"Ja wo-o-ohl", kirkasin äkkiä täyttä kurkkua venyttäen o-kirjainta niin kauvan kuin mahdollista.
Parooni ja paroonitar kääntyivät äkkiä ja melkein juoksun jalkaa lähtivät pakoon. Kävelijät töllistelivät minua ihmeissään ja alkoivat keskustella minusta. Käännyin takaisin aivan levollisena, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja ohjasin kulkuni Polina Aleksandrovnan luo. Tuskin olin tullut sata askelta, kun hän äkkiä nousi ja lasten kanssa lähti kiireesti hotelliin päin. Riensin perässä ja saavutin hänet rapuilla.
"Nyt sen tyhmyyden tein", sanoin astuessani hänen luokseen.
"Entä sitten! Pelastakaa nahkanne", vastasi hän välinpitämättömästi ja katsomattakaan minuun ja kiirehti eteiseen.
Koko illan vietin sitten puistossa. Ja tulin kotiin vasta klo 11:n aikaan.
Olin tuskin päässyt huoneeseeni, kun kenraali kutsutti minut alas. Meikäläisten hallussa oli neljä huonetta hotellin kolmannessa kerroksessa. Näistä käytettiin yhtä vierashuoneena, yhtä kenraalin työhuoneena, johon minut nyt käskettiin mennä. Kenraali seisoi siellä keskellä lattiaa majesteetillisen ryhdikkäänä. Degrier istui rentona nojaten sohvassa.
"Herraseni, mitä te olette pannut toimeen, sallikaa kysyäkseni", alkoi kenraali ankarana kääntyen minuun.
"Minä pyydän, kenraali, käykää suoraan asiaan", vastasin minä. "Arvattavasti on kysymys siitä kohtauksesta, joka minulla oli tänään erään saksalaisen kanssa?"
"Erään saksalaisen?! Tämä saksalainen on parooni Wurmerhelm, ylhäinen henkilö. Te olette rohjennut käyttäytyä törkeästi häntä ja hänen rouvaansa kohtaan."
"En ensinkään."
"Te olette pelottanut heitä", kiivaili kenraali.
"En vähintäkään", vastasin levollisena. "Olen vaan kohteliaasti kiinnittänyt paroonittaren huomion itseeni, kun hän purjehti suoraan minun päälleni ja aikoi tallata minut jalkojensa alle kuin madon.
"Teettekö te minusta pilkkaa", ärjäsi kenraali ja kääntyen Degrieriin päin, jatkoi: "Kuuletteko, hän alkaa ilveillä minunkin kanssani."
Degrier naurahti halveksivasti ja kohautti olkapäitään.
"No hyvä, ymmärtääksenne minut lyhyesti", jatkoi kenraali kääntyen minuun, "parooni on vaatinut minulta hyvitystä, koska te kuulutte minun perheeseeni. Ymmärrättekö, herraseni, minkälaiseen pulaan olette minut saattanut ajattelemattomuudellanne. Teidän tähtenne täytyi minun jo pyytää häneltä anteeksi ja luvata, että te heti jätätte minun taloni."
"Onko hän vaatinut sitä teiltä, kenraali?"
"Ei, minä tunsin itseni velvoitetuksi antamaan hänelle tämän hyvityksen. Meidän välillämme on siis kaikki lopussa, herraseni. Tuolla on 4 fredrichsd'oria ja 3 guldenia, jotka ovat palkastanne jälellä, lasku on vieressä. Minä ilmoitan heti palvelijalle, etten huomisesta alkaen maksa teidän hotellilaskujanne. Sulkeudun suosioonne."
Otin rahat ja laskun, lyijykynällä kirjoitetun, kumarsin kylmästi kenraalille ja sanoin vakavasti:
"Te erehdytte, kenraali, luullessanne asian olevan sillä ratkaistun. Jos parooni on tuottanut teille ikävyyksiä, on se teidän oma syynne. Minkätähden te menitte edesvastuuseen minun puolestani? Mitä merkitsee se, että minä kuulun teidän perheeseenne? Minä olen lastenne opettaja, siinä kaikki, ja muuten aivan itsenäinen mies. Minä olen 25-vuotias, kandidaatti, aatelismies ja täydellisesti teistä riippumaton. Ainoastaan kunnioitus teidän arvoanne kohtaan pidättää minua tällä hetkellä vaatimasta teiltä selitystä siitä, miksi olette sekaantunut minun asioihini."
Kenraali oli hämmästynyt minun sanoistani.
"Kuuletteko, hän aikoo haastaa minut kaksintaisteluun", sanoi hän ranskalaiselle. He rupesivat yhdessä nauramaan. Minä raivostuin.
"Paroonia en kumminkaan päästä niin helpolla", jatkoin kylmäverisesti, hilliten itseni. "Kun te, kenraali, olette, rupeamalla puhumaan minun puolestani, tehnyt itsenne rikostoverikseni, on minulla kunnia ilmoittaa teille, että varhain huomenaamulla aijon vaatia paroonilta selitystä, miksi hän, ollen ainoastaan minun kanssani tekemisissä, on kuitenkin kääntynyt toisen henkilön puoleen, aivankuin minä en kykenisi asioistani vastaamaan."
Kävi niinkuin olin arvannutkin: kenraali kalpeni kauhusta kuullessaan minun tyhmän uhkaukseni.
"Kuinka, aijotteko te yhä pitkittää tätä kirottua juttua", huudahti hän. "Ettekö te ajattele, minkälaiseen asemaan minut saatatte? Älkää naurako, hyvä herra, pyydän teitä… Onhan täällä toki esivalta, ja minä … minä … sanalla sanoen minun arvoni … ja paroonin myöskin … täytyykö minun kutsua poliisi avukseni ja panettaa teidät kiinni täältä räyhäämästä? Ymmärrättekö te?"
Hän oli suunniltaan kiukusta, mutta pelkäsi kumminkin kauheasti.
"Minä en ole räyhännyt", vastasin rauhallisesti, "ja sitä ennen minua tuskin voitanee vangita. Älkää suotta hätäilkö, toivon voivani ratkaista paroonin kanssa tämän asian aivan rauhallisesti."
"Herran tähden, Aleksei Ivanovitsh, älkää nyt siitä välittäkö", huudahti kenraali alkaen turvata rukouksiin ja tarttui minun käteeni. "Ajatelkaahan vaan, mitä ikävyyksiä tästä voisi minulle koitua. Minun täytyy täällä olla arka arvostani, erittäinkin nyt… Oi, te ette tiedä… Te ette tunne olosuhteita. Minä otan teidät takaisin, kunhan vaan olemme täältä lähteneet, mutta nyt täytyy minun pitää huolta … niin, sanalla sanoen, säästäkää minua, Aleksei Ivanovitsh", lopetti hän epätoivoissaan.
Ymmärsin kenraalin puhuessa arvostaan, ettei nyt ollut kysymyksessä se tavallinen "arvo", jonka venäläiset niin kernaasti ulkomailla ollessaan omaksuvat. He noudattavat orjallisesti eräänlaista ylhäistä käytöstapaa kaikkialla, hotelleissa, kävelypaikoissa, rautatievaunuissa. Toiset, tärkeämmät asiat näkyivät olevan kysymyksessä, koska hän alentui minua rukoilemaankin. Taivuin hänen pyyntöönsä ja vielä kerran ovella vakuutin, että hänen ei tarvitsisi mitään pelätä. Kaikki kävisi säädyllisesti ja rauhallisesti. Sitä paitsi minä en oikeastaan tarkoittanutkaan loukata kenraalia. Polinaa minä tarkoitin. Häntä, joka oli kohdellut minua niin julmasti ja houkutellut minut tälle tyhmyyksien tielle, jota aijoin mennä niin pitkälle, että hän vielä itse rukoilisi minua palaamaan. Minun kepposeni ehkä tuottaisi hänellekin häpeää. Tahdoin näyttää hänelle, etten ollutkaan niin saamaton kuin hän ehkä luuli. Enkä missään tapauksessa aikonut antaa kaikenlaisien paroonien "kurittaa itseäni kepillään". Tahdoin kerran nauraa heille kaikille ja esiintyä itse "aika poikana". Saadaanpas nähdä. Ehkä hänkin pelkää ikävyyksiä ja rupeaa minua rukoilemaan. Ja jos hän ei sitä tee, saa hän kuitenkin nähdä etten minä olekaan mikään kastunut kana.
Rappuja noustessani tapasin lastenhoitajan ja kuulin häneltä Marja Filippovnan, kenraalin sisaren aivan yksinään lähteneen iltajunassa Karlsbadiin, jossa on eräs heidän serkkunsa. Tämä uutinen vähän hämmästytti minua, juolahti mieleeni, että tässä pelissä ovat varmaankin neiti Blanchen sormet mukana ja että kenties lähimmässä tulevaisuudessa tapahtuu jotain ratkaisevaa. Lastenhoitajalta myöskin kuulin Marja Filippovnalla jo kauvan olleen aikomuksen jättää meikäläiset, ja että pari päivää sitten oli hänen ja kenraalin välillä tapahtunut kiivas sananvaihto…
Seuraavana aamuna kutsuin palvelijan ja pyysin häntä toimittamaan laskuni minulle erikseen. Pieni huone, jossa asuin, oli niin halpa, että kumminkin jonkun aikaa voin pitää sen. Koko kassani oli 16 fredrichsd'oria ja näille aijoin nyt onneni perustaa. Merkillistä, vielä en ole voittanut mitään, mutta kumminkin ajattelen ja tunnen kuin olisin jo rikas mies.
Jotenkin varhain aamulla nousin lähteäkseni mr. Astleyn luo. Hän asui läheisessä hôtel d'Angleterressa. Äkkiä avautui huoneeni ovi, ja suureksi ihmeekseni astui sisään markiisi Degrier. Ensimäisen kerran hän kunnioitti minua käynnillään. Koska muuten olimme sangen vähän huvitetut toisistamme, arvasin heti, että jotain erityistä oli tekeillä.
