"Jos viholliset hyökkäävät Ateenalaisten maahan ja siellä harjottavat väkivaltaa, niin tulee Lakedaimonilaisten voimiensa mukaan avustaa Ateenalaisia. Jos viholliset poistuessaan hävittävät maata, on hävittäjien kotikaupunki katsottava Lakedaimonilaisten ja Ateenalaisten viholliseksi ja on sen kärsittävä vihollisen kohtelua sekä rauha tehtävä yhteisesti petoksetta ja vilpittä."
"Jos orjat nousevat kapinaan, tulee Ateenalaisten auttaaLakedaimonilaisia kaikin voimin, miten vaan mahdollista on."
"Tämän sopimuksen vahvistakoot kumpaistenkin puolesta ne, jotka jo ennenkin ovat vannoneet sopimuksen valan. Valat uudistakoot joka vuosi, Lakedaimonilaiset Ateenassa Dionysoksen juhlissa, Ateenalaiset Lakedaimonissa Hyakintoksen juhlissa. Kumpaisetkin pystyttäkööt pylväät, toiset Lakedaimonin Amyklaioonissa olevan Apolloonin pyhäkön eteen, toiset Ateenan linnaan Ateeneen pyhäkön läheisyyteen."
"Jos Ateenalaiset tahi Lakedaimonilaiset haluavat lisätä tahi poistaa jotakin sopimuksesta, saavat he sen tehdä yksimielisesti, jos se vaan on sopusoinnussa valan kanssa."
Valan vannoivat Lakedaimonilaisten puolesta: Pleistoanaks, Agis,Pleistolas, Damageetos, Kionis, Metagenees, Akantos, Daitos,Iskagoras, Filokaridas, Tseuksidas, Antippos, Alkinadas, Tellis,Empedias, Meenas, ja Dafilos; Ateenalaisten puolesta: Lampoon,Istmionikos, Lakees, Niikias, Eytydeemos, Proklees, Pytodooros,Hagnoon, Myrtilos, Trasyklees, Teagenees, Aristokratees, Ioolkios,Timokratees, Leoon, Lamakos ja Deemostenees.
Tämä liitto tehtiin vähän mainitun sopimuksen jälkeen. Ateenalaiset antoivat Lakedaimonilaisille takaisin saarella vangitut miehet. Tämän tapahtuessa alkoi yhdennentoista vuoden kesä. Täten on nyt kerrottu ensimmäisen kymmenen vuotta keskeytymättä kestäneen sodan vaiheet.
Kun Lakedaimonilaiset ja Ateenalaiset kymmenenvuotisen sodan jälkeen olivat tehneet sopimuksen ja liiton, Pleistolaan ollessa eforina Lakedaimonissa ja Alkaioksen arkontina Ateenassa, nauttivat näitä sopimuksia hyväksyvät valtiot rauhaa. Mutta Korintos ja muutamat Peloponneesoksen kaupungit koettivat saada levottomuuksia aikaan, joten viipymättä syntyi uusi levottomuus Lakedaimonilaisten ja heidän liittolaistensa välillä, jota paitsi Ateenalaisissakin aikaa voittaen heräsi epäluuloa Lakedaimonilaisia kohtaan, koskeivät nämät täyttäneet kaikkia sopimuksissa määrätyitä ehtoja. Kuusi vuotta ja kymmenen kuukautta he pysyivät hyökkäämättä toistensa maahan, mutta kumpaisetkin vahingottivat toisiaan, kun vain oli siihen tilaisuutta, koska aselepo oli tuiki epävarmasti määrätty. Vihdoin oli heidän pakko purkaa kymmenenvuotisen sodan jälkeen solmitut sopimukset ja ryhtyä ilmisotaan toisiansa vastaan.
Sama Thukydides, joka on kertonut edelliset sodanvaiheet, on myöskin jatkanut kertomuksensa seuraavista tapahtumista siinä järjestyksessä, missä ne tapahtuivat kesäisin ja talvisin, kunnes Lakedaimonilaiset, valloitettuansa pitkät muurit ja Peiraieuksen, kukistivat Ateenalaisten vallan. Tämän tapahtuessa oli sota kaikkiaan kestänyt 27 vuotta. Sillä jos ei pidä väliaikaista sovintoa sotatilana, niin erehtyy suuresti. Jos nimittäin tarkastaa tätä tapahtumain valossa, niin huomaa, ettei ole oikein kutsua sitä rauhaksi, koskei kumpainenkaan riitapuoli saanut eikä luovuttanut kaikkea sitä, mitä oli luvattu sovinnossa. Sitä paitsi harjotettiin molemmin puolin vääryyttä Mantinean ja Epidauroksen suhteen, kuten myöskin monessa muussa tapauksessa, jonka lisäksi Trakialaiset liittolaiset olivat yhtä viholliset, ja Boiootialaiset eivät tehneet sovintoa kuin kymmeneksi päiväksi. Jos siis laskee yhteen kymmenvuotisen sodan, sitä seuraavan epävarman aselevon ja sen jälkeen seuraavan sodan, niin huomaa tässä mainitun vuosimäärän oikeaksi lisäämällä muutamia päiviä, kuten myöskin, jos luottaa orakelin vastaukseen, tämä on näiden laskujen kanssa yhtäpitävä. Sillä minä muistan hyvin, miten sekä sodan alussa että sen kestäessä loppuun saakka yhteisesti puhuttiin, että sota kestäisi kolme kertaa yhdeksän vuotta.
Minä olen elänyt koko sodan aikana ja paraammassa iässäni tarkoin seurannut sodan vaiheita, joten minä siis tunnen ne hyvin. Oltuani päällikkönä sodassa Amfipolista vastaan, ajettiin minä maanpakoon omasta kotikaupungistani. Ja koska minä oleskelin molempien sotajoukkojen läheisyydessä, enkä suinkaan kaukana Peloponneesolaisten leiristä maanpakoni takia, niin olen minä sitä suuremmassa rauhassa tutkinut tapahtumia. Seuraavassa esittelyssä olen minä siis kertova kymmenvuotisen sodan jälkeen syntyneet eripuraisuudet, sovintojen purkamisen ja senjälkeisen sodan vaiheet.
Kun viidenkymmenen vuotiset sopimukset ja sitten liitto oli tehty, lähtivät Lakedaimonista Peloponneesolaisten lähettiläät, jotka sitä varten olivat kutsutut sinne. Kaikki muut palasivat kotia paitsi Korintolaiset, jotka ensin poikkesivat Argokseen, jossa he muutamien vallanpitäjien puheilla kävivät lausuen, että Argolaisten tulisi neuvotella, miten he voisivat pelastaa Peloponneesosta, kun Lakedaimonilaiset olivat solmineet liiton ja sopimukset entisten verivihollistensa Ateenalaisten kanssa, eikä suinkaan missään hyvässä tarkotuksessa, vaan orjuuttaaksensa Peloponneeson. Korintolaiset yllyttivät Argolaisia päättämään, että mikä Helleeniläis-kaupunki tahansa, joka oli itsenäinen ja omavaltainen, pääsisi Argolaisten liittolaiseksi puollustaaksensa molemminpuolisia etuja. He kehottivat niinikään Argolaisia määräämään muutamia miehiä rajattomalla vallalla tämän asian päättämiseksi, lykkäämättä asiaa kansan päätettäväksi, jotteivät vallanpitäjät, jos eivät voisi taivuttaa kansaa, joutuisi kansan vihan alaisiksi. He väittivät, että moni kaupunki vihasta Lakedaimonilaisia vastaan liittyisi heihin. Näitten neuvottelujen perästä palasivat Korintolaiset kotia.
Kun ne Argolaiset, jotka olivat kuunnelleet lähettiläitä, kertoivat heidän puheensa hallitusmiehille ja kansalle, määräsivät Argolaiset äänestyksellä 12 miestä, joitten kanssa kaikki muut Helleeniläis-kaupungit saisivat solmia liiton, paitsi Ateenalaiset ja Lakedaimonilaiset, jotka eivät kumpikaan pääsisi liittoon osallisiksi ilman Argolaiskansan suostumusta. Tähän suostuivat Argolaiset sitä mieluummin, koska he näkivät, että he kohta saisivat sodan Lakedaimonilaisten kanssa, sillä sopimukset heidän kanssansa olivat loppuun kulumaisillaan, ja koska he toivoivat pääsevänsä Peloponneesolaisten johtajiksi. Sillä tähän aikaan pidettiin Lakedaimonia vallan vähäpätöisenä, ja sitä halveksittiin sen kärsimien tappioiden takia, jota vastoin kaikki kunnioittivat Argolaisia, koska eivät olleet ottaneet osaa Ateenalaisia vastaan käytyyn sotaan, vaan hyvässä sovussa kumpaisenkin kanssa olivat hyötyneet siitä. Argolaiset ottivat siis liittoonsa ne Helleeniläis-kaupungit, jotka siihen olivat halukkaita.
Ensimmäisinä liittyivät Argolaisiin Mantinealaiset, peläten Lakedaimonilaisia, koska Mantinealaiset olivat valloittaneet osan Arkadiaa, Attikalaisen sodan vielä kestäessä, eivätkä luulleet Lakedaimonilaisten suvaitsevan heidän pitää sitä hallussaan, kun pääsisivät rauhaan. Sentakia he mielellään kääntyivät Argolaisten puoleen, pitäen Argolaisten kaupunkia mahtavana ja Lakedaimonilaisia kohtaan aina vihamielisenä, ja koska se sitäpaitsi oli kansanvaltainen, kuten he itsekin. Mantinean luovuttua, syntyi muuallakin Peloponneesoksessa se mielipide, että heidän oli tehtävä samaten, koska sitäpaitsi arvelivat Mantinealaisten nousseen kapinaan, syystä että he ehkä tiesivät jotakin enemmän kuin muut, ja koska he kantoivat vihaa Lakedaimonilaisia kohtaan monestakin syystä, mutta varsinkin siitä, että oli kirjotettu sopimuksiin Ateenalaisten kanssa, että nämät molemmat kaupungit saisivat yksin tuumin lisätä tahi poistaa sopimuksista, mitä he katsoivat hyväksi. Tämä pykälä teki Peloponneesolaiset enin levottomiksi ja herätti heissä epäluuloa, että Lakedaimonilaiset Ateenalaisten avulla koettaisivat tehdä heidät alamaisikseen. Heistä olisi oikeus muutosten tekemiseen sopimuksissa pitänyt riippua kaikkien liittolaisten suostumuksesta. Pelosta riensivät siis useimmat Peloponneesoksen kaupungit, kukin puolestaan, liittoutumaan Argolaisiin.
Kun Lakedaimonilaiset huomasivat levottomuuden Peloponneesoksessa ja Korintolaisten olevan sen alkuunpanijoina, ja että nämät itse miettivät liittoutua Argolaisiin, lähettivät he sanansaattajia Korintokseen, estääksensä tätä aikomusta. He nuhtelivat Korintolaisia kaiken tämän aikaansaamisesta ja heidän aikeestaan luopua heistä ja liittyä Argolaisiin. He väittivät, että Korintolaiset rikkoivat valansa, ja että he jo siinä olivat menetelleet väärin, kun eivät hyväksyneet sopimuksia Ateenalaisten kanssa, vaikka oli päätetty, että liittolaisten enemmistön äänestys oli hyväksyttävä, ellei tätä päätöstä vastaan olisi mikään este jumalien tahi kansallissankarien puolesta.
