Kun eivät Ateenalaiset käyneet taisteluun heitä vastaan, läksivät Peloponneesolaiset Akarnaista ja hävittivät muutamia muita Parnes ja Brilessos vuorten välissä sijaitsevia paikkakuntia. Heidän vielä ollessansa maassa, lähettivät Ateenalaiset valmiiksi varustetut 100 laivaansa purjehtimaan ympäri Peloponneesosta 1,000 raskasaseisen ja 40 jousimiehen miehittäminä. Näitä johti Xenotimoksen poika Karkinos, Epikleyksen poika Prooteas ja Antigeneen poika Sookrates. Nämät lähtivät merimatkallensa täten varustettuina, Peloponneesolaiset puolestansa viipyivät Attikassa, niin kauan kuin heille riitti ruokavaroja, mutta lähtivät sitten paluumatkalle Boiootian kautta eivätkä samaa tietä, kuin olivat tulleet. Kulkiessaan Oroopoksen sivutse, hävittivät he Graikee nimisen maan, jota Ateenan alamaiset Oroopolaiset viljelivät. Saavuttuansa Peloponneesokseen, hajaantuivat he kukin omaan kaupunkiinsa.
Heidän lähdettyänsä, asettivat Ateenalaiset vartijoita maalle ja merelle, ollaksensa täten varuillansa koko sodan aikana. Linnassa säilytetyistä rahoista päättivät he ottaa 1,000 talenttia, mutta toistaiseksi olla käyttämättä niitä ja suorittaa sotakulungit muilla tuloilla. Jos joku sanoisi tahi ehdottaisi, että näihin rahoihin kajottaisiin muutoin, kuin vihollisten uhatessa kaupunkia laivastolla, ja kun oli pakko puollustautua tätä vastaan, määrättiin hänelle kuolemanrangaistus. He päättivät niinikään vuosittain valita 100 parasta kolmisoutulaivaa ja niille päälliköitä, joita laivoja saman rangaistuksen uhalla ei saisi käyttää muulloin, kuin edellä mainittujen vaarojen uhatessa, nimittäin suurimmassa hädässä.
Nuo mainituissa 100 laivassa Peloponneesoksen rannikoita pitkin purjehtivat Ateenalaiset, joitten avuksi oli tullut 50 Kerkyyralaista laivaa ja muitakin sikäläisiä liittolaisia, tekivät hävitysretkiä sinne ja tänne. He astuivat maihin Metooneessa Lakoonikan alueella, ja tekivät hyökkäyksen muureja vastaan, jotka olivat heikkoja ja ilman puollustajia. Mutta Telliksen poika Spartalainen Brasidas, joka oli vartioimassa näillä tienoilla, tuli saatuansa tiedon tästä, 100 raskasaseisella avuksi. Hän tunkeutui läpi Ateenalaisten leirin, näitten ollen hajallaan ja muureja ahdistamassa, pääsi Metooneeseen menetettyänsä muutamia miehiä, ja pelasti siten kaupungin. Tämän urotyön takia hän oli ensimmäinen, joka tässä sodassa sai kiitoslauseen Spartassa.
Ateenalaiset purjehtivat täältä edemmäs pitkin rannikoita, astuivat maihin lähellä Feiaa Eeliksen alueella, hävittivät maata kaksi päivää ja voittivat taistelussa 300 Koilee-Eeliksestä ja muualta Eeliksen läheisyydestä avuksi rientänyttä valiosoturia. Kun äkkiä nousi kova myrsky, joka heitä maakunnassa, jossa ei ollut satamia, pahoin ahdisti, niin nousivat useimmat laivoihin ja purjehtivat Iktys nimisen niemen ympäri Feian satamaan. Mutta Messeenialaiset ja moniaat muut, jotka eivät ehtineet astua laivoihin, kulkivat maitse ja valloittivat Feian. Myöhemmin otettiin he laivoihin, jotka sillä välin olivat purjehtineet niemen ympäri, ja poistuivat Feiasta, sillä suuri EeliIäinen sotajoukko oli tullut sille avuksi. Ateenalaiset purjehtivat yhä pitkin rantoja ja hävittivät muita seutuja.
Samaan aikaan lähettivät Ateenalaiset Lokrikseen, Euboialle suojelukseksi, 30 laivaa, joita johti Kleiniaan poika Kleopompos. Soturit astuivat maihin ja hävittivät moniaita rantaseutuja ja valloittivat Tronionin. He ottivat panttivankeja näiltä ja voittivat lähellä Alopeeta avuksi rientäneet Lokrilaiset.
Sinä kesänä karkoittivat Ateenalaiset asukkaat Aiginasta lapsineen ja vaimoineen, väittäen heidän olleen suurimpana syynä sotaan. Koska Aigina Peloponneesoksen läheisyyden takia näytti heistä epävarmalta, ottivat he sen itse haltuunsa, ja lähettivät jonkun ajan kuluttua sinne asujia. Karkoitetuille Aiginalaisille antoivat Lakedaimonilaiset Tyrean asuinpaikaksi ja maaseudun viljeltäväksi, sekä vihamielisyydestä Ateenalaisia vastaan että myöskin kiitollisuudesta Aiginalaisten avusta maanjäristyksen tapahtuessa ja Heilootain kapinassa. Tyrealainen maa sijaitsee Argeian ja Lakoonikan rajalla ja ulottuu aina mereen saakka. Osa Aiginalaisia asettui sinne asumaan, toiset hajaantuivat muuhun Hellaaseen.
Tänä kesänä tapahtui jälkeen puolenpäivän uuden kuun aikana, ainoa tilaisuus, jolloin se voi tapahtua, auringon pimennys, joka päättyi auringon oltua sirpin näköinen ja moniaitten tähtien tultua näkyviin.
Tänä samana kesänä valitsivat Ateenalaiset kestiystäväksensä ja kutsuivat luoksensa Abdeeralaisen Pyteen pojan Nymfodooroksen, jonka sisar oli naimisissa Sitalkeen kanssa, ja joka oli suuressa suosiossa tämän hallitsijan luona. He olivat ennen pitäneet häntä vihollisena, mutta koettivat nyt hänen avullansa saada liittolaiseksensa Trakian kuninkaan, Teereen pojan, Sitalkeen. Tämä Teeres, Sitalkeen isä, oli ensimmäinen, joka hankki Odrysoille suuren valtakunnan, johon kuului suurin osa Trakiaa; sillä suuri osa Trakialaisista on itsenäisiä.
Tämä Teeres ei suinkaan ole sama kuin tuo Teereys, jolla oli vaimona Ateenalaisen Pandiioonin tytär Prokne, eivätkä he edes olleet samasta Trakiasta, vaan viimeksimainittu Teereys asui Dauliassa nykyisessä Fookis nimisessä maakunnassa, jonka asukkaat siihen aikaan olivat Trakialaisia. Täällä naiset tekivät tuon ilkityön Itykselle, jonkatähden useat runoilijat kutsuvat satakieltä Daulian linnuksi. Luonnollista onkin, että Pandiioon hankki tyttärellensä miehen mieluummin läheisyydestä, jotta heillä molemmin puolin olisi toisistaan apua tarvittaessa, kuin Odrysaista, monen päivän matkan päässä sijaitsevasta maasta.
Teeres, jolla ei ollut edes sama nimi, kuin Teereyksellä, oli siis ensimmäinen Odrysain mahtava kuningas. Hänen poikansa Sitalkeen hankkivat Ateenalaiset itsellensä liittolaiseksi, jotta hän auttaisi heitä voittamaan Trakian rantakaupungit ja Perdikkaan. Nymfodooros saapuikin Ateenaan ja sai aikaan liiton Sitalkeen kanssa, toimitti hänen poikansa Sadokoksen Ateenalaiseksi kansalaiseksi ja lupasi tehdä lopun Trakialais-sodasta, kehottamalla Sitalkesta lähettämään Ateenalaisille Trakialaisia ratsumiehiä ja jalkaväkeä. Hän sovitti myöskin Perdikkaan Ateenalaisten kanssa heidän luovutettuansa hänelle Termeen. Välittömästi tämän jälkeen teki Perdikkas Ateenalaisten ja Formioonin kanssa sotaretken Kalkidilaisia vastaan. Täten joutui Trakialaisten kuningas Teereen poika Sitalkes Ateenalaisten liittolaiseksi, kuten myöskin Makedonialaisten kuningas Aleksandroksen poika Perdikkas.
Ateenalaiset purjehtivat ennen mainituissa 100 laivassa yhä vielä Peloponneesoksen rannikoita pitkin. He valloittivat Korintolaisen Sollion nimisen linnoituksen, ja antoivat sen maaseutuineen yksinomaan Akarnaanialaisten Palairolaisille asuttavaksi ja viljeltäväksi. Väkirynnäköllä ottivat he myöskin Astakoksen, josta he karkottivat sen hallitsijan Euarkoksen ja ottivat tämän paikkakunnan liittoonsa. Sitten purjehtivat he Kefalleenian saareen, jonka he taistelutta saivat haltuunsa. Kefalleenia sijaitsee Akarnaanian ja Leykaan edustalla ja saarella on neljä kaupunkia: Paleelaisten, Kraniolaisten, Samaiolaisten ja Pronnaiein kaupungit. Vähän tämän jälkeen palasivat laivat Ateenaan.
Tämän kesän syyspuolella hyökkäsivät Ateenalaiset koko sotajoukollansa, he itse ja metoikit, Megarikseen Ksantippoksen pojan Perikleen johdolla. Kun Peloponneesoksen rannikkoa 100 laivalla purjehtivat Ateenalaiset, jotka paluumatkallansa sattuivat olemaan Aiginan edustalla, saivat tietää, että koko Ateenan sotaväki oli hyökännyt Megarikseen, purjehtivat he näitten luo. Tätä suurempaa sotajoukkoa ei Ateenalaisilla koskaan ole ollut koossa. Kaupunki olikin tällöin korkeimmassa kukoistuksessansa eikä ollut vielä kärsinyt ruton rasituksesta: ei vähemmän kuin 10,000 raskasaseista oli varsinaisia Ateenalaisia, lukuun ottamatta niitä 3,000, jotka piirittivät Potidaiaa, ja metoikit asettivat 3,000 raskasaseista, jotapaitsi löytyi melkoinen joukko muita keveästi varustettuja sotureja. Hävitettyänsä suuren osan maata, palasivat Ateenalaiset kotia. Mutta sodan kestäessä hyökkäsivät Ateenalaiset joka vuosi Megarikseen, kunnes he valloittivat Nisaian.
Lopulla tätä kesää linnoittivat Ateenalaiset Atalanteen, Opuntilais-Lokrilaisten maan edustalla sijaitsevan, tätä ennen aution saaren, estääksensä Opuntilaisia ja muita lokrilaisia merirosvoja hävittämästä Euboiaa. Tämä tapahtui kesällä, kun Peloponneesolaiset olivat poistuneet Attikasta.
Seuraavana talvena sai Akarnaanialainen Euarkos, joka pyrki takaisin Astakokseen, Korintolaiset auttamaan häntä tässä yrityksessään 40 laivalla ja 1,500 raskasaseisella, joitten lisäksi hän itse pestasi vähäisen sotajoukon. Näitä sotilaita johtivat Aristonymoksen poika Eufamidas, Timokrateen poika Timoksenos ja Krysiksen poika Eumakos. He purjehtivatkin ja asettivat Euarkoksen uudelleen hallitsijaksi, mutta palasivat pian kotia, turhaan koetettuansa valloittaa myöskin moniaita muita rannikkokaupunkeja. Purjehtiessansa astuivat he maihin Kraniolaisten maassa. Mutta kun nämät äkkiarvaamatta hyökkäsivät heidän kimppuunsa vasten sopimusta, niin he olivat pakotetut lähtemään kotia, menetettyänsä muutamia miehiä.