Hän tervehti hyvin herttaisesti ja sanoi ohimennen kohteliaisuuden huoneestani. Kun seisoin siinä hattu kädessä, kysyi hän, aijoinko kävelemään. Saatuaan kuulla minulla olevan tärkeitä asioita keskusteltavana mr. Astleyn kanssa, synkistyivät hänen kasvonsa. Degrier oli, kuten kaikki ranskalaiset, iloinen ja rakastettava, kun välttämättömyys tai hänen oma etunsa niin vaati, muuten oli hän ikävin ihminen mitä ajatella saattaa. Ranskalainen on harvoin luonnostaan rakastettava; hänen herttaisuudessaan on aina jotain pakotettua, harkittua. Hän ei voi olla luonnollinen, alkuperäinen, mielikuvitustakaan hänellä ei ole. Kaikki kaikessa on hänelle ulkonainen, tavanmukainen muoto. Ranskalaisen koko olemus on poroporvarillinen, pikkumainen, jokapäiväinen — hän on, sanalla sanoen ikävin ihminen maan päällä. Ainoastaan kokemattomat ensikertalaiset, etupäässä meikäläiset naiset voivat ihastua häneen. Muut kuolevaiset, joilla on vähänkin tervettä ihmistuntemusta, huomaavat heti tämän vaikutuksen tavottelun, tämän teeskennellyn rakastettavuuden ja salonki-iloisuuden niiden oikeassa valossa.
"Minulle on annettu erityinen tehtävä", alkoi hän varmasti, mutta kohteliaasti. "Kenraali on pyytänyt minua puhumaan teidän kanssanne eilisestä tapahtumasta. Minä en oikein silloin ymmärtänyt, mistä oli kysymys, olen huonosti perehtynyt venäjänkieleen … kenraali on minulle jälkeenpäin kertonut…"
"Te esiinnytte tässä asiassa siis rauhanvälittäjänä", keskeytin minä. "Näytättepä pitävän itseänne jo tämän perheen jäsenenä. He tahtovat estää minua 'tuottamasta ikävyyksiä itselleen'."
Hän huomasi heti, että koetin houkutella häneltä tietoja suhteestaan kenraaliin ja tuli varovaiseksi.
"Kenraali on minun liikekumppanini", sanoi hän kuivasti. "Sitäpaitsi on olemassa eräitä suhteita, joiden tähden hän ei pidä itselleen suotavana joutua sekoitetuksi sellaisiin asioihin kuin teidän eilinen juttunne. Minä suorastaan pyydän teitä jättämään sen sikseen ja minulla on tehtävänä ilmoittaa teille, että edelleenkin saatte opettajapalkkanne ja että saatte paikkanne takaisin heti, kun se vaan voi käydä laatuun."
Pienellä vahingonilolla esiintoin markiisille kantani asiassa. Toistin hänelle sen, mitä eilen olin sanonut kenraalille ja pysyin järkähtämättä väitteessäni, että minun täytyi saada hyvitys paroonilta. Näin suureksi huvikseni hänen joka hetki olevan unohtamaisillaan itsensä tällaisen halvan "utshitelin" tähden, joka hänen silmissään ei ollut nollankaan arvoinen.
"Mutta, monsieur Aleksis, sanokaa minulle", huudahti hän aivan liikutettuna, "onko teistä niin välttämätöntä tuottaa kenraalille tällaista harmia?"
"Harmiako? Kuinkas hänellä voi olla harmia siitä, että taistelen oikeuksieni puolesta jotakuta toista henkilöä vastaan?"
"No hyvä, kuulkaa sitten", puhkesi hän vihdoin sanomaan vaivoin salaten suuttumustaan ollessaan pakotettu ilmaisemaan salaisuutensa, "te tunnette mademoiselle de Cominges'in —."
"Neiti Blanchea tarkoitatte?"
"Hyvä, kernaasti minun puolestani, neiti Blanche de Cominges'in. Olette kenties huomannutkin, että kenraali on rakastunut häneen. Minä voin teille ilmoittaa, että kihlaus, kaikesta päättäen, tapahtuu jo täällä Roulettenburgissa. Ja nyt te aijotte ruveta rettelöimään, panna toimeen häväistysjutun…"
"En ymmärrä, mitä tällä asialla on tekemistä kenraalin kihlauksen kanssa. — Häät ovat siis tulossa. Sallikaa sanoakseni, sangen hyvin tämä asia on osattukin salata, ainakaan meikäläisistä kukaan ei ole siitä tiennyt…"
"Minä en voi teille … se ei vielä ole vallan … tiedätte, odotetaanVenäjältä tietoja; kenraalin täytyy järjestää asian…"
"Ahaa, baboulinka!"
Degrier katseli minua raivostuneena.
"Asiaan", jatkoi hän. "Luotetaan teidän hienotunteisuuteenne, teidän synnynnäiseen rakastettavaisuuteenne … teidän tunteisiinne tätä perhettä kohtaan, jossa teidät on niin ystävällisesti vastaan otettu ja kohdeltu siihen kuuluvana…"
"Eilenhän minä tulin pois potkituksi. Te väitätte ehkä sen olleen vaan näön vuoksi. Suostuttekos te, jos teille sanotaan: 'minä en ollenkaan tahdo sua korvista ravistella, mutta näön vuoksi — sallihan vähän ravistelen sentään?'… Samanlaistahan tää on."
"Te ette anna siis rukousten liikuttaa itseänne", kivahti hän. "Te, sellainen nulikka, tahdotte vaatia parooni Wurmerhelmin kaksintaisteluun! Ettekö luule paroonin heitättävän lakeijoillaan teitä rapuista alas?"
"Mitä hän suvaitsee mulle tehdä, sitä en voi arvata", vastasin tyynesti, "mutta sen tiedän, että mr. Astleyta, englantilaisen lordin sisarenpoikaa, hän ei voi kohdella sillä tavalla tuottamatta itselleen ikävyyksiä. Menen nyt heti mr. Astleyn luo pyytämään häntä järjestämään paroonin ja itseni välisen asian."
Ranskalainen ällistyi kovin tästä tiedosta, joka näytti hänen mielestään sangen uskottavalta.
"Olkoon menneeksi", sanoi hän kokonaan muuttuneella äänellä. "Minä näen teidän pysyvän lujana päätöksessänne. Minulla on muutakin asiaa teille: tässä on teille pari sanaa eräältä henkilöltä — lukekaa, minun käskettiin odottaa vastausta."
Tätä sanoessaan hän otti taskustaan pienen, sinetillä suljetun kirjeen.
Polinan käsialalla oli kirjoitettu:
Minusta näyttää siltä kuin aikoisitte te nostaa liian suuren melun eilisestä jutusta. Olette suuttunut ja alatte vehkeillä. On olemassa erityisiä seikkoja, joista ehkä sitten saan tilaisuuden teille kertoa. Käyttäkää järkeänne, älkää olko lapsellinen. Minä tarvitsen teitä ja te olette luvannut totella minua. Muistakaa Schlangenbergiä! Minä pyydän teitä olemaan siivolla, hätätilassa minä vaadin teitä.
Teidän P.
J.K. Jos vielä olette eilisestä vihainen, pyydän teiltä anteeksi.
Kaikki näytti pyörivän silmissäni lukiessani näitä rivejä. Veri syöksyi sydämeeni ja vilunväreet puistuttivat minua. Ranskalainen ei ollut huomaavinaan liikutustani, hän katseli välinpitämättömän näköisenä toisaalle. Parempi kuin olisi nauranut minulle.
"Hyvä", sanoin minä, "sanokaa neidille, että hän voi olla rauhallinen. Mutta, sallikaas kysyäkseni, miksi nyt vasta annoitte tämän kirjeen minulle? Kaikki teidän lörpöttelynne olisivat olleet tarpeettomat, ja asia olisi ollut aikoja sitten selvitetty."
"Oh, enhän minä voinut tietää, mitä kirje sisälsi", valehteli Degrier.
"Ymmärrän, teitä oli käsketty ensin koettamaan kaikki muut keinot ja sitten vasta turvautumaan kirjeeseen. Eikö totta? Sanokaa, sanokaa, herra Degrier."
"Ehkä", vastasi hän vitkaan katsellen minua omituisesti.
Otin hattuni, hän nyökkäsi ja meni edelläni ulos. Olin huomaavinani hymyilyn väreilevän hänen huulillaan. Eikäpä toisin olisi voinut ollakaan.
"Odotappas, armas ranskalaiseni, kerran me vielä teemme tilin toisillemme", ajattelin tullessani alas rappuja. En ollut vieläkään tointunut hämmästyksestä, jonka Polinan kirje oli minussa herättänyt. Vasta raittiissa ilmassa alkoivat ajatukseni selvitä ja minä äkkäsin nyt kaksi seikkaa, jotka ehkä johtavat minua asioitten jäljille: ensiksi, että eilisellä poikamaisella kepposellani on jostain syystä erityinen merkitys meikäläisille ja toiseksi, että tällä ranskalaisella täytyy olla tavaton vaikutusvalta Polinaan. Sana vaan, ja hän tekee kaikki mitä markiisi tahtoo, kirjottaa kirjeenkin japyytää anteeksiminulta.
Hänen suhteensa tähän Degrieriin on aina tuntunut minusta arvoitukselta. Viime aikoina on hän osoittanut vastenmielisyyttä tätä kohtaan ja tämä puolestaan on kohdellut häntä karkeasti ja epäkohteliaasti. Polina itse uskoo minulle joskus merkillisiä asioita näistä väleistä. Varmaa on kumminkin että hän on markiisin vallassa ja koettaa vapautua kahleistaan.
"Kävelypuistossa", kuten täällä kutsutaan erästä kastanjakäytävää, kohtasin mr. Astleyn.
"Ohoh", huusi hän minut nähdessään, "aijoin juuri tulla teidän luoksenne. Te olette siis eronnut kenraalin palveluksesta?"
"Sanokaa ensin, mistä sen jo tiedätte", ihmettelin minä. "Taitaa olla jo muittenkin tietona?"
"Oi, ei suinkaan, olen vaan sattumalta kuullut sen. Mihin te aijotte nyt lähteä? Minä olin tulossa teitä vielä kerran katsomaan, sillä minä pidän teistä."