Korintolaiset olivat ennaltaan kutsuneet kokoon kaikki ne liittolaiset, jotka eivät hyväksyneet sopimuksia, ja kaikkien niiden läsnäollessa väittivät he, etteivät he olleet loukanneet oikeutta. He eivät kuitenkaan suorastaan tuoneet esiin, etteivät he sopimuksen mukaan Ateenalaisilta olleet saaneet takaisin Solleionia ja Anaktorionia, eivätkä liioin muita seikkoja, joissa he olivat joutuneet sorronalaisiksi, vaan käyttivät verukkeena, etteivät tahtoneet hyljätä Trakialaisia liittolaisiansa. He sanoivat yksityisesti vannoneensa näille liiton, kun he Potidaialaisten kanssa ensin kapinoivat, ja uudistaneensa tämän valansa. He kielsivät siis loukanneensa liittolaisten valoja, jos he eivät hyväksyneet Ateenalaisten kanssa tehtyä sopimusta. Sillä ei olisi ollut valanmukaista, lausuivat he, jos he olisivat hyljänneet nämät, kun he olivat vannoneet uskollisuutta jumalien edessä. Sopimuksissahan sanottiin: "ellei olisi estettä jumalien tahi kansalaissankarien puolesta", ja tämä näytti heistä esteeltä jumalien puolesta.
Näin puhuivat he vanhoista valoista. Argolaisesta liitosta sanoivat he tulevansa neuvottelemaan ystäviensä kanssa ja tekevänsä sen, mikä kohtuullista oli. Tämän kuultuaan palasivat Lakedaimonilaisten lähettiläät kotia. Argoksesta sattui myöskin lähettiläitä olemaan Korintoksessa, ja he kehottivat Korintolaisia viipymättä liittymään heihin. Korintolaiset kutsuivat heitä saapumaan ensimmäisiin Korintoksessa pidettäviin kokouksiin.
Eeliksestäkin saapui heti tämän jälkeen lähettiläitä, jotka ensin, kuten oli määrätty, solmivat liiton Korintolaisten kanssa ja sieltä lähtivät Argokseen, jossa he tulivat Argolaisten liittolaisiksi. Sillä Eeliläiset olivat riitautuneet Lakedaimonilaisten kanssa Lepreonin takia. Kun nimittäin kerran oli sota syttynyt muutamien Arkadian kaupunkien ja Lepreonilaisten välillä, ja Eeliläiset Lepreonilaisten pyynnöstä olivat tulleet näitten avuksi, ehdoilla että he saisivat palkinnoksi puolen Lepreonilaisten maasta, niin Eeliläiset sodan loputtua jättivät maan Lepreonilaisille viljeltäväksi, ehdoilla että Lepreonilaiset maksaisivat talentin Olympialaiselle Zeykselle. He suorittivatkin säännöllisesti veron aina Attikan sodan syttymiseen saakka. Mutta kun he sitten lakkasivat maksamasta tätä, syyttäen sodan rasituksia, niin pakottivat heitä Eeliläiset siihen. Lepreonilaiset kääntyivät silloin Lakedaimonilaisten puoleen. Mutta koska Eeliläiset eivät pitäneet Lakedaimonilaisia puolueettomina tuomareina, eivät he näitä hyväksyneet välittäjiksi, vaan hävittivät Lepreonilaisten maata. Tästä huolimatta julistivat Lakedaimonilaiset Lepreonilaiset itsenäisiksi, ja julistivat päätöksessään, että Eeliläiset olivat tehneet väärin. Koska Eeliläiset eivät välittäneet tästä päätöksestä, lähettivät Lakedaimonilaiset Lepreonilaisten suojaksi osaston raskasaseisia. Koska Eeliläiset tämän tapahduttua arvelivat Lakedaimonilaisten ottaneen liittoonsa heistä luopuneen kaupungin ja siten loukanneen sopimukset, joissa sanottiin, että jokainen Attikan sodan loputtua saisi pitää hallussaan, mitä hän sen kestäessä oli valloittanut, niin he katsoivat itsensä loukattuina oikeutetuiksi luopumaan Lakedaimonilaisista, ja liittyivät Argokseen, jonka kanssa he, kuten sanottu, solmivat liiton. Korintolaiset liittyivät niinikään heti tämän jälkeen Argolaisiin, ja niin myöskin Kalkidilaiset Trakian rantamailla. Vaikka Boiootialaiset ja Megaralaiset olivat samaa mieltä, niin he kuitenkin pysyivät levollisina, koska Lakedaimonilaiset heitä kohtelivat ystävällisesti, ja koska he pitivät Argolaisten kansanvallan itselleen vähemmän soveltuvana, kuin Lakedaimonilaisen hallitusmuodon, kun heillä itsellään vallitsi harvainvalta.
Tänä kesänä valloittivat Ateenalaiset piirityksellä samaan aikaan Skioonee nimisen kaupungin, surmasivat sen kaikki täysikasvaneet miehet, ja tekivät orjiksi naiset ja lapset, ja jättivät alueen Plataialaisille viljeltäväksi. Delolaiset veivät he takaisin kotimaahan sekä sodassa kärsineiden tappionsa että Deloksen jumalan käskyn johdosta.
Fookilaiset ja Lokrilaiset alkoivat tähän aikaan sotia keskenään. Korintolaiset ja Argolaiset, jotka nyt olivat liittolaisia, tulivat Tegeaan yllyttääksensä sitä luopumaan Lakedaimonilaisista, koska he pitivät tämän kaupungin sangen tärkeänä, ja koska arvelivat koko Peloponneesoksen liittyvän heihin, jos vain Tegea sen tekisi. Mutta kun Tegealaiset lausuivat, ettei heillä ollut mitään Lakedaimonilaisia vastaan, niin Korintolaiset, jotka tähän saakka olivat olleet sangen innokkaita toimessaan, laimentuivat harrastuksissaan, koska pelkäsivät, etteivät ketkään muutkaan yhtyisi heihin. He kääntyivät kuitenkin Boiootialaisten puoleen, pyytäen heitä rupeamaan Korintolaisten ja Argolaisten liittolaisiksi ja muutenkin toimimaan yksin tuumin heidän kanssansa. Boiootialaiset ja Ateenalaiset olivat vähän viidenkymmenenvuotisen sopimuksen solmimisen jälkeen tehneet aselevon keskenään kymmenen päivän irtisanomisajalla. Korintolaiset kehottivat Boiootialaisia seuraamaan heitä Ateenaan, hankkiaksensa heille samoja ehtoja, kuin oli myönnetty Boiootialaisille, mutta sanomaan irti aselevon, elleivät Ateenalaiset tähän vaatimukseen suostuisi, sekä myöhemmin olemaan tekemättä liittoa heidän kanssansa ilman Korintolaisten suostumusta. Boiootialaiset pyysivät heitä odottamaan Argolaisten sopimuksien suhteen, mutta seurasivat heitä kuitenkin Ateenaan. Ateenalaiset eivät suostuneet Korintolaisten ehdotukseen, vaan vastasivat, että Korintolaiset olivat sopimuksiin osallisina, jos vain olivat Lakedaimonilaisten liittolaisia. Boiootialaiset eivät kuitenkaan tämän johdosta sanoneet irti sopimuksia, vaikka Korintolaiset heitä tähän kehottivat, syyttäen heitä lupaustensa peruuttajiksi. Korintolaisten ja Ateenalaisten välillä oli siis aselepo ilman mitään säännöllistä sopimusta.
Sinä kesänä tekivät Lakedaimonilaiset koko sotavoimallaan Pausaniaan pojan kuninkaansa Pleistoanaksin johdolla sotaretken Arkadian Parrasilaisia vastaan, jotka olivat Mantinealaisten alamaisia, ja jotka kapinaan noustuaan olivat kutsuneet Lakedaimonilaiset avukseen. Jos vain voisivat, aikoivat Lakedaimonilaiset samalla hävittää Kypselon linnotuksen, jonka Mantinealaiset olivat rakentaneet Parrasilaisten maahan, ja josta he vartiojoukon avulla pitivät silmällä Lakooniassa sijaitsevaa Skiritistä. Lakedaimonilaiset hävittivät Parrasilaisten aluetta, mutta Mantinealaiset jättivät kaupunkinsa Argolaisten huostaan ja valvoivat itse liittolaismaata. Mutta kun he eivät kyenneet sekä pelastamaan Kypselon linnaa että samalla Parrasilaisten kaupunkeja, niin vetäytyivät he takaisin. Julistettuansa Parrasilaiset riippumattomiksi ja revittyänsä linnoituksen, palasivat Lakedaimonilaiset kotiin.
Kun sinä kesänä Klearidas rauhan tehtyään Trakiassa toi kotiin ne soturit, jotka Brasidaan johdolla olivat lähteneet sotaan, niin päättivät Lakedaimonilaiset vapauttaa ne Heilootit, jotka Brasidaan johdolla olivat ottaneet osaa sotaan, ja sallia heidän asettua asumaan, mihin vain halusivat. Vähää tämän jälkeen antoivat he heille ja Neodamoodeille asunnoksi Lakoonikan ja Eeliksen rajalla sijaitsevan Lepreonin, koska he jo ennaltaan olivat epäsovussa Eeliläisten kanssa. Mutta koska he pelkäsivät, että saarelta palanneet soturit, jotka jätettyänsä aseensa olivat joutuneet vangeiksi, arvellen joutuvansa häväistyksen alaisiksi tämän onnettomuuden takia, ryhtyisivät salavehkeisiin, jos saisivat pysyä täysissä kansalaisoikeuksissaan, moniaat heistä kun olivat valtionviroissa, niin riistettiin heiltä oikeus hoitaa valtion virkoja, kuten myöskin pätevyys tehdä myynti- ja ostosovintoja. Myöhemmin saivat he kuitenkin täydet kansalaisoikeudet takaisin.
Sinä kesänä vallottivat Diktidiläiset Ateenalaisten Atoos-vuorella sijaitsevan Tyssos nimisen liittokaupungin. Koko tämän kesän pitivät Ateenalaiset ja Peloponneesolaiset kanssakäymistä toistensa kanssa, mutta Ateenalaisissa ja Lakedaimonilaisissa syntyi kuitenkin heti sopimuksen solmittuaan keskinäistä epäluuloa, koskeivät luovuttaneet toisillensa määrättyjä paikkakuntia. Lakedaimonilaiset eivät ensimmäisinä, vaikka niin oli määrätty, luovuttaneet Amfipolista eivätkä muitakaan kaupunkeja eivätkä liioin olleet taivuttaneet Trakian rannikolla asuvia liittolaisiansa, yhtävähän kuin Boiootialaisia ja Korintolaisiakaan, hyväksymään sopimuksia, aina vain väittäen, että he kyllä Ateenalaisten avulla pakottaisivat heitä tähän, jos eivät muutoin suostuisi. He olivat suullisesti määränneet ajan, jonka jälkeen ne, jotka eivät suostuneet sovintoihin, katsottaisiin molempien vihollisiksi. Mutta kun Ateenalaiset näkivät, etteivät Lakedaimonilaiset panneet toimeen mitään tästä, niin syntyi heissä epäluulo, että Lakedaimonilaisilla oli paha mielessä, niin etteivät hekään luovuttaneet Pylosta, Lakedaimonilaisten tätä vaatiessa, vaan vieläpä katuivat, että olivat päästäneet saarella vangitut miehet. He pitivät myöskin hallussaan muut paikkakunnat, siksi kuin Lakedaimonilaisetkin heille luovuttaisivat sopimuksissa määrätyt kaupungit. Lakedaimonilaiset puolestaan väittivät tehneensä, mitä mahdollista oli. "Hehän olivat luovuttaneet kaikki hallussaan olevat Ateenalaiset vangit, palauttaneet soturinsa Trakiasta ja muutenkin tehneet kaikki voitavansa. Heidän vallassaan ei ollut jättää takaisin Amfipolista, väittivät he, kuten myöskin että he koettaisivat saada Boiootialaiset ja Korintolaiset yhtymään liittoon ja luovuttamaan Panaktonin sekä päästämään vapaiksi ne Ateenalaiset, jotka olivat Boiootialaisten vallassa." Puolestaan vaativat Lakedaimonilaiset, että Pylos annettaisiin heille takaisin, tahi ainakin että Ateenalaiset kutsuisivat pois Messeenialaiset ja Heilootit sieltä, samaten kuin hekin olivat kutsuneet soturinsa Trakiasta. Jos haluaisivat, voisivat Ateenalaiset itse valvoa tätä paikkakuntaa. Pitkien keskustelujen jälkeen suostuivat Ateenalaiset viemään Pyloksesta Messeenialaiset, Heilootit ja kaikki muut, jotka Lakoonikasta olivat paenneet sinne. Nämät saivat asuntopaikakseen Kranionin Kefalleeniassa.
