja tavallaan säilyttää minua vastaisen varalle. Mitä omituisin suhde muuten, jos otetaan lukuun hänen ylpeytensä ja kopeutensa, jolla hän jokaista kohtelee. Hän tietää esim., että minä rakastan häntä mielettömästi, salliipa minun puhuakin tästä. Voisiko hän osottaakaan halveksimistaan selvemmin minulle, kuin antamalla minun esteettömästi puhua rakkaudestani?
"Niin vähän minä välitän sinusta, että on aivan yhdentekevää, mitä sinä puhut ja mitä sinä tunnet minua kohtaan" — näin hän ajattelee, mikäli käytöksestään käy päättäminen. Ennen hän usein puhui minulle omista asioistaan, vaikka ei niistäkään täysin avomielisesti. Ja sellaisella tavalla, että siitäkin voin nähdä hänen ylenkatseensa. Hän tietää esim. minun tuntevan erään seikan hänen elämässään, erään surun, joka raskaasti painaa häntä. Hän puhuu usein itsekin tästä surustaan minun kanssani, kun tarvitsee minua jotain asiaa toimittamaan tai muuta sellaista. Mutta koskaan ei hän sano mulle muuta kuin välttämättömimmän, vaikka näkee, että kärsin ja kiusaannun hänen tähtensä, että hänen surunsa koskevat minua yhtä paljon kuin omanikin, ja että hän nostaisi raskaan taakan sydämeltäni olemalla edes hiukan avomielisempi, ystävällisempi ja luottavampi. Sitäpaitsi ovat hänen minulle antamansa tehtävät usein senlaisia, että jos hän vähän enemmän luottaisi minuun, voisin toimittaa ne paljon täsmällisemmin ja huolellisemmin. Nämät tehtävät ovat näet usein vaikeita ja tukalia, oikeinpa vaarallisiakin joskus. Ja hän näkee, kuinka paljon saan hänen tähtensä huolehtia ja surra, ainakin kolme kertaa enemmän kuin hän itse, ja sentäänkin minun tunteeni ovat hänelle kokonaan arvottomat…
Jo kolme viikkoa sitten tiesin hänen aikovan koettaa onneansa pelissä. Jo silloin oli hän viittaillut sinnepäin, että minun pitäisi pelata hänen puolestaan, koska hänen itsensä ei sovi näyttäytyä pelipöydässä. Äänestään päättäen pakotti häntä tähän joku vakava huoli, eikä vaan alhainen voitonhimo. Mihin hän näitä rahoja tarvitsisi? Tässä täytyy piillä jokin määrätty tarkoitus, erityisiä asianhaaroja, jotka ehkä joskus tulen tietämäänkin. Voisinhan minä, koska hän niin mistään välittämättä pitää minua orjanaan, myöskin puolestani kohdella häntä säälimättä, kursailematta käydä asiaan ja kysyä, mitä nämät hänen salaiset tarkoituksensa ovat. Kun olen vaan hänen orjansa ja siis aivan mitätön olento, tuskinpa hän loukkaantuisikaan minun uteliaisuudestani. Mutta mitä tämä kysymys hyödyttäisi, kun hän ei vastaa minun kysymyksiini, harvoin edes kuulee niitä. Meidän välinen suhteemme on tosiaankin sangen omituista laatua…
Eilen puhuivat meikäläiset paljon eräästä sähkösanomasta, joka neljä päivää sitten on lähetetty Pietariin, mutta johon vieläkään ei ole saapunut vastausta. Kenraali on hyvin levoton ja huolestunut. Se on varmaan jotain isoäitiä koskevaa. Ranskalainenkin näyttää olevan asiasta innostunut. Eilen iltapäivällä oli heillä pitkä ja vakava keskustelu. Tämä ranskalainen kohtelee meitä niin pöyhkeästi ja ylhäisesti, että häneen sopii mainiosti sananlasku: "Päästä vaan pöytääsi, heti jalat pöydälle". Polinallekin on hän epäkohtelias, jopa karkeakin, vaikka hän yhä edelleenkin ottaa osaa yhteisiin käynteihin pelisaleissa, ratsastuksiin ja retkeilyihin. Minä olen jo kauvan tuntenut erään suhteen, joka on kenraalin ja ranskalaisen välillä. He ovat yhdessä suunnitelleet tehtaan perustamista Venäjälle, joka tehdas on sitten joutunut häviölle, tai ehkei sitä ole ollutkaan muualla kuin heidän aivoissaan. Sen lisäksi olen sattumalta tullut erään perhesalaisuuden perille: ranskalainen oli viime vuonna päästänyt kenraalin pälkähästä 30,000 frankilla, jotka tarkastuksessa puuttuivat eräästä kruunun kassasta. Kenraali parka on vieläkin hänelle suuressa velassa. Lisäksi tulee sitten neiti Blanche, joka — olen siitä vakuutettu — näyttelee pääosaa koko jutussa.