"Te olette kunnon mies, mr. Astley", sanoin yhä vieläkin itsekseni ihmetellen, mistä hän oli saanut tietää minun asiani. "Koska en vielä ole juonut kahvia ja sekin, jota te kenties jo olette juoneet, on ollut huonoa, niin menemme kylpypaviljonkiin kahville, siellä istumme, polttelemme, ja minä kerron teille kaikki, ja … tekin kai minulle kerrotte…"
Kahvila oli sadan askeleen päässä. Meille tuotiin kahvia, istuimme, sytytin paperossin, mr. Astley ei koskaan polttanut, hän valmistautui minua kuuntelemaan.
"Minä en lähde mihinkään, jään tänne", aloin minä.
"Niin minäkin luulin, että jäätte", virkkoi mr. Astley.
Totta puhuakseni, en juuri tiennyt, mitä meillä molemmilla olisi toisillemme kerrottavaa. Minä puolestani toivoin saavanihäneltäkuulla jotain. Olin vakuutettu, että hän jostain tuntemattomista lähteistä oli saanut tietää kenraalin perheen salaisuudet. Mutta minäpä en näitä häneltä tullutkaan onkineeksi, sillä yhtäkkiä, vasten tahtoani, aloin puhua Polinasta, tunteistani häneen. Puhuin taukoamatta puoli tuntia ja minusta oli hupaisaa tällä tavalla kertoa rakkaudestani. Huomatessani hänen tulevan levottomaksi, minä yhä lisäsin kertomukseni tulisuutta. Kadun sentään yhtä asiaa: taisin puhua liikoja ranskalaisesta…
Mr. Astley kuunteli sanaakaan sanomatta, liikahtamatta, katsellen mua silmiin. Kun kerroin Degrieristä, rypisti hän otsansa ja keskeytti minut ankarana:
"Tiedättekö jotain varmaa miss Polinan suhteista markiisiin?"
"Olette oikeassa, en tiedä", vastasin minä.
"Tästä markiisista ja miss Polinasta te ette siis voi lausua muuta kuin arveluita."
"En, en juuri muuta mitään", vastasin.
"Jos niin on, olette tehnyt hyvin huonosti kertomalla minulle näistä ja ajattelemallakin näitä."
Huomasin, että hän ei tiennyt tästä omituisesta suhteesta tai ei tahtonut puhua siitä. Jotta en suututtaisi häntä ja edes jossain määrin saisin uteliaisuuteni tyydytetyksi, käänsin keskustelun paroonin juttuun ja siihen tavattomaan hälinään, jonka se oli nostanut kenraalin perheessä. Suureksi kummastuksekseni oli hän hyvin selvillä sen pienimmistäkin seikoista. Keneltä hän oli saanut tietoja eilisillan tapahtumistakin?
"Tiedättekös mitä", huudahdin tarkkaan katsellen mr. Astleyta, "minusta näyttää, kuin olisitte tämän kuullut, tiedättekö keltä? — Itse miss Polinalta!"
Mr. Astley katseli minua ihmetellen.
"Teillä ei ole pienintäkään oikeutta tehdä sellaisia johtopäätöksiä", sanoi hän nuhtelevasta. "Ja jos tahdotte tietää jotain erityistä kenraalia koskevista seikoista, voin kertoa teille niistä vähäsen. On kysymyksessä neiti Blanchea koskevat vanhat muistot, joita ei mielellään tahdota herättää eloon."
Vihdoinkin putosivat suomukset silmiltäni. Tähän asti en ollut selvillä tämän ranskalaisen seurueen oikeasta laadusta. He olivat osanneet niin hyvin ympäröitä itsensä jonkinlaisella salaperäisellä sädekehällä. "Kenraali parka", ajattelin mr. Astleyn jatkaessa kuivalla tavallaan kertomustaan. Minä tunsin todella sääliväni tätä heikkoa raukkaa, joka eilen oli kohdellut minua jotenkin hävyttömästi.
Mr. Astleylta sain kuulla seuraavat huvittavat tosiasiat:
Neiti Blanche ei ollut ensi kertaa Roulettenburgissa. Jo kolme vuotta sitten oli mr. Astley kohdannut hänet täällä. Hänen nimensä ei ollut silloin neiti Blanche de Cominges eikä seurassaan ollut rouva de Comingesia, eikä markiisi Degrieria, — joka muuten mr. Astleyn arvelujen mukaan ei ollut markiisi, eikä hänen nimensäkään ollut Degrier. Neiti Blanchea kutsuttiin silloin neiti Selmaksi ja hän esiintyi täällä erään italialaisen ruhtinas Berberinin seurassa. Tämä komeili kultasormuksilla ja jalokivineuloilla, piti muhkeita ajopelejä ja antoi neiti Selman mielensä mukaan menettää "trente et quarante'ssa", kunnes hän eräänä päivänä katosi Roulettenburgista jättäen suurenpuoleiset velat jälkeensä. Neiti Selma oli lohduton, hän repi vaatteitaan ja kynsi kasvojaan ruusunpunasiksi värjätyillä kynsillään. Tällaisessa tilassa tapasi hänet hotelli-naapurinsa, eräs puolalainen kreivi (kaikki puolalaiset ovat kreivejä ulkomailla). Tämä se heti rupesi lohduttajaksi jääden sitten joksikin aikaa hänen suojelijakseen. Kreivi katosi samanlaisissa olosuhteissa kuin italialainenkin. Neiti Selma oli kuitenkin ehtinyt tyhjentää hänen taskunsa omiinsa ja voi nyt muutamaksi päiväksi sydämen pohjasta antautua pelaamaan; se oli tullut hänen intohimokseen. Hän joutui ammattipelaajaksi; mutta onni oli hänelle kovin vastainen, ja eräänä päivänä huomasi hän menettäneensä viimeisen guldeninsa, Hän katseli apua etsien ympärilleen pelihuoneessa, ja silmänsä sattuivat parooni Wurmerhelmiin, jonka hän lumoavasti hymyillen pyysi puolestaan panemaan 10 louisd'oria punaselle. Paroonittaren toimesta sai hän illalla käskyn heti paikalla poistua Roulettenburgista. Hän matkusti suoraa päätä Spaahan koittaakseen siellä onneansa. Mr. Astley oli tämän kaiken saanut kuulla eräältä ystävältään mr. Fideriltä, jonka kaleskoissa neiti Selma tuona kovan onnen iltana oli matkustanut Spaahan. Aikaa myöten tuli hän kuitenkin viisaammaksi: hän ei enään itse pelannut, vaan lainaili pelaajille. Tämä oli tietysti varmempaa ja tuottavampaa kuin pelaaminen. Kenraalia hän tarvitsi tietysti etujensa vuoksi, ehkäpä Degrieriakin. — "Ymmärtänette, ettei hän halua herättää paroonin ja paroonittaren huomiota, ennen häitä ainakaan. Ja tämän äskeisen rettelön yhteydessä mainittaisiin tietysti kenraalin nimen ohella hänenkin nimensä, koska koko Roulettenburg on tottunut näkemään hänet aina kenraalin ja miss Polinan seurassa", lisäsi mr. Astley.
"En, en ymmärrä", huudahdin minä lyöden nyrkkini pöytään voimaini takaa, niin että passaripoika pelästyneenä juoksi tiehensä. — "Sanokaa, mr. Astley, miksi ette ole sanonut sitä kenraalille ja erittäinkin miss Polinalle, joka näyttäytyy täällä kaikkialla mademoiselle Blanchen käsivarressa?"
"En ole puhunut siitä teille sentähden. Te ette kumminkaan olisi voinut tehdä asiassa yhtään mitään. Miksi sekaantua tällaisiin juttuihin? Kenraali tietää luultavasti paljon enemmän neiti de Comingesista kuin minä, ja sentään arvelematta esiintyy hänen seurassaan ja antaa miss Polinan tehdä samoin. Kenraali on mennyttä miestä. — En voi puhua teille enempää tästä, koska minä vilpittömästi pidän teistä."
"Kylliksi, nyt tiedän, että nämät asiat eivät ole outoja miss Polinallekaan. Tämä ranskalainen pakottaa miss Polinan seurustelemaan neiti Blanchen kanssa, koska hänellä on niin suuri vaikutusvalta Polinaan. Tämä koettaa vastustaa sitä, onpa ärsyttänyt minutkin parooni Wurmerhelmin kimppuun. Sitten hän taas on ranskalaisen käskystä kirjoittanut kirjeen ja pyytänyt minua jättämään paroonin rauhaan. Tällaisia ne naiset ovat! Kunniansa unohtaneita orjasieluja! Olenpa varma, että Polina empimättä heittäytyy tämän konnan syliin, kunhan vaan 'baboulinka' on silmänsä ummistanut ja testamentannut hänelle muutamia tuhansia ruplia."
"Te erehdytte kenties miss Polinan suhteen", sanoi mr. Astley, "minä luulen, ettei hän yksin ranskalaisen tähden pysytteleikse täällä. Onhan hänen pienet sisaruksensakin täällä. Ja ne jäisivät varmaan oman onnensa nojaan, jos hän heidät jättäisi."
Katselin mr. Astleytä tutkivasti. Tunsin tulevani vähän hämilleni hänen vaatimattomista, hyväätarkoittavista sanoistaan. Olimme keskustelumme kestäessä poistuneet kahvilasta ja tulleet hotellimme läheisyyteen. Ajatuksiini vaipuneena kuljin englantilaisen rinnalla ja mietin, kumpi meistä oli oikeammin tuominnut Polinaa, kun äkkiarvaamatta kuulin naisen äänen hotellin rappusilta huutavan nimeäni:
"Aleksei Ivanovitsh, Aleksei Ivanovitsh!"
Käännyin huutoa kohden ja huomasin kahden palvelijan kantavan nojatuolissa vanhaa naista, joka vilkkaasti huitoi minulle nenäliinallaan.
"Aleksei Ivanovitsh, Aleksei Ivanovitsh, jumalani sitä tolvanaa", kirkui tuntematon yhä kovemmin hotellin rappusilta.
"Miksi hän minua kutsuu? Katsokaa, hän viittoo minulle."
"Niinpä näkyy viittovan", sanoi mr. Astley.
Melkein juosten lähdimme häntä kohti. Pääsimme rappujen eteen … ja hämmästyksestä seisahdin kuin kiini naulattuna "baboulinka"!