Tänä kesänä pitivät Ateenalaiset ja Lakedaimonilaiset keskenänsä rauhassa kanssakäymistä.
Seuraavana talvena, jolloin hallitsivat toiset eforit, kuin ne, joiden hallitessa sopimukset tehtiin, joita muutamat uusista eforeista puolestaan vastustivat, saapui Lakedaimoniin lähettiläitä liittolaisilta, ja myöskin Ateenasta, Boiootiasta ja Korintosta. Kun eivät pitkät keskustelut johtaneet mihinkään sovintoon, niin tekivät lähettiläät lähtöä. Silloin eforit Kleobuulos ja Ksenarees, jotka kaikin voimin koettivat saada sopimukset puretuiksi, keskustelivat yksityisesti Boiootialaisten ja Korintolaisten kanssa, kehottaen heitä ennen kaikkea yksimielisyyteen. He kehottivat Boiootialaisia ensin tekemään liiton Argoksen kanssa ja itse liittymään Lakedaimonilaisiin, jonka jälkeen he koettaisivat saada Argolaisetkin liittoon, väittäen että Boiootialaiset siten paraiten pääsisivät Ateenalaisten liittoon yhtymästä. He sanoivat, että Lakedaimonilaisille oli suuriarvoista saada Argolaiset ystävikseen ja liittolaisikseen, ennenkuin riitaisuudet uudestaan syttyisivät Ateenalaisten ja heidän välillänsä ja sopimukset purettaisiin, ja että Boiootialaiset kyllä käsittäisivät Lakedaimonilaisten haluavan Argolaisia ystävikseen, koska tietysti sota ulkopuolella Peloponneesosta siten kävisi heille helpommaksi. Lakedaimonilaiset pyysivät heitä kuitenkin luovuttamaan Panaktonin Lakedaimonilaisille, jotta he siten ehkä saisivat Pyloksen takaisin, joka heitä suuresti auttaisi sodassa Ateenalaisia vastaan.
Kun Boiootialaiset ja Korintolaiset Ksenarekselta ja Kleobuulokselta kuten myöskin muilta Lakedaimonilaisilta ystäviltään olivat saaneet nämät viestit hallitukselleen, lähtivät he kumpaisetkin matkalleen. Mutta kaksi Argoksen korkeimmista vallanpitäjistä tavotteli heitä tiellä, ja kun olivat tavanneet heidät, ottivat he puheeksi, rupeaisivatko Boiootialaiset Argolaisten liittolaisiksi samoin kuin Korintolaiset, Eeliläiset ja Mantinealaiset. Jos tämän tekisivät, voisivat he muka yhdestä tuumin vaaratta käydä sotaa ja sopia Lakedaimonilaisten tahi minkä muun valtion kanssa tahansa mielin määrin. Tästä mieltyivät Boiootialaisten lähettiläät suuresti, sillä nämäthän pyysivät aivan samaa, kuin Lakedaimonilaiset olivat käskeneet heidän sanoa. Argolaisten huomattua, että heidän ehdotuksensa oli Boiootialaisille mieluinen, lupasivat he poistuessaan toimittaa lähettiläitä Boiootialaisten luokse. Saavuttuansa kotia ilmaisivat lähettiläät boiootarkeille Lakedaimonilaisten ja matkalla tavattujen Argolaisten viestit. Boiootarkeille olivat nämät viestit sitä mieluisammat, koska heidän Lakedaimonilaiset ystävänsä kehottivat heitä toimimaan samoin kuin Argolaisetkin. Vähää myöhemmin saapui lähettiläitä Argoksesta, toistaen kehotukset. Boiootarkit hyväksyivät heidän ehdotuksensa ja lupasivat heidän lähtiessään toimittaa miehiä Argokseen keskustelemaan liitosta.
Boiootarkkien, Korintolaisten, Megaralaisten ja Trakialaisten lähettiläiden mielestä olivat nyt keskinäiset valat vannottavat, että tuli tarpeen vaatiessa puollustaa vaaraan joutunutta, kuten myöskin ettei saanut alottaa sotaa eikä tehdä rauhaa ilman yhteistä suostumusta, ja että näin ollen Boiootialaiset ja Megaralaiset, jotka tässä suhteessa olivat yksimielisiä, solmisivat liiton Argolaisten kanssa. Mutta ennenkuin valat vannottiin, ilmottivat boiootarkit asian Boiootialaisten nelimiehiselle neuvostolle, jolla on päätösvalta kaikissa asioissa, kehottaen liiton solmimiseen kaikkien niiden kaupunkien kanssa, jotka niin halusivat. Mutta neuvoston jäsenet eivät hyväksyneet tätä ehdotusta, koska pelkäsivät loukkaavansa Lakedaimonilaisia, jos ottaisivat liittoonsa näistä luopuneet Korintolaiset. Sillä boiootarkit eivät olleet ilmaisseet neuvostolle Lakedaimonissa vallitsevia mielipiteitä, ja että eforit Kleobuulos ja Ksenarees sekä muut sikäläiset ystävät olivat kehottaneet heitä ensin tekemään liiton Argolaisten ja Korintolaisten kanssa ja sittemmin yhdessä näiden kanssa yhtymään Lakedaimonilaisiin, koska he arvelivat, ettei neuvosto kuitenkaan äänestäisi muuten kuin heidän ehdotuksensa mukaisesti, jos kohtakaan eivät tästä mitään ilmottaneet. Kun asiat näin sortuivat, lähtivät Korintolaiset ja Trakialaiset lähettiläät tyhjin toimin pois. Mutta boiootarkit, jotka olivat koettaneet saada aikaan liiton heidän ja ehkäpä Argolaistenkin kanssa, eivät tästä lähtien neuvostolle puhuneet mitään Argolaisista, eivätkä liioin toimittaneet luvattua lähetystöä heidän tykönsä, vaan kotvan aikaa ei näistä seikoista ensinkään tuumittu.
Tänä talvena valloittivat Olyntolaiset väkirynnäköllä Meekybernan, jossa oli Ateenalainen varustusväki. Ateenalaisten ja Lakedaimonilaisten keskusteluiden jatkuessa toivoivat Lakedaimonilaiset yhä saavansa Ateenalaisilta Pyloksen takaisin, jos vaan voisivat taivuttaa Boiootialaisia luovuttamaan Panaktonin Ateenalaisille. Sentähden pyysivät he lähettiläiden kautta Boiootialaisia jättämään heille Panaktonin ja heidän hallussaan olevat Ateenalaiset vangit, jotta sen sijasta saisivat Pyloksen. Mutta Boiootialaiset eivät suostuneet tähän pyyntöön, elleivät Lakedaimonilaiset heidän kanssansa tekisi samallaista sopimusta, kuin Ateenalaisten kanssa. Lakedaimonilaiset kyllä käsittivät tekevänsä vääryyttä Ateenalaisille, koska oli sanottu, ettei kumpikaan liittolaisista saisi ilman toisen suostumusta tehdä rauhaa eikä ryhtyä sotaan ketäkään vastaan; mutta koska he halusivat saada Panaktonin käsiinsä, jotta siten saisivat Pyloksen takaisin, ja kun Boiootialais-ystävät kaikin voimin koettivat saada sopimukset puretuiksi, yhtyivät he liittoon kevättalvella.
Tähän loppui yhdestoista vuosi tätä sotaa.
Kun seuraavan kevään alussa eivät saapuneet Boiootialaisten lähettiläät, joita nämät olivat luvanneet lähettää, ja kun saatiin tieto Panaktonin muurien repimisestä, ja että Boiootialaiset olivat tehneet yksityisen sovinnon Lakedaimonilaisten kanssa, niin syntyi Argolaisissa pelko, että jäisivät yksin ilman liittolaisia, ja että kaikki liittolaiset yhtyisivät Lakedaimonilaisiin. Sillä he arvelivat, että Lakedaimonilaiset olivat yllyttäneet Boiootialaisia hävittämään Panaktonin ja yhtymään Ateenalaiseen liittoon, ja että Ateenalaiset olivat tietäneet tästä, joten heillä ei enää olisi tilaisuutta pääsemään liittoon Ateenalaisten kanssa, jota vastoin he tähän saakka olivat toivoneet voivansa liittyä Ateenalaisiin, jos erimielisyyden syntyessä sopimukset Lakedaimonilaisten kanssa purettaisiin. Tästä toivottomina ja peloissaan, että heidän samalla aikaa täytyisi sotia Lakedaimonilaisia, Tegealaisia, Boiootialaisia ja Ateenalaisia vastaan, lähettivät he nyt, vaikka eivät ennen olleet hyväksyneet Lakedaimonilaisten sopimusehdotuksia, koska olivat toivoneet pääsevänsä Peloponneesoksen johtajiksi, mitä kiiruumman kautta sanansaattajina Lakedaimoniin Eystrofoksen ja Aisoonin, jotka he pitivät siellä enin suosittuina, arvellen saavansa elää rauhassa, miten asiat kävisivätkään, kun olivat tehneet liiton Lakedaimonilaisten kanssa.
Saavuttuansa perille, ryhtyivät lähettiläät keskusteluihin Lakedaimonilaisten kanssa ehdoista, joilla heille sopimus suotaisiin. Ensiksi ehdottivat Argolaiset, että jollekin kaupungille tahi yksityiselle annettaisiin ratkaisuvalta Kynosuurian alueesta, josta rajapaikasta heidän välillänsä alituisesti oli ollut riita, koska siinä sijaitsi Tyrean ja Anteenan kaupungit, ja koska Lakedaimonilaiset sitä viljelivät. Mutta kun Lakedaimonilaiset eivät halunneet kajota tähän asiaan, vaan sanoivat, että Argolaiset saisivat liittyä heihin samoin kuin ennenkin, niin Argolaiset lähettiläät saivat Lakedaimonilaisia kuitenkin suostumaan, että rauha tehtäisiin 50 vuodeksi sillä välipuheella, että kumpaisellakin, Lakedaimonilaisilla ja Argolaisilla, oli oikeus kuten ennenkin taistelun jäätyä ratkaisematta vaatimaan toista sotaan mainitusta maasta, jos ei vastustajaa rasittaisi sota tahi tauti, mutta ettei ollut luvallista ajaa toista takaa edemmäs kuin vastustajan rajalle. Tämä oli ensin Lakedaimonilaisten mielestä hulluutta, mutta koska kaikin tavoin koettivat saada Argolaiset ystävikseen, suostuivat he tähän ehdotukseen ja vahvistivat liiton kirjallisesti. Kuitenkin kehottivat heitä Lakedaimonilaiset ennen lopullista ratkaisua esittämään asian Argoksen kansalle, ja jos se kansalle oli mieluinen, saapumaan valan vannomista varten Hyakintos-juhliin. Tämän päätettyään palasivat lähettiläät kotia.