Kuka on tämä neiti Blanche? Täällä pidetään häntä sangen ylhäisenä ranskattarena. Hän kuuluu omistavan suunnattomat rikkaudet. Sitäpaitsi pitäisi hänen olla sukua — vaikkakin kaukaista — markiisillemme, ehkä serkku kolmannessa tai neljännessä polvessa. Ennen Pariisiin lähtöäni oli markiisin ja neiti Blanchen välinen suhde paljon kohteliaampi ja ystävällisempi, nyt näyttää heidän tuttavuutensa ja sukulaisuutensa side olevan vähän karkeampaa ja samalla lujempaa laatua. Ehkä pitävät meitä jo niin rappiolle joutuneina ettei maksa vaivaa kainostella meidän tähtemme. Huomasin äskettäin ihmeekseni mr. Astleyn katselevan neiti Blanchea ja hänen äitiään omituisesti, aivankuin olisi tuntenut heidät jo ennemmin. Ranskalainenkin näyttää olevan mr. Astleyn vanha tuttu. Muuten käyttäytyvät he tätä hiljaista englantilaista kohtaan jotenkin huolimattomasti ja välinpitämättömästi, markiisi tuskin häntä tervehtiikään ja neiti Blanche ei ole näkevinään. Mutta eilen kun markiisi sattumalta tuli maininneeksi mr. Astleyn verrattomat rikkaudet, katsahti neiti Blanche nopeasti ylös ja silmät suurina tarkasteli englantilaista. Tämän huomasi kenraali-raukkakin. Voin ymmärtää, kuinka levottomaksi hän tuli, ja kuinka tärkeä olisi hänelle nyt sähkösanoma, joka toisi tiedon isoäidin kuolemasta.
Kun huomasin Polinan selvään karttavan minua, rupesin minäkin kylmän ja välinpitämättömän näköiseksi. "Hänen se vihdoinkin on otettava ensimäinen askel", ajattelin minä. Sentähden olenkin eilen ja tänään kohdellut hyvin huomaavaisesti neiti Blanchea. Kenraali-parka näkyy todellakin olevan turmion oma. Kun 55 vuoden ikäisenä rakastuu, vieläpä niin intohimoisesti, on se ehdottomasti ihmisen onnettomuus. Kuinka voisi leskimies, jolla on lapsia, ja jonka omaisuus on mennyttä kalua, ääretön velkataakka lisäksi hartioillaan, sitoa itsensä tähän naiseen? Neiti Blanche on kaunotar, sitä en voi kieltää, mutta hän herättää samalla kammoa. Minä ainakin olen pelännyt sellaisia naisia. Hän näyttää olevan 25 vuotias, pitkä, leveät, täyteläiset olkapäät, kaula uhkea ja komea vartalo. Ihonsa on oliivinvärinen, tukkansa musta kuin kiinalainen tushi ja niin tuuhea että sitä riittäisi kahdellekin. Hänen mustien intohimoisten silmäinsä valkuaiset vivahtavat keltaseen, hampaat ovat valkoset ja huulet voidellut. Hänen pukunsa tuoksuu aina vahvasti myskiltä, on tuhlaavaisen komea ja aistikas. Äänensä on vähän käheä altto. Usein hän nauraa ja näyttelee komeaa hammasriviään. Tavallisesti hän istuu äänetönnä, sinkauttelee vaan julkeita silmäyksiä, varsinkin Polinan tai Marja Filippovnan läsnäollessa. Viimeksi mainittu taitaa muuten lähimmässä tulevaisuudessa lähteä kotiin Venäjälle, kuten olen kuullut. Minusta tuntuu neiti Blanche aivan sivistymättömältä, älyäkin häneltä kenties puuttuu, sentähden hän onkin niin epäluuloinen, kavala ja viekas. Luulenpa hänen kokeneen jo yhtä ja toista elämässään, ja jos saan ajatukseni suoraan sanoa, epäilen, tokko markiisi on ollenkaan hänen sukulaisensa, yhtävähän kuin "rouva kreivitärkään" on hänen äitinsä. Tiedän kumminkin hänellä Berliinissä, jossa tulimme hänet tuntemaan, olleen muutamia hienoja tuttavia. Mitä markiisiin tulee, näyttää minusta sangen epäilyttävältä, onko hän ollenkaan markiisi, vaikka hän kyllä Moskovassa samoin kuin Saksassakin on esiintynyt ylhäisissä seurapiireissä. Mitä osaa hän näyttelee Ranskassa, en tiedä, sanovat hänellä siellä olevan "linnan".
Oletin kyllä kaksiviikkoisen poissaoloni aikana tapahtuvan yhtä ja toista, mutta onko jo ratkaiseva sana sanottu kenraalin ja neiti Blanchen välillä, siitä en ole vielä päässyt selville. Asian lopullinen ratkaisu riippuu tietysti siitä, minkälaisiksi kenraalin raha-asiat muodostuvat. Jos esim. jonakuna päivänä tulisi tieto, että isoäiti ei olekaan kuollut, katoaisi neiti Blanche aivan varmaan meidän näköpiiristämme. — Kylläpäs olen ruvennut juoruamaan! Oikein naurattaa. Oi, kuinka kaikki täällä minua inhottaa! Millä ilolla lähtisinkään täältä ja heittäisin kaikki sikseen! Mutta voisinko elää Polinasta erotettuna? Minun täytyy käydä alituisesti ympäri häntä vakoilemassa. Minä vihaan tätä vakoilemista, mutta mihinkäpä minä muuhunkaan osaan ryhtyä! Eilen ja tänään on minusta ollut sangen hauskaa katsella mr. Astleyta. Ihan varmaan on Polina pannut hänen päänsä pyörälle. Huvittavaa todellakin on nähdä tällaisen ujon ja lauhkean miehen katsetta, silloin kun hän ei kykene sanoin ilmaisemaan tunteitaan. Usein kävelyillämme tapaamme mr. Astleyn. Hän nostaa hattuaan, menee ohi ja olisi tietysti äärettömän halukas liittymään seuraamme. Mutta jos häntä siihen kehoitetaan, kieltäytyy hän muitta mutkitta. Kaikkialla, pelisaleissa, konserteissa, suihkulähteellä tapaa hänet aina meidän läheisyydessämme, jos olemme puistossa, metsässä tai Schlangenbergillä tarvitsee katsahtaa ympärillemme, varmasti näemme lähimmällä käytävällä tai lähimmän pensaan takana vilauksen mr. Astleysta. Tänä aamuna kun tapasimme toisemme, vaihdoimme pari sanaa. Hänen puhelussaan on hyvin tuntuva yhtenäisyyden puute. Olimme tuskin tervehtineet toisiamme, kun hän heti alkoi:
"Ah, neiti Blanche…! Minä olen nähnyt paljon sellaisia naisia kuin neiti Blanche!"