Niin, siinä istui hän ilmielävänä kantotuolissaan terassilla palvelijain ja palvelijattarien, koko hotellin palvelijakunnan ympäröimänä, jotka kaikki touhussaan häärivät hänen ympärillään ja kilpailivat korkean vieraan suosion saavuttamisesta. Että tulija oli ylhäinen henkilö, se voitiin huomata hänen matka-arkuistaan ja siitäkin, että hänellä oli omat palvelijansa. Niin, se oli hän itse, Antonida Vasiljevna Tarasevitsheva, tilanomistajatar, mahtava moskovalainen pojaritar, baboulinka, jonka tähden oli lähetetty ja saatu sähkösanomia, kuollut jo kerran ja taas toisella kertaa elävä, ja joka nyt yhtäkkiä omassa korkeassa persoonassaan ilmestyi keskellemme yhtä odottamatta kuin lumi kesällä. Huolimatta viisi vuotta halvattuna olleesta jalastaan, oli hän kuitenkin tullut, kantotuolissa tosin, mutta yhtä kiivaana ja taistelunhaluisena kuin ennenkin, kirkuen ja jaellen käskyjään rajattoman itsevaltiaana, kaikkia toruen, istuen suorana kuin kynttilä — sanalla sanoen ihan yhtäläisenä kuin olin nähnyt hänet pari kolme kertaa ennen tänä aikana, ollessani kenraalin lasten opettajana. Seisoin hänen edessään aivan ymmällä, liikahtamatta kuin patsas. Ja hän oli tuntenut minut haukansilmillään jo sadan askelen päästä ja huutanut nimeäni, jonka hän kerran ennen oli kuullut ja vieläkin vaan muisti. Jahänettahdottiin periä,hänetluultiin kuolleeksi ja haudatuksi, tulin heti ajatelleeksi, hän elää kauvemmin kuin me ja koko hotellin väki. Voi, jumalani, kuinka käy nyt meikäläisten, mitä onkaan kenraaliparka sanova tästä kaikesta! Baboulinka kääntää ylös alaisin koko hotellin.
"No, mitä sinä, isäseni, seisot edessäni, silmiäsi pyörittelet", kirkui isoäiti minulle. "Etkö sä ymmärrä tervehtiä, kumartaa, mitä? Olet tullut ylpeäksi, et tunne, muka. Tai ehkei hän tunnekaan minua. Kuuletko, Potapytsh", hän kääntyi vanhan, harmaapäisen palvelijan puoleen, joka oli seurannut emäntäänsä matkoilla ja nyt seisoi hänen takanaan loistavin kasvoin, puettuna hännystakkiin ja valkoseen kaulahuiviin — "ajattele, hän ei tunne minua! Haudattiin näet! Sähkösanoman toisensa perästä lähettivät: 'kuoliko vai ei kuollut!' Kaikki minä tiedän. Mutta näetkös, minä olenkin hengissä vielä."
"Minä pyydän, Antonida Vasiljevna, miksikäs minä soisin teille pahaa", vastasin iloisesti, toinnuttuani, — "minä vaan niin kovasti ihmettelen… Ja todellakin on sangen ihmeellistä, että te näin odottamatta…"
"Mikä sinusta on ihmeellistä? Istuin vaunuun ja lähdin matkalle. Mukavasti näillä rautateillä matkustaakin. Kävelemäänkös sinä aijoit, vai mihin?"
"Kävin paviljongissa."
"Täällä on kaunista", sanoi isoäiti katsellen ympärilleen, "niin lauha ilma ja rehevät puut. Tästä minä pidän! Onkos meikäläiset kotosalla? Entäs kenraali?"
"Kaikki ovat varmaankin kotona tähän aikaan päivästä."
"Teillä on kai täällä vastaanottotunnit ja sen semmoiset juhlallisuudet. Suuria herroja muka. Ajopelejä pitävät, kuulin,les seigneurs russes[venäläiset ylimykset]. Ensin tuhlataan kaikki, sitten ulkomaille! Onkos Praskovjakin [kansanomainen muoto Polinasta, joka on väännetty ranskalaisesta nimestä Pauline] täällä mukana?"
"Kyllä, Polina Aleksandrovna on täällä myöskin."
"Ja ranskalainen hyväkäs? No saanpahan itse sitten kaikki nähdä. Aleksei Ivanovitsh, vie minut suoraan heidän luokseen. Onkos sulla täällä hyvä olla?"
"Siinäpähän menee, Antonida Vasiljevna."
"Kuule, Potapytsh, sano tuolle pöllölle, passarille, että hän hommaa mulle kunnollisen asunnon, mukavan, ei liian korkealla, ja vie sinä heti tavarat sinne. Mitäs ne kaikki tähän tunkevat? Mihinkäs ne aikovat kiivetä? Mokomat käskyläiset! Kuka sinun seurassasi on", sanoi hän minulle.
"Hän on mr. Astley."
"Mikä mr. Astley?"
"Matkustaja, me olemme hyvät tuttavat; hän on myöskin kenraalin tuttava."
"Englantilainen siis. Kas, kuinka hän tuijottaa minuun sanattomana. Minä muuten pidän englantilaisista. No, eteenpäin, suoraan heidän asuntoonsa. Missä he asuvat?"
Minä nousin hotellin leveitä rappuja ja isoäitiä [sana "babushka", isoäiti, mummo käytetään Venäjällä yleensä tuttavallisesti puhuteltaessa vanhoja naisia] kannettiin perässäni. Kulkueemme herätti huomiota; kaikki vastaantulijat pysähtyivät katselemaan meitä. Hotelli, jossa asuimme, pidetään paraana, hienoimpana ja kalleimpana näillä paikoilla. Alituisesti tapaa rapuilla ja käytävissä ylhäisiä naisia ja kunnianarvoisia englantilaisia. Kysymyksiä sateli palvelijoille, joihin isoäiti oli tehnyt mahtavan vaikutuksen. He eivät voineet kumminkaan selittää muuta kuin että tulija oli ylhäinen ulkomaalainen, venäläinen kreivitär ja "grande dame", ja että hän ottaa haltuunsa saman huoneuston, jossa viikko sitten asui N:n suuriherttuatar. Isoäiti myöskin puolestaan piti huolta siitä, että ohikulkijat hänet huomasivat. Hän tarkasteli jokaista vastaantulijaa uteliaasti, kyseli kovalla äänellä minulta heidän nimiään ja kääntyi kursailematta katselemaan jokaista, joka herätti hänen huomiotansa. Hän oli muhkea, kookas ja ryhdikäs, sen voi nähdä hänen kantotuolissa istuessaankin. Suuri, harmaa pää voimakkaine piirteineen oli pystyssä ja terävät silmät katselivat ylpeästi ja uhkaavasti. Hänen koko olentonsa oli luonnollinen ja teeskentelemätön. Huolimatta korkeasta ijästään — hän oli 75-vuotias — olivat hänen kasvonsa eheänväriset, hampaansa hyvin säilyneet. Musta silkkipuku ja valkea myssy sopivat hänelle mainiosti.
"Hän huvittaa minua sanomattomasti", kuiskasi englantilainen minulle noustessamme rinnakkain portaita.
"Hän on saanut tietää sähkösanomista", ajattelin minä, "Degrierinkin tuntee, neiti Blanche on ainoa, josta hänellä ei näytä olevan tietoja."
Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että vaivoin voin hillitä vahingoniloani ajatellessani sitä rajuilmaa, joka kohta riehuisi kenraalin yllä. Ensi hämmästyksestä toinnuttua otin suurimmalla mielihyvällä ollakseni "baboulinkan" oppaana.
Meikäläiset asuivat, kuten sanottu, kolmannessa kerroksessa. Ilmoittamatta tulostamme, naputtamatta edes ovelle, tempasin sen auki ja sisään kannettiin isoäiti riemusaatossa. Kaikki meikäläiset olivat ikäänkuin sopimuksesta kokoontuneet kenraalin työhuoneeseen. Kello oli 12, ja minusta näyttivät he juuri päättäneen lähteä retkeilylle ratsain ja vaunuilla. Komeaan seuraan me satuimmekin: siellä oli kenraali Polinan, lasten ja niiden hoitajattaren kera, markiisi Degrier, neiti Blanche äitineen; eräs venäläinen ruhtinaanalku ja saksalainen löytöretkeilijä, molemmat viimemainitut meikäläisten uusimpia tuttavia. Isoäidin kantotuoli asetettiin keskelle lattiaa, kolmen askeleen päähän kenraalista. Jumalani, tätä näkyä en ikänä unohda! Meidän sisäänastuessamme näkyi kenraali juuri keskustelevan jotain Degrierin kanssa. Tässä täytyy minun huomauttaa, että viime aikoina olivat neiti Blanche ja markiisi osoittaneet suurta huomaavaisuutta ruhtinaalle, luultavasti hän oli aijottu näyttelemään erityistä osaa heidän ilveilyssään kenraalin kanssa. Yleensä näytti hilpeä ja tuttavallinen, vaikka vähän teeskennelty mieliala seurueessa vallitsevan. Kun kenraali näki isoäidin, tyrmistyi hän ja sanat tarttuivat kurkkuunsa. Kuin basiliskikäärmeen katseen lumoamana seisoi hän ja tuijotti isoäitiin. Tämä istui liikahtamatta, äänetönnä, mittaellen häntä juhlallisin, taistelunhaluisin ja voitollisin katsein. Muut seisoivat mykkinä tämän merkillisen tervehdyksen aikana, Degrierin kasvoilla kuvastui hämmästys ja pelko, neiti Blanche kulmakarvat koholla ja suu auki katseli sekapäisenä isoäitiä. Polina vuoroin vaaleni ja punastui, ruhtinas ja löytöretkeilijä eivät tietysti ymmärtäneet mitään tästä kaikesta ja mr. Astley oli tapansa mukaan äänetönnä ja ujona vetäytynyt syrjään.
"Kas, tässä minä olen — sähkösanoman sijasta", sanoi vihdoin isoäiti katkaisten äänettömyyden. "Ette kai odottaneetkaan."
"Antoni da Vasiljevna … armas täti … millä tavalla te…" änkytti onneton kenraali.
Jos isoäiti olisi vielä muutamankaan sekunnin ollut puhumatta, olisi kenraali saanut halpauksen.