Argolaisten ollessa näissä toimissa, saapuivat Lakedaimonilaisten lähettiläinä Andromedees, Faidimos ja Antimenidas pyytämään Boiootialaisia luovuttamaan Panaktonin ja päästämään vapaiksi Ateenalaiset vangit jättääksensä ne Ateenalaisille. Mutta he tapasivat Panaktonin Boiootialaisten hävittämänä, johon nämät ilmottivat syyksi, että Ateenalaiset ja Boiootialaiset tästä asiasta syntyneiden eripuraisuuksien takia ennen muinoin olivat tehneet valalla vahvistetut sopimukset, ettei kumpainenkaan saisi asua tässä paikkakunnassa, vaan että he viljelisivät sitä yhteisesti. Mutta ne vangitut Ateenalaiset miehet, jotka olivat Boiootialaisten hallussa, annettiin Andromedeelle ja hänen tovereillensa, jotka veivät heidät Ateenalaisten huostaan. He kertoivat myöskin Panaktonin hävittämisestä, arvellen siten luovuttaneensa sen Ateenalaisille, koskei siellä enää löytynyt yhtäkään Ateenalaisten vihollista. Tämän kuultuansa, suuttuivat Ateenalaiset suuresti, arvellen Lakedaimonilaisten Panaktonin hävittämisellä kovasti loukanneen heitä, koska näiden olisi tullut jättää kaupunki heille hyvässä kunnossa, ja senkin takia, että olivat tehneet yksityisen liiton Boiootialaisten kanssa, vaikka sopimuksissa oli sanottu, että yhteisesti pakotettaisiin kieltäviä yhtymään liittoon. Tarkasteltuansa missä muussa suhteessa Lakedaimonilaiset olivat loukanneet sopimuksia, pitivät he itsensä petettyinä, jonka tähden he vastasivat vallan röyhkeästi lähettiläille ja antoivat heidän mennä matkoihinsa.
Kun Lakedaimonilaiset näin suuresti riitaantuivat Ateenalaisten kanssa, toimivat ne Ateenan miehet, jotka halusivat saada sopimukset puretuiksi, kaikin voimin. Näiden joukossa oli m.m. Kleiniaan poika Alkibiadees, mies, jota kyllä muissa kaupungeissa olisi pidetty liian nuorena, mutta jota esi-isiensä ansioiden johdosta suuresti kunnioitettiin kotikaupungissaan. Hänestä oli etuisampi lähestyä Argolaisia, mutta syynä tähän hänen nurjamielisyyteensä Lakedaimonilaisia kohtaan oli osaksi loukattu itserakkaus, koska sopimukset Lakedaimonilaisten kanssa olivat solmitut Niikiaan ja Lakeen kautta, syrjäyttämällä hänet hänen nuoruuteensa katsoen, ja koska ei oltu otettu huomioon hänen entistä kesti-ystävyyttänsä. Tämän kesti-ystävyyden oli hänen iso-isänsä sanonut irti, mutta hän oli aikonut uudistaa sen ajamalla saarella vangittujen miesten asiaa. Katsoen itsensä kaikin puolin syrjäytetyksi, moitti hän ennen tehtyjä sitoumuksia, koskeivät muka Lakedaimonilaiset olleet luotettavia, vaan väitti heidän liittoutuneen Ateenalaisiin, jotta vetäisivät Argolaiset pois Ateenalaisista, hyökätäksensä sitten yksin jääneiden Ateenalaisten kimppuun. Kun nyt eripuraisuus oli syntynyt, lähetti hän heti sanan Argolaisille, kehottaen heitä yhdessä Mantinealaisten ja Eeliläisten kanssa viipymättä saapumaan Ateenaan solmiaksensa liiton, koska muka siihen oli mukava tilaisuus, ja ilmotti kaikin voimin kannattavansa heitä.
Kuultuansa tämän ja saatuansa tietää, että liitto Boiootialaisten kanssa oli tehty Ateenalaisten suostumuksetta, ja että Lakedaimonilaiset päin vastoin olivat joutuneet kiivaaseen eripuraisuuteen Ateenalaisten kanssa, eivät Argolaiset välittäneet Lakedaimoniin sopimuksia varten toimitetuista lähettiläistään, vaan käänsivät mielensä Ateenalaisiin, arvellen Ateenan olevan heille vanhastaan ystävällisen ja kansanvaltaisen, kuten heidän oma kaupunkinsakin, sekä että se, koska sillä oli laivasto, kyllä voisi heitä puollustaa sodan syttyessä. He lähettivät siis heti miehiä Ateenalaisten luokse liiton solmiamista varten, kuten myöskin Eeliläiset ja Mantinealaiset. Ateenaan saapuivat niinikään Lakedaimonista kiiruudella lähettiläinä Filokaridas, Leoon ja Endios, joiden arveltiin olevan Ateenalaisten enin suositut Lakedaimonilaiset, koska Lakedaimonilaiset pelkäsivät, että Ateenalaiset vihoissaan solmisivat liiton Argolaisten kanssa. Viimeksimainituiden lähettiläiden tulisi myöskin vaatia Pylosta Panaktonin edestä, sekä selittää liittoa Boiootialaisten kanssa osottamalla, ettei sillä suinkaan tarkotettu vahingoittaa Ateenalaisia.
Kun nämät puhuivat tästä neuvostossa, sanoen saapuneensa täysin valtuutettuina sovittamaan kaikki erimielisyydet, niin nousi Alkibiadeessa pelko, että he, jos samaa ilmottaisivat kansalle, saisivat sen hylkäämään liiton Argolaisten kanssa. Hän keksi nyt seuraavan keinon: Hän vakuutti lujasti heille, että hän hankkisi heille Pyloksen takaisin, ja että kaikki muutkin riitaisuudet sovitettaisiin, jos he kieltäisivät kansankokouksessa olevansa täysin valtuutetuita; että hän yhtä kiivaasti taivuttaisi kansan suostumaan tähän, kuin hän siihen saakka oli sitä vastustanut. Täten tahtoi hän poistaa heitä Niikiaasta, ja saada kansaa pitämään heitä kelvottomina miehinä, joilla ei ollut mitään hyvää mielessä, eikä puheessaan mitään totta, saadaksensa täten aikaan liiton Argolaisten, Eeliläisten ja Mantinealaisten kanssa. Ja niin kävikin. Sillä kun heiltä kansankokouksessa kysyttiin, kielsivät he olevansa täysin valtuutetuita, siis toisin, kuin neuvostossa olivat puhuneet. Tästä suuttuivat Ateenalaiset ankarasti ja uskoivat yhä mieluummin Lakedaimonilaisia soimaavaa Alkibiadesta, ja olivat heti valmiina päästämään Afgolaisia ja heidän tovereitansa puheillensa sekä tekemään liittoa heidän kanssansa. Mutta maanjäristyksen tapahtuessa kokouksen kestäessä, lykättiin päätös toistaiseksi.
Vaikka Niikias huomasi itsensä ja Lakedaimonilaiset petetyiksi lähettiläiden ilmotettua, etteivät he olleet pätevästi valtuutetuita, niin hän kuitenkin seuraavassa kokouksessa väitti, että tuli pysyä Lakedaimonilaisten ystävinä ja olla lähettämättä sanansaattajia Argolaisten luokse, kunnes saataisiin tieto, mitä Lakedaimonilaiset itse ajattelivat asiasta. Ateenalaisille sanoi hän sodan lykkäämisen olevan hyödyksi, mutta Argolaisille haitaksi. Sillä koska Ateenalaisten asiat olivat hyvällä kannalla, tuli heidän koettaa ylläpitää tätä hyvinvointia mitä suurimmalla huolella; Argolaisten huonolle asemalle oli sitä vastoin sodan syttyminen mitä nopeimmin erinomainen onnen sattuma. Hän saikin kansan toimittamaan lähettiläitä ja hänet itsensä yhdeksi näistä, jotka pyytäisivät Lakedaimonilaisia, jos heillä oli hyvä mielessä, luovuttamaan Ateenalaisille Panaktonin hyvässä kunnossa ja Amfipoliin, kuten myöskin purkamaan liiton Boiootialaisten kanssa, jos eivät viimeksimainitut yhtyisi liittoon, koska oli määrätty, ettei saanut tehdä sovintoa kenenkään kanssa ilman molemminpuolista sopimusta. Lähettiläiden tuli niinikään ilmottaa, että Ateenalaisetkin, jos olisivat tahtoneet tehdä vääryyttä, olisivat voineet tehdä Argolaiset liittolaisikseen, koska näiden lähettiläät juuri sitä varten olivat saapuneet. Kaikkea muutakin, josta heillä oli valittamisen syytä, antoivat he Niikiaan ja hänen lähettilästoveriensa ilmotettavaksi. Kun nämät lähettiläät, saavuttuansa Lakedaimoniin, ilmottivat vaatimuksensa ja viimeksi sanoivat, että Ateenalaiset tekisivät liiton Argolaisten ja heidän puoluelaistensa kanssa, jos eivät Lakedaimonilaiset, Boiootialaisten kieltäytyessä yhtymästä liittoon, purkaisi näiden kanssa tekemää liittoa, niin kieltäytyivät Lakedaimonilaiset efori Ksenareen ja hänen henkiheimolaistensa kehotuksesta luopumasta Boiootialaisista, mutta he uudistivat kuitenkin valat Niikiaan pyynnöstä. Sillä Niikias pelkäsi, kuten myöskin tapahtui, joutuvansa panettelun alaiseksi, jos hän aivan ilman mitään tuloksia palaisi kotia, koska hän muka oli syypää sopimuksien solmimiseen Lakedaimonilaisten kanssa. Kun Ateenalaiset, lähettiläiden palattua, kuulivat, etteivät he olleet Lakedaimonissa saaneet mitään aikaan, suuttuivat he kovasti, ja pitivät itsensä suuresti loukattuina, jonka tähden he, koska Argolaiset puoluelaisilleen Alkibiadeen kehotuksesta olivat läsnä, tekivät liiton heidän kanssansa seuraavilla ehdoilla:
"Ateenalaiset tekevät sekä omasta että liittolaistensa puolesta, vilpittä ja petoksetta niin hyvin mailla kuin merellä, sadaksi vuodeksi sovinnon Argolaisten, Mantinealaisten ja Eeliläisten kanssa seuraavilla ehdoilla:"
"Kielletty olkoon Argolaisten, Mantinealaisten ja EeliIäisten kuten myöskin heidän liittolaistensa käydä aseilla Ateenalaisten ja heidän liittolaistensa kimppuun, ja samaten Ateenalaisten ja heidän liittolaistensa käydä aseilla Argolaisten, Mantinealaisten ja Eeliläisten tahi heidän liittolaistensa kimppuun minkäänlaisilla verukkeilla. Ateenalaiset, Argolaiset, Mantinealaiset ja Eeliläiset ovat liittolaisia sadaksi vuodeksi seuraavilla ehdoilla:"
"Jos vihollinen hyökkää Ateenalaisten maahan, niin tulee Argolaisten, Mantinealaisten ja Eeliläisten välittömästi heidän pyynnöstänsä avustaa heitä voimiensa mukaan mitä tukevimmin. Jos vihollinen poistuessaan hävittää maata, niin on hyökkäävä kaupunki katsottava Argolaisten, Mantinealaisten ja Eeliläisten yhtä hyvin kuin Ateenalaisten viholliseksi ja kaikkien mainituiden kaupunkien sodalla kohdeltavaksi, eikä yksikään mainituista kaupungeista saa tehdä rauhaa tämän kaupungin kanssa ilman yhteistä suostumusta."
"Niinikään tulee Ateenalaisten voimiensa mukaan auttaa Argolaisia, Mantinealaisia ja Eeliläisiä heidän sitä pyytäessä, jos vihollinen hyökkää heidän maahansa. Jos vihollinen poistuessaan hävittää maata, niin on hyökkäävä kaupunki katsottava Ateenalaistenkin yhtähyvin kuin Argolaisten, Mantinealaisten ja Eeliläisten viholliseksi ja kaikkien mainituiden kaupunkien sodalla kohdeltavaksi, eikä yksikään mainituista kaupungeista saa tehdä rauhaa tämän kaupungin kanssa ilman yhteistä suostumusta."
"Aseelliset joukot ei saa mennessänsä sotaan kulkea näiden kaupunkien enemmän kuin heidän liittolaistensakaan alueen halki tahi meritse ilman Ateenalaisten, Argolaisten, Mantinealaisten ja Eeliläisten suostumusta."