Tänä talvena toimittivat Ateenalaiset isiltä perityn tavan mukaan julkiset hautaukset niille kansalaisille, jotka ensimmäisinä olivat kaatuneet tässä sodassa, seuraavalla tavalla. Vainajien luut pannaan kolme päivää ennen juhlaa näytteille tätä varten tehtyyn telttaan, ja ken tahtoo saa omaisillensa tuoda lahjojaan. Juhlasaaton alkaessa kuljettavat vaunut kypressistä tehtyjä arkkuja, yhden kutakin heimoa kohti; näissä makaavat kunkin heimon kaatuneitten luut. Niinikään kannetaan tyhjiä liinoilla peitettyjä paaria"näkymättömien"kunniaksi, joita, ruumiita korjattaessa, ei ollut löydetty. Ken vaan haluaa, kansalainen tai vieras, saa ottaa osaa kulkueeseen, ja naissukulaiset saapuvat haudalle valittamaan. Ruumisarkut asetetaan julkiselle hautauspaikalle, joka on kauniimmassa esikaupungissa; tänne haudataan aina sodassa kaatuneet paitsi Maratonin tappelussa kaatuneet: näitten viimemainittujen katsottiin erinomaisen urhoollisuutensa takia ansainneen hautaa itse taistelutantereella. Kun luut ovat maan peitossa, pitää kaupungin valitsema mies, joka sekä älynsä että arvonsa vuoksi pidetään tähän sopivana, puheen kaatuneitten kunniaksi, jonka jälkeen saattoväki poistuu. Täten hautaavat Ateenalaiset kaatuneitaan, ja koko tämän sodan kestäessä noudattivat he tätä tapaa, kun vaan siihen oli tilaisuutta. Näitten ensin kaatuneitten kunniaksi valittiin Ksantippoksen poika Perikles puhumaan. Kun oli aika alottaa, astui tämä hautakummulta korkealle lavalle, jotta hänen äänensä kuuluisi mitä kauimmaksi ihmisjoukkoon, ja puhui seuraavin sanoin.
"Useimmat, jotka ennen minua ovat puhuneet tältä lavalta, ovat ylistäneet sitä kansalaista, joka laiksi on korottanut sodassa kaatuneitten kunniaksi pidettävän hautauspuheen. Minusta näyttää olevan kylliksi, että kunnon miesten teolle kunniaa osotetaan teolla, kuten sen tässä näette tapahtuvan tämän valtion puolesta toimitetun hautausjuhlan kautta, ja ettei monen miehen kunniaa uskottaisi yhden miehen paremmasta tahi huonommasta puhelahjasta riippumaan. Vaikeaa on näet puhua täsmälleen seikasta, jossa mielipide totuudesta vaivoin on vakaantunut. Sillä asiata tunteva ja suopea kuulija piankin katsoo puheen sanovan vähemmän, kuin hän olisi suonut, ja kuin hänestä olisi pitänyt esille tuoda; asioita tuntematon sitävastoin kateudesta luulee, että liioitellaan, jos kuulee jotakin yli hänen voimiensa käyvää kerrottavan. Sillä muista lausutut kiitokset ovat niihin määrin siedettävissä, kuin luulee itse voivansa tehdä sen, mitä kuulee lausuttavan, mutta kateudesta ei uskota sitä, joka ylistää harvinaista avua. Koska muinaisista ajoista tätä pidetään kauniina tapana, täytyy minunkin kuitenkin noudattaen tätä lakia voimieni mukaan koettaa tyydyttää teidän toivoanne ja vaatimuksianne."
"Alotan ensin puheeni esi-isistämme; sillä oikein ja sopivaa on tässä tilaisuudessa ensisijassa muistuttaa heistä kunnioituksella. He ovat sukupolvesta sukupolveen keskeyttämättä asuneet tässä maassa ja urhoollisuudellansa säilyttäneet sen tähän aikaan saakka vapaana perintönä jälkeläisilleen. Nämät ovat siis suuresti ansainneet ylistystämme. Mutta vielä suuremmassa määrässä ovat isämme sen ansainneet. He ovat lisänä perintöönsä jättäneet meille suurilla ponnistuksilla hankitun nykyisen valtamme. Mutta enimmän olemme me kuitenkin itse, miehuuden ijässä olevat kansalaiset, lisänneet tätä valtaa, hankkimalla kaupungille kaikki välttämättömät takeet sekä sotaa että rauhaa varten."
"Ne sotatoimet, joilla osaksi me itse osaksi isämme barbarien ja vihollisten Helleenien hyökkäysten urhoollisella torjumisella olemme hankkineet kaupungille kaikki nämät edut, jätän minä mainitsematta, koska en tahdo väsyttää teitä tunnetuilla seikoilla. Mutta millä huolenpidolla, millä valtioviisaudella ja millä tavoin me olemme saavuttaneet tämän suuruuden, sitä minä ensin käyn selittämään, ennenkuin ryhdyn puhumaan näitten kunniaksi, koska pidän sen sopivana nykyhetkellä sekä olevan hyödyllistä kuulijakunnalleni, niin kansalaisille kuin vieraille."
"Meidän valtiojärjestyksemme ei ensinkään ole muitten kansojen järjestysten jäljittelyä, vaan se kelpaa ennemmin esikuvaksi muille. Sen nimenä on kansanvalta, koska kansan enemmistö siinä on määräämässä, eivätkä moniaat harvat henkilöt. Yksityisseikoissa on meillä kaikilla samat oikeudet, mutta valtiollisissa toimissa riippuu kunkin arvo hänen ansioistansa kaupunkiin nähden, eikä säätyluokasta: ei köyhyys eikä alhainen asema estä ketään voimiensa mukaan toimimasta kaupungin hyväksi."
"Vapaamielisinä olemme julkisessa elämässämme, emmekä me liioin myöskään luulevaisella uteliaisuudella urki kansalaistemme yksityistä elämää; me emme heitä moiti, joskin joku heistä hankkii itsellensä hupeja mielensä mukaan, emmekä me häntä katso karsain silmin, josta hän voisi loukkautua, jos kohtakaan häntä ei rangaista."
"Yksityisesti elämme ystävyydessä emmekä varsinkaan häveliäisyydestä julkisessa elämässä tee vääryyttä; tottelemme lakeja ja esivaltaa, ja semminkin niitä lakeja, jotka suojelevat loukatuita, ja jotka, jos kohtakin kirjoittamattomina, tuottavat julkista häpeää niille, jotka niitä loukkaavat."
"Me olemme hankkineet sielulle suuren määrän virvoituksia, sekä kilpailuja että vuotisia juhlia; yksityiset huoneemme ovat sievästi sisustetut, joten jokapäiväinen hauskuus karkottaa huolet. Kaupunkimme suuruuden takia tulvii siihen kaiken maailman tavaroita ja me saamme nauttia ulkomaan tuotteita yhtä helposti kuin omiammekin."
"Me eroamme sotatoimissa vihollisista seuraavissa seikoissa: Kaupunkimme on kaikille avoinna, emmekä vieraitten karkoittamisella estä ketään tiedustelemasta tahi näkemästä, mitä vain haluaa, jos kohtakin vihollisille siitä olisi hyötyä, koska me enemmän luotamme urhoollisuuteemme, kuin mihinkään petollisiin kujeisiin. Jo lapsuudesta pitäen koettavat vastustajamme vaivaloisilla harjoituksilla saavuttaa miehuutta; me sitävastoin, vaikka vietämmekin hauskempaa elämää, emme silti vähemmällä urhoollisuudella mene taisteluun. Todisteena tähän on, etteivät Lakedaimonilaiset milloinkaan yksinänsä käy meitä vastaan, vaan aina kaikkine liittolaisineen; me taasen, vaikkakin omin päin hyökkäämme vieraaseen maahan ja sodimme omaa kotiansa puollustavia vastaan, pääsemme kuitenkin useimmiten voitolle."
"Ei mikään vihollinen ole koskaan sotinut meidän koko sotavoimaamme vastaan, koska osa siitä aina on laivastossa, osa taasen eri toimissa maalla. Jos nyt vihollisemme taistelevat jotakin sotaväkemme osastoa vastaan, niin he, voittaessansa taistelussa osaston, kehuvat voittaneensa sen kokonansa, ja joutuessaan tappiolle, väittävät he, että koko meidän sotaväkemme on heidät voittanut."
"Jos me ennemmin ilomielin kuin vaivaloisella ponnistuksella haluamme harjoittautua urhoollisuuteen emmekä lakien käskeminä, vaan noudattamalla yleistä tapaa, niin on meillä se etu, ettemme ainakaan kammolla kuvittele mielessämme mahdollisesti tapahtuvia vaaroja, vaan, jouduttuamme taisteluun, olemme yhtä urhokkaita, kuin nuo, jotka alati vaivaavat itseänsä."
"Monessa muussakin suhteessa, eikä ainoastaan tässä, ansaitsee kaupunkimme huomiota. Me rakastamme kauneutta ilman prameutta ja tiedettä ilman velttoutta. Me käytämme rikkauttamme toimeen emmekä kerskailemiseen, emme katso köyhyyttä häpeäksi, mutta suureksi häpeäksi, jos ei pyri pääsemään siitä työllänsä. Samat miehet hoitavat omaa talouttaan ja valtion asioita, ja ammattilaisemme tuntevat aika hyvin viimeksimainituita seikkoja; sillä me yksin katsomme kelvottomaksi sitä miestä, joka ei ota osaa näihin, emmekä ainoastaan toimettomaksi. Niinikään me yhteisesti mietimme ja päätämme asioita, emmekä arvele, että keskustelut olisivat haitaksi toimelle, vaan toimiminen keskustelematta on meistä haitallista. Myöskin siinä on meillä etu, että me sekä perusteellisesti mietimme asioita, että kumminkin olemme uskaliaita toimessa, jotavastoin muilla rohkeus johtuu ajattelemattomuudesta, mutta miettiminen synnyttää epäilyä. Aivan varmaan ovat ne pidettävät urhoollisimpina, jotka, vaikka kyllä tuntevat rauhan suloudet, kuitenkaan eivät vältä sodan vaaroja."
"Myöskin jalomielisyydessä eroamme useimmista muista kansoista, sillä me emme hanki ystäviä nauttimalla, vaan osottamalla hyvyyttä. Tietenpä hyväntekijä ystävänä on varmempi, hänellä kun on hyöty siitä, etteivät hänelle tulevan kiitollisuuden hedelmät mene hukkaan, jotavastoin suosiota nauttinut on laimeampi, koska hän tietää, että hänen osottamansa apu ennemmin katsotaan osotetuksi suosion korvaukseksi kuin ansioksi."
"Sanalla sanoen: meidän kaupunkimme kelpaa kokonaisuudessansa opiksi koko Hellaalle; ja yksityiskohtaisesti katsottuna ymmärtää jokainen kansalaisistamme esiintyä missä tilaisuudessa tahansa ymmärtäväisesti ja taidolla."
"Ja etteivät sanani ole ainoastaan tilapäistä kerskailemista, vaan toimiemme vahvistamaa totuutta, sen osottaa kaupunkimme nykyinen valta, jonka näitä tapoja noudattamalla olemme saavuttaneet. Ainoana nykyisistä kaupungeista pysyy se tutustumisenkin jälkeen mainettansa suurempana, ja ainoasti meidän kaupunkimme ei voittajien etevyyden takia herätä sortuvassa vihollisessa mielenkarvautta, eivätkä alamaiset valita, että heitä hallitsisivat arvottomat miehet."