"Mitä, millä tavalla? Istuin vaunuun ja tulin. Sitä vartenhan meillä on rautatiet. Ja te kaikki luulitte minun jo oikaisseen koipeni ja jättäneen teille perinnöt. Minä näet tiedän, että sinä olet täältä sähkösanomia lähettänyt. On tainnut niistä mennä kauniit rahat. Täältä asti tulee kalliiksi. Mutta minäpäs otinkin ja lähdin tänne. Tuo on se ranskalainen? Monsieur Degrier, luulen mä."
"Kyllä, rouvaseni", puuttui ranskalainen puheeseen, "uskokaa, minä olen niin ihastunut … se on ihmeellistä … nähdä teitä täällä … mikä iloinen yllätys…"
"Kylläpäs olikin iloinen; tunnen minä sinut, ilveilijä sinä olet, semmonen. Minä en usko sinua ollenkaan", — hän uhkasi sormellaan. "Kukas tuo sitten on", kysyi hän neiti Blanchea osoittaen. "Koketti ranskatar, ratsupuvussa, piiska kädessä, näyttää lyöneen sillä. Täkäläisiä, vai?"
"Se on neiti Blanche de Cominges, ja hänen äitinsä, rouva de Cominges on tässä; he asuvat täällä hotellissa", esittelin minä.
"Onkos tytär naimisissa", kysyi isoäiti kursailematta.
"Neiti de Cominges on tietysti naimaton", vastasin niin kunnioittavasti kuin suinkin ja alentaen tahallani ääntäni.
"Entäs iloinen?"
Tähän kysymykseen en osannut vastata.
"Eikö hänen seurassaan tule ikävä? Ymmärtääkö hän venäjää? Degrierkin oppi Moskovassa ollessaan solkkaamaan muutaman lauseen."
Minä selitin hänelle, että neiti de Cominges ei koskaan ole ollutVenäjällä.
52
"Bonjour" [hyvää päivää], huudahti isoäiti äkkiä kääntyen neitiBlancheen.
"Bonjour, madame", vastasi tämä niin juhlallisesti ja kunnioittavasti kuin suinkin voimatta kuitenkaan salata kummastustaan tämän omituisen tervehdyksen johdosta.
"Kas vaan, kuinka hän luo kainosti katseensa alas, kuinkahan on olevinaan herttainen ja teeskentelee. Hetihän sen linnun tuntee: näyttelijätär, luulen ma. Minä asun tässä alhaalla", hän kääntyi kenraalin puoleen, "tulen sun naapuriksesi. Kai se on sinusta hyvinkin hauskaa?"
"Oi, tätikulta, olkaa vakuutettu minun vilpittömistä tunteistani", huudahti kenraali. Hän oli jo jotenkuten toipunut ja koska hän mielellään esiintyi kaunopuhujana, alkoi nytkin laveasti esittää: "Me olimme niin huolissamme, niin levottomat niistä ikävistä uutisista, joita saimme teidän terveydestänne … me saimme niin toivottomia sähkösanomia, ja yhtäkkiä…"
"Jo riittää, valehtelet", keskeytti äkkiä isoäiti.
Kenraali ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi puhettaan:
"Kuinka voitte uskaltaa sellaiselle matkalle, teidän ijällänne ja heikolla terveydellänne! Yllätys oli niin arvaamaton ja samalla niin … no, me koetamme kaikin tehdä teidän olonne täällä niin hupaiseksi kuin suinkin". Näitä sanoja seurasi liehakoiva, makea hymyily.
"No niin, riittää jo. Joutavia. Lörpöttelet tapasi mukaan. Kyllä minä tulen yksinänikin toimeen. Tai olkoon menneeksi, en minä pahaa muistele. Kuinka, kysyt. Aivan yksinkertaisesti: Mitä siinä on ihmettelemistä? Terve, Praskovja! Mitä kuuluu?"
"Tervetullut, isoäitiseni", vastasi Polina, mennen hänen luokseen."Oletteko ollut kauvankin matkalla?"
"Se nyt oli ainakin järkevä kysymys. Nämä vaan: ah ja oh! Kuulehan kuinka kävi: makasin ja makasin ja minuakos tohtoroitiin, kunnes viimein suutuin, ajoin tohtorit suohon ja tuotin Pyhän Nikolain kirkonvartijan luokseni. Hän oli yrteillä parantanut erään samaa tautia potevan akan. Paransipa minutkin. Kolmantena päivänä aloin hikoilla ja voin nousta sängystä. Kokoontuivat taas minun medisiinarini, panivat lasit nenälleen ja alkoivat houkutella: 'Jos nyt', sanoivat, 'lähdette kylpylaitokseen ulkomaille, tulette vallan terveeksi.' No, mikseikäs en lähtisi, ajattelin. Nämät taas viisaat päänsä yhteen. Alkoivat huutaa ai ja oi; minä en muka kestäisi sitä, matka olisi liian rasittava j.n.e. Mutta minä panin kapineeni kokoon — se oli viime perjantaina — otin tytön ja Potapytshin mukaani, istuin rautatievaunuun ja lähdin. Kantajia oli joka asemalla, parilla kopeekalla kantoivat he tuolini mihin halusin. Teillä on pulska asunto", sanoi hän yhtäkkiä, katsellen ympäri huonetta. "Mistä sinä olet saanut rahoja isäseni. Kaikkihan sinä jo olit pantannut. Kuinka paljon sulla on velkaa yksin tuolle ranskalaiselle? Tiedänhän minä kaikki, kaikki!"
"Mutta minua kummastuttaa, rakas täti…" alkoi kenraali hyvin hämillään, "minä en luullut tarvitsevani mitään silmälläpitoa. Muuten minun menoni eivät ensinkään ole tulojani suuremmat; me elämme sangen vaatimattomasti täällä…"
"Sinun tulosi! Kuulkaas vaan! Olethan sinä jo ryöstänyt tyhjäksi omat lapsesikin. Kyll' olet kaunis holhooja!"
"Tämän jälkeen … tällaisien sanojen perästä … minä en enään tiedä…", puhui kenraali suuttuneena.
"Mitä sinä et tiedä? Ehk'et sinä malta ruletin äärestä lähteä? Kaikki olet kai jo pelissä menettänyt?"
Kenraali oli niin säikähtynyt tästä odottamattomasta hyökkäyksestä, ettei kyennyt heti vastaamaan.
"Ruletin äärestä? Minä? Minun asemassani…? Ajatelkaa, täti, mitä te puhutte! Näyttää kuin olisitte vielä sairas…"
"No, älä sinä vaan valehtele, älä valehtele, isäseni. Kyllä minä tiedän, ei sinua sieltä vähällä saa lähtemään. Minä tahtoisin kerran nähdä sen teidän rulettinne. Vaikka jo tänä päivänä. Sinä, Praskovja, saat sanoa minulle, mitä täällä on nähtävää, ja Aleksei Ivanovitsh näyttää minulle niitä, ja sinä, Potapytsh, kirjoitat muistiin kaikki, jottemme unohda mitään. Mitäs täällä nyt on sitten", kääntyi hän Polinalta kysymään.
"Tässä lähellä on linnanrauniot, sitten on Schlangenberg."
"Mikä se Schlangenberg on, puisto vai?
"Ei se ole puisto, se cm vuori, siellä onpoint."
"Mikä point?"
"Point de vue, vuoren korkein huippu, josta on verraton näköala."
"Voisinko sinne ylös asti mennä kantotuolissa?
"Pari vahvaa kantajaa voi helposti viedä teidät sinne", sanoin minä.
Nyt lähestyi lastenhoitajatar Feodossja kenraalin molempain lasten kera isoäitiä.
"Ei suuteloita, lapset! Minä en mielelläni suutele lapsia. Ne aina niin tuhrivat nenänsä. Miltäs täällä tuntuu, Fedossja?"
"Täällä on hyvin, hyvin hauskaa, äitiseni, Antonida Vasiljevna", vastasi Fedossja. "Entäs te, äitiseni? Me jo niin teitä surimme."
"Tiedän, sinä olet rehellinen sielu, Fedossja. — Nuo ovat kai teidän vieraitanne", jatkoi hän kääntyen Polinaan ja viittasi ruhtinaaseen ja saksalaiseen. "Mikä räpäle tuo lasisilmänen on?"
"Se on ruhtinas Nilski, isoäiti", kuiskasi Polina.
"Aha, venäläinen siis! En luullut hänen ymmärtävän. Ei tainnut kuullakaan. Mr. Astleyn olen jo nähnyt. Tuossapa hän taas onkin. Hyvää päivää, mr. Astley!"
Englantilainen kumarsi äänetönnä.
"Mitä hyvää te minulle sanoisitte? Sanokaa jotain! Käännä se hänelle,Praskovja."
Polina tulkitsi.
"Minua ilahuttaa suuresti tutustua teihin ja nähdä teidät niin terveenä", sanoi mr. Astley kohteliaasti vakavaan tapaansa.
Hänen sanansa tulkittiin isoäidille, jota ne näyttivät miellyttävän.
"Englantilaiset osaavat aina vastata niin hyvin", huomautti hän. "Siksi olen aina pitänyt englantilaisista — ranskalaisia ei voi verratakaan heihin. Käykää minua silloin tällöin katsomassa", sanoi hän mr. Astleylle. "Minä asun tässä alhaalla — alhaalla" — hän näytti sormellaan alas — "ymmärrättekö te? Sano se hänelle Praskovja."
Mr. Astley oli kutsusta sangen hyvillään.
Isoäidin huomio oli jo kääntynyt Polinaan, jota hän tarkasteli kiireestä kantapäähän.
"Minä pidän sinusta, Praskovja", sanoi hän äkkiä — "sinä olet kunnon tyttö, paras heistä kaikista, vaikka luonne sinulla on huh! No, paha se on minullakin. Käännyppäs! Onko sinulla liikatukkaa?"
"Ei, isoäiti, kaikki se on minun omaa tukkaani."
"No hyvä, minä en kärsi noita uusmuotisia chinjongeja. Sinä olet hyvin kaunis tyttö. Minä rakastuisin sinuun, jos olisin mies. Mikset sinä mene naimisiin? Onhan vielä aikaa. — No, vieläkös sinä olet vihoissasi", virkkoi hän kenraalille.