"Kaupunki, joka lähettää pyynnöstä apua, antakoon joukollensa ravintoa 30 päiväksi, siitä päivästä laskien, jolloin se on saapunut apua pyytävään kaupunkiin, kuten myöskin paluumatkalle. Mutta jos sotajoukkoa halutaan käyttää pitempi aika, niin on apua pyytävä kaupunki velvollinen antamaan ylläpidoksi raskaasti ja keveästi varustetulle sotilaalle sekä jousimiehille kolme Aiginalaista obolia miestä varten päivässä, mutta jokaiselle Aiginalaisen drakman."
"Apua pyytävä kaupunki pitäköön ylipäällikkyyttä niinkauan, kuin taistellaan sen alueella; mutta jos kaikki kaupungit päättävät tehdä yhteisen retken, niin on jokaisella vuoroonsa ylipäällikkyys."
"Ateenalaisten on tehtävä vala itsensä ja liittolaistensa puolesta, mutta Argolaisten, Matinealaisten ja Eeliläisten sekä heidän liittolaistensa jokaisen kaupungin erillään. Jokainen paikkakunta vannokoon pyhiä uhria toimittaessaan sitovimman valansa. Vala on tehtävä seuraavin sanoin: 'Pysyn uskollisena liitolle sopimusten mukaan oikeudenmukaisesti vahingottamatta ja vilpittömästi, enkä millään verukkeilla tahi keinottelulla tule sitä loukkaamaan.'"
"Ateenalaisten puolesta vannokoot valan neuvosto ja vallanpitäjät prytaneiden edessä. Argoksessa vannokoot valan kahdeksankymmenkunnan edessä neuvosto, artynit ja kahdeksankymmenkunta. Mantineassa vannokoot valan deemiurgit ja neuvosto sekä muut virastot teoorein ja polemarkkien edessä. Eeliksessä vannokoot valan deemiurgit, ylivirastot ja kuusisatakunta deemiurgien ja tesmofylaksien edessä."
"Uudistamaan valoja lähtekööt Ateenalaiset Argokseen, Mantineaan jaEelikseen kolmekymmentä päivää ennen Olympialais-juhlia. Argolaiset,Mantinealaiset ja Eeliläiset lähtevät sitä varten Ateenaan kymmenenpäivää ennen suuria panateenalais-juhlia."
"Sopimukset rauhasta, valoista ja liittolaisuudesta ovat piirrettävät kivipatsaisiin, jotka Ateenassa pystytetään linnaan, Argoksessa torilla sijaitsevaan Apolloonin pyhäkköön, Mantineassa torilla sijaitsevaan Zeuksen pyhäkköön. Myöskin Olympiassa on pystytettävä yhteisesti vaskinen pylväs ensin vietettävissä Olympialais-juhlissa."
"Jos nämät mainitut kaupungit yksin neuvoin haluavat lisätä jotakin parannusta sopimuksiin, niin olkoon tällä muutoksella laillinen voima."
Täten tehtiin sopimukset ja liitto, mutta Lakedaimonilaisten ja Ateenalaisten keskinäisiä sopimuksia ei kumpaiseltakaan puolelta sanottu irti. Korintolaiset, vaikka olivat Argolaisten liittolaisia, eivät kuitenkaan yhtyneet liittoon. Koska heillä vanhastaan oli liitto Eeliläisten, Argolaisten ja Mantinealaisten kanssa, jonka nojalla heidän tuli sotia ja elää rauhassa samojen kaupunkien kanssa kuin he, niin he eivät vannoneet sopimuksia, vaan sanoivat itsellensä riittävän ennen tehdyn puollustusliiton, joka määräsi, että heidän tuli auttaa toisiaan, kuitenkin velvottamatta heitä hyökkäykseen toistensa avuksi. Korintolaiset siis erosivat liittolaisistaan ja käänsivät uudestaan mielensä Lakedaimonilaisten puoleen.
Sinä kesänä vietettiin ne Olympialais-juhlat, joissa Arkadialainen Androstenees ensi kerran pääsi voittajaksi pankrationissa. Näissä juhlissa eivät Eeliläiset päästäneet Lakedaimonilaisia pyhäkköön uhraamaan ja kilpailemaan, koskeivät olleet suorittaneet niitä sakkoja, joihin Eeliläiset olivat heidät tuominneet Olympialais-lain mukaan, syystä että he muka olivat aseilla ahdistaneet Eeliläisten Fyrkon nimistä linnaa ja Olympialaisen aselevon kestäessä lähettäneet raskasaseisiaan Lepreoniin. Sakot nousivat 2,000 minaan, kahteen minaan jokaista raskasaseista kohti, kuten laki määräsi. Lakedaimonilaiset lähettiläät väittivät sakottamisen laittomaksi sanoen, ettei aselepoa vielä oltu kuulutettu Lakedaimonissa, kun sotajoukko lähetettiin. Mutta Eeliläiset yhä vaan väittivät aselevon heillä jo alkaneen, koska se heillä ensiksi julistettiin, ja että Lakedaimonilaiset olivat ahdistaneet heitä, jotka, luottaen sopimukseen, elivät täydessä rauhassa aavistamatta minkäänlaisia vihollisuuksia. Lakedaimonilaiset vastasivat, ettei enää tarvinnut ilmottaa Lakedaimoniin, jos katsoivat itseään heidän loukkaamiksensa, vaikka eivät arvelleet olevansa syypäät, mutta etteivät vastedes tulisi ahdistamaan heitä. Eeliläiset kuitenkin pysyivät vaatimuksissaan, mutta myöntyivät luopumaan omasta vaatimuksestaan, että Lakedaimonilaiset heille luovuttaisivat Lepreonin, jos vain suorittaisivat jumalalle tulevan osan sakoista.
Kun eivät Lakedaimonilaiset tähän suostuneet, ehdottivat Eeliläiset, että Lakedaimonilaiset, kun eivät suostuneet luovuttamaan Lepreonia heille, jos halusivat saada käyttää pyhäkköä, astuisivat Olympialaisen Zeyksen alttarille ja kaikkien Helleenien edessä vannoisivat vastedes maksavansa sakot. Mutta kun Lakedaimonilaiset eivät suostuneet tähänkään, niin suljettiin he pyhäköstä, uhreista ja kilpailusta. He uhrasivat kotonaan, jota vastoin kaikki muut Helleenit paitsi Lepreonit ottivat osaa yleisiin uhreihin. Koska Eeliläiset kuitenkin pelkäsivät, että Lakedaimonilaiset väkivallalla ottaisivat osaa juhliin, niin he asettivat nuorison vartioimaan aseet kädessä. Argolaiset ja Mantinealaiset lähettivät kumpikin 1,000 miestä ja Ateenalaiset ratsuväkeä, jotka Harpineessä odottivat juhlan alkamista. Mutta juhlia viettävissä vallitsi kuitenkin kova pelko, että Lakedaimonilaiset käyttäisivät väkivaltaa, varsinkin koska juhlatuomarit kilpailussa olivat pieksättäneet Arkesilaoksen poikaa Likasta Lakedaimonista, sentähden että hän, kun hänen hevosensa olivat päässeet voitolle kilpailussa, mutta Boiootialaiset kuitenkin olivat julistetut voittajiksi, koska Lakedaimonilaiset olivat suljetut kilpailusta, oli astunut juhlakentälle ja seppelöinyt ajurinsa, sillä tahtoen osottaa voittavan vaunun olevan hänen. Tämän tähden oltiin vielä enemmän peloissaan ja arveltiin syntyvän levottomuuksia. Mutta Lakedaimonilaiset kuitenkin pysyivät rauhallisina, ja näin vietettiin nämät juhlat häiriöttä.
Korintoon tulivat Dionysos-juhlien jälkeen Argolaiset liittolaisineen pyytämään, että Korintolaiset yhtyisivät heihin. Myöskin Lakedaimonista sattui siellä olemaan läsnä lähettiläitä. Mutta pitkistä keskusteluista ei ollut mitään tulosta, sillä maanjäristys hajotti kaikki osanottajat kotiinsa. Tähän loppui tämä kesä.
Seuraavana talvena oli Trakinin Heerakleialaisilla ottelu Ainianein, Dolopain, Meeliläisten ja muutamien Tessalialaisten heimojen kanssa. Nämät naapurikansat olivat tälle kaupungille vihamielisiä, koska se oli linnotettu ainoastaan heidän uhaksensa, jonka tähden he heti sen perustamisesta saakka olivat sitä vastustaneet ja kaikin tavoin vahingottaneet. Tässä ottelussa voittivatkin he Heerakleialaiset ja viimeksimainituiden päällikkö, Knidoksen poika Ksenarees Lakedaimonista, kaatui siinä, kuten myöskin joukko Heerakleialaisia. Tähän loppui kahdestoista vuosi tätä sotaa.
Heti seuraavan kesän alussa valloittivat Boiootialaiset Heerakleian, koska se muka mainitun ottelun johdosta oli kovin suuressa häviössä, ja karkottivat sieltä Lakedaimonilaisen Hegeesippidaan kelvottomana arkontina. Mutta todellinen syy miksi he vallottivat tämän kaupungin oli pelko, että Ateenalaiset ottaisivat sen haltuunsa, kun Lakedaimonilaiset Peloponneesoksessa vallitsevien levottomuuksien takia eivät olisi kyenneet sitä estämään.
Samana kesänä tuli Kleiniaan poika Ateenalainen Alkibiadees Ateenalaisten päällikkönä Argolaisten ja heidän liittolaistensa avustamana vähäisellä joukolla Ateenalaisia raskasaseisia ja jousimiehiä Peloponneesokseen. Otettuansa seuraansa siellä joukon liittolaisia, kulki hän halki Peloponneesoksen, järjesti liittolaisten seikat ja taivutti Patralaisia rakentamaan muurin aina mereen saakka; itse aikoi hän rakentaa toisen muurin Akaialaiselle Rionille, mutta Korintolaiset, Sikyoonilaiset ja muut, joille tämä muuri olisi ollut haitaksi, estivät häntä väkisin tästä.
Tänä kesänä syttyi sota Epidaurolaisten ja Argolaisten välillä sen uhrin johdosta, jonka Epidaurolaisten olisi muka tullut suorittaa Pytialaiselle Apolloonille laitumien käyttämisestä, mutta jota he eivät olleet maksaneet. Sillä Argolaiset olivat tämän pyhäkön lähimmät vartijat. Huolimatta tästäkin syystä teki Alkibiadeen ja Argolaisten mieli vallottaa Epidaurosta, jos vaan kykenisivät, sekä Korintoksen kurissa pidon tähden, että siitä syystä, että Ateenalaisille Aiginasta oli lyhyempi matka tulla sinne avuksi kuin purjehtiessaan Skyllaionin ympäri. Argolaiset varustautuivat siis hyökkäykseen Epidaurosta vastaan periäksensä heiltä maksun uhreista.
Samoihin aikoihin tekivät myöskin Lakedaimonilaiset koko sotajoukollansa Arkidamoksen pojan kuningas Agiin johdolla sotaretken heidän rajallansa Lykaioniin päin sijaitsevata Leuktraa vastaan. Ei kenelläkään ollut tietoa, mihin kuljettiin, ei edes niillä kaupungeilla, joista sotamiehiä oli lähetetty. Vaan kun eivät rajan ylikävijäis-uhrit ennustaneet onnea, palasi sotajoukko takaisin, ja liittolaiset saivat käskyn olemaan valmiina lähtöön sotaretkelle seuraavan kuun loppuun kuluttua: sillä oli juuri Karneioskuu, jonka Doorilaiset pitävät pyhänä. Kun sotilaat olivat palanneet kotia, lähtivät Argolaiset liikkeelle neljäntenä päivänä ennen Karneioksen edellisen kuun loppua, hyökkäsivät Epidauroksen alueelle ja, kuljettuansa koko sen päivän, hävittivät tämän kuun kaikkina loppupäivinä näitä seutuja. Epidaurolaiset kyllä kutsuivat liittolaisiansa avuksi, mutta muutamat heistä käyttivät pyhää kuuta tekosyynä, toiset pysyivät toimettomina, saavuttuansa Epidauroksen rajoille.