Hän vaikeni, katsellen minua merkitsevästi. En tiedä, mitä hän tällä oikeastaan tahtoi sanoa. Kun kysyin, mitä hän tarkoitti, hymyili hän vaan salamyhkäisesti päätään nyökyttäen ja sanoi:
"Niin se on… Ja neiti Pauline, pitääkö hän kukista?"
"Sitä en todellakaan voi sanoa", vastasin.
"Kuinka, ettekö te sitä tiedä", huudahti hän kovin ihmeissään.
"En tiedä, en ole koskaan huomannut", vastasin minä hymyillen.
"Hm! Tämä panee minut ajattelemaan jotain erityistä."
Hän nyökkäsi ja jatkoi matkaansa tyytyväisen näköisenä. Meidän keskustelumme oli käynyt kurjan huonolla ranskankielellä.
Tämä päivä on ollut oikein naurettava, tyhmä ja hullunkurinen päivä. Kello on nyt 11 yöllä. Istun pienessä kamarissani ja muistelen päivän tapahtumia. Se alkoi sillä, että päätä pahkaa lähdin pelisaliin pelaamaan Polina Aleksandrovnan laskuun. Otin mukaani kaikki hänen 160 fredrichsd'oriansa, mutta sen tein kahdella ehdolla: ensiksi etten ottaisi puolta voitosta, ja toiseksi, että Polina illalla antaisi mulle selityksen, mihin hän niin välttämättä tarvitsi rahoja ja kuinka paljon hän tarvitsi. En voi uskoa tämän tapahtuvan vaan rahojen tähden. Epäilemättä piilee tässä, kuten alussa otaksuin, joku määrätty tarkoitus. Hän lupasi tyydyttää minun uteliaisuuteni ja minä lähdin. Pelipöydissä tungeskeli aikalailla väkeä. Kuinka vastenmielistä oli nähdä näitä ihmisiä, joiden silmissä ahneus kiilui! Työnnyin aina pelinhoitajan viereen saakka ja aloin hyvin vaatimattomasti pelata kahdella tai kolmella kultarahalla. Tein havaintoja ympärillä olevassa joukossa ja tulin huomaamaan, että harkinta ei juuri pelissä tullut kysymykseen, vaikka monet pelaajat näyttivät niin otaksuvan. He istuivat muistikirjat edessään merkiten niihin joka kerta pyörän kiepahtaessa sattuneen numeron ja värin. He miettivät jokaista mahdollisuutta, tekivät laskuja, vihdoin asettivat panoksen ja — menettivät aivankuin muutkin kuolevaiset, jotka pelaavat umpimähkään. Minä olen harkinnut vähän toisella tavalla, joka näyttää minusta aivan oikealta. Pelin kulussa on todellakin eräs — minä en tahdo sanoa juuri säännöllinen, mutta kumminkin jonkinlainen — järjestys, joka kaikessa tapauksessa on merkitsemisen arvoinen. Täten sattuu välistä, että 12:n keskimäisen numeron perästä säännöllisesti tulee 12 viimestä. Jos kuula kerran on sattunut pysähtymään näille, palaa se toisella kertaa taas keskimäisille numeroille, sattuu näille kolme tai neljä kertaa perätysten ja palaa taas viimeselle kolmannekselle, jolle se sattuu pari kertaa, muuttaen sitten ensimäiselle kolmannekselle.
Tämä säännöllinen jakso: ensimäinen kolmannes kerran, toinen kolmannes kolme kertaa, ja kolmas kolmannes kaksi kertaa uudistuu joskus tunnin tai kahden ajan, senjälkeen häiriintyy järjestys, horjuu hetken sinne tänne, siksi kun uusi järjestysjakso vähitellen vakaantuu. On tosiaankin huvittava ottaa tämä varteen. Monta päivää vaihtelevat punanen ja musta alituisesti, korkeintaan kaksi tai kolme kertaa sattuu kuula samalle värille, mutta seuraavana päivänä tai ehkä jo saman päivän iltana alkaa punanen sattua aina kaksikinkymmentä kertaa perätysten, sitten tulee mustan vuoro, jota onni suosii taas yhtä kauvan. Sangen huolellisia havainnolla tämän suhteen on minulle ilmaissut mr. Astley, joka viettää aamupäivät pelisalissa, ottamatta kertaakaan itse osaa peliin. Mitä minun pelaamiseeni tulee, oli minulla tällä kertaa nähtävästi huono onni: vähässä ajassa menetin kaikki, viimeiseen fredrichsd'oriin saakka. Asetin 20 fredrichsd'oria parittomille ja voitin, asetin panoksen toisensa perään ja voitin yhä, joten viiden minuutin kuluttua olin voittanut 400 fredrichsd'oria. Tietysti minun olisi pitänyt lähteä nyt tieheni, mutta minua pidätti kummallinen halu ärsyttää kohtaloani, ikäänkuin näpsäyttää sitä nenälle, näyttää sille kieltä. Panin 4,000 guldenia kerralla peliin — suurempia panoksia ei sallita — ja menetin. Kiivastuneena kohmalsin kokoon loput rahani, panin ne peliin ja menetin. Huumaantuneena jätin pelipöydän. En oikein muistanut, mitä minulle oli tapahtunut ja vasta vähää ennen päivällistä ilmoitin Polina Aleksandrovnalle tappioni. Siihen asti olin kävellyt edestakaisin puistossa.