"Oh, minä pyydän, täti kulta, en ensinkään", vastasi tämä tyytyväisenä."Minä ymmärrän … teidän ijällänne…"
"Eukko on tullut lapseksi uudestaan", kuiskasi Degrier minulle.
"Minä tahdon nähdä kaikki, mitä täällä on", jatkoi isoäiti kenraaliin kääntyneenä. "Etkö voisi luovuttaa Aleksei Ivanovitshia mulle joksikin ajaksi?"
"Kyllä, suurimmalla mielihyvällä, mutta minä itse … ja Polina … ja monsiur Degrier … sydämen halulla seuraisimme teitä…"
"Rouvaseni, se olisi minulle suuri ilo", sopersi Degrier liehakoivasti hymyillen.
"Ilo! Kylläpäs keksii. Olet sinä lystikäs, isäseni. — Rahoja minä en sulle anna", sanoi hän kenraalille. "Kas niin, viekää minut huoneisiini, tahdon nähdä, miltä ne näyttävät. Sitten lähdemme katselemaan teidän merkillisyyksiänne. Antakaa mennä nyt."
Isoäiti nostettiin kantotuolissaan ja vietiin rappuja alas. Melkein koko seurue meni mukana. Kenraali oli vieläkin niin huumaantunut kuin olisi saanut nuijasta otsaansa. Degrier näytti miettivän, Blanche aikoi ensin jäädä, mutta seurasikin sentään toisia. Hänen rinnallaan meni ruhtinas, ja kenraalin huoneeseen jäi vain saksalainen ja vanha rouva Cominges.
Kun hotellin omistajat ja hovimestarit osottavat matkustajat heidän huoneisiinsa kiinnittävät he tavallisesti sangen vähän huomiota näitten yksilöllisiin toivomuksiin ja tarpeisiin, sen sijaan seuraavat he aina omia periaatteitaan, joiden mukaan matkustajia arvostelevat. Totta on kumminkin, että isoäiti lienee tehnyt tavattoman ylhäisen vaikutuksen heihin, sillä hänelle annettiin koko hotellin komein huoneusto. Siinä oli neljä loistavasti kalustettua huonetta, kylpyhuone, palvelijahuone y.m. Siinä oli todellakin kahdeksan päivää sitten asunut eräs suuriherttuatar, seikka, joka luonnollisesti heti ilmoitettiin isoäidille ja tietysti myöskin otettiin laskussa huomioon. Isoäiti kannatti itsensä jokaisen neljän huoneen läpi, jotka ankarasti tutkittiin ja tarkastettiin. Hovimestari, vanhahko harmaapää mies seurasi mukana. Isoäidistä, joka ei ikinä eläissään ollut ruhtinattarena, teki hän pitemmittä mutkitta "madame la generale, princesse de Tarassevitshevan" [rouva kenraalitar, ruhtinatar T.], ja näillä arvonimillä hän merkittiin hotellin päiväkirjaankin. Hänen voimakas, vallanhimoinen olentonsa, terävä komentoäänensä ja teeskentelemättömyytensä olivat nähtävästi lumonneet kaikki nämät lakeijasielut. Hän ei voinut olla muu kuin jonkun moskovalaisen ruhtinaskunnan rajattoman itsevaltias hallitsijatar. Kummalliset, joitakin pikkuseikkoja kalustossa koskevat kysymykset, joita hän lyhyellä tuimalla tavallaan teki hovimestarille, olivat omansa panemaan tämän pään ihan pyörälle. Kun isoäiti puhui hyvin huonosti ranskaa, sain minä tulkita niin hyvin kuin taisin. Hovimestari-parka ehätti aina kohteliaasti hymyillen vastaamaan kysymyksiin niin täydellisesti kuin suinkin, mutta harvoin hänen onnistui tyydyttää isoäitiä. Tämän kysymykset olivat todellakin hyvin merkillisiä. Niinpä hän esim. pysähtyi erään taulun eteen, joka nähtävästi kuvasi jotain myyttiolentoa. Se näytti olevan huono jäljennös jostain tunnetusta maalauksesta.
"Kenen valokuva?"
Hovimestari selitti sen luultavasti olevan jonkun kreivittären.
"Kuinka, etkö tiedä? Täällä asut etkä tiedä. — Minkästähden se katsoo kieroon?"
Näihin kysymyksiin voi hovimestari ainoastaan vaillinaisesti vastata ja oli sentähden hyvin hämillään.
"Aika pölkkypää", murahti isoäiti venäjäksi.
Samoin kävi erään Meissen-porsliinisen kuvapatsaan kohdalla. Tätä isoäiti kauvan katseli ja lopuksi jostain syystä käski viedä pois. Mattojen hinnatkin ja kuka ne oli ostanut, hän tahtoi tietää. Hovimestari lupasi kuulustella tätä kaikkea, mikä kumminkaan ei estänyt isoäitiä sinkauttamasta hänelle uutta hyväilynimeä päin naamaa. Sangen perinpohjaisesti tutkittiin baldakiinilla ja paksuilla silkkiuutimilla varustettu sänky, jonka patjat ja peitteet mitä huolellisimmin tarkastettiin.
"Syöpäläisiä ei täällä näy olevan", sanoi hän vihdoin tyytyväisen näköisenä, "mutta liinavaatteet saatte viedä pois. Tuokaa omat lakanani ja tyynyni. — Tämä on sentään liian komeata, mitä minä, vanha muija, teen näin komealla kortteerilla: ikäväksi mulle käy. Sinä Aleksei Ivanovitsh, tule usein minua tervehtimään, kun vaan lasten luvuilta kerkiät."
"Eilisestä asti en ole enään kenraalin palveluksessa, vaan asun täällä hotellissa omissa oloissani."
"Kuinka niin?"
Kerroin hänelle lyhyesti parooni Wurmerhelmin jutun ja mitä kenraali sen johdosta oli katsonut tarpeelliseksi.
"Ja sinä, nahjus, olet sallinut sillä tavalla kohdeltavan lastesi opettajaa", tiuskasi hän kenraalille, "ja sitten ajat hänet ulos talostasi! Oletko sinä vastaansanomatta tyytynyt tähän kaikkeen", kysyi hän minulta.
"Minä aijoin haastaa paroonin kaksintaisteluun", vastasin levollisesti, "mutta kenraali ei sitä millään ehdolla sallinut."
"Mitäs sinä sitä kielsit", kysyi hän ankarana kenraalilta.
"Mutta, rakas tätiseni, nämäthän ovat minun yksityisasioitani. Ei käy laatuun minun kotiopettajani vaatia kaksintaisteluun parooni Wurmerhelmin kaltaista miestä."
"Mitäs mahdotonta se olisi? Te miehet olette sellaisia tappelupukaria. Olisivat saaneet tapella hekin. Kaikki te olette vetelyksiä, näen mä, tuotatte häpeää isänmaalle. — Kantakaahan eteenpäin. — Sinä, Potapytsh, saat hommata niin, että mulla on aina kaksi kantajaa saatavissani. Saat maksaa etukäteen, reilummin tulevat. Sinun itsesi pitää aina olla mun luonani. Ja sinä, Aleksei Ivanovitsh, näytä mulle joskus kävelymatkalla tuo parooni. Tahtoisin nähdä, miltä se herra näyttää. Mutta missäs sitten on se ruletti?"
Minä selitin hänelle ruletin olevan kylpypaviljongin pelisaleissa. Nyt tulvasi kysymyksiä kaikenlaisia: mitä väkeä siellä oli, oliko paljonkin pelaajia, pelattiinko kaiken päivää, minkälaisia olivat pelisäännöt j.n.e. Kuvailin pelin niin hyvin kuin taisin ja huomautin lopuksi olevan parasta nähdä se omin silmin, koska kuvailemalla siitä ei voi saada oikeata käsitystä.
"No sitten lähdemme sinne heti. Mene edellä, Aleksei Ivanovitsh ja te, antakaa mennä!"
"Mutta, täti kulta, ettekö ensin vähän levähdä matkastanne", kysyi kenraali huolestuneena. Toisetkin näkyivät ihmettelevän isoäidin päähänpistoa ja katselivat kysyvästi toisiaan. Selvästi pelkäsivät he tämän omituisen, itsepäisen vanhuksen ryhtyvän pelisalissa yleisön aikana tekemään jotain, josta voisi seurata harmia kenraalille ja hänen ystävilleen. Kaikki kumminkin selittivät lähtevänsä ilolla "baboulinkan" mukana.
"Miksi levähtää? Minä en ole ollenkaan väsynyt ja sitä paitsi on minun täytynyt istua viisi päivää. Sitten käymme katsomassa terveyslähteitä ja kylpylaitosta, sitten tuota … mikä se olikaan, Praskovja? Point luullakseni."
"Point de vue, isoäiti", vastasi Polina.
"No, point kun point. Onkos täällä muuta nähtävää", kyseli isoäiti edelleen.
"On yhtä ja toista muutakin, isoäiti."
"Et taida tietää itsekään. — Marfa, sinä saat tulla mukaan", virkkoi hän sitten kamarineitsyelleen.
"Mutta miksikä, rakas täti", esteli kenraali, — "mitä hän siellä tekee? Se ei todellakaan käy päinsä. Tuskin Potapytshiakaan lasketaan pelisaliin."
"Tyhmyyksiä! Vaikka hän kuuluukin palvelusväkeen, ei häntä sentähden tarvitse halveksia. Hän on ihminen, hänkin, ja tahtoo nähdä vähän maailmaa. Kuka sitä hänelle näyttää, ellen minä. Yksinään ei hän uskaltaisi pistää nokkaansakaan ovesta ulos."
"Mutta … tätikulta…"
"Sinua hävettää, vai mitä, minun puolestani. Jää kotiin sitten, ei sua kaivata. Kas vaan kenraalia. Olenhan minäkin kenraalitar. Mitäs te oikeastaan minun kintereilläni laahustatte, koko joukko? Me tulemme sangen hyvin toimeen kahden Aleksei Ivanovitshin kanssa."