Argolaisten ollessa Epidauroksessa, kokoontui Ateenalaisten kehotuksesta lähettiläitä liittokaupungeista Mantineaan. Heidän keskustelussansa lausui Korintolainen Eufamidas, etteivät heidän sanansa olleet yhtäpitäviä heidän tekojensa kanssa. He olivat kyllä, sanoi hän, kokoontuneet keskustelemaan rauhasta, mutta Epidaurolaiset ja Argolaiset seisoivat vastakkain aseet kädessä. Ensin tulisi saada nämät molemmat riitapuolueet sopimaan, ja sitten vasta ryhtyä keskusteluun rauhasta. Kun tämä ehdotus oli hyväksytty, lähetettiin sanansaattajia Argolaisten luokse, ja he saivatkin Argolaiset poistumaan Epidauroksen alueelta. Kun myöhemmin kokoonnuttiin keskustelemaan tästä asiasta, ei kuitenkaan päästy yksimielisyyteen, vaan Argolaiset hyökkäsivät uudestaan hävittämään Epidauroksen aluetta. Lakedaimonilaiset puolestaan tunkeutuivat aina Karyaihin saakka, mutta palasivat kotiin, kun ylikäymisuhrit eivät olleet suosiollisia. Argolaiset hävittivät kolmannen osan Epidauroksen aluetta, jonka tehtyään he palasivat kotia. Saatuansa tiedon, että Lakedaimonilaiset olivat lähteneet taisteluun, lähettivät Ateenalaiset heille avuksi 1,000 raskasaseista Alkibiadeen johdolla, mutta kun heitä ei enää tarvittu, poistuivat he. Tähän loppui tämä kesä.
Seuraavana talvena lähettivät Lakedaimonilaiset salaa Ateenalaisilta Ageesippidaan johdolla 300 suuruisen vartioväen meritse Epidaurokseen. Silloin tulivat Argolaiset Ateenalaisten puheille, syyttäen heitä siitä, että he olivat sallineet Lakedaimonilaisten purjehtia Epidaurokseen, vaikka sopimukseissa oli määrätty, etteivät yksityiset kaupungit saisi sallia vihollisien kulkea alueensa halki, ja sanoen pitävänsä itsensä vääryyttä kärsineinä, elleivät Ateenalaiset puolestaan lähettäisi Pylokseen Messeenialaisia ja Heilootteja Lakedaimonilaisia vastustamaan. Alkibiadeen neuvosta kirjotuttivat Ateenalaiset nyt Lakonilaisen pylvään alareunaan, että Lakedaimonilaiset olivat rikkoneet valansa, ja lähettivät ryöstöretkelle Pylokseen Kranioissa olevat Heilootit, mutta pysyivät muuten rauhassa. Huolimatta Argolaisten ja Epidaurolaisten sodasta, tänä talvena ei taisteltu mitään järjestettyä tappelua, vaan ainoastaan toimitettiin väijyksiä ja äkkihyökkäyksiä, joissa kumpaisellakin puolella kaatui vähälukuinen määrä. Jo kevättalvella tulivat Argolaiset tikapuilla varustettuina Epidaurokseen, valloittaaksensa tämän kaupungin väkirynnäköllä, koska se oli varustusväen puutteessa, mutta heidän täytyi poistua tyhjin toimin.
Tähän loppui talvi ja kolmastoista vuosi tätä sotaa.
Keskipaikoilla seuraavaa kesää tekivät Lakedaimonilaiset koko sotajoukollaan Heiloottineen sotaretken Argokseen, koska Epidaurolaiset heidän liittolaisensa olivat pulassa, ja koska muista Peloponneesoksen valtioista toiset olivat luopuneet heistä, toiset taas olivat kurjassa tilassa. He arvelivat asemansa yhä huonontuvan, elleivät he pian ryhtyisi toimiin, ja retken johtajaksi määräsivät he Arkidamoksen pojan Lakedaimonilaisten kuninkaan Agiin. Heihin liittyivät Tegealaiset ja heidän kaikki muut liittolaisensa Arkadiassa. Heidän liittolaisensa Peloponneesoksen muista osista ja sen ulkopuolelta kokoontuivat Fliuusiin: Boiootialaisia 5,000 raskasaseista ja yhtä monta keveästi varustettua, 500 ratsumiestä ja yhtä monta hamipposta; Korintolaisia 2,000 raskasaseista ja muista kaupungeista näiden suuruuden mukaan. Mutta Fliuusilaiset auttoivat koko sotavoimallaan, koska sotajoukko kokoontui heidän maahansa.
Saatuansa tiedon sekä Lakedaimonilaisten varustuksista että heidän aikomuksestansa myöhemmin yhtyä Fliuusiin kokoontuneisiin liittolaisiinsa, lähtivät Argolaisetkin liikkeelle. Heitä avustivat Mantinealaiset liittolaisineen ja Eeliläiset 3,000 raskasaseisella. He tapasivat Lakedaimonilaiset Metydrioonin läheisyydessä Arkadiassa ja kumpaisetkin valloittivat kukkulansa. Argolaiset valmistautuivat yksinolevia Lakedaimonilaisia vastaan. Mutta Agis lähti yöllä liikkeelle sotajoukkoinensa ja kulki salaa Fliuusiin muitten liittolaisten luokse. Kun Argolaiset huomasivat tämän, lähtivät he aamun koittaessa ensin Argokseen, mutta kääntyivät sitten Nemeaan vievälle tielle, jossa arvelivat Lakedaimonilaisten liittolaisineen astuvan alas tasangolle. Mutta Agis ei kulkenutkaan sitä tietä, kuten Argolaiset olivat luulleet, vaan lähti, ilmotettuansa tästä tuumastaan Lakedaimonilaisille, Arkadialaisille ja Epidaurolaisille, toista vaikeampaa tietä ja astui Argolaiselle tasangolle. Korintolaiset, Pelleeneeläiset ja Fliuusilaiset kulkivat taas toista suoraa tietä. Boiootialaisten, Megaralaisten ja Sikyoonilaisten käski Agis kulkea alas Nemean tietä, jossa Argolaiset olivat vihollisia odottamassa, jotta he, jos Argolaiset saapuisivat tasangolle ahdistamaan häntä, rientäisivät hänen avuksensa ja ratsumiehet ajaisivat näitä takaa. Tässä järjestyksessä astui hän alas tasangolle, hävittäen Samintoksen ja muita paikkakuntia.
Saatuansa tiedon tästä, riensivät Argolaiset heti päivän valjetessa Nemeasta, surmaten matkallaan vähäisen määrän Fliuusilaisista ja vastaansa tulevista Korintolaisista, mutta menettivät itse hiukan useampia. Kun Boiootialaiset, Megaralaiset ja Sikyoonilaiset, jotka määräyksen mukaan kulkivat Nemeaa kohti, eivät enää tavanneet Argolaisia, sillä he olivat astuneet alas tasangolle, valmistautuivat he taisteluun, nähdessään alueensa hävityksen alaisena. Lakedaimonilaiset asettuivat heitä vastaan, joten Argolaiset olivat kaikin puolin saarretut. Sillä Lakedaimonilaiset liittolaisineen sulkivat heidät kaupungista, ylängöllä seisoivat Korintolaiset ja Fliuusit ja Pelleeneeläiset, Nemean puolella taasen Boiootialaiset, Sikyoonilaiset ja Megaralaiset. Heiltä puuttui ratsuväkeä, sillä liittolaisista olivat Ateenalaiset yksin olleet tulematta. Argolaiset ja heidän liittolaistensa enemmistö ei kuitenkaan pitänyt asemaansa vaarallisena, vaan arvelivat tappelun olevan heille etuisan, koska he muka voisivat saartaa Lakedaimonilaiset omassa maassaan ja vieläpä lähellä omaa kaupunkiaan. Mutta kun joukot jo olivat yhteen törmäämäisillään, lähti kaksi Argolaista miestä, Trasyllos, yksi viidestä päälliköstä, ja Alkifroon, Lakedaimonilaisten kesti-ystävä, Agiksen luokse. He kehottivat häntä luopumaan taistelusta, koska muka Argolaiset olivat taipuisat kohtuullisiin sovintoihin, jos Lakedaimonilaisilla oli syytä oikeutettuihin valituksiin heitä kohtaan, ja ilmottivat, että he vastaisuudessa solmisivat sopimukset ja tekisivät rauhan Lakedaimonilaisten kanssa.
Nämät miehet antoivat mainitut lupaukset omin lupinsa eivätkä kansan käskystä. Agis hyväksyi heidän ehdotuksensa ominpäisesti, ja neuvoteltuansa ainoastaan yhden myötäseuraavan ylimmän virkamiehen kanssa myönsi hän heille neljän kuukauden aselevon, jonka kuluessa heidän tuli suorittaa, mitä olivat luvanneet. Hän vei heti sotajoukkonsa pois, puhumatta tästä sanaakaan muille päälliköille. Lakedaimonilaiset ja liittolaiset seurasivat Agista lainmukaisesti, koska hän oli ylipäällikkö, mutta moittivat häntä suuresti keskenänsä siitä, että Agis marssi pois tyhjin toimin saamatta aikaan mitään, joka olisi ansainnut tämmöistä sotavalmistusta, vaikka tilaisuus heille oli niin suotuisa, koska Argolaiset kaikin puolin olivat ratsuväen ja jalkaväen saartamina. Sillä tämä oli komein Helleeniläissotajoukko, mikä tähän saakka oli kokoontunut. Tämä tuli paraiten ilmi, kun sotajoukot olivat koossa Nemeassa, jolloin koko Lakedaimonilaisten sotajoukko oli saapuvilla, kuten myöskin Arkadialaiset, Boiootialaiset, Korintolaiset, Sikyoonilaiset, Pelleeneeläiset, Fliuusit ja Megaralaiset, paraimmat sotilaat kustakin kaupungista, jotka eivät näyttäneet kykenevän pitämään puoliaan ainoastaan Argolaista liittolaiskuntaa vastaan, vaan myöskin jos siihen muitakin olisi yhtynyt. Kovasti moittien Agista vetäytyi siis sotajoukko pois, ja erosi kukin kotiinsa. Argolaiset puolestaan moittivat vielä kovemmin niitä miehiä, jotka kansan suostumuksetta olivat toimittaneet sopimukset, arvellen etteivät he milloinkaan enää saisi niin suostuisaa tilaisuutta Lakedaimonilaisten kukistamiseen. Sillä nyt he olisivat taistelleet lähellä omaa kaupunkiaan erinomattain lukuisten ja urhoollisten liittomiesten avustamina. Paluumatkallaan alkoivat he kivittää Trasyllosta Karadroniin tultuansa, jossa heillä oli tapana tuomita sotatapauksista, ennenkuin astuttiin kaupunkiin. Trasyllos kuitenkin pelasti henkensä pakenemalla alttarille, mutta hänen omaisuutensa julistettiin valtion omaksi.
Kun sitten 1,000 Ateenalaista raskasaseista ja 300 ratsumiestä Lakeen ja Nikostratoksen johdolla tuli Argolaisille avuksi, niin nämät kehottivat heitä lähtemään, koskeivät halunneet rikkoa Lakedaimonilaisten kanssa tehtyjä sopimuksia, eivätkä päästäneet Ateenalaisia esittämään ehdotuksiaan kansankokouksissa, johon he kuitenkin vihdoin Mantinealaisten ja Eeliläisten kehottamina suostuivat, sillä nämät eivät vielä olleet lähteneet kaupungista. Ateenalaisten puolesta esiintyi silloin lähettiläänä Alkibiadees, joka Argolaisille ja heidän liittolaisilleen lausui, etteivät ilman muitten liittolaisten suostumusta tehdyt sovinnot olleet oikeudenmukaisia, ja että nyt oli ryhdyttävä sotaan, koska Ateenalaiset juuri sopivassa tilaisuudessa olivat saapuneet. Hyväksyen nämät puheet, lähtivät kaikki liittolaiset paitsi Argolaiset viipymättä Arkadian Orkomenosta vastaan. Argolaiset kyllä hyväksyivät ehdotuksen, mutta eivät kuitenkaan lähteneet heti mukaan, vaikka hekin myöhemmin yhtyivät retkeen. Liittoutuneet asettuivat piirittämään Orkomenosta ja tekivät rynnistyksiä, koska he halusivat valloittaa kaupungin varsinkin sentähden, että Lakedaimonilaiset siellä säilyttivät Arkadialaiset panttivangit. Koska Orkomenoksen muurit olivat heikkoja ja piirittäjien sotajoukko suuri, myöntyivät sen asukkaat, kun he olivat ilman avustajia, jotteivät joutuisi perikatoon, liittymään piirittäjiin ja antamaan omasta puolestaan panttivankeja Mantinealaisille sekä ne panttivangit, jotka Lakedaimonilaiset säilyttivät Orkomenoksessa.