Päivällispöydässä olin taas kovin ärtyneellä tuulella aivankuin kolme päivää takaperinkin. Ranskalainen ja neiti Blanche olivat tavallisuuden mukaan vierainamme. Saatiin tietää minun olleen pelisalissa. Neiti Blanche oli ollut siellä ja sattunut näkemään urostyöni. Ranskalainen kysyi minulta, pelasinko omilla rahoillani. Hän on varmaan arvannut minun pelanneen Polinalle — tässä täytyy piillä jotain. Tietysti minä valehtelin rahojen olleen omiani. Kenraali kummasteli kovin; mistä olin voinut saada niin paljon rahoja? Minä selitin alottaneeni 10:llä fredrichsd'orilla ja voittaneeni kuusi tai seitsemän kertaa perätysten, joten mulla lopulta oli 5 tai 6 tuhatta guldenia hallussani, senjälkeen olin menettänyt kaikki kahdella kertaa.
Selitykseni oli hyvin todenmukainen. Puhuessani katsahdin Polinaan, mutta hänen ilmeestään en voinut päättää mitään erityistä. Hän ei väittänyt sanojani valheeksi, ja siitä päätin hänen olleen hyvillään, etten ilmaissut hänen osallisuuttaan asiassa. "Joka tapauksessa", ajattelin, "täyttää hän lupauksensa ja antaa minulle pyytämäni selitykset."
Luulin kenraalin alkavan taas minua nuhdella, mutta hän ei sanonut mitään. Kasvonsa vaan ilmaisivat suurta mielenliikutusta ja levottomuutta. Ehkä hänen oli vaikeassa asemassaan epämieluista kuulla, että niin kevytmielisesti olin päästänyt sellaisen summan livahtamaan käsistäni.
Luulen hänellä eilen illalla olleen kiivaan kohtauksen ranskalaisen kanssa. He sulkeutuivat erääseen huoneeseen ja puhuivat siellä kauvan kovaäänisesti jostain, mitä lie ollut. Ranskalainen lähti sieltä hyvin kiihtyneenä, mutta tuli tänä aamuna kenraalin luo takaisin — nähtävästi jatkamaan eilistä keskustelua.
Kun ranskalainen sai kuulla minun pelitappiostani, huomautti hän pilkallisella, melkein ilkeällä äänellä, että sellaisissa tapauksissa pitäisi käyttäytyä viisaammin. Jostain syystä hän vielä lisäsi, että vaikka venäläiset paljon pelaavat, eivät he kuitenkaan ole siihen kykeneviä.
"Minun mielestäni on ruletti juuri keksittykin venäläisiä varten", vastasin minä.
Halveksiva hymyily oli ranskalaisen ainoa vastaus väitteeseeni, jonka jälkeen minä huomautin pelaamisen joka tapauksessa olevan väärin, ja että siis sanoessani maanmiehiäni pelaajiksi paremmin moitin kuin haukuin heitä.
"Mitenkä selitätte tämän väitteenne", kysyi ranskalainen.
"Aivan yksinkertaisesti", vastasin minä — "venäläisellä ei ole pääoman kokoamisen taitoa, ominaista länsieuroopalaisille sivistyneille, jotka pitävät sitä maallisen onnensa varsinaisena perustuksena. Mutta venäläinen, joka on sangen ymmärtämätön rahojen kokoamisessa, osaa tuhlatakin, jos sattuu käsiinsä saamaan rahoja, mitä mielettömimmällä tavalla. Ja kun me kumminkin tarvitsemme rahoja, niinkuin kaikki muutkin, olemme sangen tyytyväiset sellaisiin keinoihin kuin esim. ruletti, jolla mies parissa tunnissa voi vaivatta tulla rikkaaksi. Peli siis aivan erityisesti viehättää juuri meitä, ja kun me pelaamme kevytmielisesti ja huolimattomasti, niin me menetämme."
"Onhan tuo osaksi totta", sanoi ranskalainen itserakkaasti.
"Ei, se ei ole totta, ettekö te häpeä puhua sillä tavoin maanmiehistänne", sanoi kenraali ankarasti ja kiihkeästi.
"Suokaa anteeksi", vastasin minä, "ei ole vielä ollenkaan ratkaistu asia, kumpi on typerämpää: venäläistenkö kevytmielisyys vai kunnioitettavien naapuriemme kitsasteleminen ja tavaran haaliminen."
"Mikä muodoton ajatus", huudahti kenraali.
"Oikein venäläinen ajatus", ranskalainen huomautti.
Minä nauroin ja halusin kovasti ärsyttää heitä.
"Itse puolestani", jatkoin, "tahtoisin mieluummin ikäni kaiken viettää kirgiisiteltassa kuin alentuisin palvelemaan rahan kokoamisen ihannetta, joka kuolettaa yksilöllisyyden ja tekee ihmisestä jonkinlaisen kukkaron liitteen."