"Tämä meidän kaupunkimme maine on tunnustettu loistavimmilla todistuksilla, jotka tuottavat meille niin hyvin jälkimaailman kuin nykyajan kunnioituksen. Me emme tarvitse mitäkään Homeeroksen tahi jonkun muun runoilijan mairittelevia ylistyslauseita, jotka sotivat tosiasioita vastaan. Me olemme pakottaneet kaikki maat ja meret antamaan jalansijaa urhoollisuudellemme. Kaikkialla olemme me pystyttäneet ikuisia uljuutemme muistomerkkejä."
"Tämänkaltaisen kaupungin edestä ovat nyt nämät kaatuneet uljaasti taistellessaan saaneet surmansa, ennemmin kuin olisivat sallineet sen joutua toisen orjaksi, ja kuolemansa kautta kehottaneet jokaista jälkeenjääneistä niinikään taistelemaan tämän kotikaupunkinsa puolesta."
"Laajasti olen kyllä puhunut kaupunkimme etevyydestä, mutta olen sen tehnyt, osottaakseni, että meidän taistelumme on peräti toisenkaltainen, kuin niitten, joilla ei ole näitä etuja, ja tukeakseni selvillä todistuksilla niitten ylistystä, joiden kunniaksi nyt puhun."
"Olen nyt tässä oikeastaan sanottavani sanonut. Sillä sitä mitä olen maininnut kaupungin kunniaksi, kaunistavat suuresti näitten ja heidän vertaistensa avut, eikä monelle Helleeneistä tule osaksi, niinkuin näille, että kiitos ei näytä liioittelevan tekoja. Ei mikään ole niin omiaan osottamaan miehen ansiota kuin kunniakas loppu, joka on hänen urhoollisuutensa sekä ilmaisu että myöskin päätodistus."
"Oikeudenmukaista on, että valtion puollustuksessa osotettu urhoollisuus on luettava niittenkin hyväksi, jotka muissa toimissansa eivät ole olleet kykeneviä kunnostamaan itseänsä; sillä hyveellänsä ovat he hyödyttäneet valtiota enemmän, kuin he yksityisasioissa ovat saaneet aikaan vahinkoa. Ei yksikään näistä miehistä ole rikkauden viehättämänä esiintynyt pelkurina tahi toivosta päästä köyhyydestänsä ja tulla varakkaaksi koettanut lykätä uhkaavaa vaaraa tuonnemmaksi. He ovat päinvastoin halusta kostaa vihollisille, uhraamalla kaiken tämän, katsoneet taistelun itsellensä mitä kunniakkaimmaksi ja urhoollisesti rynnänneet sotaan, luottaen onnettaren suosioon, mutta koettaen uljuudellansa ansaita tämän suosion. Katsoen etuisammaksi puollustautua ja kuolla, kuin paeta ja pelastautua, ovat he karttaneet rumaa jälkimainetta tappelussa kestäen, kunnes he äkkiarvaamatta kunniansa kukkulalla pelotta ovat saaneet surmansa."
"Täten ovat siis nämät miehet taistelussa kaatuen kunnostaneet syntymäkaupunkiaan. Olisi kyllä toivottava, että me jälkeenjääneet saisimme osaksemme rauhallisempia aikoja, mutta ei kuitenkaan mielemme sovi muuttua toisellaiseksi vihollisia vastaan, koska sanoista yksin ei ole mitään apua. Pitkittä puheittakin on selvää, että aina tulee miettiä, miten voisimme torjua vihollisten hyökkäykset, ja saadaksemme siihen intoa, pitäkää aina silmällä tämän teidän syntymäkaupunkinne loistavaa valtaa; ja kun se teidän mielessä esiintyy suuremmoisena, niin älkää unhottako, että se semmoiseksi on kohonnut näitten miesten uljuuden, älyn ja rakkauden kautta, jotka, vaikkakin nurja onni heitä kohtasi, eivät kuitenkaan ole katsoneet oikeaksi vetäytyä pois taistelusta, jossa oli kysymyksessä kaupungin etu, vaan sille tarjonneet kauniimman uhrin. Antaen henkensä yhteisen hyväksi, ovat he yksityisesti saavuttaneet ikuisen ylistyksen ja mainehikkaan haudan, eivät sitä, jossa he makaavat, vaan sen, jonka heidän tekojensa maine kaikiksi ajoiksi on kaivanut ihmisten sydämeen. Sillä koko maailma on mainioitten miesten hauta, eikä ainoastaan patsas kotimaassa ilmoita heidän nimeänsä, vaan myöskin vieraassa maassa pystyttää maine heidän urotyöstänsä heille jokaisen sydämeen muistopatsaan ilman kirjoitusta."
"Ottakaa siis nämät esimerkiksenne, ja koska ei löydy onnea ilman vapautta eikä vapautta ilman uljuutta, niin älkää karttako sodan vaaroja. Eivät siis ne, joilla ei enää ole mitään hyvää odotettavissa, ole enemmän velvollisia panemaan henkeänsä alttiiksi, kuin ja vielä suuremmalla syyllä ne, joilta nurja onni voi riistää tämän maailman hyvän. Kunnon miehelle on pelkuruudesta koituva halveksiminen paljoa alentavampi kuin äkkinäinen kuolema, kun tämä kohtaa yhteisen toivon elähyttämää taistelijaa."
"Sentähden minä en teitä, näitten miesten läsnäolevia vanhempia, liioin surkuttele, vaan ennemmin onnittelen. Se, joka on kokenut kaikenlaisia elämänvaiheita, kuten te, tietää hyvin, että se on onnellinen, joka, kuten nämät, on saanut kauniin kuoleman, tahi, kuten te, ylevän surun, ja varsinkin se, joka elettyänsä onnellisena niinikään saa osakseen onnellisen lopun."
"Tiedän hyvin, että on vaikeata saada teitä uskomaan tätä, koska muitten onni teitä myötäänsä muistuttaa menettämästänne onnesta; sillä ei kukaan kaipaa sitä onnea, jota hän ei ole kokenut; vaan jos häneltä ryöstetään onni, johon hän on tottunut, niin se häneen kovasti koskee. Toivo toisten lasten syntymisestä olkoon lohdutuksena niille, jotka vielä ovat siinä iässä; sillä yksityiselämässä saavat jälestäpäin syntyneet lapset teidät unhottamaan ne, joita ei enää ole olemassa, ja valtiolle on siitä kaksinkertainen hyöty, nimittäin siten, että väkiluku ei vähene, ja että sille siitä koituu turvallisuutta. Sillä ei ole luultavaa, että lapsettomat miehet päättävät yleishyödyllisistä asioista samalla innolla ja isänmaanrakkaudella kuin ne, jotka panevat lapsensa sodan vaaralle alttiiksi."
"Te taasen, jotka jo olette yli-ikäisiä, pitäkää voittona elettyä aikaanne, tietäen, että loppu kohta tulee, ja iloiten poikienne saavuttamasta kunniasta; sillä vanhenematon on yksin kunnianhimo, eikä vanhana tunne tyytyväisyyttä rikkaudesta, kuten useat väittävät, vaan kunnioituksesta."
"Teillä, näitten kaatuneitten lapsilla ja veljillä, näen minä suuren kilpailun olevan edessä; sillä sitä, joka ei enää ole olemassa, on jokaisen tapana kiittää, ja joskin esiintyisitte heitä urhoollisempina, mikä tuskin on luultavaa, niin ei teitä kumminkaan asetettaisi heidän rinnallensa, vaan mahdollisesti välittömästi heidän jälkeensä. Sillä elävää kilpailijaa kadehditaan, mutta kuollutta kunnioitetaan, koska hän ei enää ole kilpailemassa. Jos minun on mainitseminen, mikä avu naisella tämmöisessä tapauksessa tulee olla, teen sen varsin lyhyesti: teidän pitää esiintyä luonteenne mukaisesti ja katsoa teidän suurimmaksi kunniaksenne, ettei teistä miesten kesken lausuta kiitosta eikä moitetta."
"Olen nyt tavanmukaisesti lausunut sen, minkä olen katsonut sopivaksi. Nämät tässä haudatut miehet ovat jo osakseen saaneet kunnianosotuksen; mutta sen lisäksi tulee kaupunki kasvattamaan heidän lapsensa täysi-ikäisiksi, siten ojentaen heidän taistelukilpailunsa palkinnoksi heille ja heidän lapsillensa sopivan seppeleen; sillä missä arvokkaimmat kilpapalkinnot annetaan uljuudesta, siellä paraat miehet ohjaavat valtion asioita."
"Antakaa nyt valituksenne kaikua, ja menköön sitten kukin kotiinsa."
Tämänkaltaiset olivat sinä talvena vietetyt hautausjuhlat. Talven päätyttyä oli tämän sodan ensimmäinen vuosi lopussa. Kesän alussa hyökkäsivät Peloponneesolaiset ja kaksi kolmatta osaa heidän liittolaistensa sotaväestä niinkuin edellisenäkin vuonna Attikaan. Lakedaimonilaisten kuninkaan, Tseyksidamoksen pojan Arkidamoksen johdolla. He leiriytyivät sinne ja hävittivät maata.
Heidän oltuansa Attikassa ainoastaan muutamia päiviä, ilmestyi tauti Ateenalaisten keskeen. Sanotaan sen jo ennen sitä ilmaantuneen monessa kohdin, kuten Lemnossaarella, mutta se ei missään ollut esiintynyt niin raivoavana eikä niin ihmisiä hävittävänä ruttona kuin täällä. Eivätkä lääkärit voineet taudille mitään, kun eivät ymmärtäneet sitä ensinkään. He päinvastoin enimmän kuolivat, he kun hoitivat potilaita, eikä mikään muukaan ihmiskeino auttanut. Rukoiltiin temppeleissä, kysyttiin orakeleilta, vaan kaikki oli turhaa. Vihdoin luopuivat ihmiset, ruton voittamina, kaikesta ponnistuksesta.
Sanotaan ruton ensin saaneen alkunsa Aitiopiasta, Aigyptin eteläpuolelta ja sitten levinneen Aigyptiin ja Liibyaan sekä suurimpaan osaan kuninkaan maata. Ateenassa puhkesi rutto äkkiarvaamatta, tarttuen ensin Peiraieyksen asukkaisiin, jonkatähden he jo luulivat, että Peloponneesolaiset olivat heittäneet myrkkyä kaivoihin; siihen aikaan näet ei vielä löytynyt siellä suihkulähteitä. Myöhemmin levisi se myöskin varsinaiseen kaupunkiin, jossa se varsinkin raivosi asukkaiden kesken.
Lausukoon kukin, olkoonpa lääkäri tahi joku muu, mistä hän luulee ruton lähteneen, ja mistä syystä hän katsoo sen voineen muuttaa ihmisen ruumiin ihan toisenlaiseksi; minä vaan tahdon sanoa, minkaltainen se oli, ja sen oireet, jotta, jos se uudestaan esiintyisi, ei oltaisi tietämättä sen luonnetta. Tämän teen minä sekä omasta kokemuksestani, sairastettuani itse sitä tautia, että nähtyäni muitakin sen rasittamina.
Yleisesti myönnetään, että sinä vuonna ei muita tauteja raivonnut kaupungissa, vaan jos sairastui muuhun tautiin, niin se muuttui täksi. Toisia se ahdisti ilman minkäänlaista syytä, vaan heitä vaivasi ensin yhtäkkiä pään kuume sekä silmien punehtuminen ja tulehdus. Ruumiin sisäosista tulivat kita ja kieli verestyneiksi ja hengitys vaikeaksi ja haisevaksi. Näitä seurasi aivastaminen ja äänensorros, ja vähän ajan kuluttua rupesi tauti vaivaamaan rintaa kovalla yskällä. Ehdittyänsä vatsaan, mullisti se sitä pahanpäiväisesti, ja sitten seurasivat hirveällä tuskalla kaikenlaiset sapen purkaukset, joita lääkärit luettelevat. Useat tunsivat ellostuksia voimatta oksentaa, joita seurasivat kovat kouristukset, ja näistä toiset piankin pääsivät, mutta toiset vasta kauemman aikaa kärsittyänsä.