Kun liittolaiset olivat valloittaneet Orkomenoksen, neuvottelivat he, mihin muuhun kaupunkiin hyökkäys olisi suunnattava. Eeliläiset kehottivat ahdistamaan Lepreonia, mutta Mantinealaiset Tegeaa. Kun Ateenalaiset ja Argolaiset kannattivat Mantinealaisia, palasivat Eeliläiset suutuksissaan kotia, koskei päätetty ahdistaa Lepreonia. Mutta muut liittoutuneet valmistautuivat Mantineassa hyökkäämään Tegeaa vastaan, jossa muutamat kaupunkilaisistakin avustivat heitä.
Kun Lakedaimonilaiset olivat palanneet Argoksesta, tehtyänsä neljänkuukautisen aselevon, syyttivät he Agista ankarasti, ettei hän ollut valloittanut Argosta, vaikka heistä ei milloinkaan ennen siihen ollut ollut niin sopivaa tilaisuutta. Sillä ei helposti saataisi kokoon niin lukuisaa ja sen arvoista liittolaisjoukkoa. Kun sittemmin kuultiin Orkomenoksen valloittamisesta, niin suuttui kansa yhä kiihkeämmäksi ja päätti vihoissaan vasten tapaansa suoraa päätä revittää Agiin talon ja tuomitsi hänet 100 tuhannen drakman sakkoon. Vaan kun Agis pyysi, ettei näitä rangaistuksia pantaisi toimeen, ja kun hän lupasi jollakin urotyöllä sodassa vastedes sovittaa virheensä ja että he silloin voisivat menetellä häntä kohtaan, miten haluaisivat, jos ei hän niin käyttäytyisi, luopuivat Lakedaimonilaiset sakkojen vaatimuksista ja talon repimisestä, mutta säätivät uuden lain, jota ei ennen ollut olemassa ja jossa hänelle määrättiin kymmenen Spartiatia neuvonantajiksi, joitten suostumuksetta hän ei saanut viedä sotajoukkoa kaupungista.
Tällä välin lähettivät heille Tegealaiset ystävänsä sanan, että Tegea luopuisi ja yhtyisi Argolaisiin, elleivät he kiiruusti rientäisi apuun, ja että se miltei jo ollut luopunut. Silloin riensi apuun koko Lakedaimonilainen sotajoukko yhdessä Heilootain kanssa pikemmin, kuin milloinkaan ennen. He kulkivat Mainahan maassa sijaitsevaan Oresteioniin ja käskivät Arkadialaisten liittolaisineen viipymättä seurata heitä Tegeaan. Koko sotajoukko kulki aina Oresteioniin asti, mutta sieltä lähettivät Lakedaimonilaiset sotavanhukset ja vastapestatut, kuudennen osan sotajoukostaan, suojaamaan kotikaupunkia, mutta muu sotajoukko kulki Tegeaan. Vähää myöhemmin saapuivat myöskin Arkadialaiset liittolaiset. Niinikään lähetettiin Korintokseen, Boiootialaisille, Fookilaisille ja Lokrilaisille käsky kiiruumman kautta saapumaan avuksi Mantineaan. Heille tuli käsky arvaamatta, eikä heidän yksityisinä ollut mahdollista, odottamatta toisiaan, kulkea vihollisten maan halki, joka oli heidän ja toisen sotajoukon välissä, mutta he koettivat kuitenkin rientää. Lakedaimonilaiset hyökkäsivät sentähden Arkadiasta saapuneiden liittolaistensa kanssa Mantinean alueelle, leiriytyivät Heerakleen pyhäkön läheisyyteen ja hävittivät ympäristöä.
Argolaiset ja heidän liittolaisensa asettuivat, huomattuansa viholliset, varmalle ja vaikeapääsyiselle paikalle sota-asentoon. Lakedaimonilaiset hyökkäsivät heti heidän kimppuunsa, lähestyen heitä kiven ja keihään heiton päähän. Silloin huusi eräs vanhus Agiille, että kuningas silminnähtävästi täten aikoi parantaa pahaa pahalla, tarkottaen näillä sanoilla, että Agis halusi käyttää tätä sopimatonta intoa hyvittääksensä pakenemistansa Argoksesta. Agis käski joko huudon tähden tahi syystä, että hänen mieleensä juolahti joku muu tuuma, sotajoukkonsa peräytyä, ennenkuin törmättiin yhteen, ja johti, saavuttuansa Tegeaan, vedenjuoksun Mantineaan, josta vedenjuoksusta Mantinealaiset ja Tegealaiset olivat alituisessa riidassa, koska vesi suuresti vahingottaa sitä kaupunkia, johon se vuotaa. Jotta taistelu tapahtuisi tasangolla, koetti Agis näet saada kukkulalle asettuneet Argolaiset liittolaisineen astumaan alas apuun, kun he huomaisivat vedenjuoksun. Hän toimikin koko päivän johtaaksensa veden toisaalle. Argolaiset ja heidän liittolaisensa hämmästyivät ensin suuresti, vihollisten äkkiä kääntyessä niin läheltä, eivätkä tietäneet, mitä ajattelisivat.
Kun Lakedaimonilaisia ei enää näkynyt, ja kun ei heitä ajettu takaa, vaan pysyttiin paikalla liikkumatta, syntyi taas syytöksiä päälliköitä vastaan, että he muka äsken olivat päästäneet tykkönään saarretun vihollisen Argoksen läheisyydessä käsistään, ja että nyt eivät ajaneet takaa pakenevia vihollisia, vaan nämät vaaratta pääsivät pakoon, jota vastoin heitä itseään vietiin surman suuhun. Tästä päälliköt ensin joutuivat levottomiksi, mutta sitten veivät he soturit alas kukkulalta, leiriytyivät tasangolle ja valmistautuivat hyökkäykseen vihollisia vastaan.
Seuraavana päivänä asettuivat Argolaiset liittolaisineen siihen sotajärjestykseen, jossa he aikoivat taistella, jos kohtaisivat viholliset. Kulkiessansa rannalta Heerakleen pyhäkön läheisyydessä olevaan leiriinsä, näkivät Lakedaimonilaiset läheiseltä kukkulalta tasangolle täysissä aseissa astuneen vihollisen. Miesmuistiin Lakedaimonilaiset eivät olleet hätäytyneet siten, kuin tässä tilaisuudessa. Kiireen kautta oli heidän varustauduttava ja viipymättä he olivatkin aseissaan ja asettuivat riveihin, kuningas Agiin järjestäessä kaikki säännönmukaisesti. Sillä kaikkien täytyy totella kuninkaan käskyjä. Hän määrää polemarkeille tehtävät, nämät lokageille, nämät taas penteekonteereille, nämät puolestaan enoomotarkeille ja nämät vihdoin kukin enoomotiallensa. Nopeasti kulkevat täten käskyt tehtävistä. Siten löytyy Lakedaimonilaisten sotajoukossa vallan vähän muita, kuin päälliköiden päälliköitä, ja huoli tehtävien toimeenpanosta on monesta riippuva.
Vasemman siiven muodostivat tässä tilaisuudessa Skiritilaiset, joille yksinomaan on kaikista Lakedaimonilaisista varattu tämä paikka. Heidän rinnallansa seisoivat Brasidaan johtamina Trakiaan lähteneet, mutta sieltä palanneet soturit ja Neodamoodat heidän joukossaan. Sitten muodostivat Lakedaimonilaiset järjestään lokit ja heidän rinnallensa Arkadian Heeraialaiset, joiden rinnalle olivat asetetut Mainalialaiset. Oikealla siivellä seisoivat Tegealaiset ja vähäinen määrä Lakedaimonilaisia äärimmäisinä: kumpaisellakin siivellä seisoi näitten ratsumiehet. Täten olivat Lakedaimonilaiset järjestetyt.
Vihollisten puolella muodostivat Mantinealaiset oikean siiven, koska taistelu tapahtui heidän alueellansa; heidän rinnallansa Arkadialaiset liittolaiset. Sitten seurasi Argolaisten tuhat valiosankaria, joille kaupunki jo kaukaisista ajoista kustantaa yleisistä varoista harjoituksia sota-askareissa, ja heidän rinnallansa muut Argolaiset, joita seurasi heidän liittolaisensa, Kleoonailaiset ja Ornealaiset. Äärimmäisinä muodostivat Ateenalaiset vasemman siiven ja heidän kanssansa kotoiset ratsumiehet.
Tämmöinen oli kumpaisenkin sotajoukon järjestelmä. Lakedaimonilaisten sotajoukko kyllä näytti suuremmalta, mutta en kuitenkaan voi tarkoin ilmottaa tämän lukua yksityiskohdissa enkä yleisesti, koska Lakedaimonilaisten lukua ei voi tietää heidän valtiolaitoksensa salaperäisyyden takia, ja toisten paljous on vaikea tietää inhimillisen omaa paljouttaan ylisteleväisen kerskailevaisuuden tähden. Seuraavalla tavalla voi kuitenkin saada jonkimmoisen käsityksen Lakedaimonilaisten sotajoukon silloisesta suuruudesta: Paitsi Skiritilaisia, joita oli 600, otti taisteluun osaa seitsemän lokosta, joka lokoksessa oli neljä penteekostya, joka penteekostyssa neljä enoomotiaa. Enoomotian ensimmäisessä rivissä taisteli neljä miestä. Syvyydeltään eivät kaikki olleet yhtäläisiä, vaan kuten kukin lokagi halusi, mutta keskimäärin kahdeksan miestä syviä. Skiritilaisia lukuun ottamatta seisoi ensimmäisessä rivissä 448 miestä.
Kun sotajoukot olivat yhteen törmäämäisillään, lausui kukin päällikkö joukolleen kehotuksia seuraavaan tapaan: Mantinealaisille painettiin mieleen, että he taistelivat isänmaan edestä ja samalla vallasta tai orjuudesta. "Heidän ei sopisi suostua, että heiltä riistettäisiin edellinen, kun kerran olivat sen itselleen hankkineet, eikä myöskään, että heidän uudestaan tarvitsisi kokea jälkimmäistä."
Argolaisia muistutettiin muinaisesta päällikkyydestänsä ja Peloponneesoksen tasajaosta, kuten myöskin etteivät ainaiseksi luopuisi oikeuksistansa, ja että kostaisivat noille vihamielisille naapureillensa monet kärsimänsä vääryydet.
Ateenalaisille lausuttiin, kuinka oli kaunista pysyä etevimpinä kilpailussa noin lukuisten ja urhoollisten miesten kanssa, kuinka heidän valtansa tulisi varmemmaksi ja suuremmaksi, kun olisivat voittaneet Lakedaimonilaiset Peloponneesoksessa, ja kuinka ei kukaan enää tämän tapahduttua uskaltaisi hyökätä heidän maahansa.
Täänkaltaisia kehotuksia lausuttiin Argolaisille ja heidän liittolaisillensa. Mutta Lakedaimonilaiset sitä vastoin muistuttivat toisillensa sotalauluilla, kuinka he aina olivat kunnostaneet itseänsä urhoollisina miehinä, arvellen pitkällisen sotaharjotuksen ennemmin tuottavan pelastuksen, kuin lyhyesti lausuttu kehotus.