Edelleen selitin käsitystäni asiassa kokolailla voimakkain ja rohkein sanoin ja sain kuin sainkin vihdoin kenraalin raivostumaan.
"Minä en tiedä oletteko oikeassa vai ette", huudahti hän kiukussaan, "mutta sen minä tiedän, että te olette sietämätön tyhmine lörpötyksinenne, kun vaan teidän sallitaan unohtaa, että…"
Näin hänen aikovan vielä jotain sanoa, mutta tapansa mukaan vaikeni hän kesken puhettaan.
Ranskalainen oli ylenkatseellisen näköisenä kuunnellut selityksiäni ehkä aivan ymmärtämättä niiden tarkoitusta. Polina katseli ympärilleen ylpeän välinpitämättömänä ikäänkuin ei olisi kuullutkaan, mistä puhe oli. Hänellä näytti olevan omat vakavat mietittävänsä. Olimme tuskin nousseet pöydästä, kun hän käskevällä äänellä kutsui minut kanssaan kävelemään. Otimme lapset mukaamme ja menimme puistoon, suihkulähteelle.
Kun minä, kuten sanottu, olin kovin ärtyneellä tuulella, kysyin heti rohkeasti, kursailematta, miksi ei markiisi Degrier enään seurannut häntä kävelylle ja miksi tämä yleensäkin oli viime aikoina ollut niin välinpitämätön.
"Sentähden, että hän on roisto", vastasi hän minulle kummallisella äänellä. Koskaan en ollut kuullut hänen puhuvan sillä tavalla Degrieristä, ja vaikenin, itse säästyäkseni mahdollisesti samallaiselta kohteliaisuudelta.
"Oletteko huomannut, että hän tänään on hommaillut jotain yhdessä kenraalin kanssa", kysyin hetken päästä.
"Kovinpa te mielellänne tahtoisitte saada selkoa heidän puuhistaan", vastasi Polina kiukkuisesti. "Te tiedätte, että kenraali on pantannut koko omaisuutensa hänelle; jos ei isoäidin kuolema häntä pelasta, tekee ranskalainen epäilemättä hänestä keppikerjäläisen."
"Vai niin, hän on todellakin siis pantannut kaikki markiisille. Minä olen kyllä kuullut siitä, mutta en ole uskonut. — No, hyvästi sitten, neiti Blanche", lisäsin minä, "teistä ei siis tulekaan kenraalitarta. Ja kenraaliparka on sentään niin rakastunut, että ampuu kuulan otsaansa, jos vaan rukkaset saa. Vaarallista on todellakin siinä ijässä niin tulisesti rakastua."
"Minäkin aavistan jotain ikävää hänelle tapahtuvan", sanoi Polina ajatuksiin vaipuneena.
"Mutta kuinka voi tämä neiti Blanche niin törkeästi paljastaa kataluutensa", huudahdin, "niin selvästi näyttää, että kysymys on vaan rahoista! Eikö nyt kenraali älyä näitä julkeita juonia! Ja voiko ajatella naurettavampaa ja kurjempaa kuin lähettää sähkösanoma toisensa perästä: Onko isoäiti kuollut, onko hän kuollut? Kuinkas se teitä miellyttää, Polina Aleksandrovna?"
"Älkää puhuko tyhmyyksiä", sanoi hän kiireesti. "Minä vaan ihmettelen, miksi te olette niin hauskalla tuulella. Miksi olette niin iloinen? Senkötähden, että menetitte pelissä minun rahani?"
"Minkätähden te annoitte ne mulle menetettäväksi? Johan minä sanoin teille, etten osaa pelata toisten puolesta, vähimmin juuri teidän. Minä olen totellut teitä ja tehnyt, mitä käskitte. Edeltäkäsin vakuutin teille, ettei yritys onnistu. Tietysti te olette nyt pahoillanne. Minkäs te sitten niin paljon tarvitsette?"
"Ketä nämät kysymykset hyödyttävät?"
"Itsehän lupasitte selittää… Kuulkaas: minä olen varma voitostani, jos alan pelata itselleni. Minulla on vielä 12 fredrichsd'oria, niillä koettelen onneani. Ja sitten ottakaa minulta niin paljon kuin tarvitsette."
Hän katseli minua halveksien.
"Älkää suuttuko siitä, että ehdotan teille tällaista. Ettehän te välitä minusta mitään. Kun kerran menetin pelissä rahanne, hankin ne teille takaisin."
Polina katsoi terävästi minua ja huomattuaan minun liikutukseni, keskeytti vilkkaasti:
"Saisitte kyllä tietää minun salaisuuteni, mutta en luule niiden teitä huvittavan. Minulla on velkoja, jos haluatte kuulla. Olen lainannut jonkun verran ja tahtoisin nyt maksaa takaisin. Tulin ajatelleeksi, kummallista kyllä, että täällä varmasti pelissä voittaisin niin paljon kuin tarvitsen. En tiedä, miksi näin uskon. Sentähden kai, ettei mulla ole enään muutakaan, mihin turvautua."
"Näytte välttämättömästi tarvitsevan tuon summan. Olette tarttunut peliin kuin hukkuva oljenkorteen: jos ei tämä hukkuisi, ei hän pitäisi oljenkortta puunrunkona."