Kaikki tahtoivat kuitenkin seurata isoäitiä, erittäinkin Degrier koetti mitä herttaisimmin vakuuttaa olevansa erittäin huvitettu isoäidin seurasta.
Lähdettiin siis.
"Hän on todellakin tullut uudestaan lapseksi", kuiskasi Degrier kenraalille. "Jos hän saisi mennä yksin, voisi hän tehdä mitä tyhmyyksiä tahansa…"
Enempää en voinut kuulla, mutta näin hänen elkeistään, että hänellä oli jotain erityistä mielessä. Hän oli kenties uudestaan ruvennut toivomaan.
Hotelli, jossa asuimme, oli noin 500 askeleen päässä kylpypaviljongista. Tie sinne meni kastanjakujaa myöten suurelle, aukealle paikalle, jonka takana oli pelipankki. Kenraali oli jonkun verran rauhottunut, kun näki, että seurueemme, vaikka näyttikin omituiselta, teki kuitenkin säädyllisen jopa arvokkaankin vaikutuksen vastaantulijoihin. Halvattu ihminen kantotuolissa ei ole ensinkään harvinainen ilmiö kylpypaikoissa. Kenraali olikin vähemmän pelännyt matkaa kuin itse pelisalia: mitä oli sairaalla vanhuksella, joka tuskin voi itseään liikuttaa, tekemistä ruletin ääressä?… Polina ja neiti Blanche kulkivat kumpikin puolellaan heilahtelevaa kantotuolia. Neiti Blanche näytti iloiselta, hymyili isoäidille tuon tuostakin ja käyttäytyi koko ajan niin häveliäästi, että isoäiti jo kerran kehasikin häntä. Polina oli saanut vaikeaksi tehtäväkseen vastata isoäidin lukemattomiin kysymyksiin. Joka hetki kuului: "Kuka tuo oli, jonka tapasimme? Kuka on tuo nainen tuolla vaunuissa? Kuinka suuri on kaupunki? Kuinka suuri on puisto? Mikä puu tuo on? Mikä vuori tuolla näkyy? Onko siellä kotkia? Ei, mutta kas tuon talon kummallista kattoa!" Mr. Astley kulki minun vieressäni ja kuiskasi mulle odottavansa tästä illasta vielä paljon huvia. Potapytsh ja Marfa kulkivat heti kantotuolin perässä. Potapytsh oli puettu hännystakkiin ja valkeaan huiviin, mutta venäläinen lippulakki päässä, ja nelikymmenvuotias Marfa, punaposkinen, vähän harmaapäinen, kulki kirjavassa pumpulileningissään, narisevissa pukinnahkakengissään, keikaileva valkea myssy päässä. Isoäiti kääntyi usein puhuttelemaan heitä. Degrier ja kenraali pysytellen vähän jälempänä keskustelivat innokkaasti. Kenraali oli kovin masentuneen näköinen. Degrier puhui hänelle hyvin varmasti ja nähtävästi koetti saada häntä tekemään jonkun päätöksen. Isoäidin uhkaus, ettei antaisi hänelle rahoja oli häntä tietysti kovin huolestuttanut. Hän tunsi tämän ja tiesi hänen pitävän sanansa. Degrier sitä vastoin ei näyttänyt menettäneen kaikkea toivoaan eukon anteliaisuudesta. Huomasin hänen ja neiti Blanchen alituisesti vaihtavan silmäyksiä. Seurastamme oli ainoastaan ruhtinas Nilski poistunut; minä huomasin hänet kaukana jälessämme saksalaisen seurassa, senjälkeen hän katosi eräälle syrjäkäytävälle.
Meidän esiintymisemme paviljongissa herätti suurta huomiota. Ravintoloitsija ja palvelijat osoittivat samanlaista kunnioitusta ja kohteliaisuutta kuin hotellin palvelijatkin. Isoäiti kannatti ensin itsensä kaikkien huoneitten läpi, joista hän toisia kehui, toisia moitti ja kyseli tuhansia pikkuasioita. Vihdoin tulimme pelisaleihin. Palvelija, joka seisoi sisäänkäytävällä pelihuoneustoon vievien, suljettujen kaksoisovien luona, hämmästyi niin meidät nähdessään, että paiskasi molemmat ovet selko selälleen. Yhtä suuren vaikutuksen teki isoäidin tulo pelipöytään. Salissa oli noin 200 henkeä, jotka seisoivat ja tungeskelivat pöytien ympärillä. Jonkinlaisella aralla uteliaisuudella katseli isoäiti tätä onnentavottelijain joukkoa ja heidän puuhiaan. Tämä oli hänelle aivan uutta, aavistamatonta. Siinä seisoivat lähinnä pöytää, aivan siihen nojaten varsinaiset pelaajat, jotka asettavat panoksen toisensa jälkeen, lakkaamatta, paikaltaan liikahtamatta, ennenkuin ovat kaikki menettäneet. Ensimäisessä rivissä ei sallita katsojia. Siinä seisovan täytyy yhtyä peliin, muuten käsketään hänen enemmän tai vähemmän kohteliaasti siirtymään taaksepäin. Pöydän ympärille on asetettu tuoleja, mutta harvoin joutuu kukaan istumista ajattelemaan, koska seisoaltaan voi helpommin seurata pelaamista. Toisessa ja kolmannessa rivissä tunkeilevat pelihimoiset katselijat, odottaen eturiviin pääsyään. Monet heistä eivät malta odottaakaan, vaan kurottavat panoksensa etumaisten olan yli. Kolmannessakin rivissä on kärsimättömästi odottavia henkilöitä, jotka niin pian kuin suinkin tahtoisivat päästä onneaan koettelemaan.
Luonnollisesti ei voida välttää tässä ahdingossa riitaakaan, joka nousee silloin tällöin pelaajien joukossa. Sen ratkaisevat tavallisesti pelinhoitajat, mutta täytyypä poliisinkin joskus sekaantua asiaan. Kahdeksan pelinhoitajaa, joilla on täysi työ panoksien korjaamisessa ja voittojen maksamisessa, eivätkä voi paraalla tahdollakaan estää joskus syrjäisen anastamasta itselleen voittoa, varsinkin kun tuskin missään muualla tapaa niin paljon rosvoja kuin juuri näissä onnenjumalattaren temppeleissä. Yleisön joukossa oleskelevat siviilipukuiset poliisit pitävät mahdollisimman tarkkaan silmällä tällaisia epäilyttäviä olentoja ja kun sellainen tavataan itse teossa, saa hän siekailematta marssia putkaan. Kun salit ovat ahdinkoon asti täynnä, sattuu tällaisia häiriöitä tavallisesti joka viides tai kymmenes minutti. Varkauksia tapahtuu tietysti paljon useammin, kun taistelun kuumuudessa ei aina tule niin tyystin tarkastettua panoksia, ja lailliselta voittajalta usein puuttuu todistajia voidakseen saattaa varkaan syytteeseen. Se, jolta on varastettu, jättää tavallisesti hälinää välttääkseen asian sikseen, ja koettaa uudestaan onneaan.
Isoäiti oli, kuten sanottu, pelkkänä silmänä ja korvana tämän kirjavan hyörinän keskellä. Häntä huvitti erityisesti nähdä varkaita tartuttavan niskasta ja vietävän ulos salista. "Trente et quarante", jota pelataan korteilla, ei häntä miellyttänyt. Ruletti oli hänestä hupaisempaa, koska kuulat siinä pyörivät niin hauskasti. Häneen syttyi pian halu ruveta lähemmin tarkastamaan peliä. Ennenkuin tiesikään, oli kaksi palvelijaa jo arvanneet hänen toivomuksensa ja hommanneet hänelle paikan eturivissä, aivan lähellä ylikassanhoitajaa ja työntäneet hänen tuolinsa siihen. Pari avuliasta puolalaista, jotka olivat menettäneet koko omaisuutensa pelissä, ja nyt toimivat pelisaleissa jonkinlaisina vapaaehtoisina agentteina, asettuivat heti hänen viereensä auttaakseen häntä neuvoillaan. Takariveissä olevien katselijain joukossa, enimmäkseen englantilaisia herroja ja naisia, syntyi vilkasta liikettä, ja joka taholta suunnattiin lorgnetit "baboulinkaan". Myöskin pelinhoitajat tulivat tarkkaavaisiksi, huimapäinen pelaaja on aina huvittava ilmiö; ja seitsemänkymmenenviiden vuotias mummo, joka koettaa onneaan pelipöydässä, ei todellakaan ollut aivan jokapäiväistä nähtävää. Minäkin työnnyin pöydän luo ja asetuin seisomaan lähelle isoäitiä. Potapytsh ja Marfa olivat jääneet jonnekin ovensuun puoleen. Kenraali, Polina, Degrier ja neiti Blanche seisoivat lähellä katselijain joukossa. Isoäiti tarkasteli ensin pelaajain riviä ja terävällä, suoralla tavallaan kyseli minulta kainostelematta: "Kuka tuo on? Mikäs tuo on miehiään?"
Erittäin miellytti häntä eräs nuori mies, joka seisoi pöydän toisessa päässä ja pelasi hyvin suurista summista; hän oli jo, kuiskailtiin, voittanut 40,000 frankia ja kasa kultarahoja ja seteleitä oli pöydällä hänen edessään. Hän oli kalpea, silmänsä paloivat ja kätensä vapisivat. Hän oli alkanut arvelematta panna peliin kaikki, mitä käsiinsä sattui saamaan ja voitti yhä. Palvelijat hyörivät hänen ympärillään, asettivat hänelle tuolin ja pitivät tunkeilevia katsojia loitommalla hänestä — runsaitten juomarahojen toivossa tietysti. Kokemuksesta he tiesivät, että onnelliset pelaajat eivät pidä niin tarkkaa lukua kourallisesta seteleitä. Yksi noista vapaaehtoisista agenteista oli liittynyt hänen seuraansa ja kuiskaili hänelle ystävällisiä neuvojaan — hänkin tietysti saadakseen melkoiset hyväntekijäiset, mutta pelaaja tätä tuskin huomasikaan. Umpimähkään hän asetti panoksensa ja yhä vaan voitti. Nähtävästi hän oli kokonaan kadottanut käsitys- ja itsensähillitsemiskykynsä.