Iho ei tuntunut kovin kuumalta eikä ollut keltainen, vaan punertava, sinertävä ja pienten näppyjen ja märkärakkojen peittämä. Mutta sisältä oli ruumis niin tulikuuma, ettei se kärsinyt edes ohuinta vaippaa tahi liinaa ja sairas tahtoi vaan olla alasti sekä himosi heittäytyä kylmään veteen. Useat hyppäsivätkin kaivoihin salassa vartijoiltaan suunnattoman janon vaivaamina eikä ollut apua, joipa paljon, tai vähän. Levon ja unen puute kiusasi potilaita lakkaamatta.
Taudin ollessa korkeimmillansa, ruumis ei ensinkään laihtunut, vaan kesti, kumma kyllä, kaiken tämän rasituksen, niin että useimmat yhdeksäntenä tai seitsemäntenä päivänä, vielä jotensakin voimissaan, sortuivat sisälliseen kuumeeseen. Jos sairaat kestivät yli tämän ajan, niin laskeusi tauti alaruumiiseen, synnyttäen siellä vaikeita paiseita ja lakkaamattoman ripulin, johon useimmat heikkoudesta kuolivat. Tauti kulki siten läpi koko ruumiin, alkaen päästä, ja jos joku pelastuikin kuolemasta, niin tauti jätti jälkiä äärimmäisiin ruumiinosiin, heittäytyen näet häpyyn, sormiin ja varpaisiin, ja useat eloon jääneet menettivät nämät jäsenet, vieläpä silmänsäkin. Moniaat kadottivat tykkänään muistinsa, niin etteivät he parannuttuansa tunteneet itseänsä eivätkä läheisiänsä.
Tämän taudin luonnetta ei voi sanoin kuvailla, sillä se raivosi hirmulla, jota eivät ihmisvoimat kestäneet. Että se oli tavatonta, osottaa muun muassa sekin, että ne linnut ja eläimet, jotka tavallisesti syövät ihmislihaa, joko eivät ensinkään koskeneet joukottain löytyviin hautaamattomiin ruumiisiin, tahi jos ne niitä maistoivat, kuolivat. Sen todistaa puute linnuista; sillä niitä löytyi yhtä vähän muualla kuin ruumiitten läheisyydessä, ja vielä paremmin sen huomasi koirista, jotka tavallisesti ovat ihmisten seurassa.
Tämänkaltainen oli tämän taudin yleinen luonne, puhumatta sen ilmaantumisesta eri henkilöissä milloin missäkin muodossa. Muut tavalliset taudit eivät ruton raivotessa vaivanneet ihmisiä, tahi muuttuivat ne lopullisesti täksi. Toiset kuolivat hoidotta, toiset huolimatta hellimmästä hoidosta, eikä löytynyt yhtäkään yleistä lääkettä: sillä se, joka auttoi toista, oli toiselle haitallinen. Olipa ruumis voimakas tahi heikko, niin ei se kestänyt tämän taudin rasituksia; tauti tempasi pois kaikki, vaikka hoito olikin mitä huolellisin.
Vaarallisinta kaikesta oli se alakuloisuus, joka valtasi ne, jotka tunsivat itsensä sairaiksi. Sillä koska heidän mielensä heti vaipui toivottomuuteen, niin heissä ei ensinkään ollut mitään vastustusvoimaa, ja toisiansa hoitaessaan, kuolivat he laumoittain kuin lampaat, ja tästä syntyi suurin tuho. Jos ei pelosta tahtonut mennä toistensa luokse, niin kuoli yksinäisyydessä, ja koko perheitä sortui hoidon puutteesta. Jos kävi sairaita katsomassa, niin kuoli kävijä, ja varsinkin se, joka osotti enimmän rohkeutta. Sillä hävyntunteesta ei säästetty itseänsä, vaan mentiin ystävien luokse, kun vihdoin väsyivät kuolevaisten valituksiin itse lähimmätkin, yleisen onnettomuuden lannistamina. Suurinta sääliväisyyttä osottivat ne, jotka olivat parantuneet taudista, koska tiesivät olevansa vaaratta; sillä tauti ei tappanut sitä, joka sairastui siihen toistamiseen. Heitä sekä muut kiittivät onnellisiksi, että he itsekin elivät hiukan toivossa, ettei muukaan tauti heitä enää ahdistaisi.
Tämän onnettomuuden lisäksi tuli vielä maalaisten tunkeutuminen kaupunkiin; ja enimmän kärsivät siitä viimeksimainitut. Koska nimittäin ei löytynyt kylliksi asuntoja, niin asuivat he kesän aikana ylen kuumissa mökeissä, josta syystä tuho oli ääretön. Kuolleet ja kuoleman kanssa kamppailevat makasivat päälletysten, ja kaduilla sekä kaivojen ympärillä ryömivät puolikuolleet vettä haluten. Pyhäköt, joissa he asuivat, olivat täynnä ruumiita, jotka niissä olivat kuolleet. Sillä taudin yltyessä, eivät ihmiset epätoivossansa enää kunnioittaneet pyhyyttä eivätkä oikeutta. Entisiä hautausmenoja ei enää noudatettu, vaan ruumiit haudattiin, mihin vaan oli tilaisuutta. Useat, kun lukuisten läheistensä kuoleman kautta olivat hautauskeinojen puutteessa, julkesivat käyttää toisten hautoja; moniaat asettivat kuolleensa toisten rakentamille rovioille ja sytyttivät ne, ennenkuin rakentajat ehtivät paikalle; toiset taasen heittivät, toisen ruumiin palaessa, kantamansa kuolleen roviolle ja poistuivat.
Tauti synnytti myöskin muissa suhteissa laittomuutta. Sillä nyt uskalsi jokainen antautua nautintoihinsa, joita ennen oli salannut, kun näki äkillisen mullistuksen, miten rikkaat aavistamatta kuolivat, ja miten peräti köyhät henkilöt arvaamatta saivat heidän omaisuutensa haltuunsa. Sentakia tahtoivat he mitä nopeimmin nauttia elämästään, pitäen ruumiinsa ja omaisuutensa yhtä epävarmoina. Ei kukaan vaivannut itseänsä saavuttaaksensa jotakin jaloa, koska ei tietänyt, eläisikö hän kylliksi kauan päästäksensä pyrintöjensä perille, mutta mikä vaan oli suloista sekä sen saavuttamiseen kaikin tavoin vievää, se katsottiin kauniiksi ja hyödylliseksi. Ei jumalien pelko eikä ihmisten laki olleet mikään este, koska he pitivät yhdentekevänä, kunnioittivatko jumalia vai ei, kun näkivät kaikkien erotuksetta sortuvan, eikä kukaan luullut elävänsä siksi, kunnes hänen tulisi kärsiä rangaistustaan, vaan että hänelle ennen sitä oli määrätty paljoa suurempi rangaistus, jota ennen oli kohtuullista nauttia edes hiukkasen elämästä.
Tämmöisen vaivan rasittamina olivat nyt Ateenalaiset. Ihmiset kaupungissa kuolivat ja maaseutu hävitettiin. Tässä onnettomuudessa muistivat vanhukset, kuten tavallisesti, kuulleensa lauletun seuraavan ennustuksen:
"Syntyy Doorein melske ja rutto sen seurassa saapuu". Oltiin eri mieltä, oliko tuossa vanhassa lauselmassa sanottu loimos (rutto) vaiko limos (nälkä), mutta vakuutettiin sanotun loimos, koska se sopi silloisiin oloihin; sillä ihmiset sovelluttivat muistinsa tapahtumien mukaan. Mutta jos myöhemmin syttyisi Doorilainen sota, niin olen vakuutettu, että otaksuttaisiin lauselmassa tarkoitetun limosta, jos silloin nälänhätä syntyisi. Myöskin muistivat asiantuntijat Lakedaimonilaisille annetun orakelivastauksen, että jumala vastaukseksi heidän kysymykseensä, oliko heidän ryhdyttävä sotaan, oli ennustanut voittoa voimakkaasti taisteleville ja itse luvannut auttaa heitä. Heidän mielestänsä olivatkin tapahtumat yhdenpitäviä orakelivastauksen kanssa; sillä rutto alkoi heti Peloponneesolaisten hyökättyä Attikaan. Mutta rutto ei tunkeutunut mainittavasti Peloponneesokseen, vaan raivosi enimmän Ateenassa ja myöhemmin muissakin väkirikkaissa paikkakunnissa. Tämänkaltainen oli nyt ruton laita.
Kun Peloponneesolaiset olivat hävittäneet tasankomaan, kulkivat he Paralos nimiseen maakuntaan aina Laureiooniin saakka, jossa Ateenalaisilla oli kaivoksia. Ensin hävittivät he Peloponneesosta vastapäätä olevaa aluetta, sitten sitä, joka oli vastapäätä Euboiaa ja Androsta. Perikles, joka oli sotapäällikkönä, kielsi nytkin niinkuin Lakedaimonilaisten edellisen hyökkäyksen aikana Ateenalaisia taisteluun menemästä.
Vihollisten vielä ollessa tasangolla, siis ennenkuin he olivat kulkeneet rannikolle, varusti Perikles Peloponneesokseen purjehtimista varten 100 laivaa, ja kun ne olivat valmiit, lähti hän matkalle. Näillä laivoilla kuljetti hän 4,000 Ateenalaista raskasaseista ja 300 ratsumiestä hevosia kuljettavilla laivoilla, joita silloin ensi kerran oli valmistettu vanhoista laivoista. Kiolaiset ja Lesbolaiset ottivat myöskin osaa retkeen 50 laivalla. Kun tämä sotajoukko lähti liikkeelle, olivat Peloponneesolaiset yhä vielä Attikan rannikolla. Saavuttuansa Peloponneesoksen Epidaurokseen, hävittivät Ateenalaiset suurimman osan tätä maaseutua ja toivoivat jo valloittavansa kaupungin väkirynnäköllä, mutta se ei heille onnistunut. He lähtivät sentähden Epidauroksesta ja hävittivät Troitseenin, Haliain ja Hermioneen seutuja, jotka kaikki sijaitsevat Peloponneesoksen rannikolla. Täältä he purjehtivat Prasiaihin, joka oli merikaupunkinen Lakoonikassa, hävittivät ympäristöt sekä valloittivat ja ryöstivät kaupungin. Tämän tehtyänsä, palasivat Ateenalaiset kotimaahansa, josta Peloponneesolaiset sillä välin olivat lähteneet.
Peloponneesolaisten ollessa Attikassa ja Ateenalaisten ollessa sotaretkellä laivoillansa, raivosi rutto lakkaamatta sekä Ateenalaisten sotajoukossa että kaupungissa. Sanottiinpa Peloponneesolaisten, peläten tautia, koska karkureilta olivat saaneet siitä tiedon ja huomanneet lukuisat hautajaiset kaupungissa, kiireimmin lähteneen pois maasta. Tämä Peloponneesolaisten hyökkäys Attikaan kesti 40 päivää ja oli siis pisin kaikista ja tuhoa tuottava koko maalle.