"Mutta olettehan te itsekin pannut peliin kaiken toivonne", huomautti Polina äkkiä. "Pari viikkoa sitten te laveasti mulle selittelitte, kuinka lujasti vakuutettu olitte onnen suosiollisuudesta teitä kohtaan täällä pelipöydän ääressä. Puhuitte niin vakavasti silloin, että luulin teidän olevan tosissanne. Kenties teittekin vaan pilaa?"
"En tehnyt pilaa", vastasin miettivänä, "ja uskon nyt yhtä lujasti kuin silloinkin voittavani pelissä. Tästä johtuu, etten tunne omantunnon tuskia, vaikka menetinkin toisen rahat. En epäile ollenkaan, kunhan vaan alan itselleni pelata. Minun täytyy voittaa, minullakin on peli oljenkortena, johon olen tarttunut. Te kai luulette, ettei minulla ole mitään syytä hankkia rahoja?"
"Teidän syynne minua todellakin hyvin vähän liikuttavat", vastasi Polina välinpitämättömästi. "Sitäpaitsi epäilen, voitteko te ottaa asioita vakavalta kannalta ensinkään. Kenties on teilläkin huolenne, mutta luulen, etteivät ne teitä suurestikaan rasita. Teissä ei ole lujuutta eikä vakavuutta. Mihin te rahoja tarvitsette? Mitäpä te niillä tekisitte?"
"Mihinkä tarvitsen rahaa? Oh, raha se on kaikki kaikessa meidän päivinämme! Jos minulla olisi rahoja, heti olisin teidänkin silmissänne toinen mies. En enään olisikaan teidän orjanne, jota saatte mielenne mukaan solvaista."
"Te olette sanonut tämän orjuuden olevan sulaa nautintoa, niin luulin itsekin."
"Niinkö te luulitte! Oh, kuinka teidän lapsellinen herttaisuutenne on kaunista! Nautintoahan minulle onkin teidän orjananne oleminen. Onhan siinä nautintoa — kurjin ja halvin tehtävä", huudahdin minä. "Piru ties, eikö solmupiiskakin tuota nautintoa, kun solmu repii selästä lihanpalasia… Mutta ehkä minä haluan toisenlaisiakin nautintoja. Kenraali on juuri äsken pöydässä, teidän läsnäollessanne pitänyt mulle nuhdesaarnan niistä 700 ruplasta vuodessa, joita kenties en häneltä tule koskaan saamaankaan. Minuun tuijottaa, kuin tyhjään ilmaan, markiisi Degrier kulmakarvat kohollaan. Mutta minä puolestani kenties haluaisinkin tarttua hänen niskaansa teidän nähtenne."
"Te lavertelette kuin poikanulikka, missä asemassa tahansa voi ihminen saavuttaa kunnioitusta. Ja jos on vastuksia voitettavana, sitä kiitettävämpää on pyrkimys."
"Niinhän te puhutte kuin kirjasta lukien. Te siis arvelette, etten ymmärrä hankkia ihmisten kunnioitusta. Miten lienen rikkonut, jotta olen sen kadottanut. En tiedä — mutta kumminkin täytyy minun se nyt saavuttaa, sehän on teidän mielipiteenne. Aine olisi hyvää, mutta muoto puuttuu. Niin, sellaisia me venäläiset olemme, ja tiedättekös, miksi? Siksi, että me olemme liian runsaslahjaisia, liian monipuolisia voidaksemme sopiviin muotoihin kaavailla luonnolliset taipumuksemme. Ulkonainen muoto on teille kaikki kaikessa, ja sentähden tekevät teihin niin mahtavan vaikutuksen nämät herrat ranskalaiset, joilla on synnynnäinen taipumus tällaiseen. Mutta huolimatta kaikesta ryhdistään ja arvokkaisuudestaan, voivat he kuitenkin olla suuria lurjuksia. Ulkonaiset eduthan ne niin hurmaavat meikäläiset naiset ja siksipä heistä nämät gallialaiset salonkileijonat ovat niin ihastuttavia. Mutta enhän minä sitä ymmärrä, koska minä en ole nainen. Miksi te ette kiellä minua lörpöttelemästä, miksi ette tuki suutani? Te annatte minun puhua, minkä kielelle kerkiää, ja sitten te ihmettelette, etten osaa käyttäytyä. Hyvä, minä myönnän sen! Sitä kykyä minulla ei ole, eikä minulla ole muitakaan hyviä ominaisuuksia. Kaikki olen unohtanut, jos olisi ollutkin joskus. Selitän teille, miksi. Itsekin sen tiedätte. Minulla on päässäni vaan yksi ainoa ajatus, jonka tähden unohdan kaikki, mitä ympärilläni tapahtuu, Venäjällä ja koko maailmassa. Minä matkustin Dresdenin kautta enkä muista, minkälainen on Dresden. Te tunnette tämän ainoan ajatuksen, ja minä voin puhua teille siitä, sillä minähän olen mitätön mies, nolla teidän silmissänne.Teolette tämä ajatus,teaina ja joka paikassa väikytte mielessäni, ja teidän tähtenne on kaikki muu minulle arvotonta. Minä en tiedä, miksi oikeastaan rakastan teitä, kenties ette ole kauniskaan. Ajatelkaas: minä en edes tiedä, oletteko kaunis vai ette. Teillä voi olla ilkeä sydän, ehkei älynnekään ole niin kehuttava…"
"Senkötähden te siis toivotte saavanne ostaa minut rahalla", keskeyttiPolina liikutettuna.