"Mutta sano toki hänelle", huudahti isoäiti kovin huolestuneena ja nyhkäsi minua, "sano toki, että hän nyt lopettaa, että hän kiireesti kokoo rahansa ja laputtaa tiehensä, muuten käy hänelle vielä huonosti." Hän oli aivan liikutettu, ikäänkuin olisi oma tappionsa ollut kysymyksessä.
"Missä on Potapytsh? Menköön Potapytsh hänen luokseen! Sano hänelle, sano toki — missä se Potapytsh nyt kuhnailee? Lähde nyt, lähde vaan", huusi hän vihdoin itse tälle huonolla ranskankielellään.
Minä kumarruin hänen puoleensa ja kuiskasin täällä olevan kielletyn kovaan puhumasta, koska se häiritsee peliä ja meidät voidaan ajaa ulos sentähden.
"Sepä harmi! Hukka perii tuon nuoren miehen! Oma syynsä … minä en jaksa häntä katsella, ihan päästäni huimaa. Pöllö!" Ja isoäiti kääntyi vihaisena katselemaan toisaanne.
Pelaajien joukkoon pöydän toisessa päässä ilmestyi nyt nuori nainen, mitättömän näköinen, rumanpuoleisen herrasmiehen seuraamana. Olin useita kertoja ennenkin tavannut hänet pelisaleissa. Hän tuli sinne vasta klo 11 ja lähti pois klo 2, ja pelasi joka kerta vaan tunnin ajan. Hänet tunnettiin jo ja asetettiin tuoli hänelle heti. Hän otti vähän kultarahoja ja muutamia tuhannen frankin seteleitä taskustaan ja alkoi kylmäverisesti ja harkiten asettaa panoksia, samalla merkiten pelin kulkua muistikirjaansa, josta sitten koetti numeroiden mukaan arvata voiton ja tappion vuoroja. Huomattavia summia hän panikin peliin ja voitti joka päivä 1, 2, korkeintaan 3,000 frankia ja lopetti heti kun oli saanut suunnilleen näin paljon. Hyvin tarkkaan katseli isoäiti häntä.
"No, tuo ei ainakaan menetä. Ymmärtää asiansa. Kuka hän on? Etkö sinä tiedä?"
"Ranskatar", vastasin minä kuiskaten, "seikkailija."
"Näkeehän sen linnun höyhenistä. Näyttää olevan terävät kynnetkin.Mutta selitä minulle nyt tätä peliä, sano kuinka asetetaan panokset."
Selitin isoäidille eri merkitsemistavat ja myöskin muutamia numeroyhdistelmiä. Hän kuunteli tarkkaavana ja näytti käsittävän selitykseni, joka olikin sitä helpommin ymmärrettävissä kun hän edessään näki esimerkkejä jokaisesta eri tavasta? Hän olikin hyvin tyytyväinen selityksiini.
"Mitä merkitseezero? Pelinhoitaja, tuo kiharatukka, huusi juuri zero. Miksi hän korjasi kaikki rahat pöydältä? Sellaisen kasan, kaikki otti! Mitä se oli?"
"Zero, isoäiti, merkitsee nollaa, se on pankin voittonumero. Kun kuula sattuu nollalle, saa pankki korjata kaikki haltuunsa. Se pelaaja, joka sattuu saamaan nollan, voittaa panoksen 35-kertaisesti."
"Mitä sanot, 35-kertaisesti, ja usein sattuu? Mitäs ne pöllöt sitten eivät sille aseta panoksiaan?"
"Ei sille satu usein: yksi kolmestakymmenestäkuudesta isoäiti."
"Mitä hullua! Potapytsh, Potapytsh! Annas olla, minulla onkin rahaa mukanani — kas tässä!"
Hän veti taskustaan täysinäisen kukkaron ja otti sieltä yhden fredrichsd'orin.
"Aseta heti paikalla zerolle!"
"Mutta, isoäiti, äskenhän juuri huudettiin zero. Viipyy kauvan, ennenkuin se sattuu uudestaan. Odottakaa edes tunnin verran ensin."
"Älä valehtele, pane zerolle!"
"Sallikaas, kenties saatte odottaa iltaan asti sitä. Voitte menettää tuhansia. On sitä ennenkin sattunut."
"Lorua, lorua! Sutta pelkää — ei uskalla metsään. Mitä? Jokos se meni?Paneppas vielä!"
Toisen fredrichsd'orin kävi samoin, pantiin peliin kolmas. Isoäiti istui eteenpäin kurottauneena ja tuijotti hehkuvin katsein pyörivää kuulaa. Kolmaskin kultaraha meni menojaan. Isoäiti oli suunniltaan, löipä jo nyrkkinsäkin pöytään, kun pelinhoitaja zeron sijasta huudahti kolmekymmentäkuusi.
"Mitä", huudahti isoäiti. "Koska se kirottu zero tulee? Mutta sen pitää tulla! Se on tuon hirtehisen, tuon kiharapään syy. Hän ei päästä sitä tulemaan. Aleksei Ivanovitsh, pannaan kaksi fredrichsd'oria kerrallaan! Eikös tämä huono onni vihdoin ota loppuakseen."
"Isoäiti!"
"Aseta sinä vaan panos, aseta! Ei tässä sinun rahoillasi pelata."
Asetin kaksi fredrichsd'oria zerolle.
Kuula kiersi tavattoman kauvan. Vihdoin alkoi sen liike hidastua. Jännitettynä seurasi isoäiti sen kulkua, pusertaen kättäni niin lujasti, että olin vähällä kirkaista.
"Zero", huudahti pelinhoitaja.
"Näetkös, näetkös", riemuitsi isoäiti onnesta ja ilosta säteillen kääntyen puoleeni.
"Sanoinhan minä sen sulle heti. Ikäänkuin Herramme itse olisi käskenyt minun panna kaksi kultarahaa kerrallaan. Paljonkos minä nyt saan? Eipäs mulle maksetakaan. Potapytsh, Marfa, missä te olette. Missä kaikki meikäläiset ovat? Potapytsh, Potapytsh!"
"Odottakaa, isoäiti, odottakaa", kuiskasin hänelle. "Potapytsh seisoo oven suussa. Hän ei saa tulla tänne saakka. Kas tuossa, isoäiti, maksetaan teille voittonne, ottakaa."
Hänelle työnnettiin raskas käärö sinisessä paperissa, sisältävä 50 fredrichsd'oria ja sitäpaitsi erikseen 20 kultarahaa.
"Faites le jeu messieurs, fait le jeu messieurs! Rien ne va plus", huusivat pelinhoitajat kehoittaen uusiin panoksiin.
"Oi jumalani, me myöhästymme; pyörä väännetään kohta, aseta panos, aseta", hätäili isoäiti, "älä vitkastele, pikemmin", läähätti hän nykien minua kaikin voimin.
"Millekäs minä sen asetan, isoäiti?"
"Zerolle tietysti, yhä vaan zerolle. Ja niin suuri panos kuin suinkin.Paljonkos meillä on? Seitsemänkymmentä fredrichsd'oria? Älä vitkastele.Kaksikymmentä fredrichsd'oria kerrallaan."
"Miettikäähän kuitenkin, isoäiti! Toisinaan sattuu zerolle vaan kerran kahdesta sadasta. Te menetätte kaikki rahanne, saadaanpas nähdä."
"Älä lörpöttele, aseta panos", huusi hän hurjana. "Kas, nyt väännetään heti pyörää."
"Pelisääntöjen mukaan ei zerolle saa panna enempää kuin 12 fredrichsd'oria kerrallaan", intin minä; "nyt olen ne pannut, siinä ovat."
"Miksei saa? Taidat valehdella. Musjö, musjö", huusi hän pelinhoitajalle, joka istui hänen vasemmalla puolellaan ja valmistausi vääntämään pyörää, "combien zero? Douze? Douze?" [Paljonko zero? Kaksitoista?].
Selitin kiireesti pelinhoitajalle, mitä hän tarkoitti.
"Kaksitoista fredrichsd'oria, rouvaseni", vastasi tämä kohteliaasti.
"No niin, eihän sille sitten mitään mahda. Pane 12 fredrichsd'oria peliin."
"Le jeu est fait" [panos on täysi], huudahti kassanhoitaja. Pyörä kieppui. Kuula osui 13:lle. Olimme menettäneet.
"Vielä kerran, vielä kerran, aseta panos vielä kerran", huusi isoäiti. En uskaltanut vastustella, kohautin olkapäitäni ja panin uudestaan 12 fredrichsd'oria peliin. Isoäiti katseli vavisten pyörän kieppumista.
"Luuleeko hän todellakin nytkin voittavansa zerolla", ajattelin ihmetellen katsellen häntä.
Kuta hitaammin kuula vieri, sitä kirkkaammin alkoivat hänen kasvonsa loistaa. Hän näytti varmalta voitostaan ja odotti joka silmänräpäys pelinhoitajan huutavan "Zero".
"Zero", huudahti pelinhoitaja.
"Mitä!!" Isoäiti oli hurjana ihastuksesta. Tällä hetkellä tunsin itsekin olevani pelaaja. Käteni ja jalkani vapisivat, veri syöksyi päähäni. Todellakin oli harvinaista, että kolme kertaa niin vähässä ajassa sattui zerolle. Kaksi päivää sitten olin kyllä itse osunut näkemään samanlaisen tapauksen, mutta eräs vieressä olijoista vakuutti silloin, ettei zerolle koko edellisenä päivänä ollut sattunut kuin yhden ainoan kerran. Hän oli merkinnyt kirjaansa jokaisen esille tulevan numeron. Isoäidin melkoinen voitto herätti suurta kunnioitusta häntä kohtaan yleisön keskuudessa ja pelinhoitajassakin. Erittäin kohteliaasti maksettiin hänelle voittamansa summa: 4,000 guldenia seteleissä ja 20 fredrichsd'oria kullassa.
Tällä kertaa ei isoäiti ajatellutkaan huutaa Potapytshia, muuta oli hänellä nyt mielessä. Hän näytti sangen levolliselta, mutta sisällinen kuume oli kuitenkin vallannut hänet.
"Kuinka suuri summa korkeintaan on sallittu panna peliin, AlekseiIvanovitsh", kysyi hän minulta muuttuneella äänellä.