Samana päivänä tekivät Perikleen alapäälliköt, Nikiaan poika Hagnoon ja Kleiniaan poika Kleopompos, sotajoukolla, jota Perikles oli johtanut, sotaretken Trakian rannikolla asuvia Kalkidilaisia vastaan ja Potidaiaan, jota yhä vielä piiritettiin. Saavuttuansa perille asettivat he piirityskoneita Potidaiaa vastaan ja koettivat kaikin tavoin saada tämän kaupungin haltuunsa, mutta tämä ei heille onnistunut, yhtä vähän kuin mikään muukaan tämmöistä varustaumista vastaava yritys. Sillä täällä vaivasi tauti kovasti Ateenalaisia, raivoten sotajoukossa, niin että myöskin heidän tähän saakka terveet soturinsa Hagnoonin johtamien sotilaitten tartuttamina sairastuivat. Mutta koska Formioon 1,600 miehensä kanssa ei enää ollut Kalkidikeen seuduilla, palasi Hagnoon 100 laivallansa Ateenaan, menetettyänsä tautiin 4,000 raskasaseisestaan 1,500 noin 40 päivän kuluessa. Entinen sotajoukko jäi piirittämään Potidaiaa.
Peloponneesolaisten toisen hyökkäyksen jälkeen muuttivat Ateenalaiset, kun heidän maataan toistamiseen hävitettiin, ja koska sekä tauti että sota heitä rasitti, tykkänään mieltä, syyttäen Periklestä kaikesta onnettomuudestaan, koska hän oli kehottanut heitä sotaan. He halusivat sopia Lakedaimonilaisten kanssa ja toimittivat sitä varten lähettiläitä heidän luoksensa, mutta turhaan. Kaikin puolin neuvottomina ahdistivat he Periklestä. Kun hän nyt näki heidät vihoissaan silloisen aseman johdosta, ja että he tekivät, kuten hän oli pelännyt, niin hän, koska hän oli vielä päällikkönä, kutsui kansan kokoukseen, tahtoen rauhoittaa ja lepyttää mieliä ja puhui kokoontuneelle kansalle seuraavin sanoin:
"Suuttumuksenne ei ole minulle yllätys, sillä ymmärrän syyt, ja olenkin sentähden kutsunut teidät kokoon, jotta saisin teidät tarkemmin miettimään asioita ja moittiakseni teitä syyttömästä suuttumisestanne minua kohtaan ja teidän lannistumisestanne onnettomuuksien johdosta."
"Minä pidän edullisempana yksityisille, että koko kaupunki pysyy pystyssä, kuin että yksityiset kansalaiset menestyvät, ja koko kaupunki joutuu perikatoon. Sillä jos mies yksityisesti on onnellinen, mutta valtio menee kumoon, niin hänkin samassa joutuu perikatoon; mutta jos hänen käy huonosti, niin on valtion menestys hänenkin pelastuksensa. Koska siis valtio voi kestää yksityisten onnettomuudet, mutta yksityinen ei ole voimakas kestämään valtion onnettomuuksia, miten ei olisi jokaisen velvollisuus puollustaa sitä, eikä tehdä, kuten te nyt? Koska teitä ovat kohdanneet taloudelliset vahingot, niin ette ensinkään huoli valtion pelastuksesta, ja te syytätte minua siitä, että olen teitä kehottanut sotimaan, sekä teitä itseänne siitä, että olette siihen myöntyneet. Ja minuun te suututte, semmoiseen mieheen, joka ainakin luullakseni on yhtä pätevä kuin kenkään muu tuntemaan ja ilmoittamaan, mitä tulee tehdä, ja joka aina katsoo valtion etua huolimatta mistään omasta edustaan. Sillä se, joka kyllä tuntee asiat, mutta ei taida niitä samaten ehdottaa, ei ole parempi kuin se, joka ei niitä tiedä; mutta se, joka tuntee asiat ja myöskin taitaa ne esittää, mutta on nurjamielinen valtiota kohtaan, ei liioin voi puhuakaan sen hyödyksi. Joskin hänellä olisi nämät ominaisuudet, mutta hän olisi rahanhimon vallassa, niin hän tämän ainoan edun edestä möisi kaikki. Jos te siis vakuutettuina, että minulla enemmän kuin muilla löytyvät nämät avut, minun kehotuksestani olette ryhtyneet sotaan, ei sovi teidän syyttää minua väärästä menettelystä."
"Jos voi elää onnellisena mielensä mukaan, niin on hulluutta ryhtyä sotaan; mutta jos on kysymyksessä joko ehdoitta alistua naapuriensa käskyläiseksi, tahi vaarojen alaisena koettaa pysyä itsenäisenä, niin on väistyvä vastustavaa moitittavampi."
"Minä puolestani pysyn aina samana: mutta te muutatte mieltänne, koska te vielä vahingoittamattomina satuitte päättämään sodan; mutta nyt te kadutte, kärsittyänne vaurioita, eikä minun neuvoni enää teidän huikentelevan mielipiteenne mukaan näytä oikealta, koska jokainen kyllä huomaa oman vaurionsa, mutta ei ensinkään tajua valtion hyötyä. Tämän suuren ja kylläkin äkkinäisen onnettomuuden takia ei teillä ole kyllin rohkeutta pysyä päätöksessänne. Ei mikään seikka masenna mieltä enemmän kuin äkkinäinen ja kaikille odottamaton ja aavistamaton onnettomuus. Puhumatta muista on varsinkin tauti nyt tuottanut teille tämmöisen onnettomuuden. Koska siis teillä on asuttavana suuri kaupunki ja kun teitä on kasvatettu sitä vastaaviin oloihin, tulee teidän myöskin kestää suurimmat onnettomuudet eikä luopua arvostanne. Sillä ihmiset moittivat yhtä paljon sitä, joka pelkuruudesta hylkää saavutetun kunniansa, kuin vihaavat sitä, joka hävyttömyydellä koettaa anastaa toiselle tulevaa kunniaa. Unhottakaa siis yksityiset onnettomuutenne yleishyödyn eduksi."
"Mitä teidän pelkoonne tulee, että muka sodan aiheuttamat rasitukset, vaikka kylläkin raskaat, eivät kumminkaan tuottaisi teille voittoa, niin olkoon teille kylliksi, mitä jo usein ennen olen sanonut sen todistamiseksi, että te siitä väärin ajattelette. Sitä varten tahdon teille osottaa, että teillä on kylliksi voimaa suurentaaksenne valtaanne mielenne mukaan, seikka, jota ette itse ole käsittäneet, enkä minä liioin entisissä puheissani ole selittänyt. Enkä minä nytkään sitä koskettelisi, se kun kuuluu jotensakin kerskaavalta, ellen näkisi teitä ylenmäärin toivottomina."
"Te luulette hallitsevanne ainoastaan liittolaisianne, mutta minä väitän, että niistä kahdesta ihmisten käytettävästä alueesta, nimittäin maasta ja merestä, jälkimmäinen on tykkänään teidän hallussanne niin laajalti, kuin sitä nyt käytätte ja vielä edemmäksi halunne mukaan. Sillä ei kuningas eikä mikään muu nykyisistä kansoista voi teitä estää purjehtimasta, mihin vaan haluatte. Tässä on siis teidän valtanne eikä noissa taloissa ja maatiloissa, joitten menettämisen te arvostelette niin suureksi. Ei ole kohtuullista noin synkin mielin katsoa noitten menettämistä, koska ne kuitenkin valtioon verrattuina eivät ole suurempiarvoisia, kuin puutarhaset tahi turhat koristelut. Muistakaa, että me, puollustaessamme vapauttamme, itsekin pelastumme ja helposti korvaamme tappiomme, mutta että siltä, joka joutuu toisen alamaiseksi, oikeudet tavallisesti supistetaan."
"Me emme saa esiintyä huonompina isiämme, jotka perimättä muilta tätä valtiota ovat sitä suurella vaivalla puollustaneet ja jättäneet sen meille perinnöksi. Häpeällisempää on menettää saavutettu, kuin olla sitä saavuttamatta, mitä pyrkii saavuttamaan."
"Käykää siis vihollista vastaan, en sano uljuudella, vaan myöskin heitä halveksien. Sillä pelkurissakin voi syntyä ylpeyttä tyhmyydestä ja menestyksestä, mutta ylenkatse perustuu lujaan luottamukseen, että ollaan vihollista etevämpiä, kuten nyt on teidän laitanne. Kun onni on sama, tekee ylenkatseeseen perustuva itseluottamus mielen lujemmaksi, se kun ei johdu toivosta, johon on tapana luottaa neuvottomuudessa, vaan vallitsevain olojen tuntemisesta, joihin perustuva itsetietoisuus on varmempi."
"Teidän tulee tukea kaupunkianne ja sen vallasta johtuvaa kunniaa, josta te kaikki ylpeilette, eikä karttaa vaivoja, tahi luopua kunnioituksista. Ei teidän pidä luulla, että taistelette ainoastaan päästäksenne orjuudesta ja säilyttääksenne vapautenne, vaan koska on kysymys valtanne menettämisestä ja vaarasta joutua teitä valtanne takia vihaavien ihmisten alaisiksi. Teidän ei enää ole mahdollista luopua ylivallasta, joskin joku pelkuruudesta muka erinomaisen viisaana kansalaisena, nykyoloihin katsoen, kehottaa ristissä käsin niin menettelemään. Teidän on vaarallista luopua saavuttamastanne vallasta, samaten kuin yksityisen tyranniudesta. Tuommoiset neuvonantajat johtaisivat piankin, jos heidän neuvoansa noudatettaisiin ja he omin päin saisivat vallita, kaupungin perikatoon. Sillä lepo ilman toimeliaisuutta ei ole hyödyksi, eikä tyyni orjamaisuus hyödytä vallitsevaa, vaan valloitettua kaupunkia."
"Älkää siis seuratko tuommoisten kansalaisten neuvoja, älkääkä kantako vihaa minua kohtaan, jos kohtakin minun neuvostani olette päättäneet ryhtyä sotaan, ja vaikka viholliset ovat hyökänneet maahanne, kuten oli arvattavissa, kun ette te tahtoneet totella heidän käskyjänsä. Odottamatonta oli vaan tuo tauti, seikka, joka yksin on tuhonnut kaikki meidän toivomme. Että te minuun sen takia suututte, on yhtä väärin, kuin jos minun ansiokseni lukisitte menestyksenne. Nöyryydellä on kärsittävä jumalien sallima, miehuudella sodan vaiheet. Semmoinen on ollut vanhastaan kaupunkimme tapa, semmoinen sen nytkin tulee olla."
"Muistakaa, että kaupungillanne aina on ihmisten kesken ollut mitä suurin maine siitä, että se ei ole väistänyt vaaroja, että se on sodassa uhrannut enimmät miehet ja nähnyt suurimmat vaivat, ja että se on itsellensä hankkinut tähän saakka suurimman vallan, josta muisto ainaiseksi on säilyvä jälkeläisten keskuudessa, jos kohtakin nyt tulisimme hiukkasen heikommiksi. Kaikkihan kasvettuansa lakastuu. Aina tullaan muistamaan, että me Helleeneistä olemme hallinneet useimpia Helleenejä ja kestäneet suurimmat sodat sekä kaikkia yhdessä että yksityisiä vastaan, ja että meidän kaupunkimme on suurin ja varakkain."
"Tätä ehkä toimeton moittii; mutta se, joka tahtoo toimia ja saada jotakin aikaan, hän sitä tavoittelee; se taasen, jolta tämä halu puuttuu, kadehtii sitä. Mitä tulee yleiseen vihaan ja tyytymättömyyteen teitä kohtaan nykyhetkellä, niin se kohtaa kaikkia, jotka koettavat hallita muita. Se, joka saavuttaa vihan suurten hankkeittensa tähden, toimii viisaasti, sillä viha ei kestä kauan, jotavastoin nykyhetken loisto ja tulevaisuuden kunnia pysyvät ikuisessa muistossa."