"Koska minä olen toivonut saavani ostaa teidät rahalla", huudahdin minä.
"Älkäähän kiivastuko, joudutte pois oikealta tolaltanne. Jos ette ole tahtonut ostaa minua, olette kumminkin tahtonut ostaa minun kunnioitukseni."
"Ei ole sekään totta. Minun on vaikeata tehdä teille tiliä ajatuksistani ja tunteistani. Teidän läheisyydessänne valtaa minut sellainen ahdistus, että tulen ihan mielettömäksi. Kas niin, älkäähän nyt suuttuko, tai suuttukaa vain, kuinka haluatte, se on minulle saman tekevä. Kun iltasin istun ylhäällä huoneessani ja luulen kuulevani teidän vaatteittenne kahinan, olen tulla hulluksi. Niin, minä tahdon olla teidän orjanne, käskekää tätä orjan käsivartta … tämä käsivarsi ehkä vielä kerran tappaa teidät ei vihasta eikä mustasukkaisuudesta, ei, vaan ainoastaan tappaakseen. Sitten söisin teidät suuhuni, kuten ihmissyöjä, sulasta rakkaudesta… Nauratteko te?"
"Minä en ollenkaan naura", vastasi hän suuttuneena, "minä kiellän teitä jatkamasta. Sellaista roskaa!"
"Kutsukaa vaan sitä roskaksi", jatkoin yhä, "se on minulle yhdentekevä. Tiedättekös, jos tappaisin teidät, tappaisin tietysti itsenikin, mutta en heti, vasta vähän myöhemmin, tai niin myöhään kuin suinkin. Sillä epäilemättä rakastaisin teitä vielä enemmän kun teitä ei enään olisi ja kärsisin helvetillisiä tuskia ilman teitä. Minä rakastan teitä päivä päivältä yhäenemmän, vaikka se onkin mahdotonta. Kutsukaa minua mielipuoleksi tai fatalistiksi, kuinka tahdotte. Muistatteko: lupasin Schlangenbergillä syöksyä rotkoon teidän viittauksestanne. Ettekö te vieläkään uskoisi minun syöksyvän sinne?"
"Mitä tyhmyyksiä", huudahti hän. "Mitä hyötyä tai huvia minulla siitä olisi?"
"Huvia", nauroin minä, "ja hyötyä! Niitäkö te kysytte! Eikös teille olisi mieluista tietää saaneenne jonkun rajattomasti valtaanne? Ihminen on luonnostaan hirmuvaltias ja huvitteleikse toisten kiduttamisella. Te rakastatte julmuuksia."
Minä muistan hänen luoneen minuun omituisen, läpitunkevan katseen. Varmasti minun mielettömät ajatukseni ja tunteeni kuvastuivat kasvoillani: huuleni olivat vaahdossa ja silmäni veristivät. Olisipa hän nyt vaikka leikilläänkin vaatinut minua syöksymään rotkoon Schlangenbergiltä, niin minä olisin sen empimättä tehnyt.
"Epäilemättä te puhutte totta", sanoi hän viimein pilkallisella, ylpeällä äänellä, joka aina kiihdytti minut äärimmilleen. Hetken kuluttua hän lisäsi:
"Jos vaadin teitä tappamaan ihmisen — tekisittekö te sen?"
"Kenen? Ranskalaisenko?"
"Älkää kyselkö! Vastatkaa! Kenen käsken. Tahdon tietää, puhuitteko te äsken totta."
Hän näytti niin synkältä ja maltittomalta, että minusta alkoi tuntua oikein kummalliselta.
"Minä vannon tappavani kenen tahansa teidän käskystänne. Mutta onko mahdollista, että minulta sellaista aijotte vaatia?"
"Luuletteko minun teitä säälivän? Minä käsken, te tapatte. Otatte kaiken syyn päällenne, minä en sekaannu sitten enään juttuun. Ei, ei siitä sentään tule mitään. Te kyllä tappaisitte sen toisen, mutta sitten te tulisitte ja leikkaisitte kurkun poikki minultakin, siksi, että uskalsin teidät lähettää sellaiseen työhön."
Minua kauhistutti hänen sanansa. Huomasin, ettei hän laskenut leikkiä, että hänellä todellakin oli jotain mielessä, ja että se vaikutus, joka hänellä oli minuun, ei ollut hänestä aivan yhdentekevä.
Istuimme penkillä kylpypaviljongin edustalla. Lähellämme leikkivät lapset. Edessämme oli aukea paikka, jonka toisella puolen oli kävelypuisto. Hetkisen tuijotti Polina sinnepäin. Äkkiä purskahti hän nauruun.
"Näettekö tuon lihavan naisen tuolla", alkoi hän. "Se on paroonitar Wurmerhelm, joka tuli tänne noin kolme päivää sitten. Tuo pitkä, laiha herra, keppi kädessä, on hänen miehensä. Näettekö te heidät?"
"Kyllä. Mitä sitten?"
"Te lupasitte syöksyä Schlangenbergiltä tai tappaa ihmisen, jos pyytäisin. Minä en pyydä kumpaakaan. Muistatteko, kuinka tuo parooni meitä toissa päivänä katseli? Menkää nyt paroonittaren luo, nostakaa hattuanne ja sanokaa jotain ranskaksi."
"Mitä varten?"
"Minä tahdon vaan vähän nauraa ja nähdä, kuinka parooni pehmittää kepillään teidän selkänne."
"Onpas se päähänpisto! Ilman vähintäkään syytä loukata naista. Kyllä minä teen mitä käskette, mutta mitähän siitä sanonee kenraali?"