Tämän jälkeen törmäsivät sotajoukot yhteen, Argolaiset rientäen innolla, mutta Lakedaimonilaiset kulkien hitaasti tapansa mukaan lukuisten huilujen kaikuessa, joka kuitenkaan ei tapahtunut jumalan kunniaksi, vaan jotta he rytmin mukaan pysyisivät koossa, eikä heidän rivinsä hajoaisi, kuten usein tapahtuu suurien joukkojen liikkuessa.
Sotajoukkojen yhteen törmätessä päätti kuningas Agis toimia seuraavasti: Koska jokainen soturi pelosta painaa paljastetun kylkensä mitä lähimmin naapurinsa kilpeä vastaan, pitäen itsensä täten paraiten suojeltuna ahtaassa tungoksessa, niin sotajoukot taistelussa tunkeutuvat oikealle siivelle ja ulottuvat kumpaisellakin puolella vastustajiensa vasemman siiven sivu. Tämän tunkeutumisen alkuunpanija on siis oikean siiven äärimmäinen mies, kun hän kaikin mokomin koettaa vihollisilta suojella oikeaa paljasta kylkeänsä, ja toiset seuraavat häntä samanlaisesta pelosta. Mainitussa tilaisuudessa ulottuivat Mantinealaiset paljon Skiritilaisten siiven ulkopuolelle, mutta Lakedaimonilaiset ja Tegealaiset ulottuivat vielä edemmäs Ateenalaisten sivu, koska heillä oli paljoa suurempi sotajoukko. Pelosta, että vasen siipensä joutuisi vihollisten ympäröimäksi, koska hän huomasi Mantinealaisten ulottuvan kauas soturiensa ulkopuolelle, antoi Agis käskyn Skiritilaisille ja Brasidaan sotilaille levittää siipeään, jotta tulisivat tasan Mantinealaisten kanssa, ja käski polemarkkien Hipponoidaan ja Aristokleen oikealta siiveltä johtamillansa kahdella lokoksella rientää täyttämään täten syntynyttä aukkoa, arvellen oikean siipensä sittenkin ulottuvan vihollisten ulkopuolelle ja Mantinealaisia vastaan asetetun siiven täten tulevan tukevammaksi.
Mutta koska käsky annettiin juuri sotajoukkojen yhteen törmätessä ja siksi vähää ennen sitä, tapahtuikin, etteivät Aristoklees ja Hipponoidas halunneet astua esiin, jonka tähden heidän myöhemmin tästä syytettyinä täytyi paeta, koska he muka tässä tilaisuudessa olivat esiintyneet pelkurimaisesti. Heidän tottelemattomuudestansa seurasi, että viholliset ennen heitä ehtivät hyökätä, ja kun huolimatta kuninkaan käskystä mainitut lokokset eivät saapuneet Skiritilaisten avuksi, niin eivät nämät voineet yhtyä tovereihinsa eivätkä liioin ympäröidä vihollisia. Mutta vaikkakin Lakedaimonilaiset sotataidossa olivat takapajulla, niin he kuitenkin osottivat, että he miehuudellansa taisivat päästä voitolle. Sillä kun he törmäsivät yhteen, niin Mantinealaisten oikea siipi kyllä ajoi Skiritilaiset ja Brasidalaiset pakosalle, ja kun Mantinealaiset liittolaisineen yhdessä Argolaisten valiojoukon kanssa hyökkäsivät sulkemattomaan aukkoon, surmasivat he kyllä jonkun määrän Lakedaimonilaisia, ympäröivät heidät ja ajoivat heidät pakoon varastovaunuihin saakka, jolloin he surmasivat osan niitä vartioitsevia sotavanhuksia. Täällä siis joutuivat Lakedaimonilaiset tappiolle. Mutta toisaalla ja varsinkin keskellä, jossa kuningas Agis ja niinkutsutut kolmesataa ratsumiestä seisoivat, hyökkäsivät Lakedaimonilaiset ahdistamaan Viideksi lokokseksi kutsutuita Argolaisia sotavanhuksia ja niinikään Kleoonailaisia, Ornealaisia ja niiden riveissä seisovia Ateenalaisia, ajaen heidät pakosalle. Suurin osa vihollisista ei edes ryhtynyt käsikähmäänkään, vaan antautui heti Lakedaimonilaisten hyökätessä, jolloin useat heistä tallattiin kuolijaaksi, kun eivät hädissään kerjenneet päästä pakoon.
Argolaisten ja liittolaisten sotajoukon tällä kohdin peräydyttyä, hajaantui se kahtia. Lakedaimonilaisten ja Tegealaisten oikea siipi ympäröi nyt ulkonevalla osastollaan Ateenalaiset, joita siis vaara uhkasi kahtaalta, kun he yhtäältä olivat ympäröidyt, toisaalta jo voitetut. He olisivat koko sotajoukosta kärsineet suurimman tappion, ellei heidän ratsuväkensä olisi rientänyt heidän avuksensa. Sattuipa myöskin heidän onneksensa, että Agis kuultuansa, että Mantinealaiset ja Argolaisten 1,000 miestä ahdisti Lakedaimonilaisten vasenta siipeä, käski koko sotajoukkonsa rientää ahdistetuiden avuksi. Tämän kautta pelastuivat Ateenalaiset ja tappiolle joutuneet Argolaiset, kun vihollisen sotajoukko kääntyi pois heistä. Mantinealaiset ja liittolaiset eivät enää halunneet ahdistaa vihollisia enemmän kuin Argolaisvalio-joukkokaan, vaan kääntyivät pakosalle, kun huomasivat toverinsa voitetuiksi ja Lakedaimonilaisten hyökkäävän esiin. Mantinealaisista kaatui suuri määrä, vaan miltei koko Argolaisten valiojoukko pelastui. Pako ja taakse vetäytyminen eivät kumminkaan olleet hätäisiä eivätkä pitkällisiä. Sillä Lakedaimonilaiset kyllä taistelevat poistumatta paikaltaan kauan ja tarmokkaasti, kunnes ovat ajaneet vihollisen pakoon, mutta eivät aja pakenevia takaa kauan eivätkä kauas.
Pääpiirteissään oli mainittu tappelu kaukaisilta ajoilta alkaen verisin Helleenien kesken, ja siihen ottivat osaa tärkeimmät kaupungit. Lakedaimonilaiset asettuivat kaatuneiden vihollisten eteen ja pystyttivät heti heidän aseensa voitonmerkiksi, ryöstivät ruumiit, korjasivat omat kaatuneensa, veivät ne Tegeaan, jossa ne haudattiin, ja jättivät vihollisten kaatuneet heille sopimusten suojassa haudattaviksi. Argolaisia, Ornealaisia ja Kleoonailaisia kaatui 700, Mantinealaisia 200, Ateenalaisia ja Aiginalaisia yhteensä 200 miestä ja molempien päälliköt. Lakedaimonilaisten liittolaisten tappio ei ollut mainitsemista ansaitseva. Lakedaimonilaisten omasta tappiosta on vaikea puhua varmuudella, mutta sanotaan heitä kaatuneen kolmisensataa.
Vähää ennen tappelua lähti myöskin toinen kuningas Pleistoanaks sotilasvanhuksien ja nuorukaisten kanssa apuun. Mutta kun hän oli ehtinyt Tegeaan ja kuuli voitosta, palasi hän takaisin. Lakedaimonilaiset palauttivat sanansaattajan kautta kannaksen toiselta puolelta apuun rientävät liittolaisensa, ja palasivat itse kotia, lähetettyänsä myöskin muut liittolaisensa pois, viettääksensä Karneian juhlaa, joka juuri silloin oli vietettävä. Tällä ainoalla uroteolla puhdistivat he itsensä siitä syytöksestä, jonka alaisiksi he Helleenien kesken olivat joutuneet Sfakterian saarella kärsimänsä onnettomuuden johdosta, että he muka siinä tilaisuudessa olivat esiintyneet miehuuttomasti, ja että he muutenkin olisivat neuvottomia ja kömpelöitä. Tästä lähtien luultiin heidän onnen sattuman kautta joutuneen häviölle, mutta että heissä kuitenkin eli entinen urhoollisuutensa.
Päivää ennen tätä ottelua hyökkäsivät Epidaurolaisetkin Argoliiseen koko sotavoimallaan, arvellen sen olevan ilman puolustajia, ja surmasivat suuren määrän vartijoista, jotka Argolaiset lähtiessään olivat asettaneet kaupunkiin. Kun Mantinealaiset taistelun jälkeen olivat saaneet avukseen 3,000 Eeliläistä raskasaseista ja entisten lisäksi 1,000 Ateenalaista, kulkivat kaikki nämät liittoutuneet heti Epidaurosta vastaan, Lakedaimonilaisten Karneian juhlia viettäessä. He jakoivat keskenään kaupungin piiritystoimet. Pian lakkasivat kuitenkin muut toimimasta, mutta Ateenalaiset linnottivat viipymättä, kuten heille oli käsketty, kukkulan ja sillä sijaitsevan Heeran pyhäkön. Kaikki liittoutuneet jättivät tähän linnotukseen osan väestään, ja poistuivat sitten kukin omaan kotikaupunkiinsa. Tähän loppui tämä kesä.
Seuraavan talven alussa lähtivät Lakedaimonilaiset heti Karneian juhlia vietettyänsä sotaretkelle, ja kun olivat saapuneet Tegeaan, lähettivät he edellänsä Argokseen sopimusehdotuksia. Argoksessa oli heillä jo ennestään puoluelaisia, jotka halusivat kumota kansanvallan Argoksessa, ja taistelun jälkeen toivoivat he paljoa ennemmin taivuttavansa kansaa suostumaan tähän. Oli aikomus ensin tehdä rauha, sittemmin liitto Lakedaimonilaisten kanssa, ja sen jälkeen tehdä hyökkäys kansanvaltaa vastaan. Lakedaimonilaisten lähettämänä Argolainen kesti-ystävä Arkesilaoksen poika Likas saapui kahdella ehdotuksella Argokseen; toinen oli tahtoisivatko he jatkaa sotaa, toinen haluaisivatko he tehdä rauhan. Tästä syntyi kova väittely, jonka kestäessä Lakedaimonilaisten puoluelaiset, vaikka Alkibiadeeskin oli läsnä, astuivat rohkeasti esiin ja taivuttivat Argolaiset suostumaan rauhanehdotukseen, joka kuului seuraavasti:
"Seuraavilla ehdoilla suostuu Lakedaimonin neuvoskunta solmimaan liiton Argolaisten kanssa: Argolaiset antakoot Orkomenolaisille takaisin heidän lapsensa, niinikään Mainalialaisille heidän miehensä ja Lakedaimonilaisille heidän Mantineassa oleskelevat miehensä, niinikään lähtekööt he Epidauroksesta ja repikööt sinne rakentamansa linnoituksen. Elleivät Ateenalaiset lähde Epidauroksesta, ovat he katsottavat Argolaisten, Lakedaimonilaisten ja Lakedaimonilaisten liittolaisten, kuten myöskin näiden Argolaisten liittolaisten, vihollisiksi. Jos Lakedaimonilaisten hallussa on nuorukaisia vankeina, niin he luovuttakoot nämät kunkin hänen kaupungilleen. Jumalan uhrin suhteen voivat he, jos tahtovat, suvaita Epidaurolaisten tehdä valan, tahi itse vannoa uhrin maksamisesta."
"Kaikki Peloponneesoksen kaupungit, niin hyvin pienet kuin suuret, tulkoot itsenäisiksi perityn valtiosääntönsä mukaan."
"Jos ulkopuolella Peloponneesosta sijaitseva kaupunki hyökkää vahingottamaan Peloponneesoksen aluetta, on yhdessä neuvoteltava, miten tämä vaara Peloponneesolaisten hyväksi oikeudenmukaisimmin olisi torjuttava."