"Hankkikaa siis itsellenne rohkeudella nämät molemmat edut tehden tulevaisuudessa kuuluisan ja nykyaikaan nähden kunniakkaan päätöksen. Älkää lähettäkö airutta Lakedaimonilaisille älkääkä näyttäykö lannistuneina nykyisten vaivojen rasituksista; sillä ne, jotka vähimmän lannistuvat mielessänsä ja enimmän toimivat, olkootpa kaupunkeja tai yksityisiä, ovat kaikista voimakkaimmat."
Näillä sanoilla koetti Perikles lepyttää Ateenalaisten vihaa ja rauhoittaa heitä silloisten vaarojen suhteen. He kyllä noudattivatkin hänen neuvojansa valtiollisessa suhteessa eivätkä lähettäneet airutta Lakedaimonilaisten luokse, vaan valmistautuivat entistä innokkaammin sotaan. Mutta yksityisesti olivat he huolissansa kärsimistänsä tappioista: köyhät, koska heiltä riistettiin heidän vähäinenkin omaisuutensa, mahtavat, koska he menettivät kauniit maatilansa rakennuksineen ja kallisarvoisine huonekaluinensa, enin kuitenkin, koska oli sota eikä rauha. Yleinen viha PerikIestä kohtaan ei tauonnut, ennenkuin saivat hänet tuomituksi rahasakkoon. Vähää myöhemmin he kumminkin, kuten kansassa on tapana, valitsivat hänet sotapäälliköksi ja uskoivat hänelle asiainsa hoidon, heidän yksityinen vihansa kun jo oli laimennut, ja koska katsoivat hänet ansiokkaimmaksi hoitamaan koko kaupungin asioita. Niinkauan kuin hän rauhan vallitessa hoiti kaupungin asioita, hallitsi hän maltillisesti ja varmuutti sen itsenäisyyttä, niinkuin se myös hänen aikanansa kohosi suuruutensa huippuun; sodan alettua näkyy hän niinikään ymmärtävästi laskeneen valtion voiman.
Hän eli vielä kaksi ja puoli vuotta sodan puhkeamisen jälkeen, ja kun hän kuoli, ilmeni vielä selvemmin hänen viisas laskelmansa sodan suhteen. Hän oli näet sanonut, että Ateenalaiset, jos pysyisivät kaupungissa ja pitäisivät huolta laivastosta eivätkä sodassa koettaisi laajentaa valtaansa, siten pannen kaupungin vaaran alaiseksi, saisivat voiton vihollisistansa. Mutta nämät tekivät päinvastoin: he ryhtyivät yksityisten kunnianhimosta ja voitonhalusta kaikenlaisiin kuulumattomiin sotaisiin seikkailuihin, jotka olivat sekä heille itselleen että liittolaisille vahingoksi; jos ne onnistuivat, oli niistä yksityisille kunniaa ja etua, mutta jolleivät, kärsi kaupunki niistä haittaa sodassa.
Tämä johtui siitä, että hän oli mahtava sekä arvonsa että neronsa nojalla ja peräti lahjomaton. Hän hallitsi kansaa sen vapaaehtoisesti myöntyen eikä sallinut enemmän sen, kuin oman tahtonsa tulla määrääväksi, ja koska hän ei vääryydellä ollut saavuttanut valtaansa, vaan ansioittensa kautta, niin hän ei huolinut puhua kansan mieliksi, vaan moittikin sitä usein. Kun hän huomasi kansalaistensa ryhtyvän johonkin uhkarohkeaan yritykseen, pelotti hän heitä puheellansa; mutta jos he suotta olivat peloissansa, niin hän heitä rohkaisi. Nimeksi vallitsi kansanvalta, mutta itse asiassa oli kaupunki etevimmän miehen vallan alla.
Myöhemmät vallanpitäjät olivat miltei yhdenarvoisia keskenänsä, mutta pyrkivät kumminkin jokainen ensisijalle, ja liehakoitsivat sentähden kansaa, jättäen asiain johdon sen käsiin. Tästä seurasi monta erehdystä, kuten oli odotettavissa suuressa ja hallitsevassa kaupungissa, niinkuin esimerkiksi retki Sikeliaan, jossa vika ei ollut itse retken suunnitelmassa, vaan lähettäjien tietämättömyydessä lähtevien tarpeista. Koska he riitelivät keskenänsä etusijasta hallituksessa, niin he myöskin huolettomammin hoitivat sotatoimia, ja ensimmäiset riidan oireet syntyivät kaupungissa. Mutta sittenkin vielä, kun he Sikeliassa olivat joutuneet tappiolle, menetettyänsä suurimman osan laivastoansa, ja vaikka he kaupungissa jo elivät keskinäisessä riidassa, puolustivat he itseänsä kymmenen vuotta sekä entisiä vihollisiansa että niitä vastaan, jotka Sikeliasta tulivat näiden avuksi, ja liittolaisia vastaan, jotka suuremmaksi osaksi olivat luopuneet, kuten myöhemmin myöskin kuninkaan poikaa Kyyrosta vastaan, joka antoi Peloponneesolaisille rahaa laivaston rakentamiseen. He eivät kumminkaan joutuneet perikatoon, ennenkuin he yksityisten riitojen kautta olivat turmelleet asiansa. Niin tarkoin oivalsi Perikles, miten hänen kansalaisensa helposti olisivat saaneet voiton Peloponneesolaisista.
Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa purjehtivat sinä kesänä 100 laivalla Tsakyntos-saareen, joka sijaitsee vastapäätä Eelistä. Sen asukkaat ovat Peloponneesoksen Akaialaisten siirtolaisia, mutta olivat liitossa Ateenalaisten kanssa. Tällä laivastolla purjehti 1,000 Lakedaimonilaista raskasaseista, päällikkönä Spartalainen Kneemos. Noustuansa maihin, hävittivät he suuren osan saarta, mutta kun eivät asukkaat yhtyneet heihin, purjehtivat he kotiinsa.
Loppupuolella samaa kesää matkustivat Korintolainen Aristeys ja Lakedaimonilaisten lähettiläät Aneeristos, Nikolaos ja Stratodeemos sekä Tegealainen Timagoras ja yksityisesti Argeiolainen Pollis Aasian kuninkaan luokse, yllyttääksensä häntä antamaan heille rahaa ja ottamaan osaa sotaan. Tällä matkalla tulivat he Trakiaan ensin Teereyksen pojan Sitalkeen luokse, jota he koettivat saada luopumaan liitostaan Ateenalaisten kanssa ja hyökkäämään Poteidaiaan, jota Ateenalaisten sotajoukko yhä piiritti. He pyysivät myöskin, että hän auttaisi heidät yli Hellespontoksen Farnabatsoksen pojan Farnakeen luokse, joka sitten toimittaisi heidät kuninkaan tykö. Siihen aikaan sattuivat juuri Sitalkeen luona olemaan Ateenalaisten lähettiläät Kallimakoksen poika Learkos ja Fileemoonin poika Ameiniadees. Nämät yllyttivät Sitalkeen pojan Sadokoksen, joka oli otettu Ateenalaiseksi kansalaiseksi, jättämään nuo miehet heidän käsiinsä, jotteivät he kuninkaalta saisi apua vahingoittaaksensa tavallansa hänen omaa kaupunkiansa. Sadokos myöntyikin heidän tuumaansa ja lähetti Learkoksen ja Ameiniadeen kanssa miehiä, jotka vangitsivat heidät, kun he, matkustettuansa Trakian läpi, olivat nousemaisillansa laivaan, jolla he aikoivat purjehtia Hellespontoksen yli. Kun nämät olivat saaneet heidät käsiinsä, veivät he heidät vankeina Ateenaan. Koska Ateenalaiset pelkäsivät, että Aristeys, jäätyänsä eloon, vahingoittaisi heitä vielä enemmän, mestauttivat he heidät kaikki tutkimatta, juuri kun he tahtoivat puollustautua, ja heittivät heidät kuoppiin. He katsoivat nimittäin Aristeyksen syypääksi onnettomuuksiin, joita he olivat kärsineet Poteidaian edustalla ja Trakian rannikolla. Tähän tekoon arvelivat he Lakedaimonilaisten antaneen aiheen, kun nämät olivat tappaneet ja heittäneet kuoppiin ne Ateenalaiset ja liittolaisten kauppiaat, jotka he saivat käsiinsä. Sillä Lakedaimonilaiset tappoivat sodan alussa kaikki Ateenalaisten liittolaiset ja puolueettomat, jotka he tapasivat merellä.
Samana vuonna tekivät Amprakialaiset suuren barbarijoukon avustamina loppupuolella kesää sotaretken Amfilokian Argokseen ja muihin osiin Amfilokiaa. Vihamielisyys Argeiolaisia kohtaan oli saanut alkunsa seuraavista syistä. Palattuansa kotia Troian sodasta oli Amfiareuksen poika Amfilokos, koska kotiolot eivät häntä miellyttäneet, perustanut Amfilokian Argoksen ja kansoittanut Amfilokian muun alueen Amprakian lahden rannikolla, antaen sille kotikaupunkinsa Argos-nimen. Tämä kaupunki oli suurin Amfilokiassa ja sen asukkaat vallan varakkaita. Monta sukupolvea kestäneiden onnettomuuksien rasittamina kutsuivat he myöhemmin naapurinsa Amprakialaiset lähettämään siirtokunnan kaupunkiinsa. Näiltä kanssa-asujiltaan oppivat he sitten sen Helleeniläis-murteen, jota he nytkin vielä puhuvat. Aikaa voittaen ajoivat Amprakialaiset Argolaiset kaupungista ja ottivat sen itse haltuunsa. Tämän tapahduttua antautuivat Amfilokialaiset Akarnaanialaisille, ja nämät kutsuivat yhdestä tuumin Ateenalaiset avuksensa. Viimeksimainitut lähettivät 30 laivaa Formioonin johdolla, jotka valloittivat Argoksen väkirynnäköllä ja tekivät Amprakialaiset orjiksi, jonka jälkeen Amfilokialaiset ja Akarnaanialaiset yhdessä asuivat kaupungissa. Tästä syntyi ensin liitto Ateenalaisten ja Akarnaanialaisten kesken. Tämä heidän kansalaistensa orjittaminen synnytti ensin Amprakialaisissa vihaa Argolaisia vastaan, ja siitä syystä he myöhemmin tämän sodan kestäessä ynnä Kaonien ja useitten muitten barbarilais-naapurien kanssa tekivät tämän sotaretken. Saavuttuansa Argokseen, valloittivat he maaseudun, mutta kun he eivät hyökkäyksellä voineet valloittaa kaupunkia, palasivat he kukin kotiansa. Nämät olivat tämän kesän tapaukset.
Seuraavana talvena lähettivät Ateenalaiset 20 laivaa Formioonin johdolla Peloponneesoksen vesille. Tämä teki Naupaktoksesta vakoiluretkiä, jottei kukaan purjehtisi ulos Korintoksesta ja Krisaios-lahdesta, eikä pääsisi sinne sisään. Toiset kuusi laivaa lähettivät he Meleesandroksen johdolla Kaariaan ja Lykiaan, verottamaan niitä seutuja ja estämään sikäläisiä Peloponneesolaisia merirosvoja vahingoittamasta niitä laivoja, jotka purjehtivat Faseliksesta ja Foikikeesta sekä sen seudun mannermaalta. Astuttuansa maihin Ateenalaisten laivaväestön ja liittolaisten kanssa, tunkeutui Meleesandros Lykiaan, mutta kärsi tappion, jossa sekä hän itse että osa hänen sotajoukostansa saivat surmansa.