"Ei, nyt näen, että te olette tyhjänpäiväinen lörpöttelijä", virkkoi hän ylenkatseellisesti. "Teidän silmänne äsken niin veristivät, olette saaneet lasin liikaa päivällispöydässä. Ettekös te luule minun älyävän, että tämä olisi tyhmää ja että kenraali suuttuisi? Mutta minä tahdon kerran kunnollisesti nauraa, sillä hyvä. Miksikä loukata naista? Sitä ennen ehditte jo saada selkäänne."
Minä nousin penkiltä ja poistuin äänettömänä täyttämään hänen käskyään. Tiesin menetteleväni sangen tyhmästi, mutta en keksinyt keinoa, millä olisin sopivasti tästä pulasta pelastunut. Ohjasin askeleeni paroonitarta kohti ja tunsin sisässäni vähitellen syttyvän poikamaisen halun ryhtyä tuohon typerään kepposeen. Olin kovasti liikutettu, melkein kuin juovuksissa lähestyessäni kävelevää paria.
Kaksi päivää on kulunut siitä, kun tein tuon tyhmän kujeen. Kuinka paljon kirkunaa, melua ja hälinää siitä sitten tulikaan! Kuinka typerä, mauton ja sopimaton onkaan tämä juttu ja minä olen kaikkeen tähän syyllinen! Toisinaan tuntuu koko asia minusta naurettavalta, enkä ymmärrä, kuinka minun laitani oikeastaan on, olenko järjiltäni vai olenko saanut takaisin kouluaikojeni kujeiluhalun.
Tämä on Polinan syy, aina vaan Polinan! Tämäkin tyhmyys olisi ilman häntä jäänyt tekemättä. Kuka tiesi, teinkin sen vaan epätoivosta. Kuinka vastenmielistä onkaan ajatella tätä kaikkea. Mitäs hänessä nyt sitten on niin hurmaavaa? Onkos hän kaunis. Taitaapa olla, koska muutkin ovat hänen tähtensä mielensä menettäneet. Hän on pitkä, solakka ja niin notkea, että voisi hänet vaikka solmuun vetää. Hänen jalkojensa pitkiä, kapeita jälkiä en voi nähdä tuskaa tuntematta. Hiuksensa vivahtavat punaseen. Hänellä on oikeat kissansilmät, ja kuinka ylpeästi ja röyhkeästi hän niillä katselee! Neljä kuukautta sitten, kun juuri olin tullut heille, näin hänet kerran keskustelevan kauvan ja kiihkeästi Degrierin kanssa. Ja kuinka hän tätä katseli! Minusta tuntui aivan kuin olisi hän juuri antanut markiisille korvapuustin ja nyt seisoo hänen edessään ja vaan katselee… Siitä illasta asti olen rakastanut häntä.
Mutta asiaan.
Olin pysähtynyt keskelle käytävää. Odotin hengitystäni pidättäen paroonitarta ja hänen miestänsä. Kun he olivat tulleet noin viiden askeleen päähän, nostin hattuani ja kumarsin heille. Muistelen paroonittarella olleen harmaan silkkipuvun, tavattoman väljän ja runsaasti koristellun, krinoliinilla ja laahustimella varustetun. Hän oli lyhytkasvuinen, paksu, erittäin pisti silmään hänen lihava leukansa, sellaista leukaa en ole ennen nähnyt. Hänen kasvonsa olivat tulipunaset, silmät pienet, ilkeät ja röyhkeät. Käveli kuin tekisi sillä suuren kunnian toisille. Parooni oli pitkä, laiha, noin 45-vuotias. Kasvonsa olivat kummallisella tavalla vääristyneet ja tuhansien ryppyjen peittämät. Hänellä oli lasisilmät. Jalkansa näyttivät alkavan heti rinnan alta, rodun merkki. Ylpeän näköinen kuin riikinkukko. Kasvojensa ilme muistutti lammasta.
Näiden havaintojen tekemiseen en tarvinnut kolmea sekuntiakaan.
Minun kumarrukseni ja hatun nostoni ei paljon herättänyt heidän huomiotaan. Parooni vaan vähän rypisti silmäkulmiaan. Paroonitar tuli ihan suoraan minua päin ikäänkuin ei olisi nähnytkään minua.
"Madame la baronne", alotin minä kovalla äänellä ja pannen painon joka sanalle, "_j'ai l'honneur d'être votre esclave." [Rouva paroonitar, minulla on kunnia olla teidän nöyrin palvelijanne.]
Kumarsin, panin hatun päähäni, menin paroonin ohi kääntyen kohteliaasti häneen päin ja hymyilin.
Hän oli käskenyt minua vaan nostamaan hattua ja sanomaan jonkun ranskalaisen kohteliaisuuden; kaiken muun: kumarruksen, hymyilyn j.n.e. lisäsin omasta halustani. Piru ties, mikä minut siihen yllytti. Minusta tuntui kuin kiitäisin alas vuoren huipulta.
"Mitä", huudahti tai paremmin kähisi parooni vihasena ja kummastuneena.
"Ja wohl" [No niin], sanoin minä katsoen häntä suoraan silmiin.
"Sind sie rasend!" [Oletteko te hullu], kirkui parooni heiluttaen keppiään ja samassa näyttäen vähän hätääntyvän. Minun pukuni ehkä saattoi hänet hämilleen. Olin näet hyvin siististi jopa hienostikin puettu.