Samana talvena ryhtyivät Poteidaialaiset sopimuskeskusteluihin Ateenalaisten päälliköiden, Euripideen pojan Ksenofoonin, Aristokleideen pojan Hestiodooroksen ja Kallimakoksen pojan Fanomakoksen kanssa, koskeivät enää voineet kestää piiritystä, kun eivät Peloponneesolaiset hyökkäyksillänsä Attikaan saaneet Ateenalaisia poistumaan, ja kun muonavarat kuluivat loppuun, niin että, muusta puhumattakaan, muutamat jo nälän kiusaamina söivät ihmislihaakin. Nähdessään sotilaiden rasitukset karussa, kylmässä maassa, ja koska piiritys jo oli maksanut kaupungille 2,000 talenttia, myöntyivät päälliköt sopimukseen seuraavilla ehdoilla: miehet lapsineen, vaimoineen ja palvelijoineen saisivat poistua kaupungista, miehet yksi vaippa mukanansa, vaimot kahdella, ja viedä mukanaan määrätyn matkarahan. Sopimuksen suojassa lähtivät he Kalkidikeeseen, ja mihin kukin saattoi. Arvellen, että ehdoitta olisivat voineet valloittaa kaupungin, moittivat Ateenalaiset päälliköitä siitä, että nämät olivat hyväksyneet sopimuksen neuvottelematta heidän kanssaan. Myöhemmin lähettivät Ateenalaiset siirtolaisia Poteidaiaan asukkaiksi.
Nämät olivat tämän talven tapahtumat. Tällöin loppui myöskin toinen vuosi sitä sotaa, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.
Seuraavana kesänä eivät Peloponneesolaiset liittolaisineen hyökänneet Attikaan, vaan retkeilivät Lakedaimonilaisen kuninkaan Tseuksidamoksen pojan Arkidamoksen johdolla Plataiaa ahdistamaan. Leiriydyttyänsä ryhtyi hän hävittämään maata, mutta Plataialaiset toimittivat hetimiten hänen luoksensa lähettiläitä, jotka puhuivat seuraavin sanoin:
"Arkidamos ja Lakedaimonilaiset! Te teette väärin, ette toimi itsenne ettekä esi-isienne arvon mukaisesti, hyökätessänne Plataialaisten maahan. Sillä vapautettuansa Hellaan Meedialaisista niitten Helleenien avulla, jotka vapaaehtoisesti heittäytyivät vaaraan täällä meidän maassamme, jätti Kleombrotoksen poika, Lakedaimonilainen Pausanias, uhrattuansa Plataian torilla Zeys vapauttajalle ja kutsuttuansa kokoon kaikki liittolaiset, Plataialaisille tämän maan ja kaupungin itsenäiseksi asunnoksi, johon ei kukaan saisi hyökätä harjottamaan vääryyttä, laskeaksensa sitä valtansa alle, vaan jota läsnäolleiden liittolaisten tarvittaessa voimiensa mukaan tulisi puollustaa. Tämän maan lahjottivat meille teidän esi-isänne palkinnoksi osottamastamme urhoollisuudesta ja innosta; mutta te toimitte päinvastoin, tullessanne yhdessä verivihollistemme, Teebalaisten, kanssa meitä orjuuttamaan. Kutsuen todistajiksi silloisia valoja valvovat jumalat sekä teidän ja meidän isänmaamme haltijat, pyydämme teitä jättämään Plataian maan loukkaamatta ja pysymään pyhissä valoissanne, sallien meidän asua itsenäisinä, kuten Pausanias on katsonut oikeaksi."
Plataialaisten puhuttua täten, lausui Arkidamos: "Te puhuisitte aivan oikein, Plataian miehet, jos te tekisitte, kuten puhutte. Kuten Pausanias on teille luvannut, asukaapa vain itsenäisinä ja vapauttakaa niin ikään muut, jotka osallisina silloisiin vaaroihin vannoivat teidän kanssanne, mutta jotka nyt ovat Ateenalaisten vallassa. Heidän niinkuin myöskin muiden vapauden tähden on tämä sotaretki juuri pantu toimeen. Paraiten pysyisitte valoissanne, jos te ottaisitte osaa tähän retkeen; mutta jollette, niin pysykää ainakin rauhassa, kuten jo ennen olemme kehottaneet teitä tekemään, hoitaen omia asioitanne, yhdistymättä kumpaiseenkaan, ja ottakaa vastaan molemmat ystävinä, mutta älkää, kumpaakaan sotaliittolaisena. Tämä on meidän neuvomme."
Näin kuului Arkidamoksen vastaus. Kuultuansa tämän, palasivat Plataialaiset lähettiläät kaupunkiin ja ilmoittivat kansalle Arkidamoksen vastauksen. Nämät vastasivat, että heidän oli mahdotonta tehdä sitä, mihin hän heitä kehotti, ilman Ateenalaisten suostumusta, koska heidän lapsensa ja vaimonsa olivat näitten hallussa. He sanoivat pelkäävänsä kaupunkinsa puolesta, jos Ateenalaiset Peloponneesolaisten poistuttua eivät sallisi heidän täyttää lupaustansa, ja että Teebalaiset, jotka heidän myöskin sopimuksen mukaan tulisi ottaa vastaan, uudestaan koettaisivat ottaa kaupungin haltuunsa.
Rauhoittaaksensa heitä, lausui Arkidamos:
"Jättäkää kaupunkinne rakennuksineen meidän Lakedaimonilaisten huostaan, osottakaa maanne rajat ja laskekaa puut metsissänne, ja mitä muuta teillä on laskettavaa, mutta menkää itse, mihin haluatte, niin kauan kuin sota kestää. Kuin se on loppunut, annamme ottamamme teille takaisin, mutta siihen saakka pidämme me sen takuuna, viljelemme maata ja maksamme teille sopivan veron siitä."
Kuultuansa tämän, palasivat lähettiläät taasen kaupunkiin, ja neuvoteltuansa kansan kanssa, lupasivat Plataialaiset tehdä sen, mihin hän heitä kehotti, jos Ateenalaiset siihen suostuisivat, mutta sillävälin pyysivät he häntä suomaan heille aselevon maata hävittämättä. Saavuttuaan Ateenalaisten puheille, ja neuvoteltuaan heidän kanssansa, toivat Plataialaisten lähettiläät kansalaisillensa seuraavan vastauksen:
"Plataian miehet! Ateenalaiset eivät koskaan tietääksensä ole olleet väliäpitämättömiä teidän loukkaamisestanne, sanovat Ateenalaiset, siitä saakka kuin olette tulleet heidän liittolaisikseen, eivätkä he nytkään tule hylkäämään teitä, vaan auttamaan teitä voimiensa mukaan. He kehottavat teitä pysymään esi-isienne vannomissa valoissa, missäkään liitosta poikkeamatta."
Kun lähettiläät olivat ilmottaneet tämän, päättivät Plataialaiset, etteivät luopuisi Ateenalaisista, vaan että kestäisivät, vaikkapa, jos olisi välttämätöntä, näkisivät maatansa hävitettävän, ja vaikka mitä tahansa olisi kärsittävä. Niinikään päättivät he, ettei kukaan enää menisi ulos kaupungista, vaan että muureilta vastattaisiin, etteivät he voineet tehdä, mitä Lakedaimonilaiset vaativat. Heidän näin vastattuansa, kutsui Arkidamos kuningas paikallisjumalat ja uroot todistajiksi, lausuen näin:
"Te Jumalat ja uroot, jotka hallitsette tätä Plataian maata, te tiedätte, että emme me, koska he ensin ovat rikkoneet valansa, ole panneet alkuun vääryyttä, kun olemme hyökänneet tähän maahan, jossa meidän esi-isämme teidän suosiollisella avullanne voittivat Meedialaiset, ja jonka te teitte niin voittorikkaaksi Helleeneille. Emmekä me nyt tee mitäkään vääryyttä teoillamme, sillä emme ole saaneet suostumusta meidän moniin kohtuullisiin ehdotuksiimme. Sallikaa siis, että ne rangaistaan, jotka ovat alkaneet vääryyden, ja että ne, jotka lainmukaisesti rankaisevat, saavat hyvitystä."
Näin rukoiltuansa järjesti hän sotilaat hyökkäykseen. Ensin ympäröi hän kaupungin puuaitauksella, jottei kukaan pääsisi ulos. Sitten rakennutti hän vallin kaupunkia vastaan, toivoen, ettei piiritys kestäisi kauan, niin suuren sotavoiman ollessa toimessa. He kaatoivat puita Kitairoon-vuorelta ja asettivat ne ristiin molemmin puolin vallia, jottei se hajoaisi. He heittivät siihen risuja, kiviä, multaa ja muuta semmoista, joka sopi täytteeksi. Työtä tehtiin keskeyttämättä yötä päivää 70 vuorokautta vuoron mukaan, niin että osa sotilaita oli työssä, toinen osa nukkumassa ja syömässä. Jokaisen Lakedaimonilaisten liittokaupungin päällikkö piti väkensä ahkerassa työssä. Kun Plataialaiset näkivät vallin kohoavan, rakensivat he puisen varustuksen sille kohdalle muuriansa, jossa valli yleni, ja täyttivät sen kivillä, joita he ottivat läheisistä rakennuksista. Siteenä he käyttivät puuta, ettei varustus kohottuansa tulisi heikoksi. Peitteeksi panivat he vuotia ja nahkoja, jotteivät palavat nuolet voisi vahingoittaa työmiehiä ja puuainetta. Muurin varustus kohosi suuresti, mutta valli yleni yhtä mittaa sitä vastaan. Plataialaiset keksivät nyt seuraavan keinon: he repivät muurinsa, missä valli oli lähinnä, ja juoksuttivat mullan sisäänpäin.
Huomattuansa tämän, heittivät Peloponneesolaiset savella täytettyjä ruokokoreja aukkoihin, jottei tämä niinkuin multa hajoaisi. Kun ei entisestä keinosta lähtenyt tulosta, eivät Plataialaiset sitä kauemmin käyttäneet, vaan kaivoivat kaupungista maanalaisen käytävän vallin keskipaikan alle ja vetivät taasen mullan puoleensa. Tätä he tekivät kauan salaa ulkopuolella olevilta, niin että huolimatta täyttämisestä valli ei kohonnut, koska piiritetyt ehtimiseen veivät alta pois mullan, ja valli sen takia vajosi kuoppaan.
Mutta koska piiritetyt olivat harvalukuiset ja piirittäjät hyvin lukuisat, pelkäsivät ensinmainitut, etteivät voisi pitää puoliaan, ja keksivät seuraavan keinon. He lakkasivat rakentamasta suurta rakennuksen alaista muuria vastapäätä vallia ja ryhtyivät sen molemmista päistä, missä muuri oli matalin, valmistamaan uutta puolikuun muotoista muuria vanhan muurin sisäpuolelle, jotta se olisi suojana, jos suuri muuri valloitettaisiin, ja että vihollisten olisi pakko rakentaa uusi valli tätä vastaan, sekä näille siten olisi kaksinkertainen vaiva sisemmäksi tunkeuduttuansa, ja he joutuisivat kahdelta puolelta ahdistetuiksi.
Vallin rakentamisen ohessa asettivat Peloponneesolaiset piirityskoneita kaupunkia vastaan, yhden, joka, murtaen suuren osan vallia vastaan rakennettua suurta muuria, kovasti säikäytti Plataialaisia, toisia toisille kohdille muuria. Mutta Plataialaiset heittivät niitten ympäri köysipauloja ja särkivät ne, sekä, ripustettuaan suuria hirsiä kumpasestakin päästä pitkiin rautaketjuihin, kohottivat ne kahdella vipupuulla yli muurin ja antoivat, hellittäen nuorat, hirsien pudota piirityskoneen päälle, kun tämä oli muuriin töytäämäisillänsä, niin että hirsi pudotessansa katkaisi muurinsärkijän pään.
Kun Peloponneesolaiset huomasivat, ettei piirityskoneista ollut mitään hyötyä, ja että vastamuuri oli rakennettu heidän valliansa vastaan, ryhtyivät he todenteolla piirittämään kaupunkia, koska siihenastisten keinojen kautta eivät voineet valloittaa sitä. Ensin päättivät he kuitenkin koettaa, voisivatko he tuulen avulla sytyttää kaupungin palamaan, koska se oli pieni. Sillä he miettivät kaikenlaisia keinoja, voidaksensa suuritta kustannuksitta ja varsinaisetta piirityksettä saada kaupungin haltuunsa. He heittivät risukimppuja vallilta tämän ja muurin väliin, ja risuläjän, työskentelijäin paljouden kautta, kohottua vallin korkuiseksi heittivät he niitä itse kaupunkiin, niin kauas kuin ulottuivat, sekä sytyttivät ne pihkalla ja tulikivellä. Tästä syntyi niin suuri tulipalo, ettei senkaltaista vielä oltu nähty ihmisten sytyttämänä, vaikkakin väliin kyllä tapahtuu, että metsät vuorilla tuulen vaikutuksesta itsestään syttyvät tuleen. Tämä tulipalo oli niin hirmuinen, että se oli vähällä tuhota Plataialaiset, jotka olivat pelastuneet siihenastisista vaaroista. Monessa kohdin kaupunkia ei voinut lähestyä tulta, ja jos tuuli olisi kääntynyt kaupunkiin päin, kuten viholliset toivoivat, niin olisi Plataian perikato ollut varma. Mutta nyt sanotaan ruvenneen runsaasti satamaan vettä taivaasta ukkosen käydessä ja sateen sammuttaneen tulen sekä siten poistaneen vaaran.
Kun Peloponneesolaiset eivät tässäkään onnistuneet, jättivät he vain osan sotajoukosta sinne, mutta lähettivät toiset pois, ja ympäröivät kaupungin sotilailla, osottaen kullekin kaupungille määrätyn alansa. Sisä- ja ulkopuolella vallia oli hauta, josta olivat ottaneet tiilenainetta. Kun kaikki Arktuuroksen nousunaikana oli valmiina, lähtivät he paluumatkalle, jätettyänsä väkeä vartioimaan puolta muuria, sillä toista osaa vartioivat Boiootialaiset, ja hajosivat kukin kotikaupunkiinsa. Plataialaiset olivat jo ennen lähettäneet lapset, naiset, vanhukset ja kaikki kivulloiset Ateenaan. Kaupunkiin jääneitä piiritettyjä oli 400 Plataialaista ja 80 Ateenalaista sekä 110 naista ruuanlaittajina. Näin paljo oli heitä yhteensä, kun piiritys alkoi, eikä ketään muuta ollut muurien sisällä, ei vapaata eikä orjaa. Tämmöiseksi järjestettiin Plataian piiritys.
Samana kesänä viljan hedelmöidessä ja hyökkäyksen tapahtuessa Plataialaisia vastaan, retkeili 2,000 Ateenalaista raskasaseista ja 200 ratsumiestä Trakiassa asuvia Kalkidilaisia ja Bottialaisia vastaan Euripideen pojan Ksenofoonin ja kahden muun päällikön johdolla. Saavuttuansa Bottialaisen Spartoolos nimisen kaupungin seuduille hävittivät he viljan. Itse kaupunkikin näkyi muutamien sikäläisten vaikutuksesta haluavan antautua Ateenalaisille, mutta vastapuoluelaisten pyydettyä apua Olyntolaisilta, tuli sieltä raskasaseisia ja muuta sotaväkeä kaupungin puolustukseksi. Kun nämät tekivät hyökkäyksen ulos Spartooloksesta, ryhtyivät Ateenalaiset taisteluun kaupungin edustalla. Tässä ottelussa voittivat Ateenalaiset Kalkidilaiset raskasaseiset ja niiden kanssa liittoutuneet, jotka vetäytyivät takaisin Spartoolokseen, mutta Kalkidilaiset ratsumiehet ja keveäaseiset voittivat Ateenalaisten ratsumiehet ja keveäaseiset. Heillä oli joukossaan moniaita kevytkilpisiä niinkutsutusta Krusis-maasta.
Kun taistelu jo oli loppumaisillaan, tuli Olyntoksesta toisia kevytkilpisiä avuksi. Tämän huomattuaan, tulivat Spartooloksen kevytaseiset rohkeammiksi sekä apuväen tulosta että siitä, etteivät olleet joutuneet tappiolle, ja tekivät Kalkidilaisten ratsumiesten ja vastatulleiden kanssa uuden hyökkäyksen Ateenalaisia vastaan. Ateenalaiset vetäytyivät nyt takaisin niitten kahden ryhmän luokse, jotka he olivat jättäneet kuormastoa vartioimaan. Kun Ateenalaiset hyökkäsivät, peräytyivät viholliset, mutta kun he vetäytyivät takaisin, hyökkäsivät vastustajat ja heittivät heitä keihäillä. Kalkidilainen ratsuväki ryntäsi esiin, missä sopivimmalta näytti, pelästytti Ateenalaisia suuresti ja ajoi heidät pakoon pitkän matkaa. Ateenalaiset pakenivat Poteidaiaan, ja korjattuansa myöhemmin sopimuksen nojalla kaatuneensa, palasivat he Ateenaan jälellä olevan sotajoukon kanssa. Heitä oli kaatunut 430 miestä ja kaikki päälliköt. Kalkidilaiset ja Bottialaiset pystyttivät voitonmerkin, ja palasivat kukin kaupunkiinsa, korjattuansa kaatuneensa.
Samana kesänä vähän näiden tapahtumien jälkeen kehottivat Amprakialaiset ja Kaonit, haluten valloittaa koko Akarnaanian ja erottaa sen Ateenalaisista, Lakedaimonilaiset varustamaan laivaston liittolaismaista ja lähettämään 1,000 raskasaseista Akarnaaniaan. He sanoivat, että he, jos Lakedaimonilaiset yhtyisivät heihin jalkaväellä ja laivoilla, kun rannikolla asuvat Akarnaanit eivät voisi tulla maanmiestensä avuksi, helposti valloittaisivat Akarnaanian ja vieläpä Tsakyntoksen ja Kefalleenian saaretkin. Sitten eivät Ateenalaiset enää voisi lähettää laivoja purjehtimaan ympäri Peloponneesosta; ehkäpä he voisivat saada Naupaktoksenkin haltuunsa.
Tämän kehotuksen johdosta lähettivät Lakedaimonilaiset meripäällikkö Kneemoksen johdolla hetimiten raskasaseisia muutamilla laivoilla, antaen koko laivastolle käskyn mitä pikimmin varustautua purjehtiaksensa Leukassaarelle. Varsinkin olivat Korintolaiset innokkaita Amprakialaisten puolesta, koska nämät olivat heidän siirtolaisiansa. Korintoksesta, Sikyoonista ja sen seudun maista tuleva laivasto oli vielä varustuksen alaisena, mutta Leukaan, Anaktorionin ja Amprakian laivastot olivat jo ennen saapuneet ja odottivat Leukas-saaren edustalla. Kneemos ja hänen johtamansa 1,000 raskasaseista olivat päässeet perille salaa Formioonilta, joka 20 Attikalaisen laivan avulla vartioi Neupaktosta ympäröiviä vesiä, ja valmistelivat heti maasotaretkeä.
Kneemosta avustivat Helleeneistä Amprakialaiset, Leukalaiset, Anaktorionilaiset ja ne 1,000 Peloponneesolaista, jotka olivat tulleet hänen mukanaan; hänen barbarilaiset liittolaisensa olivat: 1,000 kansanvaltaista Kaonia, joita johtivat hallitsevasta suvusta vuodeksi valitut päälliköt Footios ja Nikanoor. Kaonein riveissä sotivat myöskin Tesprootit. Molosseja ja Atintaaneja johti alaikäisen kuninkaan Tarypoksen holhooja Sabylintos ja Paravaialaisia heidän kuninkaansa Oroidos. 1,000 Orestia, joita hallitsi Antiokos, soti Antiokoksen suostumuksella Paravaialaisten yhteydessä Oroidoksen johdolla. Salaa Ateenalaisilta lähetti myöskin Perdikkas 1,000 Makedonialaista, jotka myöhemmin saapuivat.
Odottamatta laivastoa Korintoksesta, lähti Kneemos liikkeelle. Kulkien läpi Argeian maan, hävittivät he linnoittamattoman Limnaian kylän. Saavuttuansa Akarnaanian suurimman kaupungin Stratoksen edustalle, arvelivat he helposti saavansa kaiken muun seudun haltuunsa, kun vain voisivat valloittaa tämän kaupungin.
Kun Akarnaanialaiset saivat tietää, että suuri sotajoukko oli hyökkäämäisillänsä maahan, ja että vihollisia saapuisi myöskin meritse laivoilla, eivät he kuitenkaan yhdessä voimin koettaneet puolustautua, vaan jokainen piti huolta ainoastaan omasta pelastuksestaan. Hädissään pyysivät he apua Formioonilta; mutta tämä vastasi, että hänen oli mahdoton jättää Naupaktosta suojeluksetta, koska hän tiesi, että vihollinen laivasto kohdakkain tulisi purjehtimaan Korintoksesta.
Peloponneesolaiset ja heidän liittolaisensa jakaantuivat kolmeen osastoon ja kulkivat Stratiolaisten kaupunkia vastaan, jotta he, leiriydyttyänsä sen läheisyyteen, koettaisivat väkirynnäköllä vallottaa muurit, jos eivät he sanoilla voisi saada heitä antautumaan. Keskellä kulkivat Kaonit ja muut barbarit, oikealla puolella heitä Leukalaiset ja Anaktorionilaiset sekä heidän liittolaisensa, vasemmalla siivellä Kneemos Peloponneesolaisineen ja Amprakialaiset. He kulkivat niin etäällä toisistansa, etteivät väliin nähneet toisiansa. Helleenit kulkivat järjestyksessä ja varovasti, kunnes leiriytyivät sopivalle paikalle; mutta Kaonit, jotka luottivat itseensä ja joita pidettiin sikäläisistä mannermaalaisista sotaisimpina, eivät huolineet leiriytyä, vaan riensivät muitten barbarien kanssa kiiruusti eteenpäin, luullen voivansa valloittaa kaupungin ensi hyökkäyksellä ja yksin suorittaa valloituksen.
Kun Stratiolaiset huomasivat heidän huolettoman kulkutapansa, ajattelivat he, että, jos he erikseen voittaisivat barbarit, Helleenit eivät enää niin rohkeasti voisi hyökätä eteenpäin. He asettuivat väijyksiin kaupungin ympärille, ja kun viholliset olivat lähellä, hyökkäsivät he sekä kaupungista että väijyksistä näitten kimppuun. Paetessansa sai suuri joukko Kaoneja surmansa; toiset barbarit taas, nähtyänsä näitten pakenevan, eivät enää pitäneet puoltaan, vaan kääntyivät pakoon. Ei kumpikaan Helleenien leiri tietänyt mitään tästä tappelusta etäisyyden takia, vaan luulivat barbarien kiiruhtaneen, saadaksensa sopivan leiripaikan. Mutta kun pakenevat barbarit riensivät heidän suojiinsa, ottivat he ne joukkoonsa, yhdistivät molemmat leirit ja viipyivät siellä sen päivän. Stratiolaiset eivät ahdistaneet heitä nyt, koska muut Akarnaanit eivät vielä olleet saapuneet, vaan heittivät heitä lingoilla ja saivat siten aikaan suuren häiriön. Sillä ilman raskasaseisia eivät he voineet tehdä hyökkäystä, mutta tässä taistelutavassa pidetään Akarnaanit etevimpinä.